Kaksi miestä lavalla

Kävin eilen vähän ex tempore katsomassa Tampereen teatterin Klassikot lavalla -esityksen. Se on vanhan lämmitys, sillä esitystä vedettiin Kivessä joskus 2011, nyt siis Frenckellin näyttämöllä. Nimen perään on lisätty Endgame-Final Cut. Esityksen pohjana ovat Hollywood-elokuvat ja näyttämöllä heiluu kaksi miestä: Risto Korhonen ja Ville Majamaa. 

Menin esitykseen kohtuuttomin nauruodotuksin. Vieressäni istuva nainen nauroi niin, että valkoviinit roiskuivat. Minä nauroin hillitymmin. Istuin katsomon anniskeluosassa (sellaisiakin on nykyään kehitetty). Väliajalla muutkin saivat alkoholia ja nauru kävi hersyvämmäksi. 

Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, ehkä niitä voisi nimittää sketseiksi. Valitut elokuvat ovat ikonisia ja moneen otteeseen televisiossakin näytettyjä. Olisin ehkä kaivannut vielä mustempaa huumoria, mutta olenkin outo.

Risto Korhonen on kovin fyysinen näyttelijä, tykkäsin Majamaastakin, jonka rytmi on hitaampi. Käsikirjoitus on näyttelijöiden ja Mika Eirtovaaran, viimeksi mainittu on myös ohjannut näytelmän. 

Päädyn antamaan näytelmälle kolme ja puoli tähteä, alkoholin kanssa se olisi varmaan noussut neljään tähteen. En jaksanut jonottaa väliajalla. Ehkä jokus vielä kehitetään "omat juomat mukaan" - esityksiä, sillä suomalaisten alkoholin käyttö on huolestuttavasti vähentynyt.  

Tampereen teatteri tuntuu nyt luottavan uusintoihin, saihan Alivuokralaisen uusintakin hiljattain ensi-illan. Ehkä niillä rahoilla sitten tehdään jotain uuttakin. 

Frenckellin katsomo oli täysi.  

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen teatteri 

Kehuminen

Kustannustoimittajalle ja kustantamoon lähettämissäni viesteissä valitin, että minua hirvittää koko tuleva kirja. Kustannustoimittaja vastasi, että tekeleeni on mahtava ja kustantamon pomo oli sitä mieltä, että kirjasta tulee "tosi ihana".  Samantyyppistä palautetta olen saanut aiemmin toiselta kustannustoimittajalta tosin eri tekstistä. 

Juttelin erään kustannustoimittajan kanssa, joka sanoi, että jos käsikirjoitus on hyväksytty, niin sillä on ansioinsa, mutta  kyllä kehumisen tarkoitus on kirjoittajan tukeminen. Sitä tarvitaan! Näillä vuosilla imartelu ei mene kovin helposti läpi, mutta vaikka siihen suhtautuu varauksella, se tuntuu tosi hyvältä.  

Minulla on kustannussopimus ja julkaisupäivä.  Tätä prosessia ei voi pysäyttää kuin sota,  ydinlaskeuma tai maailmanloppu. 

Ihmisiä pitäisi kehua aina kun pientäkin aihetta löytyy.  Tai vaikka ei löytyisikään.  Otan mieluummin epäaidon kehun kuin aidon ilkeän kritiikin. En tarkoita ammattikriitikoita, heiltä vastaanottaisin mielelläni kritiikin, negatiivisenkin. Viihdekirjoista niitä ei kirjoiteta. Palautteen puuttuminenkin tuntuu negatiiviselta reaktiolta. 

Kun joissakin tilanteissa kysytään jokaiselta vuorotellen, että miltä tämä tilaisuus on tuntunut, sanon aina, että hyvältä, vaikka ei olisikaan. Jumpan jälkeen käyn usein kehumassa vetäjää. Kun ravintolassa anotaan kehuja kysymällä maistuiko ruoka, niin minulle on maistunut aina, ellei ruoka ole ollut syömäkelvotonta. Silloinkin yritän piilotella ruokahävikkiä ruokailuvälineiden ja paperisen servietin alle. 

Uniprojektini edistyy, sain viime yönä kirjoitettua uneni pieneen vihkoon, jota säilytän yöpöydän laatikossa. Olin menossa katsomaan jotain keikkaa jäähalliin. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä uneni tarkoitti. 

Kuva liittyy väärin lukemiseen. Luen joka kerran firman nimen Tampereen lääkärikeskus oy, vaikka kyseessä on laakerikeskus.  Voiko muuten olla ankeampaa betonimaiseemaa?

 

 

Näin unen!

Näin unen! Luulin jo, että olin menettänyt kykyni nähdä unia. 

Luin kirjaa Paljastavat unet (Ullman, Zimmerman), joka on julkaistu suomeksi 1982. Paljastavat unet löytyi kirjaston varastosta, sivut olivat jo kellertyneet ja se oli taatusti iloinen päästessään ihmisten ilmoille. 

Kirjassa neuvottiin, että kun herää ja saa pikkuisen kiinni unen reunasta, ei saa sytyttää valoja, vaan pitää muistella unta. Minä siis muistelin ja sytytin lampun vasta sen jälkeen. Kirjoitin unen vihkoon, jonka olin varannut sängyn vierelle. 

Unessani ei tuntunut olevan mitään järkeä. Siinä esiintyi tanskandoggin pentu, jonka olin luultavammin napannut Ellen Jokikunnaksen Instasta. Ensin aistin unessani eteläisen illan lämpöä ja pimeyttä ja sitten harmaata päivänvaloa, lunta ja vetisiä hiihtolatuja. Yhtään ihmistä ei näkynyt.

Näin unta myös viime yönä, mutta en jaksanut kirjoittaa paperille, joten menetin kallisarvoisen uneni. 

Käsikirjoituksestani tehdään jo taittovedokset ja se menee studioon lukijalle. Painettu kirja tulee kuulemma kirjastojen tietoisuuteen Storian (ent. kirjavälitys) kautta. 

Oma tuntemukseni on sekoitus iloa ja häpeää. Sitähän monet tärkeät asiat ovat, kun ne kokee ensimmäistä kertaa. Kun ei tiedä mihin kaikki johtaa vai johtaako yhtään mihinkään. Jälkimmäinen skenaario on todennäköisin. Minulta on julkaistu kolme romaania, mutta kustantamo oli toinen ja kovin erilainen.

Hypin taas kerran aiheesta toiseen. Olen tottunut, että nykyään jumpissa sanotaan, että tehkää oman vointinne mukaan. Jos on rajoituksia, niin kertokaa. Levätkää, jos ette jaksa. Käykää pitkällenne jos ette pysy pystyssä. Juokaa vettä jos on jano. Lähtekää kahville jos ei huvita. Olkaa lempeitä itsellenne. 

Viimeksi kahvakuulajumppaa ohjasi reipas mies ja tehtiin kahvakuulalla terästettyjä kyykkyjä. Jumppaan on tullut uusi miespuolinen osallistuja, joka ei kieltämättä kyykännyt kovin syvään. Ohjaaja sanoi hänelle "Onko tuo muka kyykky?" 

Loukkaannuin kyykkääjän puolesta. Entä jos mies oli toipumassa leikkauksesta tai hänen nivelissään oli joku rajoittava vika. 

Ostin ilmakihartimen. Kysyin kampaajalta, miten saisin hiukseni laitettua edes vähän siihen malliin kuin hän, ja kampaaja suositteli ilmakiharrinta (ehkä sille on muitakin nimityksiä, minusta tämä on hyvä). Revin laitteen pakkauksestaan ja löysin laatikosta kihartimen lisäksi mustan neulehanskan.  

Kampaaja kertoi, että kiharrin saattaa kuumentua, jolloin hanskaa voi käyttää suojaamaan kättään, vaikka eihän laite ole paljon kummempi kuin fööni, tuskin se kovin pahasti kuumenee. Sillä hanskakädellä saa kuulemma myös lyhyet hiukset pidettyä aisoissa.  

Täytyy myöntää, että hämmennyin parittomasta sormikkaasta.

 

Onneksi on deadline

Olen havainnut televisiossa enenevässä määrin paneeleja, joissa ei ole yhtään naista. Mikään maanpuolustusta tai diplomatiaa koskeva asia ei kosketa meitä naisia, eikä kenelläkään meistä ole minkäänlaista asiantuntemusta moisten asioiden suhteen. Tämä on luonnon laki.  

Onhan sentään Elina Valtonen. Miltä on tuntunut puhua Donald Trumpista, kun on joutunut suorastaan valehtelemaan tai ainakin kaunistelemaan asioita. 

Koska maailma on kuin vartioimaton ruutitynnyri, on paras harrastaa kulttuuria. Tampereella järjestetään Tampere Chamber Music -festivaali, joka päättyy tänään. Kävin torstaina Tampere-talossa konsertissa, jonka piti kestää puolitoista tuntia, mutta kestikin noin kaksi ja puoli tuntia. Asiantuntijuuteni  ei riitä arvioimaan konserttia, jossa esiintyi lukuisia arvostettuja muusikoita, mutta oli ihana seurata heidän innostustaan ja yhdessä soittamisen iloa.  Musiikkikin oli hienoa, samaten Minna Tervamäen tanssi. Miten voi naisella olla niin yliliikkuvat raajat. 

Konserttiin mennessä näin yhden puolitutun miehen, muistin hänen etunimensä jossain puolivälissä konserttia ja ihan loppupuolella sukunimi pulpahti mieleeni. Nimen etsiminen henkilökohtaisista tiedostoistani heikensi hieman musiikkiin keskittymistä.  

Samaan aikaan Tampere-talossa liikkui miehiä mustissa bändipaidoissaan.  Heitä varten oli myyntipöytä, josta myytiin olutta, lonkeroa ja shotteja. Yritin arvailla, mistä oli kyse. No Uriah Heepistä tietysti. Uriah Heep -fanit olivat vanhentuneet sitten 70-luvun. Luin Wikipediasta, että yhtyeen nimi on kaapattu Charles Dickensin romaanista David Copperfield, jossa Uriah Heep oli viekas ja vastenmielinen kirjanpitäjä. Kitaristi Mick Box on bändin ainoa alkuperäisjäsen.  

Jatkan tänään editointia, oikeastaan editoinnin editointia. Onneksi hommalla on deadline, muutenhan jäisin pyörimään editointipyörässä hamaan loppuun saakka. 

Yllä oleva kuva on vohkittu festivaalien sivulta. 

Pienet pettymykset

Maailmaa johtava herkästi loukkaantuva mieslapsi toimii niin vikkelästi, ettei sitä seuratessa ehdi edes vessassa käydä. Paras keskittyä omaan pieneen osuuteensa. Viime päivät ovat menneet romaanin editoinnissa, kirjaa lukiessa ja urheilusuorituksissa. 

Kirjailijaliitto järjestää jäsenilleen Ullmanilaisen unipiirin, mutta se järjestetään Helsingissä ja paikkoja on rajoitetusti. Niinpä me toteutamme Tampereella omamme ja olemme löytäneet ohjaajankin (minä en ole tehnyt mitään). Yhtään kokoontumista ei ole vielä järjestetty, eikä niistä tietenkään saa kirjoittaa. Olen varannut yöpöydän laatikkoon kynän ja pikkuisen vihkosen, johon voin kirjata uneni. 

Luen mitä olen vihkoon puoliunessa kirjoittanut: "Filmaus, elokuva, esiintymisestä pitää maksaa" ja "Näytän kartanoa järven rannassa kaverille: tuossa olemme asuneet."  

Unistani ei ole mihinkään. Mikä ihmeen filmaus? Kerron varmuudeksi, etten ole koskaan asunut kartanossa järven rannalla. Olen kyllä asunut homeisessa omakotitalossa. Tontilla virtasi pieni puro. 

Romaanini Lääketieteen sanakirja ilmestyy 16.3 e- ja äänikirjana (äänikirjan lukee Kaija Pakarinen). Paperikirjakin tulee, mutta se tehdään tarvepainatuksena ja sitä voi ostaa vain kustantamosta (Lind&Co), enkä tiedä sen julkaisupäivää. Tämän kanssa hieman kipuilen. Viisas kokenut kirjailija sanoi, että julkaisuun liittyy aina myös pieniä pettymyksiä.  

Kuvan olen ottanut jumpasta palatessani. Pimeydestä on hyötyä, voi heijastaa kuvia talojen seiniin.  

Ananaskonvehtipalkinto

Koska en ole saanut, enkä tule saamaankaan kirjallisuuspalkintoja, olen antanut itselleni jokaisesta kirjasta ananaskonvehtipalkinnon. Suunnittelin saavani kyseisen arvostetun palkinnon myös seuraavasta romaanistani Lääketieteen sanakirja, mutta muutin mieltäni ja päädyin antamaan sen presidentti Donald Trumpille hänen työstään kulttuurin ja rauhan puolesta. Emme ole vielä sopineet tuleeko hän noutamaan palkinnon Tampereelta vai matkustanko Washingtoniin luovuttamaan sen. Olen joutavampi matkustamaan, mutta toisaalta Donaldilla on oma lentokone. 

Käyn kolmessa kaupungin 60+ liikuntaryhmässä (kahvakuula, kuntosali ja kehonhuolto). Tällä viikolla ohjaaja on kysellyt, onnistuiko jumpan maksaminen (se vaatii vähän digitaitoja). Ainoastaan kahvakuularyhmässä kaikki onnistuivat, muissa ryhmissä on ollut erilaisia ongelmia. Se on minusta systeemin vika, ei käyttäjien. Minä onnistuin vaivatta, mutta olenkin joutunut taistelemaan erilaisten potilastietojärjestelmien kassa. Eräs nainen sanoi jo syksyllä maksaneensa koko vuoden maksun, joka ei ole mahdollista. Päätin olla hiljaa. 

Kävin eilen Tampere Filharmonian konsertissa, jonka johti tamperelaisten suosikki Santtu-Matias Rouvali. Bruce Liu soitti upeasti Frédéric Chopinin pianokonserton nro 2. Pitäisi käydä useammin konserteissa.  Huomasin, että eräs viulisti käy samassa Työväenopiston jumpassa kuin minä.