My Dinner with Putin (Tampereen teatterikesä)

Kate Pendryn (s. 1965) upea monologi My Dinner with Putin kertoo naisesta, joka on haaveillut elokuvaroolista oikeastaan aina. Lopulta haave olisi toteutumassa, ja elokuvan ohjaisi palkittu ohjaaja. 

On vain yksi ongelma: Elokuvaohjaaja on Putinin ystävä. 

My Dinner with Putin on yhdistelmä teatteria ja live-kuvaamista. Näyttelijää kuvataan "hotellissa", eli Teatteri Montun käytävillä. Hän käy pihalla tupakalla, ja filmikamera seuraa häntä. 

Teksti on hauska, älykäs ja katsoja pystyy samaistumaan naisen moraaliseen ongelmaan. Mukava kuunnella Pendryn selkeää artikuloimista ja katsoa hänen ilmeitään ja kasvojen juonteita videolta. 

Tarina on jännittävä ja totisesti kuulemisen arvoinen.  Tai parempi ehkä sanoa kokemisen arvoinen.

Näytelmän on kirjoittanut sen esittäjä ja ohjannut Mads Sjøgård Pettersen. Ymmärsin, että tekstin pohjana on tositarina.

Vieressäni istui mies, joka harrasti manspreadingia ja vei puolet jalkatilastani. Tekisi mieli ottaa seuraavalla kerralla injektioneula mukaan ja tökätä neula levittelijän reiteen. 

Tampereen teatterikesä on ohitse. Suosikkejani olivat Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis ja Q-teatterin ja Teakin yhteistyö Kolme sisarta. My Dinner with Putin oli suosikkimonologini. Virolaisten Rahamaata en nähnyt. Vähän harmittaa. 

Hieno viikko taas kerran! 

Kuva: Tormod Lindgren

 

Förgät mig (Tampereen teatterikesä)

 

Svenska teaternin Förgät mig kertoo yksin elävästä naisesta, jolle näytelmässä päädytään antamaan nimeksi Gunnel. Gunnel työskentelee hyvässä virassa Brysselissä, ja tekee tolkuttoman pitkiä työpäiviä. Hänellä ei ole lapsia, eikä hän kaipaa perhettä. Gunnel matkustaa yksin. 

Sisko pyytää Gunnelia joka vuosi perheensä luokse joulua viettämään, mutta Gunnel kieltäytyy kutsusta.  Siitä on muodostunut suorastaan joulutraditio.

Gunnelilta kysytään jatkuvasti, pelottaako häntä matkustaa yksin. Onko hänellä miestä? Lopulta Gunnel valehtelee, että on.  

Näyttämöllä seisoo vessakoppeja, toimistotila, muutama muovikasvi. Gunnelin (Anna Hultin) lisäksi näytelmässä esiintyy kolme muutakin näyttelijää: Kristofer Möller, Nina Palmgren ja Mitja Sirén.  He esittävät sukulaisia, työkavereita ja yksin matkustamista päivitteleviä turisteja. Ohjaaja Milja Sarkola puuttuu välillä näytelmän kulkuun ja puhuttelee Gunnelia. 

Asuuhan yhä useampi suomalainen yksin, joten Förgät mig on ajankohtainen näytelmä. Monelle yksin elävälle itsellisyys ei ole ongelma, muille ihmisille se voi olla sitä. Ehkä toisia ärsyttää, että joku voi tehdä mitä haluaa ja käyttää palkkarahansa miten lystää. Joitakin yksinäinen reppana säälittää. 

Mieleeni muistui Marika Riikosen kirja Yksin, kiitos, jossa yksinäisyys nähdään positiivisena asiana.  

Gunnel on hyväosainen ihminen, eikä perheettömyydestä, josta hän ei edes kärsi, löydy ihan riittävästi konfliktia näytelmää varten. Minua häiritsi Sarkolan toistuva "puuttuminen" tarinan kulkuun.  

Ilokseni esityksestä löytyi huumoria ja näyttelijät olivat kelpo ammattilaisia. 

Kuva: Ilkka Saastamoinen 

Kolme sisarta (Tampereen teatterikesä)

Psykologi ja kirjailija  Jussi Valtonen, sanoo Hesarin 50-vuotishaastattelussa, että lääketieteen opiskelijoiden tulisi lukea Tšehovia. Tšehovin näytelmien katsominenkaan ei olisi minusta haitaksi. Tšehov oli itsekin lääkäri ja Kolmesta sisarestakin löytyy juopotteleva ja työmokaansa valittava lääkärihahmo Tšebutykin.  Tšehovin näytelmät opettavat meille kaikille jotain ihmisistä.

Vieressäni Freckellin katsomossa istui sattumalta mies, joka kertoi näytelleensä aikoinaan Kolmessa sisaressa, en tajunnut kysyä, mitä roolia hän oli vetänyt. 

Q-teatterin ja Teakin yhteisproduktiossa esiintyi  konkarinäyttelijä Tommi Korpela, joka kävi hyvin kuusikymppisen lääkärin rooliin. Monet muut roolit ovat luonnostaan nuorten rooleja, joten tulevien näyttelijöiden esiintyminen niissä sopi erinomaisesti. 

Nuoret näyttelijät olivat suloisia, energisiä ja lahjakkaita. Varmaan he olivat mustelmilla esityksen jälkeen, sen verran riehakasta meno näyttämöllä ja sinne johtavilla portailla oli. 

Heti esityksen alussa lavalla makaa lauhkea karhu,  joka myöhemmin kapuaa pystyyn. Jopa minäkin ymmärsin, että karhu on Venäjän metafora. 

Sotaakin käsitellään: Yksi miehistä pelkää sotaan joutumista, toinen haluaa erota armeijasta. Ammattisotilaan prikaatin seuraavaksi sijaintipaikaksi vaihtuu Donetski ja Butša.

Tietysti näytelmässä kaivataan Moskovaan. Rakastutaan vääriin ihmisiin. Nämä taas rakastavat jotain toista, joka ei rakasta heitä. Arkielämä on puuduttavaa, joten juhlitaan, ryypätään ja petetään. 

Vielä kotiin kävellessä askel on jotenkin energisempi, vaikka en ole yhtään nuorempi. 

Käyn ostamassa Lukulaarista pokkarin, johon on koottu neljä Tšehovin näytelmää. 

Nyt vasta huomasin, että Tampereen teatterikesän nettisivuilla mainitaan työryhmän suomentaneen Kolme sisarta, kun ostamassani pokkarissa suomentaja on Martti Anhava. 

Anton Tšehov; suomennos työryhmä
Ohjaus ja sovitus Alise Polacenko
Dramaturgia Kirmo Komulainen

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä. Kuvassa: Heidi Finnberg, Jessica Penttilä, Väinö Lehtinen, Tommi Korpela, Petteri Hutala, Ronja Orasta

 
 

 

Cowboy försvunnen (Tampereen teatterikesä)

 

Olen nähnyt Otto Sandqvistin kirjoittaman näytelmän Flamingonpunainen unelma Teatteri Jurkassa. Näytelmässä ei ollut perinteistä juonta vaan jonkinlaista elokuvallista lyhytproosaa teatterin pikkuruisella näyttämöllä. Kiva oli katsoa, vaikka en ymmärtänyt paljonkaan. 

Sandqvistin Viirus-teatterille käsikirjoittama ja ohjaama Cowboy försvunnen oli myös melko juonivapaa. Näytelmän esittelyssä mainitaan, että se kertoo maniasta, masennuksesta, vieraantumisesta ja yksinäisyydestä. Ehkä sitten, kun kerran näin kirjoitetaan. 

Näytelmää esitettiin Teatterimontussa Tampereen yliopistolla. Olen havainnut, että tilaan pääsevät ne radikaaleimmat produktiot. Katsomoon lasketaan vasta tasalta ja penkit ovat kovat. Niiden rinnalla Työviksen istuimet ovat Kruunukalusteen nojatuoleja. Kuvittelen, että ennen esitystä tilassa vallitsee kaaos ja anarkia. Näyttelijät ja ohjaaja itkevät, eikä lavasteita löydy mistään. 

Cowboy förvsunnen pläjäyttää eteemme kolme cowboy-asuista tyyppiä (Tom Rejström, Mikko Kauppila ja Emilia Jansson). Valkoiset kalsarit,  hihattomat paidat, chapsit ja nahkavyöt. Tulee mieleen homoerotiikka. Varsinaista eroottista sisältöä ei kuitenkaan nähdä. Kaksi lehmipoikaa ja yksi tyttö tanssivat rivitanssia ja kertovat kummallisia lyhyitä tarinoita. 

Eräs tarina kertoo koiraksi pukeutuneesta urheilujoukkueen huoltajasta, toinen lännenelokuvan kadonneesta tähdestä ja yksi turhautuneesta työntekijästä, joka menee työkaverinsa repulle, ottaa sieltä alushousut ja vaihtaa omansa tilalle. Voi olla, että oli muutakin, mutta tällä hetkellä en muista. 

Näytelmä esitettiin ruotsiksi ja englanniksi. Ruotsin kielen suhteen olen epävarma, joten kokeilin äppiä, jolla sai suomenkielisen tekstin, ja se toimi todella hyvin. 

Kun on tullut tähän ikään ja nähnyt niin paljon teatteria, minua on vaikea yllättää. Tätä en ollut ennen kokenut, ja sitä voi pitää kehuna. 

On virkistävää nähdä monta hyvin erilaista kuratoitua esitystä yhdessä samassa kaupungissa.  

Kuva: Marthe Nycoll, Tampereen teatterikesä

 

 

 

Haapajärven Elvis (Tampereen teatterikesä)

Luin Hesarista, että helsinkiläiset täyttävät Lahden kaupunginteatterin katsomot. En ihmettele, sillä Lahdessa tehdään hyvää teatteria. Tampereen teatterikesään pääsykin on osoitus siitä. Jonkilainen laatutakuu. 

Olin vähällä kävellä teatterionneni ohitse, sillä luulin Lahden kaupunginteatterin näytelmän Haapajärven Elvis -esityksen olevan Työviksellä, mutta ei, sehän olikin Tampereen teatterilla. Onneksi huomasin ajoissa. 

Lauri Maijala on käyttänyt Katariina Vuoren true crime-kirjaa Erään tapon tarina näytelmän käsikirjoituksen pohjana.  Haapajärven Elvis on kuitenkin fiktiota, ja tavallaan sen taustalla on monta kertomusta, sillä lähisuhdeväkivalta on Suomessa yleistä. 

Nuorena terveyskeskuslääkärinä minäkin kohtasin useita hakattuja naisia. Minulla ei ollut valmiuksia noihin kohtaamisiin. 

Ulla (Anna Pitkämäki) ja Esko (Tapani Kalliomäki) tutustuvat jo nuorena ja Asko  (Vilma Kinnunen) syntyy kun Ulla on vasta 17-vuotias.  Alkuun kaikki menee hyvin, mutta sitten Eskon elämään ryömii alkoholi ja myöhemmin huumeet ja vankilareissut. Esko alkaa hakata Ullaa ja sittemmin myös Askoa. Avioerokaan ei äitiä ja poikaa pelasta. Esko jatkaa häiriköintiään ja lyömistään. Ullalla ja Askolla on varalla valmiiksi suunnitellut pakoreitit. 

Kyläläiset tietävät miten perheen asiat ovat, mutta eivät puutu. Ovat kuitenkin uteliaita. Kun isä hakkaa vaimoaan, naapureilla on asiaa pihalle mattoja tamppaamaan.

Askon pakopaikat ovat Elviksen musiikki ja mummola. Vilma Kinnunen on uskottava ja liikuttava pojan roolissa. 

Karusta tarinasta huolimatta Haapajärven Elvis ei ole raskasta katsottavaa, näytelmää keventää huumori, musiikki, Askon ja hänen ainoan ystävänsä Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen)  touhut ja jutut, välittävä opettaja (Aki Raiskio) ja mummola. 

Esko on pelottava varjo kulahtaneessa nojatuolissaan. Hän nousee välillä mätkimään Ullaa tai Askoa. Kun mies on vankilassa elämä on helpompaa.  

Mummo Helvi (Lumikki Väinämö) välittää ja rakastaa. Laittaa ruokaa. Pilkkoo ja paistaa sipulia. Käristetyn sipulin kodikas tuoksu ulottuu takapermannolle. 

Kun Esko ja Asko istuvat "saunassa", Esko istuu oikeasti nojatuolissa ja Asko keittiön tuolilla ja kuvitteellinen kiuas rähisee. Esko piinaa poikaansa kovilla löylyillä. Samalla kun kiuas hohkaa, kattolampun valo voimistuu. Sitä uskoo siihen saunajuttuun, vaikka mitään saunaa ei ole.  

Välillä Elvis  (Teemu Palosaari) ilmaantuu hohtavassa puvussaan laulamaan. 

Asko ja Kimmo laskevat mäkeä. Koulussa askarrellaan isänpäiväkortit. Kylällä pelataan bingoa.

Näytelmän ohjannut, käsikirjoittanut ja lavastanut Lauri Maijala sanoi muistaakseni jossain lehtihaastattelussa , että näytelmässä on kyse dostojevskiläisestä moraalikysymyksestä: Onko tappaminen joskus oikeutettua? Sen joutuu katsoja ratkaisemaan itse.

Haapajärven Elvis kertoo tärkeän tarinan, antaa ajattelemisen aihetta, se on rankka, hauska ja koskettava näytelmä, johon on valittu mainiot näyttelijät ja hieno toteutus. Minä jotenkin rakastin sitä. Menkää ihmeessä katsomaan, tänään olisi siihen vielä mahdollisuus.

Kuva: Janne Vasama, Tampereen teatterikesä 

 

AntiG- Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille (Tampereen teatterikesä)

Käynnistin henkilökohtaisen teatterikesäni Teatteri Takomon versiolla Sofokleen tragediasta, joka sijoittuu Thebaan. En ollut edes kuullut Antigonesta Oidipuksen tyttärestä, joka on näytelmän päähenkilö. Osa sukulaissuhteista menee minulla muutenkin sekaisin. 

Oidipuksellahan oli käsittääkseni poika oman äitinsä kanssa. Sellaisia olivat tragediat antiikin aikaan.

Thebassa hallitsee hirmuhallitsija Kreon, jolle ei ole vaikea keksiä vastineita nykyajasta. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat kuolleet sodassa toistensa surmaamina. Kreon on kieltänyt Polyneikesin hautaamisen rangaistuksena hyökkäyksestä kaupunkiin. 

Polyneikesin ruumis makaa siis haaskalintujen ja mätänemisen armoilla. Antigonelle tämä ei käy, joten hän päättää haudata veljensä, vaikka Kreon uhkaa hautaajaa kuolemalla.  Kreonin poika on rakastunut Antigoneen, joten onhan tämä sotku. 

Näytelmä esitetään tällä kertaa Hällässä, joka on oikein sopiva näyttämö esitykselle. Lavalle on viritetty kehä, jossa Hanna Raiskinmäki pyörii koko esityksen ajan. Taustalla seisoo kaksi miestä erotuomareiden asuissa (Sami Nieminen ja Onni Pirkola), toinen soittaa ja toinen korvaa kokonaisen kuoron.  

Hanna Raiskinmäki on loistava. Hän on ketterä ja vahva. Laulaa hienosti (pidin näytelmän musiikista). Kun Raiskinmäki näyttelee tappelua, ei edes vastustajaa tarvita. 

Kun kaikki kolme tulivat lopussa näyttämölle kumartamaan, Raiskinmäki näytti kärpässarjalaiselta kahden raskaansarjalaisen körilään keskellä. 

Näytelmän oli dramatisoinut, ohjannut ja puvustanut Pauliina Hulkko, valo- ja tilasuunnittelun oli tehnyt Mikko Hynninen ja äänisuunnittelun Onni Pirkola.  

Tultuani kotiin teatterista päätin kantaa vanhan olohuoneen maton sekajätteisiin. Se painoi niin paljon, että mietin miten joku voi kääriä ruumiin mattoon ja kantaa pois. Pelkkä matto oli niin painava, että minulla oli vaikeuksia. Tämä ruumisajatus saattoi liittyä illan teatterielämykseen, vaikka eihän esityksessä nähty mattoa, pelkkä mustunut ruumis vain.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä