Eipä ihmeitä

Istun junassa matkalla isääni tapaamaan. Samalla on tarkoitus käydä Turussa ja tavata vanhaa ystävää.

Olen viime aikoina lukenut paljon. Päivitän lukemistani kirjoista Instaan. Tiliäni seuraavat luultavammin päättelevät, ettei tuolla ole muuta elämää. He ovat oikeassa. 

Päivitin myös pakastetuista intialaisista Paratha-leivistä, jotka olivat pakkauksen kuvassa suuria, meheviä ja kasvistäytteisiä. Realimaailmassa ne olivat pieniä, ohuita, eikä kasvistäytettä edes erottanut. Teen reklamaation Intian lättytehtaalle.

Kävin Nääshallissa kuntoilemassa. Kuntosalissa oli lisäkseni kaksi vanhempaa naista ja yksi nuori mies. Toinen naisista kuntoili punaisessa takissa, jonka vyötäröllä roikkui vyö. Hän sipsutteli sukkasillaan ja viihtyi liikuntasuoritusten välillä laitteissa pitkään. Nainen keskittyi lähinnä puhelimeensa. Toinen nainen treenasi vihreissä kesähousuissa, joissa oli vajaamittaiset lahkeet. Hän seisoi samoilla sijoillaan ja tikutti nyrkkeilysäkkiä lähietäisyydeltä. Jaloissaan naisella oli korolliset kesäsandaalit.

Nuori mies kuritti nyrkkeilysäkkiä paljain nyrkein. Hän kertoi nyrkkeilyhanskanaiselle, että hän treenasi pystyäkseen pitämään puoliaan kiusaajiaan vastaan. Treenaustilanne oli autenttisempi, sillä nyrkkeilyhanskat eivät aina ole mukana koulussa. Koulukiusaamisesta keskusteltiin.

Koska jostain pitää olla huolissaan, olen huolissani tulevan hallituksen toimista ja Ukrainan sodasta. En oikein osaa elää silloin, kun elämä on helppoa. Odotan jatkuvasti katastrofia.

Heippa Santtu-Matias!

 

Kun menee Tampere Filharmonian konserttiin, kaikki kysyvät "Onko Rouvali?" Kun tulee konsertista kysytään "Oliko Rouvali?" Jos vastaus näihin kysymyksiin on kielteinen, kysyjä näyttää pettyneeltä.  

Minulla oli aiemmin Jyväskylä Sinfonian kausikortti, eikä ketään maallikkoa kiinnostanut kuka orkesteria johti. Silloin Jyväskylä Sinfonian ylikapellimestarina huseerasi se ranskalainen huilisti, jonka nimen olen unohtanut. Minulla ei ole enää minkään orkesterin kausikorttia vaan pistäydyn konserteissa harvakseltaan, kun joku houkuttelee kaveriksi.

Kävin parin ystävän kanssa lauantaina sanomassa heipat Santtu-Matias Rouvalille, joka on ollut Tampere Filharmonian ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja kymmenen vuoden ajan. Jatkossa hän ei enää heiluta tahtipuikkoaan Tampereella vaan Göteborgissa ja Lontoossa. Koti on konsertin ohjelmalehtiseen painetun haastattelun mukaan edelleen Suomessa, Ylöjärvellä. Siellä hän hakkaa halkoja, kunnostaa uimarantaa, tekee pihahommia, grillaa ja laittaa ruokaa.

Istuimme jäähyväiskonsertissa B-katsomon kolmannella rivillä, josta näki Santtu-Matiaksen ilmeetkin. Tuntui, että hän katsoi soittajiaan rakkaudella, että soittakaa vaan, minä täällä ohjaan, joten teillä ei ole mitään hätää. 

Illan ohjelmassa oli Richard Straussin Näin puhui Sarathustra op.30 ja Sankarin Elämä op.40. En kommentoi teoksia, sillä en ole asiantuntija, enkä viitsi häpäistä itseäni. Yleisö vaikutti olevan tyytyväinen musiikkiin ja minäkin olin. Lopussa nousimme seisomaan ja rohkeimmat huusivat ja vislasivat. Tampere-talon iso sali oli sydän-emojeja täynnä. Tippa tuli silmään monella, ja jos oikein näin, niin samoin kävi Santtu-Matiaksellekin. 

Lähdimme kotiin ylevöityneinä, mutta vähän surullisina. Ehkä Santtu-Matias tulee joskus vierailulle Tampereelle tai sitten on mentävä Lontooseen tai Göteborgiin häntä tervehtimään. Joku saattaa törmätä häneen Ylöjärven citymarketissa. Mitä emme Santtu-Matiaksen vuoksi tekisi.  

Kuva: Ville Hautakangas, Tampere Filharmonia

Yksi roskapussi

Nyt on meneillään miljoona roskapusssia keräys, jossa on tarkoitus siistiä omaa ympäristöä. Olen ympäri ämpäri Tamperetta liikkuessani havainnut, että tässä kaupungissa heitetään toskia huolettomasti sinne ja tänne. Joskus roskikseenkin.

Hesarissa oli juttu joensuulaisesta tutkijasta Mari Käyhköstä, joka harrastaa roskien keräämistä. Olen silloin tällöin noukkinut Hesen pussin lenkkipolun varresta ja siirtänyt roskikseen, mutta en ole harrastanut roskien keräämistä laajemmin. Jos Mari Käyhkö, niin miksi en sitten minä.

Varustauduin kahdella keltaisella roskapussilla ja kotitaloushommiin tarkoitetuilla muovisilla "pinseteillä" ja lähdin roskia saalistamaan. 

Hämeenpuistossa näin pari sopivaa kohdetta, mutta niin paljon ihmisiä, etten oikein kehdannut noukkia Lidlin paistopussia ja määrittelemätöntä muoviroskaobjektia. Siirryin Pyhäjärven rantaan, jonka roskatarjonta oli todella heikko. Muutkin olivat tarttuneet haasteeseen. En saanut 25 litran roskapussia täyteen, saati kahta pussia, joka oli alkuperäinen tavoitteeni. Ylitin häpeän ja noukin roskia penkeillä istuvien ihmisen katseiden alla. Mölyävän nuorisojoukon keskelle en uskaltautunut. 

Päätin palauttaa pullot ja tölkit kauppaan ja lahjoittaa tuoton mielenterveys/päihdetyöhön, mutta kyllä jäi päihdetyö nyt näppejään nuolemaan, sillä kyseisiä roskia ei löytynyt. 

Häpeä on ylitetty ja uusi harrastus käynnistetty! Toivon parempaa roskaonnea seuraavalla kerralla.

Minkä nuorena oppii

• Ei saa heittää roskia kadulle tai luontoon (noudatan tätä tunnontarkasti).
• Ulkona ei saa soittaa musiikkia (isä oli tästä erittäin tarkka, ahdistun kyläillessäni mökillä, jossa soitetaan radiota terassilla).
• Selkärepun taskut on suljettava huolellisesti (tämän opin ex-mieheltäni, joten eivät menneet nekään vuodet hukkaan).
• Ahneella on paskainen loppu.
• Kannattaa ottaa omat eväät.
• Älä luota sääprofeettoihin (isä leikkasi amatöörimeteorologin haastattelun Salon seudun sanomista ja odottaa miehen epäonnistumista).
• Kommunistit ovat pahiksia.
• Veroja kerätään liikaa (ei ole mennyt perille, olen ollut iloinen veronmaksaja).
• Jos syö lusikalla voita suoraan rasiasta, niin lihoo ja siitä voi syyttää vain itseään (en ole syönyt).
  

Selli ja tälli

Tapasin vanhoja ystäviä Helsingissä. Kun näin heidät ensimmäistä kertaa useaan kuukauteen, olin hämmentynyt siitä, miten vanhoilta he näyttivät (minä näytän tietysti nuorelta). Sitten tapahtui jotakin mystistä, kun viitisen minuuttia oli kulunut, he näyttivät ihan samalta kuin opiskeluaikoina. Joku outo järjestäytyminen aivoissa tapahtui, sillä nuo uudet kasvot sulautuivat siihen vuosien takaiseen muistoon. 

Kävin ensimmäistä kertaa Teatteri Jurkassa. Teatteri on pikkuruinen. Luin, että katsomoon on ängetty 51 paikkaa, joihon katsojat sitten ahtautuivat. Näyttelijät olivat niin lähellä, että kaikki näppylät näkyivät. Lavasteina toimi pari jakkaraa, sanko ja vessapaperirulla. 

Jurkassa esitettiin Pasi Lampelan näytelmää Selli, jota mainitaan psykologiseksi trilleriksi. Nuori innokas toimittaja, Aino (Venla Reimaluoto) houkuttelee itseään vanhemman valokuvaajan, Henrin (Eero Aho) mukaansa Nigeriaan selvittelemään Shell-yhtiön luontoa tuhoavaa toimintaa. Toiveena on myös Jorma Ollilan osuuden kaiveleminen. Ja tietysti huippuartikkeli.

Huonostihan siinä käy, Aino ja Henri vangitaan. Lähes koko näytelmä tapahtuu sellissä. Olihan se aika intensiivinen pari tuntia. Nyt kun on tottunut, että näytelmissä lauletaan, näytetään videoita, lavasteet ja puvustukset saattavat olla pompöösejä, niin oli virkistävää katsoa näin riisuttua esitystä. Poliittista teatteria. Miettiä minkälainen tämä maailma on, miten turvallista elämää itse viettää ja kannattaako riskeerata kaikki hyvän tarinan takia. Mitä kaikkea länsimaisista ihmisistä tulee esille, kun emme pysty hallitsemaan tilannetta.

Aho ja Reimaluoto näyttelivät erinomaisesti ja oikeasti jännitin miten heidän käy. Kaksi meistä ei meinannut saada illalla näytelmän jälkeen nukuttua. 

Matkalla teatterille satoi, vedin takin hupun syvälle päähäni, törmäsin liikennemerkkiin ja silmälasin sanka vääntyi. Ei se maailma olekaan ihan niin turvallinen kuin luulisi. Tällistä selvittiin ilman henkilövahinkoja ja aineelliset vahingotkin  on jo korjattu. 

Kuvat: Marko Mäkinen, Teatteri Jurkka

Kirjailijan ajokortti

Perjantaina ja lauantaina järjestettiin Helsingissä Bio Rexissä Helsinki lit-kirjallisuustapahtuma. Liput myytiin loppuun jo maaliskuussa, josta voisi mahdollisesti päätellä, ettei kirjallisuudella menekään ihan niin huonosti kuin väitetään. Paikalle oli saatu kansainvälisiä supertähtiä kuten Nobel-kirjailija Annie Ernaux. Haastattelut ovat edelleen kuultavissa Hesarin sivuilla. Jos yleisöstä voisi jotain päätellä niin kirjallisuus kuuluu lähinnä naisille. 

Konsepti, jossa kirjailijat haastattelevat kirjailijoita on erinomainen (samaa sovelletaan tamperelaisessa kirjallisuustapahtumassa Roosalupissa). Suurin osa haastatteluista tehtiin englannin kielellä, yksi ruotsiksi ja pari ranskaksi. Ranskankielisten haastattelujen intensiteetti kärsi puheen tulkkaamisesta, vaikka se tehtiinkin taitavasti. Olen niin sivistymätön, etten osaa ranskaa, joten voin syyttää vain itseäni.

Suurimman vaikutuksen minuun teki nuori ranskalainen Édouard Louis, jota haastatteli Pajtim Statovci (haastattelu tehtiin englanniksi). Louis on kirjoittanut omasta elämästään ja läheisistään. Uusimman suomennetun romaanin nimi on Muutos: metodi. 

Kirjailija tulee kodista, jossa ei harrastettu kirjallisuutta, oli köyhää ja vanhemmat häpesivät häntä. Louis on homoseksuaali. Koulussa hänen päälleen syljettiin, häntä haukuttiin, lyötiin ja kiusattiin kaikin tavoin. Hän halusi vain, että häntä rakastettaisiin. 

Louis kertoi, että tuon toiveen vuoksi hän osallistui kaikkiin mahdollisiin koulun kerhoihin kalligrafiakerhoa myöten. Teatterikerho oli kirjailijalle merkittävä. Näytellessään hän koki yleisön rakastavan itseään. Teatterin avulla hän lopulta pääsi opiskelemaan ja koki luokkanousun. 

Kirjailija kirjoitaa omasta elämästään, mutta se ei ole tärkeintä. Louis kertoi, että kirjansa ovat ensi sijassa poliittisia.

Minäkin kirjoitan, että joku tykkäisi minusta (epäilen sen olevan monenkin kirjailijan motiivi, vaikka siitä ei puhuta). Louis kokee, että mikään ei lopulta riitä, eivät tutkinnot eivätkä menestys kirjailijana. Hän pelkää jatkuvasti putoavansa takaisin entiseen kurjuuteen. 

Pajtim Statovci mainitsi, etteivät akateemiset tutkinnot tai loistava kirjallinen ura ole tehneet hänen äitiinsä läheskään samanlaista vaikutusta kuin kirjailijan hiljattain käymä autokoulu ja ajokortti. 

Kävin lauantai-iltana vielä Kirjailijaliiton "keväjuhlissa". Oli tungosta, kuuma, nälkä ja jano ja pelkäsin pyörtyväni, sillä kirjailijat pitävät pitkiä puheita. Toki ne olivat kiinnostavia, mutta eivät niin kiinnostavia, että olisin unohtanut fyysisen epämukavuuden. Kirjailijat olivat tosi ystävällisiä, esittäydyttiin, saatiin lopulta ruokaa ja juomaa. Näin kyllä muiden ilmeistä, ettei heillä ollut aavistustakaan kuka olin ja mitä olin kirjoittanut. Siitä huolimatta koin, että minut hyväksyttiin joukon jatkoksi.

 

Kirje itselle

 Kirjoitin kirjeen kahdeksankymppiselle itselleni. 

Hyvä Heidi,

Jos luet tätä, olet elossa ja kohtalaisessa ymmärryksessä. Onnea! Olet päässyt pitkälle.

Jos saan vähän ennustaa, niin heräät joka aamu viiden aikaan keittämään kahvia Mocca Masterilla. Olet ostanut apteekista sen suurimman lääkedosetin, turbomallin. Sanot viisikymppisestä terveyskeskuslääkäristä, että kylläpä siinä on söpö nuorimies. Käyt uimahallissa, että säästät vesi- ja sähkölaskuissa. 

Kertun tuhkauurna on saanut kunniapaikan kirjahyllystäsi, etkä ole raaskinut ostaa uutta sohvaa, sillä vanhassa näkyy niin kauniisti Kertun koko elämäntyö.

Suomi voittaa taas kerran Euroviisut ja jääkiekon maailmanmestaruuden. Ruotsi tulee hyvänä kakkosena. Suomi on edelleen maailman onnellisin maa, vaikka kukaan ei tunnusta olevansa onnellinen.

Kirjoja ei enää lueta. Taidan tehdä tästä myös äänikirjeen.

Eipä tässä muuta. Muista, että kannattaa juoda kerralla vain yksi alkoholiannos. Älä roiku netissä myöhään ja kevyt iltapala riittää. Treenaa reisilihaksia. Pyydä lapsilta apua tekoälyn käytössä. Puhu lyhyesti ja ytimekkäästi, sillä ketään ei kiinnosta. Älä vertaa tätä maailmaa kahdeksankymmenlukuun, sillä sinne sinä et enää pääse.

Tyyli

Istun kirjastolla. Tuntematon nuori nainen sanoi minulle äsken "Voi kun sinulla on ihana tyyli. Näytät suloiselta". Tunnen itseni vähän raihnaiseksi lemmikkieläimeksi.  Aion istua tässä vielä hetken ja menen sitten kahville. 

Jos eläkeikäinen nainen näkee vähän vaivaa pukeutumisessaan, siitä kirjoitetaan lehtijuttu. Luin jostain naistenlehdestä jutun itseäni kymmenen vuotta vanhemman naiskuvataiteilijan trendikkäästä garderoobista. Mietin, että kirjoitetaanko miesten vaatteista, mutta mainittiinhan lehdessä hiljattain suomalaisen NHL-pelaajan tyylikäs pukeutuminen. Professori Matti Klingen puku ja taskuliina huomioitiin usein kun häntä haastateltiin. Hän ei pukeutunut lököttäviin kotihousuihin.

Käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua sen suhteen, että pidän kauniista vaatteista ja että vaateteollisuus on epäekologista, vaikka ostaisikin "suomalaisia"vaatteita. Ne on yleensä vain suunniteltu Suomessa. Missä kankaat on tehty? Parhaassa tapauksessa vaatteet on ommeltu Virossa tai Portugalissa. 

Farkkujen valmistamiseen kuluu noin kymmenentuhatta litraa vettä. Merinovillan valmistuksessa käytetään myös paljon vettä. Lampaisiin pesiytyy loiseläimiä, niiden torjuntaan käytetään myrkkyjä, jotka lampaita pestessä huuhtoutuvat vesistöön. Polyesteri on muovia (sitäkin kyllä nykyään kierrätetään). Ja niin edelleen. 

Laittaisin mielelläni enemmän rahaa vaatteisiin, jos minulla sitä olisi. Kyttään yhtä takkia erään liikkeen ikkunassa. Takki maksaa melkein viisisataa euroa. Odotan liikkeen konkurssia ja siihen liittyvää loppuunmyyntiä.

Aina voi ostaa käytettyä, mutta vaatii vaivannäköä, pitää juosta ympäri kaupungin mieleisten käytettyjen vaatteiden perässä. Käyn kirppareilla ja olen eräässä Facen kierrätysryhmässä, mutta pitäisi olla jatkuvasti sormet näppäimillä painamassa yv:tä ja av:tä.

Toukokuu2023

Testailen uutta läppäriäni. MacBook Air tai jotain. Sain apurahan "kirjoittamisen työvälineisiin" Kirjallisuuden edistämiskeskukselta. Ei se ihan riittänyt, mutta melkein kuitenkin. Kiitos! Hakikohan joku apurahaa kyniä ja muistilehtiötä varten? 

Tuntuuhan tämä uusi Mäkki oudolta, sillä tästä puuttuvat kissankarvat ja ruokatahrat. 

Ostin uuden työvälineeni Kalevasta, jossa toimivat sekä Power että Gigantti. Nousin ensin liukuportaita Poweriin, jonka myyjä oli ylimielinen paska. Hän muuten väitti, että heillä on aina parhaat hinnat, joka ei suinkaan pitänyt paikkaansa. Seuraavaksi menin Giganttiin, jonka myyjä oli ystävällinen ja palveleva. Kiva nuorimies. Ostin läppärini sieltä. 

Laitetta maksaessani minulle tarjottiin pidennettyä takuuta, virusturvaa, entisen läppärin tiedostojen siirtoa, kännykkäliittymää ja labradoodlen pentua. Viimeksi mainittu ei kuulunut joukkoon, kuulosti vaan hauskalta. 

Koko ilta meni tiedostoja siirrellessä. Ensin se ei onnistunut, sitten soitin P:lle, joka teki samat jutut kuin minäkin, mutta onnistui (joten hän teki jotain eri tavalla). Aikaa kului myös ohjelmien päivitykseen. 

Ostin entisen läppärini syyskuussa 2013. Muistan sen hyvin, sillä läppärin salasana oli Syyskuu2013. Tämän uuden salasana ei kuitenkaan ole Toukokuu2023.

Roskakeissi

Vappu on taas vietetty, ja hämmästyttävää kyllä, elossa ollaan. Kävin oikein kivoilla vappuetkoilla, joissa oli paljon toimittajia, kuohuviiniä, munkkeja ja teekkarisimaa. Vappuaattona olin tutummassa porukassa, tarjottiin kuohuviiniä ja hyvää ruokaa. 

Eilen kävin Hatanpäällä kävelemässä ja pyyhin keittiöstä yläpölyt (sen tahman, jota kertyy keittiön kappien päälle). Tänään menen kuntosalille. Huomenna vesijumppaan. Kohti säntillisempää elämää siis. Kuuntelin lenkillä Riikka Suomisen podcastia Suuri rakkaushuijaus, suosittelen, jos uudet erilaiset, ehkä vähän anarkistisetkin ajatukset parisuhdeasioista kiinnostavat. Ihan vaikka vaan teoreettisessa mielessä.

Taloni yhtiökokouksessa pohditaan toistuvasti puutteellista roskien lajittelua, sillä sekajäteroskiksien tilavuus ei tahdo riittää. Riittäisi, jos roskat lajiteltaisiin oikein. 

Talossa on paljon pieniä asuntoja ja vuokralaiset vaihtuvat tiuhaan. Eilen löysin roskasäiliöiden vierestä imurin ja silityslaudan. Jokin aika sitten aitaan nojasi kookas peili. Kyllä niistä tavaroista saisi hiljalleen koottua itselleen kaiken tarpeellisen ja vähän ylimääräistäkin.

Nyt porraskäytävän ilmoitustaululle on ripustettu lappu, että asukkaat ovat vieneet roskiaan kirjaston roskasäiliöihin. Niin ei saisi tietenkään toimia. Odotan jännityksellä roskakeissin seuraavaa vaihetta. 

Kuura ja karkaileva isomummo -lastenkirjaa on nyt tilattu 29 kirjastoon, joten sitä voi varata, jos kiinnostaa. Arvioitu julkaisupäivä on 12. lokakuuta.

Sääksilive

Kevät on lintujen tarkkailun parasta aikaa. Näin ainakin oletan. Minä seuraan lintuja netissä. Se on kätevää varsinkin kun tunnen alle viisi lintulajia ja eksyn metsään. Metsässä on petollisia kosteita alueita, jonne saappaat uppoavat. 

Nyt voi katsoa kahtakin sääksiliveä. Siellä ne rymsteeraavat pesiään. Ovat toiveikkaita, ja uskovat saavansa kunnon jälkeläisiä. Siirtelevät oksia seinustalta toiselle, ihan kuin äitini aikoinaan  siirteli sohvaa ja kirjahyllyä. Sääksillä ei ole sohvia, joten he joutuvat siirtelemään risuja. 

Kaikki muut katsovat norppaliveä, mutta minusta petolinnut ovat kiinnostavampia. Norpat ovat liian söpöjä. Haluan kannustaa sääksiä. Jos Tampereella olisi kaksi jääkiekkojoukkuetta Sääkset ja Norpat, olisin ensin mainittujen kannattaja.

Minulla on tapana kastautua uimahallin kylmävesialtaassa (olen laskeutunut kylmään veteen jo neljä kertaa). Sitä joutuu jonottamaan, sillä kylmä vesi on suosittua. Poreallas ei sitä paitsi ole toiminut puoleen vuoteen. Eilen minua(kin) vanhempi nainen oli menossa samaan aikaan kylmäaltaaseen ja sanoi ystävällisesti, että mahdun kyllä hänen viereensä. "Olen siellä puolitoista minuuttia", hän sanoi. Kun sitten seisoimme vedessä ja juttelimme, hänen laskunsa ja sisäinen kellonsa (hänellä on tapana pomppia varovasti ja laskea sekunteja) menivät sekaisin. Olimme siellä vähintään pari minuuttia, olisimme siellä varmaan vieläkin, ellen olisi jo ehdottanut lämmittelemään menemistä.

Kuntosaliryhmän jälkeen pukuhuoneessa keskustelimme siitä, että olemme saamattomia jumppaamaan kotona. Eräs nainen sanoi n-sanan "Kunpa olkapäällä istuisi pieni n-poika, joka huutaisi korvaani, että lähde liikkeelle". En ole täysin varma käyttikö hän n-sanaa, sillä nainen oli juuri lähdössä ja pukukopissa oli pientä hälinää. 

Jos olisin asiasta huomauttanut, hän olisi luultavammin sanonut "Ei Suomessa ole rasismia" tai "Minulle n-sana on ihan normaali, eikä rasistinen ollenkaan".  Koko juttuhan oli äärimmäisen rasistinen. 

Minullakin saattaa olla rasistisia ajatuksia, sillä onhan se rasismi meissä niin syvällä. Yritän parantua kaikesta sellaisesta.

Minulla on huomenna syntymäpäivät, samaten nuoremmalla pojallani. Saa onnitella jo tänään. Jos satun vaikka jäämään auton alle ennen huomista, niin ehdin vielä nauttia onnitteluista.

Saun

Rauma on muuten viehättävä kaupunki, mutta paikalliset asukkaat katkaisevat puhuessaan sanat kesken kaiken. Viimeinen vokaali nielaistaan. Säästetään kirjaimia.

Rauman Lapissa Narvajärven rannalla toimii saunayritys, jonka nimi on Puusaun. Narvajärven rannalla kököttää mökkejä, jonne vievien mökkiteiden nimet päättyvät sanaan polku, mutta tässä tapauksessa sanan kuuluu olla polk (polk on myös kirjoitettu tienviittoihin).

Puusaunassa oli kaksi saunaa, tavallinen puusaun ja telttasaun, jossa oli kuitenkin puuseinät. Jälkimmäinen sauna näytti armeijan leiriasumukselta, joka oli naamioitu vihreällä verkolla. Ihania saunoja molemmat. Kävin monta kertaa saunassa ja uimassa. Veden lämpötila oli noin yhdeksän astetta. Saunottuamme istuimme rantatuoleissa, katselimme lintuja ja joimme oluet. Rantalomailu ei ole lämmöstä kiinni. 

Sain myyntitilastoja kustantamosta. Onhan se hienoa, että jo makuloitua, 2016 julkaistua romaania (Ei saa mennä ulos saunaiholla) on edelleen kuunneltu viime vuonna äänikirjana 159 kertaa. Sain siitä hyvästä 25.82 euroa (brutto 33.54). Mitenköhän tuollainen rahasumma kannattaisi sijoittaa?

Sitä sun tätä

Jyväskyläläisistä grillikioskeista sai ainakin 80-luvulla ostettua annosta nimeltä Sitä sun tätä. Pahvilootaan kauhottiin ranskalaisia perunoita ja päälle ripoteltiin rasvassa käristettyjä makkaran paloja. Oheen sai kurkkusalaattia, sinappia ja ketsuppia. Tarjoan teille samaa, mutta kirjallisessa muodossa. 

Sairastan pitkästä aikaa flunssaa. Olen joutunut jättäytymään pois kuntosaliryhmästä ja jumpasta, tämän päivän vesijumppakin taitaa jäädä väliin. Aamulla oli tarkoitus mennä Ikeaan aamiaiselle ja ostoksille ystävän kanssa, mutta peruimme sen. 

Illalla olisi liput Työviksen Pienen hauen pyydystykseen, mutta en uskalla mennä esitykseen, sillä pelkään yskiväni keuhkoni näyttämölle. Olisin istunut eturivissä. 

Luultavammin ihmiset luulisivat veristen keuhkojen olevan osa esitystä, sillä onhan lavalla muun muassa peijooneja. Näyttelijät sanoisivat "Oletko huomannut, että autossasi on peijooni?" ja "Oletko huomannut, että tuon eturivin naisen keukot ovat lentäneet näyttämölle?"

Sain Kirjallisuuden edistämissäätiöltä apurahan uuden läppärin hankkimista varten.  Kiitän säätiötä! Tunnen itseni oikeaksi kirjailijaksi. Ainakin hetkisen. 

Olen katsellut jalkalamppua erään vanhojen tavaroiden myymälän ikkunassa noin kuukauden verran. Eilen sitten päädyin siihen, että se olisi ihana ja kävelin liikkeeseen sitä ostamaan (lamppu ei ollut kallis). Kauppias kertoi, että valaisin myytiin netissä puoli tuntia aiemmin. 

Luen Rachel Cuskin esseekokoelmaa Mykkäkoulu (S&S, 2023). Esseet eivät vaadi yltiömäisen laajaa yleissivistystä tai ankaraa googletusta, mutta ovat fiksuja. 

Opin, että Englannissa mykkäkoulusta puhuttaessa (kaikki ovat varmasti törmänneet ilmiöön jossain vaiheessa) sanotaan, että ihminen passitetaan Coventryyn. Sillä joka operoi hiljaisuudella on suurempi valta (hän on jotenkin niskan päällä) kuin sillä joka menettää malttinsa ja huutaa. 

Tämäkin tuntuu kirjassa todelta ja omalta (lapsuudenperheeni muutti usein): 

"Me muutimme usein, ja joka kerta tuntui että lähtösysäyksen antoi ympäristön hioutuminen täydelliseksi, ikään kuin asuminen olisi rakennusprojekti joka oli saatu päätökseen."

Suosittelen Mykkäkoulua. En suosittele mykkäkoulua.

Runous on kuollut

Some-kuplassani revitään hiuksia ja valitetaan, että runous on kuollut. Runoilijat hyppivät sillankaiteilta. 

Pessimismi liittyy Hyppää vaan -teoksen julkaisuun, runoteosten vähäiseen kustantamiseen ja siihen, että Yle lopettaa Tanssiva karhu -runouspalkinnon jakamisen. Viime vuonna Tanssivan karhun voitti Olli Sinivaaran teos Puut. 

Päätin yrittää tehdä jotain runouden hyväksi ja käynnistin Instassani haasteen, jossa ihmisiä kehotetaan lukemaan nykyrunoutta. En ole Maria Veitola, joten haaste ei mennyt viraaliksi.

Olen flunssassa, yskin, nenä vuotaa ja on tukkoinen. Viluttaa ja eilen mittasin lämpöä katastrofaaliset 37.1, ensimmäinen mittaustulos näytti 34.8. Aikoinaan potilaat valittivat, että heillä on alilämpöä, joka tarkoittaa kyllä mittausvirhettä, ellei ole maannut pitkään lumihangessa tai pudonnut avantoon.

Osaisin sanoa kenelle vaan, että lepäile ja juo riittävästi. Itseni kohdalla arvon, että olenko ihan oikeasti niin kipeä, ettei kannata lähteä jumppaan. Ehkä olen.

Katsoin eilen väsyksissäni Flinkkilä & Kellomäki -ohjelmaa, jossa kaksi naista kertoi vanhempiensa itsemurhista. Ohjelma ei varsinaisesti parantanut vointiani. Vaihdoin Roope Lipastiin, jonka elämästä ei löytyisi materiaalia Flinkkilään & Kellomäkeen, näin päättelen hänen viimeisimmästä teoksestaan. Saatan olla väärässä.

En ole aiemmin lukenut Lipastin tuotantoa, mutta nyt lainasin hänen uusimman kirjansa Porakonekirjoittaja. Olen jossain nopealukuisen kirjan puolivälissä. Romaaniksi kirjaa ei  oikein voi kutsua, se on enemmänkin pitkitetty sujuva pakina. Sinänsä sopivaa sairasvuodeluettavaa, arkikirjallisuutta, jossa ei tarvitse pelätä kohtaavansa mitään mieltä ravisuttavaa. Mieskirjailija kulkee kouluissa puhumassa lukemisen tärkeydestä, istuu junissa ja kuuntelee ihmisten puheita, käy kirjamessuilla, kävelee vaimonsa kanssa ihailemaan kauniita taloja. Yöpyy hotelleissa. Ei tule paha mieli. Tarinointi on kivan humoristista ja helposti sulavaa. Luen kirjan tänään loppuun.

Saan syödä niitä hyvän makuisia yskänlääketabletteja, jotka eivät auta yskään! Suihkautan Nasolinia nenään, on ihanaa kun sieraimet aukeavat. Suihketta ei kuitenkaan saa käyttää yli kymmentä vuorokautta. Olen aikoinaan tavannut ihmisen, joka ei päässyt irti Nasolinista.

Kosmetologimusiikkia

Makasin eilen kosmetologin käsittelyssä. Olen käynyt elämäni aikana kosmetologilla kymmenisen kertaa. 

Tätä hoitoa myytiin alennuksella nimellä "Täydellinen kasvohoito". Naamaani höylättiin timanttihionnalla (?), mikä ei tuntunut niin pahalta miltä se kuulostaa. Hoidossani käytettiin myös ultraääntä, joku anturin oloinen pyöri otsallani, poskillani ja leuallani. Monenlaista tököttiä leviteltiin iholleni. Kysyin, kuinka usein tämmöisessä pitäisi käydä ja nainen sanoi, että kahden kuukauden välein. 

Menen uudestaan neljän vuoden kuluttua. Meinasin laittaa perään, että jos olen elossa, mutta se kuulostaa depressiviseltä. En oikein usko noihin hoitoihin. 

Nyt puhutaan paljon tekoälystä, kuinka se vie kaikilta työt. Siinä kosmetologin pritsillä maatessani mietin korviini kantautuvaa taustamusiikkia. Se on varmaankin tekoälyn säveltämää. Annat vaan tekoälylle määräyksen säveltää kosmetologimusiikkia ja tekoäly alkaa vääntää rauhoittavaa konehavinaa. Siinä ei mene kauaa.

Kysyin kosmetologilta, että onko olemassa oma musiikin genre, nimeltään kosmetologimusiikki. Hän sanoi etsivänsä musiikin Spotifystä hakusanoilla rauhoittavaa musiikkia. 

Näin uimahallissa naisen, joka vesijuoksi papiljotit päässä. Paplarit oli kyllä peitetty sellaisella vähän läpikuultavalla valkoisella myssyllä. Kun olin lapsi, jotkut naiset kävivät kaupassa papiljotit päässä. Rullien ylle oli solmittu sifonkihuivi.

Kosmetologi onnistui myymään minulle yhden voidetuubin. Sivelin sitä iholleni tänä aamuna.

Disko

Aiemmin pitkäperjantaina vallitsi tiukka huvikielto. Googlasin, että se kumottiin lopullisesti vasta kaksikymmentä vuotta sitten. Pitkäperjantai oli ihan oikeasti pitkä, sillä elokuvateatterit, kahvilat ja ravintolat pitivät ovensa säpissä. Televisiosta tuli harrasta ohjelmaa, räntää satoi, eikä kenellekään tullut mieleen, että olisimme maailman onnellisimpia ihmisiä. 

Tänä pitkäperjantaina kävin K-40 diskossa (lapseni eivät vielä pääsisi tilaisuuteen!). Disko järjestettiin uudella tuhannen katsojan keikkapaikalla, Tavara-asemalla. Rakennus valmistui 1907. Tavara-asema ei seiso enää alkuperäisellä paikallaan vaan sitä on raahattu 28 metrinä Tammelaan päin. Tavara-asemaa oltiin purkamassa, mutta kansalaisliike sai estettyä pytingin tuhoamisen. 

Katsoin Tavara-aseman ohelmaa ja siellä esiintyvät mm- Maustetytöt, Semmarit, Anssi Kela, Dumari jne. Tavara-asemalla järjestetään Euroviisubileet ja nousevien artistien kaupunkifestivaali Uusi Tampere. 

Tavara-aseman ovet olisivat auenneet jo seitsemältä, mutta saavuin samanikäisen ystävän kanssa paikalle kahdeksan jälkeen. Sieltä löytyi runsaasti tanssitilaa ja äänekästä musiikkia (suosittelen korvatulppia). Yhtenäisen tilan yläosaa kiersi parvi, jonka kaiteen yli oli kiva katsella porukan liikehtimistä. Tanssin tietysti myös itse.

Unisex-vessoihin ei ollut jonoa, eikä myöskään baaritiskeille vaikka tilaisuus oli loppuunmyyty. Turvallisen tilan sääntöjä heijastettiin seinälle (ehkä siksi, että minä olin paikalla rymyämässä ja luvatta toisiin asiakkaisiin kajoamassa). 

En tuntenut itseäni ikivanhaksi. 

Ihmiset eivät vaikuttaneet kännisiltä. Toisaalta lähdin kotiin jo kymmeneltä, jolloin porukkaa lappasi edelleen sisään. 

Suosittelen mukavia jalkineita, korvatulppia ja kevyttä pukeutumista. 

Yleisössä oli melkoinen naisenemmistö. Joku sanoi, että nykyään baareihin ja yökerhoihin mennään kavereiden kanssa bailaamaan ja iskuyritykset koetaan häirinnäksi. Seura haetaan sitten netistä. Itse olen nykyisin päätynyt kohdistamaan tarmoni ihan muihin asioihin. Sillä aiemmalla rakkauden ja läheisyyden metsästykseen kuluneella energialla olisin kirjoittanut viisi tiiliskiviromaania.

Muotia

Käytän uimahallissa kaksiosaista uimapukua, sillä se on helpompi pukea märälle iholle kuin tavallinen kokouimapuku. 

Pakarat paljastavat uima-asut ovat muuten saapuneet uimahalleihinkin. Joku oli nähnyt jopa karvaiset pakarat.

Huomasin eilisen vesijumpan jälkeen, että olin vetänyt uima-asuni alaosan jalkaani nurinpäin. 

Jumpan apuvälineena käytettiin frisbeeltä näyttävää lautasta, jota pidettiin välillä jommassa kummassa kädessä ja välillä seistiin nurin käännetyllä lautasella.  Kaikkea ne jumppaohjaajat keksivät. Lopussa naputtelimme päänahkaamme, joka tuntui aika hassulta. Siinä vaiheessa en ollut vielä huomannut pukeutumisvirhettäni.

Katsoin  aamulla Muodin huipulle -ohjelman päätösjakson. Finaaliin osallistui kolme aloittelevaa muotisuunnittelijaa, joista kaksi oli opiskellut alaa, mutta yksi oli opetellut ompelemaan Youtube-videoiden avulla. Kilpailun voitti Lahden muotoiluinstituutista valmistunut Pali Albin. Voitto ei ollut mikään yllätys, hän oli ehdottomasti taitavin ja omaäänisin suunnittelija ja voisin kuvitella hänen suunnittelevan myös valmisvaatteita meille tavan tallaajille. 

Eräänä päivänä kahvilan ikkunapaikalla istuessani näin Lauri Järvisen (yksi semifinaaliin päässeistä osallistujista) kävelevän Hämeenkatua! Hän ei näyttänyt ollenkaan pettyneeltä.

Instaa seuratessani olen huomannut, että siellä pyörii joukko vaikuttajia, jotka kutsutaan joka paikkaan. Voin kuvitella miten se vaikuttaa ihmiseen, alkaa ajatella olevansa jotenkin tärkeämpi kuin muut ja ei siinä mitään, se on ihan ok. Minäkin ajattelin joskus olevani tärkeä, vaikka en ollut edes influenssori. Toivottavasti jotain jää jäljelle, kun niitä kutsuja ei enää satele. 

Häviäjän on helppo hymyillä

Heräsin yöllä kahdelta katsomaan Ylen sivuilta eduskuntavaalien tuloksia (niille, jotka käyttävät blogia pääasiallisena uutislähteenä voin kertoa, että Kokoomus sai 48 paikkaa, Perussuomalaiset 46 ja SDP 43 paikkaa, siinä olivat siis ne kolme suurta). 

Kidutin itseäni yöllä lukemalla tulevien Persu-kansanedustajien vaalikonevastauksia. Ei olisi kannattanut. 

Persut kannattavat turkistarhausta, lihan tuotannon tukemista, maahanmuuton supistamista (mieluiten lopettamista), dieselautoilua ja vastustavat huumeiden käyttöhuoneita ja vihreää siirtymää. Suomi lopettaa vihdoin sen vihreän keulimisen! Pitkällä tähtäimellä Suomi ulos EU:sta, vaikka Riikka Purran mukaan se ei ole juuri tällä hetkellä ajankohtaista. Sokerina pohjalla on kulttuuri, johon meillä ei kuulemma ole varaa. Kulttuuri on luksusta. 

Voisitteko kuvitella valtion, jolla ei ole omaa oopperataloa? Vaikka käyn Helsingissä oopperassa kerran kymmenessä vuodessa, pidän ajatuksesta, että sellainen talo on olemassa. Puhumattakaan kakkataiteesta (Persut käyttävät tätä termiä puhuessaan nykytaiteesta), jota rakastan.

Äänestin Vihreitä, joten olen häviäjä (tiesin sen kyllä jo etukäteen).

Muistan ensimmäisen äänestykseni. Asuin pienellä paikkakunnallla, jossa kaikki tunsivat toisensa. Vaalipäivänä ne naapurit istuivat tiskin takana niin ankaran näköisinä, että jalkani tutisivat vaalikoppiin astellessani. 

Äitini oli kerran kunnallisvaaliehdokkaana. Hän ei saanut riittävästi ääniä päästäkseen valtuustoon. En tainnut olla vielä äänestysiässä, mutta vaikka olisin ollutkin, niin tuskin olisin häntä äänestänyt. Meillä oli poliittisia erimielisyyksiä.

Tämmöistä se demokratia on. Nyt sitten seurataan, miten se hallitus saadaan rutistettua. 

Hauskaa iltaa

Tapasin ystäväpariskunnan kahvila-aamiaisella puoli yhdeksältä. Heräsin puoli seitsemältä ja mieleni teki juoda kahvia, mutta enhän tietenkään voinut, kun aamiainen oli tulossa. Kävin sen sijaan uimahallissa, jossa oli ihanan rauhallista. Ei metelöiviä koululaisia, ei pärskiviä kroolaajia, vain pari rauhallisesti vettä polkevaa vesijuoksijaa ja vesijumppa. 

Kastauduin kylmäaltaassa, joka on pieni ja jatkuvasti varattu. Joillakin on tapana viettää siellä aikaansa loputtomasti. Hauska sana tuo kastautua.

Matkalla kahvilaan näin naisen ajavan polkupyörällä vetäen perässään Oras Tynkkysen vaalimainosta. Vasemmistoliiton vaalimökki oli avoinna ja sen edessä pari miestä ryysti kahvia. 

Viime viikolla elokuvateatterissa, ennen elokuvaa, hampurilaismainosten väleissä, näytettiin Persujen vaalimainoksia, lyhyitä, ytimekkäitä ja typeriä. 

Turkin parlamentti on näköjään hyväksynyt Suomen Nato-jäsenyyden. Hyvä teidänkin tietää. Moni varmaan seuraa asiaa nimenomaan minun blogistani.

Sokoksella myydään nyt kaikenlaista alennushintaan. Ostin tiettyä (parasta) merkkiä olevat rintaliivit ja alushousut halvalla. Mustat, melko ohuet pitsiset hepeneet. Kassanainen sanoi rutiininomaisesti "Hauskaa iltaa" ja meni sen jälkeen hämilleen. Mummoni käytti tässä iässä laamapaitaa ja lahkeellisia beigejä pöksyjä (hauska sana tämäkin)..

Kuuntelin Pentti Saaritsan (80 v.) runoja Kivessä. Erkki Saarela lausui, Monna Kamu lauloi ja Eero Ojanen säesti. 

Saaritsa julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Pakenevat merkit 1965 ja viimeisimmän Julkiset salasanat 2014 (mainio nimi). Saaritsa on suomentanut paljon kaunokirjallisuutta, mm. Pablo Nerudan runoja. Joku varmaan tietää nämä(kin) jutut paremmin kuin Wikipedia. Suap oikasta.

Täytyy myöntää, etten saanut kiinni näistä uusimmista runoista, enkä oikein Ojasen sävellyksistäkään. Pyydän anteeksi nihkeyttäni. 

Muistelin Erkki Saarelaa esittämässä Dario Fon monologia Mysterio Buffo, joka oli kerrassaan mahtava.

Aamu

Olen pukeutunut urheiluvaatteisiin ja kohta lähden kahlaamaan lumisia jalkakäytäviä Nääs-hallille, kuntosaliryhmään. Liikunta on hyvä mielialalääke. Vaikka menisin kuntosalille kuinka alakuloisena tai äkäisenä, niin palaan kotiin rallatellen. Rallattelen onneksi vain sisäisesti. Voi tietysti ihmetellä miksi käyn siellä vain kerran viikossa.

Eilen illalla puskin läpi nilkkoihin ulottuvan lumen ja silmät sumentavan lumisateen. Kävelen usein Näsijärven rantaa. Näin pari pyöräilijääkin. Alkuun kävely tuntui järjettömältä puuhalta, mutta jossain puolen kilometrin kohdalla siitä tuli automaattista ja meditatiivista. 

Aamuyöstä aura-autot jyristivät kuin tankit konsanaan ja häiritsivät herkkää untani. 

Kariston kesän ja syksyn kirjakatalogi julkaistiin eilen. Lastenkirjaa Kuura ja karkaileva isomummo nimitettiin lempeän humoristiseksi. Odotan innolla Marja Siiran kuvituksen valmistumista. 

Pirkkalaiskirjailijoiden jäsenet voivat hakea mahdollisuutta atelejeekritiikkiin, käsikirjoituksen lukija saa palkkion (ei kovin suurta), kirjoittajalle se on ilmainen. Mietin uskaltaisinko antaa keskeneräisen kässärini jonkun tuntemattoman luettavaksi (voi se olla tuttukin, joka voi olla vielä pahempaa). Entäpä jos joku älykäs ja herkkä runoilija lukisi sen ja saisi pysyviä vammoja. Ateljeekritiikkiin pääseminen ei ole itsestään selvää, ja siinä yritetään löytää jokaiselle tekstille sopiva lukija.  

SDP:n Ilmari Nurminen jakoi hallissa kahvilippuja. Hänen eteensä rakentui pitkä eläkeläisten jono. Entä jos olisi saanut vielä ämpärin? Jono olisi varmasti yltänyt Keskustorille saakka. 

Kävin äänestämässä Metso-kirjastossa, mutta en Nurmista, enkä hänen puoluettaan vaan Vihreitä. Ehdokkaan valinnan tein siinä jonottaessani. Näin yllättävän paljon nuoria äänestäjiä. Join vaalikahvit Cafe Metsossa.

Romanttinen suhde

En ole vieläkään päättänyt ketä äänestäisin. Ensin mietin taktikointia, mutta nyt olen päätynyt siihen, että äänestän itselleni sopivaa ehdokasta ilman sen kummempaa laskelmointia. Pitäisi päättää ketä. 

Keskustorin ohi kulkiessa kiiluvasilmäiset puolueaktiivit käyvät kimppuuni lippusineen. Olen sanonut, että olen jo päätökseni tehnyt, vaikka en olekaan. Vihreät ovat kaikkein innokkaimpia. Olenhan tämmöinen kaupunkilainen viherpiipertäjä. 

Löysin kirjaston vaihtohyllystä (siitä, jonne ihmiset voivat jättää omia tarpeettomiksi käyneitä kirjojaan ja toiset niitä hakea) kolme mahtavaa uutuuskirjaa. Teen niitä löytöjä jatkuvasti. Pidän tätä merkkinä siitä, että paperikirja kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan. Tai ehkä siitä tulee vähän samanlainen fanituote kuin LP-levystä. Minusta se on kamalan surullista. 

Juuri kukaan ei puhu enää kirjan lukemisesta vaan kuuntelemisesta ja siitä, että Jukka Pitkänen on paras lukija. Luin Suomen kuvalehdestä, Pitkänen lukee äänikirjat omassa kellarissaan. Ensimmäinen kymmenen minuuttia ovat kuulemma vaikeimmat, sitten alkaakin sujua. Pitkänen itse nauttii vanhanaikaisesti paperikirjoista. 

Sanotaan, että on ihan sama luetaanko vai kuunnellaanko kirjoja, pääasia, että tekstistä nautitaan jollakin tavalla. Pitäisi kysyä joltain neurologilta, mutta arvelen kuuntelemiseen ja lukemiseen ainakin osittain käytettävän eri aivoalueita. Toisaalta sama lukeeko puhelimen näytöltä vai käänteleekö kirjan sivuja. Lukupiirissäkin kirjaa valitessa ratkaisee, onko se saatavilla ruotsalaisesta lukuaikapalvelusta.

Nyt kun toisen asteen opinnot ovat ilmaisia (hyvä sinänsä), ei koulukirjoja osteta kirjakaupasta. Kohta ei enää ole kirjakauppoja vaan lahjatavarakauppoja, joissa on tarjolla, tuoksukynttilöiden lisäksi, muutama urheilijan kirjoittama runomuotoinen self help -opas. Jos vaikka tarvitsee ostaa joululahja anopille tai ylioppilaslahja naapurin lapselle.  

Haluan edelleen lukea kirjoja, enkä ota lukuaikapalvelua, vaikka niitä kuinka tyrkytetään. Olen kyllä kokeillut, mutta ei ollut minun juttuni. Minulla on romanttinen suhde perinteiseen kirjaan. 

P.S. En tällä kertaa kirjoittanut kirjailijoiden palkkioista. En jaksa. 

God, sex and king

Neulon villapaitaa hahtuvaisesta kevyestä, melko paksusta villalangasta. Ohjeessa sanottiin, että malli sopii hyvin aloittelijoille (sitä en myönnä olevani). Paita neulotaan kaulusresorista aloittaen ja kohti paidan helmaa edeten. Jotta paidasta saadaan istuva, neulotaan sen takayläosaan lyhennettyjä kerroksia.

Olen purkanut työn jo pari kertaa, katsonut sen jälkeen erilaisia opetusvideoita ja neulonut taas. Nyt arvelen kaiken olevan suunnilleen kohdallaan. 

Neuloessani huutelin saatanoita siihen malliin, että Kerttukin pelästyi ja kiipesi sohvan selkänojalle tarkkailemaan siirrynkö kohta saatanoista veritekoihin. Sanotaan, että neulominen on meditatiivista puuhaa. 

Nykyään väitetään, ettei mistään saa puhua tai kirjoittaa. Kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmaa, jossa haastateltiin Kai Ekholmia, joka on tutkinut sensuuria. Kirjallista tekstiä on aina siistitty ja siistitään edelleen, mutta onko se sensuuria?

Sanaa käytetään kuulemma väärin, sillä varsinainen sensuuri perustuu lakiin. Se, että vanhoista kirjoista siivotaan N-sanoja, ei ole sensuuria vaan kaupallista editointia. N-sanat eivät enää mene kaupaksi vaan inhottavat monia lukijoita. Jo Kalevalaa siistittiin.

Jos oikein muistan, Ekholm mainitsi, että sensuurin kolme tärkeää sanaa ovat god, sex and king. Niistä kannattaa kirjoittaa harkiten.

Kirjallisuus puhututtaa somessa tänäänkin (minun kuplassani kirjallisuustuuli puhaltaa jatkuvasti yli 21 metriä sekunnissa). Nyt sitten riidellään siitä, että kuka saa tekstiään julki ja millä avuilla. Ja toisaalta, mitä kriitikko saa sanoa.

Jos minunkin Tarot-pläjäykseni olisivat saaneet tuhansia tykkäyksiä niiden alle kymmenen sijaan, olisin tuota pikaa kuvitellut olevani runoilija. Ehkä joku olisi tarjonnut kustannussopimustakin. 

Koska en ole mediaseksikäs, enkä influenssori, niin nythän voin sanoa, että kustannussopimukset ovat tulleet kirjallisista ansioista. Joku kyllä väitti, että ne todelliset kirjalliset helmet jäävät julkaisematta. Miettikääpä sitä.

Puhun niin totta kuin osaan

Ostin eilen lipun Työviksen Eino Salmelaisen näyttämölle Jeanne d'Arcin housut -näytelmään.  Jos lipun käy ostamassa esityspäivänä teatterin lipputoimistosta, saa kirjailijaliiton kortilla alennusta. Tämänkin näytelmän oli sattumoisin ohjannut Linda Wallgren kuten hiljattain näkemäni Red Nose Companyn Aleksis Kiven. 

Näytelmä oli humoristinen, poliittinen ja feministinen ja siinä käsiteltiin 1400-luvulla roviolla poltetun Jeanne d'Arcin elämää sekä kahden Annelin, Auer ja Jäätteenmäki, kohtaloa. Housut liittyvät siihen, ettei nainen saanut Jeannen elinaikana pukeutua pitkiin housuihin. Jeanne d'Arc julistettiin myöhemmin pyhimykseksi. Hän ei itse saanut nähdä tätä uranousua.

Jeanne d'Arcin housut oli karnevalistinen ja ehkä vähän liiankin runsas (henkilöitä oli edellä mainittujen lisäksi Paavo Lipposesta ja Sanna Marinista Tytti Yli-Viikariin). Jännä yksityiskohta oli poliisin peitetehtävässä esiintynyt Anneli Auerin miesystävä Seppo. 

Välillä nopeatempoiset repliikit tahtoivat peittyä hälinään, mutta ei se minua suuremmin häirinnyt. Näytelmän jälkeen kuulin erään katsojan sanovan, että teatteri on multimodaalinen taidemuoto, googlasin sanan tänä aamuna ja huomasin sitä käytettävän lähinnä verkkosisällöistä, joissa tarjotaan materiaalia kaikille aisteille.

Olin jo osittain unohtanut Jäätteenmäki-tapauksen, jossa pääministeri (Jäätteenmäen ura päämisterinä kesti 69 päivää) vuosi salaisia papereita, jotka hän sai presidentin neuvonantajalta Martti Manniselta. Papereissa oli Paavo Lipposen ja George W Bushin keskusteluja koskien Suomen liittymistä Yhdysvaltain johtamaan koalitioon Irakin sodassa (Wikipedia...).  En ehkä vieläkään ihan ymmärrä mistä Jäätteenmäkeä syytettiin, ilmeisesti valehtelusta. Luotan siihen, että joku besserwisser-lukija oikaisee minua tässäkin asiassa.

Esityksessä saunottiin paljon, joka taitaa olla pelkästään suomalaiseen politiikkaan liittyvä harrastus.

Moni asia jäi minulta varmaan huomaamatta, sellaista tykitystä esitys välillä oli. Näytelmän alkupuolella mietin mitä ruokaa tänään sunnuntaina valmistaisin, mutta unohdin ruoka-asiat melko pian.

Näytelmä muuten päättyi mainioon musiikkipläjäykseen. Petra Poutasen musiikki oli muutenkin olennainen osa näytelmää. 

Nyt siteeraan Jäätteenmäkeä "Puhun niin totta kuin osaan". Tämän otan ihan arkikäyttöön. 

Kuva Kari Sunnari/ Tampereen työväenteatteri

Uimahalliajatuksia

Seisoskelen nykyään uimahallin kylmävesialtaan ylimmällä rappusella niin, että vesi ulottuu nilkkoihini. Kylmä tekee hyvää plantaarifaskiitilleni. 

Saanko valittaa? Valitan joka tapauksessa. En pidä siitä, että ihmiset käyttävät puhelimiaan uimahallin pukuhuoneessa. Mistä minä tiedän, kuvaavatko he kuumaa videota minusta riisumassa pitkiä urheilukalsareita vai selailevat Instagramia.

Uimahallin saunassa vasemmalla puolellani istui nainen, joka halusi avautua minulle jostakin asiasta. Hän puhui niin hiljaisella äänellä, ettei puheen sisältöä erottanut kiukaan sihinässä, muovisandaalien läpsynässä ja naisten arkihuolihuokauksien huminassa. Sanoin, etten kuule, mutta hän jatkoi juttuaan entisellä volyymilla. Nyökyttelin kohteliaasti. Hän saattoi sanoa vaikka, että onpa hyvä, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja oli nyt iloinen löytäessään hengenheimolaisen. Saattoi hän puhua tulevista vaaleistakin, tomaattien hinnasta ja hyvästä kasvovoiteesta.

Hiljainen puhe on hyvä, mutta rasittava tapa saada huomiota, sillä kuulijan on pakko keskittyä puhujaan intensiivisesti. 

Olen lukenut kirjaa nimeltä Säkeilyvaara (WSOY 2016), siinä kirjailijat kirjoittavat valitsemistaan (?) runoista. Ei liian akateemisesti vaan junttiystävällisesti. Valitut runotkaan eivät ole suurimmaksi osaksi kovin kokeilevaa laatua. Mietin, että kuinkahan monta kappaletta tätä kirjaa on myyty. Kirja on näköjään kohdistettu lukupiiriläisille. Avasin pehmeäkantista teosta kuin tiukkakantista purkkia ja se vaurioitui hiukkasen.  En aio kertoa vaurioitumisesta kirjaston tädeille. Tämä kirja vei minut muutaman ennestään minulle tuntemattoman runoilijan pariin, joka on aina virkistävää.  

Ei muuta tänään. Aurinko paistaa häiritsevästi ja on ryhdyttävä oikeisiin kirjoituspuuhiin.

Teatteria Lahdessa

Lahden kaupunginteatteri valmistui 1983 ja se on palkittu Vuoden betonirakenne -palkinnolla. Se on myös äänestetty Lahden rumimmaksi rakennukseksi (kyllä kaupungista rumempiakin löytyy). Jostain syystä pidän näistä betonipytingeistä ja minusta ainakin hienoimmat niistä pitäisi säästää. 

Rakennus metalliosineen viittaa Lahden radiomastoihin ja sen on suunnitellut arkkitehtitoimisto Pekka Salminen. Sisustusarkkitehti Yrjö Kukkapuro on suunnitellut kalusteet. Vuosien mittaan teatterin sisustusta on muutettu, mutta Kukkapuron tuolit löytyvät edelleen teatterin lämpiöstä.

Lahden teatterissa on kolme näyttämöä: Juhani (653 paikkaa), Eero (250-290 paikkaa) ja Aino (81 paikkaa). Istuimme Eero-näyttämön katsomossa, jonka toiseksi ylimmältä riviltä oli harvinaisen hyvä näkyvyys näyttämölle. "Istutte siellä kuin kaksisataa oravaa", näyttelijä totesi meitä katsottuaan. 

Kävimme katsomassa kiertue-esityksen, Red Nose Companyn näytelmän Aleksis Kivi. Näytelmä käy läpi Aleksis Kiven elämän ja tuotannon. Näyttelijöitä on kaksi: Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen, jotka ovat ohjanneet Aleksis Kiven yhdessä nuoren lahjakkaan Linda Wallgrenin kanssa. Mukana ovat myös muusikot: harmonikkaa soittaa Niko Kumpuvaara ja jousisoittimia Avanti!-yhtye.

Näytelmä on viihdyttävä, sivistävä ja liikuttava. Esitys sai Hesarin arvostelijalta viisi tähteä ja jos minun tähdityksilläni on väliä, niin antaisin 5/5 tähteä. Red Nose Company kiertää Suomea Aleksis Kiven kanssa. Haluaisin niiden, jotka eivät Aleksis Kivestä piittaa, näkevän tämän esityksen ja niille taas, jotka rakastavat kansalliskirjailijaamme, tämä on suorastaan pakollinen. 

Vasama ja Ruuskanen tekevät kovan työn, sillä he ovat lavalla koko esityksen ajan ja tekevät kaikki mies- ja naisroolit, kiipeilevät vaarallisen näköisesti lavasteissa, laulavat ja tanssivat. 

Kiitos Red Nose Company!

Kuva: Red Nose Company, Tero Ahonen

Lahti

Jos mietit minne matkustaa, niin eikö Lahti olekin ihan ykkössijalla? Lahdesta tulevat mieleen hiihto, Salpausselän kisat, mäkihyppytornit sekä Hartwallin limsatehdas ja panimo. Muistattehan Lahden sinisen. Kaupunkiin rakennettiin 1920-luvulla 150 metriset radiomastot, joita nykyisin valaistaan iltaisin.

Jos et ole kiinnostunut mäkihypystä etkä oluesta, niin Lahdessa voi vierailla Lahden visuaalisten taiteiden museossa Malvassa, joka on rakennettu vanhaan panimoon.  Museossa liikkuminen on vähän kiemuraista. Ovet avautuvat modernisti pääsylipun QR-koodia vilauttamalla. 

Malvassa on tällä hetkellä esillä kahden suomalaisen naistaiteilijan näyttelyt,valokuvia ja muotoilua.

Nanna Suden maalaukset vuosilta 2020-2022 ovat ihanan värikkäitä. Maallikkona sanoisin, että taiteilijalla on hyvä värisilmä. Maalauksissa voi nähdä voimakkaita tunteita ja paksulla öljyvärillä sutattuja kukkia. Näyttelyssä saattoi katsoa pienen dokumentin, jossa Nanna Susi piirsi kukkasia vaaleansinisiin kertakäyttöhanskoihin puetuin kätösin. Käytti hän maalaamiseen sivellintäkin. Työt ovat kookkaita ja niitä mainitaan väkeviksi. 

Marjatta Tapiola oli maalannut uusia tulkintoja nuoruuden töistään. Opiskelin sen verran, että tiedän 80-luvun maalausten edustavan uusekspressionismiä. Vanhat maalaukset olivat niin voimakkaita, että minusta uudet tulkinnat jäivät niiden varjoon. Tapiola on ehdottomasti suosikkini.

Esillä oli myös Lahdesta valmistuneen Sergei Pavlovin mustavalkoisia valokuvia. Muotokuvia. Instagram-aikana on hätkähdyttävää nähdä kuvia tavallisista ihmisistä rasvaluomineen ja roikkuvine nahkoineen. 

Klaus Haapaniemi (tunnettu ainakin Taika-astioistaan) oli rakennellut sellaisia hienoja telttoja, esillä oli muutama luksusaamutakin näköinen verme ja seinälle heijastuvia vähän kaleidoskooppimaisia liikkuvia kuvia. Kai tätä osastoa voisi kutsua maagiseksi. 

Malvassa oli kiva ravintola ja kahvila, sekä mainio museokauppa, josta ostin korvakorut ja Frida Kahlo-sormikkaat. Odotan kevättä, jolloin voin pukeutua Frida Kahlo-sormikkaisiin rukkasten sijaan.

Jatkan vielä huomenna Lahdesta, jos suinkin jaksan.

Kuura ja karkaileva isomummo tulee lokakuussa

Nyt saanee tulevan lastenkirjan kansikuvan julkaista blogissa, sillä löysin sen ihan vaan googlaamalla. 

Ihanan kansikuvan on tehnyt Marja Siira, joka myös kuvittaa kirjan. Minusta Siiran suunnittelema ja piirtämä kansi on kirjan hengen mukainen. 

Kuura ja karkaileva isomummo -teoksen julkaisupäivä on 12. lokakuuta. Esittelytekstissä lukee, että kirja on tarkoitettu lapsille seitsemästä vuodesta ylöspäin. Itse näkisin tämän kirjan niin, että isovanhempi lukisi sitä lapsenlapselleen ja nauttisi itsekin lukemastaan. Sukupolvet kohtaisivat.

Palkittu ja rakastettu lastenkirjailija Timo Parvela on sanonut: "Lastenkirjallisuus on maailman tärkeintä kirjallisuutta. Jos lastenkirjallisuus lakkautettaisiin tänään, alkaisi kaiken kirjallisuuden lähtölaskenta samalla hetkellä."

Voin kertoa kirjan synnystä sen verran, ettei sen kirjoittaminen poikennut aikuisille kirjoittamisesta.

Lastenkirjat eivät saa huomiota, ellei kirjoittaja ole julkkis (samoin on käymässä muullekin kaunokirjallisuudelle). En ole julkkis, mutta kerjään tässä huomiota Kuuralle ja karkailevalle isomummolle. Pitkään minulla on ollut sellainen olo, että kirjan julkaisu peruuntuu jollain kierolla tavalla. Nyt melkein jo uskon, että se toteutuu (meinasi ihan unohtua, että kirjan kustantaa Karisto). 

Palkitsemisjärjestelmä

Heräsin tänä aamuna ajatukseen, etten ole mitenkään erityinen. Elokuvassa minulle annettaisiin ystävän rooli. Kukaan järkevä tyyppi ei pistäisi minua castingissa päärooliin. Luultavammin olisin hassu, mutta vähän traaginen naapurin täti. 

Kävin P:n kanssa kuuntelemassa Anna Järvistä Olympia-salissa. Artisti alkoi laulaa siinä vaiheessa, kun elimistöni vaati iltapesulle ja nukkumaan menoa.

Kun Anna Järvinen lauloi ruotsiksi, ruotsin kieli kuulosti maailman kauneimmalta kieleltä. 

Olen juuri lukenut Jem Calderin esikoiskirjan Palkitsemisjärjestelmä (kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff ja kustantanut Kosmos). Kirjastolaitos on luokitellut sen novellikokoelmaksi, mutta ehkä se voisi olla myös episodinomainen romaani. Palkitsemisjärjestelmän päähekilöt Julia ja Nick ovat joskus seurustelleet ja molempien elämä on vähän jumiutunut opiskelujen loputtua. 

Kirjan kansikuvassa näkyy sama kuvio, jota olen tuijottanut moneen kertaan, kun olen odottanut jonkun ohjelman tai kuvan latautuvan tietokoneen näytölle. Kannen alareunaa koristaa kolme emojia. 

Keskustelimme ennen keikkaa P:n kanssa älypuhelimista (P on luopunut omastaan ja käyttää vanhanaikaista matkapuhelinta, ajatella, että joskus puhuttiin matkapuhelimista). Ulkona liikkuessani kokeilen toistuvasti kännykkää takin kankaan läpi kuin se olisi joku turvaeläin. Kahvilassa nostan sen kahvikuppini viereen pöydälle. Niin rakas se on.

Olen miettinyt paljon somen ja älypuhelinten vaikutusta elämäämme ja niin on Jem Calderkin. Tässä pari poimintaa kirjasta: 

Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kenenkään ei tarvitse ajatella omia ajatuksiaan, jos ei huvita. Teknologia on avannut maailmaan uusia väyliä, joiden kautta kuluttaja saa milloin tahansa välitöntä ja aineetonta helpotusta, joka vie ajatukset muualle.

Sosiaalisen median alustat ovat kerta kaikkiaan korvanneet ne elämän osa-alueet, joita ne aluksi näyttivät vain kuvaavan. 

Joskus vielä tuntui siltä, että blogista sai huomattavasti nopeampia palkintoja verrattuna muuhun kirjoittamiseen. Nyt blogi tuntuu tosi hitaalta tavalta saada huomiota verrattuna vaikkapa Instaan.  Onkohan mahdollista kehittää vielä nopeampia järjestelmiä, joiden jälkeen Insta tuntuisi tosi hitaalta alustalta?

Seuraa minua

Lainaan omaa Insta-päivitystäni:

 

Tympivätkö toisten kauniit matkakuvat?

Riemulliset illalliset suuressa ystäväjoukossa?

Ihanat sukujuhlat?

Kaupallinen materiaali?

Kadehditko muiden loihtimia aterioita?

Epäuskottavan ihanaa parisuhdetta?

Oletko saanut tarpeeksesi poliittisesti tiedostavasta materiaalista?

Jos vastaat yhteenkin kohtaan kyllä, niin suosittelen seuraamaan minua.

En tarjoa mitään, mitä voisit kahdehtia!

Olen vanha ja minulla on kipeät kantapäät. 

Jotta ehtisin kirjoittaa

Siirsin yhden torstaisen menon kymmenestä kahteentoista. Nyt ehtisin kirjoittaa heti aamusta. 

Olen imuroinut, laittanut hiuksiani, juonut kahdet aamukahvit, ottanut Viaplayn nähdäkseni Munkkivuori-sarjan (S ylisti sitä lukupiirissä) ja katsonut kaksi osaa Frasieria, nostanut Tarot-kortin, lukenut kortin tulkinnan kirjastosta lainaamastani oppaasta ja neulonut villasukkaa. En ole kirjoittanut. 

Olen vaihtanut paitapuseroa kolme kertaa. Elän tällä hetkellä paitapuserokautta. Tätä on edeltänyt vuosien mekkokausi. Olen myös yhdistänyt molemmat kaudet ja käytän paitamekkoja. 

Aurinko heijastuu vastapäisen kerrostalon ylimpien kerrosten ikkunoista. Kohta on lähdettävä. 

Minulla on ollut parin viikon ajan plantaarifaskiitiin viittaavia oireita. Se on äärimmäisen tavallinen vaaraton, mutta v-mäinen vaiva, kantapäät tuntuvat kävellessä kipeiltä, varsinkin aamuisin. 

Katsoin plantaarifaskiitin hoitoon liittyviä videoita. Pidin eniten jumppaliikkeestä, joissa varpaat asetellaan rullalle kääritylle pyyhkeelle ja noustaan varpaille. Saatoin tehdä sitä jopa liikaa. 

Kieritin jumppakeppiä vuorotellen molempien jalkapohjieni alla. Se ei tuntunut ollenkaan kivalta. Saatan hankkia uudet pohjalliset (olen hankkinut jo yhdet).

Saa nähdä kumpi voittaa, minä vai plantaarifaskiitti. 

Bestseller

Luen Goodreadsin best romance-äänestyksessä menestynyttä romaania, Casey McQuistonin  kirjoittamaa Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä. Kirjoittajaa voisi nimittää vaikka rakkausviihteen Käärijäksi. 

Kirjan juoni kuulostaa hullulta, siinä Walesin prinssi Henry ja USA:n presidentin poika Alex rakastuvat. Olen päässyt luku-urakassani sivulle 163 ja alkaa jo vähän tökkiä. Nuorten miesten suudelmia muuten kuvataan sivutolkulla. Sain vinkin kirjasta R:ltä, joka halusi saada selville kansainvälisen bestsellerin kirjoitusohjeet.

Kirjassa toistuu sama kuin romanttisissa elokuvissa, ensin henkilöt inhoavat toisiaan, kunnes viha kääntyy lopulta rakkaudeksi. Miten usein näin käy reaalimaailmassa?

Sunnuntain lukupiirissä käsittelimme Kerstin Ekmanin romaania Suden jälki, jossa seitsemänkymppinen metsästäjä kohtaa suden ja muuttaa käsitystään metsästämisestä. Tämän aamun Hesarissa haastatellaan entistä rajavartijaa ja kilpahiihtäjää susivihasta, jota Suomessakin esiintyy. Iäkkään kirjailijan romaani liikutti minua.

Kun aloitimme lukupiirin reilu kymmenen vuotta sitten kaikki lukivat fyysisiä kirjoja, nyt joudutaan tarkastamaan, saako kirjaa lukuaikapalveluista. Minä ostin Suden jäljen, mutta viihderomaanin lainasin kirjastosta.

janakippo

Luin tänä aamuna loppuun ruotsalaisen Karin Smirnoffin trilogian viimeisen osan. Kirjat  kertovat pohjoisesta ja Jana Kippo- nimisestä taiteilijasta ja kotihoidon työntekijästä.  Smirnoff ei käytä pilkkuja, aloittaa erisnimet pienellä kirjaimella ja kirjoittaa etu-ja sukunimet yhteen. Helpottaa kirjoittamista, mutta ei välttämättä lukemista. Toisaalta karinsmirnoff kirjoittaa lakonisesti eikä pilkkuja oikeastaan tarvita. 

Olen itse saanut ohjeen, jonka mukaan vähän pilkkuja on parempi kuin paljon pilkkuja.

Viimeisestä osasta Sitten menin kotiin (Tammi, 2022) ilmenee miksi janakippo on sellainen kuin on. Aloita ensimmäisestä osasta (Lähdin veljen luo), niin minäkin tein, enkä silti oikein tahtonut muistaa kuka on göstagrönlund, taksianders, mikkorepolainen ja lukuisat muut henkilöt, sillä heitä on paljon. Toki moni esiintyy tässä osassa ensimmäistä kertaa. 

Janakipon osalle kertyy kohtuuttoman monta kuolemaa, väkivaltaista miestä ja raiskaajaa. Kirja olisi raskas, jollei se olisi humoristinen ja täynnä lämpöä. Kiitos karinsmirnoff ja suomentaja outimenna. 

Olen kirjoittanut kolumneja Reuma-lehteen. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa ja sen painos on noin 35 000. Kolumnien aiheisiin ei ole puututtu. Suunnittelin ensin, että kirjoitan seuraavalla kerralla eutanasiasta, mutta sitten päätinkin kirjoittaa seksistä. Lääkiksessä ei aiheesta puhuttu käytännössä ollenkaan. Varmaan nykyään puhutaan. Panokset kirjoittamisen suhteen kovenevat, pilkuilla tai ilman. Katsotaan miten minulle käy.

Hiusharjojen Ferrari

En ole saanut paljonkaan kirjoitettua, sillä aamuisin on jatkuvasti jotain menoa. Jostain syystä alan jo kahden aikaan suhtautua kirjoittamiseen niin, ettei tästä enää tule mitään. Ei kannata edes yrittää. Lukea voi onneksi aina.

Kävin Tipotien terveysasemalla. Luin lääkärin vastaanottoa odotellessanikin. Terveysasema on valtava kuparipäällysteinen temppeli. Odotushuoneen ikkunasta näkyy Näsijärvi. Vaikka tilaa on valtavasti, ei potilaita vai pitäisikö sanoa asiakkaita näkynyt. Tai näin yhden äidin lapsineen. 

Minut kutsuttiin sisälle vastaanottohuoneeseen täsmälleen sovittuna aikana. Lähtiessäni sanoin "Olen tyytyväinen vastaanottoon, kiitos". Olin palautteessani melko rehellinen. 

Minulla on uudet hiukset ja uusi hiusharja. Entinen näytti jätteidenkäsittelylaitoksen materiaalilta. Siihen kietoutuneista hiuksista ja törkeän näköisestä harjasta saadaan ihan kivasti lämpöenergiaa. 

Sokoksella myyjä kysyi mitä etsin (seisoin hiusharjatelineen edessä). Sanoin etsiväni hiusharjaa, jota voisin käyttää föönatessa. Myyjä ohjasi minut toisaalle, hyllylle, jossa makasi hiusharjoja omissa tyylikkäissä laatikoissaan. Nainen availi laatikoita ja esitteli harjoja. Ostin parikymppiä maksavan hiusharjan (se maksoi enemmänkin, mutta sinä päivänä tuotteista sai kahdenkymmenen prosentin alennuksen). Omistan hiusharjojen Ferrarin tai ehkä Teslan.

Tänään kirjastosta tuli ilmoitus, että tilaamani Tarot-kirja on saapunut.

Vanhuudesta

Isä oli vastassa Salon rautatieasemalla, kävimme kaupassa ostamassa jäävuorisalaattia, viinirypäleitä ja pesusienen. Ostin isälle kauniin tulppaanikimpun. 

Isä on aina pitänyt kukista. Isän äiti hoivasi ahkerasti kukkapenkkiään, vaikka oli köyhää ja raskastakin. Mummo suojeli rantakoivuja ja muisti vielä vuosia myöhemmin kamalan rikoksen: joku mies oli katkaissut oksan hänen koivustaan.

Söimme thaimaalaista ja kävin Salon taidemuseossa. Nyt vasta tajusin, että se on ihan nurkan takana, vanhassa veturitallissa. Esillä oli turkulaista grafiikkaa. Isä oli käynyt "aivokerhossa", jonka tehtäviä piti vähän lapsellisina. 

Luin Aila Meriluodon päiväkirjan vuosilta 2008-2010 En minä vielä pääty. Alkuun elämä on vilkasta, Aila Meriluodosta ja Lauri Viidasta kertova elokuva Putoavia enkeleitä saa ensi-iltansa, Panu Rajala kirjoittaa Meriluodon elämäkertaa (ja suututtaa kirjailijan), Aila Meriluodolta julkaistaan päiväkirja ja runoja. Kirjailijan elämään ilmaantuu Antero, kymmenen vuotta nuorempi mies, joka aiheuttaa naisessa jonkinlaisen viimeisen seksuaalisen ryöpsähdyksen 85-vuotiaana, vaikka seksi ei oikein onnistukaan. 

Sitten onkin alamäkeä, vatsavaivoja, näkö ja kuulo heikkenevät, kirjailija ei pääse ylös kaaduttuaan, eikä muista runokokoelmansa nimeä. Antero pitää monologejaan, ihan kuten edesmenneet aviomiehet Lauri ja Jouko.

Muistanko oikein, mutta tuntuu siltä, että päiväkirjamerkinnät ovat käyneet lyhyemmiksi verrattuna aiemmin julkaistuihin. Meriluoto kertoo päiväkirjassaan, että käsiala huononee ja pienenee.  Kustantamossa yritetään saada selkoa runoista, jotka runoilija on raapustanut käsin.

Kirjasta jäi jotenkin surullinen olo. Tavallaan tärkeää nähdä minkälaista luovuttamista vanhuus on, mutta en ehkä kuitenkaan haluaisi lukea siitä. Tuleekohan näitä päiväkirjoja vielä lisää? 

Meriluoto kuoli 95-vuotiaana Alzheimerin tautiiin hoitokodissa 2019. Aila Meriluoto on aina ollut rohkea ja avoin ja kirjoittaa tätäkin selvästi sillä ajatuksella, että muutkin lukevat tekstin.  Siinä mielessä julkaiseminen on oikeutettua.

Tarot 5 (kirjoitusharjoituksia)

Jatkan Tarot-hommaa kaikesta huolimatta:

Knight of Pentacles

 

Mies kantaa selässään tähteä. Istun täydessä junassa. Kuljetan repussani tiheitä ajatuksia. Leikkiosastolta ei löydy vapaita paikkoja. Pasilassa vaihdamme junaa. Ostan kirpputorilta pölyltä tuoksuvan mekon. Syömme isän kanssa thaimaalaista ja katsomme vanhoja valokuvia. Yhdessä kuvassa minä itken. 

Tähti on kaasumainen taivaankappale, ei sitä voi kantaa, isä sanoo. Isä työntää rollaattoria, kun hän saattaa minut rautatieasemalle. 

 

Strength

 

Karjun ja vedän ylätaljaa. Kuuntelen Muistojen bulevardia. Anneli Tähti laulaa Muistatko Mondrepos’n. Pentti tekee jalkaprässiä. Unohdin ottaa vesipullon. Katson peiliin. Teen ojentajat. Olen tatuoinut vasempaan kyynärvarteeni merkin, joka tarkoittaa ääretöntä. Paksut seinät ympäröivät minut ja ylläni on Tiitiäisen leikkipuisto. Olen puoliksi leijona ja puoliksi karitsa.

Samanlaisia päiviä

Vedin pakasta saman Tarot- kortin kuin pari päivää sitten. En viitsinyt kirjoittaa mitään, vaikka samasta kuvasta voi tietysti runnoa ihan eri tarinan. Eivät päivänikään ole aina niin kovin erilaisia. 

Pudotin roskia viedessäni hanskani roskasäiliöön. En ylettynyt säiliön pohjalle, vaikka kallistin sitä. Roskalaatikon kaiveleminen ei ole mielipuuhaani. Hanskani jäi makaamaan naapurien roskapussien viereen. Palasin sisälle hakemaan rukkasia ja samalla kuvasin sen jäljellä olevan hanskan. Julkaisin parittoman hanskan kuvan Instassa ja mietin, että olenko menettänyt järkeni ja suhteellisuudentajuni. 

Eilen kirjoitin siitä, että minulla on tapanani loiskia keitot, tomaattisoseet ja mustikat rinnuksilleni, enkä ole koskaan saanut yhtä monta tykkäystä ja kommenttia. Ehkä nämä ovat tarpeeksi pieniä ja samaistuttavia juttuja keskellä tätä kaoottista maailmaa. 

Yksi hassu puoli Instassa on: suunnilleen viidesosa seuraajistani on ns. numeromiehiä. Komeita miehiä, joiden nimi on John tai Steve, perässä killuu numero 379 tai muuta vastaavaa. Miehillä roikkuu kaulassaan stetoskooppi. Tunnen monta ihan oikeaa mieslääkäriä, eikä kenenkään profiilikuvassa näy stetaria. Alkuun estin nämä numeromiehet, enää en viitsi, elleivät ryhdy kovin aktiivisiksi.

Tarot 4

Anteeksi ja kiitos. Julkaisen tekstejä, joita en kutsuisi runoiksi (en todellakaan osaa kirjoittaa runoja) vaan pätkiksi. Ilmavaivoiksi. 

Monesti käsketään mitata verenpaine aamuin illoin viikon ajan ennen vastaanottoa, nyt pyydettiin kirjoittamaan satunnaisesti pakasta vedetystä Tarot-kortista. En ole juurikaan perehtynyt korttien tulkintaan, joten nämä perustuvat ihan vain kortin visuaaliseen ilmiasuun ja mitä se minussa herättää. En edes erityisemmin pidä korteistani, jotka ovat liian imelät. Se saattaa heijastua teksteihin. 

On kuulemma olemassa feministiset Tarot-kortit. Minkälaiset olisivat sovinistiset kortit? Ehkäpä kaikki muut ovat sitä.

Jännä, että minun on helpompi julkaista soopa kasvottomille lukijoille, kuin lukea sitä toisille kirjoittajille. 

Nyt voin enää lohduttaa, että kyllä tämä menee ohi. Tuo sumu ikkunan takana menee ohitse, rakkaus loppuu, lumi sulaa ja Lidlistä saa taas kohta gazpachoa.

Ma 13.2   2 of Swords

Arkkitehdit ja muotisuunnittelijat pukeutuvat mustaan. Ei tarvitse valita väriä, aikaa säästyy, mutta mihin. 

Otanko tänään kahvia vai teetä, rakastunko vai aloitanko pilateksen? Viekö suora tie helvettiin vai rautatieasemalle? Aloitan polun, joka ei johda mihinkään. Kuljen ilman navigaattoria.

Ti 14.2      5. The Hierophant

Ole oma äitisi, isäsi, ystäväsi ja vihamiehesi. Oma gurusi. Istu tyynylle ja paina jalkapohjat vastakkain. Naura, vaikka lonkkiin sattuu. Kärsimys ei kuuluu meidän strategiaamme. Vedä itseäsi narusta, väännä käyntiin. Nouse portaita, saat ensimmäisen kuukauden ilmaiseksi. Seuraavasta maksat kaksinkertaisen hinnan. Kaupan päälle käsilaukku, helminauha ja lonkka-artroosi.

Ke 15.2    Queen of Cups

Sormeni harottavat kohti taivasta. Minulle on kasvanut pitkät hiukset. Kiitos siitä. Saan tehdä mitä vaan ja minä hölmö istun vyötäröäni myöten kala-altaassa. Niin minun tuuriani. En pohdi olenko elänyt oikeanlaisen elämän tai etsi täydellistä lausetta. Ajattelen vain, että mekkoni kastuu. 

Edessäni on kuppi. Pääni yläpuolella leijuu feikkikruunu. Onko kuppi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi? Kaulassani roikkuu koru. Olen tehnyt sen itse.

Ystävät

 

Martin McDonaghin hankalaniminen elokuva The Banshees of Inisherin on saanut rutkasti ylistystä. Elokuva kertoo 20-luvun Pohjois-Irlannista, kuvitteellisesta saaresta, josta voi nähdä kuinka mantereella räjähtelee. 

Padraic (Colin Farrell) ja Colm (Brendan Leeson) ovat olleet vuosia ystäviä ja istuneet oluella saaren ainoassa pubissa. Colm sanoo ystävyyden irti, eikä suostu enää edes puhumaan kaverinsa kanssa, sillä tämä on niin tylsä. Colm haluaa keskittyä musiikkiin, säveltää ja soittaa viuluaan, eikä haaskata aikaa Padraiciin, joka ei tunne edes Mozartia. Hän esittää uhkauksen: "Jos puhut minulle, niin katkaisen sormeni". Tämä johtaa ihan suhteettomaan vihanpitoon. 

Hesarin arvostelussa sanotaan, että elokuva on mustista mustin komedia. En oikeastaan edes nähnyt tätä komediana, no ehkä ihan paikoitellen. Vihanpidon ylettömyyden voi nähdä komediallisena elementtinä. 

Jos olet haaveillut asuvasi idyllisellä saarella, niin elokuva on hyvä lääke moiseen vaivaan. 

The Banshees of Inisherin on jotenkin häiritsevä, joka lie hyvän elokuvan merkki. Näyttelijät ovat kerrassaan mahtavia. 

Minua elokuva ahdisti. Se ei tarjonnut onnellista Hollywood-loppua. Jännä miten sen on tottunut saamaan. Melkein kuin katsojaa olisi petetty.

Mietin ystävyyttä, niitä ystäviä, jotka olen vuosien mittaan menettänyt välimatkan tai jonkun muun asian takia. Kerran olen menettänyt hyvän ystävän, enkä saanut koskaan kunnollista selitystä. Tapasin hänet vuosia myöhemmin Tampereen rautatieasemalla, eikä hän vastannut tervehdykseeni. Monet ystävyyssuhteet ovat säilyneet lapsuudesta ja uusia ystäviä on tullut. On kevyempää ja raskaampaa ystävyyttä. Molempia tarvitaan.

Tästäpä saankin oivan mahdollisuuden Tarot- kirjoitusharjoitukseni julkaisuun. Ei ehkä kannattaisi: 

Kolme ei ole parillinen luku. Kolme ystävää, neljä tuolia, nopeat syövät hiljaiset. Odotettavissa voimakasta tuulta ja kalliita kahvikupillisia. Otan erikoiskahvin kauramaidolla. Yritän säästää. Kengässäni on hiekotussoraa. Etsin syyllistä itsestäni. Sadussa luvataan kolme toivomusta, minä sain enemmän. Toteutumista ei taattu. Iholleni on tatuoitu kolme ympyrää.

Tarot 3

 La 1.2   7. The Chariot 

 

Mikä vaunu menee Suonenjoelle, entä Roomaan? Kuka tätä ohjaa? Minäkö? Ylimääräiset ulos, nyt lähdetään! Vaunua vetää kaksi hevosta, valkoinen ja musta. Eri suuntiin molemmat. Ei se päämäärä vaan vaikea matka. Laitan sitten postikortin, jos ehdin ja jaksan. 

 

P.S. Älkää säikähtäkö, tämä jatkuu korkeintaan kaksi viikkoa.

Tarot 2

Älkää naurako Tarot-kortti tekstilleni. Hävettää.

Pe 10.2 4 of Swords

Makaan pesässä, poikaset ovat lentäneet kuka opiskelemaan, kuka toimistotöihin. Ajamaan ratikalla ilman matkakorttia. Minulla ei ole siipiä. Nukun kyljelläni, sykkyrällä, paljaat jalat vasten pesän seinämää. Tänään en lähde mihinkään tai korkeintaan ostamaan jotain keltaista: polviin ulottuvat heijastinliivit. Kirjoitan helmaan mustalla tussilla palautusosoitteen,  Pyynikinharju, kolmas mänty vasemmalta. Sydämeni roikkuu punaisessa langassa. 

Tarot

Yritän kirjoittaa kahden viikon ajan Tarot-pakasta vetämistäni korteista. En välttämättä aina blogiin kuitenkaan. Sain tehtävän kirjoituskurssilta.

Tarot-korttipakkoja on erilaisia ja monet niistä kauniita. Perinteisesti pakassa on 78 korttia. Nyt ei ole tarkoitus ennustaa, vaan harrastaa itsetutkiskelua, luoda henkilöhahmoja ja tarinoita sekä tutustua kortteihin.

Päivän Tarot- kortti: 

Punamekkoinen nainen istuu järven rannalla tai ehkä ranta on kaukana.  Vai onko rantaa ollenkaan, ota tuosta selvää, onko se kuitenkin unen ranta. En välttämättä lähtisi sinne asti kävelemään. Kortin rantaan ei ole luottamista. 

Se mitä ensin luulin metsäksi onkin ruohikkoa. Punamekkoinen on taittanut polvensa ja istuu jalkojensa päällä. Minulle tuo istuma-asento on hankala ainakin pitkän päälle, mutta ehkä nainen on istunut vain hetken. Naisen hiukset on sidottu poninhännälle. 

Punapukuinen on peittänyt kasvonsa käsillään ja näyttää siltä, että hän suree jotain. Mutta mitä? Korttiin on piirretty sängynpäädyn ääriviivat. Naisen vieressä on tyyny, jolle hän on mahdollisesti aiemmin päänsä painanut. Todennäköisesti hän ei ole nukkunut kovin hyvin (en minäkään, mutta se ei liene uutinen, maanjäristys on uutinen, sota on uutinen, koirien haukkumisesta saatu sakkotuomio on uutinen, huonounisuuteni ei ole sitä). 

Naisen ympärillä lentelee pahaenteisen mustia lintuja ja yksi valkoinen puoliksi läpinäkyvä lintunen. Lintujen tunnistaminen ei minulta onnistu, eikä sitä nyt vaadita. Vaalea lintu lienee toivon vertauskuva, mustien suhteen on ylivoimatilanne, mutta siitäkin on mahdollista nousta, ainakin jääkiekossa. 

Monisteen mukaan kortin kuvaamia elementtejä ovat ilma, ajatukset, logiikka, järki ja analyyttisuus. Korttiin on piirretty numero yhdeksän, joka monisteen mukaan tarkoittaa sadonkorjuuta ja yksin olemista. Vuodenaikaan nähden voitaneen sadonkorjuu pyyhkiä yli (ellei kyse ole vertauskuvallisesta sadosta). 

Voisiko kuva tarkoittaa, että unessa käsittelee päivän tapahtumia. Onko valkoinen läpikuultava lintu seuraava päivä? Vai maaliskuu? Olenko täysin hakoteillä (ei kuulemma voi olla, sillä kaikki tulkinnat ovat sallittuja). 

Kuljetan aina välillä kortin kirkaan valon alle ja huomaan jotain uutta. Kun valkoinen lintu räpyttää siipiään, se jättää ilmaan valoisat jäljet, mustat linnut vetävät hiilellä piirretyt viivat. 

Nyt opiskelin lisää, miekat voivat tarkoittaa omien rajojen vetämisen matkaa. Heiluttelen ehkä miekkoja nyt vähän liikaakin.

Turandot (sisältää juonipaljastuksia)

Liitin jotenkin Puccinin Turandotin miessukupuoleen, mutta kyseessä onkin Turandot -niminen prinsessa. Turandot kuulostaa jotenkin hyvin maskuliiniselta. Kävin katsomassa Turandotin ensimmäistä kertaa. 

Kuolemansairas Puccini ei saanut oopperaa loppuun, vaan sen viimeisteli toinen italialainen säveltäjä Franco Alfano. 

Ooppera tapahtuu käsittääkseni Kiinassa. Prinsessan esiäiti on aikoinaan raiskattu ja tapettu ja prinsessa hautoo kostoa kaikkia miehiä kohtaan. Joku (?) on päättänyt, että aatelismiehet voivat pyrkiä prinsessan puolisoksi vastaamalla oikein kolmeen kysymykseen, jos vastaa väärin, niin menee henki. Älytöntä. 

Turandotin alku oli aika käsittämätön, sillä tekstit puuttuivat. Onneksi ongelma saatiin ratkaistua. 

No sitten komia prinssi Calaf yrittää päästä prinsessan puolisoksi, vaikka ruumiita on tullut jo riittämiin ja ihmiset ymmärrettävästi häntä toppuuttelevat. 

Kysytään kolme melko himmeää kysymystä, joihin mies osaa vastata. Jonkun valan mukaan prinsessan pitäisi nyt ottaa prinssi puolisoksi, mutta tämä ei halua pakottaa naista siihen, vaan sanoo, että prinsessan pitäisi aamuun mennessä selvittää prinssin nimi, jolloin hänen ei tarvitsisikaan antautua miehelle. Prinsessa sanoo, ettei kukaan saa nukkua yöllä vaan nimeä on selviteltävä. Kukaan ei nuku, eli Nessun dorma taitaa olla niitä oopperataiteen suosituimpia aarioita. 

Siinä välissä prinsessa päättää kidututtaa orjatar Liuta saadakseen nimen selville. Liu rakastaa Calafia ja tökkää itseensä tikarin. Sitten tässä on vielä Calafin kuolleeksi luultu isä, joka löytyy. 

Ylättäen prinssi ja prinsessa sitten rakastavat toisiaan ja suutelevat, ruumiit unohdetaan ja ylimaallisen kaunis musiikki soi.

Pistin vähän mutkia suoraksi, sillä ovathan vielä ministerit Pin, Pang ja Pong. 

Kansallisoopperan Turandotin lavastuksena toimivat portaat, joissa ihmiset enimmäkseen seisoskelivat. 

Nyt löytynee joku asiantuntija (yleensä löytyy), joka korjaa virheet.

Tämän(kään) oopperan juoni ei ollut kaksinen, teos oli väkivaltainen ja epäjohdonmukainen.  Musiikki oli kuitenkin kaunista, orkesteri hyvä ja laulajat osasivat laulaa. 

Kuva Kansallisooppera Ilkka Saastamoinen

Kännykän epilepsia

Puhelimeni on oireillut jo pitkään. Sen näytöllä tieto on ajoittain heilunut ja vilissyt kuin laite kärsisi epileptisistä kohtauksista tai itse saatana olisi ottanut siitä vallan. Kun vilautin vipinää N:lle hän nauroi ääneen. 

Lopulta kännykkä jumiutui niin, etten saanut sitä auki. Olen ostanut iPhonen käytettynä ja vuoden takuuaika on tietysti jo umpeutunut.

Lähdin luurini kanssa kohti tunnettua korjaamoa, mutta matkalla huomasin pienen liikkeen, joka korjaa ja huoltaa tietokoneita ja puhelimia. Astuin liikehuoneistoon, joka pursui tietokoneen keskusyksiköitä, näyttöjä ja piuhoja. Ystävällinen mies, joka puhui hyvää suomea mutta vieraalla aksentilla, vilkaisi kännykkääni ja sanoi saavansa sen auki, hommaan menisi kaksikymmentä minuuttia. Korostan jo tässä vaiheessa, että miehellä oli ihan yhtä kalvakka talvi-iho kuin minulla ja vaaleat hiukset.

Sanoin meneväni kahville, mutta mies ehdotti, että hän voisi hakea minulle viereisestä liikkeestä espresson. Haukuimme yhdessä Juhla mokkaa. Mies toi kahvin ja istuin odottamaan. Kahvin päällä kellui kaunis crema. Olin tyytyväinen ja toiveikas.

Mies sai avattua kirotun puhelimen, mutta näytöllä vilisti mitä sattui. Korjaaja sanoi, että vika on näytössä, ja että hän voisi vaihtaa näytön, mutta ehtisi tehdä sen vasta seuraavana päivänä.

Sain varapuhelimen, johon laitettiin sim-korttini. Huomasin, miten vaikea oli elää vaikka minulla oli puhelin, sillä tämä yksilö oli tyhjä, eikä siihen ollut talletettu puhelinnumeroitani. En voinut soittaa kenellekään. Olin huolissani puhelimestani kuin äiti sairaasta lapsestaan. 

Heräsin aamuyöstä ja aloin murehtia epätodennäköistä (ja mahdotontakin) skenaariota, jossa korjaaja vie jollain ihmekonstilla rahat mobiilipankistani. En muistanut ihan varmasti mitä tietoja olin hänelle antanut (en ainakaan pankin pin-koodia). Yöllä visioin itseni hakemaan puhelinta ja liiketila onkin tyhjä ja ovi lukossa. Korjaaja juo Balilla mojitoja. 

Lupasin lahjoittaa hyväntekeväisyyteen jos kaikki menisi hyvin. Teettekö samanlaisia lupauksia?

Puhelin tuli kuntoon ja kaikki oli tallessa. Sen avaaminen vaati monta vaihetta. Resetoinnin lisäksi iPhoneen vaihdettiin uusi näyttö. Korjaaminen maksoi 160 euroa (moni sanoo, että eihän uusikaan puhelin maksa paljon enempää, mutta haluan välttää uuden ostamista, eikä ainakaan samaa puhelinta olisi tällä hinnalla saanut). Mietin johtuiko yöllinen epävarmuuteni persoonallisuuden piirteideni lisäksi siitä, että mies oli ulkomaalaistaustainen. Hävettää. Hän oli hommassaan nopea ja hyvä. Sanoin, että käytän vastakin hänen palveluksiaan.

Lahjoitin Unisefille 50 euroa.