tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vappuaatto

Vappu on yliarvostettu juhla. Vappuun sopivatkin erinomaisesti nakit ja perunasalaatti. Uusi vuosi sentään antaa illuusion jostain tuoreesta. Vappuna kaivetaan esille keskenkasvuisen saavutuksen kellastunut symboli, ylioppilaslakki. Aikuiset puhaltavat pilliin ja liimaavat päähänsä hassun nenän. Ja luonnollisestikin juovat itsensä humalaan. Onko muuten yhtään juhlaa, johon ei kuulu juopottelu? Pääsiäinen on sellainen, ilmankos silloin onkin aikalailla tylsää. Monta tyhjää pyhäpäivää peräkkäin.

Vappupäivänä vaelletaan krapulassa puistoon, jonne kaikki muutkin tulevat. Viltti heitetään ruohottomalle maalle ja jos oikein hyvin käy, niin ei sada räntää. Salaattikastiketta kaatuu uudelle leningille ja naapuriviltiltä joku rojahtaa keskelle hedelmäsalaattia. On järkyttävän kylmä ja hampaat kalisevat viilennettyä kuohuviiniä naukkaillessa.

Aiemmista kokemuksista viisastunut kyyninen keski-ikäinen nainen suunnittelee viettävänsä vappua ragdoll kissansa Kertun kanssa. Kotieläinten vilpittömään kiintymykseen voi luottaa. Ei hänellä tosin muuta seuraa olisi edes tarjolla. Kukaan ei tule ovelle vastaan, kun hän astuu eteiseen ruokakasseja raahaten. Yleensä kissan naukuminen kuuluu porraskäytävään saakka. Eteisen pöydällä on lappu, johon on raapustettu: "Lähdin kavereiden kaa bailaan. Ei tartte valvoo, voi mennä myöhään. Lainasin uutta mustaa toppia. Kerttu."

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Puolimykkä mies

Kirjoitusryhmä oli eilen luonani ja luimme ahkerien ja lahjakkaiden jäsentemme tekstejä (ei siis minun). Olen kirjoittanut viimeisinä kuukausina siihen käsikirjoitukseen, johon en usko, noin viisi uutta lausetta. Olen poistanut siitä vähintään saman verran materiaalia. Kirjoittaminen on kivaa, mutta se on kivaa vain jos joku muu lukee tuotoksen ja kehuu sitä. Blogin kyhääminen antaa nopeaa, varsin helppoa narsistista nautintoa. Kokonaisen käsikirjoituksen tuottaminen on epävarmaa ja työlästä. Varsinkin kun usko siihen on mennyt siinä määrin, ettei sitä edes kehtaa näyttää kenellekään. Blogi on kuin rakastaja, jota tapaat pari kertaa vuodessa, jolloin juot samppanjaa ja saat kuulla miten ihana olet. Romaanikäsikirjoitus on kolmenkymmenen vuoden avioliitto puolimykän miehen kanssa.

Kun siis kymmenen vuotta aherrat kaiken liikenevän vapaa-ajan, niin joku kustannustoimittaja saattaa lukea pari sivua sydänverellä tuottamastasi mestariteoksesta. Jos läpäiset julkaisukynnyksen (joka on erittäin epätodennäköistä) niin pääset puhumaan johonkin kirjamessujen nurkkaan, jossa kuuntelijoita on neljä: oma äitisi, joku ystävä ja pari mummoa, jotka ovat erehtyneet salista. Viereisessä kammarissa puhuu täydelle salille maalaislääkäri Kiminkinen.

Minulla on nälkä, mutta en kiusallanikaan syö. Kun kerran minusta ei tule kirjailijaa, niin minusta tulee laiha.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Syntymäpäivä

Saunoimme eilen Pispalassa Rajaportin saunassa, joka on muuten Suomen vanhin yleinen sauna. Se on sadan vuoden takaisessa kuosissaan. Saunominen maksaa kuusi euroa ja maksu suoritetaan pienestä luukusta lasin takana istuvalle naiselle. Pesuvesi kauhotaan sammiosta, jonne sitä lasketaan letkuilla: toisesta valuu kylmää ja toisesta kuumaa vettä. Lauteille kiivetään portaita pitkin ja kiuas on miesten ja naisten yhteinen. Naisten ja miesten puolen erottaa toisistaan seinä ja ovi. Saunassa on hämärää, löyly on kosteaa ja tuntuu rentouttavalta. Lauteille nousee kaksi kanadalaista naista, joista toinen on pukeutunut hameeseen ja narutoppiin ja toinen kokouimapukuun. Välillä vilvoittelemme pihalla, istumme penkeillä pyyhkeisiin kääriytyneinä. Moni kävijöistä on saunomassa ensimmäistä kertaa.Onneksi seinille on kiinnitetty tauluja, joissa on käyttäytymisohjeita

Minulla on tänään syntymäpäivä. Ennen FB-aikaa sain onnittelusoitot äidiltäni, siskoiltani ja lapsiltani. Nyt saan useita FB-onnentoivotuksia. Minulla ja pojallani on yhteinen syntymäpäivä.

Nokia ulkoisti kaksi kuukautta sitten toimintojaan intialaiselle firmalle. Missään tapauksessa heitä ei pitänyt irtisanoa, vaan firma vakuutti laajentavansa toimintaansa Suomeen. Siitä on siis kaksi kuukautta. Nyt yhtiön toimintastrategia vaatii 300 suomalaisen työntekijän irtisanomisen. Jos omaisi ilkeän luonteenlaadun, saattaisi väittää, että yhtiö valehteli kaksi kuukautta sitten ja etteivät strategiat muutu parin kuukauden välein. Pois moinen uumoilu. Onhan bisneksessä korkea moraali! Minkäs sille mahtaa, että tilanne muuttuu. Äsken heitä tarvittiin ja nyt taas enää ei. Sellaista elämä on.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Safkaa

Tunnin päästä saapuvat vanhat ystäväni M, P ja A. Kännykkä hälytti minut unesta kahdeksalta. Etsin juuri silloin laukkuani, johon olin pakannut kukkaroni, passini ja lentolippuni. Täysi bussillinen matkailijoita odotti minua. Herätys tuli sopivaan aikaan.

Olen koko aamun valmistanut keittokirjasta löytämääni lammaspataa. Ohjeessa käskettiin paistaa pekonia ja laittaa se syrjään odottamaan. Vaikka kuinka syväluin ohjetta, ei minulle selvinnyt, mitä pekonin odottaa. Pitäisi soittaa Alexander ja Hanna Gullichsenille.

P kysyi puhelimessa mitä aion valmistaa päivälliseksi. "Lammaspataa". P jäi sanattomaksi. Muistin, että P:n mielestä lihapadat ovat talvi- eivätkä kevätruokaa. "Parsaa alkuruoaksi". "Hyvä" sanoi P. "Parsa sopii tähän vuodenaikaan".

Eilen Alkossa pyörin viinihyllyjen välissä stressaantuneena, sillä muistin, miten A:n luona valitaan viiniä aterialle viinikaapista, jossa on tarkka järjestys (en muista mikä). Ostin 18 euron ranskalaisen valkoviinin parsan kanssa, vaikka yleensä käytän viinipulloon noin kymmenen euroa.

Soitin vielä M:lle jä kysyin, että riittääkö varmasti yksi ateria, sillä juomme kahvit Sarassa. Riittää. Voimmehan mennä saunan jälkeen vaikka Vaakon nakkiin. Huomatkaa, että nämä ajatukset ovat vain minun, he eivät todennäköisesti kritisoi tarjoamuksiani.

Nyt tulee kiire.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Päivän mietelause

Katsoin Ylen Areenalta kirjallisuusohjelman, jossa haastateltiin kirjailija Marja Björkiä. Björk toimi juristina, kunnes heittäytyi kirjailijaksi. Hänen uusin romaaninsa (en ollut kuullut kirjailijasta aiemmin) kertoo Marionista, joka kokee olevansa poika tytön kehossa. Kirjaa varten Björk kertoi haastatelleensa omaa poikaansa (entistä tytärtään). Väärään sukupuoleen syntyminen oli lapselle selvää jo ihan pienenä. Tyttären mielestä lahjaksi saatu nukke oli limainen. Transsukupuolisen ihmisen elämän voi kuvitella olevan rankkaa. Hän saa todennäköisesti niukasti tukea edes perheeltään. Vaikka se onkin hyvin raadollista, niin perheenjäsenet tuntevat myös häpeää.

Olen tervehtimisväleissä keski-iässä sukupuolta vaihtaneen kollegan kanssa. Hän on edennyt urallaan hyvin korkealle. Konservatiivisena pidetty lääketieteen maailma on osoittautunut hämmästyttävän hyväksyväksi. Toki alkuun asiaan liittyi sellaista naureskeluakin, ei kuitenkaan mitenkään pahantahtoista.

Sukupuoli ja ikä ovat niitä ensimmäisiä asioita, joihin huomio uuden tuttavuuden kohdalla kiinnittyy: onhan sitä tehtävä pika-arvio, että olisiko tuosta potentiaaliseksi kumppaniksi.

En viitsi siivota, joten ostin kukkia. Tuoreilla kukilla saa helposti aikaan illuusion siivotusta kodista.

H laihduttaa, joten hänellä on eväänä iso kippo rahkaa ja ananasta (sama satsi joka päivä). Annoksen pitää riittää koko vuorokaudeksi. Eilen illalla H ei pystynyt keskittymään mihinkään, kun mielessä pyöri paahdettu ruisleipä. H otti nukahtamispillerin ja kävi maate, jottei sortuisi ruisleivän syöntiin. Pidän tämän kuurin onnistumista kovin epätodennäköisenä noin pitkän päälle. Jossain vaiheessa kroppa tulee vaatimaan sen ruisleivän, eikä siitä yhdellä palalla selvitä.

M luki työpaikan kahvihuoneessa Aamulehden päivän mietelauseen, joka kuului jotenkin tähän tapaan: Tämän päivän murhe on huomispäivän ilo. Minä yltiöoptimistisena ihmisenä käänsin lauseen piirun verran realistisemmaksi: Tämän päivän ilo on huomispäivän murhe. Taidan painattaa omakustanteen "Inhorealistinen mietelause vuoden jokaiselle viheliäiselle päivälle."

torstai 25. huhtikuuta 2013

Jääkiekkofani

Eräs hoitaja roikotti tänään ylpeästi kaulassaan Porin ässien fanikaulaliinaa. Minua ei heivauta suuntaan tai toiseen kuka voittaa jääkiekossa, jalkapallossa tai eukonkannossa, mutta onhan se hauskaa, että joku kantaa rinta rottingilla vihollisjoukkueen symbolia Tampereella. Olihan tässä sellaista David vastaan Goljat tunnelmaa. Davidia sympatiseeraa mieluummin. Olen kenties väärässä asetelman suhteen (harvoin olen), mutta Pori on ainakin Tamperetta pienempi kaupunki. Kyllä tämän porilaisille suo, kun niillä raukoilla on vain Porin Jazzit, Yyteri ja Juseliuksen mauseleumi. Meillä Tampereella on sentään Näsinneula, Särkänniemi ja musta makkara.

Tänään kierrolla vanhempi mies lateli kaikki asiaankuuluvat kirosanat kuvatessaan vaivaansa. Kun sanoin, että tutkisin hänet toisessa tilassa, jossa ovat tarvittavat välineet, hän alkoi vihjailla, ikään kuin siellä tapahtuisi jotain muutakin. Mies iski minulle silmää, enkä ole varma näkikö pomoni, joka oli mukana potilaita kiertämässä. Miehen sängyn päässä seisoi myös pari lääketieteen kandidaattia ja erikoistuva lääkäri. Ystävällinen hymyni vaihtui kylmäkiskoiseen viranomaisilmeeseen.Mies tulkitsi tuttavallista ja rentoa käytöstäni väärin. Yleensä valkoinen lääkärin takki torjuu tehokkaasti kaikenlaisen seksuaalisen härinnän. Hoitajan asu (muistuttaa pyjamaa, eikä pue ketään) ja vähemmän pelottava asema innostaa vihjailuihin ja nipistelyihin. Liekö häirintä vähentynyt kun sisar hento valkoisista tuli täti sininen pyjamaisia ja kun he siirtyivät potilaan vierestä tietokoneen ääreen?




keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Unien päivitys

Miten jotkut jaksavat jauhaa säästä? Nyt pitää jo vatvoa millainen ilma vappuna on. Sää on se mikä on. Sen näkee aamulla ikkunasta, eikä tarvitse haaskata aikaa säätiedoituksiin. Jos sataa, niin puetaan kumisaappat ja jos ei, niin laitetaan jalkaan pikkukengät. En tiedä mitään tylsempää kuin kesän ilman spekulointi. Saatte ihan ilmaisen täsmäennustuksen ensi kesälle: Kesäkuussa ei ole paljolti pakkasta. Heinäkuussa sataa tai paistaa (yleensä sataa). Ahneuksissasi poltat nenäsi terassilla. Elokuussa kerätään mustikoita ja kaivellaan sieraimista hirvikärpäsiä.

Puhuin tänään erään nuoren miehen kanssa. Olen oikeastaan varma, että tuo minua vähintään kaksikymmentä vuotta nuorempi henkilö on oikeasti minua kymmenen vuotta vanhempi. Olisi mielenkiintoista päästä nuoren vakavan uraihmisen päähän, mitä siellä on?

Miksi näen edelleen usein unta entisestä miehestäni. En ole edes puhunut hänen kanssaan puhelimessa muutamaan vuoteen ja näin hänet viimeksi sattumalta kadulla 2008 (kyllä oli lihonut ja vanhentunut, toisin kuin minä, joka pelkästään nuorrun). En näe juuri koskaan unia ihmisistä, joita tapaan nykyisin. Kun näen unia lapsistani, he ovat juuttuneet alle kouluikäisiksi. Haluaisn päivittää uneni.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Liian iloista musiikkia

Menimme töiden jälkeen pitkästä aikaa S:n kanssa kuntosalille. Juoksin ensin matolla 600 m (lisään aina alustaan pienen kulman ja uskottelen juoksevani ylämäkeä). Sitten keräsin telineestä sen viheliäisen tangon harteilleni ja aloin kyykkiä, jolloin jotain mahdollisesti revähti takareidessäni. Kipu laantui kohtalaisen nopeasti. Saa nähdä miltä huomenna tuntuu. Jälkeenpäin istuimme jumppapallojen päällä juttelemassa.

Kotona heittäydyin torkkupeiton alle sohvalle nauttimaan raudan nostelulla ansaitusta levosta. Radiosta tuli tekopirteää Jeesus musiikkia, ja ikävä kyllä jäseneni olivat siinä määrin halvaantuneet, etten kyennyt nousemaan sulkeakseni toosan. Pidän hartaasta musiikista ja olen ehdottomasti passioihmisiä, mutta tämä oli makuuni liian iloista. 1700-luvun jälkeen on tehty vain vähän hyvää hengellistä musiikkia.

Lauantaina saapuu kylään kolme vanhaa ystävääni. Pyrimme kokoontumaan tällä kombinaatiolla kerran vuodessa. Tapaamme vuorotellen itse kunkin kaupungissa ja nyt on Tampereen vuoro. Ohjelmassa on Sara Hildenin taidemuseo ja Thomas Schutten näyttely (anteeksi Thomas, en jaksanut etsiä u-kirjainta, jossa on ne mustat täplät päällä). Taidemuseokäyntiin kuuluvat kahvit Cafe Sarassa. Sen jälkeen ovat vuorossa löylyt Rajaportin yleisessä saunassa ja lopuksi syömme luonani.

Nyt aion jatkaa Vallan Linnakkeen katsomista (osa 12). Tanskassa kuulemma jopa äänestysprosentti nousi sarjan myötä.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Raskasta ja sitten vähän kevyttä

Junassa on hyvä työskennellä, ainakin hetken, kunnes alkaa nukuttaa.

Käväisin Helsingissä junalla. Menomatkalla luin lääketieteen kandidaatin artikkelikäsikirjoituksen. Nuori nainen on ensimmäinen ja mahdollisesti myös viimeinen ohjattavani, eihän sitä tiedä (syventävien opintojen tekijä). Hauska nähdä miten hän on kehittynyt ja minkälaisesta raakileesta on syntynyt ihan oikea artikkeli. Korjattavaa löytyi enää hyvin vähän.

Takaisin tullessa luin apuraha-anomuksia, joita oli järkyttävä pino, kolme on vielä lukematta. Alan yhä enemmän arvostaa napakkaa tyyliä. Minua ei kiinnosta, miten tunnollinen ja tehokas ihminen hakija omasta mielestään on. Minä en halua kuulla minkä arvosanan hän on saanut ylioppilaskirjoitusten saksan lyhyestä kokeesta. Minua ei liikuta hakijan kesäsijaisuus nakkikioskilla Loimaalla 2001. On kiva, että tutkija rentoutuu neulomalla, mutta mitä se minulle kuuluu ja anteeksi vaan en ymmärrä miten ihmisen aviosääty mahdolliseen apurahan saantiin liittyy. Haluaisin vain tietää hieman tutkimuksen taustaa, missä nyt mennään, mitkä ovat jatkoplaanit ja mihin raha käytettäisiin. Minua kiinnostaisi lisäksi, onko väitöskirja jo tehty vai siihenkö rahaa nyt kinutaan. Lyhyt on kaunista, ainakin tässä tapauksessa. Piste.

Papereita lukiessani juna jarrutti melko voimakkaasti ja veturinkuljettaja pyysi konduktööriä ottamaan yhteyttä. Konduktööri kertoi meille, että joku oli jäänyt edellä ajavan junan alle. Tämä tieto teki taas karusti selväksi miten arvaamatonta kaikki on. Luin jostain, että veturinkuljettaja ajaa pari kertaa uransa aikana jonkun itsetuhoisen ihmisen hengiltä.

Kaipasitte ehkä jotain iloisempaa. Lapsena sai Vappuna pukea polvisukat ja pikkukengät. Askel tuntui kevyeltä kuin olisi vaihtanut rautaharkon raahaamisen styroxkuution kantamiseen. Miksei enää tunnu samalta? Ovatko nykyajan talvisaappaat kevyempiä kuin tuolloin? Onko painon aistiminen heikentynyt vuosien mittaan? Ei kevene vaikka kuinka yrittää keventää.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Suunnistamassa



Eilinen oli viikon ainoa vapaapäivä, joten sen viettoon kohdistui paineita. Olin päättänyt osallistua Pirkanmaan taidesuunnistukseen. Aamu koostui  FB:n ja blogien selaamisesta, sanomalehden lukemisesta, kissan valvottaman naaman puunaamisesta, tiibetiläisistä riiteistä, tavaroiden etsimisestä, niiden löytymisestä vääristä sekä oikeista paikosta, hiusten laittamisesta ja muusta sekavasta, johon kului yhteensä kolme tuntia.

Joku muuten opasti, että kissan pitää päästä makuuhuoneeseen, jottei se raavi ovea. Ei raavi ei, minä en vaan osaa nukkua kun tuollainen luotokappale nuolee hiuksia.

Taidesuunnistuksessa ei tarvita kompassia, eikä siinä juosta verkkareissa, vaan kultturellisti purjehditaan kohteesta toiseen. Kävin ensin galleria Kapriisisssa, jonka seinällä roikkui Ville Rädyn ja Ville-Veikko Viikilän maalauksia. Toinen taiteilijoista oli paikalla. En keksinyt mitään sanottavaa.

Seuraavaksi siirryin Hämeenpuistoa myöten kohti Näsijärveä (ilmansuunnista ei mitään hajua, vaikka kyse oli suunnistuksesta). Galleria Rajatilassa toimi muotokuvatiski. Tämä kahden nuoren taiteilijan yhteistyö on hieno idea (en tiedä ovatko muut tehneet vastaavaa). Mirka Kinnula luonnostelee nopean akvarellimuotokuvan ja Anne Mölsä kirjoittaa runomuotokuvan. Annen ei kenties ollut ihan helppo kirjoittaa minusta, sillä olen seurannut hänen elämäänsä vauvasta lähtien (hänen äitinsä on hyvä ystäväni). Hienosti molemmat taiteilijat onnistuivat, kuvissa ei ollut pyrkimystä niinkään tarkkaan näköisyyteen kuin hetken tunnelmaan. Jotain näköistäkin niistä löytyy. Teosten syntyminen kesti noin kymmenen minuuttia. Minun on vaikea istua mallina, niinpä luin mielessäni mantraa "porkkana on porkkana, eikä siitä sen enempää". Tuon ehtii sanoa äänettömästi aika monta kertaa kymmenen minuutin aikana. Lopulta vähän pelottavastakin hetkestä jäi todella hyvä mieli. Tässä on sitten runomuotokuva:

Iltapuvussa sinun pitäisi olla.
Pitkä samettilaahus
ja kaulassa maatuska.

Tapasin muotokuvajonossa R:n ja kävimme vielä kahdessa paikassa :7 Boheemia ja Amelie. Mielenkiintoista nähdä taitelijoiden työtiloja. Osa ikäänkuin lavastaa tilat ja toisten työhuoneet ovat karuja. R on mahdollisesti menossa erään taidemaalarin alastonmalliksi.  Käskin päivän euforiassa kysymään kaivattaisiinko tällaista jo vähän pidempään maailmassa keikkunutta hieman rupsahtanutta kehoa malliksi. Saahan siitäkin taiteellisen kun sopivasti kankaalle ikuistaa. Joku saattaa sellaisenkin haluta seinälleen.

Tänä aamuna pyöräilin töihin läpi kaupungin. Seitsemän jälkeen sunnuntaiaamuna kaupunki on illan viimeisten juhlijoiden ja aamun koiranulkoiluttajien välitilassa. Kun olin työrupeamani tehnyt kävin designtorilla tuhlaamassa rahoja, jotka tästä ei niin rakkaasta päivystystyöstä tulen saamaan. Ostin kaikkea tuikitarpeellista, josta kuva alla.


lauantai 20. huhtikuuta 2013

Puhe



Matkalaukun innostamana kirjoitin tällaisen harjoitustekstin. Kaikki ei siinä ehkä ole ihan kohdallaan, en viitsinyt tarkistaa saiko mahorkkaa 70-luvulla jne. Tämä on sellaista täysin hyödytöntä hupia.

Keittiön pöydän ääreen on kokoontunut kourallinen ihmisiä: Vitali, nuori punaposkinen mies, jonka nenän alla kasvaa muutama vaalea viiksikarva, hänen ystävänsä Grigori, joka on pysyvästi vapautettu asepalvelusta astman vuoksi ja joka yskii jatkuvasti, Vitjan oma babushka Valja, jonka viiksikarvat ovat hieman Vitjan karvoja tummempia ja jonka mustat silmät tuikkivat tiukkaan vedetyn huivin alta, sekä Svetlana, Julija ja Dimitri, jotka jakavat heidän kanssaan kommunalkan keittiön. 

Keittiön pöytää peittää vahakangas. Vahakankaalla seisoo puolillaan oleva pullo vodkaa, jota Vitja kaataa tiuhaan pieniin valtion kaupasta hankittuihin laseihin. Tarjolla on myös karpalomehua, jota ei juo kukaan, suolaisen ja metallisen makuista kivennäisvettä, suolakurkkuja, hunajaa, smetanaa, karviaishilloa, tummaa leipää, kalaa, sipulia ja pelmenejä.

Vitja ponnistautuu pystyyn hieman horjahtaen ja kohottaa piripintaisen vodkalasin.

”Tänä päivänä, jolloin olen saanut diplomin viidennen kuvernementin sosialistisesta kansankorkeakoulusta, haluan juoda maljan Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston rakkaalle johtajalle Vladimir Leninille, jonka kuolemasta on kulunut tänä vuonna neljäkymmentä vuotta. Säilykööt ruumiisi ja ajatuksesi ikuisesti!”

Vitja kävi kahdeksanvuotiaana Leninin mausoleumissa, Leninin säilötty ruumis teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Sekalainen joukko kohottaa lasinsa ja kippaa sisällön yhdellä ranneliikkeellä suuhunsa. Leuat nousevat yhtä aikaa kuin pitkään harjoitellussa koreografiassa. Vodka saadaan kumottua kurkkuun siististi ja vaivattomasti. Vahva juoma korventaa sisuskaluja ja naamat alkavat punoittaa.  

”Toiseksi haluan nostaa maljan rakkaalle äidilleni Ksenia Jelizavetalle, joka asustaa Göteborgissa. Mamasa ei lähetä minulle sukkahousuja, vaikka pyydän. Hänellä lienee siihen syynsä. Ehkei niitä ole saatavissa. Myisin sukkahousuja, jotta voisin ostaa rakkaalle babuskalleni nahkakengät. Kenkiä oli viime viikolla myynnissä berioskassa. Babushka saa nuhaa kun villasukat vettyvät. Valja paralta on leikattu vaivasenluut ja hän hieroo iltaisin varpaisiinsa vodkaa ja vaseliinia. Kiitos kuitenkin mamasa, ettet kylvettänyt minua pienenä liian kylmässä vedessä, niin kuin siskosi Lara, joka ei viitsinyt lämmittää vettä riittävästi. Sinulla on varmaan hyvä elämä siellä Göteborgissa Leifin kanssa. Malja Leifille ja malja rakkaille veljilleni Tomille ja Danille! (Vitja kaivaa povitaskustaan nuhruisen valokuvan, jossa seisoo kaksi lasta punaisen auton edessä). Te asutte uudenaikaisessa kerrostalossa omassa asunnossa ja ajatte Volvo Amazonilla.  Me saatamme saada jo parin vuoden päästä Moskvits neljäkaksiseiskan. Paperit ovat vetämässä. Olisi komeaa ajaa sillä datsalle. Babushka keitti viime vuonna kymmenen litraa karviaismarjahilloa. Olisi Valentina varmaan keittänyt enemmänkin, jos olisi ollut sokeria, ja jolleivät räkätit olisi marjoja syöneet.”

Lara on jo toista kertaa leirillä moraalittoman käytöksen vuoksi, joten hän ei päässyt mukaan juhlimaan siskonpoikansa menestystä opintiellä. 

Vitja liikuttuu kyyneliin omista sanoistaan. Keittiön haalistunut verho liehuu tuulessa. Lihava kissa makaa auringossa ikkunalaudalla ja kyttää pikkulintuja. Se on jo kahdesti pudonnut kolmannesta kerroksesta rojuiselle takapihalle.

”Kiitos babushka, että teit tänä juhlapäivänä herkkuani pelmenejä! Vaikka sinulla on reumatismi, niin jaksat aina ahertaa. Koljasta ei ole apua, kun sillä on kihti ja keuhkotauti ja se on yhtenään sanatoriossa hoidettavana. Pikaista paranemista Koljalle! Vein sinne askin mahorkkaa, Kolja oli mielissään.”

Nyt lasit ovat taas tyhjät. Vitja ei sitä enää huomaa vaan nostaa vielä kerran tyhjää lasia, suuntaa katseensa seinällä vinossa roikkuvaan kehystettyyn kuvaan, josta katsoo tuimasti mies paksujen mustien kulmien alta.

”Kiitos Leonid Breznev! Malja teille!”

Vitja laskeutuu alas ja painaa otsansa pöytään. Keittiössä kuuluu vieno kuorsaus. Svetlana täyttää tyhjät vodkalasit.Brezneville he eivät kuitenkaan juo vaan kuka millekin: Babushka Vitjalle, Grigori astmalle, joka pelastaa hänet armeijalta, Svetlana juo uusille ehjille sukkahousuilleen, Julija postinkantaja Sashalle, johon on salaa rakastunut, Dimitri kumoaa ryypyn kalaonnelle, joka häntä tänä kesänä vihdoin kohtaa. 

Kissa tekee nopean saalistajan elkeen kohti varpusta ja menettää tasapainonsa. Se mätkähtää pihalle metallirojun sekaan ja jää niille sijoilleen retkottamaan. Babushka kurkistaa ikkunasta ja tekee nopean  ristinmerkin. Dimitri täyttää lasit ja Vitjakin virkistyy siinä määrin että saa osuutensa juomasta.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Porkkanan tarkoitus

Hesarin Teema-lehdessä käsitellään laajasti Mauno Koivistoa, joka täyttää 90 vuotta. Koivisto on valju (=ei savolainen) Kekkoseen verrattuna. Hän on kuitenkin onnistunut elämään pitkän elämän.

Tästä saan huteran aasinsillan elämän tarkoitukseen. Samaisessa lehdessä esitetään muokattuna uusintana (en ole aiemmin nähnyt lehtijuttujen uusintoja) Hesarin Kuukausiliitteen juttu elämän tarkoituksesta vuodelta 1994. Tuolloin Espoon Eestinkallion 3 A luokka kirjoitti kuuluisille viisaille ja uteli tuota elämän tarkoitusta. Nyt samaa kysyttiin myös joiltakin kyseisen luokan oppilailta. Suurin osa "viisaiden" vastauksista ovat haukotuttavan opettavaisia. Poikkeuksia ovat biologi Anto Leikola ja ohjaaja Ralf Långbacka, jotka siteeraavat Anton Tsehovia. Kirjailija kirjoitti kuukautta ennen kuolemaansa vaimolleen Olga Knipperille: "Sinä kysyt: Mitä elämä on? Se on samaa kuin kysyisi, mikä on porkkana. Porkkana on porkkana, ja siitä ei voi sen enempää tietää. "
-Kerrassaan loistava vastaus.  

Epäilimme kollegan kanssa onko itsensä puolikuoliaaksi raataminen todella elämän tarkoitus ja laitoimme  lomalta maanantaina palaavalle pomolle viestin, ettemme jaksa, ellei työmäärällemme tehdä jotain. Lisäsimme viestiin pari konkreettista työmääräämme vähentävää ehdotusta. Tänään ennen töistä lähtöäni (klo 16.30) laitoin pomolleni toisen viestin, jossa kerroin, että hänelle jäi minun sijaisuusviikoltani perinnöksi 38 käsittelemätöntä lähetettä, joka tosin on vähemmän kuin minä maanantaina sain (56). Viikon mittaanhan niitä on sadellut sieltä ja täältä lisää. Laitoin viestin loppuun toivotuksen mukavasta lomalta paluusta ja vinkin "Ei ehkä kannata ihan heti avata sitä toista lähettämääni viestiä."

Mikä on siis elämän tarkoitus? Sama kuin kysyisi: Miksi kirjoittaa blogia, jota lukiessa jotkut tuhlaavat ainutkertaista elämäänsä? Miksi lukea kirjoja? Miksi kirjoittaa kirjoja kun niitä on jo riittävästi? Miksi kirjoittaa kun kukaan ei edes julkaise?  Miksi rakastua kun rakkaus voi loppua? Miksi kastella kukkaa, kun se kuitenkin kuolee? Miksi hankkia lapsia, kun lapsia on jo maailmassa liikaakin? Miksi silittää kissaa? Miksi siivota kun kuitenkin tulee sotkua? Miksi käydä kaupassa ostamassa minttulakuja?

Elämällä on tarkoitus niin kauan kun vielä elää, sitäpaitsi porkkana on porkkana ja siitä ei voi tietää sen enempää.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Matkalaukullinen ajatuksia, ainakin melkein tai ei sinne päinkään

Minusta tuntuu, että minulla oli päivällä joku kirjoitusidea. Arvelin sen ilman muuta muistavani, enkä kirjannut ylös. Nyt ei ole mitään sanottavaa, mutta eihän se ole aiemminkaan tahtia haitannut.

Luin Sergei Dovlatovin kirjan Matkalaukku, mutta siitäkin on hankala kirjoittaa, sillä annoin jo teoksen kiertoon tyttärelleni. Neuvostokirjailijan tekstiä lukee todella mielellään, sillä se on puhdistavaa vaihtelua kaiken viime aikoina kahlaamani runollisen tekstin jälkeen. Suosittelen jokaiselle, joka on joskus vieraillut Neuvostoliitossa tai vaikka ei siellä kuunaan olisi joutunut käymään. Kirjassa mainitaan samassa lauseessa teen keittäminen, vodkaryypyt, hapankaalin jonottaminen ja vuosi vankilassa. Kaikilla on yhtäläinen painotus, eikä mikään nouse ylitse muiden. Kirjan henkilöt ovat istuneet vähintään vuoden telkien takana. Hilpeä kirja. Ei kylläkään yllä ihan Daniil Harmsin ikkunasta putoilevien mummojen tasolle. Tätäkään ei julkaistu Neuvostoliitossa.

No pääsinhän tässä kuitenkin alkuun ihan mukavasti. Jostain syystä minua ärsyttää onnettomuuksien päivittely. En osaa analysoida mistä tuo ärsytys johtuu. Koen jotenkin, että näin pinnallistetaan ihmisten kärsimys. Kauhistelu koskee aina jotain länsimaista tragediaa, se ei ulotu Afrikan mantereelle.

Taidan jatkaa impulssiostoksena hankkimani Vallan linnake boksin katsomista. Sanoin tyttärelleni jääneeni sarjaan koukkuun. Kuulemma yhden päivittäisen jakson nauttiminen ei kuitenkaan täytä riippuvuuden kriteereitä. Ai niin, unohdin mainita, että kävimme nuorison kanssa Telakalla syömässä. Poikani oli käymässä. Hän on saanut töitä Paviljongilta, jossa kantaa tavaroita paikasta toiseen. Tämän lisäksi hän opiskelee vielä muutaman kuukauden.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Oravanpyörä

Ei pitäisi käydä kampaajalla,  siellä kun tulee luettua naistenlehdistä juttuja naisista, jotka ovat kyllästyneet liialliseen työntekoon ja muuttaneet metsämökkiin tai huvilaan Ranskan Rivieralle.

Mökki on kalustettu mummon vanhoilla mööpeleillä ja itse kudotuilla räsymatoilla, ikkunalle on aseteltu rivi pelargonioita.

Huvilan kaikki huonekalut ovat valkoisia, siellä kävellään tummilla lankkulattioilla ja suuressa avotakassa palaa aina tuli. Seinät on peitetty kirjahyllyillä, hyllyssä seisoo Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä" kymmenenä niteenä, alkukielellä tietysti.

Metsämökit ovat vähintään Toijalan takana, eikä minulla ole autoa. Metsässä on pimeää ja siellä vaanivat vaaralliset luontokappaleet. Sudet syövät matkalla ulkohuussiin.

Rivieralla puhutaan vierasta kieltä ja nopeasti. Miehillä on päässään musta baskeri ja he polttavat vahvoja savukkeita. Talvella on kylmää ja kosteaa. Kaupasta ei saa salmiakkia.

Humoristisia kuvauksia näistä elämänmuutoksista on julkaistu riittävästi. Millä minä eläisin?

Olen pelkuri.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Yö ja päivä

Alla on viiltävä tarina, jonka päähenkilöinä esiintyvät  keski-ikäinen nainen ja pitkäkarvainen rotukissa. Yhtymät todellisiin eläviin henkilöihin ovat tahattomia. Tämä syvällinen ja opettavainen teksti on helppo laajentaa romaaniksi tai kenties peräti romaanitrilogiaksi.



Keski-ikäinen nainen nukkuu lomillaan ja viikonloppuisin hyvin. Nyt ei ole loma eikä viiikonloppu. Keski-ikäinen nainen havahtuu suljetulta makuuhuoneen ovelta kantautuvaan raapivaan ääneen. Rotukissa riipii naisen makuukammarin ovea niin, että maali rapisee. Kissalla on tälläinen vinkeä toimintatapa. Se on kuin kukko, sillä erotuksella, ettei osaa kiekua. Nainen luulee kellon olevan 5.45, jolloin kissalla on tapana herättää hänet. Nainen avaa oven ja kissa vilahtaa huoneeseen. Nainen palaa vuoteeseensa ja huomaa, että kello onkin kaksi. Kissa kehrää naisen korvan juuressa. Nainen vetää peiton kuuloesteeksi. Kissa nuolee naisen hiuksia, nainen tönäisee kissaa. Tätä jatkuu jonkin aikaa. Lopulta nainen nukahtaa. Kännykkä herättää kuudelta. Nainen huomaa siirtyneensä pois untuvatyynyltä, jonka on vallannut kissa. Kissa kuorsaa omahyväisen näköisenä. Nainen muistelee lukeneensa jostain, että kissat elävät kaksikymmenvuotiaiksi.

Päivä

Nainen avaa kotinsa oven. Eteisen lattialla makaa kaksi lääkemainosta. Nainen heittää laput lukematta paperinkeräykseen. Nainen hoitaa työkseen sairaita. Hän ei tarjoile silityksiä eikä tunge potilaiden korviin kynttilöitä ja sieraimiin valkosipulin kynsiä vaan myrkyttää ihmisiä lääkkeillä ja tekee tihutyönsä julkisen terveydenhuolllon suojissa. Naista väsyttää. Vaivoin hän saa heitettyä saappaat jaloistaan ja takin päältään. Naisella on kiljuva nälkä, joten hän kuorii pikkuruisen mandariinin. Naisesta tuntuu, että paino on pudonnut ainakin puoli kiloa. Kissa pyörii jaloissa.

"Oliko pakko herättää yöllä?, kysyy nainen ja irrottelee nappikuulokkeita korvistaan. Äsken niistä vielä kuului samettinen Jake Nymanin ääni.
"Oli. Minusta kuulosti, ettet hengittänyt. Anna ruokaa."

Nainen huokaa, ottaa kaapista kissanruokapakkauksen ja repäisee sen auki. Sormet tahrautuvat inhottavan hajuiseen liemeen.

"En syö. Tuo on Pirkkaa. Siinä on tunkkainen maku."

Nainen  karistaa kokkareisen muonan biojätteisiin ja vaihtaa tilalle kalliimpaa kun on ensin huuhtaissut lautaselta kissanruoan jäämät.

"Vaihda vesi!"

Kissa nuolee ruoan päältä liemen ja lipoo raikasta vettä. Nainen asettuu sohvalle pitkäkseen, lukee lehteä kunnes heittää sen sohvan viereen ja nukahtaa. Kissa torkkuu kerällä sohvan selkänojalla.


maanantai 15. huhtikuuta 2013

Paperiton paperi

Loman pitäisi alkaa ja päättyä keskellä viikkoa, jolloin lomaa edeltävä viikko olisi kevyempi samoin kuin loman jälkeinen. Tällainen toive on mahdoton sovittaa Exel-taulukkoon, joka on työjärjestyksemme järeä selkäranka.Noin yleisestikin yritämme sovittaa itsemme ja työmme järjestelmiin, eikä toisin päin. Olen yrittänyt viestittää asiasta vastaaville tahoille, että minun intrasivuillani, kohdassa omat tiedot on väärän henkilön henkilö yms. tiedot. Minusta alkaa tuntua, että minun on helpompi muuttaa identiteettiäni kuin saada korjaus asiaan. Olen nimittäin jo kolme kertaa saanut viestin, jossa mainitaan asia oikaistuksi. Olen kuitenkin edelleen sairaanhoitaja, ikääkin on lohkaistu pois melkoisesti, nimeni on suunnilleen omani lukuunottamatta toista etunimeäni, mutta enhän minä sitä käytä. Joten saatan olla turha nipottaja.

Siirrymme hiljalleen paperittomaan sairaalaan. Potilaista, joille soitamme, ei enää pyydetä sairauskertomuksia. Tänään ainakin heistä oli kaikesta huolimatta tulostettu nippu laboratoriovastauksia, joita halkoivat surullisen harmaat pystyjuovat. Viivojen alta oli vaikea erottaa tarvittavia arvoja. Sihteerien mustekasetti ilmeisesti vetelee viimeisiään.

Olen muut työni tehtyäni hoitanut sähköpostiliikennettäni. Työpostilaatikkooni jäi enää vaivaiset 81 lukematonta viestiä, yhteensä siellä lymyää 462 viestiä. Mitäköhän tapahtuisi, jos yksinkertaisesti heittäisin kaiken siihen kivaan roskikseen?

Poikani tulee torstaina käymään Tampereella. Bussilippu Jyväskylästä halpabussilla maksaa viisi euroa, summalla ei normaalisti pääse Jyväskylästä edes Korpilahdelle. Aamuseitsemältä matka olisi maksanut vain pari euroa. Ikävä kyllä bussin päätepysäkki on Hervannassa eikä Tampereen keskustassa. Hervanta on siis hyvien liikenneyhteyksien päässä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Turkusessa

Vierailin perjantaina siskoni ja hänen perheensä luona. Katsoimme televisiosta golfia. En ole koskaan harrastanut kyseistä urheilulajia, enkä siitä mitään ymmärrä. Golfin seuraaminen on siitä mukava yhteisöllinen tapahtuma, että siinä voi huoleti jutella samalla. Jos olisimme katsoneet vaikkapa hyvän elokuvan, niin emme olisi voineet kommunikoida kuten golfin ääressä. Lauantaiaamun vietin vanhempieni luona. Isä varjeli lintulautaa oravalta, joka kaikista esteistä huolimatta nökötti lintulaudalla pähkinää nakertamassa. Vanhempani olivat jostain lukeneet, ettei ruoan kanssa saa juoda mitään, sillä mahanesteet laimenevat. Join kaikesta huolimatta äidin kanssa lasilliset punaviiniä. Isä ajoi minut Turkuun.

Turussa osallistuin kirjalliseen tapahtumaan: ensin kahta kirjailijaa haastateltiin kirjakaupassa ja he lukivat pätkän teoksistaan. Sitten menimme juhliin, jossa heiltä kysyttiin samat kysymykset ja joissa heidän romaaneitaan luettiin ääneen. Marisha Rasi-Koskinen kävi saman kirjoituskoulutuksen kuin minä, mutta toisin kuin minä, hän on voittanut kilpailuja ja julkaisi jo toisen romaaninsa. Verkostuin juhlissa juttelemalla niiden kanssa, jotka tunsin jo ennestään, vaikka juhlahuoneisto vilisi WSOY:n kustannustoimittajia. Sain yhden uuden FB-ystävän, join Koulu nimisessä ravintolassa WSOY:n kustantaman oluen, kadotin kukkaroni ja sain sen takaisin. Matkustimme R:n kanssa junalla Tampereelle. Minulle selvisi moni työpaikkani johtoa koskeva juoru, jota en voi täällä ikävä kyllä kertoa. Haluan toistaiseksi pitää työpaikkani.

Sain Jaanalta haasteen:

1. Mikä kirja olisi paras kuvailemaan elämääsi?

Eila, Rampe ja elämän tarkoitus. En aio selittää asiaa sen kummemmin.

2.Luetko runoja?

Luen kyllä, vaikka useinmiten en ymmärrä niistä mitään. Viiltävin runoanalyysini kuuluu "mää jotenkin tykkään tästä".

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?

Käyn jopa runotapahtumissa. Nykyisin uskallaan osallistua niihin, vaikka pelkäänkin runoilijoita. Tulenkantajien kirjakaupassa järjestetään mielenkiintoisia tilaisuuksia, johin myös rohkenen nykyisin mennä.  Kerran eräs runoilija luki teoksensa kannesta kanteen, sillä ei osannut valita, mitä lukea. Hän piti jokaista runoaan ilmeisesti mestarillisena. Jotkut runoilijat huutavat runonsa. Se on muotia.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Sanon tähän vaikka Marisha Rasi-Koskisen Valheet. Elokuvassa sataisi koko ajan. Se olisi helppo filmata Suomen kesässä.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Olen aina halunnut päästä kehuskelemaan Volter Kilven Alastalon salissa kirjan lukemisella.

6.Onko sinulla salaisia lempikirjoja, joita et kehtaa paljastaa?

Ei ole. En paljasta.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Haluaisin tavata Claes Andersonin. Haluaisin tavata myös Torsti Lehtisen, vaikka olen hänet tavannutkin, tapaisin mielelläni uudestaan. Haluaisin keskustella Jörn Donnerin kanssa, mutta hän ei todennäköisesti haluaisi keskustella minun kanssani.

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

En oikeastaan ketään.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostava kirjailija, vaikka et hänen kirjoistaan pitäisikään?

Juha Hurme.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Ostin Turussa käydessäni Virpi Pöyhösen esikoisromaanin Hän rakastaa minua. Kirjailija signeerasi kirjan "Heidille, Turun keväässä Virpi."

11.Mitä kirjaa luet juuri nyt?

Luen Italo Calvinon romaania Paroni puussa. Olen edennyt sivulle 17.

Heitän haasteen kaikille halukkaille.




perjantai 12. huhtikuuta 2013

Riippuvuudesta

Söin eilen nepalilaista ruokaa Katmandu-nimisessä ravintolassa. Olen ennenkin kehunut kyseistä ravitsemusliikettä, joka sijaitseen Big Tits -erotiikkaravintolaa vastapäätä. Tämä on taas umpikulunut argumentti, mutta näitäkään currykastikkeita meillä ei olisi ilman maahanmuuttoa.

Siinä kasvispalleroita syödessämme sain tekstiviestin. Kaivoin puhelimen esiin käsilaukustani ja aloin näpytellä. Tyttäreni totesi "tuo ei voi odottaa". Totisesti vastaamisella ei ollut kiire. Miksi täytyy kaivaa puhelin laukusta ja lukea viesti? Se tarve on pirullisesti ihmiseen rakentunut, vaikka kyse on hyvinkin tuoreesta tarpeesta noin ihmiskunnan historiaa ajatellen.

Kännykät ovat mullistaneet päivystämisen. Aiemmin sairaalasta soitettiin kotipuhelimeen. Jos uhkarohkeasti lähdit päivystysaikana kylään, piti soittaa sairaalalle "siirryn numeroon 111111111" ja kotiin lähiessä "siirryn takaisin numeroon 222222222". Kesällä kotipihalla oleillessa oli ovien oltava auki ja piti kuulostella mahdollista puhelimen pirinää. Seuraavaksi hankimme ulos kellon, jolloin naapuritkin tiesivät, kun meillä soi puhelin. Huomattava edistysaskel oli se valtava kannettava puhelin, joka ei oikeastaan toiminut juuri missään.

Tapasin viikko sitten kavereita, joilla on murrosikäisiä lapsia. He olivat huolestuneita lastensa runsaasta pelaamisesta. Tyttäreni kertoi ystävästään, joka oli jäänyt koukkuun kännykällä pelattavaan peliin. Hän pelasi peliä jopa rullaluistellessaan. Kun hän sitten luisteluretkellään kaatui nenälleen, kännykkä sinkautui metrien päähän. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski mahdollista pelin keskeytymistä ja pelottavaa mahdollisuutta, että hän oli saattanut menettää levelin, jonka oli vaivalla saavuttanut.

Olin ilahtunut, kun blogiini oli ilmaantunut käyntejä blogista, jota V on kehunut. Aika hauska tämä pieni blogimaailma. Laitan kyseisen blogin luettelooni.

Lähden tänään sukuloimaan ja huomenna Turkuun juhlimaan Marisha Rasi-Koskisen kirjaa Valheet. Olen ahtanut pienen matkagarderoobini päiväreppuun. Kivaa liikkua vähin taakoin. Palaan siis koneen ääreen vasta sunnuntaina. Vahtikissa Kerttu valvoo asuntoani, joten varkaat tulkoot vain omalla vastuulla tavoittelemaan hopeoitua porokynttilänjalkaani. En vastaa heille koituvista vammoista. Kerttua taas vahtii tyttäreni kumppani (tämä tiedoksi eläintensuojeluviranomaisille).

torstai 11. huhtikuuta 2013

Usko

Tämän päivän Hesarissa kysytään ihmisiltä mitä he nuoruudestaan katuvat, anonyymisti tietty. Nämä anonyymit haastattelut herättävät minussa aina epäilyksen siitä, että toimittaja on keksinyt tarinat omasta päästään.

Minä kadun nuoruudestani sitä, että murehdin liikaa (mikä on oikea määrä?). Pelkäsin nuorena tulevani uskoon. Uskovaiset kertoivat, miten Jeesus tunki heidän elämäänsä täysin varoittamatta, silloin kun sitä osasi vähiten odottaa. Uskovaisilla oli tylsää: he eivät saaneet meikata, lauloivat lauluja Jeesuksesta nuotion ympärillä, he eivät käyneet salaa tupakalla halkopinon takana eivätkä tanssineet diskossa. Uskovaiset pukeutuivat tylsästi, he eivät juoneet jonkun täysi-ikäisen välittämää alkoholia ja kokoontuivat toisten samanlaisten tylsimysten kanssa seurakunnan tiloihin. Pohdin nuorena hyvin paljon uskomista, minä suorastaan vatvoin sitä, kuten monta muutakin asiaa. En tullut uskoon.

Nyt vähän kadehdin uskovia. Haluaisin uskoa, mutta kun järki tulee aina tielle. Viimeisellä hetkellä aion varmuuden vuoksi uskoa, eihän siinä mitään menetä. Toisaalta lapsuuden pyhäkoulun taivaskuva on minusta haukottava: kultaiset kadut ja harppumusiikki.Olen kuullut monia erittäin viisaita teologeja, mutten kirkossa, sillä en ole käynyt Herran huoneissa kuin konserteissa. Läheisyydessäni toimii montakin eri kirkkokuntaa, joten siitä se ei ole kiinni. Raamattua olen yrittänyt lukea monesti, ihan jo yleissivistyksen vuoksi, projekti on edelleen suorittamatta kuten Volter Kilven Alastalon salissakin.

Johonkin olisi hyvä uskoa ja luottaa. Jos ei voi uskoa Jumalaan, eikä luottaa toisiin ihmisiin niin olisi hyvä uskoa edes itseensä, mutta kun tuo viimeksi mainittu on kaikkein useimmin koetuksella.


keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Lauma

Esimieskoulutus loppui, eikä minulla edelleenkään ole yhtään alaista. Saimme täytekakkua, kahvia ja lasilliset alkoholitonta kuohuviiniä. Suuri johtaja jakoi kaikille, jotka olivat tehneet lopputyön ajoissa valmiiksi, todistukset. Minä kuuluin tuohon joukkoon. Tänään kaikki esittelivät lopputöitään ja hämmästyttävää kyllä, se oli erittäin kiinnostavaa kuultavaa.

Eräs lääkäri oli selvitellyt yksityisyyden suojaa vuodeosastolla. Huoneissa makaa yleensä vähintään pari potilasta ja toinen kuulee toisen intiimejä asioita, halusi tai ei. Yllättäen potilaat eivät kuitenkaan yleensä halua yhden hengen huoneeseen, vaan kokevat olonsa turvallisemmaksi toisen potilaan seurassa. He toivovat, että huonekaveri sairastaisi samaa sairautta kuin he itse (kutsutaan vertaistueksi). Moni oli kirjannut kyselylomakkeeseen "Ei minulla ole mitään salattavaa." Osastoille on hankittu suuria kuulosuojamia, joista kuuluu radiokanava. Ne voidaan tarvittaessa asetella huonetoverin korville. Kuulokkeet näyttävät traktorikuskin kuulosuojaimilta, ne ovat väriltään punaiset ja niistä sojottaa musta antenni.

Joskus potilashuoneisiin oli ahdettu neljä paikkaa, joka tarkoitti sitä, että niissä paikkapulan vuoksi makasi viisi potilasta. Kun lääkärinkierto ehti viimeisen potilaan kohdalle, joka valitti vaikkapa päänsärkyä, inspiroitui ensimmäiseksi kierretty potilas asiasta ja alkoi myös huudella "Minullakin on ollut päänsärkyä!". Huoneesta poistuminen oli taitolaji. 

Jostain syystä jäin vähän kaipaamaan esimieskoulutuksen porukkaa, vaikka en edes muista montaa heistä nimeltä. Johtuuko se siitä, että asun yksin? Taidan sittenkin olla ihan pikkuisen laumaihminen.   


tiistai 9. huhtikuuta 2013

Syrjähtelyä

Osallistuin tänään koulutukseen, jossa kysyttiin naisvoittoiselta porukalta, kuinka moni on FB:ssa. Hyvin monta kättä nousi.Minulla on teoria, jonka mukaan siinä vaiheessa, kun keski-ikäiset naiset alkavat mennä joukolla mukaan johonkin uuteen, se alkaa auttamattomasti olla passe. Sama koskee niin legginssejä kuin FB:a. 

Meille opetettiin miten terveydenhuoltohenkilöstön pitäisi toimia somessa ja miten kommunikoida tiedoitusvälineiden kanssa. On vaikeaa lukea lehdestä vääristyneesti esitettyä potilastapausta, kun itse tietää totuuden. Vaitiolovelvollisuus estää asioiden oikaisemisen. Monesti ikävästi päättynyt hoitotapahtuma muutenkin painaa mieltä.

Olen kerran joutunut työssäni toimittajan haastattelemaksi. Minulta kysyttiin, tuleeko sairaalan päivystykseen paljon potilaita, jotka  ovat syöneet liikaa joulukinkkua. Minun käsitykseni mukaan minkäänlaista joulukinkun syönnin uhrien ryntäystä ei sinäkään jouluna ollut esiintynyt. Toimittaja kysyi minulta, mitä pitäisi tehdä jos on popsinut  liiaksi joulukinkkua. En tiennyt mitä siinä vaiheessa enää olisi tehtävissä, joten kehotin välttämään yletöntä kinkun nauttimista. Toimittaja vielä uteli, että kauanko kinkku säilyy jääkaapissa. Siihenkään en tiennyt oikeaa vastausta. Seuraavan päivän lehdessä minun kerrottiin suosittavan kohtuullisuutta kinkun syönnissä. Juttu oli oikein mustissa raameissa sivun yläkulmassa. Kyseessä oli savolainen sanomalehti.

Näin eilen jo toista kertaa loistavan Martti Suosalon nimineuvoksen roolissa Gogolin novellin näyttämösovituksessa: Mielipuolen päiväkirja, jossa nimineuvos ensin keskustelee koirien kanssa ja sittemmin arvelee olevensa Espanjan kuningas.

Jälkeenpäin mietimme, että ollakseen huippu 1. Pitää tehdä omaa juttua 2. Pitää tehdä täysillä 3. Ja niin että hävettää. Silti saattaa päätyä keskinkertaisuuteen.

Täytyy vielä keskustella asiasta Kertun kanssa. Kertulla on Rag Dolliksi ihan kohtuullisen fiksuja mielipiteitä. Täytyy vain odottaa, että se herään tuolta sohvan selkänojalta.

T. Espanjan kuningatar Heidi

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Gourmet

Luin kirjastolla Glorian horoskoopin, jossa mainittiin eilisen olleen tämän kuun onnekkain päivä. Tieto ei lataa suuria odotuksia loppukuulle.

Imagesta lukaisin Ruben Stillerin kolumnin, jossa käsiteltiin sosiaalista mediaa. Kävin sitä ennen syömässä Thai-ravintolan lounasbuffeessa, jossa on tarjolla joka kerta prikulleen ne samat sörsselit ja kevätkääryleet. Stillerin innoittamana päivitin FB:iin yksinsyömiseni. Yleensähän FB-kynnyksen ylittää vain ruokailu hyvässä seurassa, jolloin ruokakin on vähintään hyvää.

Taidan aloittaa pirullisen monimutkaisten ruokaohjeiden julkaisun blogissani. Eineen ainekset saisi vain tietystä kaupasta tai mieluiten muutamalta mahdollisimman kaukana toisistaan sijaitsevalta luomutorilta, maatilalta ja hallista. Kastiketta pitäisi keittää kokoon vähintään 24 tuntia ja tuolloin ei saisi hetkeksikään irrottaa otetta kauhasta, muuten liemi juoksettuisi käyttökelvottomaksi. Ruokalajeja olisi vähintään kuusi ja syöjinä joukko tieteen ja taiteen huippuja. Kylläpä olisitte kateellisia.

Minä nyt kuitenkin söin sen 8.90 thailajitelman ja luin samalla iltalehdesetä pariskunnista, jotka elävät avoimessa liitossa (saa pettää tai tässä tapauksessa avartaa seksuaalielämäänsä). Nimiä ei jutussa mainittu. Lehdessä kerrottiin myös, että Jenni Haukio oli saanut kakkua syödäkseen syntymäpäivänään.

Eilen blogiini ryntäsi satoja ihmisiä haulla "uusi lumi on vanhan surma". Tuo lukijaryntäys laimennee lähipäivinä.



































sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Laulu ikävästä

Laulu Koti-ikävästä on voittanut monta palkintoa, joten odotukset olivat korkealla ja täyttyivätkin suureksi osaksi. Dokumetti kertoo nelikymppisestä Kaista, joka muutti perheensä mukana kaksivuotiaana Göteborgiin ja palasi takaisin Suomeen mummolamaahan 13-vuotiaana. Paluuta hän vastusti kiivaasti. Dokumentti seuraa pääasiassa isän ja pojan ajoa kohti Göteborgia ja sieltä takaisin. Kamera on viritetty auton nokalle seuraamaan kahden suomalaisen miehen keskustelua. Oli helppo samaistua poikaan siinä, miten vaikeaa onkaan puhua vanhemmilleen. Suomalaisesta kommunikaatiosta syntyi välillä tahatontakin komiikkaa ja toisaalta isän ja pojan välien läheneminen liikutti kyyneliin saakka. Isän ja pojan seuraaminen keskeytyi tuon tuostakin ruotsinsuomalaisten artistien lauluihin. Tämä on uusi "Miesten saunavuoro". Dokumentin miehet olivat riittävän kiinnostavia, sillä miesten elokuva tämä oli, nainen esiintyy taka-alalla, yhdessä puhelinkeskustelussa ja sanoessaan  kerran "Hei!" töihin lähtiessään. Kyse on isän ja pojan suhteesta ja ihmisen ulkopuolisuuden kokemuksesta. Kukapa ei kokisi ulkopuolisuutta?

Olen tästä asiasta jo kertaalleen kirjoittanut. Matkustin muutama vuosi sitten isän kanssa autolla vajaan tunnin matkan ja halusin udella häneltä syntymästäni. Äidiltä en jostain syystä voinut kysyä. Äiti oli hyvin nuori kun synnyin.

Henkilöt vanhempi mies ja hänen keski-ikäinen tyttärensä. Tapahtumapaikka henkilöauto, jota vanhempi mies ajaa. Molemmat henkilöt tuijottavat tietä. Keski-ikäinen nainen kerää rohkeutta ja kysyy:

"Missä minä olen syntynyt?"
"En minä muista."
"Et muista missä tyttäresi on syntynyt!"
"Kai sinä siellä K-vedellä."
"Kai minä sen tiedän (K-vesi lukee naisen passissa syntymäpaikan kohdalla). Missä siellä? Ei siellä sairaalaa ole."
"Taisi olla siellä koululla. Kai siellä oli kätilö."
Äidinäitini oli kansakoulunopettaja.
"Missä sinä olit?"
"Helsingissä opiskelemassa."
"Kävin minä sitten katsomassa."

Matka oli tuolloin pitkä. On se pitkä edelleen. Junalla ja linja-autolla siihen meni varmasti kokonainen päivä.
Vanhempi mies ja keski-ikäinen nainen tuijottavat tietä. He ajavat rautatieasemalle. Nainen ottaa laukun takapenkiltä ja nousee junaan.

Elokuviin kävellessäni Hämeenkadulla seisoi kaksi keski-ikäistä naista ravintolan seinämällä polttamassa tupakkaa. Toinen nainen oli ahtanut reitensä kullanvärisiin tiukkoihin farkkuihin. Naiset olivat saaneet seurakseen kaksi huomattavasti nuorempaa miestä. Kello oli neljä ja naisten kasvot punoittivat alkoholista ja niihin oli pesiytynyt sellaista pysyvämpää turpeutta, jonka saa päivittäisellä alkoholinkäytöllä. Nainen veti pölyistä kevätilmaa tupakan filtterin läpi ja puhalsi savua ilmaan. Hän lausahti painokkaasti: "Paheiden summa on vakio."

Mietin, että mistä moinen paikkaansapitämätön väite on tullut. Monesti potilaat puolustelevat juuri tällä lauseella tupakoimistaan. Jos paheiden summa olisi vakio, niin tarkoitetaanko sillä niiden lukumäärää vai otetaanko huomioon paheen suuruus. Ovatko siis puolison pettäminen ja suklaan syöminen tai tupakanpoltto ja murha samanarvoisia. Jos tappaminen on suurempi pahe kuin saippuasarjojen katsominen niin tappaja joutuu muuten olemaan melkoinen pyhimys, mutta jos taas nämä kaksi ovat samanarvoisia niin onko siinä mitään järkeä.

Tällaisia tärkeitä asioita mietin tänään ja eilen. Aikatauluuni on jäänyt yllättäen miettimiskolo.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Selvitys flunssani nykytilasta ja hapettunut naama

Flunssatiedoitus: kurkkukipua ei (enää) esiinny, satunnaista köhintää, vähäistä limankohontaa, hillitöntä kirkasta limanvaluntaa naaman keskiosissa sijaitsevasta kahdesta rööristä, joita myös sieraimiksi kutsutaan, nenän alla pientä hentoa ruusunnupun punaa.

Lääkitys: Nasolin- suihke nenään aina kun käden ulottuville osuu, Codesan comp yskänlääkettä ruokalusikallinen iltaisin nukkumaan mennessä (antaa hyvän unen), kortisonisuihke molempiin sieraimiin kerran päivässä (vähintään),  Doxitin 150 mg x1 kuuri kahdeksan päivää (turha).

Lääkkeetön hoito: Nenän huuhtelut suolaliuoksella x1, nenän niisto 87 x 2 (molemmat sieraimet käydään läpi) /vrk.

Naamani näyttää hapettuneelta.

Edellä mainittu on lainaus Eeva-Liisa Mannerin Hamlet -suomennoksesta. Minulla kävi pitkänmatkalaisia teatterivieraita ja näimme Tampereen teatterin hienon Hamlet -esityksen.  Istuimme eturivissä nenät melkein kiinni näyttämössä. Lavastus ja puvustus olivat tyylikkään goottihenkisiä ja arvelisin esityksen kiinnostavan myös nuoria. Näytelmän teemathan ovat ikuisia ja esitys erinomainen. Vaikka teksti ei ole helppo, niin sitä oli nautinto kuulla ja juonta seurasi, ikäänkuin sitä ei olisi konsaan kuullut.  Miten Tomi Alatalo saattoi muistaa kaikki repliikkinsä, hän on lähes kokoajan näyttämöllä ja suoltaa tekstiä lakkaamatta.

Jälkeenpäin kävimme yhdellä viinilasillisella ja sitten toisessa kuppilassa toisella lasillisella. Tänään käväisimme Lukulaarissa ja Tulenkantajien kirjakaupassa. Mukaan tarttuivat:

1. Italo Calvino: Kosmokomiikkaa (kirjan lehtien välistä löytyi valkea linnunsulka, jota pidin merkkinä siitä, että tämä on ostettava)
2. Sergei Dovlatov: Matkalaukku (FB:ssa M "luuli" minun ostaneen tämän kun ostin Samsoniten, olihan kirjallinen Matkalaukkukin pakkoo hankkia)
3. Eeva-Liisa Manner: Kirkas, hämärä, kirkas, kootut runot (tässä syyynä oli Hamlet-käännös)
4. Seita Vuorela: Karikko (Tulenkantajien palkinnon saanut teos, runoilijakirjakauppias kehui ja tunnen Seita Vuorelan siskon)

Eeva-Liisa Manner: Kirkas, hämärä, kirkas, kootut runot

Syvä ja kirkas

Taivas on niin kirkas, että kaikki sulaa valoon.
Päivä niin kuuma, kuin se juuri olisi luotu.

Ja kuitenkin vesi on kuiskaillut aina,
tuuli sukinut ruohoa, puro hionut kiviään.

Kortteen abstraktinen ratas on vanha,
vanha...Havainto on nuori, tunnin ikäinen.

Taivas niin kirkas, että lintu näkyy lävitse,
vesi niin syvä...Ja muu satunnaista.




torstai 4. huhtikuuta 2013

Pankista päivää

Hyvästelin töistä lähtiessäni jokaisen vuorotellen. Eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka jää kotimatkalla kuorma-auton alle. Voivat sitten muistella, että niin iloisesti se hyvästeli ennen kuin joutui autoliikenteen uhriksi.

Minulle soitettiin puolisen vuotta sitten omasta rakkaasta kotipankistani.

"Haluaisimme keskustella säästämismahdollisuuksista" (Mairealla äänellä)
"En halua säästää, tahdon tuhlata."

Luurin toisessa päässä oli pitkään hiljaista, kunnes virkailija hyvästeli minut.

Tänään tapahtui uusi yhteydenotto.

"Päivää, haluaisimme keskustella pankkiasioista." (Mairealla äänellä)
"Päivää?"
"Olisitteko kiinnostunut säästövaihtoehdoista?"
"En oikeastaan, maksan asuntolainaa."
"Niin, mutta jos sitten tulee jotain yllättävää menoa."
Mietin, mitä yllättävää menoa minulle voisi tulla. Pesukone voi mennä rikki. Selviän siitä ilman rahastosäästämistä.
"Ovatko vakuutukset kunnossa?"
"Kyllä minusta pitäisi olla. Minulla on matkavakuutus ja kotivakuutus."
"Mutta ei tapaturmavakuutusta!"
Mitä se sitten kyselee jos kerran tietää.
"Minäkin kaaduin hiljattain. Hyvä, että oli tapaturmavakuutus."
"En taida nyt..."
"Entäs asuntoasiat, oletteko suunnitellut jotain muutosta..."
(Mitä se pankille kuuluu)
"Me soittelemme mielellämme asiakkaille, kun teitäkään ei enää näe."
(Ei tosiaan. Onkos se Muuramen konttori enää edes pystyssä)

Jos pankissa tietäisivät, että unohdin maksaa Hesarin ja että sen jakelu keskeytyi, niin kyllä innostuisivat. Opiskeluaikana kaveri kysyi "Yritin soittaa. Olitteko poissa kotoa, vai onko lasku maksamatta?"

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Nuori valo

Riku Korhonen kirjoittaa tämän päivän Hesarissa pessimismistä. Jostain syystä yletön optimismi ärsyttää minua. Kartan ihmisiä, joilla on aina ihanaa, joiden kasvoille aurinko paistaa jatkuvasti, suksi luistaa ja makea kaakao hellii makunystyröitä. Jos sama henkilö kertoo heti perään lentäneensä nenälleen hiihtomajan pihassa entisen heilan edessä, niin heti alkaa synkata. Tyylipuhtaat optimistit ovat jotenkin salaluihuja, epärehellisiä vähintäänkin itselleen. Ainakin pikkuisen tyhmiä.Ohimenevä yltiöoptimismin tila saattaa vallata järkevän pessimistinkin hetkellisesti rakastuessa. Aito pessimisti muistaa silloinkin eron todennäköisyyden ja väärin tyhjennetyn hammastahnatuubin.

Aurinko tunkee joka raosta vaativana. Se pakottaa kaikenlaisiin ulkoiluaktiviteetteihin, kieltää häijysti kirjojen lukemisen ja villasukissa hipsuttelun. Sen nuori valo on raakaa ja paljastaa jokaisen virheen ihmisen pinnassa. Se kimaltaa kiusallaan pölyhiukkasissa, jota ilma ja kaikenlaiset pinnat ovat keväällä sakeanaan. Kirkkaus aktivoi ihmistä liiaksi, vaatii ostamaan naurettavia keväthepeneitä ja haaveilemaan rakkaudesta.

Syksy on minun vuodenaikani. Silloinkin aurinko paistaa, mutta seesteisesti ja ymmärtäväisesti. Aloitetaan uusia harrastuksia, jotka lopetetaan viimeistään marraskuussa ilman suurempia itsesyytöksiä. Istutaan tyhjällä hiekkarannalla paksun villatakin turvassa ja vedetään sormella viivoja hiekkaan.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Arki lyö päähän kumivasaralla

Heräsin yskimään puoli neljältä yöllä ja nukahdin uudestaan viideltä. Tein työni huonosti ja minua harmittaa. Hain Kertun tyttären luota ja kuljetin neidin kotiin taksilla. Taksikuskin mielestä eläimestä olisi pitänyt ilmoittaa taksia tilatessa. Rahat kuskille kelpasivat. Kerttu motkotti miehelle koko matkan ajan, eikä antanut tippiä. Kuka muuten Suomessa antaa taksikuskille juomarahaa? Mersu ei edes hievahda alle kahdeksan euron.

Tytär oli allekirjoittanut vuoden työsopimuksen. Paperissa ei lukenut palkan suuruutta, kyse on oppisopimuspaikasta, mutta silti. Lapsella on töitä!

Teen huomista esitelmää ja yskin. En ymmärrä esitelmäni aiheesta juuri mitään. Yritän peittää asiantilan hupaisilla kuvilla.

Huomenna on päivystys. Tänään töistä lähtiessäni havahduin ajatukseen, että minähän voisin ilmoittaa, etten kykene päivystämään, sillä olen sairas. Tämä oli aivan uusi käänteentekevä havainto.

Kerttu kuuntelee kriittisesti esitelmääni. Sillä on lukuisia laadukkaita korjausehdotuksia.


maanantai 1. huhtikuuta 2013

Yksikseskös yskiskelet?

Kävin hakemassa apteekista kassillisen myrkkyjä, joilla minua vainoavat pöpöt kuolevat ja minä jään toivottavasti henkiin, eikä toisinpäin. Koska minun pitäisi tehdä esitelmää aiheesta, josta en ymmärrä enempää kuin mandariinikiinasta tai lentokoneen ohjaamisesta niin käytän aikani sijaistoimintoihin.

26.3

Nousemme bussilla 2400 m korkeuteen. Kävelemme huikasevassa maisemassa ylä- ja alamäkeä, yleensä ylämäkeä. Nenäni vuotaa ja minua hengästyttää. Saan oppaalta kolme pakettia nenäliinoja. Palaamme alas kortteeriimme tietä, joka kulkee kuin siksak ommel.

Illalla syömme tapaksia. Espanja voittaa jalkapallossa jonkun joukkueen 1-0.

27.3

Ajamme vuoren laelle kuoppaista hiekkatietä. Pienessä  bussissa ei ole turvavöitä ja kattoa koristavat ruskeat tahrat, joiden arvelen olevan aiempien turistien aiheuttamia veriroiskeita. Pidän tiukasti kiinni seuraavan penkin selkänojasta. Bussin moottori sammuu kolmeen otteeseen. Tie on otettu myrskyn jäljiltä käyttöön vasta edellisenä päivänä. Kinttupolulla on pakoin mutaa renkaiden puoliväliin saakka.

Minulta on mennyt ääni. Yritän kommunikoida kuiskaamalla. Kukaan ei kuule.

Kuljemme 13 tunnelin läpi, tunnelit on tehty vettä, ei turisteja varten Vesi soljuu betonisessa leveässä kourussa. Välillä sitä on melkoisesti myös kourun vieressä ja vettä valuu myös katosta. Saamme päähämme kypärät, jotka kopsahtelevat luolan kattoon ja seinämiin. 13 tunnelin jälkeen syömme lounasta ja päälle naukkailemme paikallista brandya. Pienessä hiprakassa laskeudumme alas kivistä polkua. Aikaa laskeutumiseen kuluu kolme tuntia.  Paikoitellen polkua ei ole, vaan on hypittävä kiveltä toiselle. Matkan päässä odottaa kylmä olut ja toimiva WC.

Illalla syön kania. Lihaa on kasattu lautaselle järjetön kasa. En kykene keskustelemaan, mikä ei lie muiden kannalta suurikaan vahinko.

28.3

Nuha ja yskä jatkuvat, ääni palaa. Silmät ovat rähmässä ja punaiset, kiskon silmäluomet auki kaksin käsin, jotta näkisin jotakin. Silmämeikin käytön voin tässä vaiheessa unohtaa.

Saarella voi nähdä muureja, jotka näyttävät ihmiskäden työltä, mutta ne ovatkin laavaa. Opas kertoo tarinan rakastavaisista, jotka asuvat kaukana toisistaan. Nuori sulho matkustaa toistuvasti mielitiettynsä luo. Paholainen rakentaa laava-aidan nuorukaisen tielle. Eipä siitä ohi pääse putoamatta rotkoon. Lopulta rakastunut mies antaa paholaiselle sielunsa päästäkseen typykän luo, mutta tämäpä järkyttyy miekkosen sieluttomuudesta ja hyppää rotkoon. Kysyn oppaalta, miten sieluttomallle miehelle kävi. Opas ei tiedä. Arvelen, että hänestä tuli mainio poliitikko.

Syömme illalla pittoreskissa kalaravintolassa. Saan pöydässä yskänpuuskan, joka levittää suussani olleet vehnäsämpylän murut pöytäseurueeni silmille.

29.3.

Ajamme bussilla ylös kylään, jonka baarista saa hyviä pikkuleipiä.  Sieltä suuntaamme tuliperäiseen karuun maastoon. Saaren viimeisin tulivuorenpurkaus oli 40-luvulla. Matkamme aikana on pieni purkaus El Hierro saaren liepeillä meren pohjassa. 

Patikoimme taas mäkiä ylös ja alas. Maasto on niin karua, ettei pissataukoja voi näköesteiden puutteen vuoksi pitää. Laskeudumme rantaan, jossa seisoo vihreä muovinen roskalaatikko, jonka takana naiset käyvät pissalla.

Syömme eväitämme rantaan kyhätyn lautahökkelin terassilla, mökin omistaja on bussikuskin tuttu. Rannassa levittäytyvät merivesialtaat, joista kerätään suolaa. Ostan kaksi pussillista suolaa, jota todennäköisesti saisi marketista kolmasosalla siitä hinnasta, mutta tämä on sitä hienointa ja parasta suolaa.

Illalla nautimme kalaa lentokentän kupeessa sijaitsevassa parakkimaisessa kuppilassa. Koneet jyrisevät yllämme. Päivän kala ei ole kaikilla sama, vaan niitä on kolmea laatua. Minun kalani näyttää särjeltä, muttei ole yhtä ruotoinen.

30.3

Revin silmäni auki, köhin kurkustani limaa ja jätän päivän patikoinnin väliin. Sen sijaan nukun uima-altaalla varjon alla ja syön allasbaarissa hampurilaisen. Baarissa kaksi nuorta miestä laulaa ja soittaa kitaraa. Duon edessä oleva pöytäseurua aplodeeraa innokkaasti. Sukulaisia?

Teen vähän esitelmää. Luen, nukun, yskin, niistän nenääni.

31.3.

Puhelin herättää klo kuusi. Kaksi lentoa, yksi bussimatka ja taksimatka myöhemmin olen kotona aamuyöstä. Yskin, niistän, nukun, yskin niistä ja nukun.




Kotona

Olen palannut La Palmalta, mutten palanut. Käytin koko matkan ajan aurinkovoidetta, jonka kerroin näytti olevan 50+. En ole siis myöskään muuttunut juurikaan väriltäni. Niitä varten, jotka eivät jaksa lukea koko matkapäiväkirjaani, joka sisältää runsaasti kuvauksia flunssastani, laadin lyhennelmän.

Olin patikoimassa La Palman saarella. Jos joku ei tiedä missä saari sijaitsee, niin se kelluu Teneriffan naapurissa. En siis käynyt Las Palmasissa, joku toinen kerta sitten. Patikkareissuilla ei ole paskempaa väkeä. Olin reissussa yksin, mutta ei haitannut tippaakaan.

Lyhyt kuvaus flunssastani: lähtöpäivänä alkoi kurkkukipu, sitä seurasi nuha (hotellihuoneeni roskikset täyttyvät käytetyistä nenäliinoista), seuraavaksi minua ilahdutettiin yskänpuuskilla, jotka sijoittuivat nimenomaan ruokailun yhteyteen ja jotka tulivat ihan yllättäen, joten pöytänaapurit pyyhkivät räkäisiä leivänmuruja kasvoistaan, sitten alkoivat silmäni punoittaa ja rähmiä, aamuisin silmäluomia joutui kiskomaan erilleen kaksin käsin.

Matkalukemiseni:
1. Marisha Rasi-Koskinen Valheet. Kirjailija on ollut samassa kirjoitusryhmässä kanssani, joten oli mielenkiintoista lukea, miten hän olis sijoittanut jo aiemmin lukemani tekstit kokonaisuuteen. Voin sanoa, että kirjan rakenne on kekseliäs, kuten se oli aiemmassakin teoksessa Katariina. Aiheet ovat varsin synkeitä, joten kaipaisin jatkossa hieman huumoria ja valoa, kiitos.Hyvä kirja kuitenkin, kannattaa lukea.
2. Tuula Levo Neiti Soldan. Eikö Juhani Ahon, Venny Soldanin ja hänen siskonsa Tillyn kolmiodraamaa ole käsitelty jo riittävästi? Kyseisessä todellisuuteen perustuvassa fiktiivisessä teoksessa näkökulma on kuitenkin tuore. Kiinnostavasti kirjoitettua ajankuvaa.
3. Mark Levengood Missä kukat kauneimmat. Ruotsin kuuluisin homo suomalainen Levengood osaa kirjoittaa lämpimästi ja hauskasti suvustaan. Tulee pakosti hyvälle tuulelle. Vaikka äiti tupruttaa tupakkaa ja tupeeraa tukkansa korkeaksi keoksi, eikä osaa laittaa ruokaa, niin kyse ei ole sosiaalipornosta.

Matkapäiväkirja:
24.3
Istun Teneriffan pohjoisella lentokentällä. Aikaa lennosta stressaantumiseen on varattu riittävästi (kolme tuntia). Kentällä ei ole mitään tekemistä. Edelliseen koneeseen, jolla pääsisi La Palmalle, ei mahdu. Koneeseen yrittää sinnikkäästi tunkea kaksi miestä, joiden olisi tarkoitus päästä Las Palmasiin.  Vihdoin ikkunan eteen rullaa propelikone, jonka kyljessä lukee Binter, sekä sellaisen kanarialaisen jauhon nimi, jolla päällystetään pikkupurtava, joka sisältää siankorvia. Olen varma, että jauhokone putoaa.

Ei pudonnut vaan laskeutui hallitusti La Palman pienelle kentälle, jonka vieressä on uusi massiivinen jonkun suuruudenhullun poliitikon ajama lentoterminaali. Olemme sen ainoat asiakkaat.

Meitä on 22 patikoijaa. Nuorin meistä on jopa alle neljänkymmenen. Me muut olemme erittäin nuorekkaita. Joukko koostuu pariskunnista sekä yksin tai kaksin matkustavista naisista. Residenssissäni on olohuone/keittiö -yhdistelmä, makuuhuone ja kylpyhuone. Parvekkeelta voi tuijottaa mäkeä ja maantietä. Satun tietämään, että rakennuksen toisella puolella siintäisi meri, mutta onhan autotien tuijottaminen huomattavasti mielenkiintoisempaa. Parveketta kalustavat vihreä muovipöytä sekä yksi ehjä ja yksi rikkoutunut muovituoli.

25.3.

Aamiaispöytä tursuaa rasvaisia syötäviä. Istun samaan pöytään olulaisen ja hesalaisen naisen kanssa, toinen heistä on jo yhdeksännellä saman firman järjestämällä patikkareissulla.

Kävelemme Sata Cruzin kaupungissa ja käväisemme kauppahallisssa. Opas kertoo, että siellä sijaitsee viimeinen WC. Opimme arvostamaan vessoja ja näkymän peittäviä pensaita seuraavan viikon aikana, mutta tässä vaiheessa emme sitä vielä tiedä. Opas kertoo meille joka aamu, paljonko vettä päivän mittaan tarvitsemme.

Kipuamme ylös kaupungin yläpuolelle. Käymme kirkossa, jossa on nähtävänä Lumen neitsyt, opas tarinoi paljonkin neitsytpatsaan löytämisestä, olen jo tarinan unohtanut. Kirkko on sievä. Laitan 60 senttiä automaattiin ja 3 ledvalokynttilää syttyy. Syömme kirkon viereisessä yksinkertaisessa ravintelissa.

Jatkuu huomenna....