lauantai 11. heinäkuuta 2020

Uskalla olla huono!

Heräsin viime yönä huutoon: pepperoonia...aurajuustoa...slaisseina.

Olen ankara itselleni ja nukkuminenkin on tietysti tiukka suoritus. Jos sitä voisi jotenkin treenata niin tekisin sen. Usein vietän yöni jonkinlaisessa jännitystilassa, vähän samantapaisessa kuin päivystäessä.

Olen opiskellut nukkumista noin teoriassa. Illalla en anna itselleni lupaa luovia somessa ainakaan tuntiin ennen sänkyyn kömpimistä. Kaikki mieltä kuohuttava on kiellettyä. Ei liikaa syötävää liian myöhään (vähän pitää syödä, ettei nälkä herätä, joka olisi tietysti katastrofi), eikä missään nimessä alkoholia. Tästä säännöstä saa poiketa. Sitähän varten säännöt ovat.

Ikkunan asettelen niin, että se on noin viisi cm auki (sieltä tuo aurajuustohuutokin kuului), makaan futon-patjalla, jota pehmentää paksu petauspatja, sillä pelkällä futonilla joutuisin vaihtamaan asentoa tiuhaan, sillä se oli liian kova. Mikään ei saa painaa paitsi painopeitto.

Illalla luen sängyssä ja sitten kun nukuttaa suljen silmäni ja nukun. Heräilen yöllä, hengittelen, sanon itselleni, että nyt nukut prkl. Jos tämä ei auta, sytytän lampun ja luen.

Tiedän, että asiat pitäisi tehdä rennosti ja leikkisästi, silloin niistä nauttii ja ne onnistuvat, mutta en saa millään sovellettua tätä nukkumiseen. Tästä syystä on nykyään vaikea nukkua kylässä tai toisen ihmisen kanssa. Odotan lihakset jäykkinä, että saan herätä.

Luen amerikkalaisen Julia Cameronin kirjaa Tyhjän paperin nautinto - Tie luovaan kirjoittamiseen (Like 1998, suomentanut Juha Ahokas). Olen aiemmin vierastanut kirjoittajan tyyliä, josta tulee mieleen self help -kirjallisuus, johon suhtaudun coolin kyynisesti. Nyt löysin muutaman itselleni sopivan ohjeen (olen vasta sivulla 112, mutta eiköhän asian ydin ole jo tullut selväksi).

Pitää uskaltaa kirjoittaa huonosti (no sehän sinulta jo sujuu, saattaa moni ajatella), sillä rentous tekee kirjoittamisesta hauskaa ja täydellisyyteen pyrkiminen tappaa siitä kaiken ilon (tätä voisi soveltaa nukkumiseen, pitää uskaltaa nukkua huonosti niin sitten nukkuukin paremmin tai sitten nukkuu huonosti kuitenkin, saat sen mistä luovut ja muuta roskaa). Kun sekundaa pukkaa kuitenkin, niin kannattaa tehdä täysillä. Näinkin voisi Cameronia soveltaa (naisen kirjoja on myyty miljoonia).

Cameron suosittelee järjestämään itsensä kanssa taiteilijatreffit (treffeille pitää mennä yksin!). Treffit voivat olla elokuvanäytös, taidenäyttely tai haahuilu rauta- tai lankakaupassa. Ei voi suoltaa loputtomasti tekstiä täyttämättä varastoja. Tämä on kyllä minulla melko hyvin hallussa, mutta korona-aika lopetti taiteilijatreffit.

Cameron suosittelee aamusivuja. Ne kuuluisi kirjoittaa käsin ja heti herättyä. Itsekritiikki pitäisi unohtaa. Tämä teksti korvatkoon tänään aamusivut.

Siteeraan loppuun vielä Cameronia "Suosittelen koston takia kirjoittamista. Suosittelen näyttämisen takia kirjoittamista. Silloin luot pettymyksen kuonasta kultaa. Lopulta henkilö, jolle näytät, olet sinä itse."

torstai 9. heinäkuuta 2020

Punkki

Aloitan aamuni tarkastamalla huonekasvini, onko nuppuja, kasvua tai uusia lehtien alkuja. Löytyykö tuhoeläimiä. Tungen sormeni multaan. Suihkutan lehdille lempeän huoneenlämpöistä vettä. Juttelen, ihailen, säälin ja lannoitan. Kukaan ei vastaa. Välillä olen ylpeä kuin kyse olisi jälkeläisistäni eikä Tokmannilta hankituista kolme kahden hinnalla kasveista (tämä ei ole kaupallinen yhteistyö).

Kävin eilen UFF:lla ja poimin vaaterekeistä pari mekkoa ja hameen sovitettavakseni. Kun  riisuin oman mekkoni sovituskopissa, näin peilistä selkäpuoleni ja oikeassa kyljestäni pullottavan punkin, jonka ympäristö punoitti. Ilmankos iho tuolla alueella oli tuntunut kutiavalta ja epämiellyttävältä. Kiskaisin punkin iholtani ja liiskasi pukukopin lattiaan puukengälläni. Ei ollut punkkipinsettejä ulottuvilla, eivätkä ne edes tulleet mieleeni. Punkki oli luultavammin liittynyt minuun viikonlopun telttamajoituksessa lupaa kyselemättä. Nyt seurailen tilannetta ja syön antibiootin, jos iho vielä viikon kuluttua punoittaa  laajemmalta alueelta.  Viisi cm on kuulemma raja.

Vaatteiden riisumisesta tulee mieleen työaika. Jotta potilaan voi tutkia pitää hänet riisututtaa. Muutaman kerran on käynyt niin, ettei alusvaatteita ole ollutkaan ja tyyppi on yllättäen seisonut edessäni ilkosillaan. Onko niin, ettei henkilö (usein mies) käytä kalsareita vai onko hän innostunut alastomuuden herättämästä vaivaantumisesta? Vai onko henkilö läpikotaisin kehopositiivinen?

Kesä on lääkärin kannalta hyvää aikaa, sillä ei tarvitse odottaa toppa- ja raappahousujen riisumista. Riisuutumisen aikana tutkittavalta ei saa kysyä mitään, sillä usein vastaaminen keskeyttää ja sekoittaa pahasti toimen. Tämä korreloi ikään. Monet napit olen aukonut ja sukat riisunut urani aikana ja sitten myös sulkenut ja pukenut. Muutaman kerran olen seurannut kun nuori ihminen on yrittänyt vetää tiukkoja stretch-housuja jalastaan, mutta homma on tyssännyt nilkan kohdalla.

Eipä muuta tänään. Laittakaa lääkärin vastaanotolle helposti riisuttavat vermeet. Syynätkää punkkeja.



tiistai 7. heinäkuuta 2020

Missä minä olen syntynyt?

Menin tänään kahdelta podcastin äänitykseen. Piti nukkua hyvät yöunet, että pysyisin nokkelassa podcast-vireessä, joten tungin korviini silikonikorvatulpat, jotka eristävät äänet niin, etten herää naapureiden tai kissan ääntelyyn, enkä edes palovarottimen ulinaan. Onneksi viime yönä ei syttynyt tulipaloa.

Suunnittelin mitä äänityksessä sanoisin ja kertasin sitä eilisillan ja koko aamupäivän mielessäni. Lähdin äänitysstudiolle erittäin ajoissa, lorvin kaupoissa ja sitten lopulta etsin studiota. Kun pääsin perille, istuivat muut jo odottamassa.

Lopulta oli tosi kivaa ja rentoa. En viitsi kertoa keitä muita oli paikalla, sillä en kysynyt siihen lupaa, todennäköisesti se ei ole salaisuus, sillä nimet mainittiin Facessa.

Tulipahan kerrottua, että kun kysyin pari vuotta sitten isältä missä olen syntynyt (siis tarkemmin kuin passissa lukee), hän vastasi "En minä muista." Kun ihmettelin, miten isäni ei muista lapsensa syntymäpaikkaa, alkoi hänen muistinsa hitaasti palata. Tuo muistamattomuus ei ollut minusta loukkaavaa vaan jotenkin vastustamattoman koomista.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Lentävä teltta

Vietin viikonlopun Luvialla ystäväpariskunnan hoivissa, vieraana oli myös pariskunta, jonka miespuolisen henkilön kanssa joudun (ihan omasta syystäni) toistuvasti tyhjänpäiväiseen jankkaustilanteeseen muun muassa sellaisista kysymyksistä, kuten kannattaako Venäjälle matkustaa, miksi joistakin ihmisryhmistä ei saa käyttää tiettyjä nimityksiä ja edistääkö tekonivel kihtikohtauksen puhkeamista.

Jälkeenpäin tekisi mieli hakata otsaansa matushkanukella. Mies puhuu aivan rauhallisesti ja minä intän naama punaisena. Tästä huolimatta kaikki viihtyivät.

Nukuin teltassa, jonka seinät paukkuivat ja lepattivat puuskaisessa tuulessa ja jonka pelkäsin kohoavan ilmaan kuin lentävä matto.

Meren katsomiseen ei väsy koskaan, sen väri vaihtelee harmaasta vihreään ja sinisestä turkoosiin.Välillä se on rauhallinen kunnes taas näkyy vaahtopäisiä aaltoja. Toisinaan merestä kasvavat tuulimyllyt näkyvät tarkasti ja sitten ne katoavat. Aurinko näyttää nousevan vedestä ja myöhemmin uppoavan siihen. Joutsenet ja sorsat perheineen lipuvat veden pintaa, lokit tekevät yllättäviä kalastusiskuja ja pääskyset pyrähtelevät silmien editse kuin se olisi heille silkkaa hupia.

Pääsin taas nauttimaan luvialaisista lauteista, savukalasta, kesäkeitosta ja grilliherkuista.
Kertaalleen kastuimme perusteellisesti.

Näin miten helposti vajan takana seisova vanha traktori lähtee käyntiin.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Varasto

Palaan vielä kerran (puuttuviin tai vääränlaisiin) kritiikkeihin vaikka olin jo luvannut itselleni, että jätän aiheen taakseni, eksytän Lapin erämaihin ötököiden syötäväksi ja näännytän nälkään. 

Kuuntelin Kari Hotakaisen haastattelun, jossa hän totesi, että kirjailijat, jotka eivät muka välitä kritiikeistä tai sanovat, etteivät edes lue niitä, valehtelevat tai eivät ole tehneet hommaansa tosissaan. Kun on monta vuotta istunut hartiat lysyssä läppärin ääressä niin toivoohan sitä, että joku aviisi reagoisi tulokseen jotenkin ja mieluiten tietysti positiivisesti.

Ohjelmassa Hotakainen kertoo, ettei hän puhunut vuosiin muuta kuin ihan pakolliset. Olen tavannut hänet kerran kun hän oli nuori aloitteleva runoilija, eikä hän tosiaankaan avannut suutaan. Hän rikkoi hiljaisuuden vasta kun Klassikko julkaistiin.

Haastattelussa Hotakainen suhtautuu epäillen kirjailijoihin joita mainitaan hyviksi keskustelijoiksi. Jos on hyvä puhumaan, ei voi olla kovin suuri kirjailija.

Kaikenlainen kommunikointi on ongelmallista, sillä siihen sisältyy väärinymmärryksen riski, joten Hotakaisen puhumattomuutta voi pitää ymmärrettävänä. Sanoilla voi saada paljon pahaa aikaan. Minäkin olen kerännyt varastoon vuosien ikävät nirhaisut. Niitä on niin paljon, että voisin vuokrata varaston. Oman kopin niille, jotka olen kuullut ja isomman tilan niille, jotka olen suustani päästänyt.

Siteeraan tähän loppuun vielä Jani Saxellin kirjoitusopasta Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020):  
Silti nykyajan aleksiskivet, Kelan ja työ-ja elinkeinotoimiston ahdistamat elämäntaiteilijat, ottaisivat mieluummin August Ahlqvistin vainoajakseen kuin täyden hiljaisuuden ja nimettömyyden osakseen.
Kirjallinen huomiotalous on nykyisin entistä polarisoituneempaa ja julmempaa. Toiset saavat kaiken ja vielä vähän päälle. Heitä juhlitaan naistenlehtien kansijutuissa ja Helsingin ja Turun kirjamessujen seinälakanoissa. Kustantamot nostavat yksiä sesongin "ilmiöiksi" ja "kärkikirjailijoiksi", sietävät toisia jotenkuten listoillaan...

Nyt unohdan taas hetkeksi ruikutuksen, jonka olen yrittänyt naamioida jonkinlaiseksi yleiseksi kirjallisuuden tilasta huolestuneisuudeksi.  Lähden käymään sallitun meren rannassa ja mahdollisesti merelläkin!

Lupauduin mukaan yhteen pieneen juttuun, jossa pitäisi olla nokkela ja hauska. Hieman stressaa vaikka tämä on kuulemma joku pilotti.  Eikös pilotti tarkoita lentäjää? Pelkään lentämistäkin.

P.S. Erikoiset asiantuntijat -blogi on kirjoittanut esikoiskirjastani Ei saa mennä ulos saunaiholla, (linkki) kiitokset erikoisille!

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Uusi postaus

Aiemmin bloggerissa luki "uusi teksti", mutta nyt tuo kaikin puolin asiallinen ilmaus on korvattu sanoilla "uusi postaus". Miksi? Kysyn vaan. Postaus on tympeä ja tunkkainen sana. Vihertävä peruna, johon on kasvanut pari valkoista itua. Tekstistä taas tulee mieleen valkoinen tahraton paperi.

Ostin K-kaupasta mansikoita. Nainen, joka niitä myy, poimii marjat isosta laatikosta kätösillään, joihin on vetänyt mustat muovikäsineet, tarkastaa jokaisen marjan, eikä kauho umpimähkään. Hän asettelee mansikat muoviseen kippoon, käy punnitsemassa marjat hedelmävaa'alla, pakkaa pieneen muovipussiin ja huolehtii marjojen säilyvyydestä sanomalla "ota mansikat kotona pussista, pysyvät parempina". Tämä toistuu kaikkien asiakkaiden kohdalla ja joka kerran.

Seikkailimme V:n kanssa Lielahden kirppareilla, tarkastimme Kierrätyskeskuksen, Pelastusarmeijan kirpputorin ja SPR:n Kontin. SPR voitti. Ostin kolme mekkoa, yksi niistä oli hennon vaaleansininen ja mekon kankaaseen oli painettu kukkia. Kotona se alkoi näyttää väsähtäneen väriseltä, joten värjäsin mekon. Jostain kumman syystä kuvittelin kukkasten säilyvän trikookankaassa, pitävän puolensa väriä vastaan, mutta mekosta tuli yksivärinen, tummansininen ja oudon ryhdikäs. 

Totesimme V:n kanssa, ettei kirppariostoksista tule samalla tavalla huono omatunto kuin ihan uusien vermeiden hankkimisesta. Rahaakaan ei saa juuri kulumaan. Tuotto menee usein hyvään tarkoitukseen. Tunnet itsesi tiedostavaksi kuluttajaksi ja esittelet leninkejäsi rinta rottingilla.