Puheenjohtaja

Maanantaina valittiin Pirkkalaiskirjailijoiden uusi puheenjohtaja. Entinen puheenjohtaja Anna Paldar halusi lopettaa ja hänen tilalleen nimitettiin Milla Keränen. Minua liikutti kovasti kun eroavaa puheenjohtajaa kiitettiin ja hänelle ojennettiin kukkakimppu. Hänkin oli näkyvästi liikuttunut. 

Seitsemän viime vuonna palkittua Pirkkalaiskirjailijaa sai punaisen ruusun ja juotiin täytekakkukavit. Porukkaa oli niin paljon, että ketterimmät istuivat lattialla. 

Pirkkalaiskirjailijat on tärkeä yhteisö. Järjestetään jäseniltoja ja yhteisiä kahvihetkiä jäsenille, erilaisia kirjallisuustapahtumia, kuvataan Youtubeen Kirjailijavarttia, tehdään kirjailijahaastatteluja ainakin Radio Fiskarsiin ja järjestetään erilaisia kursseja ja pikkujoulut. On romaanikerhoa ja lanupiiriä. Haetaan rahoitusta toimintaan. Tehdään kirjallisuutta näkyväksi. Nyt jäi varmasti joitakin aktiviteetteja pois.  

On pakko kirjoitta tänne nolo tilanne, joka ei siis liity mitenkään kirjallisuuteen. Kävin Mältinrannassa uimassa ja otin reppuun puhtaat alushousut, jotka vaihdoin uinnin jälkeen. Jatkoin siitä läheiseen Lidliin ja ostin muutaman ruokatarvikkeen. Ryhdyin pakkaamaan tavaroita, repäisi repustani ohuen kestokassin niin voimallisesti, että mustat alushousuni levisivät huomaamattani kassan yhteydessä olevalle pakkausalueelle. Siinä ne sitten makasivat kaiken kansan nähtävillä ostamieni paistopistetuotteiden ja banaanien kanssa. Vieressäni omia ostoksiaan pakkaava mieskin vilkaisi mustia pikkareitani. Heitin vaatekappaleen vikkelästi kassiini. Kotiin kävellessäni episodi alkoi naurattaa minua.   

Hevosen päänahka

Matkustin eilen Saloon tapaamaan isääni, joka asuu palvelutalossa.  Ensin körötin junalla Tampereelta Turkuun, jossa vaihdoin Helsingin junaan. Vaihtoaika kesti reilun puoli tuntia. Kävin luppoajalla Logomossa kahvilla ja tapasin vanhan ystäväni P:n ja annoin hänelle kirjani. P saattoi minut junalaiturille, josta lähti juna Saloon. 

Turussa ei ole enää varsinaista rautatieasemaa vaan katettu silta, jota pitkin pääsee Logomoon tai keskustan laitamille, jossa ei ole mitään houkuttelevan näköistä, sekä tietty junalaitureille. Toista on Tampereella, rautatieasemalta astutaan suoraan kaupungin vilinään. 

Isä oli vastassa Salon asemalla. Hän oli kasvattanut parran, joka näytti hyvältä. Se suorastaan nuorensi häntä, 95 vuodessa onkin mistä nuorentaa. Isä oli ostanut samalla reissulla kaurahiutaleita ja pakastemansikoita. 

Isällä on kiva asunto, johon kuuluu olohuonekeittiökombinaatio, makuuhuone, kylppäri ja lasitettu parveke. Kolmessa maljakossa oli tuoreita kukkia ja siskoni ja hänen miehensä olivat käyttäneet isän matot pesulassa. 

Isä oli ostanut parvekelaiseihin kaihtimet, joita hän esitteli minulle. Keskustelimme isän hemoglobiinista ja musiikista. 

Kävimme palvelutalon ravintolassa lounaalla. Samassa pöydässä istui satavuotias mies, joka ei sanonut sanaakaan. Ehkä hän oli sanottavansa jo sanonut. Saimme jäätelöä jälkiruoaksi.

Siskoni, hänen miehensä ja heidän koiransa Nipsu kävivät kahvilla. Nipsu joi vettä ja söi hevosen päänahkaa, josta piti kovasti. 

Siinä se sitten oli. Matkoihin kului yhteensä kuusi tuntia ja perillä olin viisi tuntia. 

Kävelin asemalle, astuin Turun junaan, ja vaihdoin Turussa Tampereen junaan. Asemalta raahustin kotiin ja mietin taas kerran, että olipa Salossa hiljaista.  

Unohdin kertoa, että Vappu oli kuunnellut romaanini Lääketieteen sanakirja ja kirjoittanut siitä blogiinsa.  Suosittelen Vapun blogia muutenkin!

Kuvassa Nipsu ja hänen vinkuva pallonsa. 

Rakkaudesta sähköön ilman puhetta

Tampereen teatteri myi alennuslippuja näytelmään Rakkaudesta sähköön ja minä tietysti sorruin tarjoukseen, vaikka olin juuri pari päivää aiemmin käynyt teatterissa. 

Rakkaudesta sähköön oli lähes sanatonta teatteria, tosin kuulimme esityksessä Tanjalotta Räikän laulua. Räikällä oli mahtavan yliampuva esiintymisasu, peruukki ja meikki.  

Rakkaudesta sähköön -näytelmän päähenkilöä esittävä Marc Gassot ei sanonut sanaakaan. Olen aiemmin nähnyt hänen esityksensä Tampereen teatterikesässä, eikä siinäkään näytelmässä ollut vuorosanoja. Luulin, ettei hän puhu suomea ja on siksi päätynyt klovneriaan ja mimiikkaan, mutta loppukiitoksissa hän puhui täydellistä suomen kieltä. Wikipediassa kerrotaan, että hän on syntynyt Kuopiossa! Hänen ensimmäinen kielensä ei kuitenkaan ollut savon murre vaan ranska. 

Rakastin Marc Gassot'n epätoivoista yritystä päästä sisälle (omaan tai jonkun toisen) asuntoon. Ehkä se oli oma, sillä hän kaiveli ensin pitkään taskujaan, etsi ilmeisesti avaimiaan. Pystyin samaistumaan viinapullon avaamisen vaikeuteen, vaikka minulla sen viinapullon tilalla on hillo- tai oliivipurkki tai korkeintaan viinipullo. Näytelmässä käytettiin luovasti juoksumattoa ja harrastettiin pesäpalloa. Pidin mustasta huumorista. Näytelmän mies yritti tehdä sen epätoivoisen lopulliseen ratkaisun. Miksi muuten käytin tässä itsemurhan tilalla kiertoilmaisua?  

Näytelmässä osallistutettiin muutamia katsojia, varsinkin eturivissä istuvaa miestä. Sitten poimittiin katsomosta pari tyyppiä lyömään palloa pesäpallomailalla. Sellaiseen tilanteeseen joutuminen olisi ollut noloa, sillä en osu palloon. 

Esityksen oli ohjannut klovni Aitor Basauri brittiläisestä Spymonkey-teatterista. 

Olin tällä kertaa tyytyväinen siihen, että vaihdoin sohvamakoilun kulttuurielämykseen. 

Kuva: Tampereen teatteri, Mitro Härkönen 

Lokki ja villalanka

 

Pohdin usein, mistä ideat näytelmien esityksiin tulevat. Pääasiassa ohjaajalta luulisin. Anton Tšehovin Lokissa (Tampereen teatteri, Frenckell, vierailunäytös) Nina antaa rakastamalleen Trigorinille riipuksen, joka on pätkä vaaleansinistä villalankaa. Lanka on solmittu rinkulaksi. Me katsojat uskottelimme itsellemme, että se oli koru. Teatterilavan katosta roikkuu epämääräinen pumpulimöykky, jossa saattoi nähdä flyygelin muotoisen pilven ja näkikin, kun se meille sanottiin.

Lokki on alunperin ollut komedia, mutta kovin surullinen komedia. Nyt sitä komediallista puolta haluttiin korostaa. Ella Mettänen ja Eero Ojala ovat esittäneet Lokkia yli kymmenen vuotta eri puolilla Suomea. Ensi-ilta oli aikoinaan teatteri Jurkassa. Näytelmän on ohjannut Henri Tuulasjärvi.

Nyt joku Tšehovin näytelmän nähnyt ihmettelee, miten näyttelijöitä voi olla vain kaksi, sillä näytelmässä on useampia henkilöitä. Se onnistuu siten, että näyttämöllä on maisemataulu, joka kuvaa järveä ja soutuveneitä sen rannalla, ja näyttelijät kyykistyvät maalauksen taakse ja muuttuvat toisiksi henkilöiksi. Konstantin näyttää heinänuhasta kärsivältä ja Dorn nostaa kävellessään jalkojaan korkealle jne. Molemmat näyttelijät esiintyvät koko näytelmän ajan samoissa yksinkertaisissa mustissa vaatteissa. 

Lavastus koostuu maalauksen lisäksi parista tuolista, pöydästä ja hymypoikapatsaasta.

Näyttelmässä Nina rakastaa ensin aloittelevaa kirjailijaa Konstantinia, kunnes kuuluisa kirjailija Trigorin ilmestyy maisemiin  ja Nina tietysti rakastuu häneen. Konstantinin äiti (näyttelijä) rakastaa Trigorinia. Nina taas on wannabe -näyttelijä. 

Lokissa puhutaan paljon kirjailijuudesta, muistelen, että Trigorin sanoo kirjailijan ammatin olevan sietämistä, eikä kuuluisuutta. Trigorin nauttii enemmän kalastamisesta kuin kirjoittamisesta.

Näytelmän henkilöt ovat itsekkyydessään ihan nykyihmisten veroisia. 

Lokissa on se klassinen juttu, että jos näytät näytelmän alussa aseen, jossain vaiheessa sitä tulee käyttää. 

Lokki on symboli, en tiedä symboloiko se vapautta ja mitä kuollut lokki symboloi.  Ehkä se symboloi tunkkaista itsekkyyttä.

Ella Mettänen ja Eero Ojala ovat käsittämättömän taitavia. Kiitos!

Kuva on kähvelletty netistä, ei saisi, en löytänyt näytelmän mediakuvia. Kuvaajan nimeä en tiedä.  

 

Kolossaalinen kukkakimppu

Elän romaanin julkaisun jälkeistä itsekeskeisyyden täyttämää aikaa. Minä, kirja, minä, kirja.  

Sain Lääketieteen sanakirjan julkaisupäivänä Lind & Co:n väeltä kolossaalisen kukkakimpun, josta tuli tosi hyvä mieli. En ole koskaan aiemmin saanut kustantamolta kukkalähetystä. 

Editointivaihde on jäänyt pahasti päälle. Kumpi on pahempi, editoiti- vai juomaputki? Ehkä on kuitenkin parempi kärsiä editoinnista kuin alkoholismista. Yritin lukea runoja, mutta päädyin poistamaan niistä sanoja, jotka olivat mielestäni turhia.

Luen Elli Salon kehuttua esikoisromaania Keräilijät, jossa pyöritään syrjäisellä kainuulaisella leirintäalueella.  Siinä Ljudmila huutaa kasvimaalla "Hahaa!" ja nostaa ensimmäisen kypsän perunan ilmaan. Olisipa helppoa, jos perunat kypsyisivät mullassa, eikä niitä tarvitsisi keittää. 

Nyt alan epäröidä, kutsutaanko niitä nostovalmiita perunoita kypsiksi. Pidän Salon romaanista, tykkäsin hänen Muistopäivä -näytelmästäänkin. 

Kävin Pyynikillä kävelemässä ja Pyhäjärvestä oli lähtenyt jäät. Jääpalat kalisivat ja kolisivat rantavedessä toisiaan vasten. 

Pulahdin eilen koskeen uimaan. Pulahtaminen taitaa olla väärä sana, sillä vesi ei ulottunut edes vyötäröön saakka. Veden lämpötila oli noussut 1.7 asteeseen. Mittari oli pitkään vedenpinnan yläpuolella, emmekä voineet keskustella veden lämpötilasta. Veden lämpötilan eksaktin arvon puuttuminen laimensi uintikokemusta.

 

Äänikirjaa pukkaa

Lääketieteen sanakirjan julkaisuun liittyvät postaukset jatkuvat. Voit jättää lukematta, jos kyllästyttää. Blogin lukeminen on muutenkin melko vapaaehtoista toimintaa.

Äänikirja julkaistiin tänään. Heräsin viime yönä  kolmelta ja kuuntelin romaanini ensimmäisen luvun ja pätkän toista lukua. Otin ihan tätä tarkoitusta varten Storytelin. Romaanin lukee Kaija Pakarinen. 

Kuuntelun jälkeen en meinannut saada unta. Kun vihdoin nukahdin, näin unen, jossa kampaajani lopetti hiusteni leikkaamisen kesken kaiken. Hän sanoi, ettei voi saksia kuontaloani enää, sillä se on kiellettyä. Hiukseni jäivät puolitekoisiksi. Ikään kuin kampaajani olisi ammattiautoilija, jolla on lakimääräiset tauot. Toisaalta kyllä kampaajatkin ansaitsevat taukonsa, terävien saksien kanssa heiluva väsynyt kampaaja voi olla vaarallinen. 

Olen voivotellut romaaniani somessa ja saanut useamman palautteen, että pitäisi kehua itseään ja teostaan. No ei se huonokaan ole (savolainen kehu). 

Kustantamo sanoi sitä valloittavaksi, lempeäksi ja viisaaksi.  Kiitos Lind & Co!