Tietoturva

Kurssikaverini S on säilyttänyt muinaismuistoja opiskelu- ja kouluajoilta. Kävimme aikoinaan samaa koulua, mutta olimme eri luokka-asteella. Emme vielä tunteneet toisiamme. 

Koulussamme jaettiin oppilaitoksen toimintakertomuksia, haalistuneita vihkosia, joita S edelleen onneksi säilyttää. Vihkosesta löytyvät silloisten opettajien nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Erään opettajan neljän päivän sairausloman alkamis- ja loppumispäivämäärät on kirjattu vihkoon kaikkien nähtäväksi. Ei sentään diagnoosia. Sellaista oli tietoturva 70-luvun puolivälissä. Toisaalta nuo vihkoset eivät levinneet sentään koko universumiin.

Olen lukenut viime aikoina romaaneja, jotka on kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Kiinnostaisi kirjoittaa vähän omasta taustastaan, mutta tiedän siitä melko vähän. Isäni on elossa ja tolkuissaan, mutta häntä vaivaa kapea-alainen muistamattomuus, joka kohdistuu kaikkeen varhaislapsuuttani koskevaan. Joitakin päiviä sitten ymmärsin, että puuttuvat palaset voi hyvin keksiä ihan itse. Säästyy taustatyöltäkin.  Totuus ei rajoita kirjoittamista, eikä tekstistä tule autofiktiota vaan fiktiota. 

Voi olla, ettei tämä toteudu koskaan, mutta saahan sitä ideoida (tämä oli pakko lisätä tähän perään).

Kirjallisuustapahtumat ovat vaarallisia

K kävi pitämässä esitelmän Diabetes-päivillä ja yöpyi luonani. Minunkin oli pakko nousta pystyasentoon ja aktivoitua.

Kävimme Vapriikissa. Luulin, että museon Australian alkuperäisasukkaiden kulttuuria käsittelevä näyttely oli alkanut. Ei ollut. 

Nostalgisoimme Manserock-näyttelyn parissa, pelasimme pelimuseon flippereillä ja kokeilimme laskettelupeliä, joka kävi keskivartalotreenistä. Törmäilin vuoren seinämiin.

Ilalla kävimme ravintola Laternassa, jossa järjestettiin Elämäni runo-tapahtuma. Jos meitä kulttuurikaapuja ei olisi, jouduttaisiin tämmöiset tilaisuudet lopettamaan. 

Esiintyjät puhuivat itselleen tärkeistä kirjoista. Laulaja Seija Hurskaisella se oli Aapinen, toimittaja/tietokirjailija Juha Drufvalla Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia,  kirjailija Salla Simukalla Lea Pennasen Kettusaari ja kirjailija Harri Istvan Mäellä Pascal Quignardin Kaikki elämäni aamut. 

Mies vailla ominaisuuksia on älykön valinta. Normaali-ihminen ei moisiin kirjoihin tartu. Jos olisin lukenut romaanin, muistaisin kyllä mainita asiasta joka käänteessä. Romaani julkaistiin 1930-luvulla ja siinä on kaksi osaa, kolmas jäi kirjailijalta keskeneräiseksi. Drufva sanoi, että toista osaa lukiesssa oli ensimmäinen jo unohtunut. Ensimmäisessä osassa on 858 sivua ja toisessa vain 468. 

Olen nähnyt elokuvan Kaikki elämäni aamut, romaania en ole lukenut, näyttää löytyvän Metsosta. Elokuva on vuodelta 1991 ja se oli silloin ainakin tuttavapiirissäni suosittu. Kaikki elämäni aamut ohjasi ranskalainen  Alain Corneau. Kyse on musiikista, kahdesta säveltäjästä, taiteesta ja barokkisoittimesta nimeltä viola de gamba. 

Jännä, että molemmat naiset olivat valinneet lastenkirjan. En todellakaan väheksy lastenkirjallisuutta. Lea Pennasen kirja kuulosti kiinnostavalta.

Tapahtuman toisessa osassa luettiin osallistujien valitsemat ruonot, ja yritettiin arvata, mikä oli kenenkin runo siinä onnistumatta. Harri Istvan Mäki oli valinnut oman runonsa, joka tuntuu minusta vähän kummalliselta, vaikka ei kai sitä ole kielletty. Muita runoilijoita olivat Fernando Pessoa ja Claes Andersson, yhden runoilijan nimen olen unohtanut. Runot lausui Eriikka Magnusson. 

Lopussa Seija Hurskainen lauloi Kaj Cydeniuksen sävellyksiä Safka Pekkosen säestämänä. 

Kotiin tultuani olin hieman hiprakassa ja ostin K:n kannustamana nettikaupasta vihreän mekon. Kirjallisuustapahtumat ovat vaarallisia.

Tekstihäpeä

Kirjoitin Lääkärilehden tulevaan juttusarjaan pienen henkilökohtaisen tekstin, jonka lähetin eilen. Heti lähetä palkin näpäytyksen  jälkeen minut valtasi epäilys ja häpeä. Pitää hillitä itsensä, ettei pistä sinne uutta karsittua versiota.

Olen käynnistänyt villasukka- ja kirkasvalolamppukauden. En ole vielä sytyttänyt kynttilöitä. Sytytän, kunhan löydän kynttilävarastoni. 

Ihan fiksuna pitämäni henkilö julkaisee somessa juttuja, joilla halutaan kieltää ihmisten toiminnan vaikutus ilmastonmuutokseen tai oikeammin kieltämään koko ilmastokatastrofi. Hän jakaa tekstejä, joissa kerrotaan, miten lämmin helmikuu oli Ruotsissa joskus 40-luvulla. 

On totta, että sää vaihtelee koko ajan, mutta nyt on poikkeuksellista, että vuodesta toiseen keskilämpötila nousee. Myös meriveden lämpötila kohoaa. Sään ääri-ilmiöitä esiintyy aiempaa enemmän. Miksi joku haluaa uskoa jotain harrastelijasäätieteilijää enemmän kuin asiantuntijoita? 

Mietin pitäisikö piilottaa tämän tyypin julkaisut, vastata niihin vai peräti estää hänet? Vai kannattaisiko poistua somesta? Kannattaisi.

Luin Sirpa Selänteen haastattelun Hesarin kuukausiliitteestä. Olisi vaikea viettää aikaa hänen kanssaan. Toisaalta kaltaiseni ilmastoahdistuja ja "mikä nyt on sitten oikein"  -ihminen melkein kadehtii Selänteen selkeää maailmankuvaa.

Retkellä Kuopiossa

 

Pistäydyimme ystävän kanssa Kuopiossa. Hän kävi katsomassa äitiään hoivakodissa, jonka nimi on PuijonKuppee.  Tarkastin yrityksen nimen kirjoitusasun firman sivuilta. 

Ajoimme Kuopioon ystävän autolla, pysähdyimme Jyväskylässä, jossa olen asunut pitkään. Keskustan ostoskeskuksessa pysäytimme vanhemman miehen kysyäksemme parkkihallin sisäänkäynnin sijaintia. Mies näytti ja kuulosti hämmentävän tutulta. Hänellä oli aikoinaan tapana vetäistä kammalla hiuksensa kaljun peitoksi ennen lääkärinkiertoa.  Nyt mies oli laihempi, valkeiksi muuttuneiden hiusten peittona oli tummansininen myssy. Ääni oli sama. Kysyin onko hän M ja hän myönsi olevansa. Kerroin, että olemme olleet aikoinaan samassa työpaikassa. M ei kysynyt mitään, hän ei silloin aikoinaankaan erityisemmin arvostanut naisia. Ihana huomata, etten arastellut häntä enää. En pelkää ketään! Runoilijoita ja filosofeja ehkä pikkuisen.

Kuopio keskellä viikkoa vaikutti hiljaiselta kuin joulupäivän varhainen aamu Tampereella.  Me kolme luokkakaverusta kävimme ravintolassa syömässä. Meitä palveli englantia puhuva sympaattinen nuori mies. Innoistuimme kiistelemään erinäisistä asioista kuten lukuaikapalveluiden merkityksestä kirjailijoiden ansioille. Käytimme niin kovaa ääntä, että tarjoilija tuli kysymään, onko meillä joku ongelma. Hän pelkäsi, että vedämme seuraavaksi erilaiset astalot esille.

Yksi meistä ehdotti, että lukuaikapalvelun käyttäjä voisi tipata kirjailijaa, jos pitäisi kirjasta. Entä, jos lääkärille tai sähköasentajalle maksettaisiin vain nimellinen korvaus ja ansiot koostuisivat palveluiden käyttäjien armosta antamiin ropoihin?

Kävimme VB-valokuvakeskuksessa, jossa oli esillä Maria Laxin näyttely The Other Crowd, joka käsitteli mm. UFO-havaintoja Suomalaisessa pikkukaupungissa. Kuvat olivat vähän Twin Peaks -henkisiä. 

Nukuin yön ystäväpariskunnan vierashuoneessa. Minulle on pedattu perinteiset Beatles-lakanat.

Sain sankollisen puolukoita, joita siivosin iltamyöhällä, puolukat vierivät pitkin keittiön lattiaa tai sitten silmissäni vain vilisi.

Uneton Tampereella

Kuulin hiljattain sanottavan, ettei ihmisen kuulu nukkuakaan koko yötä yhtäjaksoisesti. Minut olisi varmaan laitettu joskus aikoinaan aamuyöstä valvomaan, ettei nuotiotuli pääse hiipumaan tai villieläimet syö ruokavarastoja. 

Viime yönä heräsin kahdelta, söin mandariinin ja tein Hesarin sanalouhoksen. Teen sen usein alle kahdessa tai ainakin alle viidessä minuutissa, viime yönä aikaa kului enemmän.

Yleensä tiedän jo illalla, että seuraava yö on pilalla. Kirjoitin eilen nukkumaanmenoaikaan saakka. Se ei tee hyvää yöunelle. Eräs täysin turha asia pyöri päässäni. 

Jossain käskettiin nukahtamisen edistämiseksi toistamaan jotain yksinkertaista merkityksetöntä sanaa. Yritin pyöritellä päässäni sanaa "ja". Ei toiminut. Sitten kokeilin sanoa äänettömästi jalat, jalat, jalat. Ei ollut hyvä sekään.

Joudun (pääsen) lokakuun lopussa leikkaukseen, joka tehdään TAYS:ssa, Hatanpäällä. Minulle tuli ehkä pari viikkoa sitten viesti, jossa kehotettiin asentamaan puhelimeeni sairaalan appi, johon on valunut jatkuvasti uusia viestejä. 

Minun pitää käydä kahdesti laboratoriokokeissa (toinen on verivarauksia varten), varata laboratorioajat, joista jälkimmäisen ajankohta on juuri tiettynä päivänä. Olen täyttänyt kyselyjä. Olen saanut parikin viestiä siitä, että joudun jäämään sairaalaan yhdeksi yöksi. 

Aikajanalla on yhteensä kuusitoista tehtävää, jotka pitää kuitata. Onneksi minulla on vielä riittävästi digitaitoja. 

Tekstejä olisi kannattanut editoida, sillä samassa viestissä minua saatetaan sinutella ja teititellä. Tulee mieleen, että onko järkevää jakaa tietoa niin pieniin osiin? Pitäisikö potilaalle antaa myös riisutumpi versio  koko prosessista?  On systeemissä myös positiivinen puoli: sovellutuksen avulla saa helposti yhteyden klinikkaan ja sieltä myös vastataan heti.

Kirjallisuustapahtuma

Metsossa järjestettiin eilen kirjallisuustapahtuma nimeltään Roosalupi. Olen hiljalleen tottunut tapahtuman nimeen, eikä se aiheuta minussa kuin korkeintaan lievää kiusaantuneisuutta. 

Kirjailija Johanna Hulkko haastatteli tilaisuudessa Reidar Palmgrenia ja Satu Vasantolaa. Palmgrenin romaani Veli jota minulla ei ollut oli minulle ennestään tuntematon kuten Palmgrenin muutkin teokset, Vasantolan romaanin Kun isä osti merenkurkun olen lukenut ja suosittelen teillekin. Olen itseasiassa lukenut Vasantolan edellisen romaaninkin.

Reidar Palmgren on toiselta ammatiltaan näyttelijä ja mietinkin, että kaikkien kirjailijoiden kannattaisi kouluttautua näyttelijöiksi, niin mainio esiintyjä hän oli. Satu Vasantola on Hesarin toimittaja ja myös hyvä esiintymään, mutta kirjoitan nyt tässä vain Palmgrenista, joka saapui paikalle  laadukkaissa retkeilyvaatteissa, sillä oli tulossa metsästä jostain Luonnonperintösäätiön jutusta.

En tehnyt muistiinpanoja, joten nyt siirrän vastuun kaikesta lukijalle. 

Palmgren kertoi ensin sukulaisestaan, joka oli kirjoittanut aikoinaan omaelämäkertaisen romaanin, jolla hän onnistui suututtumaan kaikki läheiset ihmiset. 

Sitten Reidar Palmgren kertoi kirjailijan päivästään. Hän piti kirjoittamisen kannalta nukkumista erittäin tärkeänä. Hyviä yöunia ja päiväunia. Kadehdin kaikkia hyviä nukkujia. Hän arvostaa myös terveellistä ruokaa. Kirjailija kuuntelee musiikkia kirjoittaessaan ja napostelee jotain pientä syötävää. Hänellä on työhuone Kalliossa rouhean kaupunkielämän ytimessä. Ikkunasta näkyy kirkko ja thaihierontapaikka. Palmgren kirjoittaa  parhaiten ollessaan hyvällä tuulella, joten näillä keinoilla hän yrittää pitää mielen korkealla. 

Hän pyrkii tekemään yhden asian päivässä, eikä vaadi itseltään enempää. Sehän kuulostaa ihan eläkeläisen touhulta! 

Palmgren ei ole pakkomielteisen kiinnostunut faktoista, eikä hän siksi mainitse tässä viimeisessä romaanissaan vaikkapa kaupunkien nimiä. Yhtenä romaanihenkilönä on kuitenkin Urho Kekkonen, joka oli lapsuudessani minulle melkein jumala. Palmgren sanoi, että kirja kertoo miesten välisestä ystävyydestä. Hän sanoi, että ystävyys perustuu usein yhteisiin kokemuksiin ja se tekee ystävyydestä kestävää. Vaikka romanttinen rakkaus perustuisi samaan asiaan, se ei takaa suhteen pysyvyyttä. 

Veli jota minulla ei ollut alkoi elokuvakäsikirjoituksena. Elokuva ei saanut rahoitusta, joten Palmgren teki elokuvakäsikirjoituksen pohjalta romaanin. 

Kuten ehkä huomaatte Reidar Palmgren teki minuun vaikutuksen. Varasin heti hänen romaaninsa kirjastosta.

Kännykkäkuva: Heidi Mäkinen (kuvassa näkyy vain Satu Vasantolan selkä)