Isä, poika ja Anu

Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän sähköpostikirjeenvaihtoa on julkaistu nimellä Silloin tällöin onnellinen (Gummerus).  Olen lukenut kirjan puoleen väliin, joten en ota kantaa, vastuu on niillä, jotka ovat kahlanneet kirjan kokonaan läpi, eikä tällaisilla etukäteen kommentoijilla. Hätäilijöillä. Hutiloijilla.

Pojan kirjeistä tulee mieleen tarve tehdä vaikutus kirjailijaisään. Rönkä onnistui erinomaisesti esikoisromaanissaan, mutta tuossa vaiheessa se oli vasta epävarmuutta sekä kirjaimia tietokoneen muistissa.

Isä kirjoittaa paljon (ja pitkällä kokemuksella) kirjoittamisesta. Pojalla on vähemmän kokemusta, mutta kaikki hänen tuntemuksensa tunnistan vaikka olen paljon vanhempi, mutta kirjoittajana nuori tyttönen.

Kirjassa Petri Tamminen kertoo joskus toivoneensa, ettei ydinsota syttyisi vielä vaan siirtyisi aikaan jolloin kirjailijan juuri sillä hetkellä työstämä romaani olisi ehditty julkaista. Tässä kohtaa hän yrittää vakuuttaa, ettei kirjoittaminen ole koko elämä.

Minä taas toivon, etten satu jäämään auton alle ennen helmikuun puoliväliä, jolloin toinen romaanini saadaan (ehkä) kauppoihin.  Kuten Tamminen, minäkin tiedän, ettei maailma siitä muutu paremmaksi (ei varmaan kovin paljon huonommaksikaan), ihmiset pyörivät netissä, katsovat Netflixistä tai HBO:lta sarjoja, ilahtuvat tai pahoittavat mielensä ihan jostain muusta kuin kirjastani. Jos sen jostain sattuvat saamaan käsiinsä, niin konmarittavat mitä pikimmin. Vievät divariin (ihan uutena se saattaa kelvata, joten ei kannata odotella kovin kauan), antavat jollekin ihmiselle, josta eivät pidä, tuppaavat kirjaston vaihtohyllyyn tai irrottavat kannet ja viskaavat painotuotteen loput lehtiroskikseen.

Isä Petri, poika Antti ja pyhä henki (vaimo ja äiti, Anu, häärii yli-inhimillisen järkevänä ja tyynenä, lähes pyhänä jossain taustalla) ovat nyt esillä kaikkialla, televisiossa, lehdissä ja tietysti näissä kirjoissa. Heillä on tarjota meille tarina, jonka haluamme kuulla, kunnes tulevat toiset tarinat. Hyvät kirjat kuitenkin pysyvät.

Ihminen on niin itsekeskeinen, että katsoo asioita omalta kannaltaan. Kadehdin Tammisen hiottua kieltä, pakotonta huumoria ja kolumnistin hommia. Kahdehdin isän ja pojan lahjakkuutta.

Petri Tamminen kertoo kirjassa keinon (en muista minkä), jolla kirjoituskurssilaiset saa kirjoittamaan vähemmän ovista kulkemisista ja enemmän jostain muusta. Tajusin, että vielä julkaisemattomassa romaanissani jauhetaan yhdestä ja samasta ovesta, sen aukomisesta, sulkemisesta ja siitä kulkemisesta. Nyt alkoi ahdistaa.

Marraskuun 78. päivä

On se vaan ihanaa kun on nämä vuodenajat. Toisena vuodenaikana sataa ja on pimeää ja toisena sataa, mutta on puolestaan ilahduttavan valoisaa. Facessa kollega kirjoitti, että tänään on marraskuun 78. päivä.

Aikoinaan tähän aikaan vuodesta puettiin kitisevälle kakaralle villahousut, huopatossut, lapaset ja kutittava villakauluri. Naamaan vedettiin Vitalista, sillä sen luultiin suojelevan paleltumilta. Tänä talvena luottovaatteeni on ollut urheilukaupasta hankittu sadetta pitävä toppavuorinen takki.

Tarvitaanko tammikuuta enää? Marras-, joulu- ja tammikuu voisiva muodostaa masentavan kokonaisuuden (nimeksi voisi antaa vaikka paskakuu), jonka loppumista voisimme juhlia helmikuussa.

Katsoin eilen Areenasta ohjelman Rosa Liksomista, joka on hilpeä tyyppi hiihtotoppatakkeineen ja keltaisine tupsukorvakoruineen (olivathan ne korvakorut?). Liksom käytti salanimeä, säästääkseen sukulaisensa häpeältä, joka kirjailijan ammattiin liittyi. Sittemmin hän on uskaltautunut julkisuuteen. Lapissa kirjailijoita pidettiin kuulemma pahimpina luusereina.

Tänä aamuna katsoin vähän vanhemman pätkän Kari Hotakaisesta. Olen istunut miehen kanssa samassa ravintolapöydässä 80-luvulla, eikä hän sanonut sanaakaan. Eipä se ollut välttämättä tarpeenkaan. Kun mies muuttti Helsinkiin, hän kuulemma nautti siitä, ettei kukaan puhunut ratikassa mitään. Hotakaisen mielestä romaani on hyvä lopettaa vaikka siihen, että päähenkilö vie roskat.

Hotakainen olisi luultavammin sitä mieltä, että blogipäivitykseen mahtuu vain yksi asia (jos hän harrastaisi blogeja), ainakin kolumneista hän on sitä mieltä. Olen samoilla linjoilla, mutta en välitä. Saan tehdä täällä ihan mitä lystään.

Teräsleidi

Olen löytänyt sisäisen seniorikansalaiseni. Se on saattanut piillä minussa jo parikymmenvuotiaasta ja nyt se saa rehottaa röyhkeästi.

Nääs-hallin 60+ kuntosaliharjoituksista puuttui kaikenlainen päteminen! Liiallinen painojen lisääminen, lihaksilla, vaatteilla ja taidoilla brassailu. Vaikka timmejäkin vartaloita näkyi niinkuin minun. Vitsi, vitsi.

Rouvien hulavannetyöskentely ylsi pro-tasolle.

Nääshalli on väestönsuoja, jonne laskeudutaan maanalaista käytävää. Ennen liikuntatiloihin johtavaa käytävää kuljetaan oviaukosta, jonka molemmat puolisen metriä paksut ovet ovat avoinna. Vaikka mikä katastrofi iskisi kesken harjoituksen, siellä tuntisi olevansa turvassa.

Tänään oli tarkoitus kirjoittaa, mutta kun tulin kuntosaliharjoituksista kymmeneltä niin oli ihan pakko keittää ensin kahvit. Sitten mietin, että jos ihan hetken makaisin tuossa sohvalla ja lukisin Anni Saastamoisen romaania Sirkka ja nyt kello onkin pian puoli kaksi. Eikös silloin ole jo lounaan vuoro ja pitäisi käydä Tokmannilla ostamassa kissanruokaa ja Substralia.

Kaikki halukkaat eivät mahtuneet eiliseen Teräsleidit elokuvan näytökseen. Pidin kovasti Leena Uotilan suorituksesta, josta löytyivät kaikki elämän sävyt. Mustat, retuliinit, harmaat, siniset, punaiset ja auringonkeltaiset. Seela Sellaa ihailen. Vanhojen rouvien road movieen oli tungettu vähän liikaakin kaikkea. Välillä kyllä nauratti.

V oli tatuoitattanut käsivarteensa sanan EI, kaunolla tosin. Se olisi minunkin pitänyt joskus tehdä. Myöhemmin perään voisi tatuoida SAA ELVYTTÄÄ.

Kulttuurikylpy

Tein vuorokauden vierailun Helsinkiin. Kiasman viidennessä kerroksessa on  2. helmikuuta saakka esillä islantilaisen Ragar Kjartanssonin Guardianin kriitikkojen ylistämä videoinstallaatio Visitors, jonka keskellä haikailin menetettyä nuoruuttani.

Kansallisteatterin lavalla esitettiin vielä muutaman kerran Saara Turusen kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Medusan huone (alunperin se meni Q-teatterissa). Pikkuisen säälin niitä, jotka eivät saaneet nähdä näytelmää.

Medusan huoneessa ei ole varsinaista juonta. Kaikki tapahtuu yhdessä huoneessa, jonka ovista näyttelijät astuvat sisään ja ulos, joka toi mieleeni mykkäelokuvat vaikka kyllähän tässä puhuttiinkin. Koin näytelmän feministiseksi, ajatuksia herättäväksi ja löysin siitä omintakeista huumoria. Hervottomin kohtaus koski miesten kirjoittamaa (ja lukemaa) kirjallisuutta.

Elina Knihtilä esitti mm. säpäkkää keski-ikäistä naista, joka taiteili tuttuun tapaan selkää halkovaa mekon vetoketjua kiinni. Ensin mekon helmaa kiskotaan alaspäin ja vetoketjua hinataan mahdollisimman ylös ja sen jälkeen kaula-aukkoa nostetaan, jotta vetoketjusta saadaan yläkautta ote ja vetoketju vedetään kiinni. Kohtaus, jossa nainen tilaa ravintolassa kahvikupillista mahdollisimman vaatimattomasti tuntui tutulta.

Katja Kuttnerin kuukautiset saava nuori oli tyttömäisen herkkä. Miten usein teatterin lavalla on käsitelty kuukautisia millään tavoin.

Tommi Korpela esitti näytelmässä harmaatukkaista naista, jonka arvelin haikeilevan nuoruutensa perään. Hahmo oli traaginen ja koskettava, eikä missään nimessä naurettava. Tommi Korpela esitti kyllä mieshahmojakin.

Muissa rooleissa nähtiin Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa. Kaikki pelasi hyvin. Peruukkeja, muoviämpäreitä ja punaisia paperilippusia (en ole varma mitä materiaalia ne olivat) käytettiin kekseliäästi. Naisiin kohdistuva väkivaltakin oli esillä, mutta sekin saaraturusmaisella tavalla.

Teatterista menin ystäväni A:n luo. Hänen puolisonsa on turkkilainen. Turkissa minua kuulemma kutsuttaisiin rouva Heidiksi. A osti jokin aika sitten hervottoman suuren ryjypaketin aikomuksenaan ommella ryijy itse. A ei harrasta käsitöitä ja mainittakoon tässä hänen miessukupuolensakin. Hän kuljetti ryijyn mukanaan jopa Thaimaan lomalle. Olin ihan varma, ettei siitä koskaan tule valmista, mutta ryijystä puuttui enää ihan pikkuisen ja lähinnä siitä syystä, että lanka oli loppunut kesken.

Kotikaupunkini Tampere

Maailmassa olisi niin paljon surtavaa, lähi-itää ja muuta. Murehtimiseni ei globaaleja ongelmia ratkaise, joten keskityn tänään sopivan laajuisiin murheisiin. Roskapussin kokoisiin.

Asukas X oli jälleen heittänyt roskapussinsa roskasäiliön viereen. Oli kuitenkin jaksanut singota Sokoksen muovikassiin pakatut jätteet roskiksia ympäröivän lauta-aidan ylitse, mutta kokenut roskasäiliön kannen nostamisen ylivoimaiseksi. Kuka sen sitten siirsi oikeaan paikkaan? Minä. Prkl.

Ystävä Helsingistä tuli käymään. Olin rautatieasemalla häntä vastassa ja ohjasin Tampereen kauneimpia katuja pitkin Sara Hildenin taidemuseoon, jossa on vielä sunnuntaihin saakka esillä Juhani Harrin hieno näyttely.

Taiteilija on asetellut puisiin lootiin lasin taakse kellojen koneistoja, purjelaivojen pienoismalleja, kauhtuneita mekkoja, simpukoita, hiekkaa, kirjoja ja paljon muuta. Esineitä, joita aika on kuluttanut. Mistä taiteilija on tiennyt, että nyt tämä on valmis? Vai onko miettinyt, että ehkä pistän vielä yhden simpukan tai perhosen ja siinä se sitten on.

Vain taideteoksen tekijä tietää, milloin on aika lopettaa. Milloin viimeinen sana, siveltimen veto tai nuotti on paikoillaan. Tai tietää jos tietää.

Ajoimme hissillä Näsinneulan ravintolaan myöhäiselle lounaalle, taivas oli pilvetön, lattia pyöri (pyörii ympäri kerran 45 minuutissa, ei mene pää sekaisin), maisema vaihtui ja olin ylpeä nykyisestä kotikaupungistani. Ruoka maistui herkulliselta, viini oli virkistävää ja palvelu ystävällistä, eikä hintakaan ollut laatuun nähden ihan mahdoton. Kaikki saavat ikkunapöydän.

Näsinneula on valittu vuoden 1970 betonirakenteeksi, jos ette sattuneet tietämään! Se jos mikä on riittävä syy vierailla yläilmoissa.

Tähdet

Tein päiväreissun vanhempieni luo. Matkustin junalla yhteensä kuusi tuntia ja vietin aikaani perillä saman verran. Kävimme Prismassa syömässä ja joimme pullakahvit.

Otava osti kustantamoni Kariston. Hämeenlinnalainen Karisto täyttää tänä vuonna 120 vuotta ja on edelleen ollut kannattava yritys. Kaupalla on ilmeisesti jotain tekemistä kasvavan äänikirjabisneksen kanssa. En tiedä. Kariston nimi säilyy, samaten sen toiminta Hämeenlinnassa.

Helmikuussa julkaistava romaanini "Ei saa elvyttää" on saanut PIKI-verkkokirjastossa (Pirkanmaan kirjastot) kuusi tähteä kymmenestä, joka tuntuu oudolta, sillä kirja ei ole vielä missään muodossa luettavissa. Tähditys meni varmaan kuitenkin nappiin, sillä edellinen sai viisi tähteä. Olen siis kehittynyt kirjoittajana.