maanantai 16. marraskuuta 2026

Kokous


Lauantaina järjestettiin Suomen Kirjailijaliiton vuosikokous Helsingissä. Kokoukseen osallistui noin 150 jäsentä ja viitisenkymmentä liiton jäsentä toimitti valtakirjan jonkun osallistujan mukana. 

Kirjailijaliitossa on tällä hetkellä 950 jäsentä. Jäsenet valitaan vertaisarvioimalla hakijoiden teoksia ja välillä valinnat (tai valitsematta jättäminen) herättää julkistakin keskustelua. Viimeksi Pontus Purokurun kohdalla. Purokuru on saanut Jäntin palkinnon esikoisromaanistaan Römaani ja  julkaissut monta muutakin teosta. En ole tutustunut hänen tuotantoonsa, joka lienee aika kokeellista ja luultavammin liian vaikeaa minulle. Olen ajatellut, että mitä vaikeampaa, sitä taiteellisempaa ja hienompaa. Tuntuu oudolta, ettei hän päässyt Kirjailijaliittoon. Miksi minä pääsin?  Vuonna 2020 hyväksyttiin 60 prosenttia hakijoista, välillä prosentti on ollut neljänkymmenen tienoilla. Toivottavasti jäsenyyttäni ei peruta. 

Kokouksessa äänestettiin uudesta puheenjohtajasta ja ehdolle olivat asettuneet Antti Leikas, Juha Itkonen ja Venla Hiidensalo. Hiidensalo valittiin, mutta kaikki ehdokkaat vaikuttivat päteviltä. Leikaksella ei ollut realistisia mahdollisuuksia, sillä hän tuli Oulusta, eikä sieltä asti monikaan matkusta Helsinkiin kokoukseen. Toki entinen puheenjohtaja Ville Hytönen asuu Virossa. Osallistuja saa tuoda mukanaan vain yhden valtakirjan. 

Kokous kesti yli kuusi tuntia, joka on ihan järjetön kokouksen kesto. Puheenjohtajavaalin lisäksi järjestettiin muitakin suljettuja lippuäänestyksiä, ja joka välissä odotettiin ääntenlaskun tuloksia. Miksi muuten johtokunnan jäsenten vaaleissa piti laittaa kaikki nimet samalle lapulle, eri lapuilla ne olisi ollut helpompi laskea. 

Olen ollut aikoinaan oman pienehkön ammattikuntani puheenjohtaja ja meidän vuosikokouksemme kestivät pari tuntia. Toimintasuunnitelmia tms. ei esitelty kokouksessa, sillä ne oli lähetetty osallistujille etukäteen. Ei ollut suljettuja lippuäänestyksiä ja puheenjohtajan toimeen ei ollut tunkua, vaan siihen houkuteltiin joku hölmö, joka ei ymmärtänyt kieltäytyä. Puheenjohtaja ei saanut palkkaa. Kirjailijaliitossa puheenjohtajan tilille lumpsahtaa kuukausittain summa, joka ei ole työmäärän nähden suuren suuri. 

Aloitimme Kirjailijaliiton kokouksen kahdelta, ilmoittautuminen käynnistyi jo yhdeltä, syömään pääsimme illalla puoli yhdeksältä, ja siinä välissä jaettiin palkinto  Lahden kansainväliselle kirjailijakokoukselle. Suomen Kirjailijaliittoon voivat hakea vain suomen kielellä kirjoittavat kirjailijat.

Lähdin rautatieasemalle puoli kymmenen aikaan ja kotona olin puoli yhden tienoilla, enkä sitten meinannut heti saada unta.  

Kuva: Kipaisin menomatkalla Kiasmassa, jossa oli esillä mm. Emma Ainalan töitä. 

perjantai 13. marraskuuta 2026

Smoothie


Kaktukseni on lahjomisesta ja uhkailusta huolimatta tehnyt taas kerran vain yhden kukan. Vaalenpunainen kukka roikkuu öisin supussa ja avautuu päivällä ujosti. Facen kaktusryhmässä kyseiset mehikasvit ovat näinä aikoina kukkien peittämiä. En uskaltaisi mennä kaktusryhmään, sillä en tiedä onko kaktukseni marraskuunkaktus vai joulukaktus. Jos nimeät kaktuksesi väärin, joku rientää heti korjaamaan virheen.  Kirjoitan tännekin pelkän kaktuksen, sillä en ole aiemmin kuullutkaan marraskuun kaktuksesta.  

Hesarissa evoluutiopsykologian dosentti Markus J. Rantala väittää, että ahdistuksen hoitoon tarvitaan vain ämpäri täynnä jääkylmää vettä, jonne kasvot painetaan vähintään puoleksi minuutiksi ja ahdistus helpottaa. Ehkä avantouinnin teho perustuu samaan. Kun joku asia vaivaa minua liiaksi, menen Mältinrantaan, jonka veden lämpötila oli viimeksi jo alle kahdeksan astetta. En tosin paina kasvojani veteen, mutta minua auttaa uiminenkin.  Käyn siellä vaikka ei edes ahdistaisi.

Minua on pyydetty pariinkin porukkaan. Alan heti ajatella, etten ole ollut oma itseni. Luulevat, että olen kiva, vaikka osaan olla tosi ärtyisä ja tyhmä.  "I don't care to belong to any club that will have me as a member", sanoi jo Groucho Marx aikoinaan. 

Ompelin pojalleni synttärilahjaksi collegepaidan. Ompelu meni niin maaniseksi, että surautin kaula-aukon resorin paikoilleen aamulla ennen yhdeksältä alkavaa kahvakuulajumppaa.  

Jumpaa veti tällä kertaa J, jolla on ollut tapana jumpata itse siinä edessämme 20 kilon kahvakuulalla . Sanoin edellisellä kerralla, että meitä saa neuvoa. Ehkä hän oli saanut muiltakin palautetta, sillä tällä kertaa hän ei jumpannut itse vaan katsoi, että teemme liikkeet oikein ja tarvittaessa korjasi. 

Tästä tuli tällainen smoothie. Eikö juomaan voi laittaa kaikkea: soijamaitoa, nuhjaantuneet hedelmät, vihannekset ja huolet. Jos joku toinen olisi kirjoittanut tekstin, ajattelisin, että tuolla on paljon ongelmia, vaikka oikeasti olen nykyään lähes seesteinen. 


maanantai 9. marraskuuta 2026

Turussa


Kävin Turussa ja Salossa, tällä kertaa sain tosi edulliset junaliput. 

Törmäsin junassa taas kerran suomalaiseen erikoisuuteen, viereeni istunut ihminen käyttäytyi kuin minua ei olisi. Ei katsonut puoleeni saati sanonut mitään. Lösähti viereiselle istuimelle, otti tilan jakavan käsinojan käyttöönsä ja levitti vasemman jalkansa minun puolelleni. Seuraavalla kerralla joku istuu epähuomiossa päälleni.


Yövyin Turussa Birgittalaisluostarin vieraskodissa. Sain tällä kertaa kahden hengen huoneen, johon kuului yhden hengen huonetta suurempi kylppäri, kaksi laveria, kirjoituspöytä ja krusifiksi. Maksoin kuusikymmentä euroa. 


Turkuun kannattaa matkustaa. Tapasin vanhan ystäväni, kävimme lounaalla ja sen jälkeen uudistetussa Wäinö Aaltosen museossa, jonka nimi on nykyään WAM. Nyt on vallalla kummallinen museonimien lyhentämisvimma. Museo oli kuitenkin hieno! Yllä kuva Heikki Marilan maalauksesta.


Vierailimme uudessa musiikkitalossa Fuugassa, vaikka perjantaina siellä ei ollut konserttia. Talo on tyylikäs ja siihen kuuluu kattoterassi (ne ovat nykyään myös muotia). Fuugan sijainti Aura-joen rannalla on upea. Joimme kuohuviinit talon yläkerran viinibaarissa. 


Tapasin vielä toisen ystävän. Jonotin Turun tademuseoon, jossa oli Hugo Simbergin näyttely. Museoon johti pitkä parijono, olihan näyttely kiinnostava, eikä perjantaina peritty pääsymaksua. Huoneesta toiseen päästettiin aina vain pieni joukko museokävijöitä kerrallaan. 

Taide-elämyksen jälkeen söimme pitsat ja kävimme pubissa, jonka asiakaskunta oli tukevasti kännissä jo klo 20. Seuralaiseni tarjosi pikkuriikkisen lasillisen Jaloviinaa. Juoman määrä oli juuri sopiva. Luostarin vieraskotiin ehdin melkein iltauutisille. Aamulla ennen Saloon matkustamista kurkistin luostarin kirkkoon ja mietin, että miten ristinmerkki tehdään.  


 

Ylin kuva on WAM-museosta. Taiteilijan nimeä en tiedä. Kaikki valokuvani näyttävät hieman vinksahtaneilta, mutta en jaksa korjata vinoutta. On siis varmaa, että ne ovat aitoja kännykkäkuvia, eivätkä tekoälyp-kaa.   

Edit: Merja tiesi kertoa, että puputeoksen tekijä on Pekka Jylhä. 

torstai 5. marraskuuta 2026

Meditatiivinen hetki


Sain kutsun ystäväni syntymäpäivän kunniaksi järjestettyyn pieneen ortodoksiseen hartaushetkeen "kun kerran olet kirjailija". Hartaus järjestettiin synttärisankarin kotona. Ilman muuta osallistuin. 

Hartauden veti mustaan hameeseen ja paitaan pukeutunut mies. Ennen hartautta hän pujotti eteensä kultakirjaillun vaatteen ja sitoi samasta kankaasta tehdyt mansetit ranteisiinsa. Päässään hänellä oli musta hattu. Nimitän miestä tässä papiksi, joka ei mahdollisesti kerro oikein hänen asemaansa. Parempi näin. Ystäväni seinällä roikkuu ikoni ja käspaikka, joiden suuntaan me kaikki katsoimme. 

Vieraana oli kanttori, joka on myös näyttelijä ja laulaja. Hän näyttelee tällä hetkellä farssissa, joka perustuu siihen, että lavalla on neljä ovea, joista kuljetaan edestakaisin. On kuulemma riski, että ei muistakaan mistä ovesta milläkin kertaa pitää mennä. 

En tiedä onko mies virallisesti kanttori, mutta pappi puhutteli häntä kanttoriksi. Pappi ja kanttori lauloivat hartauden tekstiä, välillä pappi lauloi yksin. Ristinmerkkejä ja kevyitä kumarruksia tehtiin, paitsi minä, joka vain seisoa tönötin jäykkänä, enkä kumarrellut. Käteni pidin välillä selkäni takana, välillä tiukasti kiinni kyljissäni. 

Nautin hartauteen liittyvästä toistosta, joka tuntui meditatiiviselta. Armorikkaiden vuosien toivotuskin toistettiin niin moneen kertaan, että varmasti tehosi.  Olisipa minullekin niitä toivotettu. Pappi taisi sanoa ennen toimitusta, että uskoon kuuluu kiitollisuus ja minä olen kiittämätön.

Lopuksi saimme käydä suutelemassa ristiä, jopa minulla, ei ortodoksillakin oli lupa siihen. Olin pistänyt aika paljon huulipunaa, joten suutelin varmuuden vuoksi mahdollisimman kevyesti, ettei risti tuhriintunut. Minusta näytti, että muut hipaisivat huulillaan myös papin kättä, mutta minä en kehdannut. 

Sitten istuimme kahvipöytään, jossa oli tarjolla sen seitsemää sorttia, kuten synttärisankarin leipomaa ruisleipää, joka oli tehty 150 vuotta vanhasta juuresta. 

Ortodoksikirkolla kuulostaa olevan samoja ongelmia kuin valtiolla. Rahasta on pulaa.  Seurakuntia on yhdistetty ja Tampereen kirkon kupoli pitäisi korjata. Jotkut ehkä muistavat, että siihen iski salama kesken erään pariskunnan vihkimisen. Pappi sanoi, ettei taustalla ollut Jumala vaan ukonilma ja muuta ympäristöä otollisempi kohde salaman iskulle. Koulussa aikoinaan lauloimme, että "Hän säät ja ilmat säätää..."

Joihinkin kahvipöydän keskusteluihin minulla olisi ollut oma mielipide, mutta päätin pitää sen itselläni, sillä olinhan ystävän juhlissa (varsinaiset juhlat pidettiin kylläkin aiemmin Pub Huurteessa). 

Kuva on Tampereen ortodoksisesta kirkosta ja jos oikein ymmärsin tämä netistä vapaasti käytettäviä kuva, kuvaaja on Ksenia Bramley. Jos sen käyttö ei ole sallittua, voin ottaa poiskin, mutta kuva on aina kiva, eikä itseltäni löytynyt sopivaa.

lauantai 31. lokakuuta 2026

"Ei elämää kuin peltoa voi ylittää"


Kävin eilen 65 plus -lääkärissä. Vastustin koko uudistusta, minusta nekin rahat olisi pitänyt laittaa julkiseen terveydenhuoltoon. 

Pakko myöntää, että homma toimi. Sain lääkäriajan heti ilman jonkun portsarihoitajan puhelua. Menin vastaanotolle illalla klo 20. Lääkäri oli nuori ja näpsäkkä nainen. Keuhkokuvakin otettiin saman tien, kaikki tapahtui alle tunnissa.  Hupi maksoi yhteensä 70 euroa.

Minulla on tapana epäillä vähintään agressiivista laajalle levinnyttä syöpää. Kun sitten menen lääkäriin otan reippaan "Ei minulla varmaan yhtään mitään ole" -roolin. 

Olen lukenut Pirkko Saision romaania Ilmestyskirja, joka lienee autofiktiota, niin hyvin tapahtumat natsaavat siihen mitä lehdistä olemme saaneet kirjailijan elämästä lukea. Kirjaa on monin paikoin nautinto lukea. En niin hirveästi välittänyt alun "teatterijuoruilusta". Jouduin miettimään, että kuka tämäkin on, sillä ihmisistä käytettiin nimikirjaimia. Olivathan jotkut jutut lämpöisen humoristisia tai mustaa huumoria, josta nautin. 

Pidin syöpäsairauden hoidon kuvauksesta, joka tuntui rehelliseltä ja aidolta ja uskokaa tai älkää, hauskaltakin. Laitoin lappusia kirjaston kirjan sivujen väliin, että voin palata tiettyihin kohtiin. 

Hupaisaa, että Saisio siteeraa Boris Pasternakia ihan kuten toinen suosikkini Petri Tamminen:  

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää. 

Kuva: Taito Pirkanmaan ikkuna Tammerkosken rannalla.  

torstai 29. lokakuuta 2026

Kirjailijavartti


Youtubesta löytyy Pirkkalaiskirjailijoiden tuottama Kirjailijavartti. Videossa näytän kalmankalpealta (Kirjailijavartti löytyy tästä), vaikka sivelin naamaani etukäteen meikkivoidetta ja poskipunaa. 

Tekoälyä käytettiin promokuvan taustan yhtenäistämiseen. Samalla se pirulainen vaihtoi silmieni värin sinisestä ruskeaan, ripusti kaulaani pelottavan mustan sydämen, vahvisti hiuksiani ja siloitti naamaani. Tekoäly ei näytä olevan kovin häävi kampaaja. Sen vahvuudet lienevät muuallla. Epäaito kuvani on nähtävissä tuossa yläpuolella.

Kuva ei enää kerro enemmän kuin tuhat sanaa ja lisäksi se valehtelee niin, ettei sitä välttämättä heti huomaa. 

Tekoälyvihastani huolimatta tutkin terveysasioita AI:n avulla. Se lähestyi ongelmaa aivan kuten hyvä sisätautilääkäri tekisi. Tekoäly tulee muuttamaan lääkärin työtä, sillä vaikka lääkäri ei edes sitä käyttäisi, niin potilaat tulevat niin tekemään. 

Luen Pirkko Saision autofiktiivista romaania Ilmestyskirja, jossa hän kertoo sairastumisestaan syöpään. Samalla hän muistelee menneitä. Saisio kertoo ihailustaan K.K:ta kohtaan ja toisaalta K.K:n sairastumisesta dementiaan. Ei tarvitse olla suurikaan teatteritietäjä, että osaa nimetä K.K:n Kaisa Korhoseksi. Mietin, että onko tämä reilua.  Monet muutkin teatteri-ihmiset esiintyvät kirjassa sopivan huterasti naamioituina. 

Kirjan lukeminen on joka tapauksessa monin paikoin nautinto.