maanantai 4. heinäkuuta 2022

Voi Heidi!

Matkustan taas kerran junalla. Käytävän toisella puolella istuu mies, jonka shortseissa on ananaksen kuvia. Kankaan hedelmillä on siivet. Yksi matkalaukku roikkuu hyllyllä puoliksi tyhjän päällä, onneksi en istu sen alla. 

Osallistuin lauantaina kolmen pariskunnan hopeahääjuhliin. Seilasimme laivalla Laukon kartanoon ja kuuntelimme puistossa Litku Klemettiä ja Lyytiä. Litku Klemetin esitys oli performanssi, jossa laulaja pyöri välillä selällään nurmikolla. Tykkäsin. 

On tapahtunut iloisia asioita (ei liity kirjoittamiseen) ja sanoin toiselle pojalleni, että kohta varmasti tapahtuu jotain ikävää. Oikeasti. Ei niin saa sanoa! Läppärilläni on muuten tosi paljon kissankarvoja. 

Luin Elizabeth Stroutin romaanin Voi William! Romaani kertoo jo aiemmista kirjoista tutun kirjailija Lucy Bartonin ja hänen ex-miehensä Williamin suhteesta. Kirjan juonikuviot ovat yksinkertaisemmat ja se on nopealukuisempi kuin aiemmat teokset, mutta kovin rakastettava silti. Siinä pohditaan mm. päättääkö ihminen oikeasti elämästään. William sanoo Lucylle "Aina silloin tällöin -harvoin- ajattelen, että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vaan seuraamme jotain - en tiedä mitä, mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä." 

Mietin itsekin, että päättääkö ihminen pettää tai jättää puolisonsa tai opiskella lääkäriksi vai ajautuuko hän tilanteeseen, jossa ei voi enää perääntyä. Päättikö Suomi liittyä Natoon vai tuntuiko siltä, että oli pakko yrittää. 

Elizabeth Strout on kovin rakastettu kirjailija. Voisiko se johtua siitä, että hän tuntuu rakastavan henkilöitään vaikka ne olisivat paskoja.

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Eläkeläisolut

Tapasin vanhoja ystäviä Telakan terassilla. Nainen viereisestä pöydästä huuteli ystävilleen, että ravintolasta saa olutta, talon viiniä ja tiettyä ruoka-annosta seniorihintaan. Ryntäsimme heti tiskille alennusviiniä hakemaan. 

Nyt olen kuullut, että monista lounasravintoloista saa ruokaa eläkeläisalennuksella. Tästä lähtien ryhdyn napakasti vaatimaan alennuksia kaikkialla. Unkarissa eläkeläisten ei tarvitse maksaa julkisen liikenteen käytöstä.

Niitä vanhoja hylsyjä tipahtelee sähköpostiin kuin lyöntejä palleaan. Rangaistuksia vanhoista pahoista teoista. Kustantamot puhdistavat pöytiään turhasta rojusta ennen lomiaan. 

J kysyi siinä alennusviinin ääressä, miten käsittelen näitä hylkäyksiä. Hänellä on kokemusta tieteellisten artikkeleiden hylsyistä kuten minullakin. Puhun kaikille, jotka jaksavat kuunnella. Menen kävelylle. Vihaan kirjoja. Vihaan kustantamoja.

Sain erään kirjailijan somepostauksesta vinkin, että kannattaa askarrella hylsykortti ja kun siihen saa kymmenen leimaa, voi ostaa itselleen jotain kivaa (se voi olla myös aineetonta kivaa). Tekisi mieli ostaa silkkilakanat, joita Deborah Levy kehuu kirjassaan Omistuskirjoituksia. Ovat ikävä kyllä turhan kalliita, eikä niistä saa eläkeläisalennusta.

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Puhutaanko säästä ja aborteista?

Ulos mennessä tuntuu kuin astuisi lämpimään kylpyveteen. Tekee mieli kylmää olutta ja suolapähkinöitä. 

Minusta on tullut ihminen, joka juttelee kahvilan myyjälle. Hän ehdotti lounassalaatin päälle jälkiruokakahvia. En yksinkertaisesti kieltäytynyt vaan tilitin tämänpäiväiset kahvikupilliseni, ikään kuin ne kiinnostaisivat häntä. Keskustelimme säästä ja veden juomisesta.

Sisältövaroitus: Kirjoitetaan abortista ja verestä

Yli viisikymmentä vuotta vanha suomalainen aborttilainsäädäntö on tarkoitus uusia. Tuntuu täysin turhalta, että raskaudenkeskeytykseen tarvitaan kahden lääkärin lausunnot. Vaatimus viivyttää toimenpidettä ja lisää aborttia tarvitsevan henkilön psyykkistä stressiä. Raskaudenkeskeytys pitää järjestää erikoissairaanhoidosta käsin. Tuhlataan resursseja, joita voitaisiin käyttää johonkin tarpeellisempaan.

Monilla on dramaattinen kuva toimenpiteestä: kaapimista, ämpärillinen verta ja lapsen kappaleita (anteeksi brutaaliuteni). Kuitenkin 97 prosenttia aborteista tehdään lääkkeellisesti eikä kirurgisesti. Ensimmäinen lääkeannos annetaan klinikassa ja toinen otetaan kotona.

Vaikka Suomessa on ollut pitkään käytännössä vapaa mahdollisuus turvalliseen raskaudenkeskeytykseen, aborttiluvut ovat jatkuvasti laskeneet. Aborttien kieltäminen ei vähennä keskeytysten määrää vaan tekee niistä vaarallisia. Oikeus turvalliseen raskaudenkeskytykseen ei ole itsestäänselvyys, kuten nyt nähdään Yhdysvalloissa ja esim. Puolassa.

Olen huomannut, että aborttia tuntuvat vastustavan eniten fertiili-iän ylittäneet kansalaiset. Oman elämänsä päiviräsäset ja timosoinit. 

 

 

lauantai 25. kesäkuuta 2022

Kuvat eivät välttämättä vastaa todellista tilannetta

Pudotin appelsiinimarmeladipurkin jääkaapin lasihyllylle. Hyllystä lohkesi kookas pala. Hella ja mikroaaltouuni ovat menneet rikki vuoden sisällä ja nyt siihen listaan voi lisätä jääkaappipakastimen. Laite oli jo alun alkaen huono (toisin sanoen halpa) ostos. Siinä on vain yksi ainoa säätönappula. Ruoat joko melkein jäätyvät tai sitten ne ovat liian lämpimiä. Pakastimen hyllyihin kertyy niin paksu kerros jäätä, että sen sulattamiseen kuluu kokonainen työpäivä.

Ostin laitteen tuosta viereiseltä kadulta. Liikettä enää ole. Kodinkoneita myydään nykyään suurissa marketeissa keskustan ulkopuolella, leveiden teiden risteyksissä. Raahasimme nykyisen laitteen keuhkoahtaumaa (itse tekemäni diagnoosi) sairastavan myyjän (liikkeen omistajan?) kanssa. Hän ei saanut entistä jääkaappipakastinta vietyä pois, joten se seisoi viikon verran keskellä olohuoneeni lattiaa, kunnes sain yhden kaverin avuksi. Jääkaappipakastinmies halasi minua, joka tuntuu näinä aikoina todella kummalliselta. Hän tuoksahti vahvasti tupakalta. Olen selittänyt tämän keissin täällä jo aiemminkin.

Aion ostaa uuden laitteen ja niistä näyttääkin olevan jonkunlainen ale tai ehkä niitä myydään aina alennuksella. Jääkaappipakastimelle varattu tila on leveydeltään juuri ja juuri 60 cm ja laitteiden leveys on vähintään 59.5 cm. Tämä seikka stressaa minua. 

Ompelin mekon ja laitoin kuvan itsestäni uudessa mekossa someen. Sain positiivista palautetta ja koin tarvetta selittää, etten oikeasti näytä ollenkaan noin hyvältä. Kun valaistus/ kun meikki/ kun föönaus/ kun uusi kännykkä. Laittaisin varmaan Tinderiinkin varoituksen "Kuvat eivät välttämättä vastaa todellisuutta".

Vietän juhannusta kaupungissa ja sain somesta ohjeet, että minun on lähdettävä ulos. Vaihdoin kuitenkin vanhan mekon päälle. Söin Laukontorilla jäätelön ja kävin Lidlissä. Päätin repäistä ja istuin Hämeenpuistoon terassille juomaan soodavettä ja mietin, että tässä sitä istun meikeissäni terassilla. V ja M tulivat samalle terassille ja join heidän seurassaan oluen. Aamulla huomasin, että ruokaostokset olivat jääneet purkamatta.

perjantai 24. kesäkuuta 2022

Silkkilakanahaave

Ostin uuden kännykän, sillä entiseen ei mahtunut kaikkia tarvitsemiani appeja. "Uudessa" käytettynä ostetussa kännykässäni on kuusitoistakertaisesti tilaa verrattuna entiseen. Enää ei tarvitse poistaa jotain, jos haluaa uutta sisältöä. Uuden kännykän käyttöön ottaminen meni melko mukavasti. Onnistuin lukitsemaan OP-mobiilin. 

Oli pakko mennä pankkiin. Vaikka olen jäänyt eläkkeelle, ei minulla ole pankkikirjaa, eikä rahoja sukanvarressa. Siellä sitten istuin kyttäämässä vuoroani vanhusten, ulkomaalaisten ja meidän muiden yhteiskunnan ulkopuolisten kanssa. Minua kohdeltiin ystävällisesti kuin hieman ymmärtämätöntä lasta. Kaupattiin toista luottokorttia. Ihmisellä pitää kai sitten olla useita luottokortteja. 

Luen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian kolmatta romaania Omistuskirjoituksia (suomentanut Pauliina Vanhatalo). Olen rakastanut sen aiempia osia ja niin tätäkin. 

Joudun liimaamaan sivujen väliin post it-lappusia. Haluan vielä palata lukemiini ajatuksiin. Pidän kirjailijan hillitystä huumorista ja viisaudesta.  Kirjailija on uuden edessä, sillä nuorempi lapsi on lähdössä kotoa. 

Hän tapaa parasta miespuolista ystäväänsä, joka sanoo "Muistutat joskus vaimoani, hänelläkin on pakkomielle avaimista. Toisaalta hän on onnellinen ja teeskentelee onnetonta, mutta kun taas sinä olet onneton mutta teeskentelet onnellista."

Jouduin googlaamaan brogue-kengät (kirjailijalla oli sellaiset):
Brogue-kengät ovat tukevat matalat kengät, jotka sopivat erinomaisesti tweedtakin tai puvun kanssa epävirallisiin tilaisuuksiin. Kengät ovat lähtöisin Skotlannin ja Irlannin kosteasta ilmastosta ja niissä on pieniä reikä- ja sahalaitakuvioita kärjen ja kannan reunassa sekä sivuilla. Googlasin myös iltit, jotka ovat ne läpyskät kengännauhojen alla.

Luin kirjasta, että laulaja-näyttelijä Jane Birkinin äiti oli neuvonut tytärtään: "Kun mitään muuta ei ole enää jäljellä---pukeudu silkkisiin alusvaatteisiin ja ala lukea Proustia." Tätä aion noudattaa! Levy on todella innostunut silkkilakanoista. Mistä saisin sellaiset?

tiistai 21. kesäkuuta 2022

Parasiitti

En ole sellainen eläkeläinen, joka osaa nauttia siitä, ettei tee mitään. Olen kehittänyt niin vahvan suorittajaminän ja huonon omatunnon, että siitä riittää loppuelämäksi.

Tänään menin kuntosalille. Nuori mies college- housuissa ja paidassa teki pelkkiä ojentajia. Oli pukeutunut aika lämpimästi kuntosalille. Enhän minä kyttää. 

Paistoin vegaanista pannaria. Nyt varmaan joku sanoo, että miksi vegaanit tekevät pannaria, miksei jotain joka ei tuo kananmunien käyttöä mieleen. En välitä. Hyvää tuli, keitin kahvit.

Moni sanoo, että nyt on lupa nauttia eläkkeestä, sillä onhan sen ansainnut. Jossain syvällä sisimmässäni koen itseni parasiitiksi, joka elää nuorempien työllä. 

Moni on lopettanut blogin pitämisen, minun on pakko jatkaa, sillä tämä muistuttaa ihan pikkuisen työtä, vaikka palkkaa ei maksetakaan. Eihän tämmöisen eläkeläisen kuulu ottaakaan mistään rahaa. 

Minulla on suunnitelma: Kirjoitan kirjan, jonka päähenkilö ei ole sarkastinen, hän auttaa muita, leipoo, kerää pakastimet täyteen mustikoita ja lätisee jatkuvasti elämän ihanuudesta. 


sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Rekisteri

Suomi.fi -sivuilta voi lukea itseensä liittyvää rekisteritietoa. Sieltä käy ilmi, että minulla on kaksi lasta Sieltä löytyvät myös heidän ja vanhempieni syntymäajat. 

Saatoin tarkistaa, milloin tuli mentyä naimisiin ja milloin "ajauduimme erillemme". Olen mennyt naimisiin heinäkuussa ja eronnut heinäkuussa 13 vuotta myöhemmin. Emme eronneet ystävinä. Heinäkuu on kohtaloni.

Osoitetiedot löytyvät vuodesta 1972, jolloin söin vielä äidin tekemää lihasoppaa ja liimasin huoneeni seinälle sinitarralla  Suosikista revittyjä julisteita. Rekisterin mukaan olen asunut Savossa kolmeen eri otteeseen viidessä eri asunnossa (yksi muuten puuttuu, olenko jättänyt muuttoilmoituksen tekemättä). Jyväskylän seudulla asuin kuudessa kohteessa, mutta nyt vauhti on hiipunut, sillä tämä on vasta toinen asunto Tampereella (jos ei oteta huomioon lyhyehköä Tampere -keikkaa vuonna 1975). Ennen vuotta 1972 asuin useassa eri kohteessa, mutta siihen olen syytön, eikä niitä löydy tiedoistani.  Olen muuttanut välillä kolmen kuukauden välein, mutta tässä olen pysynyt jo kaksitoista vuotta. 

Mainostin edellisessä tekstissä meneväni kuuntelemaan Eric Claptonia (joku kutsui häntä Erkiksi). Istuimme ylimmällä rivillä ja tiedän, että Erkki seisoi lavalla, sillä näin hänet videolta (vaikutti ikäistään nuoremmalta) ja kuulin toki hänen soittonsa ja laulunsa. 

Entinen naapurini Kinkomaalta esitti aina pyynnöstäni Wonderful Tonight -biisin. Erkkikin lauloi sen vaikka en edes pyytänyt.

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Heavy Thinker


Vanha ystäväni ja luokkakaverini Kuopiosta tuli käymään Tampereella. Nyt hän on tapaamassa poikaansa ja sen jälkeen hän kyläilee iäkkään tätinsä luona.

Lähden pian kuuntelemaan Eric Claptonia. Keikan piti olla pari vuotta sitten Helsingissä, mutta sattuneista syistä se järjestetään tänään Tampereella paikassa, joka oli ensin Uros areena ja nyt Nokia areena. Pelkäsin Claptonin saavan vaikean koronan, sillä hän kuuluu riskiryhmään (hän on 77-vuotias). Vastoin odotuksiani hän on edelleen soittokunnossa. Näin ainakin oletan.

Kävimme eilen Ikurissa toisen luokkakaverimme ja hänen perheensä luona. Matkustimme junalla, joka pysähtyi johonkin epämääräiseen paikkaan odottamaan Porin junaa. Luulimme sapuneemme Tesomalle ja odotimme turhaan ovien aukeamista. Näimme pusikkoa. Ei ollut vielä Tesoma. 

Näin kolmatta kertaa Anna Retulaisen maalaukset Sara Hildenillä ja toista kertaa taidenäyttelyn Finlaysonin alueella (Samuli Heinonen, Emma Jääskeläinen, Matti Hagelberg,  Heli Hiltunen, Tapani Kokko, Fanni Niemi-Junkola, Jorma Puranen, Janne Rahunen, Esa Riippa, Michael Schilkin, Sebastian Schultz, Christina Stadlbauer, Pauliina Turakka-Purhonen ja Meri Westlin). En ole vieläkään varma, löysinkö kaikki työt, sillä ne on ripoteltu sinne tänne.

Tänään näimme taas Emma Jääskeläisen (vuoden nuori taiteilija) pyöreitä marmorisia veistoksia ja Kristian Krokforsin (vuoden nuori taiteilija vuodelta 1984) mäkiä, taloja, ilma- ja rantapalloja. 

Kärsin Stendhalin syndroomasta (kts.Wikipedia). 

Makoilen sohvalla ja kuuntelen sähkölaitteiden surinaa ja Kerttu-kissan hengitystä.  Kuvassa yllä Emma Jääskeläisen teos Heavy Thinker, joka on tehty jostain kivestä ja narusta. Tykkäsin, kuten muistakin töistä.

tiistai 14. kesäkuuta 2022

Potilaspaperit

Kerroin, että tilasin vanhoja potilaspapereitani. Tiedän, että olen sairastanut lapsena meningiitin. Laitoin pyynnön sähköisesti HUS:iin. Eräänä päivänä HUS:n arkistosta soitettiin, että mitään ei ollut löytynyt. Olivat lähettäneet minulle tiedon asiasta. "Mutta", nainen sanoi, "älkää välittäkö siitä kirjeestä, sillä tulee vielä toinen". Potilaspapereitani oli löytynyt Helsingin kaupungilta.

Kirje saapui eilen. Olin joutunut sairaalaan 25.4. Kolme päivää ennen nelivuotissyntymäpäivääni. Epikriisiä ei ollut, pelkkä tuloteksti vaan. En siis tiedä kauanko olin sairaalassa.

Tri Salmi läh,

Sis.päiv. klo 19.45. Lämpö 38.5.

Viikon yskää, toista päivää niskasärkyä ja pahanolontunnetta. Ei oksennuksia. Tänään vapinaa käsissä. Tri Salmi käynyt kotikäynnillä ja suosittelee pkl emme dg: Meningitis.

Tuskainen. Lievää niskajäykkyyttä. 

Lumb.punktio P+, N+ heikko soluja 20, 88% n 12% ly Bakt:- Kokon.valk 20 mg. 

os 14/huone 20                 Meningitis serosa

Kaunolla kirjoitettuna. Ei dekursuksia, ei epikriisiä. Sukunimi ensin kahteen kertaa väärin kirjoitettu ja yliviivattu. Toinen nimi myös väärin (ei korjattu). Isä sanoi, että olin oksentanut raitiovaunuun, vaikka tekstissä lukee Ei oksennuksia. En kuulemma itkenyt kun jouduin jäämään yksin sairaalaan. Ehkä olin siinä määrin väsynyt ja kipeä. 

Iida Rauma kirjoittaa romaanissaan Hävitys (romaani kertoo koulukiusaamisesta ja aikuisten mielivallasta lapsia kohtaan), että vielä 80-luvulla lapsia leikattiin ilman kivunlievitystä. Kysyin asiaa muutamalta lääkäriltä ja eräs heistä kertoi, että pienten lasten murtumia väännettiin paikoilleen vielä 80-luvulla ilman kipulääkkeitä tai puudutuksia. Joskus ajateltiin, ettei sillä ole niin väliä, sillä "lapset eivät muista kipua enää jälkikäteen".


sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Eläviä ja kuolleita runoilijoita


K vieraili Tampereella. Mikä onkaan virkistävämpää kuin hautausmaakävely heti aamutuimaan. 

Kuolleet runoilijat: 

Kalevankankaan hautausmaan pääsisäänkäynnin läheisyydestä löytyy Juice Leskisen hauta. Hautakiven edessä seisoo tyhjä kuohuviinipullo.  Juicen lähelle on haudattu Väinö Linna tai oikeammin Väinö Linnan haudan hoodeille kuopattiin myöhemmin taitelija Juice Leskinen. Linnan hautaa vastapäätä seisoo Veikko Sinisalon hautapaasi. 

Eeva-Liisa Manner löytyy kappelin läheltä. Runoilija on haudattu samaan hautaan ystävänsä anopin kanssa (näin olen kuullut). Hautausmaalla ei ymmärretty runoilijan merkitystä ja hänelle tarjottiin kolmenkymmenen vuoden hautapaikkaa. Kolmekymmentä vuotta on kovin lyhyt aika, kun kyse on runoilijasta, prosaistille se saattaa riittää. Riippuu kirjailijasta. Siellä runoilija saa köllöttää Martikaisen vieressä niin pitkään kuin on tarpeen. Eeva-Liisa Manner-seura on teettänyt haudalle muistomerkin.

Lauri Viitaa etsimme aika pitkään. Hauta löytyi lopulta pensasaidan takaa. Viita menehtyi auto-onnettomuudessa. Kirjailija oli ateisti, mutta hän oli hiljattain liittynyt kirkkoon, sillä hänen silloinen puolisonsa vaati kirkkohäitä. Tämänkin olen kuullut, en tiedä pitääkö paikkansa. 

Yrjö Jylhän haudalle pysähdyimme pikaisesti. Runoilija ampui itsensä hengiltä sodittuaan ensin talvisodassa.  Häneltä julkaistiin mm. sellaisia hilpeitä kokoelmia kuin Kiirastuli, Ruoskanjäljet ja Kurimus.

Elävät runoilijat ja yksi kuollut:

Joku väitti Annikin runofestivaalien tungoksessa, että kyseinen festivaali ja Pispalan saunafestivaali ovat Suomen sympaattisimmat kesätapahtumat. Eilisissä Annikin runofestareissa oli ainakin kivaa. Tilaisuus järjestetään puutalokorttelin sisäpihalla, joten tilaa on rajoitetusti ja välillä väkeä oli melkein liikaa. Tarjolla on runon lisäksi musiikkia, proosaa, kahvia ja kasviskeittoa.

Mieleeni jäivät muun muassa ihana Pelle ja romantiks, johon ei mielestäni aiemmin kuulunut Kielo Kärkkäistä, mutta nyt hän lauloi kokoonpanossa (mahtavaa!), Toni Lahtinen lausui ja bändi soitti jatsahtavaa musiikkia. Hieno yhdistelmä. 

Kuuntelin latvialaisen Aleksandrs Čaksin runoja Harri Hertellin lausumina sekä Heli Laaksosen vastausrunoja kyseiselle kuoleelle latvialaiskirjailijalle (Laaksonen on suomentanut Čaksin runoja). Runoilijakaksikko Hertell/Laaksonen esiintyi varmasti. Minua huvitti erityisesti Čaksin runo Kolme kirjaa, jossa pohditaan mikä teksti menee kaupaksi ja mikä ei.

Skottirunoilija Imogen Stirling vei runon esittämisen kansainväliselle tasolle. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, mutta onhan se hienoa, että ihminen uskaltaa esittää omaa tekstiään niin täysillä. Minä häpeäsin ja kuiskisin mikrofoniin niin, ettei kukaan saisi runoista selvää.

Ursus Factory villitsi yleisön energisellä lavaesiintymisellään.

Tässä oli muutamia. Olisihan siellä esiintynyt myös Kati Outinen, Mirjami Heikkinen, kolme esikoisrunoilijaa ja monta muuta. 

Naamani punoittaa auringosta ja uudet lenkkarini ovat kurassa, enkä tiedä ovatko ne enää pelastettavissa. 

Kuva on ladattu härskisti Imogen Sterlingin nettisivuilta.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

Katutytöt kiusaavat

”Katutytöt kiusaavat nyt Helsingissä liikkuvia” luin aamun Hesarista (katutyöt).

Myin mekkoni Metson parkkipaikalla. Sain kolmekymmentä euroa. Silitin mekon ja taittelin nätisti vanhaan käytettyyn lahjakassiin. Säästän tietysti kaikki lahjakääreet. Tein mekkokaupat Facen "Lääkärit kierrättää" -ryhmän kautta. Kaupanteko oli sujuvaa ja turvallista, sillä jos en tunne jotain lääkäriä niin joku kaveri varmasti tuntee tyypin. 

Kävin kylässä Petsamossa, joka on vanhaa viehättävää tamperelaista omakotialuetta. Kuljin Kaupin metsän kautta ja olin ihan liian aikaisessa, joten istuskelin pitkään penkillä. Luin hiljattain, ettei juhliin (no nämä eivät olleen juhlat, meitä oli neljä henkilöä) saa mennä liian aikaisin, sillä isäntäväki saattaa hiippailla vielä puolipukeissa ja hiukset lätässä. Lihasoppa on keittämättä ja kermavaahto vatkaamatta. 

Yhden eilisen kyläpaikan naisen luona oli lomaillut kaukana maailmalla asuva tytär perheineen. Nainen oli lopen uupunut ja lysyssä pyykkäämisestä, yövalvomisista, siivoamisesta ja ruoanlaitosta. Piinaa (toki riemuakin) kesti kuukauden verran.

Kaivoin vanhan nahkatakkini esille. Sanna Marinkin kulkee nahkatakissa ja näyttää tyylikkäältä, joten miksi en minä. Marin sanoi jossain haastattelussa, että hän pukeutuu aina melko samaan tapaan, ettei hänen pukeutumiseensa kiinnitettäisi huomiota vaan siihen mitä hän sanoo. Minä toivon, että kaikki katsoisivat nahkatakkiani, eivätkä kuulisi mitä latteukksia päästän suustani. 

maanantai 6. kesäkuuta 2022

Meningiitti

Sairastin meningiitin ennen kouluikää. Minua on vuosien mittaan mietityttänyt mikä mikrobi mahtoi olla taudin takana ja kuinka pitkään olin sairaalassa. 

Sairaalassa vietetty aika ainakin tuntui loputtoman pitkältä. Minua pidettiin eristyksessä, joten olihan se yksinäistä tai enemmänkin pelottavaa, sillä korkeassa kuumeessa näin kaikenlaisia eläimiä, lähinnä lintuja ja kauriita. Vanhemmat kävivät vilkuttelemassa ikkunan takana. Minusta he näyttivät sopimattoman iloisilta ja tyytyväisiltä. 

Isä kertoi, että sinä aamuna hän vei minua ratikalla päiväkotiin ja oksensin ratikkaan. Kotona huomattiin, että minulla oli korkea kuume. Lääkäri kävi kotona (silloin lääkärit tekivät kotikäyntejä) ja totesin niskajäykkyyden. Hän epäili meningiittiä ja niin päädyin sairaalaan. Muistelen, että sängynpäätyyni oli kiinnitetty ilmapallo, joten täytyi olla vappu. Pistin kovasti hanttiin, kun kontrollilikvoria otettiin.

Pyysin potilaskertomukseni kymmeneltä ensimmäiseltä vuodelta. Pyynnön saattoi tehdä HUS:n sivujen kautta. Ainakin pyytäminen oli vaivatonta. Odottelen postia.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Gaudeamus igitur

Kävin lakkiaisissa. Oli söpöä ja rentoa. Stressasin juhliin menoa, en tiedä miksi. Joudun usein menemään yksin, joka lisää juhliin liittyvää jännitystä. Onneksi näin korona-aikana ei tarvitse sukkuloida juhlaväen keskellä kättelemässä. Ehkä minusta on kehittymässä menninkäinen, joka sulaa kotiluolan ulkopuolella.

Menin juhliin vasta siinä vaiheessa kun laulut oli laulettu ja puheet pidetty. V piti tampereenkielisen puheensa, jonka olen saanut lukea Facesta. Liikuttava, viisas ja hauska puhe. En uskalla lainata, mutta siinä puhuttiin myös siitä, että juhlakalut valmistelevat nyt omaa maailmaansa. Vaikka me vanhat jäärät emme aina ymmärtäisi intersektionaalista feminismiä niin mitä siitä. Meitä ei kohta ole.

Me marssittiin ydinvoimaa vastaan (ydinvoimalat rakennettiin). Rauhan puolesta (edelleen jatkuvasti soditaan). Saatiin keskiolut R-kioskeihin ja järjestettiin ilmastokatastrofi, josta näiden pitää sitten selvitä.

Juhlista vielä. Katselin hääjuhlaväkeä kirkon pihalla ja mietin, että onneksi ei tarvitse olla tuolla. Tavata puolituttuja sukulaisia, juoda lämmintä kuoharia, keskustella sukulaisista, joiden nimiä ei edes muista, seurata morsiamen ryöstöä (tai sulhasen, jos on keksitty kääntää roolit toisin päin) ja tavoitella morsiuskimppua. 

Tykkään juhlia, mutta institutionaaliset (onkohan oikea sana) kekkerit ovat ongelma. 

Onnea kaikille koulunsa päättäneille!

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Puuttuva palanen

Keittiöni seinästä puuttuu palanen ja minulla on tyhjä olo. Se palanen on puuttunut jo kymmenen vuotta, joten ei tyhjä olo siitä johdu. Eilen teki mieli takaisin töihin, joka on mielestäni hälyttävä oire. 

K korjaa keittiön seinän. Ensin hän teki pahvista mallikappaleen ja sitten muovasi puusta puuttuvan palasen. Tänään oli sovitus, kuin tehtäisiin mekkoa. Pikkuisen pitää lyhentää ja ottaa saumoista sisään. 

Kuuntelin radiosta kun Ruben Stiller haastatteli Pekka Sauria. Onnea ei pidä tavoitella, mutta elämällä pitää olla merkitys. Se ei ehkä ole ihan uusi ajatus, eikä Pekan keksimä. 

Parina viime vuonna kirjoittamisella on ollut minulle melko suuri merkitys. Moni saattaa olla sitä mieltä, että maailma pärjää ilman jorinoitani. Nyt sitten paperille valuu vain muutama väsynyt sana. 

Tapasin isäni. Hän on aina vihannut pop-, rock- ja iskelmämusiikkia ja pitänyt Bachista. Näimme jonkun matkan päästä iäkkään miehen ja isä sanoi "Tuo on se mies, joka tykkää klassisesta mussiikista".  Nimenomaan mussiikista, kyse ei ole siis kirjoitusvirheestä. 

Nyt pistän pystyyn kyselyn. Saanko kirjoittaa isästäni näin? Olisiko pitänyt pyytää lupa. Isäni ei lue tätä blogia.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Life style

Koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä, googlasin mitä kaikkea jäätelömassaan nykyään sekoitetaan: salmiakkia, merisuolaa, lakritsia, suolapähkinöitä, keksin muruja, mustikkapiirakkaa, juustokakkua, suklaapikkuleipätaikinaa, limeä, pretzelin paloja, maapähkinävoita ja tietysti ne perinteiset vaniljat, pähkinät, mangot, rommirusinat, mansikat ja suklaat. 

Jäätelön valitseminen on vaikeampaa kuin ammatin valinta. Ovatko nämä jäätelöön piiloitetut pretzelit lisänneet elämänlaatuamme? Ehkä ovat. Lapsena minulle valehdeltiin, että suomalainen jäätelö on maailman parasta. 

Keskusta-asujana hämmennyn kun menen suureen markettiin. Seison epävarmana tuijottamassa hyllykköä, jossa on noin sata eri ketsuppilaatua. 

Kaikkialle on ilmaantunut Life style -putiikkeja. Niissä myydään usealle vartalolle sopivia pellavamekkoja ja pastellin värisiä kynttilöitä. Miksi juuri pellavaa ja kynttilöitä? Miksei kirjoja, mattoja tai kyniä? 

Eiköhän tämä riitä. Vanhan Porvoon jäätelötehtaalta saa kuulemma ruskistettu voi & pinjansiemen -jäätelöä. Sen ajattelminen kutkuttaa mieltäni.



tiistai 31. toukokuuta 2022

Pamaus



Kävin eilen Nääs-hallin kuntosalilla, jossa neljä ikäistäni naista hääräsi hartaan hiljaisuuden vallitessa. Edellisellä kerralla paikalla oli yksi mies, joka hävisi välillä johonkin. Hän kertoi avustaneensa painonnostajaa, joka lankutti. Mies oli kasannut lankuttajan selkään niin suuria painoja, että hänellä oli vaikeuksia siirtää niitä.  Yhteensä seitsemänkymmnetäviisi kiloa. Painonnostaja näytti ihan tavalliselta myöhäiskeski-ikäiseltä mieheltä.

Salakuuntelin uimahallilla kahta iäkkäämpää naista. Toinen kysyi "Oletko jo ajanut ratikalla?" ja toinen vastasi "En. Ei sillä pääse mihinkään." Ratikka ei ilmeisesti aja naisen ovelle ja siitä johonkin naiselle mieleiseen kohteeseen.

Kävin katsomassa Apichatpong Weerasethakulin (toivottavasti en joudu koskaan lausumaan nimeä) ohjaaman elokuvan Memoria. Hesari antoi viisi tähteä. En ymmärtänyt elokuvaa. Olihan se kaunis ja Tilda Swinton vaikutti henkevältä.

Elokuva alkaa pitkällä hiljaisuudella, enkä uskaltanut edes hengittää. Elokuvateatterin tuoli narisi ja jännitin lihaksiani. Sitten kuuluu melko kova pamaus ja autojen varashälyttimet alkavat soida. Rohkenin vetää henkeä ja korjata asentoani. Jessica (Tilda Swinton) nousee sängystä. 

Vasta Hesarin kritiikistä minulle selvisi, että Jessica on floristi, kotoisin Skotlannista ja vierailulla siskonsa luona Kolumbiassa. 

Tietty vierauden tunne jatkuu koko elokuvan ajan. Jessica menee äänitysstudioon, jossa Hernán (Juan Pablo Orrego) yrittää muodostaa naisen kuuleman pamauksen. Pamaus on siis naisen päässä. Jessica ohjaa miestä kertomalla, että ääni on pyöreämpi, metallisempi jne. kunnes oikea pamaus löytyy.

Sitten katsotaan luurankoja, jotka ovat löytyneet kaivauksista. 

Jessica ajaa maaseudulle, jossa hän tapaa toisen miehen, tämänkin nimi on Hernán. Mies käy nukkumaan ruohikolle ja kuolee. Nainen katsoo miestä ilman minkäänlaista aikomusta elvyttää tai kutsua apua. Pitkän odotuksen jälkeen mies virkoaa. "Miltä tuntui olla kuollut?" Jessica kysyy, "Hyvältä. Lakkasin vain olemasta." Hernán vastaa.

Nainen näkee myös jonkinlaisen lentävän aluksen (?) ja aina välillä pamahtaa. Käykää ihmeessä katsomassa.

sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Fleksaaja

Olen oppinut uuden termin: fleksaaminen. Fleksaajat ovat ihmisiä, jotka saattavat toisissa tilanteissa syödä vegaanisesti ja toisinaan käyttää myös eläinkunnan tuotteita.  Miljoonat fleksaajat olisivat luonnon kannalta tärkeämpiä kuin muutama pilkuntarkka E-koodeja syynäävä vegaani.

Nyt tiedän, että Elovena välipalakeksit ovat vegaanisia, samaten Metso-kirjaston kahvilan pistaasipullat ja Lidlin paistopisteen korvapuustit. Olen löytänyt ravintohiivahiutaleet,  jotka maistuvat hyvälle ja joita ripottelen kaikkialle. Tuote näyttää hilseeltä. Ei kannata aivastaa kun on ripotellut ravintohiivahiutaleita leivälle.

Vegaaniset juustot ovat pahoja (no en ole kokeillut jokaista). Maistoin vegaanista fetaa. Se näytti fetalta, mutta oli oksettavan makuista. Vegaaniset jäätelöt ovat usein liian makeita. 

Olen oppinut käyttämään tofua, jota en pilko veitsellä vaan revin palasiksi. Niin mausteet imeytyvät siihen paremmin. Olen oppinut pitämään soijajugurtista. Nyt sitten joku mainitsee  sanaparin, joka on saatanasta: soija ja sademetsät. Noin yhdeksänkymmentäviisi prosenttia Suomeen tuotavasta soijasta syötetään tuotantoeläimille: muniville kanoille, broilereille ja lohille.  Rehusoijaa tuodaan Suomeen vuosittain 18 000 kiloa yhtä suomalaista kohti (linkki). Soijan käyttöä eläinrehuna on vähennetty Suomessa ja osa kanaloista on korvannut soijan härkäpavulla.

On hienoa, että kaupasta on saatavilla monia helposti käytettäviä kasvisproteiineja. En oikeastaan ymmärrä mihin jauhelihaa enää tarvitaan.  

Tämän päivän Hesarissa kerrotaan saaristoekologi Panu Kuntusta ja eräopas Sanna-Mari Kuntusta, jotka meloivat kanooteilla reitin Salosta Poriin. Pentti Linkola kulki soutuveneellä samaa reittiä 1974. Miten valtavasti meri, lintukanta ja rannat ovat tässä ajassa muuttuneet, eivätkä ikävä kyllä hyvään suuntaan. Kun Linkola matkusti, vaimo souti ja veneessä oli mukana kaksi lastakin. Linkolan pariskunta erosi melko pian suotumatkan jälkeen ja ymmärrän sen hyvin.  Kuntut ovat edelleen yhdessä ja suunnittelevat uutta melontareissua vaikka matkalla oli paljon vastoinkäymisiä.

Aion edelleen pikkuisen fleksata, sillä se tekee elämästä helpompaa. Kerttu tarrautuu kynsillään Shebaansa ja raksuihinsa.  Näin aiomme jatkaa ainakin toistaiseksi.

lauantai 28. toukokuuta 2022

Parempia asioita

En ole kirjoittanut, ei ole ollut mitään syytä.  Yritän ajatella, että nyt menee huonosti, mutta kohta tulee inspiraatio, Tiiliskivi-palkinto ja haastattelu Eeva-lehteen.

Olen nähnyt äitini CV:n, aikoinaan taidettiin puhua ansioluettelosta. Äitini toimi syntymäni jälkeen sijaisopettajana kansakoulussa ihan keskikoulupohjalta. Sitten hän lähti Helsinkiin opiskelemaan ja minä jäin opettajana toimivan mummoni hoiviin neljänsadan kilometrin päähän. Vanhemmillani ei ollut autoa. 

Muutin äidin ja isän luo joskus kaksi ja puolivuotiaana. Erosin samalla mummostani. Olen tämänkin tänne kirjoittanut, mutta isäni sanoi, että näytin niin aikuiselta kun tulin Helsinkiin junalla mummoni kanssa. Olin siinä välissä oppinut monta taitoa, joten olihan ero suuri. Minulle on kerrottu, etten tuntenut isääni vaan pelkäsin häntä. Sitä pidettiin huvittavana. 

Myöhemmin vietimme paljon aikaa isän kanssa, piirsimme vanhojen sääkarttojen nurjille puolille, kävimme hautausmaalla katsomassa oravia ja isä luki minulle Tiitiäisen satupuuta.

Olen katsonut kirjoitusjumin lääkkeeksi HBO Maxilta sarjaa Better Things, joka kertoo yksinhuoltajaäidistä ja hänen kolmesta tyttärestään. Jaksot kestävät parikymmentä minuuttia, eikä juonen kiemuroihin eksy. Olen katsonut kaikki tuotantokaudet ja nähnyt lasten kasvavan ja aiheiden muuttuvan sitä mukaa, mikä on ollut pinnalla Yhdysvalloissa. 

On kiva katsoa kun Sam, yksinhuoltajaäiti, laittaa ruokaa ihan alusta lähtien, pilkkoo vihannekset ja keittää kanan. Kaikki näyttää herkulliselta, eikä koskaan puhuta laihduttamisesta. Illallisvieraita käy usein.

Kun Sam menee lääkäriin sorminivelvaivojen takia, hän istuu lääkärin edessä kädet pöydällä ja lääkäri kysyy "Saanko koskea?" Vasta kun Sam antaa luvan, alkaa lääkäri tutkia hänen sorminiveliään. 

Mietin, että milloin sama tulee Suomeen. "Saanko koskea kyynärpäähäsi, vatsaasi, selkääsi?" Olen ajatellut, että riittää kun kertoo, mitä aikoo seuraavaksi tehdä. Luultavasti olen ollut väärässä.

keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Pessimisti pettyy

Kävin katsomassa harrastajateatterinäytöksen kumppanuustalo Arttelissa. Arttelin seinälle oli ripustettu lukujärjestys. Keskiviikkoisin järjestetään marxilainen opintopiiri. Tampereella on siis Lenin-museo ja marxilainen opintopiiri.  Kaverini lähti aikoinaan Helsinkiin opiskelemaan maatalousmetsätieteellisen tiedekuntaan ja hän kävi marxilaisessa opintopiirissä. Minusta se kuulosti hienolta. Se oli joskus 70-luvulla. 

Harrastajateatteri Sarin sakki esitti näytelmän Panoo ja raamaa, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Sari Lilliestierna. Kuulin, että näytelmä on koottu naisten erokokemuksista. 

Miehet pettävät. Naiset vihaavat ja ovat katkeria. Porukka teki tämän täysillä kirosanoja kaihtamatta. Näytelmän rytmi on napakka ja näyttelijät tosissaan. Olisin kyllä kaivannut enemmän suvantoja, naurua ja itkua. Viha alkoi välillä puuduttaa. Kaiken kaikkiaan hyvä esitys kuitenkin. 

Kirjoittamisen suhteen ei ole mennyt hyvin. S sanoi, etten ole pessimisti, sillä sanotaanhan, ettei pessimisti pety. Minä petyin.

maanantai 23. toukokuuta 2022

Kirjailijaliitto juhlii

Osallistuin Kirjailijaliiton 125-vuotisjuhliin. Sain onneksi seuraa ratikkamatkalle ja liuin tämän kirjailijan peesissä sisälle juhlasaliin asti. 

Olen tottunut osallistumaan erään toisen yhdistyksen illallisille, joten tiedän, että tärkein hetki on pöydän valinta, sillä siinä ratkaistaan tekeekö mieli istua loputtomiin vai karata paikalta välittömästi. Pöydässäni istui kaksi tuttua ja yhden kanssa löysin melkein yhteisen tutun. Yhden kirjailijan kanssa oli helppo kommunikoida yhteisen itäsuomalaisuuden vuoksi. Suuressa pyöreässä pöydässä ei voi syntyä yleistä keskustelua. 

Näin monta kirjan kansiliepeestä tuttua naamaa ja siinähän se ilta kului heidän nimiään muistellessa. Saimme ruokaa, kuulimme puheenjohtajan hienon puheen ja myöhemmin tanssittiin sekalaisessa ryppäässä Dallape-orkesterin johdolla. 

Maarit Verronen sai palkinnon pitkästä elämäntyöstään ja Harri István Mäelle luovutettiin lastenkirjallisuuden Tirlittan-palkinto, me muut saimme kaksi drinkkilippua. Valokuvia otettiin ja minäkin poseerasin yhdessä niin voimallisesti, että palkittu kirjailija jäi varjooni. 

Joskus viitsin vielä juhlia aamuun asti, nyt olin peiton alla jo kymmenen jälkeen.

lauantai 21. toukokuuta 2022

Sohva

Olen lähdössä pistäytymään Helsingissä. Joskus stressasin kongressimatkoja Yhdysvaltoihin, nyt pääkaupunkikin on melkein liikaa. Tekisi mieli jäädä kotisohvalle, jonne suunnittelen muuttavani pysyvästi.

Eikö sohva olisikin soma, turvallinen ja ekologinen asunto? Kyllä me Kertun kanssa siihen mahtuisimme. Kerttu selkänojalle ja minä sohvatyynyille. Jos joku vielä kantaisi meille kirjoja ja ruokatarvikkeita. Älykello huutelisi ja vaatisi liikkeelle lähtemistä, mutta emme me siitä piittaisi.

Olen löytänyt uuden kosmetiikkatuotteen, jota myydään samantyyppisessä tuubissa kuin ripsiväriä. Sitä sivellään kulmakarvoihin, jotka näyttävät käsittelyn jälkeen hyvältä parin päivän ajan. Kunhan vaan muistaa poistaa sen värin ennen kuin lähtee ulos, sillä se on pelottavaa pikimustaa mönjää, joka näyttää jäteöljyltä. 

Instagramissa olen nähnyt kuinka kauniit nuoret naiset meikkaavat. Naamaan laitetaan monta minulle tuntematonta tököttiä. Ensin pohjamaali, sitten tasoitus ja pintamaali sekä tupsutettavat jauheet. Niillä saadaan virheetön iho entistä tasalaatuisemmaksi.

perjantai 20. toukokuuta 2022

Kepeä elämäni


Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä esitettiin Miiko Toiviaisen transihmisyyttä käsittelevä monologi Kepeä elämäni. Esityksen oli ohjannut Riikka Oksanen ja musiikin säveltänyt Eeva Kontu. 

Tunnin esitys eteni napakasti Toiviaisen lapsuudesta, sukupuolidystrofiaan, sukupuolen korjausprosessiin ja sen jälkeiseen aikaan päiväkirjatekstien, runojen ja laulujen kautta. Toiviainen kertoi, että lapsena sukupuoli ei merkinnyt hänelle mitään vaan hän sukkuloi tyttö- ja poikaporukoiden välillä. Sukupuolidystrofia iski vasta myöhemmin. 

Näytelmässä käsiteltiin käyntejä Tays:n transpoliklinikalla. Toiviainen pisti katsojatkin pikkuisen osallistumaan näytelmään, joka on aina vähän pelottavaa, mutta tällä kertaa lähinnä hauskaa. 

Monologissa lääkäri saneli potilastekstejä. Sanelu muuten aloitetaan "Sanelua, sanelua" ja koneelle sanellaan myös välimerkit. Näin vinkkinä.

Toiviainen luki Uuno Kailaan komean runon ja lauloi kauniisti. Sukupuolen korjausprosessissa näyttelijä pelkäsi eniten äänensä menettämistä, mutta lopulta turhaan. 

Monologissa käsiteltiin termejä. Minäkin olen korjannut jonkun transseksuaalista puhuvan reppanan termin transsukupuoliseksi ja sukupuolen vaihtamisen sen korjaamiseksi. Nykyään kaiken terminologian suhteen ollaan niin puhdasoppisia. Raippa heiluu, jos joku sana menee vahingossa väärin.

Kepeä elämäni oli liikuttava, optimistinen ja hauska tarina transihmisyydestä. 

Esityksen jälkeen keskusteltiin. Toiviainen on transihmisten "eliittiä", hän näyttää sukupuolensa edustajalta ja hän on kiitetty ja työllistetty näyttelijä. Toiviainen on tietoinen siitä, ettei kaikilla mene yhtä hyvin, ja että transihmisiä syrjitään vaikkapa työelämässä. Näitä positiivisia tarinoita tarvitaan. 

Vähemmistön edustaja ei ole automaattisesti uhri vaan hän saattaa olla tyytyväinen kansalainen ja se riippuu meistä kaikista.  Näytelmän jälkeen olisi tehnyt mieli sanoa omalle läheiselleni jotain hienoa, mutta en osannut sanoa muuta kuin jotain sellaista, että ai te meinaatte mennä nyt kauppaan. Heippa.

Kuva yllä on Timo Suutarisen.

Olin nuori

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Minä usein pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,
miten vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

-- Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
että kukaan, kukaan ihminen
ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
mies sitten on oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.
 
Uuno Kailas

 

 


keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Rehellisyys ei kannata

Rehellisyyttä on paukutettu päähäni läpi lapsuuden. En osaa valehdella. Olen varastanutkin vain kerran. Kuljin vahingossa kaupan kassan ohi minttulaku ostoskärryjen pohjalle unohtuneena enkä palannut maksamaan sitä. Kyllä se asia on minua painanut.

Keskustelimme kaverin kanssa kovin ajankohtaisesta asiasta, joulukorteista. Tyhjiä joulukortteja lähetettiin aikoinaan koteihin ja niiden avulla kerättiin rahaa johonkin hyväntekeväisyystarkoitukseen. Korttien mukana tuli pankkisiirtolomake, jolla ne saattoi maksaa. Laitoin kortit roskiin, enkä voinut kuvitellakaan käyttäväni joulukortteja maksamatta niistä. En ole muutenkaan koskaan ollut joulukortti-ihminen.

Kaveri lähetti kortteja sukulaisille, mutta jätti laskun maksamatta. Pakanamaan lapset eivät hyötyneet meistä kummastakaan. Nykynäkökulmasta korttien käyttämättä jättäminen on oikeastaan pahempi juttu. 

Nykyään kaveri lähettää itse askartelemiaan kortteja. Olen joskus kokeillut joulukorttiaskartelua, mutta en ole kehdannut lähettää tuotoksiani kenellekään. Kaikki liimautui vinoon tai keittiön pöytään. Hopeatussin jälki oli suttuinen.

Järjestöillä ei ollut nettiä ja muita rahan keräämistä helpottavia apuvälineitä käytettävissään. Rahaa saattoi kerätä ovelta ovelle tai lähettää pankkisiirtolomakkeen. Auttaja ei voinut heitellä rahaa nykytapaan tunnekuohun keskellä vaan tarkkaan harkiten.

Olen menossa lauantaina Kirjailijaliiton 125-vuotisjuhliin. Kaikki liiton jäsenet ovat saaneet kutsun ja kolmisensataa on ilmoittautunut. Pukukoodi oli jotain sellaista kuin "juhlava, rento", tuo jälkimmäinen on monelle helpotus. En ole juurikaan ostanut vaatteita pariin viime vuoteen, en ainakaan juhlavaatteita. Nyt olen etsinyt juhlamekkoa, turhaan. Juossut kaupasta toiseen, ahtautunut sovituskoppeihin, katsonut itseäni koppien kelmeässä valossa (se katse ei ole aina ollut rakastava), pukenut ja riisunut. Stressaantunut.

Aion jatkaa etsintöjä vielä tänään.

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Alaston salissa

Olen viime päivinä nähnyt ja kuullut liikaa kirjailijoita. 

Torstaina kävin Metsossa kuuntelemassa Pirkko Saision haastattelua, jossa puhuttiin lähinnä hänen uusimmasta romaanistaan Passio. Saisio sanoi halunneensa kirjoittaa pienen kirkkaan romaanin, mutta jostain syystä kirjasta kehkeytyi 732 sivun järkäle. Passion kirjoittamiseen meni vain kahdeksan kuukautta. En ole ikävä kyllä vielä lukenut sitä. 

Joku kysyi Saisiolta lapsuuden kirjaelämyksistä. Ensimmäinen kirjailijan itsensä lukema teos oli Anni Polvan Tiina. Kun Saisio siirtyi aikuisten kirjoihin, hän etsi niitä kodin tietosanakirjastakin ja meni kirjastoon kysymään löytyykö teiltä romaania ”Alaston salissa”. Ei löytynyt, mutta Alastalon salissa olisi ollut kirjaston hyllyssä. Sitä Saisio ei tietenkään halunnut.

Osallistuin perjantaina ja lauantaina Helsinki lit -käännöskirjatapahtumaan (kirjailijahaastattelut ovat nähtävissä myös Hesarin sivuilla). Haastateltavia kirjailijoita oli yksitoista ja haastattelut käytiin suomeksi, englanniksi ja ranskaksi.

Sampsa Peltonen haastatteli algerialaista Kamel Daoudia ranskaksi ja käänsi samalla puheen meille sivistymättömille. Esitteessä mainitaan, että kirjailijan teos Tapaus Mersault keskustelee Albert Camus'n Sivullisen kanssa. Kuulostaa akateemiselta. Daoud vaikutti älykkäältä mieheltä ja hän sanoi kaikenlaista viisasta. Kirjoitin viisauksia tilaisuuden ohjelmalehtiseen, jonka sitten kadotin, joten jäätte niitä vaille.

Glasgowissa kasvanut Douglas Stuart tarjosi romaaninsa Shuggie Bain käsikirjoitusta vähintäänkin neljäänkymmeneen kustantamoon ja sai hylsyjä, mutta löysi lopulta kustantajan kirjalleen ja romaani voitti myöhemmin Booker -palkinnon. Shuggie Bain perustuu Stuartin omaan elämään. Romaanista tulee mieleen Édouard Louisin Ei enää Eddy, koska molemmissa kirjoissa kuvataan köyhää lapsuutta, kiusaamista ja päähenkilön homoseksuaalisuutta. Stuartille kävi hyvin, hän muutti New Yorkiin ja hänestä tuli muotisuunnittelija ja nyt siis vielä kirjailijakin. Hän väitti kirjoittaneensa lapsuudestaan kahdeksantoistatuhatta sivua. Puolisolla meni seitsemän kuukautta tekstin lukemiseen. En löytänyt montako sivua Shuggie Bainissa on. 

Saamelainen Kiirunasta lähtöisin oleva Ann-Helén Laestadius puhui romaanistaan Varkaus ja saamelaisten kohtelusta Ruotsissa, joka on ollut törkeää, ihan kuten Suomessakin. 

Sirpa Kähkönen haastatteli sympaattista Colson Whiteheadia ja huomasin, että Kähkönen oli lukenut kirjailijan uutuusromaanin Harlem Suffle todella tarkkaan. Romaanissa elää 60-luvun New York ja kaikki kuulosti todella mielenkiintoiselta. Romaanille tulee kuulemma vielä jatkoa.

Helsinki  litin eräs tähti oli 64-vuotias Bernardine Evaristo, joka oli ensimmäinen musta nainen, joka sai Booker-palkinnon. Evaristo palkittiin 2019 romaanista Tyttö, nainen, toinen. Evaristo manifestoi palkinnon jo silloin, kun hänen kirjojaan myytiin vain vähän. Olenkin miettinyt mitä se manifestoiminen tarkoittaa ja aion manifestoida itselleni Finlandia-palkinnon. Evaristo puhui vanhenemisesta(kin) ja sanoi, että jo nelikymppiset sanovat, että elämä on ohi vaikka kaikki on ohi vasta kuolemassa. 

Helsinki lit on erittäin suositeltava tapahtuma. Kuten varmasti osasitte laskea, en kirjoittanut kaikista esiintyjistä ja kirjoista. En jaksa. Tapahtuma järjestettiin Bio Rex-elokuvateatterissa Lasipalatsissa, joka sopi hyvin tällaiseen tilaisuuteen. Jos saa valittaa (aina saa), vessoihin oli pitkät jonot ja esittelylehtinen oli mielestäni turhan niukka vaikkakin ulkoasultaan tyylikäs. Kirjat olisivat saaneet olla näyttävämmin esillä.

torstai 12. toukokuuta 2022

Riemuylioppilas

Tänään järjestettiin kevään viimeinen vesijumppa. Opin taas kaikenlaista uutta. 

Kun ylioppilaaksi tulosta on kuulunut viisikymmentä vuotta puhutaan riemuylioppilaasta.  Nainen, joka tämän kertoi, valmistui riemuylioppilaaksi kymmenen vuotta sitten.

Näen mielessäni alkoholilta ja tupakalta tuoksahtavan kypsässä iässä olevan miehen, jolla on kellertävänruskea ylioppilaslakki, hartioilla roikkuu serpentiiniä ja silmillä keikkuvat vappulasit, joiden yläosasta törröttävät mustat tekokulmakarvat ja joihin on integroitu punainen tekonenä. Riemuylioppilaalla on päällään beige poplari. Hän lauleskelee "Trai, trai, trallallaa" ja heiluttaa avattua kuohuviinipulloa.

Ostin vesijuoksukengät, kevyet läpyskät, jotka lisäävät veden vastusta. En kehdannut ottaa niitä mukaani uimahalliin, ehkä sitten seuraavalla kerralla. Valmistaudun hiljaisesti olemaan ihminen, joka käyttää vesijuoksukenkiä. 

Tapanani on ensin vesijuosta ja sitten vesijumpata, jos ette vaikka tienneet.  Arvostelen muiden tyylejä samalla kun juoksen. Mielestäni jotkut etenevät vedessä liian horisontaalisessa asennossa.

On vaikea kirjoittaa, sillä vasemman etusormen päässä on laastari. Leikkasin sormeani samalla kun leikkasin sitruunaa. Edellinen haava oli juuri paranemassa. 

 

maanantai 9. toukokuuta 2022

Huono vegaani

Kokeeko joku olevansa paska? Kukaan ei ymmärrä? Tekisikö mieli jäädä kotiin ja sulkea ovet ja ikkunat? Jääkö villapaita yhtä hiharesoria vaille? Tuntuuko kaikki turhalta? Sellaisiakin ihmisiä kuulemma on. 

Heräsin tänä aamuna viideltä. Siihen aikaan ei kuulu nousta ylös. Katsoin itseäni peilistä ja säikähdin kalpeaa naamaani ja sotkuisia hiuksiani. Hain puhelimen ja ryhdyin kuuntelemaan Ossi Nymanin uusinta romaania Häpeärauha. En tiedä mitä kirjailija tästä pitää, mutta se on hyvää aamuyön kuunneltavaa, sillä se ei herätä liian suuria tunteita. 

Romaanin päähenkilö muistuttaa kovasti kirjailijaa, mutta en tiedä onko tämä autofiktiota. Minulle sillä ei ole väliä. Mies katsoo kaikkea jotenkin ulkopuolelta, vaikka on kyllä elämässä mukana. Nyman tekee tarkkoja havaintoja ihmisistä. Hän haaveilee Hannasta, jolla on lapsi ja sisäilmaongelmainen omakotitalo. Hän haaveilee lapsesta. Kun haaveet toteutuvat, ei sitä mitenkään hehkuteta.

Nyman sai aikoinaan paljon vihaa niskaansa kertoessaan julkisesti, ettei halua tehdä palkkatyötä. Hänen moitittiin elävän toisten työllä. Häpeärauhassa ajatellaan, että niinhän sijoittajatkin repivät tuottonsa muiden selkänahasta. 

En ollut ajatellut asiaa niin. Hesarin Visio-liitteessä ihannoidaan sijoittamista, se on täynnä sankaritarinoita, joissa joku on aloittanut sijoittamisen kaksivuotiaana ja päätynyt miljonääriksi kymmenvuotiaana. 

Olen noudattanut lähes vegaanista ruokavaliota vuoden alusta. Heikkouteni ovat pullat, joiden maidolle, kananmunille ja voille olen sulkenut silmäni. Edelleen minusta tuntuu jotenkin nololta pyytää vegaanista annosta. Moni vegaani sanoo, ettei enää edes voisi syödä lihaa, siis maun puolesta. Minulle tulee välillä himo lihapulliin ja perunamuusiin.

lauantai 7. toukokuuta 2022

Turvatakuu






Toimin laiskasti ja latasin tänne kaksi kuvaa kolumnistani, joka julkaistiin Reuma-lehdessä. Kuvat ovat huonolaatuisia ja näyttävät rumilta. 

Olen saavuttanut Sanuli-putkessa (nettisanapeli) sadan Sanulin rajan. Tämä olisi erinomainen paikka lopettaa pelaaminen. Tarkkailen käytöstäni. Jos jatkan Sanuliin nro 101, minun on pakko pyrkiä kahteensataan Sanuliin. Ihminen voisi tehdä ainutkertaisella elämällään jotain parempaakin toki huonompaakin. 

Sanoista puheenollen, tämän ajan ykkössana on turvatakuu. Haluaisin itselleni turvatakuun, joka turvaisi minulle mielenkiintoisen, terveen, onnellisen ja pitkän elämän. Kahdenkymmenen vuoden turvatakuu riittäisi tässä vaiheessa, mutta lapsille haluaisin pidemmän. Kiitos.

torstai 5. toukokuuta 2022

Vauhti hiipuu

Tapasin tiistaina pari entistä työkaveriani ja kävimme Paapan kapakassa. Läheiseen pöytään istui miesporukka, jolla oli vauhti päällä. 

He eivät olleet mitenkään epämiellyttäviä tai liian tunkeilevia. Yksi miehistä toi meille korkeat juomalasit, joissa oli punertavaa nestettä, jääpaloja ja juomien keskellä tökötti pilli. Jonkinlaiset aikuisten pillimehut. Kukaan ei kysynyt halusimmeko juotavaa tai mitä noin yleensä halusimme. Joimme kun kerran ilmaiseksi saimme. 

Joukon puhelias mies kertoi, että he olivat tulleet Lapista asti Tampereelle. Heillä oli ollut hotellihuoneet varattuina, mutta porukkaa ei huolittu majoitustilaan humalatilan vuoksi. Niinpä he joutuivat ottamaan sviitin toisesta hotellista. Sviitti maksoi yli neljäsataa euroa. 

Puhelias mies muisti pariinkin kertaan tiedottaa, että hän seurustelee. Mies kysyi työkaveriltani, mitä tämä tekee. H katsoi miestä kainosti ja sanoi opiskelevansa teologiaa, joka tuntui minustakin aika epäuskottavalta. Työkaveri "opiskeli teologiaa" jo viisitoista vuotta sitten.

Lakon vuoksi tällä viikolla ei ole vesijumppaa, eikä kuntosaliryhmää, joten niska on jumissa ja sitä vihloo. Eipä sitten muuta.


maanantai 2. toukokuuta 2022

Ilves vai Tappara

Kokeilin uudestaan äänikirjan kuuntelemista öiseen aikaan. Nyt pistin ajastimen kolmeenkymmeneen minuuttiin. Ennen nukahtamistani Alma pohti sammalten olemusta. Herätessäni en sitten muuta muistanutkaan. Nappikuulokkeet painoivat korvakäytäviä, eikä niistä kuulunut enää pihaustakaan. 

Muistan, miten korvakäytävät kipeytyivät stetareista, mutta se meni ohi kun niihin tottui. Kun sitten kerran oikea korvakäytävä tuntui uudestaan kipeältä, huomasin metallia suojaavan kumitulpan kadonneen. 

Vappu meni rauhallisesti. Ystäväpariskunta käväisi. K joutui menemään töihin ja pistäydyimme M:n kanssa kaupungilla ja istuimme hetken talvitakeissamme Paapan kapakan terassilla. K on näyttelijä ja vappuaattona oli kaksi esitystä. Onneksi K kuolee jo ensimmäisessä näytöksessä ja hän on saanut vapautuksen loppukiitoksista.

Tappara voitti miesten SM-liigan jääkiekkomestaruuden. Olen ihmetellyt, miten tamperelaiset valitsevat Tapparan ja Ilveksen välillä. Kysyin asiaa Facessa, enkä saanut yleispätevää vastausta. Usein joku tuttu/sukulainen oli pelannut jommassa kummassa joukkueessa, kyse oli sukuperinteestä tai mistä lie. 

Ei minun tarvitse ottaa kantaa tähänkään.

lauantai 30. huhtikuuta 2022

Nakkisormielokuva

Olen käynyt tällä viikolla ravintolassa peräti kolme kertaa . Kuulin, että opiskelijoiden vappu kestää kaksi viikkoa.  Minähän en jää paljonkaan jälkeen heistä.

L tuli Helsingistä asti katsomaan Anna Retulaisen näyttelyä, jonka jälkeen söimme lounaan Näsinneulassa. Valitimme vanhenemista, mutta keksimme myös hyviä ideoita. Kävimme Telakallakin. Minä ja toinen lapseni vietämme syntymäpäivää samana päivänä ja söimme sen kunniaksi ravintola Kummassa. Varasin pöydän etukäteen ja meidät oli ihan fyysisesti sijoitettu muiden asiakkaiden yläpuolelle. Eilen kävin M:n kanssa Kivessä elokuvien jälkeen. 

Katsoimme Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin elokuvan, jolla on pitkä nimi Everything Everywhere All at Once. Elokuva oli jaettu kolmeen osaan, joiden nimet olivat siis Everything Everywhere  ja All at Once. 

Olen jo aiemmin maininnut, että rakastan elokuvia, joissa juodaan kahvia ja keskustellaan. Tämä ei ole sellainen elokuva. Alussa kerrotaan kiinalaistaustaisesta perheestä, joka omistaa pesulan. Perheseen kuuluu isä, äiti, tytär ja (vallan mainio) äidinisä. Äidin ja tyttären välit ovat riitaisat. Tyttärellä on tyttöystävä, mutta sitä ei haluta kertoa vanhukselle. 

Seuraavaksi perhe menee verotoimistoon, jossa odottaa palkittu verovirkailija kuittikasa edessään. Tässä vaiheessa reaalimaailma rikotaan, toiset maailmat ja karnevalistinen väkivalta astuu kuvaan. Elokuvassa huidotaan jättimäisillä dildoilla ja vyölaukulla ja vaikka millä. Yhdessä samanaikaisessa maailmassa ihmisillä on pitkät toimimattomat nakkisormet. Näemme kaksi puhuvaa kiveä ja paljon muuta. Välillä tulee mieleen psykedeelinen ilotulitus. 

Loppu on sovinnollinen ja liikuttava. Jotenkin tykkäsin. Ajattelin suositella lapsilleni.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Unikirja

Moni kuuntelee äänikirjoja öisin päästäkseen uneen. 

Heräsin joskus klo 1.30 ja jatkoin Elizabeth Gilbertin romaanin ”Tämä kokonainen maailmani” kuuntelemista. Ennen nukahtamistani Alma, itseoppinut kasvien tutkija oli romanttisessa mielessä kiinnostunut taitavasta orkideamaalarista ja kun heräsin avioliitto oli jo kuralla ja miestä oltiin lähettämässä Tahitille perheen vaniljaviljelyksiä hoitamaan.

Äänikirjoissa on puolensa, vaikka luen mieluiten ihan perinteisiä kirjoja. Kuuntelen äänikirjat yleensä 1.3 kertaisella nopeudella (V sanoo, että norminopeudella äänikirjojen lukijat kuulostavat siltä, että sairastavat vaikea-asteista depressiota).  Kuuntelen mieluiten tietokirjoja, autofiktiota tai esseitä, mutta tällä kertaa siis paksua viihdyttävää historiallista romaania. 

Ismo Leikola (stand up-koomikko) ihmettelee sketsissään, miten joku voi nukahtaa liikkuvassa lentokoneessa tai bussissa, kun hänelle maan pyörivä liikekin on liikaa. Kenties minulla on sama ongelma.

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Kirjopesu 40 asteessa

Pysyin poissa reilun viikon, eikä kukaan edes huomannut. 

Pesin muistitikun kirjopesuohjelmalla ja heti teki mieli kirjoittaa tästä mokasta blogiin. Maltoin kuitenkin odottaa seuraavaan päivään. Kaikki informaatio on tallella tikussa vielä pesun jälkeenkin. Pesuohjeeseen voisi painaa Kirjopesu 40 asteessa

Oli minulla tärkeämpikin aihe, samasta asiasta kirjoitetaan myös Taloussanomissa. Taustalla on se, että fossiilisista polttoaineista pitäisi luopua mahdollisimman pian. Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja on ilmastokriisi, jos joku ei ole vielä kuullut. 

Miksi nopeusrajoituksia ei madalleta? Taloussanomat kehottaa edes noudattamaan rajoituksia. Valitse aina kävely, pyöräily tai juna jos voit. Olen ymmärtänyt, että autonrenkaat ovat myös merkittävin mikromuovin lähde. 

Nyt kun lähdin viherpiiperrys-, piiskurilinjalle, niin minusta asuntojen lämpötiloja voisi laskea. Moni tuttu hiippailee kotona t-paidassa, paljain jaloin ja pyyhkii hikeä. Villapaidat ja -sukat käyttöön! Sopiva lämpötila voisi olla korkeintaan 21 astetta, minulle riittäisi kaksikymmentäkin, sillä olen tottunut. Ei niissä Mariupolisin kellareissakaan kovin lämmin ole. 

Säästäisimme rahaakin. Kiitos.

lauantai 16. huhtikuuta 2022

Pyyhi tarpeeton yli

Eläkkeellä kannattaa hankkia harrastuksia, joita varten on noustava v-mäiseen aikaan. Näin pystyy nauttimaan viikonlopuista ja juhlapyhistä. Osaa arvostaa aamuja, jolloin saa nukkua pitkään.  Voi sanoa yhdessä työssäkäyvien kanssa: Ihanaa kun tulee viikonloppu!

Luin nuoren naisen kasvatustieteen gradua. Koska olen väitellyt lääketieteestä, oli vaikea suhtautua tutkimukseen, jonka aineistoa kuvaavassa kappaleessa oli muutama luku, eikä tuloksissa ollut numeerisia arvoja lainkaan.  Ymmärsin kyllä tutkimuksen tavoitteet, taustan, menetelmät ja  lopputuloksen, mutta lääketieteessä ei moinen menisi läpi.  Kaikella kunnioituksella kasvatustiedettä ja sitä isoa työtä kohtaan, jonka R on tehnyt. 

Nyt sitten saan varmasti viestin, jossa joku loukkaantuu kasvatustieteen puolesta. Viime aikoina olen onnistunut loukkaamaan useita ihmisiä blogillani, joten ehkä tässä olisi tauon paikka. 

Palaan, jos kirjarintamalla tapahtuu jotain tai tunnen välttämätöntä tarvetta kirjoittamiseen tai vaikutun jostain taide-elämyksestä. 

Aurinkoista/ rauhallista/ harrasta/ iloista pääsiäistä! (Pyyhi tarpeeton yli.)


perjantai 15. huhtikuuta 2022

Kuullos pyhä vala

Sähköasentaja, josta joku käytti nimeä sähkäri, kävi siirtämässä keittiön lampun paikkaa, kiinnittämässä törröttävän sähköjohdon valkoisen huomaamattoman listan alle ja uusimassa kylppärin pistorasian. Olin suunnitellut korjauksia usean vuoden ajan. Mies teki homman kahdessa tunnissa.  Sähkärin töitä ei saa tehdä muu kuin tämän koulutuksen käynyt. En tiedä vannovatko sähkärit sähkärin valan.

Allekirjoitin aikoinaan lääkärin valan, enkä muista enää mitä kaikkea tuli luvattua.  Todennäköisesti lupasin auttaa kaikkia, vaikka he olisivat kuinka kännissä. Helppoahan sellainen paperi oli allekirjoittaa. Olin nuori, enkä tiennyt mistään mitään.

Tässä eräänä päivänä näin miehen makaavan maassa viinapullo käden ulottuvilla. Joku oli asetellut hänen päänsä alle jotain, mies oli käännetty oikeaoppisesti kyljelleen ja kaksi henkilöä mitä ilmeisimmin tarkkaili miestä ja odotti ambulanssin saapumista. Kävelin ohi kymmenen metrin päästä ja kärsin koko illan tunnontuskista, sillä olisihan minun pitänyt varmistaa tilanne. 

Keskiviikkona minua koeteltiin uudestaan. Mies köllötti kadulla Kuninkaankulman lähellä. Ympärillä pyöri ilmeisen humalaista ja äänekästä jengiä. Heidän habituksensa perusteella sama humala oli jatkunut vähintään kymmenen vuoden ajan. Yksi miehistä kiroili ja raivosi. Kävelin reippaasti paikalle ja kysyin, onko kaverillenne tulossa apua ja kiroileva mies sanoi olevan. Miehellä oli vain yksi etuhammas. Samassa maassa maannut mies nousi pystyyn. 

Nyt kuulostan nimettömän mielestä ihmiseltä, joka ei tunne myötätuntoa. Pelkään sotkeutua tilanteisiin, jossa ollaan humalassa ja raivotaan. Pelkään sotkeutua mihinkään. Koen huonoa omatuntoa kaikesta. 

Erään tekstin kohtalon piti ratketa eilen, mutta ei sitten ratkennutkaan. Harmittaa ja masentaa. Yritän ajatella, että olen itsekeskeinen: toiset kärsivät sodasta, kun taas minun asiani ovat sentään hyvin. On vettä, lämpöä, keittiön lamppu ja vegaaniruokaa. Mikä minulla on ollessa. Tai niihän sitä luulisi. Kohtaloni roikkuu taas kerran jossain tulevaisuudessa.

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Pasifisti

Venäjän aloittama raakalaismainen hyökkäyssota on saanut Euroopan militarisoitumaan. Puolustukseen syydetään rahaa, eikä kukaan valita (en edes minä). Vielä vuosi sitten aserahoja olisi vaadittu terveydenhuoltoon, teihin tai koulutukseen. 

Opiskeluaikoina kävin Suomen rauhanpuolustajien kokouksessa (sellaistakin harrastin silloin, en kuitenkaan kuulunut yhdistykseen), jossa Erkki Tuomioja puhui. Epäilen, ettei miehellä ole nyt ihan helppoa. 

Samoihin aikoihin katsoimme elokuvakerhossa Arthur Pennin elokuvan Alice's Restaurant, jossa muusikko Arlo Guthrie esitti itseään. Elokuvassa Guthrie välttelee Vietnamin sotaa, soittaa kitaraa, muuttaa ystäviensä kanssa vanhaan kirkkoon asumaan ja joutuu ongelmiin poliisin kanssa. Olin ihastunut elokuvaan ja kuuntelin sen musiikkia ahkerasti. Joitakin vuosia sitten se näytettiin televisiossa, enkä jaksanut edes katsoa sitä kokonaan. 

Muutama armeijan käynyt kurssikaveri sai elokuvasta voimakkaan pasifistisen herätyksen ja kävi kieltäytymässä aseista. Onko pasifisteja enää edes olemassa? Muistan yhden hammaslääkäriopiskelijan, jonka farkuissa roikkui ketjussa nippu kiliseviä avaimia. Hän ei muistaakseni pyrkinyt edes sivariin vaan meni suoraan vankilaan.  Siihen aikaan pasifistinen vakaumus piti osoittaa sivariksi päästäkseen, muuten joutui armeijaan tai kiven sisään.

Toivottavasti Suomeen ostettavia hävittäjiä ei koskaan tarvita tositoimiin.


sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Ystävät

Vanhat ystävät kävivät kylässä. Sain tuliaisiksi kuivattuja suppilovahveroita sekä pakastettuja tatteja ja lakkoja. Tästä voi päätellä, että he ovat erilaisia kuin minä. Poimivat marjoja ja sieniä yli oman tarpeen.  Pakastimestani löytyy pussillinen Lidlistä ostettuja pakastepapuja ja vegaanisen jäätelön jämät.

Kävimme Sara Hildenillä katsomassa Anna Retulaisen maalauksia. Nautimme väreistä. Joimme kahvit Cafe Sarassa.

Joimme aperitiivit ravintolassa nimeltään Villit ja viinit ja söimme saman omistajan Kajossa, jossa eteemme kannettiin pikkukippo toisensa jälkeen. Nökeröiden päälle kaadettiin herkullisia liemiä. Söin ensimmäistä kertaa samettiruusua, joka ei mielestäni ollut kovin suuri makuelämys, mutta näyttihän keltainen kukka pikkuannoksen koristeena ihan somalta. Saimme vähän väliä ruokaterveisiä keittiöstä. Helsinkiläinen vieras arveli, ettei saman tasoista ruokaa saisi Helsingistä tamperelaiseen hintaan. 

Opin, että kertakäyttöisestä silmätippapipetistä riittää kahteen käyttökertaan. 

Välillä naiset kaivoivat puhelimet esille ja vilauttivat kuvia ja videoita lapsenlapsistaan.  Sitten he lähtivät ja sovimme seuraavan tapaamisen syyskuuksi Ruissaloon.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Rehellisyys ei kannata

En ole pitkään aikaan raportoinut 60+ kuntosaliryhmästä. Kun joku ryhmäläinen jättää kuntosalin väliin, en ajattele, että nyt on ilta venähtänyt pitkäksi, eikä kunto salli treeniä, vaan mieleeni tunkee ajatus: Ei kai se vaan ole kuollut. 

Eräs puhelias mies (joka ei pinnaa koskaan) oli kaksi kertaa poissa ja palasi eilen. Täytyy myöntää, että olin huolestunut hänestä. Mies kertoi sairastaneensa flunssaa, ei koronaa (kahdesti oli kotitestattu). Nainen, joka on perinteisesti hommannut ohjaajille joululahjat, sairasti noron ja koronan peräkkäin, eikä onneksi käynyt kuinkaan.

Kokeilin erästä deittisovellutusta ja huomasin, ettei sitä ole tarkoitettu minulle. Kaikki miehet harrastavat golfia. He valokuvaavat itsensä vessan peilin edessä ilman paitaa tai kuvissa on muitakin ihmisiä, eikä kerrota keitä nämä ovat tai  sitten profiilissa on kuva moottoripyörästä. Miksi?

Joku laittoi viestin, jossa hän sanoi minun näyttävän siltä, että olen iloinen ja reipas ihminen. Vastasin, että toisinaan olen ja toisinaan en. En saanut vastausviestiä. Deittimaailmassa ei arvosteta rehellisyyttä. 

Älkää unohtako Ukrainaa. Vaikea unohtaa. Laitoin taas rahaa Unicefin kautta. Pientähän se on, mutta jotain kuitenkin.


maanantai 4. huhtikuuta 2022

Ylikulutuspäivä

Jos kaikki tällä maapallolla kuluttaisivat kuten suomalaiset, olisivat tämän vuoden uusiutuvat luonnonvarat jo käytetty. Onhan se pysäyttävä tieto. Luin Hesarista, että viimeksi vuonna 1970 Suomessa kulutettiin niin, että luonnonvarat olisivat riittäneet joulukuun loppuun saakka. 

Mietin minkälaista elämä silloin oli. Vaatteita ainakin ostettiin harvoin. Ainoa ulkomaanmatkani ulottui Norjaan. Reissu tehtiin autolla, syötiin omia eväitä maantien vieren levähdyspaikoilla ja äiti keitti spagettia kaasulla. Matkalta ostettiin norjalaista makeaa juustoa, jota inhosin, ei edes jäätelöä, vaikka me lapset sitä kinuttiin. Ihailtiin maisemia auton ikkunasta. Ei kiinnostanut. Autossa ei voinut edes lukea, sillä tuli paha olo. Oli ihana palata kotiin.

Minua ei kuljetettu harrastuksiin, eikä minulla edes ollut maksullisia harrastuksia.  Muistan lapsuudesta aikuisten puheen vekseleistä ja niiden lankeamisesta. Kävelimme kaverin kanssa kylänraittia edes takaisin ja mietimme mistä voisimme hankkia rahaa.

Isä luki minulle lapsena kansansatuja ja Tiitiäisen satupuuta. Kysyin siskoiltani, luettiinko heille lapsena. Ei luettu. Meteorologi-isäni kantoi töistä vanhoja sääkarttoja, joiden kääntöpuolelle piirsimme. 

Ostin netistä uuden lampun ja nyt sitten on huono omatunto. Viikko sitten hankin uuden mekon, jota en ole vielä edes käyttänyt. Avaan välillä vaatekaapin ja ihailen mekkoa ja aion kyllä käyttääkin sitä.

lauantai 2. huhtikuuta 2022

Luma

Katsoin puolitoistatuntisen elokuvan Luma-nimisestä lehmästä. Elokuvan Cow on ohjannut Andrea Arnold. Pitkä elokuva lehmästä, voiko hullumpaa keksiä?

Luman elämä muistutti omaani siinä, että sen päivät olivat aika yksitoikkoisia: Lumalla syömistä, märehtimistä ja lypsyllä käymistä. Lumaa ympäröivät lajitoverit, minä vietän enemmän aikaa yksin.

Cow innosti lukemaan lypsykarjan kasvatuksesta. Lypsylehmä poikii keskimäärin kerran vuodessa. Luma ehtii seuranta-aikana poikia kahdesti. Lehmä tuottaa maitoa vaikka se on tiineenä. Maidon tuotanto loppuu noin kuukausi ennen synnytystä ja käynnistyy uudestaan kun vasikka syntyy. 

Synnytyksen jälkeen emo nuolee jälkeläisensä puhtaaksi ja vasikka siirtyy yksin toiseen aitaukseen, jossa sitä ruokitaan muovisesta keinoutareesta. Emo ammuu vasikan perään surkeasti. Tai niin minä tulkitsin. En voi tietää miltä Lumasta tuntui.

Vasikka on siis lehmävauva. Jos se on naaraspuolinen siitä tulee hieho ja ensimmäisen synnytyksen jälkeen lehmä, mutta jos se on uros siitä saadaan lihaa ja se
teurastetaan sunnilleen puolitoistavuotiaana. Vasikat nupoutetaan, eli sarven alut tuhotaan turvallisuuden vuoksi. Lypsylehmien elämä kestää viitisen vuotta. Periaatteessa lehmä voisi elää parikymmentä vuotta. 

Cow-elokuvan maatilalla ei lypsykarjaa kohdella huonosti.  Lehmiä kutsutaan tytöiksi ja kesäaikaan ne hyppelevät innoissaan laitumelle.

Elokuvassa ei puhuta, eikä selitetä tai julisteta mitään. Koin myötätuntoa Lumaa kohtaan, kun se liukasteli viimeistä kertaa ulos navetasta valtavaa maitotehdastaan raahaten. Jokainen voi sitten itse päättää onko tämä kaikki reilua. Lumaa on vaikea unohtaa.

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Lakko

Näin unta, jossa matkustin bussilla. Yksi matkustajista oli vanha työkaverini vuosien takaa. En saanut millään hänen nimeään mieleeni. Mies oli syntyisin Vehmersalmelta ja hänen huhuttiin käyttävän kengissään piilokorkoja.  En tiedä mistä moinen huhu oli saanut alkunsa tai miltä sellaiset korot näyttävät. Käytin runsaasti uniaikaa hänen nimensä pohtimiseen. Heti herättyäni muistin sen.

Tänään käynnistyi hoitajien lakko. Tuen heidän työtaisteluaan. Voitaisiinko samalla vähentää jatkuvaa kirjaamista. Kirjaaminen on usein vielä kaksinkertaista: Sekä hoitajat että lääkärit joutuvat kirjaamaan samoja asioita.

Jostain syystä mieleeni palasi tapahtuma vuosien takaa. Työskentelin apulaislääkärinä eräässä yliopistosairaalassa ja tein pari kuukautta hommia hematologisella osastolla. Hoitoajat olivat pitkiä ja potilaat tulivat matkojen päästä. 

Nuoren naispotilaan koti oli lähes parin sadan kilometrin päässä sairaalasta. Hän sairasti pahanlaatuista sairautta ja vietti kuukausikaupalla aikaa sairaalassa. Itkeskeli ja ikävöi poikaystäväänsä, jolla ei ollut varaa matkalippuun. Hoitajat keräsivät tarvittavan summan ja poika pääsi paikalle.  Se liikuttaa minua edelleen.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Liitto

Kirjailijaliitto lähetti jäsenluettelon, josta löytyy kiinnostavaa numerotietoa suomalaisista kirjailijoista. 

Kirjailijaliitto perustettiin 1897 (pian vietetään 125 vuotisjuhlaa) ja siihen kuuluu 823 jäsentä (liiton jäsenyyttä voi hakea kahden fiktiivisen teoksen julkaisun jälkeen). Kuulun myös Lääkäriliittoon, joka perustettiin vähän myöhemmin, vuonna 1910. Lääkäriliittoon kuuluu noin 28 000 lääkäriä (tämä luku löytyi Akavan sivulta). Suomalaisista Lääkäreistä 90 prosenttia kuuluu omaan liittoon. 

Kirjailijaliiton jäsenistä 55 prosenttia on naisia ja jäsenten keski-ikä on 59 vuotta. En löydä vastaaavia tietoja Lääkäriliiton jäsenistä.

Neljäkymmentäyksi prosenttia kirjailijoista julkaisee kirjan 1-2 vuoden välein ja 3/4 meistä (käytin me-sanaa!) julkaisee kirjojaan useamman kustantajan kautta. Kaunokirjallisesta työstä kirjailijoille kertyy 2294 euroa (mediaani) tuloa vuodessa. Kirjailija saa kovakantisesta kirjasta keskimäärin 3,10 euroa tekijänpalkkiota. Äänikirjapalkkio on yksi viidesosa tästä summasta. Apurahat ovat tärkeitä!

Kun opiskelin lääkäriksi, jotenkin häpesin valkoista takkia, joka piti pukea päälle, kun menimme klinikkaan. En kokenut olevani vaatteen arvoinen. Myöhemmin telttamainen asu ja kollegat tarjosivat turvaa. Nyt opettelen olemaan kirjailija ja kompastelen jalkoihini.

 


maanantai 28. maaliskuuta 2022

Perheet

Luin David Sedariksen kirjan Calypso, jossa kirjailija kertoo perheestään lämpimän humoristisesti. Hän kirjoittaa myös äitinsä alkoholismista ja siskonsa itsemurhasta, eikä onneksi valuta kaiken päälle siirappia. Löysin kirjan Marjatan kirjat ja mietteet -blogista, siitä kiitos. (http://marjatankirjat.blogspot.com/2022/03/kaksi-kirjaa-masentavaa-ja-lohduttavaa.html.) 

Haluaisin kirjoittaa jotain samantapaista, mutta miten sen voi tehdä läheisiään suututtamatta? Mitkä suhteet voisin kirjoittamisen vuoksi uhrata, en ystäviä enkä lapsiani, mutta saattaisin myydä vanhempani ja isovanhempani. Tosin pelkään sitä seuraavaa moraalista krapulaa.

Keneth Branaghin lapsuusmuistoista kertova Belfast voitti parhaan käsikirjoituksen Oscarin (miksi?). Se on ainoa näkemäni tämän vuoden Oscar-voittaja. Elokuva kertoo vuoden 1969 Belfastista, jossa katoliset ja protestantit taistelevat toisiaan vastaan. 

Elokuvan tapahtumia katsotaan pikkupojan silmin. Perheellä on rahavaikeuksia, isä työskentelee Engannissa, jonne muuttoa vanhemmat pohtivat. Poika ihastuu tyttöön luokallaan ja opiskelee ahkerasti päästäkseen istumaan ihastuksensa lähelle. Perheeseen kuuluvat myös isovanhemmat. Parasta elokuvassa olivat juuri isovanhemmat ja lapset. Yhtä isovanhempaa näytteli tietysti Judi Dench.

Belfast oli mielestäni liian siirappinen, laskelmoivan ja kiireisen tuntuinen. Pidin siitä, että elokuva oli mustavalkoinen alun ja lopun värikuvia lukuunottamatta. Pidin siitä miten elokuvassa käytettiin Van Morrisonin musiikkia. 

Polttopullojen heittelystä ja katukivetyksistä rakennetuista esteistä tuli mieleen Ukrainan sota ja sodan järjettömyys. Tästäkin huolimatta elokuva tuntui aika yhdentekevältä.

lauantai 26. maaliskuuta 2022

Illallinen

Minulla kävi kaksi ruokavierasta. Sain kaksi kaunista kukkakimppua, joita tässä ihailen. 

Päädyin yksinkertaiseen ja helppoon kasvisruokaan, joka onnistui mielestäni hyvin. Sen valmistamisessa ei voi edes epäonnistua. Ruoka odotti hellalla kun vieraat saapuivat. Joimme kuohuviinilasilliset ja istuimme pöytään. Kaikki olivat tyytyväisiä.  Näin luulen.

Kun meillä kävi aikoinaan vieraita,  halusi ex-mieheni usein valmistaa ruoan. Kuvitellaan, että vieraiden piti tulla klo 18. Viideltä sanoin, että pitäisikö ruokaa alkaa valmistella. T meni jääkaapille, avasi olutpullon ja kuunteli Joan Baezia. Puoli kuudelta kysyin, voisinko tehdä jotain ruoan hyväksi. En voinut. Varttia vailla kuusi T alkoi keitellä jotain lihalientä ruokaa varten. 

Vieraat saapuivat. Seurusteltiin. T otti ruoanvalmistusoluen ja sipelsi yrttejä. Katoin pöydän. Seurusteltiin, kuunneltiin levyjä ja juotiin punaviiniä. 

T laittoi ruoan uuniin klo 20.30 ja istuimme pöytään klo 21.30. Lapset kitisivät, aikuiset olivat humalassa, ruoka maistui herkulliselta ja kaikilla oli hauskaa. 


keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Mummot barrikaadeille!

Pesin kylpyhuoneen. Tuosta pienessä tilasta löytyvät kaikki mukavuudet: suihku, vessanpytty, seinään pultattu pyykinkuivausteline ja pesukone. 

Vessanpytyn ja seinän välissä on kapea kohta, joka on täyttynyt pölyllä. Sitä irtoaa vaatteista, joita kuivatan kylpyhuoneessa. Tuohon pöylypesään ei mikään luuttu tai harja ulotu, ei myöskään vanutikku, joka on ihan hyvä siivousväline, mutta tässä tapauksessa liian lyhytvartinen ja pienikokoinen. 

Löysin vanhan pulloharjan, jolla ulotuin kriisipesäkkeeseen ja sain harjattua pölyt pois. Tätä pitäisi juhlia!

Teams-kokouksessa keskustelimme E:n kanssa Ukrainan sodasta. Olemme asiantuntijoita, hänen puolellaan on armeija ja aliupseerikoulu, minulla ei ole mitään virallista pätevyyttä, mutta ei se minua haittaa. Lähisukunikin vilisee sivareita. 

Päädyin eilen siihen, että mummojen pitäisi nousta kapinaan, kun lapsenlapsia katoaa, tapetaan ja haavoitetaan. Mummoista saattaisi löytyä rohkeutta lopettaa sota. Mummojen raahaaminen putkaan näyttäisi sitä paitsi pahalta. Mummot barrikaadeille, varsinkin liikuntaesteiset! Näyttävästi keppiä heilutellen ja rollaattoria tai potkukelkkaa lykkien.

tiistai 22. maaliskuuta 2022

Junalla Tesomalle

Olin laittamassa tulppaaneja biojätteisiin, kun keksin asetella niitä induktioliedelleni ja ottaa niistä kuvia kännykällä. Näytti siltä kuin nahistuvat leikkokukat leijuisivat avaruudessa. Tulppaanit saivat Facessa 40 ja Instassa 29 tykkäystä.

Tampereelta pääsee junalla Tesomalle. Matka IC-junalla kestää kymmenen minuuttia. Pitihän sitä kokeilla. 

Luin, että matkan maksamiseen voi käyttää matkakorttia, mutta tämä maksutapa ei toiminut. Yritin ostaa lipun netistä, enkä sitä saanut, vaikka raha meni tililtä. Kerroin tämän junavaunutoimistossaan istuvalle konduktöörille, joka sanoi uskovansa minua ja kehotti etsimään vapaan istumapaikan. Kaikki viranomaiset uskovat minua, mutta toistaiseksi en ole käyttänyt uskottavuuttani rikolliseen toimintaan. 

Kun juna lähti liikkeelle, ilmaantui lippu sähköpostiini. Pohdin, pitäisikö tehdä asiasta tilannekatsaus konduktöörille, mutta luovuin ajatuksesta. 

Pian kuulutettiinkin Tesoma ja hyppäsin junasta. Ikurissa asuva ystävä oli vastassa ja tutustuimme Tesoman nähtävyyksiin. Kirjastosta ei löytynyt kumpaakaan kirjaani (olivat toivottavasti lainassa). Näimme uimahallin, vesitornin, kirkon, ostoskeskuksen, lammen ja jäähallin. Joimme kahvit ja valkkaria Ikurissa ja palasin bussilla kotiin. 

Kuopiosta Helsinkiin menevä juna pysähtyi taannoin Rättimäen seisakkeella, joka oli reilun kivenheiton päässä rautatieasemasta. Tesomalla on ihan laituri ja se näyttää asemalta toisin kuin Rättimäki.

Elämäni on jännittävää.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Lippu salkoon!

Jos oikein laskin, niin Suomessa on tänä vuonna kaksikymmentäyksi  liputuspäivää ja seitsemän päivää, jolloin suositellaan liputusta. En ymmärrä mitä eroa suosituksella ja varsinaisella liputuspäivällä on. Tuleeko liputuspäivänä tyhjästä lipputangosta joku sanktio? Suosituspäivänä lippu vedetään salkoon, jollei satu olemaan krapula, eikä sada. Joku ehkä tietää vastauksen tähän. Vaalipäivä on aina liputuspäivä. 

Merkittävän naishenkilön vuoksi pakkoliputetaan vain 19. maaliskuuta, joka on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Suosituspäiviin kuuluvat Miina Sillanpää (samalla liputetaan kansalaisvaikuttamista) ja Tove Jansson (ja suomalainen taide). Yhtään naista ei ole yksistään katsottu liputtamisen arvoiseksi vaan kylkeen on liimattu jotain yleisesti hyvänä pidettyä asiaa. Aino Aalto joutuu jakamaan päivän miehensä ja suomalaisen arkkitehtuurin kanssa. 

Toki moni mieskin kulkee samassa rintamassa jonkun tärkeän asian kanssa: Mikael Agricola (suomen kieli), J.V. Snellman (suomalaisuus), Eino Leino (runo ja suvi), Aleksis Kivi (suomalainen kirjallisuus), Kustaa Adolf (ruotsalaisuus) ja Jean Sibelius (suomalainen musiikki).  J.L. Runeberg juhlii vain itseään.  

Heinäkuussa on vain yksi liputuspäivä, vaikka hyvällä kelillä olisi helpompi vetää lippu salkoon, toisaalta tammikuussa ei ole vakiliputuspäiviä, tänä vuonna tammikuussa äänestettiin. Moni ei tiennyt mistä. 

Joku kysyi, kuka olisi nykyajan Minna Canth ja minä ehdotan Sofi Oksasta, joku toinen kannatti Sirpa Kähköstä, joka sekin on hyvä ehdotus. Molemmat ovat hyviä kirjailijoita ja yhteiskunnallisesti aktiivisia naisia.

perjantai 18. maaliskuuta 2022

Ukrainan värit

Kävin M:n kanssa Tampere-talossa Ukrainan hyväksi järjestetyssä konsertissa.  Tilaisuudessa oli suorastaan harras tunnelma.

Osa yleisöstä oli pukeutunut Ukrainan lipun väreihin. Keltainen ei oikein ole suomalaisten väri vaan sininen, valkoinen, harmaa ja musta. Ehkä lakkaan kynteni sinisellä ja keltaisella kynsilakalla, mutta loppuuko sota siihen? Mieluummin sinikeltaiset kynnet kuin termobariset pommit.

Rahaakin olen lahjoittanut. Olen hajauttanut lahjoitukseni SPR:lle, Unicefille ja Kirkon ulkomaanavulle. A on lahjoittanut puhelimellaan niin paljon, että emme saaneet ostettua bussilippuja A:n puhelimella. Limitit ovat paukkuneet.

Konsertin väliajalla mietittiin M:n kanssa, että niin kauan asiat ovat hyvin, kun Niinistö pukeutuu pukuun ja Marinin yllä on musta poolopaita. Kun he pukevat päälleen vihreät t-paidat on syytä huolestua. 

Pohdimme vielä Ukrainan värejä. Samoilla voisi osoittaa solidaarisuuttaan myös Ruotsille. Eihän sitä tiedä mihin suuntaan tämä maailma menee. 

Tunnen voimatonta raivoa siviilien tappamisesta Ukrainassa ja siitä, miten venäläisille valehdellaan sodasta.

maanantai 14. maaliskuuta 2022

Pakko

Tänäänkin on "Pakko mennä ulos" -päivä. Kun on lapsena sitä jankutettu, pakko on juuttunut aivoihin, eikä kenenkään tarvitse enää komentaa.  Pennut ulos, aurinko paistaa. Vihasin lapsena nimitystä pentu. Sitäkin nimittäin välillä käytettiin. Nyt mietin koiranpentuja, jotka ovat suloisia.

Kävin eilen katsomassa valikoiman Filkkareissa palkituista elokuvista. Pidin erityisesti Anssi Kasitonnin lyhäristä La Saboteur ja Dania Bdeirin Warshasta. Anssi Kasitonnin elokuva oli jotenkin ihanan lapsekas ja innostunut. Humoristinen, kekseliäs ja vähän kaurismäkeläinen. Warshassa taas pohdittiin sukupuolta. Upea, vapautunut ja suvaitsevainen lyhäri, kaunis. Näitä ehkä nähdään myöhemmin Areenassa, ainakin toivon niin. 

Kansantajuisissa psykologisissa jutuissa puhutaan siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen huomannut uuden tunteen liittyen Ukrainan sotaan. Vahingonilo. Vahingonilo siitä, että Venäjä ei olekaan edennyt siten kuin varmaan odotettiin. Helposti unohtuu, että heidänkin sotilaitaan kuolee. Sotilailla on perhe, ystäviä ja mahdollisesti rakastettu. Eivät kaikki ole sinne hingunneet.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Palkintojen jakoa

Filmifestivaaleista ei saa kunnon otetta, jollei niihin osallistu siinä määrin, ettei ehdi nukkua ja syödä. Kokemukseni Tampere film festival -tapahtumasta jäi tänä vuonna laimeaksi. Kaipasin myös ystäviä, joiden seurassa olen aiemmin festivaaleilla käynyt. 

Näin Tampere-aiheisia filmejä Arkistojen aarteita -näytöksessä, yhden ulkomaalaisten lyhytelokuvien kilpailusarjan sekä osallistuin palkintoseremonioihin Finnkinon Atlas 1-salissa. 

Eilinen palkinnonjakotilaisuus meni osaltani hieman pieleen, sillä lähdin teatterista ennen esitettäviä elokuvia. Vieressäni istui nainen, joka kärsi armottomasta flunssasta, yski, aivasteli, joi vettä ja söi yskänlääketabletteja. En minä pelkästään hänen vuokseen lähtenyt, vaan alkoi jo väsyttää ja toisella puolellani istunut nainen teki lähtöä, joten poistuin hänen imussaan. 

Palkintojen jakaminen on sinänsä liikuttavaa katsottavaa, mutta pitääkö niitä kunniakirjoja, ekologisia, opiskelija yms. pieniä palkintoja olla niin paljon? Välillä koko tuotantoryhmä tulee lavalle ja jokainen haluaa sanoa jotakin sekä suomeksi että kehnolla englannilla. Entä kun sama elokuva palkitaan toistamiseen ja koko revohka raahautuu lavalle toistamaan kiitoksensa kahdella kielellä. Toiset itkevät ja jotkut puhuvat sekavia valvottuaan pari festivaaliyötä ja juhlittuaan palkintoa jo etukäteen. Muutama puhkesi onnen kyyneliin. Toiset puhuivat Zoomin kautta. Mitä siitä nyt sanoisi, onhan näitä nähty. Voittajien lisäksi lavalla pyörivät erilaiset palkintoraadit, suomeksi ja englanniksi tietysti.

Elokuva on ryhmätyötä. Olen jotenkin kateellinen noille tyypeille, joilla tuntui olevan hyvä meininki. Heistä oli tullut ystäviä ainakin yhden elokuvan ajaksi. 

Istuin salissa kaksi tuntia näkemättä yhtään elokuvaa. Ne olisivat tulleet myöhemmin. Menen tänään vielä katsomaan kokoelman palkittuja filmejä. 

En jaksa luetella palkintoelokuvia. Katsokaa Filkkarien sivuilta. Yleisöpalkintoa ei vielä edes julkaistu, sillä äänestysaika loppui vasta puolilta öin.


torstai 10. maaliskuuta 2022

Iloisen kesän Tampere

Pari vuotta sitten Filkkarien avajaisissa tyypit löivät lavalla kyynärpäitään yhteen ja opeteltiin olemaan kättelemättä. Viime vuonna tapahtumaa ei pidetty livenä, mutta eilen pääsin taas katsomaan lyhäreitä. 

Aloitin festivaalit arkistojen aarteilla otsikolla Iloisen kesän Tampere

Ensimmäinen elokuva (vuodelta 1929) kertoi Tammerkosken sillan rakentamisesta. Kyseessä oli mykkäelokuva. Elokuvassa näimme miten Tammerkosken siltaa rakennettiin ja Väinö Aaltosen taiteilemat patsaat pystytettiin. Harjannostajaisissa ryystettiin kahvia tassilta. En nähnyt pidettiinkö sokeripalaa huulten välissä. Todennäköisesti. Elokuvan kesto (21 min) jäi sietorajojen sisälle.

Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran Tampere iloisen kesän kaupunki vuodelta 1964 korosti sitä, että Tampere on hieno kesäkaupunki. Harva suomalainen kaupunki on talvella parhaimmillaan. Ei tule mieleen ainuttakaan talvikaupunkia, ellei satu pitämään pimeästä ja kylmästä. Elokuvassa tamperelaiset naiset pukeutuivat Marimekkoihin.  Tamperetta mainostettiin 14 minuutin ajan.

Asko Tolosen ohjaamassa filmissä (1966) Antti Litja saapuu Tampereelle moottorikiitojunalla etsimään tiettyä naista ja löytää hänet. Kesto 13 minuuttia menetteli. 

Seuraavaksi näimme tamperelaisia mainoksia, jotka herättivät hilpeyttä.

Arvo Ahlroosin Super M -konsertto murhaajalle (1982) sai minut katsomaan kelloa muutamaankin otteeseen . Aika kului erityisen hitaasti, toisaalta yleensä se kuluu turhankin nopeasti. Elokuvassa kamera juuttui usein Näsinneulaan, milloin se ei kuvannut talojen purkamista. Ehkä elokuvan sanoma oli, ettei olisi pitänyt mennä purkamaan. Mitään ei kyllä sanottu.  Voisin käyttää elokuvasta ilmaisuja tekotaiteellinen ja vähemmän onnistunut kokeilu.

Elokuvat oli valinnut Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli KAVI. Kiitos heille. Pyrin bongaamaan mistä päin Tamperetta kamera oli kaupunkia tallentanut. Ei mennyt aika hukkaan ja välillä oli melko hupaisaakin.


keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

Rauhaa maailmaan

Voitaisiinko Suomeen järjestää humanitäärisiä jalkakäytäviä, joita pitkin saisi liikkua turvallisesti kaatumatta ja luitaan murtamatta.  

Blogin päivittäminen on työlästä: Jos ei kirjoita Ukrainan sodasta on tunteeton ja jos kirjoittaa, ei kukaan halua lukea, sillä sota ahdistaa liikaa. Toisaalta minulla ei ole mitään viisasta sanottavaa sodasta. 

Siskojen kanssa on mietitty sellaista, että pitäisi koota makaronivarmuusvarasto. Kriisin myötä kaupoista alkavat makaronit loppua. Viinipulloja ei kannata viedä kierrätykseen vaan säästää, sillä niistä voi myöhemmin askarrella aseita. 

Olen kuunnellut 12 tuntia David Forster Wallacen romaania Päättymätön riemu, vajaa 57 tuntia on Riemua jäljellä. Kuuntelunopeuteni on 1.25. 

Päättymätön julkaistiin 1995 ja sen tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen. Yhtiöiden sponsoroimat vuoden nimet korvaavat alkuperäiset vuosiluvut ja kirjassa eletään lähinnä Depend-aikuisalusvaatteen vuotta. Romaanissa kuvataan pääasiassa Bostonissa sijaitsevan Einfieldin tennisakatemian opiskelijoita. Huumeet ovat romaanissa suuressa osassa. 

Päättymättömässä riemussa on hulvaton pätkä miehestä, joka päättää lopettaa hampun polttamisen. Kyseisestä huumeesta käytetään peitenimeä Bob Hope. Mies ostaa aina "viimeistä kertaa" Bobbya ja kieltää myyjää enää myymästä hänelle, joten seuraavalla kerralla on etsittävä uusi myyjä. Hän heittää joka kerran kaiken välineistön roskiin ja joutuu sitten ostamaan uuden.  Ostotoimenpiteet ja itsensä pettäminen alkavat hiljalleen vaatia yhä suurempaa vaivannäköä. 

Eipä minulla muuta. Kuten misseillä oli tapana sanoa, toivon rauhaa maailmaan.