lauantai 31. elokuuta 2019

Uhka ja mahdollisuus

Kävin eilen valokuvassa kustantamon esitettä varten. Kuvaaminen on pelottavaa ja odotin toimenpidettä kuin viisaudenhampaan poistoa. Kuvaaja oli myöhässä ja ja plarasin hermostuneena odotushuoneessa kännykkääni. Kuvaustilanne oli onneksi yllättävän rento. Nainen antoi ohjeita jalkojen asettelusta. Teeskentelin kävelyä vartalo kummallisesti kiertyneenä. Kumma kyllä luonnoton asento näytti kuvassa melko luontevalta.

Ihailen monia tyylikkäitä kirjailijakuvia, mutta tästä tuli vähän hupsu. Minulla oli kaksi mekkoa mukanani, eikä toinen pukenut minua lainkaan. Kaikki vaatteet pitäisi oikeastaan kuvata päällään ennen ostoa.

Kirja julkaistaan tammikuussa, jolloin joululahjakirjat odottavat vielä lukemista. Toisaalta silloin tuskin kovin monta muuta romaania julkaistaan.

Istuin eilen kokouksessa. Kesän viimeinen viikonloppu on kiva aloittaa suunnittelemalla erilaisia ohjeita. Toinen mahdollisuus olisi ollut viettää aikaa kivassa seurassa saaressa tai kustantamon juhlissa. Molemmista jouduin nyt luopumaan. Edellinen kokous tapahtui skypen välityksellä, joka ei jostain syystä oikein toiminut.

Erään osallistujan äänen olin kuullut pari kertaa, mutta en ollut koskaan nähnyt naista, jonka kuvittelin kuusikymppiseksi ikiruskettuneeksi, mustatukkaiseksi naiseksi, jolle maalasin mielessäni hieman suttuiset pinkit huulet. Olin ällistynyt, sillä nainen olikin vaaleatukkainen ja huomattavasti kuvitelmaani nuorempi.

Koska en ole saaressa, en tiedä mitä tänään tekisin. Tämä on sekä uhka että mahdollisuus.

torstai 29. elokuuta 2019

Aamun veltto tunti

Heräsin jostain syystä viideltä. Hesarissa joku miesguru nimitti aamun ylimääräistä tuntia voimatunniksi, jonka voi käyttää hyödykseen: 20 minuuttia liikuntaa, 20 minuuttia meditaatiota ja 20 minuuttia ongelmanratkaisua. Siitä on kirjoitettu kokonainen kirja. Muistan mahdollisesti tämän jaon väärin, mutta en viitsi tarkastaa. 

Oma voimatuntini jakaantui somessa surffailuun, aamukahveihin ja sohvalla makaamiseen. Tällä reseptillä ei tavoita voimaantumista vaan sopivan velton olon.  Instagram ja Facebook 20 min, aamukahvi 20 min ja sohva 20 min.

Luen Imagessa Kaarina Hazardin juttua siitä kuinka hän kävelee koiran kanssa metrolinjan reitin. Minulle tuli vastustamaton halu päästä pitkälle kävelyreissulle. Ehkä katson Repa reittioppaasta sopivan bussireitin, kävelen niin pitkälle kuin jaksan ja palaan samaa reittiä takaisin bussilla. 

Joku kolmekymmentä kilometriä olisi kiva. Tarvitseeko matkustaa Lappiin patikoidakseen, kun voi lähteä matkaan omalta oveltaan?

Pohdin huomisen valokuvausta tai oikeammin miten siihen pukeudun. Onko yleensäkään väliä miltä kirjailija näyttää?



tiistai 27. elokuuta 2019

Kanat

Kävin töiden jälkeen Sorsapuistossa katsomassa kanoja. Kanat kuuluvat ehdottomasti mielieläimiini. Koska kanat eivät lennä, niitä ei tarvitse pelätä kuten muita lintuja.

Kansalaisopistossa järjestettiin joskus kurssi, jonka nimi oli "Löydä voimaeläimesi" (ei järjestetä enää, mikä on vahinko). Olisi ollut kiva nähdä keitä tuollaiselle kurssille osallistuu ja mitä he tuumaisivat kanasta voimaeläimenä.

Kanat ovat ihan yleisestikin ihania, mutta pidän erityisesti silkkikanoista. Ne ovat peräisin Tiibetistä ja niillä on viisi varvasta kun kanoilla on varpaita yleensä vain neljä. Silkkikanat muistuttavat siinä suhteessa ihmisiä.

Paduaanit (tukkakanat) näyttävät maailman tilasta huolestuneilta tiedemiehiltä. Oikein odottaa, että niiden höyhenistä pöllyäisi arkistopölyä.

Hämeen musta maatiaiskana on leppoisan näköinen otus. Sille voisi kertoa murheensa ja se kyllä ymmärtäisi, eikä pistäisi paremmaksi. Sen työkaverilla ei taatusti olisi samaa ongelmaa. Hämeen musta maatiaiskana ei missään tilanteessa tarjoaisi murheeseisiin banaaleja ratkaisuja.

Sain tänään kirjani ensimmäisen kansiversion nähtäväkseni. Vaikka kyse ei ole lopullisesta kansikuvasta, niin se jotenkin tekee kirjasta hämmentävän totta. Pelkäsin, että kansikuvaksi tarjotaan jotain tuhruista, mutta ei suinkaan. Kannen idea on tosi kiva.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Ihan kiva

Valitin eilen sitä, että paha peikko on tärvellyt käsikirjoitukseni. Tänä aamuna luin Torsti Lehtisen neuvon "Jos arvostat enemmän mielenrauhaa kuin itsesi piinaamista, älä ryhdy kirjailijaksi!"

Aloitin kuitenkin heti herättyäni käsikirjoitukseni viilaamisen. Dead line on kustannussopimuksen mukaan syyskuussa vaikka kirja julkaistaan vasta keväällä.

Varasin perjantaille kuvausajan (kevään esitettä ryhdytään tekemään jo syksyllä) ja nyt mietin millaisen mielikuvan haluan itsestäni antaa. En ainakaan "katson syvällisiä ajatellen horisonttiin" -kuvaa.

Olen kirjan nimeen tyytymätön ja olen miettinyt sitä paljon, enkä ole vielä keksinyt parempaa. Samalla suunnittelen seuraavan kirjan nimeä (jos nyt siis seuraavaa tulee, sitähän ei koskaan tiedä, töissä yleensä tietää, että seuraava potilas saapuu).

"Ihan kiva" olisi sopiva nimi seuraavalle romaanille.

lauantai 24. elokuuta 2019

Paha peikko iski jälleen

Olen niin kyllästynyt käsikirjoitukseeni, että tekisi mieli pistää sormet kurkkuun ja oksentaa. Kuin olisin syönyt kuukauden ajan kaikilla aterioilla pelkkää maksalaatikkoa. En näe tekstissäni mitään hyvää. Epäilen, että ne ovat käyttäneet siellä kustantamossa hengentuotteeni lukemiseen jotain kohteliaasti käyttäytyvää konetta.

Sillä aikaa kun kirjoittaja viettää ihan viatonta tavallista elämää, tapaa ihmisiä, hoitaa kuntoaan ja harrastaa kulttuuria, pilaa paha peikko ihan silkkaa ilkeyttään käsikirjoituksen. Kirjoittaja yrittää kauhuissaan muutella sanajärjestyksiä ja etsiä synonyymejä, mutta mitään ei ole tehtävissä.

Huomisessa lukupiiritapaamisessa käsitellään Mia Kankimäen kirjaa "Naiset, joita ajattelen öisin".  Minua kiinnostivat kirjassa eniten kirjailijaresidenssit, joissa Kankimäki työskentelee. Haluan residenssiin Rooman liepeille tai Saksaan vanhaan tuberkuloosiparantolaan.

Pääsen lokakuussa viikoksi Tartoon, Tampere Maja -nimiseen taloon (epäilen, ettei tuota viikon jaksoa hakenut kukaan muu kuin minä). Ostin jo bussiliput Tallinna - Tartto -Tallinna kuuden euron kohtuuhintaan. Sinne ei paha peikko ehkä löydä.

perjantai 23. elokuuta 2019

Pintxo-kierros

Vaikka pelkäänkin, että maailma tuhoutuu tuossa tuokiossa, niin kävin jo toista kertaa tällä viikolla syömässä pintxoja. Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi ollut sohvan alle ryömiminen ja maailmanlopun odottaminen.

Koska kaikki eivät välttämättä tiedä mikä tuo hankalasti lausuttava ja kirjoitettava pintxo on, niin googlailin asiaa puolestanne. Pintxo-tarjoilun malli on otettu Baskimaalta San Sebastianin kaupungista, jossa herkkusuut kiertävät ravintolasta toiseen nauttimassa näitä pienehköjä suupaloja, joissa herkku on usein aseteltu leipäpalalle ja siihen on tökätty tikku.

Tamperelaisessa tapahtumassa on mukana kuusikymmentä ravintolaa, jotka kilpailevat siitä kuka tekee parhaan pintxon. Pintxon seuraksi voi ostaa pienen viinilasillisen (yleensä 6 cl) muutamalla eurolla.

Tänään kävimme Winebridge-nimisessä viiniravintolassa, Henrixissä ja Gastropub Tuulensuussa (juomana 2 dl olutta). Winebridge oli minusta paras, monissa sen pintxoissa oli aasialaisvaikutteita, sellaisia kivoja nyyttejä.

Olen käynyt Malagassa espanjalaisen pariskunnan kanssa tapaksilla, tämä muistutti nyt samaa, mihinkään paikkaan ei jäädä roikkumaan valomerkkiin saakka vaan syödään ja juodaan pikkuisen ja sen jälkeen siirrytään puolijuoksua seuraavaan kohteeseen.

Keskiviikon kierroksen ravintolat olivat Bertha (paahdettua kukkakaalia ja kinuskin makuista soosia), Dining 26 (tykkäsin chorizokroketista), Stefan's Steak House (onneton mauton lihakökkäre), Inez (melko laaja valikoima, juomana oli myös valkeaa sangriaa) ja Puisto (paljon valinnanvaraa, mutta yksikään pintxo ei ollut erityisen mieleenpainuva).

Nyt sitten ryömin sohvan alle sademetsien paloa ja ilmaston lämpenemistä murehtimaan, mutta teen sen täydellä vatsalla.




torstai 22. elokuuta 2019

Huonot meteorologit

Facessa marmatettiin taas kerran säätiedotusten paikkansapitämättömyyttä (isäni on meteorologi vaikka onkin eläkkeellä). Taidan olla pahalla päällä, sillä tuohduin tuosta valituksesta ja kirjoitin tällaisen vuodatuksen:

Sain lapsena niin tarpeekseni säätiedotuksista (niitä kuunneltiin tunneittain ja piti olla hiljaa), että päätin, että aikuisena en säästä valita, enkä lue säätiedotuksia. Lupaukseni olen pitänyt. Isäni seuraa edelleen säänvaihteluita ja ennustuksia tarkasti.

Isäni opiskeli mereorologiaa Helsingin yliopistossa laudatur -tasolle saakka, samaten matematiikkaa, lisäksi fysiikkaa ja tähtitiedettä. Epäilen, että jos maallikko katsoo tänä aamuna ikkunasta niin seuraavan päivän tunneittain muuttuva säätiedotus ei kuitenkaan mene paremmin kuin ammattilaiselta. Joskus tietysti saattaa osuakin. 

Meteorologien tärkein tehtävä on auttaa lentoliikennettä ja merenkulkua ja tuolloin ennustukset pitävät varmaan riittävän hyvin paikkansa lyhyellä aikavälillä kun mietitään vaikka saako kone nousta ilmaan nyt vai ei. 

Isäni kadehti Espanjan mereorologeja, joilla on helpompaa. Anteeksi tämä vuodatus, tämä on isälle 89 v.

tiistai 20. elokuuta 2019

Samankaltaiset kuuluvat yhteen

Luen Jonathan Franzenin esseitä (Maailman äärillä, Siltala 2019). Kirjaa ei löytynyt Metso-kirjastosta, joka on jonkin sortin skandaali. Tein seutuvarauksen ja teos kuljetettiin lähikirjastooni kaukaa Orivedeltä.

Olen lukenut vasta muutaman sivun. Minulla on kaksi muutakin kirjaa kesken, mutta en malttanut odottaa. Kuulun niihin, jotka eivät säästä herkkuja vaan haluavat syödä kaiken heti. Tunkea suuhunsa vuorotellen jäätelöä, sushia, salmiakkia, paistettuja muikkuja ja suklaata.

The New Yorkerin Henry Finder opetti nuorelle Jonathanille, että on vain kaksi tapaa järjestää materiaalia: "samankaltaiset kuuluvat yhteen" ja "tämä on seurausta tuosta".

En ole noudattanut ohjetta blogikirjoituksissani vaikka olisi pitänyt. Siksi ne ovat vain blogikirjoituksia.

Tämä tuli mieleen edellisestä päivityksestäni, jossa mainitsin rapujuhlat, kirjoitin haikeahkosta mutta helpottuneesta tunteesta, jonka koin öisessä kaupungissa tajutessani, että olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse jonottaa yökerhoon ja lopulta mieskirjailijoiden samankaltaisista nimistä.

Hävetti, sillä kirjailija JP Koskinen oli linkittänyt tekstini faceen kirjailijasivulleen, jossa yksi lukija oli siitä tykännyt.






sunnuntai 18. elokuuta 2019

Hankalat nimet

Osallistuin eilen rapujuhliin. Osaan jo kaivella ravunlihan saksista, mutta en kykene juomaan snapseja tai oikeastaan en uskalla.

Kävelin puolilta öin kaupungin keskustan läpi rapujuhlista kotiin ja ajattelin, että tällaista täällä on, ei koske enää minua.

Olen miettinyt (enkä ainoastaan minä) mieskirjailijoita tai oikeammin heidän nimiään. Jotkut niistä menevät helposti sekaisin. Tarkoitan Juha-Pekka Koskista (käyttää usein etunimensä alkukirjaimia JP Koskinen), Jukka-Pekka Palviaista, J. Pekka Mäkelää ja J.P. Pulkkista.  Löysin vielä J P Delaneyn. Jos haluat pojastasi kirjailijan, älä anna hänelle nimeä Juha-Pekka tai Jukka-Pekka.

Heräsin viime yönä ja yritin muistaa erään tunnetun miesrunoilijan nimen, en kuitenkaan viitsinyt googlata tai käydä hakemassa kirjaa kirjahyllystäni. Arto Melleri! Miksi en muistanut hänen nimeään? Vaimon nimen pystyin kyllä kaivamaan hatarasta muististani. Arto on sentään Arto eikä Juha-Pekka tai Jukka-Pekka.

Jotkut kirjailjat (varsinkin nuorille kirjoittavat) haluavat käyttää etunimiensä alkukirjaimia (pisteillä tai ilman) häivyttääkseen sukupuolensa, sillä väärä sukupuoli saattaisi karkoittaa joitakin lukijoita. Varmaan muitakin syitä on. Mistäpä noita tietää. Terkkuja vaan kaikille Juha-Pekoille ja Jukka-Pekoille (väliviivalla tai ilman).

lauantai 17. elokuuta 2019

Pieni romaani

Eilen kaupungilla kävellessäni arvailin mikä festivaali on meneillään, sillä beigeen pukeutunutta nuorisoa parveili kaduilla. Ei varmaankaan Saarihelvetti tai Sauna Open Air. No sehän on Blockfest! Tänään esiintyvät ainakin G-Eazy, Ghostemane, Pouya, Ski Mask the Slump God... Varmaankin tunnette nämä artistit.

Sain kässärini eilen lähes siihen kuntoon, että sen voisi laittaa kustannustomittajalle. Liuskoja on vain 165, josta ei saa sitä kolmeasataa sivua, jonka Junger ilmoitti kaikkien nykyromaanien standardipituudeksi. Romaanillani ei ole nimeä vaikka olen miettinyt sitä yötä myöten. 

Pääsin vihdoin Joel Haahtela -neitsyydestäni lukemalla hänen viimeisen romaaninsa Adelen kysymys. 

Romaanissa on ihanan vähän sivuja (puhutaankin pienoisromaanista). Kuuntelin Areenasta Haahtelan haastattelun, jossa hän kertoi, että yleensä hän saa kässärinsä venytettyä noin sataan liuskaan. Vaimo on epäillyt, että kohta sivuja ei ole yhtään.

Adelen kysymyksen aihe kuulosti minusta ärsyttävän coelhomaiselta (mies menee Ranskaan luostariin tutkimaan ihmettä), mutta yllätyin iloisesti. Pidin kirjasta ja mietin jopa, että saattaisin lukea sen uudelleenkin. 

Adelen kysymyksessä minua kiehtoi luostarielämän kuvaus. Minäkertoja työskentelee luostarin scriptoriumissa (sekin on kiehtova sana) kolmen viikon ajan. Pohdinnat ihmeen mahdollisuudesta ja ajasta kiinnostivat. 

Luostari ja tarina ammoin kanonisoidusta naisesta olisivat oikeastaan riittäneet kirjan aiheeksi, kaikki muu tuntui vähän ylimääräiseltä. Suorastaan rikkoi tunnelman. Ymmärrän kyllä, että luostarin ulkopuolelta tuotu aines oli tarpeen draaman kaaren kannalta. Oliko se vähän orastava rakkaustarina sitten kuitenkaan välttämätön?

Haastattelussa Haahtela luki seuraavan pätkän romaanistaan:

"Lapsi syntyy tähän maailmaan, ja sillä hetkellä alamme ladata häntä uskomuksilla, odotuksilla, toiveilla ja peloilla. Hän alkaa hitaasti muistuttaa meitä jostain, hänen eleensä, silmänsä, hänen tapansa puhua ja liikkua. Vaikka me yritämme parhaamme emmekä tarkoita pahaa, me kapaloimme hänen todellisen minänsä, yritämme kätkeä hänen avuttomuutensa, varustamme hänet aseilla maailmaa varten, vahvistamme, kovetamme ja hallitsemme. Mutta nuo aseet eivät toimi, koska ne ovat pelkkiä haihtuvia kuvitelmia ja lipsuvat päivä toisensa jälkeen omiin sormiin. Ja haavaisin käsin me jatkamme matkaa, veripisarat lumessa meidät paljastavat."  (Joel Haahtela, Adelen kysymys) 

Myöhäisheränneenä haahtelalaisena minun pitänee seuraavaksi lainata hänen romaaninsa Elena.

torstai 15. elokuuta 2019

Nekrologi

Vietän vapaapäivää pyörittäen astian- ja pyykinpesukonetta tai sähköllähän ne toimivat. Autan välillä kynnykseen juuttunutta robotti-imuria. Värjään pesukoneessa rumansinistä farkkutakkiani. Odotan jännityksellä lopputulosta. Pesukoneesta poistuva vesi näyttää musteelta. 

Areenasta löytyy sympaattinen dokumentti New York Timesin toimittajista, jotka laativat nekrologeja. Arvostetussa sanomalehdessä on oikein oma toimitus muistokirjoituksia varten. Nekrologeja joutuu kuulemma kirjoittamaan perinteisesti juuri ennen eläköitymistä tai sinne päätymistä käytetään lehdessä jonkinlaisena rangaistustoimena.

Toimituksessa on ihana arkisto, jossa työskentelee enää yksi työstään hyvin innostunut mies.

Muistokirjoitusten kirjoittaminen vaikutti yllättäen hektiseltä tehtävältä vaikka vainaja ei kai karkaa mihinkään. Kun joku tärkeä/mielenkiintoinen henkilö kuolee, pitää nekrologin olla valmiina samana päivänä kuuteen mennessä. Osa teksteistä on laadittu jo valmiiksi, mm. Jane Fondan elämästä kertova teksti on kirjoitettu jo pari vuotta sitten.

Kerran nekrologi julkaistiin vahingossa jo ennen henkilön kuolemaa, joten nykyään tieto kuolemasta pyritään varmistamaan huolellisesti. Jotkut lapset jopa tarjoavat vanhempiaan nekrologin aiheeksi, sillä New York Timesiin pääsy on kunnia vaikkakin sitten vainajana.

Hesarissa muistokirjoituksen on usein kirjoittanut ystävä ja ne ovat monesti jotenkin kaavamaisia.

Luin hiljattain Matti Mäkelän nekrologin ja mieleeni tuli, että on hyvä muistaa, että saatat mennä lääkäriin flunssan takia ja maksasi onkin täynnä kasvaimia. Niin pelottavan arvaamatonta tämä elämä on.

Sovittiin yhden ystävän kanssa aikoinaan, että kirjoitetaan toisistamme nekrologit Lääkärilehteen, mutta huomattiin sitten ettei se kuitenkaan onnistu ihan puolin ja toisin.

Tämä nyt vaan ihan vaan päivän piristykseksi.

tiistai 13. elokuuta 2019

Paluu

Palasin eilen lomalta töihin ja unohdin tietysti sen läpyskän, jolla työaikaani seurataan. Jotain kuuluukin ensimmäisenä työpäivänä unohtaa.

Työmatkalla polkupyörän vaihteet ikäänkuin naksahtelivat paikoiltaan ja se ärsytti minua suuresti. Harkitsen uuden kulkuneuvon hankkimista, sillä tämä nykyinen on vanha, moneen kertaan korjattu ja huollettu.

Töissä on näköjään taas kerran meneillään lähes kollektiivinen salaattikuuri. Olen seurannut näitä kevennysvaiheita tässä työpaikassa yli kymmenen vuoden ajan. Jääkaappi täyttyy salaatinkeristä, laihoista keitoista ja rahkapurkeista kunnes sinne taas palaavat juustoleivät ja rasvaiset jugurtit ja kaikki ovat iloisia.

Tänään töiden jälkeen kävimme S:n kanssa Kaupissa lenkillä ja pysähdyimme Rauhaniemeen syömään jäätelöt. Ilma oli lempeän lämmin ja kesä alkaa muistuttaa ylikypsää omenaa.

Totesimme S:n kanssa, ettemme ole potilaidemme kavereita. Tunnen lääkäreitä, jotka käyvät potilaiden kanssa pullakahvilla ja puolukassa.

Lenkin jälkeen nukuin sohvalla ja pesin pyykin mukana 60 asteessa kaksi euron kolikkoa, jotka ovat nyt ihanan kiiltäviä.

Eipä muuta tänään, hengissä ollaan.  Siitäkin on hyvä itseään ja muita päivittäin muistuttaa.


sunnuntai 11. elokuuta 2019

Marat/Sade, Tampereen teatterikesä


Ryntäsin mökkireissulta katsomaan kolmen suomenruotsalaisen teatterin yhteisesitystä Peter Weissin näytelmästä Marat/Sade. Näytelmän on ohjannut Juha Hurme ja se estitettiin Pakkahuoneella. Esityksessä puhuttiin ruotsia, mutta ylhäällä näyttämön yläpuolella roikkui suomen- ja englanninkielinen tekstitys, jota luin niska kenossa. Marat/Sade on saanut Thalia-palkinnon.

Marat/Sade sai ensi-iltansa 1964, mutta ei tuntunut vieläkään pölyiseltä. Näytelmässä mielisairaalan potilaat tekevät terapiakseen esitystä Jean-Paul Maratin (poliitikko, tomittaja lääkäri, vallankumouksellinen) väkivaltaisesta kuolemasta 1793, sitä ohjaa markiisi de Sade (filosofi, kirjailija, tämän miehen nimestä on johdettu sana sadismi, vietti 30 vuotta elämästään vankilassa).

En juuttunut niinkään tekstiin vaan mahtavaan energiaan ja hallittuun sekarortoon, joka näyttämöllä vallitsi. En tiedä, oliko alkuperäisessä näytelmässä musiikkia, mutta tässä oli ja se tuki hienosti esitystä.

Näytelmän visuaalinen toteutus oli upea. Marat kylpyammeessa näytti samalta kuin maalauksessa Marat'n kuolema, maalattuun kuvaan oli lisäksi puhallettu ilkikurinen, syyhyinen henki.

Olin valmis ostamaan näytelmän maailman (tosin vähän laiskasti), yrittämättä ymmärtää kaikkea, ihan vaan menemällä vauhtiin mukaan.

Vieressäni istui nainen, joka oli nähnyt tänä vuonna neljätoista Tampereen teatterikesän esitystä  ja oli vielä tänään menossa viidenteentoista. Siinä voi puhua rakkaudesta teatteriin. Minä näin vain neljä näytöstä, mutta olisin halunnut kokea enemmänkin. Ehkä ensi vuonna sitten.

Edessäni istuva mies otti esityksestä kuvia kännykällä, jota syvästi paheksun.

Kuva Raisa Kilpeläinen, Tampereen teatterikesä

torstai 8. elokuuta 2019

Man on the moon, Tampereen teatterikesä

TTT:n Kellariteatterin lavalla esitettiin Keisha Thompsonin kirjoittama ja esittämä monologi Man on the moon. Minulla oli nälkä ja pienoisia kielivaikeuksia. Tarina tuli ymmärretyksi, mutta todennäköisesti jotkut vivahteet jäivät hämäriksi.

Man on the moon on esittäjälleen hyvin henkilökohtainen teos, sillä se kertoo hänen suhteestaan isäänsä. Heti alussa käy ilmi, ettei ole kyse mistään ihan tavallisesta isukista, sillä mies on vaihtanut nimeään kolme kertaa, ensimmäinen länsimainen nimi ei tuntunut omalta ja seuravaa olikin jo islamilainen nimi.

Isä ei ole tyttärensä elämässä varsinaisesti läsnä muuten kuin kirjojen ja kirjeiden kautta, joita hän pudottaa postiluukusta. Kun kirjeitä en viiteen kuukauteen tule, menee Keisha markettiin ostamaan isälleen kanakeittoa ja teetä (jotain muutakin, josta en ole varma) ja lähtee tapaamaan isäänsä. Nyt tulee esille se, että kyse on myös rodullisesta epätasa-arvosta, sillä myymälävartija kulkee hänen perässään.

Monologi on runollinen ja Thompson myös laulaa tarinaansa ja kauniisti laulaakin. Isästä sanotaan, että "he smells like old paper and unread story".

Näyttämö on kalustettu vain sohvalla ja kirjakasoilla.

Esitys kesti puolitoista tuntia ja nälkäni vain kiihtyi, suorastaan villiintyi.

Miksi nuoret naiset eivät Suomessa tee tämäntapaisia esityksiä tai ehkä tekevätkin, mutta minä en vain ole niitä nähnyt. Olisi hienoa kuulla jotain vastaavaa omalla äidinkielellä.

Kuva Benji Reid, Tampereen teatterikesä


keskiviikko 7. elokuuta 2019

Nykytanssia, I'm Liquid, Tampereen teatterikesä

Joskus on hyvä haastaa itseään nykytanssilla, kuten tein tänään katsoessani Tampereen teatterikesään kuuluvan tanssiesityksen I'm Liquid. Tanssiteoksen esitti minulle tuntemattoman Kinetic Orchestran neljä tanssijaa, kaksi naista ja kaksi miestä. Koreografian olivat tehneet Jarkko Mandelin ja työryhmä.

Esitteessä koreografi ehdottaa katsojan ennemminkin myötäelävän teosta ja sen tapahtumia, kuin luovan hierarkioita tai logiikkaa teoksen sisään tai sen esittäjien välille (hienosti sanottu!) Tämä tarjoaa mahdollisuuden olla yrittämättä väkisin selittää teoksen sisältöä, siihen en missään nimessä edes uskaltaisi ryhtyä.

Tanssijat olivat pukeutuneet mustiin kamppailulajiin viittaaviin asuihin, joihin kuului vahva vyö, josta he toisiaan välillä retuuttivat. Sellaista en ollut aiemmin nähnyt nykytanssissa tehtävän. Vaikka tanssi muistutti välillä jossain määrin kamppailu-urheilua, ei mitään väkivaltaista nähty. Olin löytävinäni esityksestä myös break dancea. Sekä mies-että naistanssijat saivat yhtälailla ihanasti tilaa teoksessa.

Tanssijoiden liikekieli näytti rennolta ja samalla hyvin vahvalta. Minulle tuli mieleen liikkuminen osittain painottomassa tilassa, ikäänkuin liike ei missään vaiheessa pysähtyisi.

Odotan aina esityksessä jonkinlaista kohokohtaa, mutta sellaista en havainnut. Ehkä liike olisi voinut jatkua loputtomiin.

Kuten voitte tekstistä päätellä, en ymmärrä nykytanssista mitään vaan kirjoittelen tähän ihan ylimieliseltä amatööripohjalta. Nautin esityksestä kuin abstraktista taiteesta, en edes yrittänyt suuremmin ymmärtää.

Vieressäni istui tänään sama mies kuin eilenkin ja hänkin kertoi kirjoittavansa blogiin, mutta hän oli sentään entinen toimittaja.

Kuva Jussi Ulkuniemi, Tampereen teatterikesä

tiistai 6. elokuuta 2019

Lion, Tampereen teatterikesä


Juha Hurme sanoi Tampereen teatterikesän avajaispuheessa, että näyttelijän ammatti on enää niitä harvoja fyysisesti raskaita ammatteja. Siltä se tässä esityksessä (Lion) näytti. No oliko tämä ollenkaan teatteria vai kuitenkin sirkusta. Tampereen työväenteatterissa sitä kuitenkin esitettiin. Sovitaan, että sirkustyökin on rankkaa.

Marc Gassot hikoili esityksen ajan kuin juoksisi 400 metrin aitoja. Hän oli jatkuvasti yksin näyttämöllä tai olihan siellä myös Kari Sinkkosen yhden miehen sirkusorkesteri ja käväisi estradilla pari yleisön edustajaakin.

Esityksellä oli pitkä nimi  "Lion -The Weird and Magical Abracadabra Show" ja se sisälsi klovneriaa, jogleerausta, pantomiimia sekä anarkistista, mustaa huumoria. Jännää miten ihminen voi muuttua leijonaksi ja seuraavaksi kulkea uskottavasti leijonan suoliston läpi.

Siteeraan Tampereen teatterikesän sivuja "Vahingossa opintojensa kautta miimikoksi päätynyt Marc Gassot sai inspiraation Lion-esitykseen myyräkuumeen kourissa. Taiteilija kertoo alkaneensa saada mieleensä kuvia esityksestä houreunissaan." Näin sympaattisen taideteoksen voi saada aikaan myyräkuumeessa! (Tämä on nyt blogistin ja lääkärin kommentti).

Viidyttävä, esitys, jossa ei ollut tyhjiä hetkiä ja joka jaksoi toistuvasti yllättää ja naurattaa. Hyvä alku henkilökohtaiselle teatterikesälleni.

Kuva Tampereen teatterikesä.

maanantai 5. elokuuta 2019

Pelkään lapsia

Tajusin eilen, että vaikka minulla on kaksi lasta (onneksi aikuisia), niin pelkään lapsia.

Pyynikin munkkikahvilan jonossa arviolta parivuotias pienokainen tuijotti minua isänsä sylistä. Yritin hymyillä, mutta lapsukainen vain katsoi minua vakavana kuin epäilisi minun piilottelevan jotain rikollista tekoa. Ei räpytellyt silmiään, eikä kääntänyt katsettaan kuten aikuiset tekevät.

Vauvat ovat suloisia, mutta en uskalla ottaa heitä syliini, sillä pelkään pudottavani hauraan ihmisenalun lattialle. Välillä heitä tarjotaan minulle, mutta kavahdan ajatusta moisesta vastuusta ja kieltäydyn tarjouksesta.

Pelkäsin, että tuo parivuotias näkee sisimpääni ja minut köykäiseksi tuomitsee tai huomauttaa jotain negatiivista ulkoisesta olemuksestani. Lapset ovat niin arvaamattomia.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Dokumentti

Olen ottanut taas kodin haltuuni: makoillut sohvalla, imuroinut, kastellut kukat (myös porraskäytävän kiinanruusun) ja vienyt roskat.

Katsoin HBO:lta dokumentin Jane Fondasta. Dokumentti on jaettu osiin Fondan elämän miesten mukaan: Henry (Fonda), (Roger) Vadim, Tom (Hayden) ja Ted (Turner). Viimeisen osan nimi on Jane.

Henry viittaa Fondan isään, kuuluisaan näyttelijään, Vadim ensimmäiseen aviomieheen, ranskalaiseen elokuvaohjaajaan, josta Fonda toteaa "En olisi todennäköisesti mennyt hänen kanssaan naimisiin, jos hän olisi puhunut paremmin englantia", Tom toiseen aviomieheen, poliitikkoon ja kirjailijaan ja Ted viimeiseen (ex) aviomieheen, joka on miljonääri ja Jane lopulta tähän päivään, tähden itsenäisyyteen.

Dokumentissa Jane Fonda kertoo avoimesti lapsuudestaan, äidin itsemurhasta, omasta äitiydestään ja syömishäiriöstään. Tähti sai tietää äidin itsemurhasta vasta aikuisena, 12-vuotiaalle Janelle kerrottiin äidin kuolleen sydänkohtaukseen. Isä meni heti naimisiin uuden rakkautensa kanssa ja tyttö lähetettiin sisäoppilaitokseen.

En muistanut, että Fonda on näytellyt (myös) hyvissä elokuvissa kuten Ammutaanhan hevosiakin tai Klute -rikosetsivä.

Fonda on ollut 70-luvulta poliittisesti aktiivinen ja on sitä edelleen. Filmitähden aerobic-videoilla kerättiin rahoitusta Vietnamin sodan vastaiseen toimintaan.

Dokumentti oli erittäin mielenkiintoinen ja koskettava. On hienoa, että on ihmisiä, jotka jaksavat toimia, eikä heidän aikansa mene sohvalla maaten. Jotkut ihmiset toisaalta tekisivät kaikille palveluksen hukkumalla pysyvästi sohvan uumeniin.


perjantai 2. elokuuta 2019

Lomamatkalla Savossa

Hölkytämme kohti Pieksämäkeä ja jätän Kuopion taakseni. Konduktööri tarkasti liput savon murteella. Odottelen innolla myyntikärryä saadakseni kahvia, sillä eväänäni on kolme Hanna Partasen riisipiirakkaa.

Kyläilin Kuopiossa ensin ystäväpariskunnan luona, joka on hiljattain muuttanut omakotitalosta kerrostaloon. Muutto sujui kuulemma muuten hyvin, mutta jääkaappimagneetit hukkuivat.


Kuuntelimme keskiviikkona Alahovin viinitilalla Beatles (tai nyt pitänee kirjoittaa Piitles) cover bändiä nimeltään Cellophane flowers. Loppuillasta yleisö melkein villiintyi, joku jopa kysyi saisiko heittää vaatteensa ja heittäytyä nurmelle makaamaan, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan toteuttanut uhkaustaan. Oli h-vetin kylmä.

Torstaina kävimme lounaalla loistavassa ravintolassa (Urban) ja näin toista poikaani ja hänen vaimoaan, jotka ovat juuri muuttaneet Kuopioon.

Seuraavasta kyläpaikasta kipusimme Puijolle ja ajoimme hissillä Puijon torniin. Uskalsin hädin tuskin kurkistaa avoimelta näköalatasolta repaleisia järviä ja metsiä.

Koska museokorttia on hyvä käyttää, kävimme tänään Kuopion taidemuseossa näyttelyissä "Liikkuvat muodot" ja "Taiteilijan katse". Useimmat teokset kuuluivat museon omaan kokoelmaan.

Juna pysähtyi, eikä ikkunasta näy kuin mäntymetsää.