sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Kuvataidenälkä

Tein päivän kestoisen kulttuurimatkan Helsinkiin.

Ensin tarkastin Amos Rexin ovelle johtavan parijonon ja sen jälkeen kävelin Kiasmaan.

Aikoinaan me naiset testasimme onnistummeko läpäisemään kynätestin, jossa kokeiltiin pysyykö kynä suorana seistessä tissin alla. Iiu Susiraja pistää paremmaksi ja seisoo luuta rintojen alle pujotettuna ja katsoo suoraan kameraan. Taiteilija on jonkinlainen valokuvauksen Niksi-Pirkka, valitsee jonkun arkisen asian tai ruokatarvikkeen, jonka yhdistää vartaloonsa.

Alkuun Susiraja kuvasi vanhempiensa kotona, nykyisin työhuoneellaan, mutta myös hotellihuoneissa. Yhdessä kuvassa hän seisoo vihreä vessanpytyn kansi päässään ja kerbera hampaissaan.

Nautin kuvien anarkistisuudesta ja Susirajan rohkeudesta. Miten hän kehtaa? Taitelija sanoo olevansa arka ihminen, joka ei pidä kuvattavana olemisesta ja haluaa työskennellä yksin.

Yritin ottaa selfien Kiasman yläkerran näyttelyssä, jonka katosta roikkuu ikäänkuin värikkäitä keinohiuksia. Vaikeaa oli, en nauti kuvattavana olemisesta, en edes selfieistä. Jos Susiraja kehtaa kääriä nakkimakkarat nilkkoihinsa tai tunkea pullaletit myssyynsä kuvausta varten, niin kai minun pitäisi pystyä katsomaan kameraan ihan omana itsenäni. Islantilaisen Hrafnhildur Arnardottirin tarkoituksena on kuulemma herättää onnellisuuden tunteita, mutta Susiraja onnellistutti minua enemmän.

Ateneum esitteli tsekkiläisen Frantisek Kupkan (1871-1957) maalauksia. Mies aloitti perinteisillä maalauksilla ja eteni tiukan abstraktiin ilmaisuun. Näin abstraktit kuvat musiikkina (varmaan siksi, että näyttelyn teksteissä siihen viitattiin ja taustallakin soi musiikki). Ensin oli idyllinen puutarha, kirjaa lukeva mies sekä häntä kurkkivat naiset ja lopussa kankaalle oli piirtynyt pari suoraa viivaa. Harvoin näkee taiteilijan kehitysvaiheet noin selvästi.

Piipahdin Oodissa, joka oli täynnä väkeä, eikä oikein muistuttanut perinteistä kirjastoa. Etsin omaa kirjaani, mutta en löytänyt. Nyt katsoin nettisivuilta, että sen pitäisi olla (jostain kumman syystä) Bestseller-hyllyssä. Kallion kirjastosta se on näköjään kadonnut.

Helsinkiläisillä (tai kenties muutkin olivat saapuneet paikalle Tampereelta, Sonkajärveltä tai Kokkolasta) on suuri kuvataidenälkä, sillä kaikki museot olivat täynnä ihmisiä ja yhteen siis suorastaan jonotettiin. Minua olisi kiinnostanut Didrichsenin taidemuseon näyttely (Karoliina Helberg), mutta kun museoon pitää mennä bussilla (pelkään Helsingissä julkisia kulkuneuvoja käyttäessäni nolaavani itseni), eikä aikakaan olisi oikeastaan riittänyt.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Bluesmies

Työpaikan vapaa-ajanjaostosta saa ostaa alennuslippuja joihinkin teatterinäytöksiin ja konsertteihin. Ostin sattumanvaraisesti lipun Tamperetalolla esiintyneen Bobby Rushin keikalle.  Artistin voi googlata sanoilla "bluesman Bobby Rush".

Bluesissa mustat miehet kertovat muutamalla soinnulla epäonnistuneista rakkaussuhteistaan. Blues on kulttuurin viimeinen miehinen linnake vaikka esittäväthän naisetkin bluesia.

Rush on 86-vuotias isohampainen Luisianassa syntynyt mies, joka on saanut Grammy-palkinnon 83-vuotiaana (sen hän kertoi useampaan otteeseen, kertoisin minäkin). Laulu-ja soittotaito oli miehellä tallella, tosin välillä bändi ei oikein tiennyt mitä siellä taustalla tekisi.

Bluesmiehen kanssa lavalle horjui korkeissa koroissaan kurvikas nainen heiluttelemaan käsiään. Odotin koko konsertin ajan, milloin hän alkaa laulaa, mutta sitä hän ei tehnyt. Nainen esiintyi kolmessa eri asukokonaisuudessa.  Rush kehotti miehiä katsomaan naisen kaaria, näytti vielä ilmaa naisen ympärillä hivellen mistä kaikesta piti ja nainen vain keikutti itseään. Sen jälkeen Bobby vinkkasi meitä naisia katsomaan itseään samanlaisella katseella ja kosketti lyhyesti haarojaan.  Ehkä eleessä oli ironiaa, ainakin toivon niin.

Ennen väliaikaa ja konsertin loppumista nainen kävi sanomassa tähdelle, että nyt on aika lopettaa, joten hänen tehtäväkuvansa oli laajempi kuin pelkkä sulojen esittely.

Tampere -talo on vähän liian steriili estradi tämäntyyppiseen tilaisuuteen.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Kiusallinen kukkakimppu

Osallistuin vanhan ystävän kanssa taidehistorian kurssille. M ehdotti, että hankkisimme opettajalle kiitokseksi kukkakimpun. Aloin kiemurrella vaivautuneesti vaikka olin kovin tyytyväinen kurssin antiin ja opettajaan.

Ennen viimeistä luentoa M lähetti viestin kukka-asiasta ja minä vastasin. "Tulppaaneja" (tulppaanit ovat vaatimattomimpia kukkia joita tiedän, mutta silti kauniita). M osti kauniin suuren kukkakimpun ja minä kirjoitin nimeni kortin alalaitaan pikkuruisin kirjaimin. Luennon loputtua tuuppasin M:n kukkineen naisen luo, joka oli ikionnellinen kukkapuskasta ja halasi ystävääni.

Jälkeenpäin mietin miksi kukkien antaminen aiheutti vaivaantuneen olon, sillä sehän oli todella ystävällistä. Kukapa kukista pahastuisi. Siinä oli jotain sellaista, ettei saa erottua muista. Herättää huomiota. Korkeintaan tulppaaneja.

Onneksi M osti kukat. 

Olen saanut kirjoittamisen myötä paljon eri ikäisiä kavereita. Eivät kaikki tietenkään ole mitenkään erityisen läheisiä.  Heidän taustansa ja elämänsä ovat kovin erilaisia kuin minun ja se virkistää.

Usein samalla porukalla tavatessa puhutaan vuodesta toiseen samoista asioista. Jos olette joskus olleet vaikka äitiyslomalla tai virkavapaalla niin tiedätte, etteivät puheenaiheet työpaikallakaan miksikään muutu. Siksi on hyvä kuulua riittävän moneen pieneen erilaiseen heimoon. Silloin huomaa myös etteivät kaikki ihmiset suinkaan kärsi kiusallisesta kukkakimppuneuroosista.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kirjailija

Kävelin lenkilläni erään kahvilan avoimesta ovesta sisälle. Kahvilan pitäjä (mies) kysyi, enkö pelännyt astua sisään kahvilaan. En pelännyt. Ostin kahvin, jonka mies haki keittiöstä ja söin palan kääretorttua (ei hääviä), sillä muuta ei ollut tarjolla. Mies uskoutui minulle, kertoi alkoholismistaan, konkurssistaan ja inhostaan AY-liikettä kohtaan. Sain 70 senttiä alennusta.

Maria Veitola luettelee Yökylässä-ohjelman alussa saavutuksensa ja kertoo olevansa kirjailija. Veitolan kolumneista on kerätty kirja, jonka nimi on Veitola. Kirjasta moni on löytänyt paljon samaistuttavaa, kirjan on julkaissut arvostettu kustantamo ja Veitolaa on luultavammin myyty suuret määrät. Vaikka olen julkaissut yhden romaanin (siis fiktiota) ja kirjoittanut kustannussopimuksen toisesta, en kutsuisi vielä itseäni kirjailijaksi. Luulen, että kirjailijuuteen tarvitaan enemmän. Nimitykseen ehkä tottuu vasta toisen tai kolmannen romaanin jälkeen.

Kun valmistuin lääkäriksi koin valkoisen takin käyttämisen noloksi, sillä enhän ollut sen arvoinen. Takki ei enää ole minulle ongelma, toisaalta voisin tehdä töitä ilman sitäkin.

Kirjailijaliiton talvipäivillä kirjailija Johanna Hulkko puhui siitä, että kaikkien kirjailijoiden pitäisi nauttia yhtäläistä arvostusta ja olla toisilleen kollegiaalisia. Hän puhui lastenkirjailijoista, joita jotkut eivät pidä kirjailijoina ollenkaan. Hän mainitsi myös vähemmän arvostelut genret kuten viihdekirjallisuuden ja toisaalta ne kirjallisuuden muodot, joilla ei Finlandia-palkintoa voi nykyään saada kuten esseet ja runot.

Nyt minä sitten otin puheeksi Veitolan kirjan, mutta poitti oli enemmän siinä, miten minä tämän kirjailija-aseman koen, miten paljon kirjailijuutta arvostan ja miten vähäisenä itseäni pidän vaikka omasta tylsästä elämästäni täällä kirjoitankin. Eiköhän tämä ollut tänään tässä.



lauantai 23. maaliskuuta 2019

Sycorax

Näin eilen Työviksen suurella näyttämöllä Shakespearen näytelmän Myrsky. Tänään yritin googlata mitä näytelmällä tahdottiin sanoa (kysyttiinköhän sitä Shakespearelta, kirjailijoilta yleensä kysytään).

Myrsky kertoo veljensä pettämästä Milanon herttuasta Prosperosperosta, joka on häädetty autiolle saarelle tyttärensä Mirandan kanssa. Saarella asuu myös Ariel, tuulen henki, joka on näytelmän tässä versiossa puettu siivoojaksi. Prospero kostaa ja aiheuttaa veljensä laivan haaksirikon. Veli ja muutakin porukkaa pelastuu samalle saarelle Prosperon kanssa.

Miranda ei ole koskaan nähnyt yhtään nuorta miestä ja sattuu rakastumaan ihka ensimmäiseen näkemäänsä nuorukaiseen Ferdinandiin (joka onkin sitten sattumalta prinssi).  Nyt menitte sekaisin, ei haittaa.

Näytelmän ensimmäisellä puoliajalla kaikki vihaavat toisiaan (paitsi tietysti Miranda ja Ferdinand), toisella puoliajalla kaikki antavat toisilleen anteeksi ja rakastavat toisiaan. Käänne on melko äkkinäinen.

Näytelmän lavastus oli huikaisevan hieno, paljolti roskan näköisellä muovilla ja valoilla tehty. Näyttelijät ihan passeleita, ei valitettavaa. Ison näyttämön puolityhjä katsomo oli säälittävä.  Suurta tilaa ei saada täytettyä kuin musikaaleilla tai pikkujouluajan farsseilla.

Shakespearen näytelmät ovat osa länsimaista sivistystä. Huomasin ilokseni, että IT-alan ihmiset tuntevat shakespearen näytelmät, sillä potilastietojärjestelmämme nimi on Miranda ja ohjelmasta löytyy myös Ariel-palkki.

Henkilöiden nimillä voisi nimetä lääkkeitäkin, Trinculoa käytettäisiin tietysti johonkin alapään vaivaan ja Sycorax on selvä psykoosilääke.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Aikuinen

Kävin aamulla vesijumpassa. Osallistujia oli neljä, jokainen polki vettä omassa nurkassaan. Tuntui ihanan turvalliselta ja suomalaiselta.

Vedestä noustessaan tajuaa miten raskasta painoa päivittäin kantaa. Iho tuoksuu vesijumpan jälkeen koko päivän ihan vienosti uimahallilta vaikka kuinka peseytyy.

En taida kuulua kohderyhmään, mutta televisiosarjasta Aikuiset tulee hyvälle mielelle. "Aikuisilla on ihan samoja tunteita kuin vauvoilla, mutta aikuiset osaavat peittää ne".

Anna Dahlman (yksi sarjan tekijä) sanoo Nyt-liiteen haastattelussa "Naiseksi syntymistä pahempi epäonnistuminen on vain vanheneminen".

Odotin puoli yhdeksään ennen kuin uskalsin laittaa pesukoneen hyrräämään. Pyyhin tiskipöytää. Olen ostanut astianpesuainetta, joka näyttää tulehtuneista poskionteloista valuneelta limalta.

Häiriköin naapureita tekemällä kodin askareita liian aikaisin ja naukumalla (tai Kerttuhan se naukuu). Opiskeluaikana sain varotuksen biletyksen äänistä. En osaa sanoa onko kyse edistyksestä vai taantumisesta. 


torstai 21. maaliskuuta 2019

Metateksti

Aloitin Pirkko Saision proosakokoelman Epäröintiä. Teoksessa käytetään metatekstiä (kirjan kirjoittaja viittaa tekstissä omaan kirjoittamiseensa, toivottavasti tämä meni oikein). Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämään näin fiiniä termiä! Kirja kuuluu niihin siunattuihin opuksiin, joita voi lukea yhtä aikaa vaikka jonkun romaanin kanssa.

Teen lääkärintöitä maanantaista keskiviikkoon. Työpäivien jälkeen puhun ihmisten kanssa vain äärimmäisissä pakkotilanteissa. Iltaisin makaan sohvalla silmäluomet suljettuina.

Perjantaisin käyn vesijumpassa ja torstaisin olen istunut kuuntelemassa luentoja barokin taiteesta. Nämä ovat olleet tänä syksynä elämäni raamit. Maanantain jumppa on tauossa ylioppilaskirjoitusten takia.

Vesijumpassa asetun altaan ikkunanpuoleiseen reunaan, kohtaan, jossa kaakelirivien välissä kulkee leveämpi sauma. Vaatteeni ripustan kaappiin nro 117. En ole vieläkään toipunut siitä kauhusta, jonka koin, kun en saanut kaapinovea auki. 117 on osoittautunut takuuvarmaksi valinnaksi. Suosittelen. Jostain syystä tuntuu, että vesijumppaa on nykyään joka toinen päivä.

Taidehistorian kurssilla olemme M:n kanssa asettuneet kolmanteen riviin. Vieressämme on istunut mies, jolla on pyöreä pää (pyöreässä päässä ei ole mitään vikaa!). Tänään tervehdin miestä. Luentojen jälkeen olemme juoneet teetä.  Nyt on sitten renessanssi ja barokki hallussa.

Huomenna alkavat Kirjailijaliiton talvipäivät täällä Tampereella. 



keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Runoraati

Teoksen kirjakaupassa järjestettiin viimeinen runoraati (tapahtuma jatkuu kuulemma Työviksen lämpiössä). Kolmihenkinen ryhmä ruoti kuusi runoa, joista yksi oli mielestäni liian hilpeä ja toinen taas turhan romanttinen. Kirsi Kunnaksen värssy voitti kisan.

Kai Niemisen runo oli suosikkini, sillä siitä löytyi riittävästi ironiaa. Eräs kirjoitusystäväni kirjoitti aikoinaan blogissaan, että Kai Nieminen on jumala vaikka kaikkihan tietävät, ettei se voi pitää paikkaansa, sillä Antti Holma on jumala.

Katsoin tänään vahingossa peiliin enkä ehtinyt järjestellä kasvojani. Naamani roikkuu. Odotan aikaa, jolloin poskeni lepattavat jossain vyötärön korkeudella. 

Yritän tottua siihen, että päivästä tulee yötä pitempi sekä siihen, että me suomalaiset olemme edelleen maailman onnellisin kansa.

Säädin eilen työtuoliani. Tarkoituksenani oli nostaa istuinosaa ylöspäin, mutta se keikahti alaviistoon niin, että olisin liukunut lattialle, ellen olisi tukenut jalkojaan tiukasti permantoon. Sen jälkeen painoin selkänojakampea ja sain sen tiukkaan etunojaan. Nauroin ääneen yksikseni. Kuvasin tietenkin ruolin ja jaoin kuvan kaikkialle ja sain 25 tykkäystä. 

Patric Melrosen tarinoissa väitettiin, että heroiinistakin on helpompi päästä eroon kuin ironiasta.

(Tässä päivityksestä ei kannata etsiä logiikkaa, sillä sitä siitä ei löydy.)


maanantai 18. maaliskuuta 2019

Tavanomaista keväistä melankoliaa

Ihmisillä on tapana rakastua keväällä, liittyy ilmeisesti jotenkin valon määrään.

L on niin rakastunut, että olen kateellinen. Rakkauden kohde on uudestaan löytynyt vanha heila parin vuosikymmenen takaa.  Ryhdyin oitis miettimään menneltä vuosilta sopivaa seuralaista, johon voisin ottaa yhteyttä ihan vaan rakastumistarkoituksessa. Huomasin, että minähän olen jo jonain keväänä tehnyt sen. Ne kortit on pelattu.

Kateuteen liittyy kauhu kaikesta siitä sotkusta, joka tällaiseen liittyy. Mietin kahden ihmisen aikatauluja ja uusia ihmisiä, jotka rakastumisen myötä elämään tunkevat.

Itkin tänään katsoessani Bonusperhettä Areenasta, joka todistaa, että itku on pikkuisen liian herkässä. Töistä lähtiessäni sanoin "Minusta tuntuu, ettei minua oikeastaan enää tarvita". Kuulemma tarvitaan. Itsesääli on aidoin ja suloisin säälin muoto. Varsinkin kun siihen ei ole varsinaista syytä. Kaipaan johonkin, vähän kuin Tsehovin näytelmissä kaivataan. 

Olen lähdössä ystävän kanssa huhtikuussa Pietariin ja ostimme liput Mariinski -teatteriin. Nyt sähköpostiini putoilee kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettuja viestejä, joiden sisällöstä minulla ei ole aavistustakaan.



lauantai 16. maaliskuuta 2019

Käsilaukku

Tampere Filharmonian konsertissa vieressäni istuva mies rapisutti ohjelmalehtistä ja tuoksahti pesemättömälle neulepaidalle. Kun musiikki ja omat ajatukset veivät mennessään, ei noita pieniä riesoja enää huomannut.

Minusta on aina ollut kiva olla nainen. En kuitenkaan hallitse käsilaukkuja, en osaa ostaa niitä ja tunnen itseni jotenkin hölmöksi epäkäytännöllinen rosvomagneetti kädessäni. En edes tiedä miten pientä söpöä laukkua roikotetaan. On kaikkein mukavinta liikkua ilman tuota lisäkettä, joka helposti unohtuu johonkin.

Olen taistellut roiston kanssa käsilaukustani Barcelonassa (laukussani oli huulipuna ja paperinenäliinoja, pankkikortin ja rahat olin piilottanut farkkutakin taskuun). Kun tuo mies yritti viedä omaisuuttani, valtasi minut alkukantainen taistelutahto. Me kiskoimme yhdessä laukkuni hihnaa ja minä lopulta voitin. Oikeastaan rosvo lähti karkuun kun paikalle alkoi ilmaantua porukkaa. Sain pitää nenäliinani ja huulipunani.

Eräs tuttavani kuljettaa mukanaan ravintolapöytään kiinnitettävää käsilaukun pidikettä, johon laukun voi ruokailun ajaksi ripustaa.

Käsilaukkuun kertyy kaikenlaista turhaa, eikä sieltä löydä mitään. Tätä ongelmaa voi korjata käsilaukun organisoijalla, josta löytyy lokero kaikelle. Kun käsilaukkua penkoo, lentää sieltä vieläkin lattialle pari tamponia. 

Konsertin väliajalla katselin pikkuisen jo kuivahtaneita kausikorttinaisia, joiden käsistä roikkui kalliin näköinen laukku ja mietin, että mitä he niissä kuljettavat. Laukkua roikotetaan käsi suorana, laukun hihna asetetaan kyynärtaipeeseen tai laukkua puristetaan kainalossa. Aina se on tiellä.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Kaikki kirjailijat ovat amatöörejä

Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelmassa "Ja sydän oli minun" pohditaan kirjoittamisen vaikeutta (kirjoittamisen ongelmista voi aina kirjoittaa jos ei muuta kirjoittamista keksi). Kaunokirjallisuuteen laajasti perehtynyt esseisti kertoo myös kustannustoimittajan työstä, kirjojen kustantamisesta ja kirjallisuudesta muutenkin.

Löysin kirjasta tällaisen Knausgård-sitaatin "Tätä nykyä tiedän, että kaikki kirjailijat ovat amatöörejä ja heitä yhdistänee vain se, etteivät he tiedä, miten romaani, novelli tai runo kuluu kirjoittaa... Ja samasta syystä vain ihmiset, jotka eivät osaa kirjoittaa, voivat kirjoittaa. Sillä jos tottumus pääsee kaunokirjallisuuteen, ei voi enää puhua kaunokirjallisuudesta, vaan yhdestä elämän tukirangasta muiden joukosta." Kovin lohdullista.

Sara Enholm Hielm, joka työskentelee kustannustoimittajana, tuntuu kovin inspiroituneen Knausgårdista ja päätyy kirjassaan avautumaan välillä vähän kiusaannuttavasti intiimeistä asioista, jotka tuntuvat jotenkin irrallisilta ja vähemmän kiinnostavilta kuin kirjan muu sisältö. "Ja sydän oli minun" on joka tapauksessa mielenkiintoista luettavaa kaikille niille, jotka kirjoittavat tai haluavat tietää miten kirjat syntyvät.

Kirjan kirjoittaja asui perheineen Roomassa vuoden verran. Kaupungissa luulisi tekstiä pulppuavan, mutta ei se kirjoittaminen ollut siellä sen helpompaa kuin kylmässä ja töykeässä Suomessakaan.

Allekirjoitin kustannussopimuksen ja nyt lähinnä hirvittää. Vaikka käsikirjoitus on olemassa, niin eihän sitä tiedä tuleeko siitä minkäänlaista romaania. Häpeämään sitä joutuu joka tapauksessa.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Nero

Olen seurannut passiivisesti ragdoll-kissan omistajien face-ryhmää. Miksi naiset käyttävät siellä itsestään nimitystä mamma? Päivityksissä korostetaan kissan ylivertaisuutta ja omaa asemaa lemmikin palvelijana. Ei kai sitä kukaan ihan tosissaan ota vaikka kyllä niitä katteja siellä kovin palvotaan.

Olen tämänkin kertonut, mutta kerron sen uudestaan. Lääkärin urani alkuvaiheessa ihmettelin miehiä, jotka  sanoivat  "Tulin kun äiti käski". Lääkäriin turvautuminen ei siis ollut oma ajatus, eikä osoittanut heikkoutta. Meni hetki ennen kuin ymmärsin, että äiti tarkoitti vaimoa.  Mammakaan ei siis tarkoita kissan äitiä.

Kun jonkun sanotaan olevan nero, oletatko heti että kyseessä on nainen? Todennäköisesti et.

Isäni äiti piti isääni melkein jumalasta seuraavana. Hänen mielestään isästä olisi pitänyt tulla pappi. Pappi oli todennäköisesti suurinta mitä mummo pystyi kuvittelemaan. Mummoni väitti, että opettaja kähvelsi itselleen isäni piirrustukset. Niin hyviä ne kuulemma olivat.  Eihän se tietenkään ollut totta.

Isästä tuli sitten lopulta meteorologi. Lapsena piirtelimme yhdessä papereille, joiden kääntöpuolille oli painettu sääkarttoja.  


tiistai 12. maaliskuuta 2019

Elämänhallinta

Eräs asiakas ihmetteli kirjastonhoitajalle, että miksi koirien koossa on niin paljon suurempi variaatio kuin kissojen. Miksi? Kuvittelen nyt mielessäni tanskandoggin kokoista Kerttua sohvan repimispuuhissa.

Eräs kaverini on asentanut puhelimeensa sellaisen terveyssovelluksen ja pitihän minunkin tehdä samoin.  Jouduin tänään ohittamaan kotioveni, sillä en ollut vielä päässyt päivän askeltavoitteeseen.

Ravinnetase on huomattavasti helpompi saavuttaa. Ruokamäärissä on helppo huijata, unohtaa vain merkitä aamupalaleivälle laittamansa juustoviipaleen. Juustossa on käsittämätön määrä kaloreita, samaten karjalanpiirakassa, jota olen pitänyt vaarattomana eineenä.

Olen tänään syönyt aamiaisen (Lidlin karjalanpiirakka), aamupalan (Lidlin karjalanpiirakka), lounaan (linssikeitto), iltapäivän välipalan, päivällisen (linssikeitto) ja iltapalan (Lidlin karjalanpiirakka). Näin ne pylpyrät on sovelluksessa nimetty.

Ohjelma onnitteli minua tehokkaasta pyöräilystä ja ilmoitti pyöräilynopeudekseni 243.9 km tunnissa ja kannusti edelleen parantamaan vauhtia.

Ohjelmaa käyttäessä tulee valheellinen kuvitelma siitä, että elämäänsä voi hallita.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kiitos Tampere film festival

E ehdotti, että lyhytelokuvafestivaalien lisäksi voitaisiin järjestää festivaalit, joilla näytettäisiin mahdollisimman pitkiä taide-elokuvia. Miten olisi filmi, jossa kärpänen kävelisi lahonneella puunoksalla kolme tuntia? Taustaääniksi ehdotan piinaavaa ininää. Siinä punnitaan kuka on todellinen elokuvaihminen.

Bulgarialaistaustaisen, kanadalaisen,Theodore Ushevin (1968) lyhytanimaatioista tuli mieleen taidegrafiikka. Yksi esitetyistä animaatioista oli puhtaasti abstrakti, muista löytyi tarina. Ushev sanoi piirtävänsä kaiken ihan itse.

Sympaattinen Ushev kertoi tehneensä yhden animaation omalla verellään (kyseinen animaatio esitettiin toisessa näytöksessä, jota en nähnyt). Veren valutti ohjaajan sisko Bulgariassa, jossa kuulemma voi tehdä mitä vaan. Ushev kuljetti veriputket salaa Kanadaan lentokoneessa ja pelkäsi jäävänsä kiinni. Verta on vieläkin tallessa pakastimessa.

Kokonaisuudessa nimeltään "Suku on pahin", esitettiin pari hulvatonta dokumenttia, toinen (intialainen Tungrus) kertoi perhettä terrorisoivasta kukosta ja toinen (kosovalainen Ne Mes) siitä kun perheenjäsenet joutuvat työskentelemään muualla ja kotipaikkakunnalle rakennetaan talot (jokaiselle veljekselle identtiset, tyttärille ei tietenkään taloja tehdä).

Born in Gambia toi mieleen, että samaan aikaan kun meillä länsimaissa tuohdutaan siitä, että joku mies katsoo naista väärällä tavalla, toisaalla naisilla ei ole minkäänlaista arvoa vaan nuoria tyttöjä silvotaan ja naitetaan pakolla vanhoille miehille.

Kritiikkinä voisin mainita, että elokuvien äänet oli säädetty niin kovalle, että kuulo oli vaarassa. Onko nykyään elokuviin tultava tulpat korvissa? 

Kiitos taas Tampere film festival aivoja myllertävistä kokemuksista. Jonkun verran nähtiin myös tekotaiteellista p-kaa hermoja raastavilla äänitehosteilla. Moni hieno elokuva jäi minulta nytkin mainitsematta.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Piitles-tyyny

Ystäväpariskunta tuli kylään ja sain S:ltä lahjaksi Piitles-tyynyn, jonka hän on omilla kätösillään kirjaillut.  Aloitin aamuni tyynyn kuvioita ihailemalla, kunhan olin ensin kiroillut Kertun, joka herätti minut viiden jälkeen ja nukkuu nyt makeasti. Tyynyn kuvat on kerätty eri Beatles-albumeista. Voin olla varma, ettei kenenkään muun sohvaa korista ihan vastavaa käsityö. 

S ja E osallistuivat ensimmäistä kertaa Filkkareille ja jännitin, ovatko elokuvat hyviä ja pitävätkö he niistä. Jos olisi ollut mahdollista olisin henkilökohtaisesti valinnut jokaisen filmin, mutta tämä oli nyt arpapeliä. Lyhärit olivat hyviä ja sitten vähän huonompia. Näimme elokuvia Ranskasta, Australiasta, Italiasta, Japanista, Puolasta, Englannista, Venäjältä, Nepalista, Azerbaidzanista ja Romaniasta.

Mieleeni jäivät varsinkin lyhytelokuva mieleltään järkkyneestä isästä (All these creatures), jäniksenkorvaisesta nuoresta miehestä (Bunny) ja romanialaisesta isästä, jonka poika kirjoittaa kirjeen joulupukille (The Chistmas gift).

Haluaisin unohtaa dokumentin tanskalaisesta eläintarhasta, jossa eläintarhan työntekijät pilkkovat hymyillen ja välillä naureskellen leijonaa, joka on tapettu, koska se on "ylimääräinen".  Tilaisuutta seuraavat lapsikatsojat ja heidän kameroiden kanssa heiluvat vanhempansa. Työntekijöiden toiminta tuntuu ruumiin häpäisemiseltä (In a lion). 

Tänään tulee K ja Filkkarit jatkuvat.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Häpeälaulu

Tästä näyttää kehkeytyvän pipojen kadottamisen vuosi. Ensimmäisen jätin kirjaston lehtienlukusaliin, eikä sitä enää löytynyt vaikka kävin seuraavana ja sitä seuraavana päivänä kysymässä Metson vahtimestarilta myssyni perään. Samalla katosivat rukkaset, jotka olin tunkenut hattuuni. Toisen pudotin eilen kiireessä bussin lattialle. Bussiin jäänyt päähine harmittaa, sillä olen saanut sen lahjaksi. Ehkä sitä voisi kysellä jostain. Pian pipojen unohtelu kuitenkin vaihtuu sateenvarjojen katoamisiin.

Päähine on aika hauska sana. Toivottavasti Metsoon kadottamani päähine ja hanskat lämmittävät nyt jonkun oikein viluisen ja köyhän kansalaisen päätä ja sormia.

Hesarin kuukausiliitteessä haastatellaan Pirkko Saisiota. Jos nyt muistan oikein, hän kertoo jostakin tutustaan, joka kehuu sillä, ettei hänen ole koskaan tarvinnut pyytää mitään hommaa vaan töitä on aina tarjottu hänelle. Pyytäminen sisältää aina pettymyksen riskin. Silti kannattaa pyytää.

Pettymys saattaa johtaa häpeään. Antti Holman "Auta Antti!"- nimisen podcastin yhdessä jaksossa puhutaan häpeästä. Holma puhuu häpeälaulusta, hoilauksesta jota käytetään silloin kun joku oma häpeällinen teko pyrkii mieleen. Aivot ovat siitä hupaisa elin, että jollain virikkeellä voi yrittää karkottaa toisen epätoivotun.

Huomasin, että olen käyttänyt häpeälaulua tai oikeastaan häpeähyräilyä. Akuuttitilanteessa se ei auta, mutta joskus jälkeenpäin se saattaa helpottaa hieman.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Olenko luonnonoikku?

Käyn edelleen kansalaisopiston jumpassa, jossa olisi tarkoitus kehittää vartalon syviä lihaksia.

Viimeksi makasimme rähmällämme jumppamatoilla ja puristimme pakaralihaksiamme yhteen. Joskus aikoinaan moinen olisi naurattanut, mutta nyt kaikki vaikuttivat olevan tosissaan. Huomasin, etten voinut mitään sille, että samalla kun aktivoin pakarani, puristin silmäluomeni tiukasti kiinni. Yritin tehdä saman liikkeen silmäluomet rentoina, mutta siitä puuttui tarvittava puhti. Olenko luonnonoikku?

Pakaraliikkeestä huolimatta jumpan mieskiintiöläiset ovat ihmeen sitkeästi pysyneet mukana, usein he jäävät pois parin ensimmäisen jumppakerran jälkeen.

Olin tänään yhdessä hammastoimenpiteessä. Huuleni pingoitettiin kummallisella valkoisella levittimellä auki. Näystä tuli mieleen kauhuelokuva. Puudutus oli niin tehokas, että samalla olisi voinut tehdä jonkun pienen nenäoperaation.

Ajoin bussilla kaverin vastaanotolle Nokialle ja jätin rakkaan piponi bussiin. Lähtiessäni sain hammaslääkäriltä kahvilipun paikalliseen kahvilaan vaikka puolet naamastani oli tunnoton.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Neuvottelu

Tampereelle on ilmestynyt lukuisia etnisiä ruokakauppoja. Niissä myytävät elintarvikkeet näyttävät eksoottisilta vieraissa pakkauksissaan. Olen ostanut myymälöistä kaikenlaista kummallista, tehnyt ulkomaanmatkan ekologisesti, kävellen.  Oudon mallista pastaa, lasipurkkiin pakattua fetaa, oliiveja, papuja, pähkinöitä, keksejä ja mausteita (viimeksi harissaa).

Hämeenpuistossa toimii Viron herkkukauppa, jossa pyörii lähinnä venäjää puhuvia asiakkaita. Kaupan ainoa myyjä on aina kovin tiiviisti keskittynyt puhelimeensa tai tablettiinsa, mutta malttaa laskea laitteen kädestään ottaessaan asiakkailta maksun ostoksista. Myynnissä on hapanmaitotuotteita kuten erilaisia rahkavalmisteita, piimää, kefiiriä ja jugurttia. Kylmäkaapista löytyy juustoja, makkaroita ja hapankaalia. Hyllyt notkuvat erilaisista lasipurkeista, jotka sisältävät säilykkeitä. Tarjolla on karkkia, mm. Kalevin suklaata.

Ostin purkillisen luomujugurttia (kirsikkaa), joka maistui ihanalta. Rasvat ja kalorit oli painettu purkin kylkeen niin pienellä fontilla, etten onneksi nähnyt niitä.

Tiirailen kännykän näyttöäkin sen verran kaukaa, että jälkeläiseni ehdotti selfiekepin hankkimista. On minulla silmälasit, mutta en viitsi kaivaa niitä laukustani kuin erityistilanteissa.

Kirjailijaliiton sivulla sanotaan, että kustannussopimuksesta pitää neuvotella. Suppean kirjailijagallupin perusteella sopimuksen ehdoista ei yleensä juuri keskustella. Pyysin toisen kirjani palkkioon kokonaisen prosentin korotusta ja sain sen. Eihän sillä ole rahallisesti juurikaan merkitystä, mutta henkisesti kuitenkin.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Tällainen minä olen

Elokuvalippu Finnkinon premiumsaliin maksaa 17 euroa, mutta saahan sillä rahalla istua tekonahkaistuimella, jonka selkänoja joustaa ja narisee pikkuisen. Käsinojasta löytyy pyöreä kolo kaloripitoisia syötäviä varten, penkkiin mahtuu isompikin ihminen ja jalkatilaa on riittävästi.

Mainostulva katkeaa ja Finnkinon työntekijä käy toivottamassa meidät tervetulleeksi, hän kertoo minkä elokuvan tulemme näkemään (voihan olla, ettei joku sitä vielä siinä vaiheessa tiedä), mistä ovesta olisi poistuttava ja mihin aikaan elokuva loppuu. Luulisi, että nyt se elokuva vihdoin alkaa, mutta ei, elokuvien trailerit seuraavat toisiaan.

Äänen volyymi on säädetty niin kovalle, että kuulo on uhattuna. Suurta kaarevaa valkokangasta on alkuun vaikea katsoa viidenneltä riviltä, mutta pian siihen tottuu.

Green book on söpö, itkettävä ja kovin ennalta-arvattava elokuva. Hyvin tehtyä viihdettä ja miksei sitäkin tarvita. Itkin, nautin ja voimauduin, kuten oli tarkoituskin. Hyvä tausta irtokarkkien imeskelylle.

Olen miettinyt kovasti somea selaillessani Jaron Lanierin kirjaa "10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt". Olen koukuttuvaa sorttia ja tykkäykset ovat huumeeni. Vierailut blogissani ruokkivat minussa halua sanoa asioita eri tavalla kuin ajattelen. Ihan vaan siksi, että lukisitte. Paljastan vaikka  jääkaappini, vatsamakkarani tai kaikkein noloimmat kömmähdykseni, jotta tätä luettaisiin. Liioittelen aina kun voin.

Heti kun olen tämänkin julkaissut, rikon kaiken tekemiseni kurkistelemalla, onko kukaan lukenut tai onko joku peräti kommentoinut tekstiäni. Faceen olen ottanut vähän etäisyyttä, sillä siellä piilee riski altistua asioille, joista tulee paha mieli.

Mietin sopivaa klikkiotsikkoa, mutta en keksi mitään, joka leviäisi facessa ja toisi lukijoita. Tällainen minä olen.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Voimaa

Päätin ostolakkoni ostamalla trikoomekon, jonka kankaaseen on painettu polkupyörän kuvia. Polkupyörät ovat vaan niin kivoja.

Katsoin eilen Areenasta dokumentin Jörn Donnerista, josta on tullut vanha kärttyinen mies. Donner on painunut paljon lukevan ihmisen kumaraan. Mies ei vaikuta tulevan toimeen dokumentintekijän kanssa vaan haukkuu ohjaajan ratkaisuja. Donner halveksii kaikkea ja kaikkia. Dokumentin arkistofilmeissä nähdään ylimielinen, mutta ah niin seksikäs nuori Donner.

Luen Naomi Aldermanin romaania Voima. Kirja alkaa koukuttavasti, mutta nyt lähinnä odotan, että se vihdoin loppuisi. Kirjassa nuoret naiset saavat kyvyn tuottaa sähkövirtaa, joka lähtee solisluun seudun käämistä. Sähkövirta voidaan johtaa ympäristöön käsien kautta. Sähköiskulla voidaan satuttaa, jopa tappaa.

Miltä tuntuisi olla voimakkaampi kuin muut? Tietää, ettei toinen pärjää sinulle fyysisesti ja olet turvassa.  Voima on valtaa ja nostaa itsetuntoa. Voimaa on kontrolloitava ja se vaatii itsehillintää. Maailmanjärjestys menee sekaisin, kun naisilla on lopulta se voima.

Toinen kirjani julkaistaan keväällä 2020.