Tupakka tappaa!

Kotini lähellä liikuskelee nainen, joka käyttää nykyään rollaattoria. Hänen toista polveaan peittää näyttävä musta polvituki. Ennen rollaattorin saamista hän pyysi joskus minua taluttamaan itsensä kadun ylitse. Naisen mielestä en tukenut hänen kulkuaan oikealla tavalla.

Eräänä päivänä nainen huusi minulle "Tule juttelemaan", jolloin pakenin paikalta mumisten jotain kiireestä. Naisen nähdessäni yritän kehittää tärkeän ja kiireisen ihmisen habituksen. 

Pari päivää sitten hän huusi perääni "Tule auttamaan". En voinut kuin palata, sillä oli tullut aikoinaan vannottua jonkinlainen Hippokrateen vala. Naisen tupakka-askissa yksi savuke oli katkennut, eikä hän saanut sitä pois askista. Muina eläkeläislääkäreinä vedin rikkoutuneen tupakan askista, ja hän sai kalastettua askista ehjän savukkeen. Olisiko pitänyt sanoa, että tupakka tappaa?

Kävin tänään Mäntässä katsomassa Stiina Saariston retrospektiivin. Minusta hänen työnsä ovat upeita ja jotenkin häiritseviä.  

Katsoin näyttelyssä filmin taiteilijasta. Hän piirsi paljon jo lapsena, kun ei ollut muuta tekemistä ja sitten hän vasta piirsikin, kun joutui vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeelle. Vaikka hän on niin lahjakas, taitava ja menestynytkin, hän harkitsi jossain vaiheessa lähihoitajaksia kouluttautumista. Sittemmin hän löysi keramiikan. Kaikissa hänen töissään näkyy stiinasaaristomainen jälki. Tarkkuus ja yksityiskohtien runsaus.

Melkein joka kerran, kun olen mennyt Mänttään (olen matkustanut sinne eri ihmisten kyydissä), olemme ajaneet Mäntän tienristeyksen ohitse.  Niin tälläkin kerralla.

 

Mikä trendaa tänään?

Instassa huomaa, mikä liikunta milloinkin trendaa. Nyt harrastetaan rentoja ja vauhdikkaita jumppaliikkeitä, jotka ovat kuulemma peräisin Kiinasta. Nämä eivät siis ole yltiörauhallisia liikesarjoja, joita kutsutaan nimellä tai chi. 

Nyt heilutellaan yläraajoja rennosti ja vauhdikkaasti sivulta toiselle, heitetään kädet vuorotellen ylös, mennään kyykkyyn ja ylös noustessa halkaistaan ilmaa molemmilla käsillä, nostetaan polvia jne. Sille, joka näitä jaksaa jatkuvasti noudattaa, luvataan pitkää ikää. Kiinassa liikesarjoja tehdään kuulemma työpaikoilla, kouluissa ja päiväkodeissa. On selvää, että kaikki osallistuvat jumppatuokioihin.  

Instassa liikkeistä löytyy vähän erilaisia versioita. Olemme tehneet vastaavia liikkeitä kahvakuulajumpan alkulämmittelyssä, mutta nyt niitä pitäisi tehdä joka päivä 50-100 kertaa, jotta "lymfanesteet lähtisivät liikkeelle". Somessa kaikilla lymfanesteen liikuttajilla on lihaksikkaat raajat ja rautainen sixback. 

Miksi näitä ei tekisi joka aamu? Siksi, että on laiska, eikä ole ryhmäpainetta jumppaamiseen.  

Lempeästi hymyileva keski-ikäinen nainen vetää Instassa keittiön pöydän ääressä istuen "pimppajumppaa", kuten hän sitä nimittää. Nainen ei vaikuta erityisen lihaksikkaalta tai muutenkaan urheilulliselta. Pitkänä perjantaina nainen veti pitkän pimppajumpan. 

Ajatella, jos olisi pakko seurata kaikkea mikä on somessa muotia? Jumppaharrastuksiakin pitäisi jatkuvasti säätää ja ruokavaliota tietysti. Samaten ihmissuhteita, vaatetusta, poliittisia näkemyksiä ja kirjamakua. 

Jatkokertomus

Näyttää siltä, että Lääketieteen sanakirjalle tulee jatkoa. Sitähän kaikki odottavat (äskeinen oli ironiaa).

En ollut koskaan tehnyt synopsista, joten N. lähetti ystävällisesti minulle pari esimerkkiä omistaan ja minäpä väänsin elämäni ensimmäisen synopsiksen. Kustantamossa tykkäsivät siitä! 

Seuraavassa kässärissäni on jo 735 sanaa. Kirjoitan romaania keksimälläni villapaitametodilla, silmukka kerrallaan ja kerros kerrokselta. Luon silmukat ja etenen tasaisesti kohti loppua. Sillä systeemillä tulee vääjäämättä romaani. Toisaalta villapaidastakin tulee joskus liian pieni tai suuri tai muuten muotopuoli ja joutuu purkamaan. 

Olin eilen Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo (nuorten)romaanin julkkareissa. Marisha kirjoittelee romaania ensin sieltä täältä ja lopulta yhdistelee kirjaksi. Voisiko sitä kutsua tilkkutäkkimetodiksi? Ei onnistuisi minulta. Marisha onkin moneen kertaan palkittu kirjailija.  

Olen syntynyt Kiuruvedellä ja olen päättänyt, että pistän aina sen Kiuruveden johonkin. Olen käynyt viimeksi paikkakunnalla mummon hautajaisissa, joista on yli kolmekymmentä vuotta. Huomasin ilokseni, että Lääketieteen sanakirja on tilattu Kiuruveden kirjaston kotiseutukokoelmaan.  Odotan, että kutsuvat minut joskus käymään.

Minusta pääsiäiseen liittyy jonkinlainen pohjaton alakulo, vaikka toisista se saattaa olla ilon juhla. Nuoruudessani pitkänä perjantaina ei saanut tai oikeastaan ei voinut tehdä oikein mitään. Satoi räntää ja kaikki paikat olivat kiinni, ei tansseja, ei elokuvia. Ruokaa piti hamstrata kuin pandemian tai sodan varalle, sillä kaupat olivat kiinni.

Nyt minut valtaa tunne, ettei romaanin jatkosta saisi puhua, että se johtaa epäonnistumiseen tai johonkin vielä pahempaan. Häpeään! 

Tämänaamuisessa kahvakuulajumpassa oli käynyt osallistujakato. Ehkä moni oli lähtenyt pääsiäistä pakoon. Mihin sitten pitäisi matkustaa välttyäkseen pääsiäiseltä? Kysyin tekoälyltä ja se vastasi, että esim. Turkissa pääsiäinen ei ole vapaapäivä. Mutta voiko sitä paeta vai tuleeko pääsiäinen mukana, meni mihin tahansa?

Puheenjohtaja

Maanantaina valittiin Pirkkalaiskirjailijoiden uusi puheenjohtaja. Entinen puheenjohtaja Anna Paldar halusi lopettaa ja hänen tilalleen nimitettiin Milla Keränen. Minua liikutti kovasti kun eroavaa puheenjohtajaa kiitettiin ja hänelle ojennettiin kukkakimppu. Hänkin oli näkyvästi liikuttunut. 

Seitsemän viime vuonna palkittua Pirkkalaiskirjailijaa sai punaisen ruusun ja juotiin täytekakkukavit. Porukkaa oli niin paljon, että ketterimmät istuivat lattialla. 

Pirkkalaiskirjailijat on tärkeä yhteisö. Järjestetään jäseniltoja ja yhteisiä kahvihetkiä jäsenille, erilaisia kirjallisuustapahtumia, kuvataan Youtubeen Kirjailijavarttia, tehdään kirjailijahaastatteluja ainakin Radio Fiskarsiin ja järjestetään erilaisia kursseja ja pikkujoulut. On romaanikerhoa ja lanupiiriä. Haetaan rahoitusta toimintaan. Tehdään kirjallisuutta näkyväksi. Nyt jäi varmasti joitakin aktiviteetteja pois.  

On pakko kirjoitta tänne nolo tilanne, joka ei siis liity mitenkään kirjallisuuteen. Kävin Mältinrannassa uimassa ja otin reppuun puhtaat alushousut, jotka vaihdoin uinnin jälkeen. Jatkoin siitä läheiseen Lidliin ja ostin muutaman ruokatarvikkeen. Ryhdyin pakkaamaan tavaroita, repäisi repustani ohuen kestokassin niin voimallisesti, että mustat alushousuni levisivät huomaamattani kassan yhteydessä olevalle pakkausalueelle. Siinä ne sitten makasivat kaiken kansan nähtävillä ostamieni paistopistetuotteiden ja banaanien kanssa. Vieressäni omia ostoksiaan pakkaava mieskin vilkaisi mustia pikkareitani. Heitin vaatekappaleen vikkelästi kassiini. Kotiin kävellessäni episodi alkoi naurattaa minua.   

Hevosen päänahka

Matkustin eilen Saloon tapaamaan isääni, joka asuu palvelutalossa.  Ensin körötin junalla Tampereelta Turkuun, jossa vaihdoin Helsingin junaan. Vaihtoaika kesti reilun puoli tuntia. Kävin luppoajalla Logomossa kahvilla ja tapasin vanhan ystäväni P:n ja annoin hänelle kirjani. P saattoi minut junalaiturille, josta lähti juna Saloon. 

Turussa ei ole enää varsinaista rautatieasemaa vaan katettu silta, jota pitkin pääsee Logomoon tai keskustan laitamille, jossa ei ole mitään houkuttelevan näköistä, sekä tietty junalaitureille. Toista on Tampereella, rautatieasemalta astutaan suoraan kaupungin vilinään. 

Isä oli vastassa Salon asemalla. Hän oli kasvattanut parran, joka näytti hyvältä. Se suorastaan nuorensi häntä, 95 vuodessa onkin mistä nuorentaa. Isä oli ostanut samalla reissulla kaurahiutaleita ja pakastemansikoita. 

Isällä on kiva asunto, johon kuuluu olohuonekeittiökombinaatio, makuuhuone, kylppäri ja lasitettu parveke. Kolmessa maljakossa oli tuoreita kukkia ja siskoni ja hänen miehensä olivat käyttäneet isän matot pesulassa. 

Isä oli ostanut parvekelaiseihin kaihtimet, joita hän esitteli minulle. Keskustelimme isän hemoglobiinista ja musiikista. 

Kävimme palvelutalon ravintolassa lounaalla. Samassa pöydässä istui satavuotias mies, joka ei sanonut sanaakaan. Ehkä hän oli sanottavansa jo sanonut. Saimme jäätelöä jälkiruoaksi.

Siskoni, hänen miehensä ja heidän koiransa Nipsu kävivät kahvilla. Nipsu joi vettä ja söi hevosen päänahkaa, josta piti kovasti. 

Siinä se sitten oli. Matkoihin kului yhteensä kuusi tuntia ja perillä olin viisi tuntia. 

Kävelin asemalle, astuin Turun junaan, ja vaihdoin Turussa Tampereen junaan. Asemalta raahustin kotiin ja mietin taas kerran, että olipa Salossa hiljaista.  

Unohdin kertoa, että Vappu oli kuunnellut romaanini Lääketieteen sanakirja ja kirjoittanut siitä blogiinsa.  Suosittelen Vapun blogia muutenkin!

Kuvassa Nipsu ja hänen vinkuva pallonsa. 

Rakkaudesta sähköön ilman puhetta

Tampereen teatteri myi alennuslippuja näytelmään Rakkaudesta sähköön ja minä tietysti sorruin tarjoukseen, vaikka olin juuri pari päivää aiemmin käynyt teatterissa. 

Rakkaudesta sähköön oli lähes sanatonta teatteria, tosin kuulimme esityksessä Tanjalotta Räikän laulua. Räikällä oli mahtavan yliampuva esiintymisasu, peruukki ja meikki.  

Rakkaudesta sähköön -näytelmän päähenkilöä esittävä Marc Gassot ei sanonut sanaakaan. Olen aiemmin nähnyt hänen esityksensä Tampereen teatterikesässä, eikä siinäkään näytelmässä ollut vuorosanoja. Luulin, ettei hän puhu suomea ja on siksi päätynyt klovneriaan ja mimiikkaan, mutta loppukiitoksissa hän puhui täydellistä suomen kieltä. Wikipediassa kerrotaan, että hän on syntynyt Kuopiossa! Hänen ensimmäinen kielensä ei kuitenkaan ollut savon murre vaan ranska. 

Rakastin Marc Gassot'n epätoivoista yritystä päästä sisälle (omaan tai jonkun toisen) asuntoon. Ehkä se oli oma, sillä hän kaiveli ensin pitkään taskujaan, etsi ilmeisesti avaimiaan. Pystyin samaistumaan viinapullon avaamisen vaikeuteen, vaikka minulla sen viinapullon tilalla on hillo- tai oliivipurkki tai korkeintaan viinipullo. Näytelmässä käytettiin luovasti juoksumattoa ja harrastettiin pesäpalloa. Pidin mustasta huumorista. Näytelmän mies yritti tehdä sen epätoivoisen lopulliseen ratkaisun. Miksi muuten käytin tässä itsemurhan tilalla kiertoilmaisua?  

Näytelmässä osallistutettiin muutamia katsojia, varsinkin eturivissä istuvaa miestä. Sitten poimittiin katsomosta pari tyyppiä lyömään palloa pesäpallomailalla. Sellaiseen tilanteeseen joutuminen olisi ollut noloa, sillä en osu palloon. 

Esityksen oli ohjannut klovni Aitor Basauri brittiläisestä Spymonkey-teatterista. 

Olin tällä kertaa tyytyväinen siihen, että vaihdoin sohvamakoilun kulttuurielämykseen. 

Kuva: Tampereen teatteri, Mitro Härkönen