Huomentapäivää!

Mältinrannan uimahuoneella on tapana tervehtiä kaikkia. Jotkut toivottavat vielä yhdentoista aikaan hyvää huomenta. Mietimme,  onko Suomessa joku raja, jonka jälkeen ei enää toivotella huomenia. Monessa kielessä on aikarajoja. Espanjalaiset sanovat Buenos dias johonkin klo 12-14 saakka, Buenas tardes noin klo 12-20, ja Buenas noches pimeän tullen.  Korjatkaa, jos tiedätte paremmin, sain nämä googlaamalla. 

Eräs nainen sanoo usein huomentapäivää. Siinä luikahdetaan aikaongelmasta kuin koira veräjästä, jos tämmöistä vertausta saa käyttää. Ja saahan sitä. Ajattelin ottaa huomentapäivän käyttööni. 

Kävin eilen Salossa poikani kanssa. Rankka reissu. Paluumatkalla kyselin pojaltani työpaikan etsinnästä (hän valmistui juuri), eikä hän pitänyt typerästä kysymyksestäni. Kaiken lisäksi juna jumiutui johonkin pusikon reunaan odottamaan toista junaa. Ehdotin alkoholia, jota sai ostettua rehvakkaan oloiselta myyjältä, kärrystä, joka ei kiertänyt missään vaan seisoi vaunussa numero neljä. Minä otin valkoviiniä ja hän otti oluen. Joskus pieni määrä alkoholia voi olla paikallaan.  

Arviolta kolme prosenttia (jossain sanotaan 2-3%) maailman hiilidioksidipäästöistä tulee lentämisestä.  Matkustamisen osuus päästöistä on yllättävän korkea, 22 prosenttia. Junamatkamme oli vähäpäästöinen. 

Keski- ja Etelä-Euroopassa on tänä kesänä kärsitty hirmuhelteistä. Silti etelää kohti halutaan lentää. 

Kahdeksankymmentä prosenttia maailman ihmisistä ei ole koskaan lentänyt. Luin Hesarista, että Suomen lentokentillä oli tammi-heinäkuussa kuusi prosenttia enemmän matkustajia kuin edellisenä vuonna. Ehkä jotkut pitävät sitä voittona.  

Kuva on napattu junalaiturilta Salosta

Minusta tuntuu, ettei minua kuunnella

Kävin vokologilla. Etkö tiedä mitä vokologi tekee? En minäkään tiennyt. Vokologin työ liittyy äänen harjoittamiseen. Varmaankin vokologin työtehtäviin kuuluu paljon muutakin. Pyydän anteeksi kaikilta maailman vokologeilta.

Olin täyttänyt ennen vokologikäyntiä kyselyn, ja laittanut ruksin mm. kohtaan "Minusta tuntuu, ettei minua kuunnella".  

Kyselyn jälkeen kävimme asiaan. Verryttelimme kehojamme, harjoitimme ja rentoutimme kasvojen lihaksia, ja ääntelimme hassusti. Luin omaa kirjaani ääneen ja sain hyviä ohjeita. 

Mies näytti miten istua, että ääni kulkisi parhaiten. Miehet istuvat juuri niin, naiset eivät. Aika hullua sinänsä. Sovimme, että voin lukea myös seisaallani.

Kirjailijaliitto maksoi osan mainiosta ohjauksesta.  

Puuttuu enää, että joku pyytäisi minua johonkin puhumaan kirjoistani.

Näin tänään elokuvan Invite, jossa kaksi pariskuntaa viettää iltaa yhdessä toisen pariskunnan kotona. Elokuva oli vaivaannuttavalla tavalla hauska. Naurahdin pari kertaa ääneen. Muistin miten vuosia sitten eräs humalainen vieras ehdotti entiselle miehelleni ja minulle ryhmäseksiä. Hänen vaimonsa torppasi ehdotuksen ennen kuin muut ehtivät edes ottaa kantaa asiaan. 

Elokuvan jälkeen ostin Laukontorilta marjoja. Lintu (naakka?), haki toripöydältä pariin otteeseen herneenpalon. En ole varma oliko kyseessä sama yksilö. Torimyyjä kertoi, että linnut kärkkyvät viereisen myyntikojun kangaskatoksella, ja kun hän kääntää selkänsä,  joku niistä nappaa  herneenpalon. Ne osaavat avata palot kätevästi ja napsia herneet niiden sisältä. 

Kuvassa Tallipihan kanit, joista toinen on nimeltään Pablo, toisen nimen olen unohtanut.  

Toinen mies

Miksei koskaan puhuta toisesta miehestä? Kukaan ei kerro olleensa toinen mies (yleensä se kerrotaan jälkikäteen jos ollenkaan).  Toisia naisia on Suomikin pullollaan. Mies on lähtökohtaisesti aina ensimmäinen mies. 

On olemassa klassikoelokuva nimeltä Kolmas mies, mutta sillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. 

Olen lukenut tarinoita, joissa miehellä onkin yllättäen ollut toinen perhe toisella paikkakunnalla, joskus jopa samassa kaupungissa kuin originaaliperhe. Kumpikaan perhe ei tiedä toisesta. En ole koskaan kuullut, että jollakin naisella olisi samaan aikaan kaksi perhettä. Tietty raskautta olisi vaikea selittää kahdessa eri taloudessa, mutta muutenkin kahden perheen ylläpitäminen vaatisi supernaista. 

Olen tänään kävellyt Uittotunnelin kahvilalle, joka ei ole enää uittotunnelin päässä vaan Santalahdessa. Join munkkikahvit. 

Kävelin sieltä Mältinrantaan uimaan. Uin selkäuintia ja pohdin mitä olivat linnut, jotka parveilivat taivaalla. Niitä on helppo tarkkailla vedessä selällään. Kysyin toiselta uimarilta ja hän sanoi, että linnut saattoivat olla rastaita. Googlasin rastaat, joita pesii Suomessa kuusi lajia, kahdesta olen kuullut (mustarastas ja räkättirastas).  

Tallipihalla vietettiin ukrainalaisia kyläjuhlia, tarjolla olisi ollut borchkeittoa ja hienoja käsitöitä, mutta en ostanut mitään. 

Söin, pesin pyykkiä, nukuin päiväunet ja luin viihdekirjaa. Tavoitteenani on oppia miten kirjoitetaan suosittu viihdekirja.  En kykene siihen, sillä kärsin vähintään lievästä sarkasmitaipumuksesta. Tähän viihdekirjajuttuun liittyi tämä pohdiskelu toisesta miehestä. 

Nyt alkoi ukkostaa. Taivas pimeni ja räsähtelee rikki.  

Kuvassa on jotain väliaikaisia kukkaistutuksia. Tampereelle pitäisi saada lisää kukkia (ja mehiläisiä) ja puita. 

Viheliäinen kirjoittaminen

Kirjojani lainattiin kirjastoista viime vuonna 2464 kertaa. Se ei ole paljon, mutta silti tuntuu kutkuttavalta, että nämä ihmiset ovat lukeneet (tai ainakin lainanneet) kirjat. 

Varaan usein kirjoja kirjastosta. Ne putkahtelevat ryppäissä, muodostuu kirjaruuhka ja joudun priorisoimaan ja palauttamaan osan kirjoista lukematta niitä. Makuuhuoneessani seisoo jakkara, jolle olen kasannut lukemista odottavat kirjaston kirjat. 

Kirjoittamisen vaikeudesta on julkaistu lukuisia teoksia. Luen juuri yhtä niistä: Kimmo Svinhufvud, Viheliäinen luovuus! Art House 2026.  Kirjassa ei käsitellä ainoastaan fiktiivistä kirjoittamista, vaan  Svinhufvud kirjoittaa myös graduista ja väitöskirjoista. Moni hyvä tutkimussuunnitelma on jäänyt toteutumatta.

Olen tehnyt sekä väitöskirjan, että kirjoittanut kolme aikuisten romaania ja yhden lastenkirjan. En ole erityislahjakkuus. Vertaan kirjoittamistani neulomiseen, kun joka päivä neuloo vähän, jonain päivänä villapaita on valmis. Prosessiin kuuluu tietysti myös purkaminen. Ei saa keskittyä valmiiseen villapaitaan vaan nauttia prosessista. Välillä hommaa saa vihatakin. 

Viheliäinen luovuus! -oppaassa kirjoitetaan, että onnistumisessa on kyse myös identiteetistä. Sen suhteen minulla on ongelmia, en osaa kutsua itseäni kirjailijaksi.  Lääkärin identiteettikin oli minulle alkuun niin vaikea, että opiskeluaikana oli noloa pukeutua valkoiseen takkiin.  

Kimmo Svinhufvud kirjoittaa, ettei ole yhtä ainoaa tapaa saada kirjoitustyötä päätökseen, ja että se joka toimi aiemmin, ei välttämättä elämänmuutosten myötä enää olekaan hyödyllinen.  

En ole arvostanut omia saavutuksiani kirjallisuuden saralla, mutta kaipa olen selättänyt jotain viheliäistä, kun kirjoittamisen vaikeuden voittamisesta julkaistaan jatkuvasti uusia kirjoja. 

Vertasin kirjoittamista neulomiseen. Oikean käteni etusormen pää kipeytynyt ja joudun liimaamaan siihen laastarin, että pystyn neulomaan. Laastari hankaloittaa käsityön tekemistä, mutta sekään ei estä minua neulomasta (eikä kirjoittamasta). Eihän tässäkään ole mitään järkeä. Missä lopulta on?  

Tiedän edelleen pystyväni kirjoittamaan romaanin, mutta julkaisu onkin vaikeampaa. Pitäisi ahtautua pienestä ovesta, josta vain harva mahtuu. Joillekin ovi on valmiiksi raollaan: Niille, joiden aiempia on kirjoja on myyty hyvin, nuorille, kauniille, kiinnostaville ja ennestään tunnetuille.  

Jos teillä ei ole parempaa tekemistä niin lainatkaa, ostakaa tai kuunnelkaa romaanejani.  Varsinkin viimeisintä (Lääketieteen sanakirja, Lind&Co 2026), joka löytyy kaikista suurimmista lukuaikapalveluista, kirjastoista ja nettikirjakaupoista.  Joku oli nähnyt romaanin Postitalon Rosebudissakin.

Pyydän anteeksi tätä mainostamista, mutta kukapa muukaan mainostaisi kirjojani, jos en minä. Lupaan, ettei tästä tule jatkossa pelkkä mainoslehtinen. 

 

Mallipotilas

Sunnuntaina vieras nainen pysäytti minut Hämeenkadulla ja sanoi "Pakko sanoa, että tykkään vaatteistasi".  Olin pukeutunut kirkkaanvihreään mekkoon, pinkkeihin lenkkareihin ja farkkutakkiin.

Nykyään on niin vähän juhlia, että juhlavaatteita kannattaa käyttää arkisissakin tilanteissa. Vaikka biojätteitä viedessä.

Minulle tehtiin eilen vatsan tähystys. Pukeuduin tilaisuutta varten farkkuihin ja itseneulomaani lyhythihaiseen paitaan.

Laitoin kellon soimaan aamukuudelta, että saatoin syödä kunnon aamiaisen. Tutkimus oli varattu puoli kahdeksi ja sitä edeltäen piti paastota kuusi tuntia. Nesteitäkään ei saanut nauttia. 

Kävin aamulla hermostuksissani uimassa Mältinrannassa. Luonnonvesiuinti auttaa oikeastaan kaikkeen. Rakkaussuruista aiheettomiin ja aiheellisiin pelkoihin. 

R kertoi, että kun hänelle tehtiin gastroskopia, tähystin juuttui vatsalaukussa mutkalle, ja skopistin piti pyytää toinen lääkäri auttamaan. 

Tähystyshuoneessa seisoi kolme naista sinisissä sairaala-asuissa ja maskeissa. Oli vaikea hahmottaa kuka oli lääkäri. 

Pyysin puudutuksen. Tutkimus ei ole kivulias, mutta nielun puuduttaminen auttanee yökkäilyyn. Nieluuni suihkutettiin puudutusainetta. Kurkkuni tuntui turpealta ja ahtaalta, mutta hengitysilma kulki vapaasti.

Gastroskopiassa ei todettu mitään huolestuttavaa.  

Olin haaveillut kahvista ja sämpylästä heti skopian lusittuani, mutta puudutuksen jälkeen en saanut syödä kahteen tuntiin. Tuntuu vieläkin siltä, että joku etenee ruokatorvessani. Joillakin esiintyy amputaation jälkeistä haamusärkyä, joten miksei haamuskopioita.  

Kehuivat minua mallipotilaaksi. Yritän aina olla mahdollisimman hyvä. Useimmiten epäonnistun, mutta nyt siis onnistuin.

Kuva on otettu Tallipihalta. 

My Dinner with Putin (Tampereen teatterikesä)

Kate Pendryn (s. 1965) upea monologi My Dinner with Putin kertoo naisesta, joka on haaveillut elokuvaroolista oikeastaan aina. Lopulta haave olisi toteutumassa, ja elokuvan ohjaisi palkittu ohjaaja. 

On vain yksi ongelma: Elokuvaohjaaja on Putinin ystävä. 

My Dinner with Putin on yhdistelmä teatteria ja live-kuvaamista. Näyttelijää kuvataan "hotellissa", eli Teatteri Montun käytävillä. Hän käy pihalla tupakalla, ja filmikamera seuraa häntä. 

Teksti on hauska, älykäs ja katsoja pystyy samaistumaan naisen moraaliseen ongelmaan. Mukava kuunnella Pendryn selkeää artikuloimista ja katsoa hänen ilmeitään ja kasvojen juonteita videolta. 

Tarina on jännittävä ja totisesti kuulemisen arvoinen.  Tai parempi ehkä sanoa kokemisen arvoinen.

Näytelmän on kirjoittanut sen esittäjä ja ohjannut Mads Sjøgård Pettersen. Ymmärsin, että tekstin pohjana on tositarina.

Vieressäni istui mies, joka harrasti manspreadingia ja vei puolet jalkatilastani. Tekisi mieli ottaa seuraavalla kerralla injektioneula mukaan ja tökätä neula levittelijän reiteen. 

Tampereen teatterikesä on ohitse. Suosikkejani olivat Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis ja Q-teatterin ja Teakin yhteistyö Kolme sisarta. My Dinner with Putin oli suosikkimonologini. Virolaisten Rahamaata en nähnyt. Vähän harmittaa. 

Hieno viikko taas kerran! 

Kuva: Tormod Lindgren