Kännykän epilepsia

Puhelimeni on oireillut jo pitkään. Sen näytöllä tieto on ajoittain heilunut ja vilissyt kuin laite kärsisi epileptisistä kohtauksista tai itse saatana olisi ottanut siitä vallan. Kun vilautin vipinää N:lle hän nauroi ääneen. 

Lopulta kännykkä jumiutui niin, etten saanut sitä auki. Olen ostanut iPhonen käytettynä ja vuoden takuuaika on tietysti jo umpeutunut.

Lähdin luurini kanssa kohti tunnettua korjaamoa, mutta matkalla huomasin pienen liikkeen, joka korjaa ja huoltaa tietokoneita ja puhelimia. Astuin liikehuoneistoon, joka pursui tietokoneen keskusyksiköitä, näyttöjä ja piuhoja. Ystävällinen mies, joka puhui hyvää suomea mutta vieraalla aksentilla, vilkaisi kännykkääni ja sanoi saavansa sen auki, hommaan menisi kaksikymmentä minuuttia. Korostan jo tässä vaiheessa, että miehellä oli ihan yhtä kalvakka talvi-iho kuin minulla ja vaaleat hiukset.

Sanoin meneväni kahville, mutta mies ehdotti, että hän voisi hakea minulle viereisestä liikkeestä espresson. Haukuimme yhdessä Juhla mokkaa. Mies toi kahvin ja istuin odottamaan. Kahvin päällä kellui kaunis crema. Olin tyytyväinen ja toiveikas.

Mies sai avattua kirotun puhelimen, mutta näytöllä vilisti mitä sattui. Korjaaja sanoi, että vika on näytössä, ja että hän voisi vaihtaa näytön, mutta ehtisi tehdä sen vasta seuraavana päivänä.

Sain varapuhelimen, johon laitettiin sim-korttini. Huomasin, miten vaikea oli elää vaikka minulla oli puhelin, sillä tämä yksilö oli tyhjä, eikä siihen ollut talletettu puhelinnumeroitani. En voinut soittaa kenellekään. Olin huolissani puhelimestani kuin äiti sairaasta lapsestaan. 

Heräsin aamuyöstä ja aloin murehtia epätodennäköistä (ja mahdotontakin) skenaariota, jossa korjaaja vie jollain ihmekonstilla rahat mobiilipankistani. En muistanut ihan varmasti mitä tietoja olin hänelle antanut (en ainakaan pankin pin-koodia). Yöllä visioin itseni hakemaan puhelinta ja liiketila onkin tyhjä ja ovi lukossa. Korjaaja juo Balilla mojitoja. 

Lupasin lahjoittaa hyväntekeväisyyteen jos kaikki menisi hyvin. Teettekö samanlaisia lupauksia?

Puhelin tuli kuntoon ja kaikki oli tallessa. Sen avaaminen vaati monta vaihetta. Resetoinnin lisäksi iPhoneen vaihdettiin uusi näyttö. Korjaaminen maksoi 160 euroa (moni sanoo, että eihän uusikaan puhelin maksa paljon enempää, mutta haluan välttää uuden ostamista, eikä ainakaan samaa puhelinta olisi tällä hinnalla saanut). Mietin johtuiko yöllinen epävarmuuteni persoonallisuuden piirteideni lisäksi siitä, että mies oli ulkomaalaistaustainen. Hävettää. Hän oli hommassaan nopea ja hyvä. Sanoin, että käytän vastakin hänen palveluksiaan.

Lahjoitin Unisefille 50 euroa.

Poliisin kuivat silmät

Elokuvista voi jäädä mieleen epäolennaisia yksityiskohtia. Korealaisen Park Chan-wookin ohjaaman elokuvan Decision to leave  poliisi tiputtaa kostutustippoja silmiinsä. Tai ehkä se onkin oleellista. 

Elokuvassa ei tarvitse puhua englantia, että se menestyisi. Decision to leave elokuvassa kommunikoida koreaksi ja kiinaksi. Korealaiset repliikit on kirjoitettu valkoisella ja kiinalaiset keltaisella värillä. 

Elokuvaa on verrattu Hitchcockin Vertigoon. Onhan tässäkin rikoselokuvassa korkeita paikkoja (pilarimainen kallio) ja salaperäinen nainen, joka kertoo korkean paikan kammostaan. 

Mielenkiintoinen elokuva, vähän olisi voinut tosin tiivistää. 

Sairastin kahden päivän flunssan ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Vaikeinta flunssassa oli pysyä poissa urheiluharrastuksista. Muutenkin oli pinnariolo. Piti oikein muistutella itseään, että sinähän olet eläkkeellä. 

Lääkärilehteen tulee juttu Helsingin lääkäripäivillä järjestetystä Proosaklubista. Juttu on jo nähtävissä netissä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että näytämpä rupsahtaneelta. Miksi omia kuviaan ei voi katsoa lempeästi, enhän toistenkaan kuvista vikoja etsi. 

Lehteen oli laitettu jotain siitä, mitä sanoin eutanasiasta. Eilen kävelyllä (kävin siis kuitenkin kävelemässä, vaikka kuntosalilta maltoin pysyä poissa) jalostin eutanasia-ajatusta, joka ei ole ihan omani: Kun lemmikkieläin kärsii parantumattomattomasta sairaudesta, eutanasia on suoritettava, muuten syyllistyy eläinsuojelurikokseen. Jos ihmiselle suodaan eutanasia samassa tilanteessa, niin se on rikos. 

Kuolema koskee meitä jokaista ja ansaitsemme arvokkaan kuoleman (ei suinkaan aina eutanasiaa). Translaki koskee pientä ihmisjoukkoa. Ymmärtääkseni laista äänestetään tänään. Toivon hartaasti, että laki menee läpi.

Hervannan retki

Teimme perjantaina kuopiolaisen ystäväpariskunnan kanssa retken Hervantaan. Kyseiseen tamperelaiseen kaupunginosaan pääsee kätevästi ratikalla. 

Ratikkamatkalla muistelimme Juhani Ahon esikoisromaania Rautatie, joka julkaistiin 1884 (vuosiluvun lähteenä on tässä aina yhtä luotettava Wikipedia). Romaanissa Liisa ja Matti matkustavat ensimmäistä kertaa junalla. Ymmärrettävästi heitä pelottaa. 

Jäimme ratikasta Duo-ostoskeskuksen kohdalla. Tutustuimme Raili ja Reima Pietilän suunnittelemaan Hervannan kirjastoon. Kuopiolaiset ihailivat tilan valoisuutta ja sitä, että tarjolla oli kirjoja kahvakuulien sijaan. Kuopion kaupunginkirjastosta saa lainata urheiluvälineistöä (on siellä kirjojakin, mutta kuulemma liian vähän).  Metsostakin voi lainata kahvakuulia, jos niitä tarvitsee. Minäkin lainaan mielelläni, paitsi sitä yhtä, jota pidän oven pönkkänä.

Jatkoimme matkaamme Hervantajärven rantaan. Oli liukasta, mutta onneksi S:n kenkien koroista löytyvät pienet kahvat, joita kääntämällä saa nastat putkahtamaan esille ja oli turvallista edetä. 

S teki matkalla lintuhavaintoja. Hän tiiraili lintuja, jotka hengailivat siinä osassa järveä, jota pidetään keinotekoisesti jäästä vapaana.

Söimme lounaan Il Posto ravintolassa, jonka vegaanipizza oli vetinen. 

Seuraavaksi kävelimme Poliisimuseolle. S teki edelleen lintuhavaintoja. 

Poliisimuseo oli iloksemme ilmainen. Minua kiinnosti taideväärennöksiä käsittelevä näyttely. Tarvitaan taitava väärentäjä (joka hyötyy rahallisesti vähiten), asiantuntija, joka kirjoittaa rahasta aitoustodistuksia, taidehistorian osaamista ja arvostettu galleria, joka myy teoksia. Maalauksia kaupattiin myös pakettiauton tavaratilasta.

Taideteoksia "vanhennettiin" mm. saunassa ja jokaiselle maalaukselle luotiin mahdollisimman uskottava tarina. "Fernand Légerin" maalaus myytiin kahdella miljoonalla eurolla (kai se oli euroja). 

Rikos ei sitten lopultakaan kannattanut, koska tekijät jäivät kiinni. Ehkä niitä väärennöksiä on edelleen liikkeellä ja joku katsoo tyytyväisenä seinällä roikkuvaa taulua ja luulee, että arvostettu edesmennyt taiteilija on sen maalannut, vaikka se on vain saunotettu jäljennös. 

 

Proosaklubi

Helsingin lääkäripäivillä järjestettiin Proosaklubi, jossa haastateltiin kolmea lääkärikirjailijaa: Pertti Saloheimoa, Emma Luomaa ja minua. Tilaisuuden juonsi tamperelainen Markku Soikkeli. 

Minua haastatteli kirjailija Niina Hakalahti, jota aion nyt nimittää kirjallisuuden yleisneroksi tai yleisjantuseksi (nero sopii hvyin, naisiahan ei koskaan nimitetä neroiksi, eikä myöskään renesanssi-ihmisiksi, naiset vain hajottavat itseään liian monelle taholle). 

Niina kirjoittaa proosaa ja runoja, hän tekee viihdekirjasarjaa Amanda Vaara -nimellä. Niina on kääntänyt kaksi Natalie Goldbergin kirjoitusopasta yhdessä Jyrki Tuularin kanssa ja häneltä on julkaistu omakin kirjoitusopas Syön aamiaiseksi Eiffel-torneja. Niina opettaa kirjoittamista ja on tamperelaisen runoraadin vakiojäsen. 

Tuntui rennolta ja turvalliselta olla Niinan haastateltavana. Yleisö vaikutti kuuntelevan ja he nauroivat! Siitä tuli outo voiman tunne. Jälkeenpäin sitten vähän hävetti, mutta se kuuluu minulla asiaan. 

Haahuilimme tilaisuuden alkua odotellessa Triplassa ja kävimme Suomalaisessa kirjakaupassa. Niina etsi runohyllyä eikä löytänyt. 

Ehdotin, että poistumme nyt eri ovesta matkalla messukeskukseen ja sanoin "Olen hyvä suunnistamaan". Eksyimme. Kysyimme Sinikka Sokan näköiseltä naiselta (olimme melko varmoja, että nainen oli Sinikka Sokka) tietä ja löysimme perille. 

Proosaklubin jälkeen kävimme vielä viinilasillisilla Triplassa. Tilaisuus oli tosi kiva ja siitä saa rahaakin, tosin kuluihan matkaan aikaa, palkkion saadakseen on kirjoittauduttava johonkin järjestelmään ja jouduimme vähän valmistelemaan haastattelua, vaikka olimme esittäneet saman jutun Tampereellakin. Ehkä tästä tulee laajempikin turnee, pidetäänhän lääkäripäiviä myös Kuopiossa, Turussa ja Oulussa. Tai sitten se oli tässä.

Hamlet

Shakespearen Hamlet julkaistiin ensimmäistä kertaa painettuna 1602  (kertoo Wikipedia).  Sitä esitetään edelleen ahkerasti, vaikka kaiken järjen mukaan parasta ennen päivän luulisi olevan jo ohitse. 

Hamletin pääosassa heiluu Tanskan kuninkaan poika, prinssi Hamlet. Hänen setänsä Claudius murhaa kuninkaan ja saa siten kruunun ja Hamletin äidin Gertruden. Gertrude ja Claudius menevät naimisiin kuukausi Hamletin isän hautajaisista. Mautonta! Ofelia taas on Hamletin rakastettu ja on siinä muutakin porukkaa. Näytelmässä on myös näytelmä, jossa kerrotaan murhasta.

Kansallisteatterin Hamletista on tehty jonkinlainen kabaree. Olavi Uusivirta Hamletina on hämmästyttävä energiapakkaus. Ihan oman tunnelmansa näytelmäsovitukseen tekee se, että Hamletin isää esittää Olavi Uusivirran isä Matti Uusivirta, joka kulkee harmaana hitaana haamuna näyttämöllä, kun poika taas hyppii, pomppii, riisuu vaatteensa ja välillä kulkee permannolla yleisön joukossa. 

Nykyajan feministi-Ofeliaa esittää Fanni Noroila, jonka laulua on kiva kuunnella. Ofeliallakin on näytelmässä pieni monologi! 

Lavalla soittaa bändi. Timo Kämäräinen on säveltänyt näytelmään musiikkia ja esittää vielä Hamletin ystävää Horatiota. 

Muut näyttelijät olivat Ola Blick, Karlo Haapiainen, Aleksi Holkko, Esa-Matti Long, Paula Siimes ja Timo Tuominen. Hyviä olivat kaikki tyyni.

Hamletista on monta suomennosta, nyt kuulemma käytettiin Matti Rossin käännöstä. Hamletin monologi alkaa muuten näin:

To be, or not to be, that is the question. Liekö maailmassa ainoatakaan yhtä tunnettua lausetta?

On mielenkiintoista nähdä eri versioita klassikkonäytelmistä ja kyllä minä tästä Samuli Reunasen ja Aina Bergrothin näkemyksestä pidin. Se oli ainakin tehty täysillä. Yleisössä oli paljon nuoria, joka on aina ilahduttavaa.

Miksiköhän näytelmässä oli Vesku Loiri -imitaatio? Olavi Uusivirta on muuten ihan yhtä hyvä kaatuja kuin Loiri. 

Minulla oli kiire junaan, enkä nähnyt loppukiitoksia, jotka ovat teatterissa parasta ja liikuttavinta. Vaatesäilön nainen oli ystävällisesti kasannut ulkovaatteeni valmiiksi penkille, josta ne poimin ja juoksin 22.03 junaan. Ehdin juuri ja juuri.  

Näytelmän viimeiset esitykset ovat loppuunmyytyjä.

Kuva: Yehia Eweis (Kansallisteatteri)

 

 

Tanssii vanhusten kanssa

Palaan eläkelintuun. Joku on ehkä miettinyt, että hainko linnun keskiviikkona. Hain. Tapasin klinikan sihteerin, en ketään muita. Lintu on Oiva Toikan vuosilintu vuodelta 2019. Oikein tyylikäs.

Vietän ansaittua somevapaapäivää, joten tänään en aherra Instassa tai Facessa. Olen päättänyt, että blogissa saan käydä.

Vanhusten hassut tanssivideot ovat alkaneet ärsyttää minua. Niiden katsominen varmasti rentouttaa monia, ihan kuin kissavideoiden tuijottaminenkin. Aika kuluu nopsasti. 

Onko vanhukset laitettu tanssimaan aseella uhaten? Maksetaanko heille? Onko mummot huumattu kuvausta varten? Alkoholia on ainakin tarjottu. Onko pyydetty kuvauslupa ja onko kysytty, että saako levittää viidellekymmenelle tuhannelle katsojalle? Onko tämä eettistä?

Ei ihme, että joku iäkäs ihminen saattaa miettiä kehtaako aloittaa tanssiharrastuksen. Aina on riskinä, että joku kuvaa ja tekee Tik Tok -videon reggaetonia tanssivasta mummoparasta ja homma menee viraaliksi.

Eihän homoille, saamelaisille tai vammaisillekaan naureta. Tosin vanhukset eivät ole vähemmistö, vaan suuri heterogeeninen joukko.

Oli ihana löytää videovirrasta kuusikymppinen nainen, joka tanssii porukan keskellä ja on todella hyvä. Jalka nousee korkealle, eikä hänessä ole mitään naurettavaa.