Nettideitti

Kirjoittelin jotain läppärilleni ja join kahvia Cafe Metsossa kirjaston toisessa kerroksessa. Lähietäisyydellä istui nainen, johon en kiinnittänyt huomiota ennen kuin hänen seuraansa liittyi harmaahiuksinen mies. Nainen sanoi "Olen pahoillani, että laitoin ilmoitukseen väärän nimen, oikeasti olen A". Mies oli esiintynyt rehdisti omalla nimellään. Googlasin naisen ongelmitta, sillä minulla oli läppäri avoinna pöydälläni.

Ensin he tietysti sanoivat, etteivät oikeastaan koskaan käy nettideiteillä. Sitten he keskustelivat asuinpaikastaan ja huomasivat asuvansa melkein viereisissä taloissa. Seuraavaksi nainen kertoi urapolustaan ja käsitin, että mies oli eläkkeellä. Molemmat olivat harrastaneet maalausta ja kehuivat työväenopistoa. Mies oli melko symppis ja jälkeenpäin tuli mieleen, että olisin voinut kirjoittaa lapulle "Jos teidän jutusta ei tule mitään, haluaisin tavata", alle nimeni ja puhelinnumeroni ja sujauttaa lapun miehelle. En tietenkään tehnyt niin. Poistuin kahvilasta lehtilukusaliin.

Käväisin Tinderissä ja mielestäni miehet tarvitsisivat ohjausta itsensä mainostamisesta: Älä ota profiilikuvaa vessan peilin kautta, varsinkaan jos vessanpytty näkyy taustalla. Ei kannata valita kuvaa, jossa on mukana lapsi tai yleensäkin joku toinen henkilö (herää heti kysymys, että kuka helvetti tämä on, tuleeko tämä jotenkin miehen kylkiäisenä?) Suosi kuvaa, jossa sinulla on paita päällä. Ei hassuja hattuja tai vitsipaitoja. Älä valitse profiilikuvaksi valokuvaa autostasi, mökistäsi, moottoripyörästäsi, kalansaaliistasi, illallisestasi tai veneestäsi.

Haluaisin kovasti tietää miten sille Cafe Metson parille kävi.

Oletko tyytyväinen?

Ostin Sokokselta valkoisen pellavapaidan ja käytin bonuskorttia laitteessa samalla kun maksoin ostoksen. Myöhemmin sain liikkeestä sähköpostin, jossa kysyttiin olinko tyytyväinen ostamaani pellavapaitaan. Minusta tuntui epämiellyttävältä, vähän kuin joku olisi penkonut kaappejani. Olen ahneuttani myynyt yksityisyyteni, mutta halpaan hintaan. 

Olen kaupannut elämäni myös Facebookille. Luin Emma Jane Unsworthin romaanin Aikuiset. Romaanin nimihenkilö, kolmekymppinen Jenny elättää itsensä kirjoittamalla kolumneja nettijulkaisuun. Jennyllä on paha someriippuvuus. Nappasin romaanista muutaman herkullisen huomion somesta: "Kommenteista tykkääminen vaatii aina sitoutumista, sillä jos tykkäät yhdestä, pitää tykätä kaikista" (olen usein pohtinut, onko tylyä jättää joku kommentti huomiotta), "Huutomerkit ovat nöyristelijöiden välimerkkejä" (olen huutomerkkityyppi, pistettä pidetään nykyään epäkohteliaana tapana lopettaa lause), "Olemme luokitelleet sen (somen) käyttäjät, myös itsemme näin: tykkääjät, ei-tykkääjät (lymyilijät), taktiset tykkääjät ja oikeasti täyspäiset"(onko niitä?) ja "Facebook on datankeruulaitos, joka on naamioitu toverilliseksi yhteisöksi, vaikka tosiasiassa se lietsoo epävarmuutta ja tuskaa".

Sokos-tavaratalo on mukakiinnostunut, olenko tyytyväinen ostokseeni. Tykkäänkö pellavapaidastani. Se arpoo tuotepalkintoja kyselyyn vastanneille ja tekee varmasti omat päätelmänsä ostajien mielipiteistä. 

Nykyään ei voi tehdä juuri mitään joutumatta arvioimaan muita. Odottelen aikaa, jolloin ystävät lähettävät arviopyynnöt yhteisistä kahvihetkistä

Rouvittelu

Kuulun sukupolveen, joka on tottunut sinutteluun. Nyt minua teititellään. Teitittelyä kohdatessani katson vaistomaisesti ympärilleni, että onko tässä vieressäni kenties joku toinenkin. Näkymätön ystävä. 

Entä rouvittelu. Eräs Facebook-ystäväni kertoi lääkärin rouvitelleen häntä, jolloin nainen sanoi, ettei ole rouva, eikä ole ollut koskaan naimisissa. Kun lääkäri pyysi häntä uudestaan vastaanottohuoneeseen rouvaksi nimitellen, kaveri sanoi, ettei ole ehtinyt tässä lyhyessä tuokiossa vielä avioitua. 

Moni sanoo, että rouvasta tulee mieleen oma äiti. Minulla on eri sukunimi kuin äidilläni, eikä sellaista sekaannuksen vaaraa ole. Olen joskus ollut useamman vuoden ajan rouva, mutta en silloinkaan tavoittanut rouvana olemisen ajatusta.  

Jotkut miehet kutsuvat vaimoaan äidiksi. Nuorena lääkärinä ihmettelin kuusikymppisiä miehiä, jotka tulivat vastaanotolle kun äiti käski. Sittemmin ymmärsin mistä oli kyse.

Entä tytöttely tai neidittely? Onko miehille vastaavia nimityksiä. Ehkä pahinta on kun aikuista miestä kutsutaan pojaksi. 

Rouvaksi ei ihan hetkessä päästäkään, ainakin jos uskoo Satuhäät-ohjelmaan. Häitä valmistellaankin vuositolkulla. Miksi häät ovat niin tylsiä? Kaikki samanlaisia kilpailuineen, hääkimpun heittoineen ja varpaille astumisineen. 80-vuotispäivätkin ovat hauskempia. 

 

Kamala yö

Viime yö oli kamala. Ensinnäkin oli niin kuuma, että iho liimautui lakanoihin. 

Toisekseen hengittäminen cpap-rensselien kanssa oli lähes mahdotonta. En saanut kiristettyä maskia kunnolla kasvoilleni, vaan aina jostain kulmasta falskasi, vaikka samaan aikaan silmät pullistuivat kuopistaan. Aamulla silmien ympäristö oli niin turvoksissa, etten löytänyt keittiötä. 

Yöllä toinen sierain oli tukossa ja minut valtasi alkukantainen tukehtumisen pelko. Olen jo kokeillut kaikki tietämäni nenähuuhtelu ja -voitelukeinot ja käyttänyt rahani erilaisiin nenäsuihkeisiin.  

Tilasin tiistaille korvalääkärin, kun en muutakaan keksinyt. Kaverini on käynyt samalla lääkärillä ja suositteli tätä vaikka mainitsikin kuivakaksi tyypiksi.

Tulin äsken lenkiltä ja nyt siellä jyrisee, suhisee, räpsyy ja kolisee, mutta ei sada. 

Akustista Viitasta

Finnlaysonin alueella Tampereella järjestetään hienon taidenäyttelyn lisäksi (ilmaisia!) akustisia keikkoja. Keskiviikkona esiintyi sympaattinen Viitasen Piia, jonka nimen olin kyllä kuullut ja jonka musiikista minulla oli jonkinlainen käsitys. Hän kertoi tavallisesti keikkailevansa bändin kanssa, nyt mukana oli vain Piia ja kaksi akustista kitaraa. 

Turvaetäisyydellä samalla penkillä istui Nico (Nico ceellä!), joka on käynyt sadalla Viitasen Piian keikalla. Olen Nicoon verrattuna vähäinen noviisi.

Encorena laulaja lauloi laulun, joka perustuu isoisän sodanaikaiseen kirjeeseen ja se sai kyyneleet silmiini. Viitasen Piian musiikista saa laulajasta (ja laulun tekijästä) herkän kuvan, mutta hän osoittautui myös huumorintajuiseksi. 

Nukuin viime yönä ensimmäistä kertaa cpap-rensseleissä. Tai nukuin minkä nukuin. Aamulla naamassani näkyivät remmien ja maskin jäljet. Laitteen mukaan pidin rensseleitä seitsemän ja puoli tuntia ja erilaiset parametrit näyttivät, että kaikki meni erinomaisesti vaikka olihan se oikeasti aika tuskaista. Luultavammin jonkinlainen lumevaikutus cpap:sta tuli, sillä tunnen itseni oudon tarmokkaaksi tänään.

Hoivaa

Sain tänä aamuna ystävältä viestin uuden lapsenlapsen syntymästä. Kuvassa vauva makaa kyljellään naama vähän rutussa. Minua alkoi itkettää. 

Lähiomaiseni ei enää pärjää kotona, joten veimme hänet hoivakotiin. Hänellä oli yllään sininen t-paita, farkut ja punaiset lenkkarit. Hän näytti niin pieneltä hauraalta ja kauniilta. Kaksi maskinaamaista naista otti omaisemme vastaan hoivakodin ovella. Kysyin, saammeko tulla sisälle. Emme saaneet. Hänet voi jatkossa tavata tapaamishuoneessa tai ulkona, jos ensin varaa tapaamisajan. 

Tämä hoivakoti sijaitsee toisella puolella Suomea, kaukana minusta, mutta lähellä muita omaisia. Väliaikaissijoitus, jossa hän odottaa varsinaista hoitopaikkaa. Tämä tuli kuitenkin vähän yllättäen ja toivottavasti varsinainen hoitopaikka löytyisi pian.

Liikuttavaa, miten luottavaisesti hän käveli sisälle rollaattorinsa kanssa. Tavarat oli ahdettu kestokassiin, sellaiseen johon ostoksia marketissa pakataan. Päällimmäiseksi oli aseteltu kuluneet piraatti-Crocsit. Mitään ei kannata kerätä, sillä sitä ei saa mukaan edes siihen viimeiseen hoitopaikkaan saati hautaan. 

"Sinulla on nätti mekko", hän sanoi minulle ja sitten hän katosi.

Epäilemättä hoivakoti on hyvä paikka. Niin ainakin haluamme uskoa. Siellä ne maskinaiset huseeraavat suljettujen ovien takana. Me jatkamme elämäämme ja yritämme unohtaa, että sama kohtalo, vanhuus, odottaa meitäkin vaikka söisimme pelkkää heinää ja tekisimme sata syväkyykkyä joka päivä.