Keksikää nimi!

Näin Karin Pennasen dokumentin Päivien lumo (julisteesssa lumo on kirjoitettu isolla kirjaimella, englanniksi nimi on Days of Wonder), jossa dokumentaristi kertoo setänsä Markku Pennasen elämästä. Minusta Päivien lumo ei ole kovin onnistunut nimi tälle dokkarille. Onkohan nimeä ollut vaikea keksiä. Itse dokumentti on erinomainen. 

Kiinnostuin Päivien lumosta, sillä olin kuullut sitä kehuttavan, ja koska minäkin olen tyttönimeltäni Pennanen. Sana tyttönimi kuulostaa nykyään tunkkaiselta 50-luvun tradwife -hommalta. Meidän Pennaset ovat tuskin sukua elokuvan Pennasille. 

Markku Pennanen oli erikoinen henkilö. Hän oli Mensan testien perusteella huippuälykäs. M. Pennanen jätti lukion kesken, mutta pääsi Sibelius akatemiaan. Senkin hän lopetti. Seuraavaksi hän opiskeli Kuvataideakatemiassa ja hänen töitään valittiin nuorten taiteilijoiden näyttelyyn, josta hän veti jostain syystä taideteoksensa pois. Opiskelukin jäi kesken. 

Mies suunnitteli itselleen talon ja erakoitui omaan kotiinsa. 

Mitä M. Pennasesta olisi tullut, jos hän ei olisi ollut M. Pennanen? Ehkä hän ei olisi jakanut lehtiä aamuyöstä.

Kun Markku-setä kuoli, Karin Pennanen ryhtyi perkaamaan hänen kotiaan, josta löytyi valtava määrä pölyä, kuvataidetta, sävellyksiä, videoita, lehtileikkeitä ja M. Pennasen nauhoittamia puheluita. 

Materiaalista ei tullut pulaa. Seurasin selvitystyötä kun dekkaria.  

Elokuvassa pohditaan sellaisia kysymyksiä kuin miksi M.Pennanen jätti opinnot kesken, miksi hän erakoitui, miksi hän ei näyttänyt töitään kenellekään, miksi veljesten suhde oli ongelmallinen, entä isäsuhde, miksi M. Pennasta ei kutsuttu joulun viettoon K. Pennasen lapsuudenkotiin. 

Onko taiteilija taiteilija, jos kukaan ei pääse kuulemaan tai näkemään hänen töitään?  

Karin Pennanen ei olisi tehnyt tätä mainiota dokkaria ilman erikoista setäänsä, enkä minäkään olisi päässyt sitä näkemään. 

                                                         ------------------- 

Ehdotin Lääketieteen sanakirja -romaanin julkaisun jälkeen Lind&Co -kustantamolle jatko-osaa. Väänsin elämäni ensimmäisen synopsiksen, josta he pitivät. Nyt olen allekirjoittanut kustannussopimuksen e- ja äänikirjasta. En ole keksinyt tälle kirjalle nimeä ja käsikirjoitus on vielä kesken (siinä on tällä hetkellä 25 000 sanaa). Minun pitäisi lähettää käsikirjoitus kustantamoon maaliskuun loppuun mennessä, eikä kustantamossa ole vielä luettu tekstiäni. Jostain syystä he luottavat minuun. En tiedä kannattaisiko. 

Tarkkasilmäinen varmaan huomasi, ettei paperikirjasta ole tehty sopimusta.  Kiva kuitenkin kokeilla sarjakirjoittamista. Tuskin kolmatta osaa kuitenkaan tulee. Kirjoittaminen on ollut hauskaa, ainakin silloin kun se ei ole ollut turhauttavaa ja vaivalloista. 

Ehdottakaapa romaanini jatko-osalle nimeä. Kuunnelkaa tai lukekaa Lääketieteen sanakirja, siitä on sitten hyvä edetä jatko-osaan, joka on tietysti huomattavasti parempi.  

 

Apua, hukun villapaitoihin

Kuulen, kun yläkerran poika juoksee ympäri asuntoa.  Pienten askelten ääni tuntuu turvalliselta. 

Jalkalamppu valaisee olohuoneeni nurkkaa, muuten on hämärää ja sataa ropsahtelee.  Ympärilläni pörrää minihyönteinen, mahdollisesti harsosääski. Viime vuoden joulutähti kukoistaa, vaikka en ole tehnyt sille muuta kuin kastellut. Se kasvattaa pelkästään tummanvihreitä lehtiä. Elävää viherkasvia on vaikea heittää biojätteisiin, se pitää ensin tappaa, eikä tämän yksilön tappaminen ole helppoa. 

Nyt kuuluu polttaa kirjaa ja lukea kynttilöitä, ei kun toisin päin.  Poltetaankohan Venäjällä kirjoja. Monessa autoritaarisessa valtiossa niitä poltetaan. Suomessa myymättömät kirjat usein makuloidaan.

Luen Alia Trabucco Zeránin romaania Puhdas. Minua stressaa sen päähenkilön Estelan puolesta.  Estela työskentelee kotiapulaisena Santiagossa. Olen varma, että romaanissa tapahtuu jotain kamalaa. Pariskunta, jolle Estela työskentelee vaikuttaa epämiellyttävältä (mies on tietysti lääkäri), eikä Estelakaan ole mikään rakastettava hahmo. Tämä ei ole feel good -romaani. 

Olen katsonut Areenasta Le Bureau Vakoojaverkosto -sarjaa ja minusta on kehittymässä paranoidinen. Epäilen kaikkia ihmisiä kaksoisagenteiksi. Onneksi menossa on viimeinen kausi, ja pääsen irti epäilyistäni.

Neulon taas uutta villapaitaa. Jossain vaiheessa tulen hukkumaan neuleisiin. Joku ehdotti, että neulomuksia voi viedä Artteliin, joka tekee työtä mm. asunnottomien hyväksi. Luin Ylen nettisivuilta, että Arttelin työntekijät  on irtisanottu rahoitusepävarmuuden takia.  Kumppanuustalo Arttelin toiminta perustuu suurelta osalta STEA-avustuksiin.  Prkl.

Se mies USA:sta uudistaa nimiä. Ehkä Näsijärvestäkin tulee Lake of America, Pirkkalan lentokentästä President Donald J. Trump International Airport of Pirkkala ja Sara Hildenin taidemuseosta Sara Hilden and President Donald  J. Trump Art Museum. 

Eipä sitten muuta.  Tapaan tänään pitkästä aikaa R:n ja A:n. Suunnittelen meneväni myöhemmin elokuviin. On varmaan ostettava lippu, muuten jää helposti menemättä, sillä sohvan imu on voimakas (nyt sitten hankin lipun).

Kuvassa poseeraan viimeistelemätön villapaita ylläni.  Hihoista roikkuu lankoja.

 

Uuma ja maja

Teimme lapseni kanssa ekologisen ulkomaanmatkan: junalla Vaasaan (Tampereelta noin kaksi ja puoli tuntia), siitä laivalla Uumajaan (Wasalinen laiva mainostaa olevansa hiilineutraali). 

Laivamatka kesti neljä tuntia. Söimme buffet-lounasta laivan kahvilassa, tarjolla olisi ollut myös saaristolaispöytä, mutta P on kalalle allerginen, joten hylkäsimme sen. 

Uumaja on soma vajaan 80 000 asukkaan kaupunki, jossa näkyy paljon opiskelijoita (ylipistossa opiskelee yli 34 000 opiskelijaa) ja eläkeläisiä (eläkeläisten määrästä minulla ei ole tietoa). Minusta kaupungissa kävelläänkin rauhallisemmin kuin Tukholmassa. Turisteja ei tähän aikaan näkynyt. 

Yövyimme siistissä, edullisessa hotellissa, joka sijaitsee kaupungin keskustassa. Hotellihintaan kuului aamiainen, päivällinen (!) ja ikkunaton huone kylpyhuoneineen. Päivällinen koostui maukkaasta kotiruoasta. Etukäteen ajattelimme, ettei sitä tarvitse välttämättä syödä, mutta söimme kuitenkin.

Yhdessä kokonaisessa ja yhdessä puolikkaassa päivässä ei paljon ehdi: kävimme Umedalenin patsaspuistossa ja P löysi Uumajasta neljä geokätköä. 

Umedaleniin on matkaa noin viisi kilometriä ja sinne pääsee kaupungin liikenteen bussilla nro 1. Bussikuski osoitteli mihin meidän pitää mennä ja kysyi mistä olemme kotoisin. Hän innostui, kun kuuli että olemme suomalaisia. Bussissa saattoi maksaa pankkikortilla, palatessa se ei kuitenkaan onnistunut ja bussikuski vain heilautti kättä ja käski istumaan. Pelkäsin silti lipuntarkastajia.

 

Umedalenin patsaspuistoa varten kannattaa etsiä kartta netistä, sillä patsaat on ripoteltu sinne tänne koulu- ja sairaalarakennusten väleihin. Patsaita löytyy nelisenkymmentä, kuuluisimpia taiteilijoita ovat Anish Kapoor ja Louise Bourgeois. Suomalaistaiteilijoista näimme Kaarina Kaikkosen ja Kari Cavénin teokset. Oli mukava etsiä patsaita, sillä sää oli mainio. 

Varoitus: alueella ei ole yleisövessoja. Tunkeuduimme johonkin terveydenhuollon yksikön toimipaikan vessaan.

Kaupungissa on hieno uusi taidemuseo, mutta taidekiintiö tuli patsaspuistolla täyteen. 

Näimme Uumajassa vaalikojuja ja vaalimainoiksia. Ruotsindemokraatit kaipasivat entistä Ruotsia. Mitäköhän vuosikymmentä he tarkoittavat?  Istuskelimme penkillä ja kahvilaterassilla tarkkailemassa kaupungin laiskaa menoa. Ruotsin jengiuutisointi tuntui yhtä kaukaiselta kuin villit leijonat Suomen metsissä. 

Emme ostaneet nuuskaa, ainoastaan ruotsalaisia karkkeja. Laivasta olisi saanut vadelmaveneitä, mutta emme hankkineet niitäkään. 

S sanoi, että kaupungin suomalaisessa nimessä on kaksi substantiivia, uuma ja maja. 

Korvausilmasuodattimien vaihtopäivät

Postiluukustani putosi lappu, jossa lukee "Taloyhtiössänne suoritetaan poistoilmakanavien puhdistus ja korvausilmasuodattimien vaihto 31.8- 11.9 klo 8-15 välisenä aikana. Jokaisessa huoneistossa käydään 2-3 kertaa." 

Miksi niin monta kertaa? Miksi noin pitkä aikajana?  

Tänä aamuna heräsin varhain pesemään hiuksiani, etteivät suodatinfirman tyypit yllättäisi minua suihkussa tai vähäisesti/ väärin vaatetettuna. Miten jotkut osaavat ottaa mahdollisesti yleisavaimilla asuntoon pyrkivät könsikkään rennosti ja nukkua pitkään? Minusta olis noloa olla unessa, kun toiset rehkivät vieläpä omassa kodissani.

Jouduin sanaharkkaan erään ihmisen kanssa, joka oli sitä mieltä, etten kuuntele ihmisiä, vaan teen päätelmiä heidän pyrkimyksistään muiden seikkojen perusteella. Se ei kuulemma ole ihmisten kunnioittamista. Hän ojensi minua asiasta muiden kuullen.  Eräs ystäväni oli sitä mieltä, että nainen puhui viisaasti. Sekin loukkasi. 

Aistin voimakkaasti ihmisten äänensävyt ja ruumiinkielen ja tulkitsen niitä jatkuvasti.  

Niko Hallikainen toteaa lauantain Hesarissa: "Valtaosa ihmisten välisestä kommunikaatiosta on non-verbaalista. Se on ikään kuin metafyysistä, tyhjää tilaa, joka muistuttaa minua kvanttikentistä. Onko kieli (tai romaani) oikea formaatti käsitellä sitä?" Minä lisäsin nuo sulut romaanin ympärille.

Kieli on käyttökelpoinen väline, kun puhutaan silkkaa asiaa. Kun tunteet (positiiviset tai negatiiviset) tulevat mukaan, kieli toimii puutteellisesti. 

Joskus puhuttu viesti voi olla peräti päinvastainen. Vaikka joku sanoisi rakastavansa sinua (ei sen puoleen, että minulle olisi viime aikoina sanottu), mutta teot, äänensävyt ja kehonkieli kertoisivat muusta, ei sanoilla olisi merkitystä.  

Kuva on Kokkolasta Roosin talosta. 

Rahja

Olen ollut lähes viikon erossa blogistani. Tuli melkein ikävä. 

Eron syynä on pistäytyminen Rahjassa. Tätä saattaa lukea joku sivistymätön, joka ei tiedä missä Rahja sijaitsee, joten kerron, että se on muutaman kilometrin päässä Kalajoelta. Päässäni alkoi nytkin soida Kalajoen hiekat. 

Kurssikaverini kesäasunto on Rahjassa. Saunan vieressä virtaa joki, joka oli tällä kertaa varsin vuolas. Joessa on ihana hiekkapohja. Uiminen on melko mahdotonta virtauksen vuoksi. Pitäisi olla voimakas uidakseen vastavirtaan. Myötävirtaan uidessa saattaisi päätyä ilkosillaan kilometrien päähän. 

Kävimme myös Kokkolassa. M:n poskeen pisti ampiainen.  Pidän elokuusta, mutta unohdan aina ampiaiset. 

Näimme savolaistaustaisen Paula Pääkkösen herkullisia lasiveistoksia. Ne olivat karkkia ja jäätelöä silmille.  Pääkkönen pohtii taiteilijan identiteettiään museon videolla, hän ei alkuun identifioitunut taiteilijaksi. Hämmästelen ihmisiä, joille taiteilijan identiteetti on heti selvä. 

Palaan vielä Kimmo Svinhufvudin kirjaan Viheliäinen luovuus! -Kirjoittamisen jännitteet ja tasapaino. Opas on tarkoitettu kaikille kirjoittamisen parissa tuskaileville. Kirjassa pohditaan kirjoittamisen esteitä; haluat kirjoittaa, mutta sen sijaan imuroit tai katsot sarjaa Le Bureau, vakoojaverkosto Areenasta (kokeilin puolipistettä, ei ehkä olisi pitänyt). Syitä on monia, mutta tämä kolahti: "Tai sitten haluaisimme kirjoittaa mutta samalla kirjoittaminen, lopputuloksen epätäydellisyys tai näkyväksi tuleminen pelottavat meitä".

Minua huvitti juttu Pentti Saarikoskesta, jonka piti tehdä kirja Eino Leinosta, eikä homma edistynyt.  Saarikoski päätyi siihen, että hänen piti rakastua (Leinoakin rakkaus inspiroi). Saarikoski päätti rakastua Arja Saijonmaahan tai oikeastaan ajatukseen hänestä. Vähän samaan tapaan kuin edesmennyt Outi Nyytäjä päätti ryhtyä kauniiksi. 

Kaipa taiteilijaksikin voi ihan vain päättää ryhtyä. Ei sitä voi kukaan ulkopuolinen kieltää. 

Kuvassa Paula Pääkkösen töitä.  Luonnossa ne ovat vielä herkullisemman näköisiä. 

 

Huomentapäivää!

Mältinrannan uimahuoneella on tapana tervehtiä kaikkia. Jotkut toivottavat vielä yhdentoista aikaan hyvää huomenta. Mietimme,  onko Suomessa joku raja, jonka jälkeen ei enää toivotella huomenia. Monessa kielessä on aikarajoja. Espanjalaiset sanovat Buenos dias johonkin klo 12-14 saakka, Buenas tardes noin klo 12-20, ja Buenas noches pimeän tullen.  Korjatkaa, jos tiedätte paremmin, sain nämä googlaamalla. 

Eräs nainen sanoo usein huomentapäivää. Siinä luikahdetaan aikaongelmasta kuin koira veräjästä, jos tämmöistä vertausta saa käyttää. Ja saahan sitä. Ajattelin ottaa huomentapäivän käyttööni. 

Kävin eilen Salossa poikani kanssa. Rankka reissu. Paluumatkalla kyselin pojaltani työpaikan etsinnästä (hän valmistui juuri), eikä hän pitänyt typerästä kysymyksestäni. Kaiken lisäksi juna jumiutui johonkin pusikon reunaan odottamaan toista junaa. Ehdotin alkoholia, jota sai ostettua rehvakkaan oloiselta myyjältä, kärrystä, joka ei kiertänyt missään vaan seisoi vaunussa numero neljä. Minä otin valkoviiniä ja hän otti oluen. Joskus pieni määrä alkoholia voi olla paikallaan.  

Arviolta kolme prosenttia (jossain sanotaan 2-3%) maailman hiilidioksidipäästöistä tulee lentämisestä.  Matkustamisen osuus päästöistä on yllättävän korkea, 22 prosenttia. Junamatkamme oli vähäpäästöinen. 

Keski- ja Etelä-Euroopassa on tänä kesänä kärsitty hirmuhelteistä. Silti etelää kohti halutaan lentää. 

Kahdeksankymmentä prosenttia maailman ihmisistä ei ole koskaan lentänyt. Luin Hesarista, että Suomen lentokentillä oli tammi-heinäkuussa kuusi prosenttia enemmän matkustajia kuin edellisenä vuonna. Ehkä jotkut pitävät sitä voittona.  

Kuva on napattu junalaiturilta Salosta