lauantai 31. lokakuuta 2015

My name is Bond

Nyt se on nähty, uusin Bond. Spectren alku on mahtava: Bond käyskentelee Mexico Cityssä jonkun naisihmisen seurassa luurankopuvussaan, sillä on kuolleiden päivän juhla. Ensin viivytellään jotensakin sensuellisti ainakin minuutti kunnes meno alkaa ja sitä jatkuukin koko elokuvan ajan. Spectren hienoon alkuun liittyy viittaus Buster Keaton elokuvaan (luin Hesarista). Huippua. Daniel Craig Bondina osaa olla käsittämättömän cool.

Miehellä on melkein koko elokuvan ajan yllään valkoinen paita, joka myötäilee treenattua vartaloa ja pikkutakki, joka näyttää hieman kittanalta (tätä ei Hesarissa mainittu).

Spectressä Bond kieltäytyy shampanjasta ja heittää aseen olkansa yli. Viittaako tämä siihen, ettei Craig ehkä enää jatkossa olekaan Bond? Onko mies pehmennyt? Bond luo Spectressä naiseen ihan oikean ihmissuhteen.

Vaikka Bondiin oli tuotu uutta (osaston lakkauttamisia ja massiivista ihmisten digitaalista seurantaa), niin sen viehätys perustuu enemmänkin perinteeseen. Minäkin haluan matkusta marokkolaisella junalla, vetää ylleni iltapuvun ja juoda drinkin yhdessä Daniel Craigin kanssa.

Elokuvassa liikutaan ihanissa kaupungeissa, Roomassa ja Lontoossa. Kotiin kävellessä tuli mieleen, että mitä hittoa minä täällä Tampereella teen. No saahan Tampereelta ostaa mustaa makkaraa ja täällä saattaa nähdä Simo Frangenin.

Kävin rakennustyömaalla: lattia oli valettu, keittiön kaapit irroitettu seinästä ja vessaan oli jätetty valot. En ole koskaan kokenut tällaista remonttia. Tavallisesti remonttiin kuuluu rautakaupoissa pyöriskely, pöly, purkaminen, kiroilu ja vinoon jäänyt lattia.

perjantai 30. lokakuuta 2015

HIT

Kävin eilen Pyynikillä. Pimeällä lenkkipolulla kirmaili ilmieläviä sarjamurhaajia. Kun sarjamurhaaja tuli vastaan, levitin olemattomat hartiani, kiristin askeleitani ja etenin hyväkuntoisen karateharrastajan loikin.  Koska sarjamurhaaja ei jostain syystä tappanutkaan minua, höllensin vauhtia, kunnes pimeydestä syöksyi uusi sarjamurhaaja.

High-intesity interval training.

Keskustelin tiistaina ystävän kanssa syvällisesti:

- Mari sanoi Jounille, että se hymyilee vaan silloin kun kamerat ovat paikalla, sanoin.
- Eikun Tanja sanoi silleen Ronille, S väitti.
- Kyllä se oli Jouni, joka sen sanoi.
- Niin muuten olikin.

On ihanaa kun tuntea toinenkin hölmö, joka katsoo "Ensitreffit alttarilla"- ohjelmaa.

Olen asunut kahdeksan viikkoa väliaikaisasunnossani. Hilaan joka päivä petauspatjaani ylöspäin. Joku siirtää sen yön aikana pois paikoiltaan, ainakin se roikkuu aamuisin puoliksi tyhjän päällä.

Laitoin tänään remonttimiehelle sähköpostia. En haluakaan keittiön kaappeihin niitä vanhoja vetimiä vaan uudet himmeäpintaiset. Montako kertaa ehdin muuttaa mieleni, ennenkuin uudet kaapit ovat paikoillaan?


torstai 29. lokakuuta 2015

Hyi, onko tämä viihdettä?

Mistä tietää, että tuore romaani on viihdettä tai muuten vaan humpuukia?

Jos tarinan alussa mies ja nainen kohtaavat, inhoavat toisiaan ja kirjan viimeisellä sivulla päätyvät vihdoin toistensa syliin, niin se on viihdettä se, eikä muuksi muutu vaikka (nais)kirjailija kuinka toivoisi pääsevänsä apuraha-apajille. Hämäyksen vuoksi myös korkeakirjallinen tuotanto saattaa sisältää rakkautta (riskipeliä), mutta silloin rakkaustarina loppuu onnettomasti.

Taiteellisessa romaanissa käytetään omaperäistä kieltä (ei siis "naama loisti kuin Naantalin aurinko" tai "X:n elämä oli ollut myrskyä ja tyventä"). Kokeilevuus ei ole pahasta, välimerkkejä voidaan käyttää luovasti tai jättää kokonaan pois. Jos kieli on yksinkertaista ja kansantajuista, on kyynisyys hyvästä. Tapahtumat kannattaa sijoittaa ankeaan betonilähiöön tai muovata dystopia, jossa kirjan henkilöiden ihon alle on ommeltu pakki, josta virtaa erilaisia tunnnetiloja tuottavia kemikaaleja suoraan romaanihenkilöiden kehoon.

Jännitys on harvoin taidetta, vaikka kirjassa käytäisiin läpi kaikki maailman sosiaaliset ongelmat ja vaikka poliisi olisi alkoholisti.

Kun kynä alkaa piirrustaa automaattisesti viisauksia kuten: Elämämme päämäärän hyvyys tai huonous riippuu siitä, millaisen tien valitsemme päästäksemme siihen ja miten me tuon tien kuljemme. (Paolo Coelho), kannattaa laittaa kynä takaisin penaaliin ja lähteä poimimaan suppilovahveroita.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Hiusten pesu puolukkamehulla

Löysin viikko sitten kehonhuoltojumpassa lapaluiden lähentäjät ja nyt olen ne kadottanut. Lapaluuni etääntyvät toisistaan, enkä saa niitä enää yhteen.

Heräsin kuudelta. Vaikka on vapaapäivä ja vaikka kampaaja on vasta yhdeksältä.

En uskalla kertoa kampaajalle, että ostin hiusten pesuun tarkoitettua saippuaa. Ajattelin olla ekologinen, sillä vähentäähän pahvikotelossa myytävän saippuan käyttö jätekuormaani. Saippuapesun jälkeen hiukset tuntuvat jotenkin erilaisilta, nihkeiltä ja kitkaisilta. Kuivattuna ne näyttävät lopulta aika samalta kuin muovipullosta valutetulla nesteellä pestyt.

Kirjoitin googlen hakukenttään hiusten pesun, jolloin se tarjosi hakuvaihtoehtoja:

hiusten pesu kananmunalla
hiusten pesu ruokasoodalla
hiusten pesu hunajalla
hiusten pesu etikalla
hiusten pesu kookosöljyllä
hiusten pesu ilman shampoota

Nuoruudessani jotkut pesivät hiuksensa mäntysuovalla. Silloin hiusten pesua pidettiin vahingollisena, sillä jos pesi hiukset usein ne rasvoittuivat nopeammin. Niinpä monella oli klähmäiset hiukset.

Meillä asusti amerikkalainen vaihto-oppilas Sheila, joka kävi juoksemassa ja pesi hiuksensa päivittäin. Pidimme hänen tapojaan kummallisina. Sheila ihastui Timotei-shampooseen. Huutelimme koko perhe iltaisin toisillemme "Good night, I love you!". Lopetimme huutelun heti kun Sheila palasi kotiin.

Mitä siitä vaikka pesisin hiukset puolukkamehulla. Hyvät ekologiset valinnat tuntuva turhilta sillä mitä väliä on muutamalla muovipullolla, kun aion marraskuussa lentää San Franciscoon. Ehkä minun pitäisi matkustaa sinne laivalla ja palata muutaman kuukauden kuluttua kertomaan uusista lääkkeistä.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Lääkäristä wannabe kirjailijaksi

Metallinen kynsiviila irtosi kädestäni, putosi lattialle ja jäi pystyyn varpaitteni viereen. Kuin tikka tikkatauluun, sillä erotuksella, että tikkani lentävät katolle tai putoavat maahan lappeelleen. Katsoin hölmistyneenä kynsiviilaa ja ajattelin "tästä kirjoitan facebookiin".

Koska kaikki valittavat, että kirjamessuilla oli tungosta, niin minä en valita. Kirjoitusopettajani huitoi ja veti tuolia pöytänsä ääreen ja minä luulin, että hän pyysi minut siihen istumaan vaikka hän haali tyhjää tuolia ystäväänsä varten. Ehdin jo istahtaa joten en kehdannut enää lähteä pois. Ystävälle saatiin toinen tuoli. Opettajalla oli ihanat punaiset kengät ja minä saan kuulemma ostaa samanlaiset. Pitää lähteä Tallinnaan kenkäostoksille.

Terhi Rannela, joka haastatteli Joel Haahtelaa ja Katri Lipsonia otsikolla "Lääkäristä kirjailijaksi", istui samassa pöydässä.

Haahtela ei kokenut lääkärinammatin olleen kutsumus (sitä tietysti kysyttiin). Joel Haahtelan isä on keuhkolääkäri (melkein kaikki naispuoliset keuhkolääkärit ovat innostuneet alasta Tari Haahtelan vuoksi), joten lääkärin ura tuntui kotoisalta ja turvalliselta.

Katri Lipson (työterveyslääkäri) sanoi, että sekä kirjailijan että lääkärin ammatissa annetaan enemmän kuin otetaan. Miten hienoa olla sellaisen luottamuksen arvoinen, että joku vieras ihminen kertoo asioistaan. Ihanteena on, että lääkäri ei tuo itseään esille vaan on vastaanotolla yksinomaan potilastaan varten (ja tilastointia ja laskutusta varten, kirjoittajan lisäys). Silti Katri Lipsonkaan ei kokenut lääkärin uraa kutsumusammatiksi. Lääkärin koulutuksesta on kirjailijan ammatissa hyötyä: lääkäri on joutunut pänttäämään siinä määrin, että jaksaa istua paikallaan ja näpertää paksunkin romaanin valmiiksi asti.

Tulin taas siihen tulokseen, että julkaisukynnyksen ylittäminen on mahdotonta. Se olisi kuitenkin tärkeää, että voisin saada kirjoitusvapaata leimautumatta täysin kahjoksi.

Ostin neljä kirjaa, jota pidän kohtuullisena. Tilasin Image-lehden seitsemän numeroa hintaan 29 euroa. Yritin estellä sanomalla "Luen lehden kirjastossa", johon myyjä "Moni tämän tilannut sanoo aiemmin lukeneensa lehden kirjastossa, mutta olevansa nyt todella tyytyväinen kun se putoaa omasta postiluukusta".

Lainasin kirjastosta George Saundersin novellikokoelman "Joulukuun kymmenes". Jukka Petäjä sanoo kritiikissään kirjailijan tyylistä: Jonathan Franzenilla tuunattu David Forster Wallace. En osaa kuvailla novelleja (olen lukenut kokoelman vasta puoliväliin), ne ovat jollain sympaattisen hillittömällä tavalla kammottavia ja samalla viihdyttäviä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Dheepan

Jacques Audiardin ohjaama Dheepan voitti Cannesin pääpalkinnon. Voitto johtui varmasti osittain elokuvan ajankohtaisuudesta, kertoohan se pakolaisista. Kyse ei ole nyt Afrikasta tulleista vaan Sri Lankasta Eurooppaan pyrkivistä ihmisistä.

Dheepan on tamilitiikereiden jäsen, joka saa tarpeekseen. Hän lähtee kohti Ranskaa valevaimon ja lapsen kanssa väärennetyillä passeilla ja väärällä identiteetillä. Elokuvassa ei tuota huijausta mitenkään moralisoida vaan katsoja ymmärtää sen välttämättömyyden.

"Perhe" joutuu sotatantereelta toiseen sotaan, taloon, jota huumekauppiaat terrorisoivat. Perhe rakentaa jonkinlaisen kodin, vaikka he eivät taida kieltä ja heitä käytetään hyväksi. Saamme seurata Dheepanin ja hänen "vaimonsa" suhteen kehittymistä. Nainenhan on lopulta melkein tyttönen, jonka niskoille on sysätty vieras yhdeksänvuotias tyttö.

Kyse on selviytymistarinasta ja kyllähän he selviytyvät. Elokuvan muuttuu lopussa aivan toiseksi, toimintaelokuvaksi, jossa listitään porukkaa urakalla. Sen jälkeen tulee epäuskottavan onnellinen loppu. Sen onnellisen lopun ainakin minä tarvitsin voidakseni nukkua yöni rauhassa.

Elokuvan ihmisistä välitti ja toivoi heille hyvää. Näyttelijät olivat erinomaisia vaikka ovat käsittääkseni amatöörejä. Vaikka jotkut ovat olleet sitä mieltä, ettei elokuva ansainnut palkintoa, niin kyllä tätä varten kannatti nousta sohvalta.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Miltä humanistiperheissä tuoksuu?

Katsoin dokumentin "Särkyneitä sydämiä New Yorkissa". Rakkaus näkyy kuulemma aivojen magneettikuvauksessa aktiivisuutena samoilla aivoalueilla kuin muutkin addiktiot. Ei ihme, että jätetyt kyttäävät menetetyn rakkautensa porraskäytävässä ja huutelevat postiluukusta "Senkin paska!".  Ajattelevat toista 85 prosenttia ajasta (kuin juoppo ensimmäistä alkoholin lämmintä humausta). Ruikuttavat huomiota ja hetken hellyyttä ja ovat taas alkupisteessä, kuten alkoholistit, jotka lähtevät muka vain yhdelle oluelle.

Minuahan tälläinen ei enää tule koskemaan.  Minä vain syön salmiakkia, makaan sohvalla, pyörittelen ihania varpaitani ja luen kirjoja.

Keittiööni pitäisi laittaa uusi lattia. Kaikki rakentamiseen liittyvä sijoittuu jonnekin automatkan päähän, keskelle neliskanttisten rautakauppojen rykelmiä. Onneksi Kalevasta löytyi lattiakauppa, jonne saatoin pyöräillä. Hyörin kaupassa kärsivällisen myyjän kanssa ja ladoin lattiamateriaaleja varpaitteni eteen. Olin miettinyt linoelumia. Kun myyjä sanoi "Arkkitehdit käyttävät linoleumia", olin varma, että sitä sen on oltava.  En ole vielä soittanut kauppaan ja vaihtanut materiaalia.

Hesarissa joku mainitsi olevansa humanistiperheestä. Se kuulostaa hienolta, syvälliseltä. Tuoksuu kirjoilta, jazz-musiikilta ja punaviiniltä. Olen kateellinen humanistiperheissä syntyneille. Helppoahan teidän on olla syvällisiä.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Pessimistin ihmissuhteet

Jos lapset eivät vastaa puheluuni, olen varma, että he makaavat letkuissa teho-osastolla. Jos ystävä ei vastaa, hän on suuttunut minuun. Jos olisin rakastunut niin päättelisin oitis  "Se on löytänyt toisen!"

Näillä eväillä elämä ei ole helppoa. Tai onhan se vaivatonta, pitää vain säilyttää riittävä etäisyys toisiin ihmisiin.

Komea tumma tuntematon mies pyysi minua facebook-ystäväkseen. Ei ollut suomalainen. Olisin saattanut suostua, mutta hänen nimensä näytti kirjoitettuna gourmet-ravintolan jälkiruoka-annoksen kiemuraiselta suklaakoristeelta. Millä kielellä olisimme kommentoineet toistemme päivityksiä?

torstai 22. lokakuuta 2015

Käyty potilaan sairauskertomuksessa, mutta ei muisteta mitään (onneksi)

Jotkut asiat saavat absurdeja muotoja. Kun potilas soittaa osastolle,  eikä ole osaston asiakas sillä hetkellä, merkkaavat hoitajat sähköiseen sairauskertomukseen "käyty potilaan sairauskertomuksessa". Tällä suojellaan ihmisten yksityisyyttä.

Pakollisen sairauskertomuskäynnin jälkeen voitaisiin antaa hoitajalle ja muille asianosaisille tyrmäystippoja, jotteivat nämä muistaisi millä annoksella rouva X:n Diformin retard menee.

Kävin eilen teatterissa katsomassa näytelmän "Taivaslaulu". Kirjan olin jo lukenut.  Näytelmä ja romaani kertovat nuoresta lestadiolaisparista ja samalla uskonyhteisöstä, jossa naisen velvollisuus on synnyttää kaikki lapset, jotka Jumala on hänelle suunnitellut. Taivaassa odottelevat nytkin ne kaikki pienokaiset, jotka minä olen ehkäissyt syntymästä tai sitten ne ovat syntyneet johonkin väärään perheeseen. Joudun tästä synnistä helvettiin, mikä on ihan sama, sillä muitakin syntejä on kertynyt television katselusta alkaen. Näytelmän äidit kantavat äitiytensä väsymättä, tepastelevat virkeinä juuri silitetyissä Marimekon leningeissä ja vievät naapuriin itse leipomiaan pullia.

Vettä tihuuttaa, potilailla on taas monta kerrosta vaatetta ja heidän sukistaan irtoaa mustaa nukkaa lattialle. He tulevat myöhässä, sillä eivät ole löytäneet parkkipaikkaa ja tuovat kengissään syksyn lehtiä.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Tehotonta terveydenhuoltoa

Matti Apunen kirjoittaa tämän aamun Hesarissa kaihileikkauksista ja samalla siitä miten tehoton julkinen terveydenhuolto on. Kolumnissa ihmetellään, miksi kaihileikkausjonoja on. En ole silmälääkäri, mutta ensinnäkin silmälääkärit hoitavat muitakin silmäsairauksia kuin kaihia ja toiseksi juuri yksityinen sektori imee silmälääkärit tutkimaan terveiden likinäköisten silmiä.

Monesta olen samaa mieltä. Lääkärien aika menee muuhun kuin siihen, mihin meidät on koulutettu. Olemme sihteereitä, joilla on käytössään huonosti toimivat tietojärjestelmät. Jo kaikkien tarvittavien ohjelmien avaaminen vie 10-15 minuuttia (siis jos kaikki toimii). Kun ei toimi, soitetaan palvelunumeroon, odotellaan, että joku nuori mies käskee sulkea kaikki ohjelmat ja käynnistänään tietokoneen uudelleen (sen olen oppinut tekemään jo itsenäisesti). Avaan ohjelmat vain kerran päivässä, mutta entäs konsultit, jotka liikkuvat toimipisteestä toiseen.

Sanelu (sen tekniset kiemurat), määräykset, toimenpiteiden ja diagnoosien merkitseminen, reseptien lähetys ja uusiminen (odotusta, odotusta ja kaikenlaista huonosti toimivaa)  ja hoitoluokitusten merkitseminen vie huomattavan osan vastaanottoajasta. Aikaa kuluu myös sähköisiin allekirjoituksiin (systeemi on kankea). Nuorempana ja kokemattomampana ehdin istua kahvilla (tuolloin ei sähköisiä järjestelmiä vielä ollut). En missään nimessä kaipaa entiseen (silloin etsittiin rtg-kuvia painavista suurista kuorista ja ripusteltiin taululle, kun nyt saan kuvan eteeni muutamalla näpäyksellä), haluaisin vain toimivan järjestelmän ja tehdä vain sen mitä lääkärin on tehtävä.

Minusta nykyinen potilastietojärjestelmä pitäisi heittää ikkunasta ja hankkia ihan uusi, vaikka siihen menisi rahaa. Säästöä tulisi ajan myötä. Tätä vanhaa korjaillaan ja me istumme koulutuksissa sen uudistettuja osioita opettelemassa. Koulutukset järjestetään demokraattisesti yhteisesti koko henkilökunnalle, joka tarvitsee eri asioita. Aikaa kuluu myös siihen, että uutta työntekijää koulutetaan, sillä eri sairaaloissa ja terveyskeskuksissa on erilaiset järjestelmät.

Vastaanotolle en yleensä viitsi pyytää hoitajan apua, sillä hänkin puuhaa tietokoneensa kimpussa, eikä tahdo ehtiä siitä mihinkään. Hän varaa myös aikoja, joka olisi mielestäni sihteerin työtä. Ei pidä tulkita tätä niin, että väheksyisin sairaanhoitajien työtä: he ovat erinomaisia ammattilaisia.

Kun meillä on insinööri pääministerinä, niin saataisiinko tämä asia kenties korjatuksi?

maanantai 19. lokakuuta 2015

Huulipunanäyttely

Sara Hildenin näyttelyn teema kuuluu "Aseina huulipuna ja kyyneleet?". Lause on kuulemma poimittu Aku Ankasta. Aiheena on naiseus. Nimen keksijä on ilmeisesti inspiroitunut Tuula Lehtosen huulipunaveistoksista, jotka näyttävät katkaistuilta huulipunilta ja saattavat tuoda jollekin aseorientoituneelle mieleen ammukset. 

Olen monesti vuodattanut kyyneleitä, mutta en koe niitä aseina. En haluaisi itkeä tilanteessa, jossa olisi puolustauduttava tai hyökättävä. En edes osaa hyökätä, aloitan kokouspuheenvuorotkin usein varmuuden vuoksi: "Tämä on tyhmä juttu, mutta..." tai "En tiedä asiasta juuri mitään, mutta...".

Käytän harvoin huulipunaa. Jotenkin tunnen itseni liian laitetuksi ja teennäiseksi kun maalaan huuleni. Huulipuna ei ole aseeni.

Sara Hildenillä oli ennen huulipunanäyttelyä esillä Erwin Wurmin  kookkaita veistoksia. Yksi niistä seisoi tai oikeastaan istui museon aulassa ja istuu edelleen. Eivät varmaan jaksaneet siirtää sitä varastoon. Kookas veistos kuvaa miestä (ainakin se näyttää mieheltä), joka on tunkenut jalkansa villapaidan hihoihin ja piiloutunut kokonaan paidan sisälle. Lapsena oli hauska tehdä niin. Aikuisena pukeutuminen on vähemmän luovaa. "Huulipunassa ja kyyneleissä" on seinälle jätetty myös koko seinän peittävä villapaita, josta roikkuu hiha (Wurmin sekin). Miten nämä liittyivät näyttelyn teemaan?

Näyttelyssä oli hienoja uusia töitä museon kokoelmista ja muutama klassikko. Monia niistä en ollut nähnyt aiemmin. Huomattavasti asiantuntevammin näyttelystä kertoo https://nokkonen.wordpress.com/. Yllä näkyvän maalauksen tekijä on muistaakseni Elina Merenmies ja nimi  "Mother".




sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Lähde kaakkoon!

Olen ihmetellyt, mistä väliaikaisasuntoni outo pistävä haju tulee. Tuoksukynttilästä! Se on kummallinen viininpunainen geeli lasissa, jota yksi kaveri luuli drinkiksi. Keskellä sojottaa lanka, josta sen saattaa arvella kynttiläksi.

Väistöasuntoni läheisyydessä sijaitsee  kampaamo, jossa toimii hårologi. Liikkeen ikkunassa mainitaan, että sieltä voisi saada hiusmineraalianalyysin tai microkameratutkimuksen. Hårologin tuolissa istuu usein joku mummo permanenttirullat päässään.

Huomasin, että tässä talossa asuu eräs munuaislääkäri. Aikoinaan on kuulemma kutsuttu kirjoitusvirhekirjeellä potilaita munauspoliklinikalle.

Pyynikin munkkikahvilassa nuori nainen istui juomassa kahvia ja lataamassa kännykkäänsä. Kännykkä komensi: "Lähde kaakkoon!" Nainen mykisti nolona laitteen, eikä totellut vaan jäi nauttimaan kahvistaan.

Kirjoitimme kahvilassa kahden kirjoitusystävän kanssa. Laitoimme kännykän hälyttämään, naputtelimme tekstiä puoli tuntia ja pidimme juttelutauon. Alkuun oli sellainen olo, ettei ole mitään kirjoitettavaa, mutta eihän siinä viitsinyt istua toimettomana ja hiljalleen jotain alkoi syntyä. Tuotoksen laatu on eri asia.

Nyt minulla on idea, joka koostuu sanomalehtiuutisesta ja väistöasuntoani vastapäätä seisovasta kerrostalosta tai oikestaan yhdestä ikkunasta, jonka eteen ei ole pimeälläkään vedetty verhoja.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Huumorintajuinen asunto

Kun on työviikosta väsynyt, television katselu on ainoa työ, jota jaksaa tehdä, syömisen lisäksi.

Katsoin eilen tanskalaista sisustusohjelmaa, jossa kolme asiantuntijaa valitsi ehdokkaita Tanskan kauneimmaksi kodiksi. Yleisö tekee lopullisen päätöksen.

Ehdolla oli kolme asuntoa: persoonallinen kirpputorilöydöillä kalustettu, huumorilla sisustettu yksinhuoltajaäidin koti, valkoisella sisustettu äveriään perheen remontoima vanha maalaistalo ja virtaviivainen arkkitehdin suunnittelema moderni talo, jossa asui vanhempi pariskunta. Viimeksi mainittu voitti, pidin itse ensimmäisestä (se sai vähiten pisteitä). Voittajatalo oli matala vaaleasta tiilestä rakennettu kalsea pömpeli, jonka yhteinäisiä tiloja oli yritetty erotella repsottavilla raidallisilla verhoilla. Moderniin ympäristöön oli rahdattu rumia vanhoja huonekaluja ja maisematauluja. Asiantuntijoiden ja maallikkojen maku on kaukana toisistaan (eivät asiantuntijatkaan kalustuksesta pitäneet).

Odotan sitä, että sisusajien villitys käyttää pelkkää valkoista väriä, menisi ohi. Eihän näissä Ikean-valkoisissa asunnoissa uskalla edes istua mihinkään. 

Hesarista sain eilen lukea, että vanhuksia huijataan.

Huijari pysähtyi bussipysäkillä seisovan vanhuksen viereen ja huikkasi "Hei! Voin viedä sinut kotiin". Vanhus ei kehdannut sanoa, ettei muistanut autoilijaa, vaan kiipesi naisen kyytiin. Kuski sanoi, ettei muista vanhuksen osoitetta, kysyi sitä, vei vanhuksen kotiin ja myi matkalla tälle housut ja yritti vielä lopuksi lainata rahaa (ei saanut).

Lehdessä sanotaan, että tapauksia on enemmän, sillä iäkkäät ihmiset eivät kehtaa tunnustaa, että heitä on huijattu. Kuka kehtaisi? Missä vaiheessa ihmisestä tulee holhottava vanhus? Onko Jörn Donner sitä tai Aira Samulin? Jotenkin vanhuksista uutisointi tuntuu alentavalta.


perjantai 16. lokakuuta 2015

Allekirjoitus

Vielä jokin aika sitten sairaskertomustekstit tulivat lääkärin allekirjoitettaviksi ihan konkreettisesti paperilla ja jokainen raapusti tekstin perään jonkun harakanvarpaan, josta ei saanut mitään selvää. Nykyään allekirjoitukset tehdään sähköisesti. Miten sähköllä voi allekirjoittaa? Sähköllä lämmitetään, vatkataan kermavaahtoa ja taistellaan pimeää vastaan.

Järjestelmän yläpalkissa sijaitsee muistilista, jota pitää napauttaa tiuhaan, muuten joutuu sinne kertyvän tekstin kanssa vaikeuksiin. Enää ei edes epämääräinen paperipino varoita tulevasta katastrofista. Huitelet vaan lisää tekstiä, kunnes sitä löpinää on kertynyt viisikymmentä sivua luettavaksi.

Pitää napsauttaa mielellään päivittäin muistilistaa ja muistilistasta vielä henkilökohtaista muistilistaa ja sitten sitä napsuttelua ja odottelua riittää.

Tänään napsutellessani huomasin, että erään potilaan tablettien annosteluun oli tullut virhe, jonka mukaan tabletti pitäisi niellä 1330 kertaa vuorokaudessa. Lääke tulisi ottaa kerran minuutissa sekä valveilla että nukkuessa (itseasiassa rauhalliseen yöuneen jäisi kuitenkin 110 minuuttia). Koska lääke olisi hyvä ottaa ruoan kanssa niin melkoista syömistäkin se vaatisi. Tuollaista ohjetta ei noudattaisi edes opettaja tai insinööri.

Välillä tekisi mieli käpertyä työpaikan kahvihuoneen nurkkaan parkumaan, kun kaikki kysyvät jotakin ja haluavat minulta kaikenlaista ja luulevat tai toivovat, että minä tiedän vastaukset. Siltä parkumistieltä ei olisi paluuta luotettavaksi ammattilaiseksi.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Paska teksti ja kuivuva keittiö

Söpö punainen kuivuri on puhkunut keittiössäni viisi viikkoa. Vuoden päästä joku firman mies alkaa ihmetellä "Missä se punainen puhallin on?"

Siinä vaiheessa olen unohtanut missä oikeasti asun ja Kerttu on kotiutunut lopullisesti mikroaaltouunin päälle.

Muutin tavarani väistöasuntoon pääasiassa pyörän tarakalla, paluumuuttoon tarvitsen Nääs muuttopalveluiden suurimman auton (sellainen muuttofirma on ihan oikeasti, googlasin). Siirryn tänne tavara kerrallaan. Olen ostanut kirjojakin ja tuonut kirjaston "tuo ja vie"- hyllystä, viimeksi Henrik Tikkasta (Yrjönkatu).

Laura Lehtola (oli samassa kirjoittajaryhmässä) julkaisi romaanin Pelkääjän paikalla (erinomainen nimi). Kirja arvosteltiin eilisessä Hesarissa: kehuttiin sujuvaa kieltä, mutta tarinan sanottiin olevan turhan arvattava.

Oriveden kurssilla toissa kesänä, vai oliko se edellisenä Miina Supinen sanoi, että tekstini on yllättävän tavanomainen. En tiedä mitä hän tarkoitti yllättävällä. Minulla ei ole kummoista mielikuvitusta, kaikki syntyy ihan tavallisista jutuista, joita vaan liioittelen. Miina Supinen on luultavammin oikeassa.

Käsikirjoitus on kuutena päivänä viikossa täysi paska ja yhtenä päivänä jossain määrin kelvollinen.

Betoni kuivuu senttimetrin viikossa.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Ilman

Luin lehdestä, että neljä prosenttia ihmisistä on täysin amusikaalisia. He tunnistavat kappaleet vain sanojen perusteella.

Katsoin Teemalta ohjelmaa Kaija Saariahosta, joka sanoi kärsivänsä kuunnellessaan omia sävellyksiään konsertissa. Hän säälii kuulijoita, jotka joutuvat istumaan paikoillaan yli kaksi tuntia seuratessaan naisen itsensä säveltämää oopperaa "Kaukainen rakkaus".

Näin kerran Kaija Saariahon Pariisissa: pieni hauraan näköinen nainen.

Voin kuvitella, että amusikaaliselle ihmiselle konsertin seuraaminen on piinallista. Tunnen fiksuja ihmisiä, jotka eivät erityisemmin piittaa musiikista. Laulutaitaito on eri asia: laulutaidoton voi olla musikaalinen, kyse liian jäykästä kurkunpäästä tai jotain vastaavaa. Kaikki kuulemma oppivat laulamaan.

Olin kerran Valamossa kirjoituskurssilla samaan aikaan kun siellä järjestettiin laulukurssi laulutaidottomille. Kurssilaiset kokoontuivat majoituspaikkaan laulamaan ja aina laulu loppui samaan kohtaan. En enää muista mikä kappale oli kyseessä. Kannattaa välttää.

Väitöskirjaohjaajani on lukenut vain yhden fiktiivisen teoksen. Silti pidän hänen seurastaan. On vaikea ymmärtää, miten joku voi elää ilman kirjallisuutta, musiikkia, kuvataidetta, elokuvia ja teatteria.  Joku toinen ajattelee, miten joku voi elää ilman jääkiekkoa. Jos joku pärjää ilman penkkiurheilua niin toinen kestää arkea ja juhlaa ilman teatteria.

Silti mietityttää ilman kaunokirjallisuutta ja musiikkia eläminen.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Täällä ovat syöneet tamperelaiset!

Vierailin eilen Viialassa. Olen tuntenut isäntäpariskunnan yli kaksikymmentä vuotta, joten ehkä ensivierailu oli paikallaan. Tutustuin heihin juhannuksena, kun he tulivat yllättäen meille  siskonsa  seurassa. Sellainen oli vielä tuolloin mahdollista. He muistavat, miten ketterästi poikamme kiipesi keittiön kaapin päälle, otti yläkaapista rasian, jossa säilytettiin keksejä ja sanoi:

 - Älkää kertoko äidille.

Keskustelu lainehti ruoan ja viinin ääressä asiasta toiseen. Olimme kaikesta samaa mieltä ja ihmettelimme ihmisiä, jotka ovat eri mieltä. Me emme heitä tunne eli elämme kuuluisassa kuplassa.

Keskustelimme myös Venäjästä. Olen viime aikoina muistellut sairaanhoitajaa, jonka siskon entinen mies teki kaikenlaista hämäräpuuhaa Venäjällä. Hän ei ollut entisen sukunsa erityisessä suosiossa. Mies löydettiin lopulta tapettuna jostain päin Venäjää. Hänen päänsä oli leikattu irti. Eräänä aamuna sairaanhoitaja tuli töihin ja hihkaisi:

- Pää on löytynyt!

Facebookissa levitetään kuvaa tyhjästä junavaunusta. Vaunu on roskainen, ruokapakkaukset pursuavat roskisten ulkopuolelle. Kuvan alla lukee "Pakolaiset ovat matkustaneet tässä!" kuvaa on kommentoitu tähän tapaan "Ne ovat sikoja!"

Kuvan voima on hämmästyttävä, omaa mielipidettä voidaan vahvistaa kuvalla, joka ei oikeasti todista mitään. Yhtä hyvin voisi todisteeksi liittää kuvan Tampereelta mäkkärin nurkalta: "Täällä ovat pakolaiset syöneet!"

lauantai 10. lokakuuta 2015

Runoteetä

Olin eilen runokirjan julkkareissa, joissa tarjottiin kahta eri teelaatua. Ei punaviiniä, ei kynttilöitä, ei tupakansavusta paksua ilmaa.

Raisa Jäntti voitti Kaarinan runokilpailun kokoelmallaan Läpilyöntikipu. Raisan toinenkin kokoelma pääsi loppukilpailuun.

Läpilyöntikipu kertoo Bas Jan Aderista, joka katosi kesken performanssin, jonka aikana hänen piti purjehtia Atlantin yli. Hän siis kuoli taiteen vuoksi.

En osaa arvioida runoja ja tätä kokoelmaa en edes yritä, sillä tunnen kirjoittajan. Kun hän kirjoittaa runossaan monesta teepannusta, jotka omistaa, muistan, että hänellä on monta teepannua jne.

Raisa kertoi kirjasta vasta kun se oli painettu. Silloinkin hirvitti, tuliko kirjaan kamalia virheitä. Ihan syystä: viimeisessä Parnassossa kirjoitetaan kirjan kanteen eksyneistä kirjoitusvirheistä. Kun Sillanpään jostain teoksesta otettiin pokkariversio, luki kirjoittajan kohdalla Sillinpää. 

Mietimme milloin voi kutsua itseään runoilijaksi. Tommy Taberman on kuulemma sanonut, että oikeaksi runoilijaksi nousee, kun on julkaissut yhden runokirjan. Oliko runoilija vähemmän runoilija kun kirjoitti seuraavan runon ja miksi hänestä tuli runoilija vasta kun runo painettiin kirjapainossa uusiopaperille?


Ja kun et kuole
teet kuten kaikki muutkin:
askartelet eettisillä ongelmilla:
entä jos yksi kuolisi, jotta 250 pelastuisi

teet ruumiistasi itsellesi lelun:
kylvetät sitä
virität sen ja annat sen kiivetä puihin katoille
painat sen kantapäät horjuvan kivenlohkareen kuoppiin
painat sen korvan vasten seinää
humisee

arpeutat sen ihoa ja sielua
askartelet jälleensyntymien mahdottomuudella ja muistoilla

kunnes marraskuussa
            kiinnostut hypnoosista ja perhostenkeräilystä
            ja teet lelun niistä,

Ja kun et kuole,
            vietät monta iltahämärää
            vilkaisemattakaan ikkunasta ulos,

                      päästät auringonlaskun karkuun
            kuin heliumpallon.

perjantai 9. lokakuuta 2015

Hyrylän pojat

Hoitajat joutuvat jatkuvasti pyytämään lääkäreiltä jotakin ja usein häiritsevät meitä kesken sanelun tai facebook-päivitysten tekemisen. He tuovat mukanaan lapun, jossa on potilaan nimi ja viimeinen käyntiteksti. Ojentavat lappua ja sanovat:

"Voisitko kirjoittaa reseptin"
"Saneletko passituksen"
"Tämä tarvitsee B-lausunnon"

Saattaa olla, että on joskus tullut sanottua pahasti tai pidettyä katse tiukasti koneen näytöllä ja höpötettyä sanelukapulaan kuin ei tarvetta huomaisikaan, sillä hoitaja tunki eilen lapun varovasti oven alta. Kyllä meitä nauratti.

Tuli kenties mentyä katsomaan TT:n Skavabölen poikia kohtuuttomin odotuksin. Tekihän Q-teatteri näytelmästä ylistetyn version 90-luvulla. Nyt näytelmää esitettiin Frencell-näyttämöllä. Skavabölen pojat sijoittuu 70-luvulle: perheen ulko-ovessa on samanlaista pullonpohjalasia kuin meillä oli ja meilläkin soi luokkabileissä Gary Glitter. Skavaböle on Hyrylä, mutta senhän te jo tiesittekin.

Näytelmän näkökulma on perheen lasten Evertin ja Rupertin, jotka ovat läheisiä, niinkuin tällaisissa hajoavissa perheissä tuppaa olemaan. Näytelmä on hieman hajanainen, varmaankin tarkoituksella. Alkuun ihmettelee onko taikuri vain eksynyt näyttämölle jostain toisesta näytelmästä, mutta sekin selviää.

Kyllä me vanhemmat olemme itsekkäitä.

Heikki Hela on uskottava perheen alkoholisoituvana isänä. Tosin pärjäävästä johtajasta tulee kummallisen nopeasti portaisiin kuseskeleva juoppo. Mari Turunen on aina tasaisen hyvä, niin tässäkin. Perheen pojat Eemu Korpela ja Jaakko Ohtonen saavat nuorelta yleisöltä raikuvat aplodit.

Lavastuksessa ja puvustuksessa oli hienosti onnistuttu luomaan 70-luvun tunnelma.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Ihoni on vaaleanpunaista samettia

Vietimme tänään työyhteisömme kehittämispäivää.

Ensin istuimme kylmässä kokoustilassa käsittelemässä hoitoketjua ja V paleli. V haki lopulta toppatakin ja hanskat ja lakkasi tärisemästä. Sen jälkeen puhuimme siitä, että meillä on liikaa töitä ja saimme (taas kerran) tietää, ettei lisäresursseja ole tiedossa. Kävimme läpi asiat, jotka mättävät. Samoista asioista puhuimme jo silloin kun aloitin työt nykyisessä työpaikassani.

Lounaan jälkeen siirryimme kaupungille rentoutumaan. Väsyneitä työntekijöitä varten on perustettu jonkinlainen luontaishoitoinstituutti, johon voi  hakeutua kerran vuodessa kurittomasti kesken työpäivän. Saunatilassa  meille ojennettiin muovikippo puolillaan kellervää bronkiittipotilaan ysköksen näköistä mönjää, jota käskettiin voidella iholle. Kun olimme saaneet tahman pintaamme siirryimme saunan lauteille. Ihmeaine sisälsi kookosöljyä, hunajaa ja kuivia ruusun terälehtiä. Ihoni on vaaleanpunaista samettia.

Seuraavaksi siirryimme pitsiverhoilla jaoteltuun huoneeseen. Läppäristä soi taustamusiikki, jota oli etsitty hakusanalla relaxing music. Ei se ihan kamalasti häirinnyt. Istuin tuolille, jossa minut kipattiin selälleen ja napakkasorminen pieni nainen alkoi runnella hartioitani, josta eteni kaulaani ja pitkin päänahkaani. Kipein piste sijaitsi päälaen korkeimmassa kohdassa, jossa naisen peukalo tuntui samalta kuin nuotiossa kuumennettu rautatappi.

Poljin kotiin suurenmoisen kehittyneenä.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Muista omat lakanat

Kreikassa asuva nainen kertoi, että sikäläisessä sairaalassa ei ole lakanoita, vaan potilaan on tuotava ne mukanaan. Paikallinen sairaala on ulkoistanut pesulapalvelut eikä niitä ole enää varaa maksaa. Meillä ei ole siis mitään hätää, sillä Acutaan mennessä ei tarvitse ottaa mukaan lakanoita ja pyyhettä. Jokaisellahan voisi olla valmiiksi pakattuna sairaalalaukku, joka sisältäisi alus- ja pussilakanat, tyynyliinan, pyyhkeen, vessapaperia (italialaisessa sairaalassa sitä ei kuulemma ollut), yöpuvun ja saniteettitarvikkeita.

Terveydenhuollon työntekijöistä ei ole kohta pula, sillä  kaikki kouluttautuvat lähihoitajiksi, sairaanhoitajiksi ja sairaalahuoltajiksi. Radiossa haastateltiin diplomi-insinööriä, joka aloittaa bioanalyytikon (laboratorionhoitaja) opinnot. Meillä saneluja kirjoittaa aiemmin Nokialla toiminut DI. Kohta hoidamme toinen toisiamme. Maahanmuuttajat perustavat kynsistudioita ja hoitavat kyntemme.

Jos opiskelupaikkaa valitessaan miettii, miltä alalta varmasti työllistyy (terveydenhuollostapa tietenkin) menee pieleen, sillä kohta rahaa on niin vähän, että nimenomaan sieltä on säästettävä. Siinä vaiheessa kaikista suomalaisista on jo tullut sairaanhoitajia tai lähihoitajia ja yhdeksän ällän pinko-oppilaista lääkäreitä.

Olen kyllästynyt kirjoittamaan väistöasunnon sohvalla ja kaipaan Kertun kaluamaa nojatuolia, jonka raavittua verhoilua olen yrittänyt  peittää lampaantaljalla. Haluan taas heittää jalat jakkaralle, joka ei liukastele pitkin lattiaa kuten tämä tyyny, jolle olen jalkani nostanut. Petauspatja valuu yöllä puolittain altani ja tyyny siiryy kohti seinää. Lakanat eivät pysy paikoillaan vaan aamulla kylkeeni on piirtynyt ruttaantuneen lakanan kopio. Haluan kotiin.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kun ulkonäkö on ratkaisee


Katsoin eilen televisiosta pätkän ohjelmaa, jossa kerrottiin pareista, joiden väillä on huomattava ikäero. Vanhempi nainen oli laitatuttanut itselleen silikonit pitääkseen nuoren poikaystävänsä. Nainen huhki lattialla ja teki vatsalihasliikkeitä. Kasvojen iho näytti oudon kireältä ja kiiltävältä. Silmien yläpuolelle oli tatuoitu kulmakarvat. Nainen ja hänen nuori miesystävänsä jonottivat solariumiin somasti yhdessä.

Uutisten jälkeen Teemalta tuli dokumentti vanhoista valokuvamalleista. He olivat uraansa aloitellessaan teini-ikäisiä ja kolmekymppisinä jo liian vanhoja työhönsä (osa naisista oli palannut malliksi yli viisikymppisenä). Mallinura vei pikkutytöt piireihin, jotka vilisivät kuuluisuuksia ja joissa kokaiinin nuuskaaminen oli yhtä tavallista kuin teekupposen nauttiminen.

Seuraavassa dokumentissa seurattiin miestä, josta oli tullut malli kummallisen ulkomuotonsa vuoksi. Töyhtöhiuksista ja harvahampaista miestä käytetään silloin, kun tuotetta halutaan myydä huumorilla. Tämä hupsun näköinen mies on perustanut mallitoimiston, johon hän kerää muita hieman kummallisen näköisiä tyyppejä. Hän on löytänyt heistä itselleen ystäviä. Aiemmin miestä kiusattiin.

"Ei meistä voi tulla lääkäreitä, tuomareita tai arkkitehtejä" mies sanoi.

Määrääkö ulkonäkö millä työllä hankimme elantomme? Aikoinaan kapakassa joku mies sanoi minulle:

"Jos sinä olet lääkäri, niin minä olen astronautti!"

Kävin uudessa Second Hand putiikissa. Myyjä kaiveli esille kasan mekkoja, jotka olivat kuuluneet kurvikkaalle tuomarille. Vaikka olin tullut vain katselemaan liikettä, löysin itseni pian sovituskopista.

Kivasta mustasta mekosta nainen sanoi:

"Näyttää hautajaismekolta".

Toinen kolttu sopi hyvin.

"Voit mennä tuo päällä konsertteihin tai teatteriin"

Mekko on kyllä hieno ja naisellinen. Se on mustaa kangasta ja siinä on neulehihat.

Jos ulkonäöstä jotain puuttuu, sen voi korvata valkoisella takilla ja stetoskoopilla tai tuomarin vanhalla leningillä.


lauantai 3. lokakuuta 2015

Vähäeleistä musiikkia

Kävin eilen M:n kanssa Tampere Filharmonian konsertissa (annan anteeksi orkesterin vieraan kirjoitusasun). Orkesteria johti Tampereen unelmavävy Santtu-Matias Rouvali. Nuori mies tanssii orkesteria johtaessaan, kun hänen eldeltäjänsä Hannu Lintu hyppeli urheilullisesti.

Ensin kuultiin Straussin "Till Eulenspiegelin lystikkäät kujeet", joka oli kaikin puolin kuunneltavaa musiikkia. Ajatus ei juurikaan harhaillut. Tuttu patarumpali rummutti innoissaan. Yleisö oli tyytyväinen.

Seuraava numero oli Esa-Pekka Salosen LA Variations. LA viitannee Los Angelesiin. "Vähäeleisessä ilmaisussa pidättyvän ja samalla kuulokuvassaan suuriinkin kontrasteihin yltyvän teoksen sävelmateriaali keskittyy kahden kuusisävelisen soinnun ympärille." Jätän kommentit asiasta jotain ymmärtäville tahoille. Teoksen soittaminen toi varmaan vaihtelua orkesterille.

Viimeisenä esitettiin Jean Sibeliuksen kolmas sinfonia, joka näköjään esitettiin pienemmällä porukalla kuin edelliset teokset, joten moni soittaja pääsi jo väliajalla lauantaisaunaan. Äänimateriaali oli häiritsemätöntä, kaunista ja ehkä hieman pliisua. Ajatus harhaili.

Löysimme Tampere talosta uuden naistenvessan tai kaipa se siellä on ollut aina, mutta minulle se oli uusi tuttavuus. Minä kun luulin tuntevani talon vessat läpikotaisin.

Konsertista pois pääseminen oli hankalaa, sillä olihan osa yleisöstä jo iäkästä, huonojalkaista ja alati tukkimassa tien meiltä nuorilta (alle kuusikymppisiltä).


perjantai 2. lokakuuta 2015

Tylsää

Eräs kirjoittajaystäväni kirjoitti facebookissa, ettei hänellä ole koskaan tylsää. Minulla on tylsää kun joudun kuuntelemaan huonoa luentoa tai istun seurassa, jossa puhutaan golfista.

Eräässä kongressissa kuuntelin pitkäpiimäistä luentoa, kunnes luennoitsijan pää yhtäkkiä katosi puhujapöntöstä. Nainen oli pyörtynyt. Hänet kiskottiin pystyyn ja hän halusi välttämättä jatkaa, kunnes taas alkoi huipata ja nainen talutettiin puoliksi pakolla ulos luentosalista. Eikös hevosen selästä pudonneen ratsastajankin pidä heti kiivetä takaisin hevosen selkään? Kiinnostaisi tietää luennoiko tuo nainen edelleen.

Yksin ollessa ei ole tylsää, sillä aina voi lukea tai kirjoittaa, jos ei löydy muuta luettavaa voi tavailla tekstejä maitopurkin kyljestä.

Korjailin eilen käsikirjoitustani (jota kukaan ei julkaise, tiedän sen). Nyt ymmärrän mitä tarkoittaa "kill your darlings". Olen kouliintunut työssäni ilmaisemaan asiat lyhyesti ja selvästi. Pystyisin tiivistämään Päätalon teokset kymmeneen sivuun. Koska kukaan ei halua painaa kymmensivuista kirjaa, on ollut pakko laverrella. En haluaisi millään deletoida tekstiin lisäämiäni pohdintoja, vaikka tiedän, että ne ovat tylsiä. Deletoiminen tuntuu samalta kuin heittäisi rakkaimmat farkut roskikseen.

Luin eilen Rosa Liksomin lyhytproosaa. Niin minä haluaisin kirjoittaa, mutta en osaa enkä uskalla.

torstai 1. lokakuuta 2015

Kunnon kansalainen

Istun modernisti kahvilassa kirjoittamassa. Odotan milloin kahvilan täti tulee häätämään minut, sillä olen sielultani ja itsetunnoltani ikuinen viisitoistavuotias. Söin kaurapuuroa, kananmunaa, leipää ja pullaviipaleen. Kahvilassa istuu aamiaisella työporukoita, ystävyksiä ja pariskuntia. Pariskunnat tunnistaa siitä, etteivät he puhu toisilleen.

Koen huonoa omatuntoa laiskottelustani, sillä minulla on taas vapaapäivä. Ei keskellä viikkoa saa istuskella kahvilassa.

Suuret ikäluokat ovat haalineet itselleen kaiken hyvän, joka nyt meiltä nuoremmilta kielletään. Muistan erään sairaalan ruokasalissa iloiset hyväkuntoiset 57-vuotiaat osaeläkeläiset, jotka hehkuttivat nakkikeittoa lusikoidessaan eläkeläisviikkojaan ja hyvänä säilyviä eläke-etujaan.  Työelämä on käynyt raskaammaksi ja samalla ovat  huilaamismahdollisuudet viety (ja viedään) työntekijän ulottuvilta. Nyt on keksitty, että meillä on liikaa lomaa. Kunnallisen puolen neuvotteluissa on aikoinaan otettu lisää vapaa-aikaa lisäpalkan sijaan. Nyt lomia paheksutaan ja meiltä halutaan riistää kasvimaat, marjareissut, mökkisaunat,  aurinkolomat ja paksut historialliset romaanit. 

Matti Mörttinen Aamulehdessä kirjoittaa vuorotteluvapaastaan, jonka aikana toimittaja katsoi Wire-sarjan kaikki tuotantokaudet. Minä tein saman, huonolla omatunnolla tietysti.

Olen kadottanut talvipyöräni avaimen. Aion jollain tavalla raahata ajoneuvoni pyöräkorjaamoon ja toivoa, että he luottavat siihen, ettei tällainen keski-ikäinen nainen voi olla rikollinen. Rikollinen mieli ei sovi keski-ikäisen naisen kroppaan, kun taas nuoren miehen varteen se istuu melkein luonnostaan, varsinkin jos nuori mies ei ole kantasuomalainen.