Alex, Barry, Brandon ja muut

Instassa minua seuraavat sellaiset tyypit kuin Alex, Barry, Brandon, Coffey, Carter, Cristoforo, Daniel, Dave, Harvey, James, Jason, Moris, Robert ja Smith. Kaikilla heillä on jämerät leuat, paksut lainehtivat hiukset, lämmin katse ja ehtymätön kiinnostus kännykällä ottamiini Tampere-valokuviin.

Työkaverimme jäi tänään eläkkeelle. Söimme työnantajan tarjoamaa kermakakkua ja joimme kahvia. A sai työnantajalta kaulakorun ja meiltä lahjakortin (johonkin urheilukauppaan kai). Juhlakalu oli (tai ei kai se taito heti häviä) ilmiömäisen nopea konekirjoittaja, joka samalla vähän korjaili meidän sanelijoiden virheitä. Halasin häntä ja hän kävi vielä kerran halaamassa minua ennen työpäivän päättymistä. Saattaa olla, ettemme enää koskaan tapaa toisiamme, sillä en ole ikinä nähnyt häntä työpaikan ulkopuolella. A oli kiusaantunut saamastaan huomiosta.

Sivarimme oli pukenut juhlan kunniaksi ylleen kukikkaan paidan, samaa sävyä olevan rusetin, tummanharmaan liivin ja mustat farkut. Onneksi on sivari.

Ostin Lidlistä hihattoman kesämekon, sovitin sitä kotona ja totesin liian suureksi. Palautin sen seuraavana päivänä kauppaan ja mekkoa kassahihnalle asetellessani huomasin, että sen tummansinisessä kankaassa roikkui melko runsaasti kissankarvoja. Sain onneksi nypittyä hihnan edetessä suurimman osan karvoista irti leningistä.

Pöyhkeilevä peikonlehti

Pyöräni etulokasuoja rämisee ja pelkään sen irtoavan jossain vähän kovemmassa töyssyssä. Olen ratkaissut ongelman siten, että kuljetan repussani veistä, jolla kiristän ruuvit joka kerran ennen kun lähden ajamaan. Joku käyttäisi ruuvimeisseliä, mutta en omista tähän tarkoitukseen sopivaa mallia. Vaikka kuinka tiukkaan veitsellä väännän, niin aina ne löystyvät. Ruuvit. Tätä on jatkunut jo muutaman viikon ajan. Ratkaisu (toistuva ruuvien kiristys) ei ole erityisen kestävä ja pikkuisen nolottaa kaivella se veitsi esille ja kyykistellä veitsi ojossa etupyörän ympärillä. Näillä mennään kunnes viitsin viedä pyörän korjaamolle.

Kuuntelin Nuoren Voiman podcastia, jossa Erkka Mykkänen haastatteli kirjailija Antti Heikkistä, joka kirjoittaa kirjansa nilsiäläisessä autotallissa, jonne on rakentanut miesluolansa. Heikkinen ryhtyi kirjoittamaan paikallislehteen jo 17-vuotiaana (toivottavasti muistan oikein). Merkittävä paalu hänen urallaan oli raportti suuresta peikonlehdestä ja sen emännästä ja isännästä. Pöyhkeilevästä peikonlehdestä kirjoittaessaan kirjailija löysi oman äänensä.

Mukamas festivaalit

Olen pitänyt nukketeatteria lasten juttuna: pykätään näköeste, jonka takana ihmiset seisovat typeriä nukkeja kannatellen. Lapsenakin tämä tuntui huijaukselta, sillä katsojat saattoivat nähdä mistä on kyse. Näytelmän loppuun kuului aina jonkinlainen opetus.

Tampereella järjestetään kansainvälinen nukketeatterifestivaali (Mukamas festivaali), josta kukaan tamperelainen ei ole koskaan kuullut. Eilen illalla Hällä-näyttämöllä esiintyi mainio puolalainen ryhmä Teatr Animacji näytelmällään Molier. Näytelmä kertoo näytelmäkirjailija Molieresta (syntymänimeltään Jean Babtiste Poquelin). Päähenkilö kuvataan kuolemaa tekevänä vanhuksena, jolla on huolta nuoresta vaimostaan ja potenssistaan. Mies kirjoittaa juuri näytelmäänsä Tartuffe.

Esitys oli mainio. Nuket olivat lähes aikuisen kokoisia ja niin ilmeikkäitä, ettei niitä ohjaileviin näyttelijöihin kiinnittänyt mitään huomiota, ainakaan silloin kun se ei ollut esityksen tarkoitus.

Ainoa huono puoli näytelmässä oli suomenkielisen tekstin hankala luettavuus (teksti heijastettiin näyttämön oikealle reunalle, eikä sitä voinut lukea ja katsoa samalla esitystä). Välillä ihmettelin käännöstä. Suomessa Aurinkokuningasta ei kutsuta nimellä Louis vaan Ludvig. Harmitti, että yleisöä oli niinkin vähän, sillä tämä esitys olisi ansainnut enemmän.

Kuva on lainattu festivaalien sivuilta.

Levälautta

Ruokahävikkiä vähentääkseni tein sosekeittoa jääkaapin jämäaineksista (kaksi perunaa, kesäkurpitsa, rucolaa ja pinaattia). Keitto lillui lautasella yhtä houkuttelevana kuin levälautta. Sitä jäi runsaasti huomisellekin päivälle ja todennäköisesti otan viherlevää maanantaina töihin evääksi.

En uskalla lukea kirjoja, joissa kerrotaan vanhoista naisista, sillä kirjoitan tällä hetkellä sattumalta juuri tuosta aiheesta, tosin vain yhdestä vanhuksesta. Pelkään, että usko kirjoittamiseen tuolloin häviää (se häviää kyllä muutenkin) tai kirjoista tarttuu jotain, joka ei ole omaani. Kartan näitä  Minna Lindgrenejä kuin rotaviruksia. Tuo oli pakko lisätä tähän, sillä luen turkkilaisen Elif Shafakin romaania "Eevan kolme tytärtä". Teksti sisältää jopa rasittavassa määrin erilaisia vertauksia, joista osa kuulostaa hyvältä ja jotkut ovat taas vähemmän onnistuneita.

Eevan kolme tytärtä on mielenkiintoinen kirja, sillä enhän tiedä nyky-Turkista paljonkaan. Kävin opiskeluaikoina Istanbulissa, jonne matkustimme junalla. Maistoimme ensimmäistä kertaa kebabia ja kävimme Sultan pubissa oluella. Umpirähjäinen hotellimme sijaitsi lähellä sinistä moskeijaa ja heräsimme aamuisin rukouskutsuihin. En osaa sanoa innostaako romaani matkustamaan sinne uudestaan, ehkä ei kuitenkaan. Turkkilainen yhteiskunta tuntuu nyt pelottavalta ja oli kai sitä jo silloin aikoinaan, mutta emmehän me sitä tuolloin murehtineet.

Romantiikkaa

Olen kirjoittanut kässäriäni tänään (ja eilen). Asiat etenevät varpusen askelin (eikös varpunen ota pieniä askelia, ellei sitten satu lentämään). Kirjoittaminen sujuu tavallisimmin näin: ensin luetaan Hesari ja juodaan aamukahvit, ruokitaan Kerttu, siivotaan Kertun hiekka-astia, käydään suihkussa yms. Mennään kirjastolle, juodaan taas kahvit ja luetaan Aamulehti. Tarkastetaan lainakirjatarjonta (koko valikoimaa ei käytdä läpi vaan fokus on uutuuksissa). Avataan läppäri ja käväistään facessa. Ei keksitä enää mitään sijaistoimintoja, joten kaivetaan tiedosto esille. Kirjoitetaan, katsotaan eteerisesti kaukaisuuteen (vastapäisen talon seinää), kirjoitetaan, käydään facessa ja katsotaan seinää ja todetaan, ettei tiiliseinä ole kymmenessä minuutissa suuremmin muuttunut. Pian onkin jo lounasaika, eikä täydellä vatsalla jaksa enää kirjoittaa. 

Elokuva "Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville" kertoo vähän tehokkaammasta naiskirjailijasta. Elokuvan lopussa kirjailija vetäisee kokonaisen romaanin tuosta vaan vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Loppuun napsautetaan piste ja hengentuote on valmis.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kokoontuu Englannin kanaalin saarella (Guernseyn saari), joka oli elokuvassa kaunis jylhine kallioineen. Luin kuitenkin Hesarista, että kuvaukset oli tehty jossain muualla, vähän kuin elokuvassa Reds, jossa lokakuun vallankumous kuvattiin Helsingin senaatintorilla.

Jos pitää englantilaisesta historiallisesta televisiosarjatuotannosta, tykkää varmaan tästäkin.  Rakastan romantiikkaa, mutta joku tässä nyt tökki tai hetki ei ollut romantiikan nauttimiselle otollinen, sillä tavallaan kaikki oli tässä kohdallaan.

Kukaan ei omista kieltä

Leena Krohn vieraili Teoksen kirjakaupan lukupiirissä. Tilaisuudessa puitiin hänen uutta kirjaansa Kadotus. Ihailen älykästä Krohnia, jonka huulilta pääsee viisauksia siinä kun meikäläiseltä lipsahtelee lähinnä tyhmyyksiä, joita sitten myöhemmin joudun katumaan. Kun keskusteltiin kirjan kielestä, kirjailija sanoi "Kukaan ei omista kieltä". En tiedä mikä minua lauseessa puhutteli. 

Minä jopa luin Kadotuksen etukäteen. Romaani kertoo jonkinlaisesta löytötavaratoimistosta ja sinne toimitetuista varsin arvottomista esineistä, kuten lyijykynästä tai rikkonaisesta kännykästä. Esineen kautta päästään sopivasti aina uuteen tarinaan, eikä kirjaa tarvitse nimittää novellikokoelmaksi vaan siitä tulee romaani. Viisas romaani.

Kirjassa kerrotaan esimerkiksi pienestä lusikasta, jossa lukee Grand Hotel ja siitä päästään matematiikkaan jne. Keittiöni laatikossa, ihan rehellisesti tienatulla rahalla ostettujen lusikoiden seassa, lojuu teelusikka, jossa lukee Finnair. En tiedä mistä se on sinne joutunut, eihän Finnairin koneissa edes tarjota kahvia kuin kertakäyttömukeista. Muistaakseni kahvin sekoittamiseen saa jonkinlaisen puutikun.

Huoltomiehet käyvät huomenna tarkastamassa taloyhtiön vesikalusteet. Mikä on vesikaluste? Pesin varmuuden vuoksi vessan. Eivätkös ne nimenomaan arvioi kalusteiden hygieniatasoa? Koen kaikki tuollaiset tarkastukset hieman uhkaaviksi.