perjantai 28. helmikuuta 2014

Safari

Jatkuu...

Mikä onkaan Tampereen nuorekkain ja kansainvälisin paikka? Lidl tietysti. Sieltä löytyvät opiskelijat ja huivin sisälle hiuksensa kätkeneet naiset. Olen koukuttunut liikkeen paistopisteeseen ja varsinkin neliömäisiin rapeisiin ruispaloihin, mainioihin vihanneksiin ja hedelmiin ja siihen, ettei tarvitse esittää mitään etukorttia. Kiusallanikin käyn liikkeessä, sillä minua ärsyttää se, että suomalaista elintarvikekauppaa hallitsee pari ketjua.

Etelä-Afrikassa ruokaa saattoi hankkia Pick and Pay liikkeestä. Halpaa olisi ollut, olisin voinut hankkia hillosokerit puoli-ilmaiseksi. Köyhiä ovat ihmisetkin.

Matkan viimeinen osuus oli paripäiväinen safari. Asuimme aidatun alueen sisällä Eastern Capessa Kariega nimisessä puistossa. Ei tarvinnut pelätä, että leijona syö. Aamuisin jeeppi haki pihasta kuudelta. Safarioppaamme pänttäsi päähämme kolme sääntöä: seisomaan ei avoimessa autossa saa nousta eikä ajoneuvosta poistua ja on puhuttava hiljaisella äänellä. Sitten Brendan alkoi hurjastella kuoppaisia ja mutkaisia teitä. Alamäessä hän irroitti kädet ratista ja kiljui jihuu! Elämet eivät jeepistä ja sen sisältämästä vaaleapintaisesta lihasta piitanneet.

Ajoimme parin metrin päähän leijonista, jotka vain käänsivät kylkeään laiskasti. Pennut kisailivat vieressä ja läpsivät toisiaan valtavilla tassuillaan. Atiloopit olivat kaikkein säikyimpiä. Näimme leijonia, kirahveja, seeproja, antilooppeja, puhveleita, kaksi virtahepoa (niistä näkyvivät vain sieraimet), norsuja, sarvikuonon, värikkäitä lintuja, pensaan (opas väitti, että sen nimi oli old man's balls), hämähäkkejä, strutseja ja monia muita eläimiä. Sarvikuonon sarvi oli katkaistu eläimen hengen säilyttämiseksi. Aiemmin salametsästäjät ampuivat sarvikuonot, sillä niiden sarvista tehdään jauhoa, jonka oletetaan parantavan potenssia. Jauho on suosittu tuote Aasiassa. Lääkärinä ajattelen, että parempiakin keinoja on olemassa. Sarvikuonoraukat.

Kirahvin poikasen navasta roikkui vielä napanuoran jäännökset. Kun sukulaiset soittavat ja kysyvät pienokaisen tärkeät tiedot, vanhemmat sanovat  "Poika se on, terve, sata kiloa ja pari metriä".

Aamukierros päättyi kymmeneltä, jolloin söimme aamiasen, "kevyt" lounas ahmittiin puoli kolmelta ja neljältä jatkettiin eläinten etsimistä. Safarioppaat kommunikoivat radiopuhelimilla. Kun jostain löytyi jotain kiinnostavaa, he ilmoittivat sijainnin toisilleen. Kerran rikoimme kahta sääntöä. Hiivimme rannalle katsomaan joessa lymyileviä virtahepoja. Ne näyttävät sympaattisilta, mutta ovat vaarallisia. "Prepare to run as hell" Brendan sanoi. Kun otukset lipuivat rantaa kohti, astelimme rauhallisesti takaisin jeepin turvaan.

Vessat ovat matkalla tärkeitä. "There are toilets everywhere" Brendan sanoi. Jotenkin puskat eivät houkutelleet. Lopuksi pysähdyimme juomaan lasilliset viiniä ja nauttimaan auringonlaskusta.

Matkalla pitää olla opas. Asiat jäävät paremmin päähän kun ne sanotaan ensin englanniksi ja käännetään sitten vielä suomeksi. Oppaan puhe oli hieman verkkaista. Bussissa lause saattoi katketa jatkuakseen viiden minuutin kuluttua. Ravintolassa opas kertoi mitä oli tarjolla: "Kalaa, tauko, erilaisia salaatteja, tauko, jälkiruokaa, tauko". Meillä oli nälkä. Opas pyysi laskut ja komensi tarjoilijoita. Olihan se meille helppoa.

Kannattiko? Piinallinen lento, kova hinta (arvaatte, ettei tällaiseen ole ihan yhtenään varaa), vieraiden ihmisten kanssa liikkuminen (olivat yllättäen mukavia). Kannatti. En olisi yksin osannut tällaista matkaa järjestää. Tiedän, että olen hyvin etuoikeutettu. Annoin townshipin koululle randeja, mutta eihän se riitä. Pitäisi antaa paljon enemmän.

Nelson Mandela, Nelson Mandela, Nelson Mandela.

Loppu.




torstai 27. helmikuuta 2014

Viinini maistuu navetalta





Jatkuu...

Vierailemme matkalla kahdella viinitilalla. Valko- ja punaviinit lepäilevät ranskalaisesta tammesta tehdyissä tynnyreissä. Viinejä saisi tilata kotiinkin. En tilaa.

Viinin arvioiminen on taidetta, josta en ymmärrä mitään. Eteemme on katettu rivi laseja, joihin on kaadettu valkoisia ja punaisia rypälejuomia. Tarkastelemme juomien väriä valkoista paperia vasten. Arvioimme viinin lasiin jättämää jälkeä sitä kallistelessamme. Jos se on leveä niin punaviinin kohdalla se on hieno juttu, valkoviinin kohdalla taas ei. Ilmeisesti kyse on sokerin määrästä. Nuuhkimme lasiamme ja pyörittelemme viiniä vinhasti, kuitenkin niin, ettei sitä roisku lasin ulkopuolelle. Sen jälkeen kaadamme juomaa kielellemme. Aivot kuumina mietimme maistuuko juomassa  aprikoosi, luumu, nahka vai navetta.

Etelä-Afrikassa tarjotaan usein syötäväksi strutsin lihaa, joka onkin maukasta. Strutsitilalla tapasimme Betsy nimisen strutsineidon. Otuksen aivot painavat 40 g (vertailun vuoksi kerrottiin, että yksi eläimen silmä painaa 60 g). Betsyä tämä ei haitannut. Strutsi huijataan tarhassa munimaan ylenmäärin poistamalla pesästä munia, jolloin lintuparka hätääntyy tulevien jälkeläisten vähäisestä määrästä ja innostuu uudestaan munantuotannosta. Yksi strutsinmuna vastaa 24 kananmunaa. Strutsista saa munien lisäksi lihaa, sulkia ja hienoa nyppyläistä nahkaa.

Toinen paikallisoppaamme Jack on valkoihoinen. Kysyn onko hän syntynyt Etelä-Afrikassa. Hän kertoo sukunsa asustaneen maassa 12 sukupolven ajan. Jackin kieli on afrikaans, joka on hollannista kehitetty yksinkertaistettu kieli, ikäänkuin kyökkihollanti. Afrikaansilla on ollut paha kaiku apartheidin vuoksi. Bussinkuljettajan äidinkieli on xhosa, joka on myös Nelson Mandelan kieli. Toinen tärkeä mustien kieli on zulu. Virallisia kieliä maassa on yksitoista, kaikille opetetaan koulussa englantia.

Kuuntelen radiota tuossa taustalla: Arizonassa voidaan ehkä jatkossa kieltätyä palvelemasta homoseksuaaleja ravintoloissa, Ukandassa homoseksuaalisuudesta voidaan laittaa loppuiäksi vankilaan, venäjällä homomiehiä pahoinpidellään ja niin edelleen. Ihmiset ovat hulluja. Tuskin maailmaa uhkaavat homot vaan sodat, väkivalta, nälkä ja sairaudet sekä ilmastonmuutos.

Pitäisi varmaan topakoitua. Varustautua arkeen. Lähteä lenkille. Sulattaa herkuilla ja etelä-afrikkalaisilla viineillä kerrytetyt pari kiloa.

Jatkuu...

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Päivän Mandela

Jatkuu...


Matkalaukku on purettu ja pesukone jauhaa vaatteita. Laukku on saanut pintaansa ruskeita tahroja, elämän merkkejä. Afrikkalainen pöytäliina on sopii keittiön pöydälle kuin mustamakkara vegaanin illalliselle. Liinan lisäksi mukaan tarttui teepaita, kaksi pakettia roobois teetä, portviiniä viinitilalta, kahvia, kuivattuja hedelmiä, kaksi kaulakorua, kaksi käsirengasta ja kangaslaukku.

Musta paikalisoppaamme Owen hakee meidät hieman rähjäisellä bussilla. Hän kertoo, miten apartheidin aikana ihmiset jaettiin eri rotuihin. Aina ihonväri ei selkeästi kerro kuuluuko kansalainen mustiin, värillisiin vai valkoisiin (muitakin oli kuten kiinalaisia tai intialaisia). Eräs keino oli kokeilla pysyykö kynä hiuksissa vai tipahtaako oitis maahan. Aidossa mustassa kuontalossa se pysyy  vaivatta. Owen oli ajanut päänsä lyhyelle sängelle. Määrittely oli tärkeää, sillä sen mukaan määräytyi missä asuit tai minkälaista palkkaa sinulle maksettiin. Jos työstä maksettiin valkoiselle kymmenen rahaa niin värillinen sai viisi ja musta vain kaksi rahaa. Mustat joutuivat kantamaan mukanaan henkilötodistusta nimeltään dumpass (dumbass tarkoittaa tyhmää). Nuoret miehet kuljetettiin kaupunkeihin töihin ja asutettiin suuriin parakkeihin. Yhdessä huoneessa asui 25 miestä, jotka nukkuivat kerrossängyissä ja taudit levisivät. Miehet pääsivät kotiinsa kaksi kertaa vuodessa. He olivat siis käytännössä orjia. Apartheidistä luovuttiin vasta 1991.

Kun aprtheid purettiin, perheet tulivat miesten perässä kaupunkiin ja näin syntyivät townshipit nuo aaltopellistä kyhätyt asuinalueet. Teiden varsille on pystytetty yksi vessa tai bajamaja kolmea asumusta kohden. Owen vakuuttaa, että townshipit ovat iloinen asia, sillä nyt perheet saavat elää yhdessä. Valtio on alkanut rakentaa hökkelien tilalle pikkuruisia kivitaloja. Ihmiset ottavat kekseliäästi ilmaista sähköä pylväistä. Oppaan mukaan joku oli yhdistänyt asuntonsa liikennevalopylvääseen, jolloin televisio välillä meni päälle ja sitten taas pimeni, mikä teki ohjelmien seuraamisen hankalaksi.



Kävimme yhdessä tuollaisessa asumuksessa. Ajattelin etukäteen, että se olisi noloa, mutta ei se kuitenkaan ollut. Pollea keski-ikäinen poikamies esitteli matalaa majaansa, jossa tuli hiki (aaltopelti ei ole siinä ilmanalassa ihan paras rakennusmateriaali). Majassa oli yhdistetty keittö ja olohuone sekä maukuuhuone. Keittiössä saattoi laittaa ruokaa hellalla ja jääkaappi hohti valkoisena. Makuuhuoneen seinälle mies oli hakannut naulat työkalujaan varten. Vaimo oli lähtenyt vuosia sitten ja mies arveli, että jos uusi tulisi niin työkalut saisivat kyytiä. Vessaa tai vesijohtoa ei kodin varustuksiin kuulunut. Oli kiva palata ilmastoituun bussiin.

Townshipissä sijaitsi ruotsalaisten perustama keskus, jossa kylien naisille opetettiin perinteisiä käsitöitä, jotta nämä voisivat perustaa omia yrityksiä.



Etelä-Afrikassa on yleinen oppivelvollisuus ja koulutus on ilmaista. Vierailimme townshpin laitaman koulussa. He esittelivät ylpeinä tietokoneluokkaansa, jonka välineistö menisi meillä elektroniikkaromukeräykeseen. Kävimme koulun kirjastossa, jota pidetään yllä vapaaehtoisvoimin ja rahaa meiltä tietysti pyydettiin. Annoin mielelläni. Lapset lauloivat ja tanssivat kolupuvuissaan ja meikäläinen nyyhki. Annoin lisää rahaa.



Maan asukkaista (n. 47 milj.) vain 15 prosenttia hankkii niin paljon, että heiltä kerätään veroa. Kaksikymmentä prosenttia etelä-afrikkalaisista on HIV-positiivisia. Yritystä olojen parantamiseen vaikuttaisi olevan.

Syömme afrikkalaista ruokaa, joka on maukasta. Joku sanoo, että yhteen hammasväliin on jäänyt strutsia, yhteen kudua ja yhteen naudanlihaa. Olemme hyväosaisia, verrattuna township alueiden asukkaisiin ihan kaikki suomalaiset ovat rikkaita. Nelson Mandela vietti 27 vuotta vankilassa, mutta ei halunnut kostaa, hän oli siinä mielessä suuri mies. Päätin heti ryhtyä Mandelaksi. Eilen sen jo facebookia kelatessani unohdin, nyt sen onneksi muistan. Aion tästä lähtien aloittaa päiväni sanomalla kolme kertaa Nelson Mandelan nimen ja varmuudeksi voisin sanoa sen myös ruokatauolla ja vielä illalla nukkumaan mennesssä.

Jatkuu...


tiistai 25. helmikuuta 2014

Pingviinit tulevat töistä kotiin

Lentokoneessa jalat ovat täysin turha ruuumiinosa, ne ovat vain tiellä ja turpoavat niin, etteivät enää mahdu kenkiin. Jos jalat asettelee toivottoman nukkumisyrityksen yhteydessä edessä olevan istuimen alle (ellei se satu olemaan täynnä erilaista roinaa), joutuu siirtämään takapuoltaan penkin reunaa kohden ja samalla kyseinen reuna painaa reisiä. Jos onnistuu saamaan käytäväpaikan, voi koivet ojentaa sille, mutta tällöin on vaarana, että tehokas lentoemäntä jyrää jalkaterät murskaksi kärryillä.

Lensimme eilen Port Elisabethin kaupungista Johannesburgiin (vain puolitoista tuntia kauhun hetkiä, sillä kone huojui ja hypähteli kuin lopun edellä), Johannesburgista Muncheniin (vajaa kymmenen tuntia piinaa) ja tänä aamuna Munchenistä Helsinkiin (vaivaiset kolme tuntia kevytkidutusta). Levottomia jalkoja, tahmeaa ihoa, katteisia hampaita, hikisiä sukkia, lihamössöä peltirasiassa, salaattia ja kuiva kakunpala muovipakkauksessa, kosteuspyyhkeitä, huonoja elokuvia, silmälappuja, putkisukkia, vessajonoja, muovipulloja ja valkoviininlitkua. M ja P toivat onneksi minut autollaan Helsingistä kotiin asti. Suuret kiitokset heille!

Aloitetaan alusta: lähdin seuramatkalle Etelä-Afrikkaan perjantaina 21.2, perille saavuin lentokidutuksen jälkeen lauantaina 22. helmikuuta. Matkalle osallistui 24 matkalaista ja yksi opas. Kaksi meistä vietti reissulla syntymäpäiviään (minä en). Kaikki osallistujat olivat jo selvästi keski-ikäisiä, mutta silti mukavia. Majoituimme ensin Kapkaupungin liepeille sievään Simon's Town nimiseen kapunkiin. Pikkuinen hotelli tuijotti suoraan merelle. Kaupungissa tuntui turvalliselta liikuskella. Hotellihuoneeni safety box ei toiminut koko aikana, joten vein passini ja Visa-korttini L:n boksiin.

Turistit näyttivät olevan valkoihoisia, mutta heitä tai meitä palvelivat mustaihoiset miehet ja naiset. Käytän nyt nimitystä musta tai mustaihoinen, vaikken ole varma onko se korrektia. Kaupungin yleisellä uimarannalla saatoin kuvitella, miltä mustaihoisesta tuntuisi Rauhaniemen kansankylpylässä. Istuimme kaksi vitivalkoista naista huomattavan tummassa joukossa. Ympärilleni katsoessani en voinut tajuta, miksi valkoista ihoa on pidetty jotenkin "parempana".

Ensisilmäyksellä kiinnittyi huomio taloja ympäröiviin korkeisiin muureihin, joiden yläosaan oli pingotettu säköaita. Aitoihin kiinnitetyissä kylteissä varoitettiin ystävällisesti niissä kiertävästä sähkövirrasta. Mitä komeampi talo, sen jykevämpi aita. Townshipin hökkeleiden ympärillä oli korkeintaan roskia, mutta niistä asumuksista lisää myöhemmin.

Sähköstä puheen ollen etelä-afrikkalaiset sähköpistokkeet muodostuvat kolmesta nakkimaisesta ulokkeesta, joita ei mistään adapterista löydy. Onneksi sopivaa adapteria myytiin hotellia vastapäätä sijaitsevassa pikkuruisessa myymälässä, joten kännykän lataus onnistui.

Seuraavana päivänä ajoimme bussilla Hyväntoivonniemelle. Sen korkeimmalle kohdalle pääsi funicularella. Ylhäältä avautuivat komeat maisemat, mutta siellä tuuli niin voimakkaasti, että kaikissa valokuvissa hiukseni ovat luonnottomasti vaakatasossa ja näyttävät uhmaavan painovoimaa. "Baboons are dangerous and attracted by food" varoiteltiin kylteissä. Paviaanit olivat piiloutuneet puskiin tuulen vuoksi.Yleensä ne kuulemma vievät jäätelötötterön kädestä. Alueella oli teitysti myymälä, josta sai ostaa helyjä, helyjä ja helyjä, kasseja, kankaita, strutsin munia, paitoja, huiveja, tyynynpäällisiä ja puisia salaattiottimia. Myöhemmin tulin huomaamaan, että kaikista matkamuistomyymälöistä löytyi suunnilleen sama valikoima.

Hotellin lähellä luonnonsuojelualueella asusti pingviinejä. Osa niistä tuli mereltä (työreissulta?) kotiin, muut seisoskelivat valkealla hiekalla ja näyttivät ylen inhimillisiltä. Joku oli törmännyt pingviiniin uimarannallakin suojelualueen ulkopuolella.

Jatkuu...

torstai 13. helmikuuta 2014

Hyvää lomaa Heidi

Suhtaudun lentämiseen suurella varauksella, niinpä olen soitellut ystäviä ja sukulaisia läpi, ettei kenellekään vaan jäisi ikävä muisto minusta. Soitin myös äidilleni, joka makaa sairaalassa kasvot alaspäin pakotettuna, sillä hänen silmänsä on leikattu. Sänkyyn on tehty reikä, jotta hän voi nukkuakin vatsallaan. Hän saa kävellä vessaan jos tuijottaa koko matkan ajan tiiviisti lattiaa. Minulle tulisi suunnaton tarve katsoa kattoon.

Matkustan aamulla kymmenen junalla Tikkurilaan, sieltä bussilla lentoasemalle, sieltä Frankfurtiin, Johannesburgiin ja lopulta Kapkaupunkiin. Aikaa tuhlautuu vuorokauden verran. Toivon, että se on sen arvoista.

Matkaan kuuluu safari. Olen huolestunut, sillä en omista safariasua. Kirkkaat värit eivät ole saamamme ohjeistuksen mukaan suotavia. Ehkä leijona hotkii minut ja pinkkien lenkkareitteni vuoksi. Safarille sopivat vihreä ja beige, rauhalliset ja seesteiset puun ja hiekan värit.

Taidan lähteä jatkamaan pakkauspuuhiani. Saattaa olla, että aamulla hermostuksissani jotain vielä kirjoitan tai sitten en. Älkää unohtako minua. Jos kone yllättäen pysyy taivaalla eivätkä villieläimet raatele, palaan yhdellä seuramatkakokemuksella kypsytettynä takaisin. Kannattaa siis pysyä lukijana.

Yksi lukija heti karkasi. En ihmettele yhtään. Yritän kirjoittaa mielenkiintoisemmin ja levänneemmin loman jälkeen.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Vallan huipulla

Kävin Helsingissä ja join kahvit Sokoksen kahvilassa. Kahvilan vessaan pääsi bonuskortilla. Bonuksia käynnistä ei ilmeisesti kerry. Seuraavatkohan he bonuskortin omistajien vessakäyntien frekvenssiä? Voisiko tietoa hyödyntää kaupallisesti?

Kävin eduskuntatalossa: näin ala-aulan, Ben Zyskowiczin (aulassa)  sekä pienen kokoushuoneen. Huoneen seinää koristi öljymaalaus, johon oli maalattu eläimen kallo. En kehdannut käydä tarkistamassa kuka sen oli tehnyt. Saimme pullakahvit. Kokoukseen osallistui kaksi kollegaani, potilasjärjestön edustajia, kokouksen puheenjohtaja (SDP:n kansanedustaja), kolme muuta kansanedustajaa sekä yksi avustaja. Yksi kansanedustajista oli kollega ja lievästi rasittava, puhui pitkästi itsestään, kun muut esittäytyivät lakonisesti. Vihreiden edustaja näytti hyvin nuorelta, hiukset roikkuivat luonnontilassa, kollegakansanedustajan potentiaalisesti harmaat hiukset kampaaja oli värjännyt mustiksi ja tupeerannut asialliseksi. Eräs edustajista kyseli, voisiko taudit välttää omalla käytöksellään. Pohjalla vaikutti olevan ajatus "kun kerran poltat tupakkaa, syöt läskiä, makaat sohvalla ja kittaat kaljaa niin kärsi nahoissasi, ei yhteiskunnan varoja sinuun kannata haaskata". No ei edustaja niin kuitenkaan sanonut. Vakuuttelimme, ettei kyse ole elämäntapasairauksista. Täytyy arvostaa kansanedustajia, jotka jaksavat päivästä toiseen juosta kokouksissa. He nimittäin vaikuttivat kiinnostuneilta, ehkä se on sitä ammattitaitoa.

Kävin Ateneumissa Wardin näyttelyssä. Ne värit käyvät läpi kuin lämmin pasaatituuli. Wardin maalaamat lapset näyttävät vantterilta ja heillä on aikuisen kasvot. Viimeisimmät maalaukset ovat väritykseltään lähes mustia. Mitä muuta taiteesta taiteesta kovin vähän tietävä voi sanoa kuin että tykkäsin tauluista. Ostin Ateneumin kaupasta tarroja, joilla voin koristella polkupyöräni.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Eduskuntatalon puistossa

Keilaaminen sujuu välillä hyvin, mutta useinmiten huonosti. Nyt opettelimme laskemaan pisteitä. Koneethan ne laskevat, mutta jos sattuu tulemaan sellainen äärimmäinen hätätilanne, että laskuri tilttaa. Kävimme keilahallin back stagella, jossa keilat pyörivät ja asettuvat niille varattuihin koloihin vähän kuin lottoarvonnassa. Koneen rautaiset näpit nostavat ne toiveikkaan keilaajan kaadettavaksi aina samaan sotilaalliseen järjestykseen. Meteli oli melkoinen.

Lähden huomenna eduskuntaan, menen erääseen ryhmään oman alani edustajana. Etukäteen jo varoitettiin, että on todennäköistä, etteivät kansanedustajat ehdi paikalle. Miten sellaiseen tilaisuuteen pukeudutaan? Tarjoillaanko siellä jotain syötävää vai peräti pullakahvit? Jos ei niin kannattaako ottaa eväät mukaan? 

Kävin terveydenhoitajalla, joka tuikkasi käsivarteeni rokotuksen, mittasi verenpaineeni ja vyötärönympäryksen. Vain neljä senttiä on liikaa. Kysyin pääsisinkö työpsykologille, että oppisin pois raatamisesta. Aika varattiin maaliskuulle.

Voisin kirjoittaa jostain tärkeästä: sote-uudistuksesta, narkomaaneista, eläkeläisistä, sukellusonnettomuuksista, taide-elokuvista, mitaleista tai vaikka säästä. Mistä sitten kirjoitan? Itsestänipä tietysti. 

maanantai 10. helmikuuta 2014

Luonnolliset linnut

Jokaisessa asiassa on kaksi puolta: hyvä ja huono. Ne ovat maailmankaikkeuden kaksi toisiaan täydentävää perusvoimaa, joista huono on aina vähän niskan päällä. Poikani ilmoitti eroavansa avopuolisostaan (huono), mutta samalla hän harkitsee muuttamista Tampereelle (hyvä). Kuten huomaatte arvioin asiaa omasta näkökulmastani. Olen tietysti myös huolissani noista nuorista. Olemme näköjään eroavaa sukukuntaa. Ei se kylläkään mikään geeneihin sisältyvä ominaisuus ole sillä edellinen sukupolvi on elänyt samassa parisuhteessa melkein lapsesta saakka.

Perjantaina joudun lähtemään lomalle. Lähden seuramatkalle Etelä-Afrikkaan. Sain kirjekuoressa lappusia, joissa ohjataan matkustaja pakkaamaan mukaan oikeita tarve-esineitä ja vaatteita. "Lennolla suositellaan pidettäväksi lentosukkia ja mukavia väljiä vaatteita". Koneessa käsketään nauttimaan runsaasti juomia. Luin ensin virheellisesti, että suositeltiin alkoholia ja kahvia, mutta näiden virvokkeiden edessä lukikin "ei". Minun on joka tapauksessa pakko nauttia alkoholia, sillä kammoan lentämistä. Luin Hesarista, että Lars von Trier pelkää lentämistä niin paljon, ettei pysty matkustamaan ilmateitse. Tavalliset pulliaiset luulevat, että kone pysyy taivaalla kuin se olisi sinne pultattu. Me suuret taiteilijat ymmärrämme, että se keikkuu tyhjän päällä. Minulla ja Trierillä on se ero, että minä kykenen lievästi alkoholilla lääkittynä matkustamaan lentokoneella ja Trier ei. Toisaalta Trier on maailmankuulu elokuvaohjaaja ja minä onneton nysvääjä.

Mukaan otettavien tavaroiden listassa mainitaan "tasku- tai otsalamppu, hyttyskarkote, kosteuspyyhkeet, päähine ja kiikarit". Mistä minä tähän hätään kiikareiksi muutun? "Vaikka pääsemme lähelle eläimiä, usein jäämme tarkkailemaan niitä etäältä, jolloin eläimet käyttäytyvät luonnollisemmin". Sen jälkeen puhutaan seudun linnustosta. Aloin pohtia, miten linnut käyttäytyvät, kun ne huomaavat itseään tarkkailtavan. Eivätkö ne tuolloin  enää kykene toimimaan lajiominaisuuksiensa mukaisesti vaan keikistelevät ehkä teennäisesti.

Jospa tänään etsisin adapterin, uima-asun ja aurinkolasit. Jostain on aloitettava.




sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Laulava lakimies

Lähtö illalliselle oli järjestetty niin, että kaikki ehtivät nähdä Putouksen. En ole koskaan katsonut sitä, ehkä pitäisi. Söimme ravintolassa, jonka seinälle oli naulattu porontaljoja ja risuja. Onneksi oli melko hämärää. Keskellä ravintolasalia paloi tuli, jonka ympärille oli sijoitettu poronkäristykset ja muut lappalaiset tilpehöörit. Ateriaa esittelevän naisen mukaan pottuvoihin  oli survottu kaksi perunaa ja kilo voita. Ruokapöytä olisi pitänyt kiertää kolmekymmentä kertaa, jaksoin kuitenkin santsata vain kerran. Lopetimme ruokailun puoli tuntia ennen puolta yötä. Ahkerimmat jaksoivat vielä jatkoille. Minä poistuin paikalta kuin yli-ikäinen Tuhkimo.

Tänään jatkoimme luennolla istumista (mitäpä muutakaan sunnuntaina tekisi). Kirurgit ovat aina vakuuttuneita omista taidoistaan. Kadehdin heidän varmuttaan. Viimeiseksi puhui kanadalaissyntyinen lakimies. Hän analysoi meitä suomalaisia lempeästi, hauskuutti kuin stand up koomikko, lauloi ja sai vaikean yleisön (lääkärit) nousemaan ja hoilaamaan J Karjalaista. Esitelmän sanoma oli oikeastaan kliseinen: pitää tehdä sitä, mihin tuntee intohimoa, eikä pidä pelätä epäonnistumista. Suurempi vaikutus oli miehen esiintymisellä, joka oli jotain sellaista, jota ei ainakaan suomalaiselta lakimieheltä osaisi odottaa. Hän puhui reilusti suomea, vaikkei sitä ihan täydellisesti taitanut (hyvin kuitenkin) ja taisi itseironian. Ennen kaikkea hän oli rohkea.

Kittilän lentoasemalla olisi saanut odotella lentoa sinisessä keinutuolissa itseään keinutellen. Kone pysyi lopulta ilmassa, vaikka ruorista piti kiinni Anatoli. Luotan näissä lentoasioissa vain suomalaisiin ja saksalaisiin, mitään perustetta minulla ei tälle ole tälle uskomukselle esittää. Kuuntelin turvaohjeet tavallista tarkemmin. Epäilen, että joku kuitenkin täyttää tosipaikan tullen pelastusliivit jo koneessa, vaikka se erityisesti kielletään. Kotona olin lopulta vajaa tunti sitten. Näin viime yönä painajaista, jossa Kerttu harhaili yksin metroasemalla. Onneksi se oli vain unta.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Levi

Hotelli on rinteen reunassa ja näyttää hylätyltä. Makaan sängyllä  ja tuijotan seinällä roikkuvaa valokuvaa, jossa seisovat laihat tykkylumeen pukeutuneet kuuset. Sänkyyn on pedattu valkoiset hotellilakanat ja jalkopäähän on heitetty pala beigeä tekoturkista. Hotellin aulaan on jostain syystä pysäköity punainen Porche. Tarjoilijat hotellin ravintolassa puhuvat suomea murtaen, siivoojat taas sanovat mie ja sie.

Olen istunut luennolla, pitänyt potilasrastin, ajanut cabinilla (?) alas rinnettä, käynyt K-marketissa ja kivunnut yli 600 porrasta takaisin hotellille. Väsyttää, muttei oikealla tavalla.  Mietin viime yönä erästä työhön liittyvää asiaa. En päässyt pohdinnassani minkäänlaiseen lopputulokseen. Ehdin hetken lukea ennenkuin on lähdettävä illalliselle. Sainpahan tännekin jotain sutaistua. Parempaan en nyt pysty.



torstai 6. helmikuuta 2014

Talviurheilu

Lennän huomenna Leville. Pidän siellä pienen esityksen, jonka olen jopa tehnyt valmiiksi. Noihin kahteen pieneen lauseeseen liittyy ihan riittävästi stressiä. Levillä voi harrastaa erilaisia talviurheilulajeja: viime vuonna kipusinkin rinneravintolaan äklömakealle alkoholipitoiselle juomalle. Sellaista en muussa kuin talviurheilumielessä kurkkuuni kumoa.

En välitä hiihtokeskuksista, ne ovat jotenkin teennäisiä. Itävaltalaistyylisten talojen keskellä risteilevät humalaiset lomalaiset. Tanssitaan monot jaloissa pitkin pöytiä ja ollaan tuttavallisia.

Pelkään lasketteluhissejä. Silloin kun vielä laskettelin, ylös joutui raahautumaan henkensä kaupalla ankkurimaista puukalikkaa takapuolen alla pitäen. Hirvitti hetki, jolloin kapulasta oli irroittauduttava, onnistuisiko kolkkaamaan itsensä vai jonkun kanssalaskijan tajuttomaksi. Pysyisikö hissin kyydissä ylös asti vai putoaisiko nöyryyttävästi matkan varrelle.

Kun valittelin huonoja laskettelutaitojani sanoivat kaikki "ota laskettelutunti". Kun livuin laskettelunopettajan suksenjäljissä sujuvasti alas rinnettä ja nousin hissillä hänen ohjauksessaan, kaikki menikin loistavasti. Ongelmat alkoivat vasta kun minut jätettiin orpona tunturin laelle ihmettelemään. 

Oli helpottavaa huomata, ettei ole pakko laittaa noita jäykkiä lankkuja kiinni jalkoihinsa ja työnnellä itseään naurettavan lyhyillä sauvoilla kohti horrorhissiä. Rinneravintolaan voi vaikka kävellä, jos ihan välttämättä sinne halajaa.

Tässä vaiheessa kiroan lähtemistä. On varmaan ryhdyttävä pakkaamaan. Eilen blogiini oli valtava rynnäkkö joltain Pelit-sivustoilta. En tiedä miksi.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Galleria Noesis

Kävin Viita-akatemian kolmivuotisen kirjoittajakoulutuksen. Pienestä ryhmästämme Marisha Rasi-Koskinen on julkaissut kaksi romaania ja nyt Mari Laaksonen runokokoelman Galleria Noesis (ntamo). Istuin kolme vuotta Marin vieressä: asetuin paikalle ensimmäisenä päivänä ja nökötin samalla tuolilla kolme vuotta, sellainen ihminen on, luonnostaan laiska siirtymään. Tuijotin seinällä roikkuvaa Lauri Viidan valokuvaa. Olin toiseksi vanhin sekalaisesta joukostamme, Mari nuorin. Mari näytti joka syksy uudelta, ihan kuin luokkakaverit koulussa  aina kesäloman jälkeen. Hän on voittanut lavarunouden suomenmestaruuden. Minä en ole voittanut mitään. Keitin kurssilla kahvit paikkani ansaitakseni ja hämmästelin toisten lahjakkuutta. Sen pöydän ääressä viimeistään ymmärsin, ettei se lahjakkuuskaan aina riitä, ei kirjoittajalle itselleen eikä varsinkaan kustantamoille.

Runoja (erityisesti vaikeita) yrittää ymmärtää kirjoittajan kautta. Kun runoilija kirjoittaa "Haaleaa taivasta vasten pysähtyneestä, tarkkarajaisesta savusta tunnistaa paleltuvat sormenpäät" näkee nuoren naisen värisemässä Sampolan pihassa, kylmänkankeat sormet puristavat tupakkaa. Ja kun "Keskitalven hyppytornissa, lähiön valaisemalla jäätiköllä, viima kuljettaa kevyttä lunta." tunnistaa Laajavuoren.

Tässä kirjassa tulee, lumi sataa loivassa vaa'assa, meressä ajelehtivat muovipullot, kaikilla maailman merenrannoilla kuuluu styroksin nahkean kituva ääni, mutta betoniaita huutaa "älä luovuta", joten  ei jää paha mieli. Jotain välillä luulee oivaltavansa, vaikkei (ehkä) oivallakaan.

Miksi jotkut runot on jaettu kappaleisiin, jotka eivät noudata tavallista kappalejakoa, vaan lause katkeaa ja jatkuu seuraavassa kappaleessa. Minua se ärsyttää.

Pitää lukea kirja uudelleen. Se on aika ohut, pakatttu muoviin, painettu Saksassa. Muovista irtoaa hintalappu helposti, kansi ei tuhriinnu liimaan. Kannen kuvan on piirtänyt runoilija itse.

"Sillä pystyn nimeämään värin. Kun yhä enemmän tuntuu kuin ei äidinkieltä ole. Kun puhuminen pojimmiltaan luopumista. Seisomme liian pitkien, mittaamatta jäävien, maan alle työntyvien liukuportaiden oikeassa reunassa. Enkä sano, mitä haluan. Sanon, minkä voin." 

tiistai 4. helmikuuta 2014

Keilailun ammattilainen

Tänään oli vuorossa viikottainen nöyrtyminen keilailun parissa. Ennen keilaamista ravitsimme itseämme sosekeitolla, jonka S:n mies oli valmistanut. Ruokajuomaksi nautimme kuivaa valkoviiniä. S näytti, miten oli harjoitellut keilaamista appelsiinilla. Mehukas hedelmä vieri oikeaoppisesti makuuhuoneesta olohuoneeseen, kunnes törmäsi huonekaluihin.

Opettaja selosti jotain sekavaa rimojen laskemisesta, keilapalloon porattavien reikien vaikutuksesta pallon liikehdintään ja jonkun Mikan keilausaskelluksesta. Personal trainerimme näytti miten rennosti pallo pitää saattaa matkalle kohti ykköskeilaa. Kun minä tein saman perässä, niin pallo kaarsi piruillessaan kouruun. Niinä kahtena kertana, jolloin en tiennyt rimoista mitään, kaikki meni paremmin. Appelsiinilla tapahtunut harjoittelu oli selvästi kantanut hedelmää: S oli kehittynyt suuresti, joka tietysti harmitti minua. Ostan huomenna lähikaupasta pussillisen appelsiineja.

Alkeiskurssia käyvät miehet eivät taatusti ole aloittelijoita. Miehet eivät osallistu millekään kurssille, elleivät jo osaa opeteltavaa lajia erinomaisesti. Eräs kurssia käyvä mies heitteli opettajalle termejä, joista minulla ja S:llä ei ollut aavistustakaan.

Alan ounastella, etten tule hankkimaan elantoani keilailun ammattilaisena.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Lista

Tein listan hankalista potilaista. Älkää säikähtäkö. Jotain saattoi unohtua.

1. Puheliaat potilaat. Ovat usein erittäin mukavia ja juttelisihan sitä jollei oven takana olisi tunkua. Vilkuilen seinäkelloa ja olen joskus jopa taluttanut jonkun lempeästi ulos huoneesta.

2. Vihamieliset potilaat. He ovat luulleet pääsevänsä toiselle lääkärille, joka sattuu juuri olemaan lomalla/tutkimusvapaalla. Jotkut vihaavat lääkäreitä noin ihan yleensä. Me olemme hyväpalkkaisia ahneita paskiaisia.

3. Olen lukenut kaiken netistä potilaat. Testaavat lääkärin tietotaitoa.

4. Lääkkeet ovat myrkkyjä potilaat. Hoitavat itseään homeopaattisilla rohdoilla ja pukevat lapsilleen villavaipat. Haluavat kuitenkin tulla vastaanotolle.

5. Olen listannut kaikki asiat paperille potilaat (eivät ole välttämättä aina hankalia, joillakin ihanimmilla on tarkka lääkelista mukana!). Nostavat pöydälle paksun kansion, jossa on dokumentit kaikista laboratoriovastauksista, resepteistä ja  röntgentutkimuksista vuodesta 1958.

6. Teen tietokoneella graafisia esityksiä verenpaineestani (insinöörejä, ei paha, kaipaavat kiitosta ja kannustusta harrastuksestaan).

7. Tämäkin asia oli teksissä väärin (sappi on leikattu 1977 eikä 1978 kuten huolimaton lääkäri oli sairauskertomukseen kirjannut). Virhe on korjattava välittömästi.

Lopetan tältä illalta. Te voitte laatia listan hankalista lääkäreistä.




sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Sekalaista höppinää, taas

Eilen aamulla herätessäni tuumin: päivä on lyhyt, viikko on lyhyt ja elämä on tynkä: lähdin kaupungille ostamaan pinniä. Pinnillä kiinnittäisin kasvoille pyrkivät hiukset kun puhdistan kasvoni. Löysin pinnin, mutta ostin myös sievän tunikan ja olohuoneeseen verhot Kertun repimien tilalle. Samalla kun ripustin verhot vaihdoin huonekalujen asemointia. Kotini on kylmä ja moni on arvellut osasyyksi olohuoneen patterin edessä seisovan sohvan. Nyt sohva köllöttää toisella seinustalla.  Huonekalujen siirtäminen ilman apua on hankalaa. Yritämme Kertun kanssa tottua muutoksiin.

Kävin U:n kanssa katsomassa elokuvan Dallas buyers club. Elokuva kertoo juntista homovitsejä laukovasta sähkömiehestä ja rodeoratsastajasta, jolla todetaan HIV-virus. Ilmeisesti tauti on jo AIDS vaiheessa, sillä elinaikaa luvataan vain kuukausi. Varsinaisia taudin hoitoja tuolloin vasta kokeiltiin, eikä niiden käytölle ollut vielä FDA:n lupaa. Mies ei jää toimettomaksi vaan alkaa kuljettaa lääkkeitä Meksikosta ja pistää pienimuotoisen lääkebisneksen pystyyn. Kuten lehdistä olemme saaneet lukea Matthew McConayghey on hieno AIDSiin sairastuvana miehenä herkullinen on myös hänen liikekumppaninsa trans-gender (meneekö oikein, transsukupuolinen?) Rayon (Jared Leto).

Kävimme juomassa viinilasilliset (tai oikeastaan kahdet) elokuvan jälkeen ja muistelimme AIDSin saapumista Suomeen. Sitähän pidettiin alkuun pelkästään homojen riesana. Eräs kollega sanoi 80-luvulla, että jos mies kantaa olkalaukkua, niin vasta-aineet kannattaa tarkastaa. Muistan osastoltani ensimmäisen AIDSiin kuolleen miehen. Otin hänestä valtimoverinäytteen. Silloin vielä pelättiin hillittömästi ja sairauskertomuksen kanteen liimattiin merkki veriteitse tarttuvan taudin riskistä. Potilaita ei otettu tehohoitoon. Tuo nuorehko mies menehtyi keuhkokuumeeseen.  Nyt potilaat normaalia elämää, käyvät töissä ja saavat lapsia.

Kävin ostamassa samassa Viita-ryhmässä kanssani opiskelleen Mari Laaksosen runokokoelman Galleria Noesis. Vilkuilin sitä eilen, enkä paljonkaan ymmärtänyt. Pitää lukea lisää. Kirjakaupan mies kysyi tulenko tiistaina kuuntelemaan Anja Erämajaa, sanoin meneväni keilakurssille. Kulttuuri-imagoni kärsi kolauksen.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Käsveska

Eikös vanhemmiten kuuluisi herätä ennen kuin aamulehti kolahtaa postilaatikosta? Havahduin hereille kuuden maissa armottomaan naukumiseen ja päästin tyhmyyksissäni Kertun makuuhuoneeseen. Kerttu alkoi nuolla hiuksiani. Se löyhkäsi kissanruoalle. Piilouduin peiton alle kunnes Kerttu kyllästyi. Nukuin lopulta yhdeksään.

Hesarissa kerrotaan terveyskeskuslääkärien päivästä. Kun minulla oli pieni tytär, kuljin töissä terveyskeskuksessa viidenkymmenen kilometrin päässä, päivystin neljä vuorokautta kuukaudessa ja olin uupunut. Makasin sängyssä päivystyksen jälkeen ja pieni tyttäremme aneli huomiotani. En jaksanut edes kättäni nostaa. Minulla on vieläkin paha mieli asiasta.  Minua väsyttää taas, mutta onneksi nyt kärsin siitä ainoastaan itse.

Keskustelimme eilen sanoista. H sanoi, että hänen miehensä on vanha (melkein viisikymmentä vuotta siis) ja käyttää siksi outoja sanoja kuten makeinen. Makeinen on jotenkin hyvin kirjallinen sana. Ei kukaan sano "Otan yhden vielä yhden makeisen, vaikkei pitäisi".  Lapanen on H:n mielestä toinen outo sana. Minulle lapanen on ihan tavallinen talvihansikasta kuvaava ilmaus. Tumput, lapaset, rukkaset, kaikissa on erilliset osastot peukalolle ja neljälle sormelle.

Lapsena mummo käytti kummallisia sanoja kuten tassi. Tassi on kahvikupin alla käytettävä lautanen. Kupista kaadetaan kermaista kahvia tassille, asetellaan sokeripala huulten väliin ja ryystetään kuuma juoma sen läpi. Käsilaukkua kutsuttiin käsveskaksi. Muitakin ruotsin kielestä suomalaiseen suuhun sopivaksi muotoiltuja sanoja käytettiin silloin kun salaattikastike vielä tehtiin etikasta ja sokerista tai vatkatusta kermasta, ainakin mummolassa.

Minä pidän Riku Korhosesta, tai enhän minä häntä tunne. Mies kirjoittaa kirjojen lisäksi Imgeen kolumneja ja pitkiä henkilökohtaisia reportaaseja (joku ilkeä voisi väittää kirjoittamistapaa itsekeskeiseksi, minusta hän asettaa itsensä alttiiksi teksteissään). Nyt Korhonen kirjoitti siitä, miten pelkää rakkautta "En uskaltanut rakastaa". Kuulostaa pateettiselta, mutta onnistuu olemaan aito, ainakin tuntuu aidolta.  Rakkaudesta on kirjoitettu kaikki. Silti Riku Korhosen tekstiä lukee aina mielellään. Nyt olen tunnustanut rakkauteni Riku Korhoseen. Tasapuolisuuden nimissä mainitsen, että olen nauranut ääneen lukiessani hänen puolisonsa Anna- Leena Härkösen kolumneja.