Aikuistuminen

Kerttu on tykästynyt yhden huonekasvin makuun. Kun komennan sitä jättämään viherkasvin lehdet rauhaan se asettuu ikkunalaudalle istumaan ja katselee viattoman näköisenä poispäin rukkaruukussa kituvasta kasvista. Sitä piti hoito-ohjeen mukaan leikata säännöllisesti, joten Kerttu ehkä vain noudattaa hoito-ohjeita.

Sanotaan, etteivät nuoret ihmiset nykyään aikuistu, osta omakotitaloa, hae vakivirkaa ja ota vastuuta asioistaan vaan istuvat kahviloissa ja kulkevat reppu selässä pitkin Aasiaa. Voisiko se johtua siitä, että vanhemmat eivät vanhene? Isäni ja äitini ovat aina rientäneet tarvittaessa apuun. Vielä siinä vaiheessa kun olin viisikymppinen, tuli isä työkaluineen ja alkoi purkaa lattiaa tai kiinnittää valaisimia kattoon.

Miten siinä sitten aikuistut? Isä teki pitkään veroilmoituksenikin, välillä oli sellainen kolmentoista vuoden jakso, jolloin sen teki ex-aviomieheni. Nythän sitä ei enää tarvitsekaan tehdä, joten siinä mielessä pärjään ihan omillani, joten voisiko jo puhua aikuistumisesta?

Olen hautausmaa

Sain kirjaani ja kustantamon luetteloa varten otetun valokuvan, jota katsoessani päässäni alkoi soida lastenlaulu "On meillä hauska täti, tuo täti Monika, kun täti menee torille on näky komea." Kuvasta puuttuu vain pullea käsilaukku, jota puristaisin tiukasti itseäni vasten. No hyvä kuva se on, ei pönötystä, eikä sielukasta etäisyyteen kohdistunutta katsetta, jota omalla kohdallani vierastaisin.  Oikeille taiteilijoille sielukas katse sopii kuin tukka päähän.

Luen Petri Tammisen romaania Musta vyö ja samaistun täysillä päähenkilöön "En mahtunut enää teenjuonnin hetkeen niin kuin armeijassa ajatukseni ei mahtunut viikonloppulomaan, vaan ajattelin jo lomalle lähtiessäni sitä sunnuntai-illan junaa, joka toisi minut pimeyden halki takaisin varuskuntaan. Niin kuin se sitten toikin."

Olen läpi elämäni suhtautunut viikonloppuvapaaseen samalla tavalla kuin Tammisen luoma romaanihenkilö. 

Nyt kun pian jään pois työstäni (no aion vielä pitää yksityisvastaanottoa, johon kävin eilen tutustumassa ja kaikki vaikutti vielä monimutkaiselta), alan nähdä elämäni päätepisteen tuolla Kalevankankaan hautausmaalla. Kun aloitin aikoinaan lääkärintyöt Jyväskylässä, ihmettelin mistä potilaat puhuivat kun sanoivat seuraavaksi menevänsä Seppälänkankaalle. Myöhemmin se paljastui hautausmaaksi (googlaamalla selvisi, että nykyään siitä käytetään jostain syystä nimeä Mäntykankaan hautausmaa).

Yö on naukumista varten

Eräs osuvasanainen facebook-ystäväni kirjoitti siitä miten unigurut kehottavat menemään yöpuulle heti kun nukuttaa. Siinä on minuuteista kyse, ettei uni siirry taas puolella tunnilla tai enemmälläkin. Ikävä kyllä facebook-ystävää nukuttaa väärään aikaan. Kärsin samasta ongelmasta.

Jos menisin nukkumaan kuudelta, jolloin väsymys on tukevimmillaan ja nukkuisin sen tavoitellut kahdeksan tuntia niin heräisin kahdelta yöllä. Tuohon aikaan heräämistä eivät luultavammin ainakaan naapurit arvoistaisi. Lisäksi kertyisi liian monta johtajaguru Robin Sharman suosittamaa voimatuntia. Jos harrastaisi ensin tunnin verran hikiliikuntaa, tunnin meditointia ja tunnin itsensä kehittämistä jäisi vielä pari voimatuntia ennen kuin voisi lähteä töihin. Sharma ei antanut ohjetta näin pitkän aamurupeaman hyötykäytölle. Runokokoelma, pyykkilautavatsa vai villapaita?

Kerttu riehui viime yönä niin, että keittiön ruokapöytää peittänyt liina löytyi aamulla lattialta. Riehumisen ohessa se karjahteli äänellä, jollaista ei arvaisi noin pienestä ja söpöstä eläimestä lähtevän. Välillä se hyppäsi sänkyyn viereeni ja pyöri pakollisen rituaalisen kierroksen takapuolensa ympäri ja asettui hetkeksi kehräämään noustakseen taas pian karjumaan, penkomaan hiekkalaatikkoaan ja raapimaan sohvaa. Kun nousin ylös vaihdoimme vuoroja, se asettui nukkumaan ja minä aloin karjua.

Filosofiaa sattumalta

Metson syksyn filosofian illoissa pohditaan tekoälyä. Tänään puhumassa oli kongnitiotieteen yliopistolehtori Anna-Mari Rusanen, joka käytti itsestään ja tutkijakollegoistaan nimitystä konnarit.

Onko vaikeampaa pelata shakkia vai ojentaa kätensä kohti puussa roikkuvaa mehevää omenaa? Minusta shakki on vaikeampaa, mutta silti kone on helpompi opettaa pelaamaan shakkia kuin noukkimaan omena. On tuhansia eri tapoja siirtää kättä ja silti osaan tehdä sen lähes täydellisesti.

Ihmisellä on liikkuvan eläimen aivot.
Konnari saa omenan puusta ennen insinööriä.
(Edellä mainitut totuudet on kopioitu suoraan muistiinpanoista, jotka kirjoitin puhelimeeni)

Eilen järjestettiin Johanna Hulkon ja Niina Hakalahden Sattumapakan julkkarit. Molemmat naiset ovat kirjailijoita ja kirjoittamisen opettajia. Sattumapakka on kivaan mustaan laatikkoon pakattu nippu kortteja, joita voi käyttää luovuuden nostattamiseen. Nyt annan sattumalle mahdollisuuden:

niinkuin linnut
pistäydy menneisyydessä
kuuntele tai lue runo ja heittäydy sen logiikkaan
mille nauroit lapsena
laadi loitsu
lastenlaulu mukaan!

Kortteja voi käyttää kun juuttuu arkipäivään, työhön, pimeyteen, kahvipöytään tai jää potkukelkan alle.  Tai niin minä aion niitä käyttää.

Merikapteenin uniformu

Tänään ymmärsin, että saatan vielä kaivata työyhteisöäni.

Kahvipöydässä eräs hoitaja pohti seksiä tähän tapaan "Seksi on tarkoitettu ihmisille, joilla on mielikuvitusta". Arkitodellisuus ei oikein vahvista tätä sinänsä järkevää ajatusta.  Sama nainen jatkoi "Minä en osaa kuvitella jotain merikapteenia uniformussa". 

Pitkän pöydän toisessa päässä istuva uusi sivaripoika tuijotti tiiviisti einesruokaansa.

Hesarista luin, että ihmisten pitäisi kohdata työpaikalla vapaasti viihtyisässä ympäristössä. Meillä viihtyisyydestä vastaa kahvipöydän kaitaliina ja ikkunassa roikkuvat limalta näyttävät lasikoristeet. Olen monesti luullut, että lokki on kakkinut ikkunaan, kunnes olen huomannut siimat joissa nuo lasiesineet roikkuvat.

Kaikki istuvat turvallisesti omissa kopeissaan koko työpäivän ja vähän ylikin, mitä nyt huonorakkoiset käyvät vessassa. Töistä lähtiessä saattaa kohdata kollegan ja sanoa "Ai sinäkin olet tänään töissä".

Kaksi perunaa

Malin Lindrothin kirja, Vanhapiika (Atena kustannus 2019) kertoo yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja torjutuksi tulemisesta. Lindrothin kirja on esseemäinen teos, jossa hän käsittelee näitä teemoja itsensä kautta.

Lindroth on ollut nuoruudessaan kihloissa ja asunut avoliitossakin, mutta elänyt sen jälkeen yksin. Hän on tukevasti keski-ikäinen, 54-vuotias. Yrittämisen puutteesta häntä ei voi syyttää, sillä hän on kihlauksen purkamisen jälkeen rakastunut viisitoista kertaa, miehet ovat pitäneet häntä ystävänä tai rakastajattarena, mutta pysyväksi kumppaniksi hän ei ole kelvannut.

Vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa hänelle sanottiin "Älä kultapieni välitä. Ei sinua kukaan huoli. Ikinä." Lindroth oli tuolloin 16-vuotias ja nämä sanat painuvat nöyryyttävinä hänen mieleensä.

Vanhapiika on kirja, joka olisi jokaisen hyvä lukea. Kaikki tässä yhteiskunnassa perustuu perheoletukseen vaikka oikeastihan yksin asuvia on paljon. Vähän kuin syöpä, yksin jääminen voi iskeä arvaamatta ihan keneen tahansa.

Minä elän yksin, tosin tilanteeni on kovin toisenlainen kuin Vanhapiika -kirjan kirjoittajan, sillä olen ollut naimisissa ja minulla on kaksi lasta. Sosiaalinen statukseni on siis korkeampi.

Kun nuorempi lapseni muutti omilleen, häpesin ostaa kaupasta itselleni ruokaa. Pyysin ruokakaupan palvelutiskiltä kolmesataa grammaa jauhelihaa vaikka olisin tarvinnut sataviisikymmentä.  Enää en välitä vaan ostan suoraselkäisesti yhden pullan, kaksi sämpylää tai kaksi perunaa.

Toivoisin, että Lindroth saisi avukseen huumorin, joka pehmentää kaiken, yksinäisyydenkin. Googlasin vanhapiikuuden ja löysin ohjeita siitä, miten välttyä tuolta kamalalta kohtalolta. Kaksikymmenkohtaisessa luettelossa käsketään mm. hymyilemään, teeskentelemään, kunnostamaan koti, siivoamaan, kehumaan itseään, valitsemaan seuransa, jättämään vaikeat ystävät ja tietysti madaltamaan vaatimuksia kumppanin suhteen.