#olenitsekäspaska

Lapsuusvuoteni käytin maailmanlopun odottamiseen. Joku uskonlahko sitä aina ennusti, dead linet lähestyivät, ja sitten menivät onneksi ohi, kunnes joku uusi guru tiesi uuden tarkan päivämäärän, jolloin kaikki olisi ohi.  Koulussakin puhuttiin lopusta, mutta sitä kutsuttiin nimellä viimeinen tuomio.

Myöhemmin ryhdyin odottamaan ydinsotaa, sitä että Yhdysvaltain tai Neuvostoliiton presidentti painaa sitä tiettyä nappia, joko vahingossa tai tahallaan, humalassa tai selvin päin. Pommista kasvaa valtava tatin muotoinen pilvi ja me kaikki kuolemme, joku onnekas heti räjähdykseen, joku vähemmän onnekas palovammoihin ja loput pitempään kituen säteilysairauteen tai syöpään.

Luin murrosiässä vesien ja ilman saastumisesta, yritin puhua niistä isällenikin, joka on sentään meteorologi, mutta siinä vaiheessa hän vain puki lenkkivaatteet ja lähti juoksemaan. 

80-luvulla pelättiin otsonikerroksen ohenemista ja vanhat pakastimet vietiin kaatopaikalle tai niistä tehtiin komposteja. Hiuslakkaan sekoitettiin jotain uutta ponnekaasua ja hiuksista saatiin taas pöyhkeämmät kuin ne oikeasti olivat. 

Nyt ilmastokriisi on niin pelottava, ettei sitä oikein edes uskalla ajatella. Meikäläinenkin on lentänyt maapalloa ristiin rastiin kaikenlaisen turhan perässä, kuunnellut luentoja siellä ja täällä, esittänyt jotain itsekin, paahtanut nahkaansa Thaimaassa, nähnyt kuumia lähteitä Islannissa, kiikaroinut leijonia safarilla ja juonut olutta Prahassa. Ostellut kaikkea turhaa. Miten nyt sitten suu pannaan kun näin kävi? Etkö muka huomannut, mihin oltiin menossa?

Jotain pitäisi tehdä ja tiedän kyllä mitä, mutta kun olen niin itsekäs paska, etten viitsi. Korkeintaan linkitän Faceen jonkun aihetta käsittelevän tekstin ja vaihdan profiilikuvaani ilmastonmuutoskehyksen. 

Olen työssäni kokenut välillä tietoturvan hidasteena, kun tietokone on tarkastanut palomuureja tai jotain, mutta nyt olen siitä hidastelusta melkein onnelinen.  Koen nuo #enjaa ja #enlue -hastagit vaivaannuttaviksi ja tekopyhiksi. Ei ole mitään helpompaa kuin naputtaa nuo sanat someen. En aio laittaa profiiliini edes "Minäkin olen käynyt terapiassa"- kehystä, vaikka olenkin ja käyn edelleen.

Vapaamatkustaja

Kävin ystävän kanssa tamperelaisessa ravintolassa syömässä kanansiipiä (tarjolla olisi ollut myös niiden vegeversioita). Eteemme kannettiin laarit vähän happamassa kastikkeessa uivia siipiä, porkkanatikkuja, sellerin varsia, valkosipulimajoneesia ja bataattiranskalaisia. 

Ryhdyin desinfioimaan käsiäni (pöydässä oli tarjolla käsidesiä), ja kun hinkkasin sormien välejä, pyörittelin sormenpäitä kämmenissäni, ja hankasin tassujani vastakkain, minulle tuli sellainen olo, kuin olisin aloittamassa vaativaa lääketieteellistä toimenpidettä, vähintään sydänleikkausta tai lonkan protetisaatiota. 

Kävin Tampereen taidemuseossa, jossa oli esillä vuoden nuoren taiteilijan, Aapo Huhdan valokuvanäyttely. Joku kuvista näytti epäonnistuneelta otokselta (se oli toki painettu kankaalle), ylivaloittuneelta. Kaikki oli varmasti tehty ihan tarkoituksella. Kuvat herättivät ajatuksia nykyisessä kauniiden ihmisten, kotien, kotieläinten, maisemien ja ruokapöytien käsitellyssä kuvavirrassa. 

Näyttelyssä huomasin, että pariskunnat käyttivät samanlaisia maskeja. Yhdellä tyylikkäällä parilla mustat ja toisella harmaat, useimmilla kertakäyttöiset perusversiot. Itse käytän vaaleansinistä kertakäyttöistä perusmaskia, vaikka maskilla voisin ilmaista itseäni. 

Haluan kuulua maskiuskovaisiin ja käyttää maskia (vaikka olen salaa jonkinlainen maskiagnostikko). Bussissa viereeni istui nainen, jolla ei ollut maskia. Koin, että hän oli vapaamatkustaja, joka hyötyi maskistani, mutta ei viitsinyt itse nähdä vaivaa ja suojata minua.

Etsin tavaroita

Mietin miksi olen kirjoittanut puhelimeni muistiin "Ei ennee, Ei ennee!" Muistin kyllä keneltä jutun olin kuullut. Asia selvisi kysymällä: A oli käynyt aikoinaan musiikkiluokan kuoron kanssa laulamassa Harjulan sairaalan kroonikko-osastolla ja koko esityksen ajan pieni mummo oli huutanut "Ei ennee, ei ennee!"

On siis aiheellista kirjoittaa hoitotahto, jossa esitetään myös musiikkitoiveet, ettei sitten tahtomattaan altistu epätoivotulle laulannalle. 

Kärsin Alzheimer-pelosta. Hesarissa listattiin 13 kohtaa, joiden perusteella pitäisi epäillä dementiaa. Välillä en muista jotain sanaa ja joudun paniikin valtaan (yksi noista kolmestatoista kohdasta). 

Unohdin uimahansikkaat (käytän niitä vesijuoksussa) uimahallin pesuhuoneeseen ja olisin unohtanut sateenvarjon kaverini autoon, jos hän ei olisi huomannut sitä. Ostin kymmeniä sateenvarjoja vuodessa, kunnes hankin sadetakin, jonka unohtaminen on vaikeampaa. No toisinaan kuljetan myös sateensuojaa mukanani. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka sateenvarjot joko unohtuvat tai menevät rikki. Tuuli repii ne vihaiseksi sotkuksi piikkejä ja repeävää kangasta.

Kun joltakin eläköityneeltä tyypiltä kysyttiin "Miten saat aikasi kulumaan eläkkeellä?" hän vastasi "Etsin tavaroita."

Ei ennee

Kun olin viime viikonloppuna kylässä ystävien luona, kysyin A:lta "Mistä johtuu, että emme enää mene yökerhoihin?" "Hormoneista", A vastasi. 

Kirjasin puhelimen muistiin samaiselta vierailulta "Ei ennee, ei ennee", enkä muista miksi tämä piti ihan välttämättä laittaa talteen. Kuka näin sanoi ja milloin?

Olen sen ikäinen, että minun kuuluisi paheksua nuorisoa, joka juhlii koronasta huolimatta. En paheksu, sillä muistan ajan, jolloin perjantai-ilta kotona oli pieni kuolema. Nuorena pitää tehdä tyhmyyksiä ja elää. Joskus tulee aika, jolloin preferoi kotisohvan yöelämän, loppuelämän rakkauden tai yhden yön jutun  etsimisen sijaan. 

Tosin jos kysyttäisiin lapsiltani, niin en todellakaan suhtautunut rauhallisesti heidän menemisiinsä vaan tykitin heitä kännykkäviesteillä "Tule kotiin" ja he vastasivat "Ihan kohta", vaikka eiväthän he kuitenkaan tulleet ihan kohta vaan paljon myöhemmin. 

Naapurihuoneiston nuoret asukkaat juhlivat viime yönä. Tungin korvatulpat korviini, havahduin joskus puoli neljän aikaan ja kaivoin tulpat korvistani. Huomasin, että juhlat jatkuivat ja ruuvasin silikonitulpat takaisin paikoilleen. Jostain syystä ei ärsyttänyt. Juhliminen kuulosti niin iloiselta, eikä musiikkia luukutettu. Eikä minun tarvinnut herätä aikaisin.

Makkulointi

Tänään on huono päivä, vettä sataa, ruoka on huonoa ja kirjojani ryhdytään makuloimaan. Jotkut kevytmieliset kuulemma käyttävät tästä romaanin vääjäämättömästä kohtalosta sanaa makkulointi. Wikisanakirjan mukaan makulointi tarkoittaa mitätöintiä. Jos romaania ei ole siihen mennessä mitätöity, niin nyt se sitten viimeistään tapahtuu.

Makuloinnissa kirjoista revitään kannet ja sen sivut silputaan. Jätteeksi muuttunutta esikoiskirjailijan unelmaa tarjotaan tätä ennen kirjailijan ostettavaksi. Aion hankkia muutaman yksilön itselleni ja siinäpä onkin kiva lahja sukulaistädeille ja rippilapsille. En vielä tiedä koskeeko makulointi ensimmäistä romaaniani, toista vai peräti molempia. Ymmärrän kyllä, että kirjojen makuuttaminen varastossa ei ole kannattavaa. 

Kampaajani S kysyi pukeeko hän maskin. Mietin, että jos kaupassa on suositeltavaa käyttää maskia niin kaipa sama koskee kampaamoakin. Turvavälin päästä hiuksia on vaikea leikata. Puimme maskit toistemme suojaksi, muut kampaajat ja heidän asiakkaansa eivät niitä käyttäneet. 

S kertoi ostaneensa pojilleen verkkarit maski naamallaan. Myöhemmin hän huomasi kyseisen tuotteen olevan halvempi toisessa liikkeessä, palautti ensimmäisestä kaupasta ostamansa housut ja osti ne halvemmat. S kertoi, ettei olisi kehdannut toimia näin, ellei puoli naamaa olisi ollut maskin alla piilossa.

Kuorolaulu on vaarallista

Tampereen työväenopiston "Kehonhuolto -syvien lihasten voima ja ryhti" -jumpan vetäjä käytti meitä ohjatessaan visiiriä. Kokeilin ensimmäistä kertaa pukeutua maskiin jumpatessani ja se onnistui ihmeen hyvin.

Tästä kaikesta tulee absurdi olo. Sanomalehdessä kirjoitettiin, että italialaisilla on päivittäin kaksikymmentäkaksi ihmiskontaktia ja suomalaisilla vain kahdeksan. Metsäläisyydestä on tullut uusi hyve.

Hiljattain vielä sanottiin kuorolaulun ja muunkin yhteisöllisyyden pidentävän ikää. 

Vielä viime vuonna oli suotavaa jäädä jumpan jälkeen pukukoppiin rupattelemaan, nyt on vältettävä katsekontaktia, kiskottava vaatteet päälle kiireesti ja juostava kotiin.

Kirkkokuorossa veisaamisen sijaan kannattaa olla hiljaa ja pysyä kotona. Laittaa ovi lukkoon ja tarkkailla ovisilmästä naapureita ja ikkunasta muita kyläläisiä. Juopottelukin on suotavampaa kuin kuorolaulu, kunhan juo viinansa yksin, eikä tarjoa muille. 

Vaikka itse kukin selviäisimme tartunnasta helposti, niin onhan olemassa uhka, että virus pääsee leviämään laajasti, eikä terveydenhuoltomme kestä sitä. Hoitopaikat eivät riitä, välineet loppuvat ja hoitohenkilökunta sairastuu tai joutuu karanteeniin. Tällä hetkellä tilanne näyttää kyllä hyvältä, sillä sairaalahoidossa on toistaiseksi vähän potilaita. Ensi kuusta ei vielä tiedä kukaan.

Suomessa kuolee vuosittain yli 50 000 ihmistä, joten koronavirusinfektioon menehtyneiden määrä (351) tuntuu tähän suhteutettuna vielä vähäiseltä. Toisaalta jokainen infektioon menehtynyt on ollut jonkun äiti, isä, sisar, naapuri, inhottu, rakastettu, vihattu, lapsi, isovanhempi tai kuorokaveri. 

Vaarallista

Kävin Helsingissä, vaarallisessa kaupungissa. En uskaltautunut ostoskeskuksiin, kuntosaleille, kampaamoihin, museoihin, karaokeen, yökerhoihin tai teattereihin.

Istuin junassa maski kasvoillani, kävelin ystävieni luo ja vietin pari vuorokautta heidän kotinsa virusvapaassa mikroilmastossa. 

Teimme ruokaa, nukuimme pitkään, kävimme pienellä kävelyllä ja näimme Maria Veitolan, juttelimme ja katsoimme suosikkiartistiemme esityksiä Youtubesta.

A haluaa aina kuulla David Bowieta ja Grace Jonesia ja Ö turkkilaista iskelmää. Olen yleensä illan siinä vaiheessa Leonard Cohen -tasoisessa hiprakassa. 

Tällä kertaa A ei soittanut trumpettia keskellä yötä.

Ö:llä on Suomen ja Turkin kaksoiskansalaisuus, turkkilaisena hän ei voisi matkustaa juuri mihinkään ilman viisumia, nyt suomalaisena maailma on avoin (jos se siis olisi avoin). 

Ö  keitti turkkilaista jugurttikeittoa, jonka valmistusaineet olivat jugurtti, voi, vesi, kananmunan keltuainen, vehnäjauho ja riisi. Mausteeksi lisättiin suolaa ja minttua. Ei se ollut hassumpaa, aion valmistaa sitä myöhemmin kotona. 

A:n kanssa laitoimme ihanaa lasagnea, jota nautimme Amarone punaviinin kera.

Päädyin siihen, että elämä on hyvää, ehkä epätasaista, mutta tällä hetkellä onneksi siedettävää.

Hyveposeeraus

Luin jokin aika sitten Kari Hotakaisen romaanin Tarina, jossa irvaillaan nykyajan tarinallistumiselle. Emme enää osta sohvaa, puukkoa, lasia tai sukkahousuja, vaan niillä kaikilla pitää olla tarina, jonka ostamme. Romaani kertoo myös maaseudun muuttumisesta Virkistysalueeksi sen jälkeen kun kaikki ovat muuttaneet Kaupunkiin ja ihmisiä on asutettu mm. tyhjiin ostoskeskuksiin.

Tarinassa itseeni iski eniten tarpeemme näyttää hieman paremmilta kuin olemme. Kaunistella elämäämme ja valintojamme. Jonkinlainen hyveposeeraus kuuluu nykyään monen elämään. Sanotaan toista, mutta toimitaan kuitenkin toisin. Tiedän tämän, sillä kuulun itsekin näihin ihmisiin. Mainitsen usein autottomuuteni kuin olisin tehnyt valinnan luonnon hyväksi vaikka todellisuudessa en tarvitse autoa ja auton pitäminen maksaa. Osallistun ulkomaalaistyövoiman riistämiseen vain silloin kun tekee mieli nepalilaista ruokaa. En teetä kenelläkään pimeitä töitä, ellei se ole itselleni todella edullista (no tarpeeksi hyvää tarjousta ei ole vielä tullut).

Saan hyveellisyydestä mielihyvää ja tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi kuin muut, vähän kuin uskovainen, joka on välttänyt synnit, mutta joka tarkkailee toisten käytöstä. 

Kävin kuuntelemassa Akateemisen lukupiiriä, jonka vieraana Kari Hotakainen oli. Ennen tilaisuuden alkua kirjailija istui toimettomana ja näytti varsin vaivautuneelta. Kannoin repussani Tarinaa, joka olisi kaivannut signeerausta. Pohdin asiaa aikani, pomppasin pystyyn ja etenin kirjailijaa kohti kuin olisin hypännyt kylmään veteen ja pyysin häntä signeeraamaan opuksen. "Minulla ei ole kynää", hän sanoi, niinpä nappasin läheisestä lukupiiripöydästä kynän. Tähän asti tämä meni ihan hyvin. Sitten aloin höpöttää, että olin tavannut Hotakaisen Kuopiossa vuosia sitten, kun hän vielä seurusteli X:n kanssa. Tähän kirjailija ei sanonut mitään. Myöhemmin muistin ravintolan, jossa silloin istuimme (Lekkeri).  Eihän siitä ole edes neljääkymmentä vuotta.

Jälkeenpäin tietysti hävetti. 

Tilaisuus oli tosi kiva, mieleeni jäi asia, jota en ole Hotakaisen kirjoista huomannut. Niissä ei olla koskaan humalassa. Hotakainen sanoi, ettei hän halua käyttää romaanin henkilöiden käytöksen motiivina alkoholia. 

Kari Hotakainen kertoi, että Ville Viksten kustantamosta oli aikoinaan sanonut, että ammattikirjailijaksi tullaan 30 vuodessa, jonka jälkeen saa olla tarkaana maaneerien kanssa. Minulla ei siis ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tulla ammattikirjailijaksi toisaalta ehkä merkittäviä maaneerejakaan ei ehdi kehittyä.

Kymmenen tapaa tulla onnettomaksi

Kun kaikkialla neuvotaan, miten tulla onnelliseksi, niin minä voin neuvoa miten päätyä onnettomaksi. Idean tähän tekstiin olen varastanut Janne Sarjan kirjasta Läpimurtoteos (Siltala 2020)

1. Etsi kaikesta virheitä, varsinkin itsestäsi. Aloita ulkonäöstäsi ja lauluäänestäsi, mutta älä lopeta niihin. 

Aina kannattaa valittaa, sillä silloin saattaa saada ilmaisen jälkiruoan.

2. Kirjaa iltaisin paperille kolme negatiivista asiaa kyseiseltä päivältä. Kaivele, kaivele, kyllä niitä aina sen verran löytyy. Lue kirjoittamasi tekstit sunnuntai-iltaisin. Julkaise ainakin yksi niistä Facessa.

3. Seuraa menestyvämpien ihmisten ja entisten seurustelukumppanien ja heidän uusien puolisoidensa some-tilejä. Nukahda Face-päivityksiin ja herää katsomalla seuraamasi Insta-tilit. Heräile yöllä tarkastamaan onko Trump tviitannut.

4. Mene myöhään nukkumaan ja herää oikein aikaisin.  

5. Älä harrasta liikuntaa. Kannattaa ajaa autolla kaikkialle minne vaan pääsee ja jos johonkin ei pääse, niin sinne ei pidä mennä. Miksi edes pitäsi, sillä sellaiset paikat eivät ole ihmisiä vaan hirvikärpäsiä varten.

6. Katso uutisia, lue sanomalehdestä USA:n presidentinvaaleista ja ilmastonmuutoksesta, seuraa tarkkaan koronauutisointia ja laadi epidemiasta omia teorioitasi. Ota osaa maskikeskusteluun. 

7. Älä tapaa ketään, äläkä soita kenellekään, sillä sehän ainoastaan häiritsee ihmisiä, joilla on tärkeämpääkin tekemistä kuin jutella kanssasi joutavia. Jos vahingossa törmäät johonkin tuttuun, älä tervehdi tai ainakaan hymyile. 

8. Alkoholi sopii jokaiseen kellonaikaan ja kaikkiin tilaisuuksiin. Sitä ei voi koskaan juoda liikaa.

9. Hanki vaikea parisuhde niin ei tarvitse elää yksin. 

10. Älä naura itsellesi.

Kynsilakka on syntiä

Olen taas ajautumassa trikoovaatteissa huoneesta toiseen hiihteleväksi täti-ihmiseksi. 

Onneksi sentään vielä pääsee jumppaan (tänään) ja kuntosalille (huomenna). 

Kävin katsomassa Zaida Bergrothin ohjaaman elokuvan Tove ja tykkäsin näyttelijöistä, pönötyksen puutteesta (pönötys riivaa usein elämäkertaelokuvia), vaatteista ja kuvauksesta. Toven Pariisin matka oli kuvattu Turussa, mutta sekään ei haitannut. 

Elokuvan lopussa oikea Tove tanssi kalliolla ja siitä tuli pakostakin hyvälle mielelle. 

Tove Jansson kirjoitti kirjoja, näytelmiä, piirsi sarjakuvia ja maalasi. Vaikka hän oli monilahjakas, hän koki aina jääneensä vaille arvostusta taidemaalarina ja se laimensi iloa kaikesta hyvästä mitä hän oli saanut aikaan. Hänen isänsä oli arvostettu kuvanveistäjä Viktor Jansson, joka piti tyttärensä piirtämistä ja kirjoittamista turhana pipertämisenä. Moni kuvitustyö olikin Tovelle tarpeen lähinnä siksi, että sai ruokaa, puita lämmittämiseen ja vuokran maksettua.

Hämeenpuistossa seisoo Viktor Janssonin vapaudenpatsas, sisällissodan valkoisen osapuolen pystyttämä muistomerkki, muuten en isä Janssonin tuotantoa tunnekaan. 

Tyttären työt ovat lopulta lähes kaikkien rakastamia.

Ehkä olen tästä jo kirjoittanutkin, mutta ei se mitään. Muistelimme siskoni kanssa kouluaikojamme ja hän kertoi, että heidän opettajansa oli piirrätyttänyt heillä puolen vuoden ajan Golgatan ristejä, jotka sitten roikkuivat toiset puoli vuotta luokkahuoneen seinällä.

Kun yksi oppilaista oli lakannut kyntensä, hän joutui hinkkaamaan kynsiään kynsiharjalla kokonaisen koulupäivän. Siinäpä oppi, että kynsilakka oli syntiä. 

Ehkä minä opin Tovesta, että omaa tekemistään voisi edes itse arvostaa.

Pelottelulista

Hesari pyytää lukijoita kertomaan millä hirveyksillä heitä on lapsena peloteltu. Tässä oma listani, olkaa hyvä:

Sitrushedelmät: Yksi tavallisimmista varoituksista liittyi tukehtumisen jatkuvasti vaanivaan uhkaan. Appelsiiniin saattoi tukehtua, joten hedelmän syöminen oli kuin pelaisi venäläistä rulettia. Silloin kun sellaista herkkua sai, se piti pilkkoa pieniksi paloiksi, istua nätisti pöydän ääressä ja keskittyä pureskeluun. 

Muovipussit: Jos veti muovipussin päähänsä niin huonosti kävi, henkihän siinä meni. Uskalsin katsoa muovipusseja vain matkan päästä, mutta toisaalta välillä tuli voimakas halu ihan varovasti sovittaa pussia päähänsä. 

Hukkuminen: Jos nousi veneessä seisomaan, järvi imaisi moisen poukkoilijan oitis syliinsä, eikä paluuta ollut. Toisaalta me lapset saimme uida ja soudella ilman aikuisten valvontaa. 

Tulitikut: Tulitikkua ei saanut heittää roskikseen ennen kuin oli viruttanut sitä vedessä riittävän pitkään, sillä muuten se kyti roskien joukossa, koti paloi poroksi ja lapset siinä mukana. 

Oudot jutut: Jos nielaisi appelsiinin siemenen se iti suolistossa ja pienestä siemenestä kasvoi kokonainen puu, jonka oksat tunkivat ulos suusta ja nenästä. Purukumin nielaiseminen johti suoliston tukkeutumiseen.

Pahimmat uhkakuvat: Jos ei ollut kiltti joutui kasvatusneuvolaan tai kasvatuslaitokseen.

Edellä mainitut varoitukset tulivat mummolta, äidiltä ja kavereilta. Mummo oli ahkerin pelottelija, suhtaudun edelleen sitrushedelmiin ja muovikasseihin pienellä varauksella. Mummo todisti uhkakuvien oikeellisuutta lukemalla ääneen uutisia hukkumisista ja tulipaloista tuoreimmasta Iisalmen sanomien numerosta, lisäämällä toimittajan tekstiin omia synkeitä huomioitaan ja huokailemalla syvään.  

Laiska blogisti

Näinä vaikeina aikoina (ironiaa) kirjoittaminen on sallittu nautinto ja piina. Kässäri edistyy hitaasti, mutta vaikka kirjoittaisin kappaleen päivässä, niin joskus vielä se tulee olemaan romaani tai ainakin näyttämään romaanilta.

Toistaiseksi olen saanut elää melko vapaasti, harrastaa, käydä kulttuuririennoissa ja tavata ihmisiä. Olen säästynyt taudilta, mutta kun sen tähän kaiken kansan (liioittelua) nähtäväksi kirjoitan niin virus saattaa jo olla kehossani ja valmistautua iskuunsa. 

Näiden sulkuihin laitettujen tehokeinojen kanssa on oltava varovainen, sillä moni on joutunut taloudellisiin vaikeuksiin, muutama teho-osastolle ja jokunen on kuollutkin tautiin, eikä se tietenkään naurata ketään. 

Kävin toissapäivänä 60+ kuntosaliryhmässä. Ohjaaja kysyi harrastanko juoksemista, kun minulla on niin hyvä juoksuaskel. Teimme kuntopiiriä, jossa siirrytään laitteelta toiselle ja suoritin juuri kaksiminuuttistani juoksumatolla. Olen vähän kuin ne, jotka menevät työväenopiston espanjan alkeisryhmään vaikka ovat opiskelleet espanjaa jo neljä vuotta.  

Joku väitti, että jos ihminen on juossut maratonin, hän ei voi olla kertomatta sitä. Olen joskus muinoin lönkytellyt maratonin Tukholmassa ja sen jälkeen vielä juhlinut laivalla läpi yön. Viimeksi mainittu on jopa merkittävämpi saavutus kuin tuo järjetön urheilusuoritus.

Presidentti sairastaa

Yhdysvaltain presidentti sairastui Covid-19 infektioon, jota tuttavallisesti kutsumme koronaksi. Tämä on herättänyt ihmiset rukoilemaan hänen puolestaan. Toisaalta joidenkin mielestä tässä tapahtui oikeus. Kun on kyse ihmisten terveydentilasta, oikeus harvoin toteutuu. 

Olen tottunut toivomaan potilaiden paranemista, sillä muulla asenteella lääkärin hommia olisi ollut hankala tehdä.

Presidentti ei ole tyytynyt sairaan osaan, vaan hän esiintyy säännöllisesti kansalaisilleen tummansininen laatupuku yllään. Ajelee masiivisella autolla, jolla saisi 70-luvun kerrostalon nurin. Miten erilaiselta näyttäisi, jos hän tassuttelisi kulahtaneessa, vauvan kakan värisessä pyjamassa tai makaisi vaaleansinisen peiton alla hörppimässä suolatonta sairaalakeittoa. 

Mieleen tulee Pohjois-Korea, jonka hallitsijan on määrävälein esiinnyttävä julkisuudessa, että ihmiset uskovat hänen olevan elossa. 

Pahinta tässä on, että mies hallitsee Yhdysvaltoja ja nauttii samaan aikaan suuria kortisoniannoksia, jotka saavat hänet käyttäytymään entistäkin hullummin. 

Hän vakuuttaa, ettei koronaa opita koulussa vaan sairastamalla. Mielestäni tietty määrä opiskeluakin olisi eduksi.

Trumpin lääkäritkin vaikuttavat menneen sekaisin arvovaltaisesta potilaastaan, jota hoitavat off label, kokeellisella lääkkeellä ja erilaisella hoitostrategialla kuin on tapana. Siinä voi käydä tosi huonostikin. 

Jos Niinistö sairastuisi, hommattaisiin sijainen, Niinistölle järjestyisi yhden hengen huone HUS:sta ja presidentin kanslia tiedottaisi päivittäin, että presidentti jakselee tänäänkin hyvin.  Kansalaiset eivät välttämättä edes huomaisi, että hän on estynyt tekemästä virkatehtäviään.

Unet ja muistot

Uniaan ei pitäisi kertoa muille, sillä ketä ne kiinnostavat. Kerron kuitenkin. Juoksimme ex-mieheni kanssa juoksutapahtumassa, jonka ainoat osallistujat olimme. Urheilusuoritus tapahtui yksityisasunnossa, jossa saattoi juosta laajaa ympyrää. T veti kierrokset kevyesti kuin Lasse Viren ja sai juoksun aikana erilaisia kivoja lahjayllätyksiä kuten muoviin pakattuja kauniita liinavaatteita. En saanut edes urheilujuomaa. Koin tämän niin epäreiluksi, että avaudun unestani kaikille, jotka jaksavat sen lukea.

Olen kahteen kertaan omistanut liput Valehtelijan peruukki -esitykseen. Esitykseen pääsy on törmännyt koronaan ja muihin pienempiin esteisiin. Nyt sujahdin Valehtelijan peruukin näytökseen vaivattomasti, sillä kaverilla oli kaksi lippua näytelmän vierailuesitykseen Tampereella. Onneksi, sillä Pirkko Saisio ja Marja Packalen olivat ihania.

Valehtelijan peruukin on kirjoittanut ja ohjannut Heini Junkkaala. Materiaalina on käytetty Saision ja Packalenin puhetta, joiden pohjalta on tehty improvisaatiot, jotka on kuvattu (materiaalia kertyi 30 tuntia). Heini Junkkaala lopulta litteroi puheen ja puristi tekstistä näytelmän. Sama produktio toteutettiin kymmenen vuotta sitten kun näyttelijät olivat vielä kuusikymppisiä. 

Pidin näytelmästä paljon. Naiset työskentelivät saumattomasti yhdessä ja poimivat toisen jutut lennosta. Hyvin valittu musiikki sopi tarinaan. Näyttämölle oli ripustettu vaatteita, muuta rekvisiittaa ei käytetty, eikä tarvittu. Palattiin näyttelijöiden ihmissuhdehistoriaan, lapsiin, nyt jo lapsenlapsiinkin, vanhempiin ja myös oma kuolema oli läsnä. Nauratti ja liikutti, sillä naisten menneisyys sisälsi lopulta paljon samaa kuin kenen tahansa ihmisen.

Kun Saision äidin uurna laskettiin, tuli isä paikalle punaisissa verkkareissa ja Saision väsähtänyt lapsi istutettiin ruumiskärryyn. Tauno Palon haudan kohdalla kaikki ryntäsivät katsomaan näyttelijän hautaa. 

Packalen miettii näytelmässä omia hautajaisiaan ja tulee siihen tulokseen, ettei suuria tiloja tarvita, Saisio pohtii riittääkö Kallion kirkko.

Näytelmässä puhutaan ihan oikeista ihmisistä, joista moni on nimetty uudestaan, kuten Kaulus, Huivi, Farkku ja Silkki. Keskustelimme tietysti näytelmän jälkeen, keitä näiden pseudonyymien taakse kätkeytyy.

On ihmisiä, joille lapsuusmuistot ovat niitä rakkaimpia, on koulumuistoihmisiä, joku muistelee toistuvasti opiskelija-aikaansa, on työmuistoihmisiä, ihmissuhdemuistoihmisiä, lomamatkamuistoihmisiä, joku muistelee kahden viikon lomaromanssia loppuelämänsä. 

Näissäkin on usein tuo sama kuin unissa, omat muistot eivät välttämättä kiinnosta toisia, eivät ainakaan viidettä kertaa kerrottuna, kuten minulla on tapana tehdä. 

Toisaalta hyvät jutut ovat aina hyviä juttuja, olivat ne totta tai eivät.  Ainakin Packalenin ja Saision kertomina. 

Kuva: Noora Geagea, Kom-teatteri

Esiintyminen

Kävin puhumassa Ei saa elvyttää -romaanista seniorien lukupiirissä. Luentosalissa istui aika paljon ihmisiä ja kysyin kuinka moni oli lukenut kirjan ja minusta näytti, että vain kolme arkaa kättä nousi. 

Muutama kertoi yrittäneensä lainata romaania, mutta Piki-kirjastoissa on pitkä varausjono, eikä kirja ehtinyt ajoissa lukijoille (johtuu Aamulehden jutusta). 

Sanoin, että jos on jotain lääketieteeseen liittyviä kysymyksiä, kannattaa kysyä joltain oikealta lääkäriltä.  Siinä vaiheessa puolet yleisöstä nousi ylös ja poistui paikalta (vitsi, vitsi).

Keskustelimme eutanasiasta ja elvytyskiellosta ja vähän kirjastankin. Tuli sellainen olo, että minun kuuluu viihdyttää yleisöä, joten kerroin hauskoja juttuja. 

Avauduin siitä, että toisinaan lääkärinä teki mieli sanoa potilaalle, että minunkin jalkani on kipeä, iho kutiaa, väsyttää, nenä vuotaa tai vatsa reistailee. Potilaat kertoivat lääkäristä, joka kärsi aina samoista vaivoista kuin hänen asiakkaansa ja sanoi vaikkapa polvikipua valittavalle potilaalle "minunkin polveani särkee". Jos kyseessä oli naisten vaiva, niin vaimolla oli sama ongelma. Potilaat nimittivät lääkäriä tuhannen taudin Tammiseksi. 

Sain rasiallisen Geisha-namuja ja myin kaksi kirjaani samaan hintaan, jolla olin ne ostanut.