Keltainen jalankulkusää ja teatteria

Eilen vallitsi keltainen jalankulkusää. Keltainen tarkoittaa liukkaita jalkakäytäviä ja punainen vielä liukkaampia. Kun jalankulkusää on punainen, on jään päälle satanut vettä. Kerran lähdin lenkkeilemään punaisella jalankulkusäällä, enkä pysynyt pystyssä edes nastalenkkareilla. Myöhemmin huomasin, että vain toisessa jalassani oli nastakenkä. 

Kävin lauantaina teatteri Jurkassa katsomassa näytelmän Flamingonpunainen unelma. Istuin eturivissä ja pelkäsin, että näyttelijät kompastuvat jalkohini. Jos joku ei ole käynyt Jurkassa, niin voin kertoa, että teatterisali on suunnilleen olohuoneeni kokoinen. 

Flamingonpunainen unelma kesti vain tunnin ja siinä esiintyi kolme näyttelijää: Mimosa Willamo, Saga Sarkola ja Tobias Zilliacus (Hesarin arvostelussa mainittiin ensimmäisenä Zilliacus, harrastin mikrofeminismiä ja pistin naiset hänen edelleen). Zilliacus vei näyttämöllä suurimman tilan, sillä hän on salskea mies ja naiset taas pienikokoisia. Näytelmän oli käsikirjoittanut Otto Sandqvist ja ohjannut David Sandqvist. Lienevätkö sukulaisia.

Näytelmässä ei ollut perinteistä alkua, keskikohtaa ja loppua. Oli vaikea tietää, milloin näytelmä loppuu. Katsomo istuikin pitkään hiljaa, ennen kuin uskalsi taputtaa. Oopperat loppuvat silloin, kun miekka lävistää päähenkilön rintakehän, jonka jälkeen hän vielä laulaa sen viimeisen aarian. 

Oltiin milloin Mersussa, lentokoneessa ja taidegalleriassa, etsittiin kilpikonnaa ja ammuttiin ihmisiä. Hesari vertasi teosta Pulp Fictioniin ja miksikäs ei. Välillä nähtiin unia, näin oletan. Lavasteena toimi valotaulu, jossa ylhäällä luki Dream ja sen alapuolella LIVE, LOVE ja DEATH. 

Tekstissä käytettiin paljon toistoa, ja se kuulosti hauskalta.

 Taas kerran voin sanoa: Paljonkaan en ymmärtänyt, mutta tykkäsin silti. 

 

 

Mikrofeministi

Romaanini Lääketieteen sanakirja on taitettu ja tarkastettu. Pelkään, että olen tehnyt virheitä ja saan vihapostia. Lapseni sanoi, että vihapostia saadakseen pitää olla menestynyt, joten vaara on minimaalinen. Suurin riski on, ettei kukaan huomaa teostani (teki mieli laittaa teos lainausmerkkeihin, mutta en laittanut). Toistan vielä, että e- ja äänikirja julkaistaan 16.3 ja paperikirjan pitäisi tulla samoihin aikoihin. Romaani on luokiteltu kuuluvaksi genreen nimeltä feelgood.  Genrerajat ärsyttävät minua. 

Olen kuunnellut iltakävelyllä podcasteja, lähinnä Saara Särmän ja Virpi Salmen podcastia Särmä ja Salmi- Feministit, jotka laskevat miehiä. Saara Särmä on Wikipedia-artikkelin mukaan suomalainen politiikan tutkija, yhteiskuntatieteen tohtori, taiteilija ja feministi. Hän tuli tunnetuksi julkaistuaan blogissaan kuvia seminaareista ja paneeleista, joissa esiintyi vain miehiä. Virpi Salmi on saman lähteen mukaan toimittaja ja tietokirjailija. Näiden naisten ansiosta tarkastan päivän Hesarin urheilusivuilta, montako juttua löytyy mies- ja montako naisurheilusta. Aiemmin urheilusivut eivät kiinnostaneet minua pätkääkään.

Särmän ja Salmen podcastin viehätys perustuu rentoon jutteluun, toisaalta se on myös podcastin heikkous. Usein faktoja tarkastetaan netistä podcastia äänittäessä tai asia kellumaan, eikä voi olla varma, että oliko asia näin. Alkaa kaivata käsikirjoitettua kuunneltavaa. Kyllä se lenkki kuluu mukavasti näinkin, välillä tekisi mieli sanoa jotakin naisten puheen väliin.

Olen oppinut podcasista uuden termin: mikrofeministiset teot. Ne ovat usein sellaisia, että nainen ei automaattisesti keitä kahvia miesvaltaisessa työyhteisössä, sanoo ääneen olevansa feministi, käyttää esitelmässään ihmisen emojina naista, sanoo tai kirjoittaa dokumentteihin ensimmäisenä naisten nimet jne. 

Mietin olenko viime aikoina tehnyt mikrofeministisiä tekoja ja olenhan minä. Tulevassa romaanissani olen pyrkinyt rikkomaan sukupuolistereotypioita. Ensin tein eräästä vanhasta naisesta siivoojan, jonka jälkeen muutin hänen ammatikseen koulun rehtorin ja tein miehestä kampaajan, koska voin tehdä näin. Annoin arkkitehdille nimen, joka viittaa maahanmuuttajaan.  Tein perheenisästä järkevän huolehtijan ja äidistä vähemmän järkevän. Hyvä minä!

Sinä tarjosit vain salmiakkia

Pirkanmaalla vietetään hiihtolomaa vai mikä sen nimi nykyään onkaan. Urheiluloma? Talviloma? Hermoloma?

Heitin viime kesänä sukseni roskalavalle, joten en voi hiihtää. Pitäisi ostaa uudet hiihtovermeet, mutta kun hiihtämään lähteminen on niin vaivalloista, kun ladulle ei pääse kotiovelta. Sukset voisi kantaa Näsijärven jäälle, mutta jää ennättää sulaa ennen kuin ehdin sinne asti.

Isällä oli tapana testata ovatko sukset sopivat liuttamalla paperipalaa suksen alla samalla kun seisoin suksella. Paperin piti päästä liikkumaan suksen keskivaiheilla, mutta rako suksen pohjan ja lattian välillä ei saanut olla liian leveä, sillä silloin suksi oli liian jäykkä ja pito huono. Monot olivat aina käytettyinä ostetut. Ne aseteltiin siteissä olevien pienten tappien kohdalle. Se oli vaikeaa, sillä jalkineiden pohjissa oli siteisiin sopimattomia reikiä muiden käyttäjien jäljiltä. En arvostanut kierrätystä. 

Olen päättänyt, että laskiaispullakausi on ohitse. "Nuoriso" oli eilen syömässä ja kävin ostamassa jälkiruoaksi laskiaispullat Pyynikin näkötornin munkkikahvilasta (ne pitäisi leipoa itse ja niiden pitäisi olla vegaanisia, mutta en ole täydellinen). Ne pakattiin leivoslaatikkoon. Kun kotona avasin laatikon, pullat olivat möhjääntyneet laatikon toiseen reunaan, kuin olisivat hakeneet turvaa tovereistaan. P irrotteli ne toisistaan ja annosteli jokaiseen pullaan tasapuolisesti kermavaahtoa ja hilloa. Maku ei onneksi ollut kärsinyt kuljetuksesta. 

Neulon blingbling-villapaitaa. Paita neulotaan kahdella langalla, toinen taitaa olla mohairia ja toisessa on sellaisia kilkuttimia, jotka kimaltavat valossa. Kilkutinlanka on s-nasta, sillä se menee jatkuvasti sotkuun. 

  

Kävin perjantaina G Livelabissa kuuntelemassa mainiota bändiä nimeltä Ullalintulampi (laulajan nimi oli Ulla Lintulampi), tykkäsin heidän meiningistään ja sanoituksistaan. 

Heidän jälkeensä esiintyi Liisa Akimof, joka osoittautui humoristiksi ja karismaattiseksi esiintyjäksi. Kappaleiden sanat ja välispiikit naurattivat. Musiikillisesti kappale Kevät on kuitenkin artistin ykkösbiisi. Muiden kappaleiden sanat olivat hauskoja, mutta melodiat hieman monotonisia. Vieressäni istui nainen, joka taisi olla Akimofin suuri fani, sillä hän huusi jokaisen biisin jälkeen "Hyvä Lissu". 

Lääketieteen sanakirja

Sain luettua tulevan romaanini Lääketieteen sanakirja taittovedokset kertaalleen. Taittovedosten lukeminen on vastenmielistä, sillä tekstiin ei saa enää tehdä suuria muutoksia. Löysin yhden merkittävän virheen. Se oli syntynyt, kun vaihdoin kahden henkilön  nimiä päikseen. 

Kirjaa kirjoittaessa voi tuntea olevansa jumala, sillä on mahdollista valita romaanihenkilöt, heidän ihmissuhteensa, nimensä, ammattinsa, asuinpakkansa, ongelmansa, ilonsa ja surunsa. Taittovedoksia lukiessa jumaluus on kaukana.

Romaanin kustantaja Lind & Co on keskittynyt Suomessa e- ja äänikirjoihin, joten paperikirjaa saa käsittääkseeni vain kustantamosta (toivottavasti myös kirjastoista). Romaani tulee tunnettuihin  lukuaikapalveluihin.  E- ja äänikirjaa myyvät ainakin Suomalainen kirjakauppa ja Adlibris. 

Suosittelen romaania niille, jotka haluavat lukea kevyehköä kirjaa, joka ei sijoitu kahvilaan, jonka henkilöt eivät jätä arkielämäänsä ja lähde kiertämään maailmaa, romaania joka saattaa naurattaa ja jossa on kissa,  Ehkä joku herkkä lukija itkeekin. Romaania, joka voi antaa jotain ajattelemisen aihetta.  

Onnellinen loppu taataan.

Pakkanen jatkuu ja Metso-kirjaston ovelle johtavan liuskan kaiteelle on muodostunut jäänäppylöitä (kts. kuva yllä).

S sanoi lukeneensa jonkun muotiasiantuntijan kommentin siitä, että suomalaiset naiset pukeutuvat talvisin makuupusseihin. Se on niin totta! Minullakin on makuupussitakki, vielä pitkä sellainen. Se on kevyt ja lämmin. 

P.S. Älkää unohtako kirjojani Ei saa elvyttää ja Ei saa mennä ulos saunaiholla ja lastenkirjaa Kuura ja karkaileva isomummo! Viimeksi mainitusta olen ihan ylpeä, vaikka tärkeimmässä suomalaisessa lastenkirjablogissa mainittiin, että nyt kaikki kirjoittavat karkailevista mummoista.

P.S. Pyydän anteeksi mainospainotteista julkaisuani. 

 

Kumma juttu

Sisätautiseniorien tapaaminen Kuopiossa oli yllättävän kiva. Näiden tilaisuuksien sujuminen on riippuvainen siitä, mihin pöytään onnistuu rynnäköimään. Tällä kertaa suoritus oli varsin hyvä. 

Olin valinnut kasvisruoan. Jokainen sai lapun, jossa luki oma nimi sekä mitä ruokaa tulisi saamaan. Vastapäätäni istuvan miehen lapussa luki Possun poski. Lipussani luki kukkakaali ja omena. Lopulta annos oli maukas, tosin pienehkö. Alkuun sai kahmia evästä alkuruokapöydästä, joten kyllä minä pärjäsin. Tulee aina mieleen se Antti Holman "Raastepöyästä voep alottaa"-slogan.

Joku mies piti esityksen terveydenhuollon nykytilasta ja minä kurkin sillä aikaa varovasti kännykkääni. 

Kävin Kuopion taidemuseossa (sillä on nykyään hassu nimi KUMMA) ja VB-valokuvakeskuksessa, sillä minulla on museokortti. Kuopioon on iskenyt kansainvälinen lyhennevillitys. 

Taidemuseossa esiteltiin 80-luvun  villien kuopiolaisten miestaiteilijoden töitä, uusekspressionismia. VB-valokuvakeskuksessa oli esillä Tiina Itkosen valokuvia Grönlannista. 

Kävin kylässä ystävieni S:n ja E:n luona ja sain yöpyä Beatles-lakanoissa. Mietimme miksi ihmisen on vaikea suorittaa montaa asiaa päivässä. Jos minulla on meno kahdelta, alan suunnitella heti aamusta, milloin syön, milloin käyn suihkussa, pesenkö hiukseni ja mitä laitan päälleni. Kuljen ympäriinsä siirtelemässä tavaroita, luen runon, mutta sitten en haluakaan lukea runoja, luen sivun verran romaania  ja sitten kuitenkin katson somesta kuvia jonkun vieraan ihmisen bileistä. Pyyhin yläpölyt. Makaan sohvalla ja mittaan aikaa menooni. En missään nimessä lähde kotoani mihinkään ennen puolta kahta. 

Kuopiossa tunsin outoja häivähdyksiä menneisyydestä, eivätkä kaikki häivähdykset tuntuneet mukavilta. Häivähdykset tulivat kaikkien aistien kautta. Jälkeenpäin olin väsynyt kuin koirat, jotka nuuskivat lenkillä toisten hurttien kusilänttejä. Palasin kotiin sunnuntaina ja nukuin kahden tunnin päiväunet. 

Ylimmässä kuvassa näkyy Kuopion kauppahalli, seuraavassa Pentti Meklinin maalaus ja alimmassa Tiina Itkosen valokuva Grönlannista. 

Lurex-lumi

Istun Pieksämäen junassa, Pieksämäellä vaihdan Kuopion junaan. 

Junahenkilökunta ei puhu savon murretta, olen pettynyt, luotan asian korjaantuvan välillä Pieksämäki-Kuopio. Pieksämäen junassa ei ole ravintolavaunua, eikä kärry kierrä, mutta eväitä voi noutaa vaunusta neljä. En taida viitsiä.

Ajauduin tänä aamuna someväittelyyn lääkärien toiminnasta, vaikka olen vannonut, etten enää koskaan puolusta ammattikuntaani. En vaan jaksa. Olemme joidenkin silmissä ahneita paskiaisia. Jotkut varmaan ovatkin. 

Isäni oli aikoinaan sitä mieltä, että meteorologit ovat Suomen vihatuin ammattikunta. Ehkä ennustukset ovat parantuneet ja televisiometeorologit hymyilevät kivasti. En ole havainnut meteorologivihaa.

Ulkona paistaa aurinko, hanget kimaltavat kuin niille olisi levitelty lurexia ja saatan kuvitella askelten narinan hangella.  Uimapaikkani on jäätynyt melkein umpeen. Vesi on niin matalalla, että alin rappunen hädin tuskin peittyy. 

Juna seisoo Oriveden asemalla.  Juna ei enää jyskytä kulkiessaan. 

Luen romaanini taittovedoksia ja olen varma, ettei kukaan tykkää siitä.