Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita

Jussi Seppänen on kirjoittanut kirjan, jonka nimi on Jussi Seppänen (WSOY, 2020), sillä tekeväthän bänditkin levyjä, jotka he ristivät omalla nimellään. Jussi Seppänen kertoo Jussi Seppäsestä ja joku sanoi sitä parodiaksi autofiktiosta. Se on hauska kirja, nauroin ääneen kolme ja puoli kertaa.

Kirjasta löytyy pieniä melko irrallisia katkelmia kirjailijan elämästä ja tapahtumat käynnistyvät Sodankylän elokuvajuhlilta, jossa kirjailija ei malta nukkua (kuka malttaisi). 

Romaanissa Jussi Seppänen allekirjoittaa vuokrasopimuksen. Hänen tekee mieli katsoa totista Vuokraturvan työntekijää silmiin ja sanoa "Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita". 

Seppänen ei aina jaksa kirjoittaa, ja silloin hänestä tuntuu siltä, kuin läksyt olisivat jääneet tekemättä, häiritsee jonkun verran. Samaistuin Seppäseen, tosin itkin tekemättömiä läksyjäni sunnuntai-iltaisin ja tietenkin puursin ne, sillä olin kiltti tyttö. 

Tästä tykkäsin: huono muisti on kirjailijalle etu, kun muistat väärin, kaikki luulevat sitä mielikuvitukseksi. 

Lääkärinä mietin, mikä sairaus Jussi Seppästä vaivaa ja minulla on asiasta omat arvaukseni, joita en viitsi niitä tässä julkaista. 

Loppua kohti kirja hieman läsähti, mutta niinhän ne aina.

Huitaisin tämän tekstin ennen sienireissulle lähtöä, bussi lähtee pian. Opettelen pikkuhiljaa tekemään kaiken rustiikkisesti, rosot ovat kivoja, niitä on jo naamassanikin. Värjäsin eilen hiukseni ihan itse ja heräsin punapäänä. Punatukkaiset ovat rentoja ja luovia tyyppejä. 

Mottoni on tähän asti kuulunut: Häpeällä siitä selviää, mutta Jussi Seppäsen ansiosta minulla on nyt uusi motto "Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita". 

Voi Simoa

Simo Korhonen pyysi minua FB-ystäväkseen. Simo on syntynyt Espoossa, mutta asuu nykyään Tukholmassa. Profiilikuvassa hänellä on vaaleansininen paita ja turvallinen habitus. Yhdessä kuvassa hän istuu pihalla rento pellavapaita yllään ja lukee ruotsinkielistä sanomalehteä, toisessa hän on pukeutunut ruskeaan pukuun ja kaulassa roikkuu puvun väriin mätsäävä solmio. 

Tältä  mieheltä ostaisin käytetyn auton, lähtisin oopperajuhlille, syömään Michelin-tähtiravintolaan  tai viikonlopuksi Nizzaan. Sydäntäni en antaisi.

Tein joutessani käänteisen kuvahaun, josta kävi ilmi, että lehteä lukeva mies on Tuve Skånberg eikä Simo Korhonen. Tuve on ruotsalainen kristillisdemokraattisen puolueen poliitikko, filosofian maisteri ja teologian tohtori. Hän on ollut Ruotsin valtiopäivien jäsen vuodesta 2010. Tuve on 64-vuotias. Hänellä on 4475 kaveria ja hän on kreationisti, jonka mielestä homoseksuaalisuus on merkki kulttuurin rappiosta. 

Simolla ovat kuvat menneet sekaisin. 

Arvonta suoritettu

Päädyin olemaan höveli ja arvoin kaksi romaania. Olisin oikeastaan halunnut lähettää kirjat kaikille arvontaan osallistuneille. 

Suoritin virallisen arvonnan Randomizer-ohjelmalla ja voittajat ovat....

Ketjukolaaja ja Marjatta (Kotkansiipi.omasivu.fi).

Onnea voittajille! 

Laittakaa yhteystietonne blogista löytyvään osoitteeseen (saunaiho@luukku.com) niin lähetän kirjat teille. Ilmoittakaa myös kenelle haluatte signeerauksen osoittaa niin sotken romaanin nimilehdelle jotakin asiaankuuluvaa.

Neulottu hammas ja arvonta jatkuu

Suunnittelin, että jospa suoritan arvonnan huomenna. Olisiko klo 18 passeli, jaksatteko odottaa niin kauan? Vielä voi siis osallistua. Instassa osallistujia oli yli 60, täällä saldo jää näköjään pienemmäksi. Harmi, minulla on kirjan lähettämistä varten galleria Saskiasta ostettu kirjekuorikin.

Pelkään koronaa vaikka en myönnä sitä edes itselleni. Kuntosaliryhmän vetäjä sanoi, että jos pelkää saavansa tartunnan kuntosalilla treenatessa, ei harjoituksesta ole hyötyä. Jotenkin oivalsin, että näin on. Jos uskaltautuu paikalle, niin kannattaa nauttia liikkumisesta, jos taas pelkää liikaa, on jäätävä kotiin. Niin yksinkertaista se on ja ei ole. 

Todennäköisesti pelokkaan ihmisenkin lihakset vahvistuvat, mutta tuskin liikuntasuoritus rentouttaa ja virkistää jos pelkäät koko ajan saavasi muiden tilassa treenaavien rööreistä katalia pöpöjä. Vähän sama kuin kehittäisit aerobista kuntoasi juoksemalla pakoon sarjamurhaajaa. 

Kävin eilen Nokialla hammaslääkärissä, sillä hammaslääkärini on siirtynyt pitämään vastaanottoa sinne, eikä hammaslääkäriä mielellään vaihtaisi, ei ainakaan tätä, joka on vanha tuttuni ja pätevä tyyppi. 

Vastaanoton aluksi katsottiin puhelimelta kuvia hammaslääkärin neulomista lapasista. 

Sitten otettiin kuvia (siis rtg) ja hän sanoi, että yhden hampaan juuressa on jotakin, joka pitäisi hoitaa. Sanoin, että minua pelottaa ja hän sanoi, että häntä tässä stressaa, sillä voihan olla, että homma ei onnistu ja hampaalle käy huonosti. Pahimmassa tapauksessa se pitää poistaa. Sitten hän totesi, että kyllä me jotain siihen tilalle keksitään, voidaan vaikka neuloa uusi hammas. 

Mietin sitten sitä neulottua hammasta, neulottaisiinko se valkoisesta vai värikkäästä langasta, olisiko se kirjoneuletta vai peräti jonkinlaista pitsineuletta.

Arvonta!

Sain maniakohtauksen, menetin suhteellisuudentajuni, itsehillintäni ja pidätyskykyni ja tilasin kustantajalta kymmenen kappaletta romaaniani. Olin jo aiemmin jaellut tekijänkappaleeni puolustuskyvyttömille sukulaisille ja ystäville. 

Nyt kun Karisto on osa Otava konsernia ja kirjat tilataan Otavalta, niistä joutuu maksamaan postimaksun ja ne ovat kalliimpia kuin aiemmin, joten vähän harmitti, sillä enhän edes tiennyt mihin romaanit laittaisin. Netistä löytyy kyllä vinkkejä siitä, miten kirjasta voi askarrella käsilaukun, korvakorut tai kukkaruukun. 

Keksin, että arvon kaksi romaaniani Instagramissa, jonka seurauksena kirjani saa sitä kuuluisaa huomiota, joka jollain taikatempulla muuttuu kirjastokäynneiksi, äänikirjan kuunteluksi tai parhaassa tapauksessa painetun kirjan ostamiseksi. Kirjoitin osallistujien nimimerkit randomointiohjelmaan ja suoritin arvonnan. Se oli hauskaa!

Haluan suorittaa samanlaisen arvonnan täällä blogissa.  Palautin jopa hetkeksi vapaan kommentointimahdollisuuden. Jospa postiluukku ei kuitenkaan täyttyisi vihalla, lainapyynnöillä tai raamatunlauseilla.

Kommentoi tätä tekstiä (vaikkapa mukana tai osallistun riittää,  saa kirjoittaa laajemminkin) niin osallistut Ei saa elvyttää -romaanin arvontaan. Signeeraan kirjan lukukelvottomalla käsialallani ja lähetän voittajalle kotiin. Eikä maksa mitään!

Kyröllä kylässä ja muuta kirjoittamisen välttelyä

Yritän keskittyä olennaiseen eli erittäin alkumetreillä olevaan käsikirjoitukseeni, mutta sen sijaan pakenen tehtäviin, jotka eivät minua kiinnosta lainkaan, kuten imuroimiseen tai vessan siivoukseen, puhumattakaan niistä, joista pidän kuten lukeminen tai kahvin kittaaminen. 

Kirjoitan tätä Metson kahvilassa, jonne liukenin, kun en enää jaksanut imuroida Kertun karvoja matoilta tai kiillottaa kylpyhuoneen hanoja. Näyttää siltä, että joudun pian pakenemaan lounasväkeä, joka täyttää kahvilan. Pöydässäni lojuu läppäri ja tyhjä kahvikuppi, enkä enää tuota kahvilalle kuin likaisen kupin, lämmitetyn tuolin ja pakollisen turvavälivaatimuksen.

(Kolme tuntia myöhemmin)

Nyt istun kotona työhuoneessani, jossa en kuitenkaan koskaan työskentele. Näen paikaltani silitysraudan, silityslaudan, pyykkikorin, meikkipussin ja imurin. Entä jos peittäisin kaiken aluslakanoilla, auttaisiko se?

Luettuani Camus'n Ruton olisin kaivannut jotain humoristista, älykästä ja rentouttavaa luettavaa, mutta en löytänyt Metsosta mitään mielialaani sopivaa. Suunnittelin meneväni informaatiotiskille ja kuvaavani kirjaa, jonka haluaisin lukea, mutta en kehdannut. Olisi kiinnostanut tietää, mitä minulle olisi ehdotettu.

Vältelläkseni edelleen kirjoittamista katsoin ohjelman, jossa Maria Veitola kävi yökylässä Tuomas Kyrön kakkosasunnossa. Matkalla sinne he poikkesivat WSOY:lla, jossa joku myhäilevä toimitusjohtaja otti heidät vastaan kirjailijoiden muotokuvilla ja näköispatsailla koristellussa huoneessa ja tarjosi croissantteja, leivoksia ja kahvia. Tuomas Kyrö pyöritteli käsissään uutta kirjaansa niin, että kansilehti varmasti näkyi katsojille.

Ohjelma oli lopulta söpö ja kyllä se työnteon voitti.

Pitäisi mennä lenkille. Tässä iässä ei enää ehdi käydä oikeissa töissä, sillä kaikki aika kuluu itsensä kuosissa pitämiseen.