Miksi en kirjoittaisi?

Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan Miksi en kirjoittaisi (Avain 2019), ei ole niinkään kirjoitusopas vaan innoituskirja, joka tyrkkää lukemaan ja kirjoittamaan. Kotona, kahviloissa, liikennevälineissä (kirjassa kerrotaan naisesta, joka asettelee kirjan polkupyörän koriin ja lukee pyöräillessään, en suosittele), matkoilla, ruokaa tehdessä. Kirjasta voi nauttia eri formaateissa.

Kirjoittaa voi päiväkirjaa, kirjeitä, blogia, historiallisen romaanin, runoja, artikkelin, postikortin, sähköpostia, WhatsApp-viestin. Kirjoittamiseen saattaa kehittyä riippuvuus (tämä on oma havaintoni).

Terhi Rannela päivittää blogiaan pari kertaa kuussa ja tekee sen yhtä huolellisesti kuin lehtikolumnin. Luetuttaa esilukijalla, ennen kuin julkaisee. Minä sutaisen ihan tuosta vaan, sen kummemmin miettimättä mihin sormet näppäimillä osuvat. Toisinaan kirjoitan vaikka mitään kirjoitettavaa ei ole. Niistä tulee parhaita. Välillä joudun sitten häpeämään ja korjailemaan virheitä jälkeenpäin.

Innostuin Päivi Haanpään ajatuksesta pitää lukupaasto, jona aikana luovutaan somesta ja sanomalehdistä ja luetaan pelkästään runoja. Pidän ehkä tunnin mittaisen lukupaaston joku päivä, sillä olen vain heikko ihminen.

Kirjassa kerrotaan Kirje tuntemattomalle -vapaaehtoistyöstä, jossa lähetetään käsin kirjoitettuja kirjeitä yksinäisille. Kaivelin lootistani sekalaiset postikorttini ja lupasin Facessa lähettää kortit kaikille halukkaille, joita on tässä vaiheessa ilmaantunut peräti yhdeksän, joten mikään hitti tämä ei ole ollut.

Oli hauskaa kirjoittaa kortteja, lähetin mm. kortin Rondasta, jossa olen viitisen vuotta sitten käynyt. Kortissa mainitsin bussikuskin, paellan, jäätelön ja maisemat tietenkin. En minä siellä paellaa syönyt. Alle pistin Heidi-tädin. 

Kortteja on edelleen, joten jos joku haluaa minulta postikortin, voi kirjoittaa viestin osoitteeseen saunaiho@luukku.com, lähettelen niin kauan kuin niitä riittää.  Pelastan postilaitoksen.

Päivän huuto

Eristyneisyys näkyy nyt ärtyneisyytenä.  Voisin haukkua jonkun ihmisen, mutta ikävä kyllä haukkumisetäisyydellä ei näy ketään. Huutelen kirosanoja joka päivä klo 16. Vähän kuin päivän mietelause radiossa. Ei sitä kukaan kuuntele.

Ärsyynnyin jopa siitä, että siskoni asensi hyvän hyvyyttään vanhempieni koneelle Skypen. Minä kun en rupea hiukset lätässä skypessä puhumaan. Puhun puhelimessa minkä puhun. Skypeni sitä paitsi pätkii.

Ränsistyn ja menetän otteeni, en viitsi pestä hiuksiani. Kuljen verkkareissa kuin olisin lähdössä ihan tuosta vaan kohta juoksemaan kymmenen kilometriä tai nostamaan painoja jollekin kuntosalille, jossa vilisee pullealihaksisia miehiä ja naisia vaikka en olekaan. Makaamme sohvalla peräkkäin, minä verkkareissa ja lättätukassa ja Kerttu takkuisessa turkissaan.

Päivän kirja, Silja Järventaustan viides proosarunokokoelma Ympäristön avajaiset (Teos kustantamo) oli minulle kova kynnys ja korkea pala. Kuin runoilija olisi mättänyt tekstin myllyyn, josta sanat tippuilivat yksi kerrallaan muodostaen uusia lauseita.

Randomilla valittu pätkä:

Ovensuukysely on pidempi siellä ja seinän vieressä aatoksia, aikakauslehtien jakajan pääpaino viimeisellä tavulla. Ovensuukyselijä etsimässä ääniharavaa kynnysmaton räikeässä reunuksessa.

Luin kuitenkin ja onnistuinkin aina välillä. Proosarunon lukeminen tekee hyvää jopa tälläisen kevyemmän kirjallisuuden kyhääjälle. Jollain kummalla tavalla se vaikuttaa omaan kirjoittamiseen. Rohkaisen kokeilemaan, ei siihen kuole, korkeintaan nousee ihan lievää lämpöä, ei kuitenkaan yli 37.5.

Silja Järventaustan runokokoelmalla on hieno nimi.

Oman kirjani ostolinkin voi löytää tai olla löytämättä edellisestä päivityksestä.

Olen tehnyt syntiä

Sisältövaroitus: Tekstin loppu sisältää mainontaa.

Kirjoittamisesta voi tulla riippuvaiseksi, kaikki eivät ole yhtä alttiita, eihän kaikista kännitupakoitsijoistakaan tule vakituisia sauhuttelijoita. Kirjoitusriippuvuuden kehittymiseen tarvitaan jonkinlainen perinnöllinen taipumus ja riittävä altistuminen.

Edellä mainittu ei sitten ollut faktaa. Mutta voisi olla.

Elämme outoja aikoja. Iäkäs sukulainen teki pahan virheen, hän tankkasi auton, kosketteli desinfioimattomia kohteita, eikä muistanut sen jälkeen pestä käsiään vaikka olimme hänelle jankuttaneet, että aina kotiin tullessa on ensin pestävä kätöset. Nyt odotamme onko kömmähdyksellä seurauksia ja minkälaisia.

Kotiin tultuani riisun ensin ulkovaatteet, pesen avaimet ja ovenkahvat ja sitten käteni. Pesen nahkahanskani. Irroitan kynteni ja keitän niitä vartin verran väljässä vedessä. Käsiä pestessäni laulan "Paljon onnea vaan" vähintään kaksi kertaa. Sen jälkeen kuuraan kännykän. Sitten pesen kädet. Sen jälkeen laitan käsivoidetta.

Pesen kädet.
Laitan käsivoidetta.
Pesen kädet.
Laitan käsivoidetta.
Laitan kädet.
Pesen käsivoiteen. 

Olen tehnyt syntiä: tavannut poikaani ja himoinnut ystävieni tapaamista. 

Eristäytymistä on onneksi lähes jokainen suomalainen harjoitellut jo lapsena. Kun on aikansa mökkeilyä vastustanut, on siitä melkein oppinut tykkäämään. Mökkeilystä pitämistä pidetään Suomessa aikuistumisen merkkinä.

Jääkaapissani on enää ketsuppia, soijakastiketta ja puoli purkillista oliiveja, joten tänään on uskallauduttava kauppaan.

Koronakirjavinkit: Eira Molberg: Villahousuhäpeä, Tammi. Kirja on nimetty dokumenttiromaaniksi. Oikeastaan se on romaaniksi liian löyhä, siinä on kaksi keskeistä aihetta, kirjailijan alkoholismi ja luostarielämä. Kirjassa kuvataan alkoholisteille tarjottua kuntoutusta rehellisesti, mutta humoristisesti. Vähän epäselväksi jää, mikä lopulta sai kirjailijan parantumaan riippuvuudesta, ehkä se oli tuo melko järjettömältä kuulostava kuntoutustoiminta. Villahousuhäpeän lukemisen jälkeen halusin heti matkustaa johonkin luostariin, sillä luostarielämää oli kuvattu todella herkullisesti. Annan dokumenttiromaanin puutteet anteeksi, sillä kirja nauratti ja itketti minua ja unohdin hetkeksi koronakriisin.

Googlaan kirjaani niin, että kyseinen toiminta alkaa häiritä elämääni. Googlailun saalis on ollut toistaiseksi kovin laiha. Tulisiko joku ottamaan minulta tämän vaivan pois. Katkaisemaan nettiyhteyden.

Facessa toimii ryhmä nimeltään "Lääkärit ja kirjallisuus" ja kopioin sieltä luvatta kommentin romaanistani Ei saa elvyttää "Luin kollega Heidi Mäkisen kirjan BookBeatissa. Olipas jälleen hykerryttävä lukukokemus. Lämminhenkinen, hauska ja bonuksena vielä tuo että hän tuntee meidän ammattimme surkuhupaisatkin puolet, myöskään potilaan näkökulmaa unohtamatta. Voin suositella!" Heidi Mäkinen, Ei saa elvyttää, Karisto 2020 (linkki).

Työkelvoite

Olen kävellyt ympäri Tamperetta, kävellyt ja kävellyt. Löysin nämä kevyen liikenteen väylään pultatut tuolit Ranta-Tampellasta läheltä Näsijärven rantaa. Mittasin heti onko tuolien väli riittävä, ihan eksaktia lukua en saanut, sillä mittanauhani oli vielä autoklaavissa.

Kun kuvaa katsoo, niin ymmärtää, miksi suomalaiset eivät juurikaan istuskele ulkona.

Tähän asti olen ollut hyvällä mielellä, mutta eilen mielialani laski merkittävästi. Siihen auttoi Pyhäjärven rantakävely.

Voimaan astui työvelvoite, jonka mukaan minutkin voitaisiin kutsua lääkärin töihin. Jos omaisin riittävän kutsumuksen niin raapisin jo sairaalan ovia. Olen kuitenkin alkanut arvostaa yöunia ja mahdollisuutta kirjoittaa. Tänään olen jo hieman rauhoittunut, sillä tuskin minua ihan heti tarvitaan ja luultavammin vapaaehtoisiakin löytyy riittävästi. Huiskin mopilla ja desinfioivilla myrkyillä työvelvoitetta pois mielestäni.

Putsasin eilen kylpyhuoneen lattiakaivon siitä kamalasta möhnästä jota sinne kertyy. Möhnä näytti siltä, että se valmistautui nousemaan ylös kaivosta. Ehdin hätiin viime hetkellä ja tapoin sen.

Koska ajat ovat vaikeat, mainostan nyt päivittäin kirjallisuutta. Lukekaa Aura Nurmen pieni proosarunoteos Leijonapatsailla, Otava 2020, se on myös kuultavissa äänikirjapalveluissa runoilijan itsensä lukemana. Aura Nurmi on merkittävä lavarunouden puuhanainen ja esiintyjä. Tähän perään uskallan mainostaa taas kerran omaa kirjaani Ei saa elvyttää, joka on myös saatavilla sähkökirjana (ikävä kyllä ei vielä äänikirjana) sähkökirjapalveluissa ja sitä voi tilata mm. Kariston verkkokaupasta (linkki). Goodreads:n sivulla nimimerkki Arja-täti toteaa kirjasta "Ihana! Ehdottomasti hauska mutta silti kuoleman vakava."

Koska oikea lääkäri tulee?

Reetta Huttunen

VALKOISESSA TAKISSA OLEN LÄHINNÄ MIES
Enostone kustannus 2020

Ensin pitää aina ilmoittaa sidonnaisuudet. Tunnen Reetta Huttusen, sillä olemme työskennelleet samassa sairaalassa, Reetta infektiolääkärinä. Minäkin olen elänyt tämän kirjan, mutta omalla tavallani, joka kyllä muistuttaa Reetan tapaa. Tämä ei ole kritiikki, enkä ole kirjallisuuskriitikko, en pysty siihen.  Koronakriisin herkentämillä tunteilla mennään.

Olen kääntänyt pienen pehmeäkantisen kokoelman sivujen yläkulmat, jotta löytäisin runonpätkät, jotka jäljentäisin blogitekstiin. Rutattuja kulmia on paljon, joten täytyy valita. Sivuja ei saisi taittaa, eikä kokonaisia runoja kopioida, joten nämä ovat vain otteita runoista.

Kokoelma on jaettu yhdeksään otsikoituun osaan, joista ensimmäinen on nimeltään Totean elämän (Decursus), useinhan lääkäri joutuu ikävä kyllä toteamaan kuoleman, sitäkin runoissa käsitellään. Viimeisin otsikko Haluaisin riisua valkoisen takin edessäsi  voisi vaikka viitata erotiikkaan, mutta se merkinnee enemmänkin ammattiroolin riisumista.

Reetta päästää meidät sairaalan bagstagelle, jonka hyörinää saamme seurata ympäri vuorokauden. Sairaala ei nuku koskaan. Kuljemme Reetan mukana viinanhuuruiseen ja krapulaiseen päivystykseen.

Itselleen ja muille vaarallinen

sairaalasänkyyn köytetty ilmaisu

ensihoitajan otteessa laskuhumalan rutiini

kun jonossa on viisi samanlaista

kukaan ei ole selvinnyt

taakseen katsomatta

Runoilija ja lääkäri uskoo meille myös epävarmuutensa ja riittämättömyytensä. Se tuntuu minusta lahjalta.

Osun tarkalleen sanan viereen

kun haluan lohduttaa ja lohtua

pahanlaatuisilta sanoilta

Lääkärin on helppo samaistua tekstiin, mutta ei tarvitse olla lääkäri ymmärtääkseen tätä runokokoelmaa, siihen riittää, että on ihminen.

Jokainen nuori lääkäri on kuullut kysymyksen, johon runo NUORELTA LÄÄKÄRILTÄ KYSYTÄÄN loppuu: koska oikea lääkäri tulee? Vielä vuosien työskentelyn jälkeen saattaa pintaan päästä ajatus, että mistäköhän tänne saisi sen ihan oikean lääkärin. Lääkärin työ on välillä näyttämöllä heilumista, eikä vuorosanoja ole annettu luettavaksi etukäteen.

Kun kuulen hälytysajoneuvon äänen, ajattelen:

kutsukaa oikea lääkäri

sellainen joka ymmärtää

uskaltaa pysähtyä näyttämölle

Monet runot ovat lyhyitä, pieniä, mutta tärkeitä tunnelmapaloja. Jotenkin japanilaisia ja vanhanaikaisia, mutta hyvällä tavalla. 

Tämä kirja piti julkaista ja hyvä, että se julkaistiin juuri nyt kun terveydenhuolto tulee kohtaamaan suuria haasteita. Ikävää tässä on se, että kirjan julkkarit jouduttiin perumaan.

Toivottavasti Reetan esikoiskirja saa tästä kriisistä huolimatta lukijoita.

Mikä ei kuulu joukkoon?

Jokaisella on oma persoonallinen tapansa käsitellä koronakriisiä. Vanha ystäväni (lääkäri) ompeli Marimekon palakankaasta tyylikkään maskin prototyypin ja pyöräilyhanskan kämmenosaan hän virkkasi punaisen sydämen, jota voi näyttää toisille kulkijoille ihan vaan kättä nostamalla.

Kirjoitin k-kirjaimella alkavia selviytymiskeinoja(ni) ja päädyin listaan:

Kirjoittaminen
Kirjat
Kieroutunut huumorintaju
Kävely
Kotijumppa
Kurjat televisio-ohjelmat
Kanavatyö
Kissa
Kaiutin (käytän sitä puhuessani puhelimessa, sillä se antaa jonkinlaisen illuusion oikeasta kontaktista).
Kakka

Mikä ei kuulunut joukkoon? (Tämä on vahva panokseni ihmisten viihdyttämiseen, nyt kun kaikki tuhannen palan palapelitkin on jo tehty.) 

Sunnuntain lukupiiri on tarkoitus järjestää jossain verkkoympäristössä "viinilasi ja henkilökohtainen herkkuruoka eteen ja keskustelu käyntiin" - periaatteella. Kirjan nimi on "Kaikki on mahdollista" (Elizabeth Strout).

Lukekaa romaanini (Ei saa elvyttää), jota saa sähkökirjana, se löytyy myös kaikista sähkökirjapalveluista ja voihan sen aina myös tilata Kariston verkkokaupasta (linkki). Nimestään huolimatta kirja ei ole ahdistava vaan humoristinen. Lukekaa muutenkin!