tiistai 31. elokuuta 2021

Ryhmäaloitus

Kävin tänään cpap-laitehoidon ryhmäaloituksessa Taysin unipoliklinikalla. Luulin tapaavani lihavia miehiä, mutta ohjaukseen osallistui neljä tavallisen näköistä naista ja yksi mies.

Kutsukirjeessä käskettiin ilmoittautua rakennuksen toisen kerroksen automaatilla, joka ei tietenkään toiminut. Poliklinikan sihteeri antoi post it-lapun, johon hän oli kirjoittanut numeron, joka ilmestyisi myöhemmin taululle. Hoitaja kuitenkin kutsui meidät sisälle ovenraosta kuiskutellen, eikä siinä numeroita tarvittu. Numeroni oli 1901. Tämä yksityiskohta onkin tärkeä muistaa. 

Hoitaja sanoi laiteiden olleen aiemmin niin kovaäänisiä, ettei kukaan voinut nukkua sen käyttäjän kanssa samassa huoneessa. Nyt niissä humisee hento iltatuulen viesti. 

Saimme jokainen koneemme (ne annetaan lainaksi) ja harjoittelimme painelemaan nappuloita. Sen jälkeen menimme yksitellen valitsemaan maskit ja minä otin kokeeksi nenämaskin. Kuukauden kuluttua on soittokontrolli ja kuuden kuukauden kuluttua mahdollisesti toinen, jonka jälkeen olemme kai omillamme. 

Olen viikkotolkulla vastaanottanut kehotuksia täyttää Omataysissa kyselyn siitä, miten väsynyt olen. Heti kun ehdin kotiin, sain viestin, jossa komennettiin täyttämään kysely, jolla selvitellään miten tyytyväinen olen poliklinikkakäyntiin.

maanantai 30. elokuuta 2021

Somestelua

Somessa vierähtää enemmän aikaa kuin haluaisin myöntää. Mitä siitä sitten lopulta saa, vaikea sanoa. Jos Proustilla olisi ollut älypuhelin, olisi Kadonnutta aikaa etsimässä jäänyt kirjoittamatta.

Välillä tulee pakonomainen tarve kaivaa puhelin esille, ja tarkistaa, onko tullut sähköpostia tai onko joku tykännyt meikäläisen Face- tai Insta-julkaisusta. Tekstiviestit (ei kai niitä enää kukaan lähetä) ja WhatsApp-viestit äännehtivät, muut äänimerkit olen poistanut puhelimestani.

Seuraan muutamien henkilöiden stooreja (meniköhän oikein) Instassa. Riikka Suominen päivittää avoimista suhteista ja ilmastonmuutoksesta, molemmat aiheet kiinnostavat minua. Tamperelainen Emmi Nuorgam elää myös avoimessa suhteessa ja julkaisee aiheeseen liittyvää materiaalia, hän on saamelainen (kiinnostavaa myös) ja feministi. Välillä Emmi Nuorgam ojentaa meitä seuraajia rasismista ja kolonialismista. Tampereella asuu myös toimittaja Janica Brander, joka julkaisee mm. ruokaan liittyvää materiaalia.  Marko Suomi tekee kirjallisuuspodcastia, vetää kahvakuulatreenejä, järjestää kulttuurikahvilatoimintaa ja on melko tuore vegaani. Pyrkii jatkuvasti kehittämään itseään.

Elina Gustafsson on suomalainen uransa jo lopettanut nyrkkeilijä, jonka uskomatonta energiaa ja positiivisuutta on hauska seurata. Gustafsson osallistuu tänä vuonna Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun ja hänellä on samaa sukupuolta oleva tanssipari. Joonas Peso esittelee itsensä näin: Manselainen homo, nääs! Hauska mies. Kirjailija, toimittaja Anni Saastamoisella on ihana koira Sinikka (uroskoira muuten). Sinikka näyttää jatkuvasti murheelliselta. Seuraan myös Maria Veitolaa, vaikka välillä alkaa naisen runsas kaupallinen yhteistyö tökkiä.

Mitä rehellisemmin ja avoimemmin julkaisuja tehdään, sitä kiinnostavampia ne ovat, sillä kuka nyt ei haluaisi päästä sisälle toisen ihmisen elämään. 

Tässä oli muutama esimerkki seurattavista tyypeistä. Jos tiedätte innostavia Insta-ihmisiä, niin ehdottakaa niitä minulle!

perjantai 27. elokuuta 2021

Muutos

Lapset ja heidän puolisonsa ovat päättäneet pidättäytyä alkoholista tietyn rajatun ajan, osa pidemmän osa lyhyemmän. Liityin raittiiden ja reippaiden joukkoon. 

Minut on palkittu kahdesti Raittiuskilpakirjoituksissa ja olen opiskeluaikoina oksentanut kurssikaverin matolle tipattoman tammikuun aikaan. Viime aikoina alkoholinkäyttöni on ollut vähäistä. Nykynuoret ovat raittiimpia ja fiksumpia kuin aiemmat sukupolvet. 

Kävin kylässä ystävien luona, jossa on perinteisesti nautittu ruokajuomat ja saunaoluet. Kerroin, etten juo alkoholia, mutta lupaan ryhtyä puheliaaksi ensimmäisen vesilasillisen jälkeen, toisen juotuani paljastaa intiimejä yksityiskohtia elämästäni, kolmannen vesilasillisen jälkeen ehdottaa tanssimista ja neljännen juotuani itkeä. Puhua muiden päälle. 

Ihan hyvin meni, muutkaan eivät juoneet juuri mitään. Menimme nukkumaan ennen yhtätoista. En saanut kokea minkäänlaista ylemmyyttä.

En ehkä halua lopullisesti luopua lasillisesta viiniä, mutta eihän sitä tiedä.

Olen muuttanut käytöstäni muutenkin. Minun on ollut todella vaikea sanoa ei, kun joku on pyytänyt lähtemään johonkin. Niinpä olen toisinaan tehnyt asioita, joita en ole halunnut (joskus niitä on hyväkin tehdä). Nyt olen testannut kieltäytymistä hyvin varoivaisin askelin. Kukaan ei ole suuttunut (luultavammin he eivät ole edes huomanneet)! Maailma ei ole romahtunut. Vessapaperi ei ole loppunut kaupoista ja kasvit ovat jatkaneet kasvamistaan, muutama on kyllä kuollutkin. 


keskiviikko 25. elokuuta 2021

Me ollaan taiteilijoita kaikki

Olen muutaman vuoden ajan seurannut Taide-lehdesstä Raija Jäntin palstaa Lokikirja. En tilaa lehteä vaan luen sitä kirjastossa (sori). Saan Lokikirjasta usein uutta ajateltavaa. Teksti on helposti luettavaa, eikä sitä ymmärtääkseen tarvitse taiteen alaan liittyvää yliopistokoulutusta. Vaikeinta onkin kirjoittaa yleistajuisesti.

Viimeisimmässä kirjoituksessa pohditaan taiteilijuutta. Jäntti siteeraa Turun Sanomien artikkelia, jossa itseoppinut taiteilija toteaa, että maalaaminen on hänelle terapeuttista ja että se on parantanut hänen elämänlaatuaan (tämän lisäksi hän saa taulujaan myytyä). 

Ammattitaiteilijat kieltävät viimeiseen asti taiteellisen työn terapeuttisuuden. Toisaalta vaikka tavoitteena ei olisi terapia, niin luulisi ammattitaiteilijankin saavan työstään myös terapeuttista hyötyä. Tämä koskee muitakin taiteenaloja, varsinkin kirjoittamista. Vaikka Knausgårdin teosten ensisijainen päämäärä ei ole ollut terapeuttinen, niin sitäkin kirjoittaminen on epäilemättä hänelle ollut (vaikka hän ei edes haluaisi näin olevan). 

Taide-lehdessä mainitaan myös taiteilija-nimikkeen käytön laajeneminen. Me kaikki olemme kuulleet hius- ja meikki- yms. taiteilijoista.

Korona-aikana meistä kaikista on tullut taiteilijoita, ja nyt siitä saavat kustantamot kärsiä. Sen hedelmiä ripustellaan kahviloiden seinille. Itse tehtyä keramiikkaa kannetaan sukulaisille tuliaisiksi ja lahjoiksi. Sankareiden lisäksi olemme taiteilijoita kaikki.

Melkein naapuritalossani tehdään rakennustöitä ja kun työt äsken hetkeksi taukosivat, oli ihan mahtavaa. Hiljaista. Keskellä kaupunkia asuessa unohtaa miltä hiljaisuus kuulostaa ja tuntuu. Vähän kuin olisi yksin umpioidussa tilassa. 


tiistai 24. elokuuta 2021

Kirjoitan kolumnia

Villatakkini tuoksahtaa ruisleivälle. Laitoin neuleen pakastimeen joskus vuosi sitten, kun epäilin kodissani turkiskuoriaisia. Jos niitä oli, niin ovat kuolleet kylmyyteen. Säilytän samalla hyllyllä pakastamiani ruisleivän siivuja. 

Seuraava kirjoitustehtäväni on Reuma-lehden kolumni. Ensin mietin aihetta. Asiaa, joka on jollain tavalla mietityttänyt minua. Mielellään lääkärin työhön liittyvää. Kerään ajatuksia puhelimeni muistiin. 

Etsin tietoa. Tämä vaihe ei ole työläs, sillä kirjoitan aiheista, jotka ovat minulle hyvin tuttuja. 

Teen ensimmäisen version (tein sen tänään). Seuraava lehti ilmestyy 30.9, mutta kolumni pitää tietysti lähettää huomattavasti aiemmin. Katson tekstiä uudelleen huomenna ja ehkä parin päivän päästä ja sitten lähettämistä edeltävänä ja vielä lähetyspäivänä. 

Muusta kirjoittamisesta en uskalla raportoida aiemman pettymyksen vuoksi. Nyt pidän sitä hylsyä oikeastaan ihan hyvänä asiana, sillä teksti taisi olla paska.

sunnuntai 22. elokuuta 2021

Ämpärijono


Edes ilmaiset ämpärit eivät saa suomalaisia samassa määrin innostumaan kuin Ilja Repinin taide. Perjantaina Ateneumin Repin-näyttelyyn  kiemurteli satojen metrien jono. Hesarin jutussa mainittiin, että kävijöitä on ollut yli 90 000. Minulla oli nettilippu.

Repin syntyi 1844 Tšugujevissa nykyisen Ukrainan alueella ja kuoli 1930 Terijoen kuokkalassa. Ehkä tuo Kuokkala tekee hänestä monelle suomalaiselle erityisellä tavalla kiinnostavan. 

Taitelija oli tunnustettu muotokuvamaalari ja näitä muotokuvia on Ateneumissakin runsaasti esillä. Tuntuu, että Repin on saanut tallennettua kankaalle jotain olennaista malleistaan. Repin kuvasi itseään, lapsiaan ja aikansa merkittäviä henkilöitä, kuten Tolstoita. 

Repin kuvasi myös historiallisia aiheita ja otti poliittisesti kantaa. Ateneumissa voi nähdä sen pakollisen taulun Volgan lauttureista. Esillä on myös paljon piirrustuksia ja ainakin yksi veistos jäi mieleen. Nyt sitten joku asiantuntija voi korjata tekstini virheet. 

Keskustelimme näyttelyn jälkeen eri taiteenaloista ja totesin edelleen, että minua kuvataide koskettaa vähemmän kuin kirjallisuus, teatteri, elokuvat tai musiikki. Meistä nuorin oli sitä mieltä, että veistotaide on hänestä vähiten liikuttavaa. Hän ei ole koskaan puhjennut itkuun patsaan kohdatessaan. 

Tulipahan nähtyä ja olivathan ne maalaukset hienoja. Luin jostain, että Repin ihaili Rembrandtia, mutta Repinin maalausten valoisuus mielestäni erottaa hänet esikuvastaan (tämä on täydellisen amatöörimäinen ajatus). 

Kuuntelin taas Ruben Stilleriä, ohjelmassa keskusteltiin mm. ruoasta ja siinä haastateltiin Helsingin yliopiston ruokakulttuurin professoria, Johanna Mäkelää. Puhuttiin mm. viini-, kahvi- ja pienpanimo-oluthifistelystä, joista on tullut melkein valtavirtaa. Hän ehdotti seuraavaksi vaikka eri ohralajeilla hifistelyä, sillä saa pöytäseurueen sanattomaksi. 

Pyydän anteeksi kuvien epäonnistunutta rajausta. Porukkaa oli niin paljon, että kuvaaminen oli hankalaa.




perjantai 20. elokuuta 2021

Pikavisiitti

Dead line on ihmeellinen kannuste. Vaikka se olisi suttuinen merkintä kalenterissa. Hanki dead line, keksi vaikka itse. Ainakin kirjoittamisessa se toimii. Taidan merkitä imuroinnin dead linen huomiselle.

Tavaratalo ja nettikauppa Kärkkäisen johtaja on kehottanut työntekijöitään jättämään koronarokotteen ottamatta. Mies on valistanut työntekijöitä rokotteen "vaarallisuudesta" ja käyttänyt viitteenä MV-julkaisua. Pitäisikö koulussa opettaa, miten lääketieteellisiä artikkeleita luetaan ja mitä on vertaisarviointi ja impact factor? Harmittaa se Kärkkäiseltä ostettu painopeitto. 

Lähden Helsinkiin pikavisiitille (käyttääkö kukaan alle 60 vuotias sanaa visiitti, nyt vasta tajusin, että se on lähellä englannin verbiä visit). Tarkoitus on käydä Repin-näyttelyssä. Liput on, joten ei tarvitse jonottaa.

torstai 19. elokuuta 2021

Onko ilmaista kasvohoitoa olemassa?

Kävin Metson parkkipaikalla etsimässä Liisaa (nimi muutettu). Joku nainen kärkkyi parkkipaikan reunalla. Kysyin, mutta hän ei ollut Liisa. Punainen auto pysähtyi kohdalleni, Liisa nousi kuskin paikalta ja antoi minulle rasian, jossa oli korvakorut. Naputtelin summan ja naisen puhelinnumeron maksujenvälitysjärjestelmään, palasin kotiin ja laitoin uudet korvakorut korviini. Suomalaiset ja puusta tehdyt, nettikirpparilta. Niitähän minulla ei ole ennestään kuin muutama. 

Joku nainen soitti ja tarjosi ilmaista kasvohoitoa. Hän puhui niin nätisti siitä, että he haluavat tarjota malliksi tunnin kestävän hoidon, joka ei velvoita mihinkään. Hoito on kuulemma ihana. Saattavat tarjota uutta hoitoa tai myydä rasvaa, mutta eivät aseella uhaten. Liike sijaitsee suuressa kauppakeskuksessa. Nyt minua vähän arveluttaa. Ehkä jätän vaan menemättä. Ensi viikko oli muuten täynnä ja laitettiin aika seuraavalle.

Iäkäs omaiseni on kuumeillut ja serpit (CRP) ovat koholla. Tänään hän oli halunnut lettuja, jota pidämme paranemisen merkkinä. 

En ole koskaan tajunnut, miten paljon aikaa toisen ihmisen asioiden hoitaminen vie. Kaupassa käyminen, apteekki, erilaiset palvelut, kaavakkeet, luvat. Lista on loputon. En ole osallistunut tähän vaan lusmuillut täällä parinsadan kilometrin päässä.

tiistai 17. elokuuta 2021

Kuunnelmia

Afganistanin tilanne ahdistaa minuakin, mutta minulla ei ole siitä mitään omintakeista sanottavaa.

Kuuntelin Areenasta Heini Junkkaalan kirjoittaman ja ohjaaman ja Katja Küttnerin (Hesarissa oli tänään hänen 50-vuotishaastattelunsa) esittämän monologin Homoäiti. Homous on tässä kuunnelmassa sivuasia, kyse on lapsiperhearjesta. Tosin tapa, jolla kuopus saa alkunsa, on varsin hupaisa. Kuunnelmassa perheen esikoinen alkaa itkeä, ettei hän halua tulla vanhaksi. Minäkään en halua! Haluan tulla nuoreksi, lahjakkaaksi ja kauniiksi!

Moni on tänä kesänä kuunnellut Armi Aavikosta kertovaa audiodraamaa (Areena). Armi Aavikko-siinä välissä olin elossa -kuunnelmasarjan on kirjoittanut Kati Kaartinen ja ohjannut Antti Leino. 

Armi Aavikko voitti 1977 Miss Suomi tittelin, jonka jälkeen hän osallistui Dannyn kiertueeseen etsien uusia missiehdokkaita. Danny keksi, että missi voisi myös laulaa.  Armin ja Dannyn duona esittämä Tahdon olla sulle hyvin hellä olikin menestys ja toisaalta pilkan kohde. Inhosin kappaletta, enkä pidä siitä vieläkään. Kuunnelmasarja on kuitenkin kuuntelemisen arvoinen sekoitus fiktiota ja aikalaisten haastatteluja.

Kun Talibanin valtaan nousu näytti varmalta, ryntäsivät naiset ostamaan burkia (burghia?), koko vartalon ja kasvot peittäviä röijyjä.  Nyt tuntuu toivottomalta, mutta uskon kuitenkin, että joku ratkaisu keksitään, vaikka siihen menisikin aikaa. Tyttöjen kouluttaminen tuntuu yhä tärkeämmältä.

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Kotkassa


Vietin muutaman tunnin Kotkassa, jossa ei ole aiemmin tullut käytyä. Olimme liikkeellä neljän naisen porukalla. 

Tutustuimme ensin kauniiseen Sapokan vesipuistoon, jonka elementit ovat kasvien lisäksi vesi, kivi ja valaistus (edellä mainittu on kopioitu kaupungin sivuilta, valaistusta emme tietenkään nähneet). Puistossa virtaa vesi, sieltä löytyy eksoottinen vesiputous ja merenlahteen on istutettu karppeja, jotka pitävät osaltaan huolta veden puhtaudesta. Veden ääressä istua kökötti rivi kalastajia, jotka näyttivät saavan ihan saalistakin. Puistosta löytyi hauskoja eläinveistoksia.

Seuraava kohde oli Katariinan meripuisto, jossa merituuli ja sade meinasivat viedä hiukset päästä. Puiston kohdalla sijaitsi aiemmin nestesatama, jonka lopetettua rannan maisemointityöt alkoivat 2004. Jos Sapokan vesipuisto olisi hortensia niin tämä voisi olla  tuulen piiskaama merikaali. Puistossa oli paljon katsottavaa, erilaisia opettavaisia ja kuntoa kohottavia aktiviteetteja, taidetta ja tietysti meri. 

Kävimme parilla kirpputorilla ja syömässä ravintola Kesisarinsatamassa, jonka totesimme ihan mainioksi ruokapaikaksi. 

Kotiin tullessa poliisi ohjasi käyttämään eri reittiä ja syyksi paljastui Elokapinan protesti, jolla vaaditaan pikaisia toimia ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi. Mietin, pitäisikö mennä kannustamaan, mutta sen sijaan heittäydyin sohvalle.

perjantai 13. elokuuta 2021

Ratikka-ajelu

Tampereelle on tullut ratikka, jos joku ei ole vielä kuullut. Toistaiseksi ratikka ajaa kahta eri linjaa: Hervannasta Pyynikintorille ja Tays:sta Sorin aukiolle. Jotkut ovat sitä mieltä, että ratikka oli kallis ja huono sijoitus. 

Kokeilimme ystäväni M:n kanssa matkustaa ratikalla Hervantaan. Mieleeni tuli Juhani Ahon Rautatie, joka piti kouluaikaan lukea. Astuimme rohkeasti kulkuneuvoon Pyynikintorin taidepysäkiltä ja saimme vaivatta istumapaikat. Kaikki näytti uudelta, valoisalta ja siistiltä. Ratikka kulki tasaisesti, eikä meitä pelottanut yhtään. Kuulutukset olivat selkeitä samaten taulut, joista sai lukea, mikä pysäkki oli tulossa. Hujauksessa olimme Hervannassa. 

Nousimme ratikasta kauppakeskus Duon kohdalla ja pohdimme, miksi sen sisätilat ovat ankeat. Päädyimme siihen, että ainakin osasyy on tumma väritys ja matalalle asettuvat katot. Istumapaikkoja ei ollut (johtuiko koronasta?). Linkosuon kahvilan tarjonta oli taattua tasoa, mutta istuimen verhoilu oli rikki ja pöytä likainen. 

Kävelimme vielä Ahvenisjärven rantaan, joka näytti viihtyisältä. Laiturilla istui sellaista porukkaa, ettei sinne olisi tohtinut mennä. Kaiken näkemämme perusteella en olisi valmis muuttamaan Hervantaan. Olen muuten asunut siellä aikoinaan, silloin kun siellä oli korkeakoulu, metsää ja muutama kerrostalo.

Paluumatkalla jäimme kyydistä Sorsapuiston paikkeilla, ihailimme rauhallista tunnelmaa ja istutuksia. Kävelimme Telakalle ja söimme maukasta minestronekeittoa ja joimme raitkkapäivän kunniaksi valkoviinilasilliset.

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Mitä mietin tänä aamuna?

Kuulun Facen Ragdoll-ryhmään, jossa käsitellään päivittäin kissojen vatsavaivoja. Joka kerran kun oksentelu tai ripuli tulee puheeksi, joku ryhmäläinen kehottaa heti viemään katin eläinlääkärille, sillä oksentelu ei kuulemma kuulu terveen kissan elämään. Kaikki tuntemani kissanomistajat korjaavat silloin tällöin kissan oksennuksia sängyltä tai lattialta. 

Ryhmässä paheksutaan muiden kissojen ruokavaliota, sillä oma katti saa sitä eläinlääkäriltä hankittua muonaa, jolla on sisäfileen kilohinta. Jos pitäisimme omasta ja lastemme ruokavaliosta yhtä hyvää huolta, joutaisivat lääkäriasemat sulkemaan ovensa. 

Olen nukkunut cpap -laitteen kanssa muutaman viikon. Ei se ihan helppoa ole. On hankalaa, kun herää yöllä ja nenää kutittaa ja letku on irrotettava, jotta saa raavittua nenäänsä siitä pienestä aukosta. Toinen ongelma on kampauksen tärveltyminen. Aamulla hiukset sojottavat miten sattuu. 

On tässä maailmassa suurempiakin murheita. Olen lukenut lehdistä ilmastoraportista. Onneksi en ole alle neljäkymmenvuotias. Toisaalta lapseni ovat. 

Kun sanotaan, että Suomessa pitäisi tehdä jotain, tuohtuvat suomalaiset ja sanovat, että täällä on tehty kaikki ja Kiinassa se ongelma piilee. Kun moititaan maanviljelijöitä, he loukkaantuvat. Yksityisautoilijat ovat myös herkkiä kritiikille. Autolla ajaminen on kansalaisoikeus, koska bussilla ei pääse ovelle asti. Sitten on turve, josta en jaksa edes kirjoittaa.

Yksikään poliitikko ei uskalla sanoa julkisesti, että pitäisi kuluttaa vähemmän.

maanantai 9. elokuuta 2021

Tampereella tapahtuu

Olen toipunut pyöräilystä. Oikeassa sääressä ja reidessä voi nähdä rykelmän mustelmia. Jos olisin runollinen, sanoisin niiden olevan kuin violetteja orvokkeja. Olen ilmeisesti kolhinut itseäni polkupyörään. 

Hesari osti Aamulehden. Tilasin neljän kuukauden tarjouksen verran viimeksi mainittua sanomalehteä, josta neljäosan olin jo lukenut, sillä Hesari ja Aamulehti kierrättävät samoja juttuja. Hesarin tilaajan pitäisi saada oma Aamulehtensä erityiseen alennushintaan. 

Ratikka kulkee vihdoin ihan normaalisti. Kun koeajossa ilmeni ongelmia sateella, muutamat henkilöt ilahtuivat ja ilmaisivat ilonsa somessa. Verorahat menivät hukkaan! Mitä minä sanoin! Tykkään ratikasta, sen urbaanin liu'un ääni kuuluu nykin avonaisesta ikkunastani. En ole vielä kokeillut, mutta suunnittelemme vanhan ystäväni kanssa matkaa Hervantaan. Käymme Hervannan nähtävyyksissä ja kahviloissa. 

Tänä vuonna en osallistunut Tampereen teatterikesään. Somessa jaettiin kuvaa Työviksen isosta salista, jotta ihmiset näkisivät, miten harvassa katsojat siellä istuivat. Pitäähän meitä kulttuurikaapuja suojella. Toivottavasti kukaan ei mennyt suoraan teatterista terassille, jossa oli ihan eri meininki.  

Nyt taidan lähteä kirjastoon. Vaikka delta. Vaikka sade.


lauantai 7. elokuuta 2021

Saaristossa polkemassa

Pyöräilin kaverini M:n kanssa Saariston rengastien (reilu 200 kilometria). Viivyimme matkalla neljä päivää ja kolme yötä. M on sattumoisin anestesialääkäri, johon tutustuin vuosia sitten lääkärien Aslakissa, olimme sitä ennen jo käyneet samassa jumpassa. Nyt M kertoi, että oli heti minut nähdessään ajatellut, että tuo olisi vaikea intuboitava. Elvytystilanteeseen ei onneksi matkalla jouduttu. 

Aloitimme reissumme tiistaiaamuna matkustamalla junalla Turkuun, josta olimme varanneet sähköavusteiset polkupyörät. Jos joku ajattelee, että tuollainen polkupyörä on mopo, niin erehtyy, kyllä omia lihaksiakin tarvitaan. Ylämäet vaan muuttuvat miellyttävimmiksi.

Poljimme ensin Paraisille, jossa söin kasvishampurilaisen ja M jotain kananlihakökkäreitä ja ranskalaisia. Nautimme eväät terassilla ja seurustelimme ampiaisten kanssa. Jatkoimme Nauvoon, näimme siltoja, merta, rekkoja ja toisia pyöräilijöitä. 


Olimme varanneet Nauvosta hotellihuoneet, mutta varauksemme olivat oudosti kadonneet. Nainen hotellin respassa teki pari tuntia töitä löytääkseen meille uudet. Istuimme hotellin terassilla ihaillen Nauvon vierassatamaa ja nautimme Aperol Spritzit, jotka kohottivat hieman mielialaamme. Sitten vielä söimme paistettuja ahvenia ja olimme valmiita antamaan anteeksi hotellin kömmähdyksen. 

Lopulta yöpymispaikka löytyi Korppoosta, hotelli Korpoströmistä, josta saimme perhehuoneen. Nukuin kerrossängyn alapetissä ja M parivuoteessa. Korpoströmissä sijaitsee myös saaristokeskus, jossa emme käyneet. Meidät ja pyörät kuljetettiin taksilla Korppooseen, taksimatkasta tai hotellista emme joutuneet maksamaan mitään.  (Yllä kuva Korpoströmistä.)

Pistäydyimme 1400-luvulla rakennetussa Korppoon kirkossa, joka on omistettu pyhälle Mikaelille, vaatekaupassa (Amalias Hem), jossa oli niin paljon vaatteita pienessä tilassa, etemme jaksaneet ostaa mitään. Joimme pullakahvit Korppoon torilla yhdessä sadan ampiaisen kanssa. Torikahvilan pitäjä neuvoi meitä ystävällisesti eteenpäin. (Yllä kuva Korppoon kirkosta.)

Houtskariin päästäkseen oli mentävä lauttaan. Lauttoja ja losseja oli muutenkin matkan varrella paljon ja niistä vain yksi oli maksullinen (pyörältä 12 euroa). Pyöräilijä mahtuu aina lauttaan, autoilija ei välttämättä.


Houtskarissa yövyimme Saaristokoululla, jossa pidettiin samaan aikaan rippikoululeiriä. Huone maksoi 65 euroa, vessa ja suihku sijaitsivat käytävällä ja runsas aamiainen eri rakennuksessa. Kävimme syömässä Skagen-nimisessä ravintolassa vierasvenesatamassa. Pistäydyimme myös paikkakunnan baarissa, jonne etsittiin ensi vuodeksi kesätyöntekijää, harkitsen vakavasti. Uimme Saaristokoulun läheisellä Vittelundin uimarannalla. Saaristokoulu oli alkoholivapaata aluetta ja sen yhdessä rakennuksessa sijaitsi lähetyskauppa, jossa myytiin kirpputoritavaraa lähetystyön hyväksi. Kävimme luonnollisesti myös Houtskarin 1700-luvulla rakennetussa puukirkossa (kuva yllä).


Lepohetki alkoholivapaalla saaristokoululla. 



Lauttoja, lauttoja, lauttoja. Lauttamatka Iniöön kesti lähes tunnin. Iniössä söimme lounaan seurakuntatalon salissa. Ja kävimme taas kerran kirkossa. Kävelimme kahden ja puolen kilometrin luontopolun Kasbergetin laelle, jossa seisoi hieman huojuva näkötorni. 

Sitten siirryimmekin lautalla mantereen puolelle Kustaviin ja sieltä Taivassaloon, jossa vietimme viimeisen yön Ketarsalmen kievarissa, joka olikin mainio paikka. Huoneet maksoivat vain 60 euroa ja niissä oli oma kylpyhuone. Kun menimme paikalle nälissämme, ei keittiö ollut enää auki. Ystävällinen mies järjesti meille ruoan, joka sisälsi erilaista savukalaa, punajuuripihvin ja salaattia, eikä laskuttanut mitään. Aamulla hän oli pyyhkäissyt pyörien kasteesta märät satulat. 


Aamulla polkaisimme Hakkenpäähän, josta lähti lautta Meersaloon, sieltä Naantaliin, jossa söimme lounasta. Naantalista oli enää mitätön 17 kilometrin polkaisu Turkuun. Joimme kahvit Livonsaaren osuukaupan terassilla

Olimme tyytyväisiä reissuun. Emme kastuneet kertaakaan. Polkupyörät toimivat pääasiallisesti hyvin. Viimeisenä iltana M:n pyörän akku ei suostunut latautumaan ja pyörävuokraamon tyyppi löysi pienen kiven siitä kohdasta, johon laturi yhdistetään. Lataus riitti kuitenkin Turkuun saakka. Persaus on vähän arka, muuten kroppa kesti hyvin, vaikka ei ole tullut viime aikoina paljon pyöräiltyä. Matkan varrella tapasimme muita pyöräilijöitä ja kaikki olivat ystävällisiä ja joidenkin kanssa tuli juteltuakin (muutamista tuli melkein tuttuja). Maisemat olivat kauniita, ruuhkaa ei ollut ja sää oli juuri sopiva, ei liian helteinen. Lautat toivat kivaa vaihtelua polkemiseen. 

Korona lähdes unohtui, sillä ihmiset eivät näyttäneet juurikaan käyttävän maskeja edes sisätiloissa. Me käytimme ja saksalainen mies ja hänen teini-ikäinen poikansa. 


Siltoja, siltoja, siltoja...

 


maanantai 2. elokuuta 2021

Saattaa kirpaista

Olen koronaepidemian ajan ruiskauttanut käsidesiä kauppojen eteisissä seisovista automaateista. Monista tippuu ikävä kyllä vain säälittävä tippa kyseistä ainetta. Niin vähäisestä määrästä ei ole merkittävää hyötyä. Sellainen pisara lie turhauttava myös ainetta päihtymistarkoituksessa nauttivan kannalta. Tulee vain paha mieli. Toisissa liikkeissä viinaa suorastaan suihkuaa. Erään seinään kiinnitetyn käsidesipullon kohdalle oli kiinnitetty lappu, jossa luki "Yksi painallus riittää!". Ei riitä, hygieniahoitaja ohjasi ottamaan kolme painallusta. 

Luen Adam Kayn kirjaa "Kohta voi vähän kirpaista", joka kertoo kirjoittajan työskentelystä lääkärinä NHS:ssä, brittien julkisessa terveydenhuollossa. Kayn kirja on ollut suuri kansainvälinen menestys (kannessa lukee, että se on käännetty 37 kielelle). En ole vielä lukenut teosta ihan kokonaan. 

Lääkärinä löydän kirjasta monta tuttua asiaa. Valtavan työmäärän. Toimimattomat potilastietojärjestelmät. Uran alkuvaiheeseen liittyvän jatkuvan päivystysrumban (joillain aloilla se jatkuu koko uran ajan). Huonon ohjauksen (ehkä se on jo parantunut), moni toimenpide näytetään kerran, sitten se pitää tehdä itsenäisesti ja kolmannella kerralla pitäisi olla valmis opettamaan se muille. Ihan kaikkea ei ehdi edes nähdä, mutta nuorilla lääkäreillä on onneksi nykyään YouTube, ennen kaikki piti opetella kirjoista. 

Kayn tekstissä kiusaa se, että hän työskentelee sairaalassa gynekologina ja kertoo potilastapauksista (nimettöminä tietysti), jotka ovat kyllä hauskoja, mutta saattavat kuitenkin olla potilaille kipeitä. Voivat lukiessa kirpaista, luulisin.

Minunkin olisi ehkä pitänyt pitää päiväkirjaa ja merkitä kaikki erikoiset/hassut jutut ylös, niin nyt voisin olla rikas ja kuuluisa.