tiistai 28. maaliskuuta 2023

Aamu

Olen pukeutunut urheiluvaatteisiin ja kohta lähden kahlaamaan lumisia jalkakäytäviä Nääs-hallille, kuntosaliryhmään. Liikunta on hyvä mielialalääke. Vaikka menisin kuntosalille kuinka alakuloisena tai äkäisenä, niin palaan kotiin rallatellen. Rallattelen onneksi vain sisäisesti. Voi tietysti ihmetellä miksi käyn siellä vain kerran viikossa.

Eilen illalla puskin läpi nilkkoihin ulottuvan lumen ja silmät sumentavan lumisateen. Kävelen usein Näsijärven rantaa. Näin pari pyöräilijääkin. Alkuun kävely tuntui järjettömältä puuhalta, mutta jossain puolen kilometrin kohdalla siitä tuli automaattista ja meditatiivista. 

Aamuyöstä aura-autot jyristivät kuin tankit konsanaan ja häiritsivät herkkää untani. 

Kariston kesän ja syksyn kirjakatalogi julkaistiin eilen. Lastenkirjaa Kuura ja karkaileva isomummo nimitettiin lempeän humoristiseksi. Odotan innolla Marja Siiran kuvituksen valmistumista. 

Pirkkalaiskirjailijoiden jäsenet voivat hakea mahdollisuutta atelejeekritiikkiin, käsikirjoituksen lukija saa palkkion (ei kovin suurta), kirjoittajalle se on ilmainen. Mietin uskaltaisinko antaa keskeneräisen kässärini jonkun tuntemattoman luettavaksi (voi se olla tuttukin, joka voi olla vielä pahempaa). Entäpä jos joku älykäs ja herkkä runoilija lukisi sen ja saisi pysyviä vammoja. Ateljeekritiikkiin pääseminen ei ole itsestään selvää, ja siinä yritetään löytää jokaiselle tekstille sopiva lukija.  

SDP:n Ilmari Nurminen jakoi hallissa kahvilippuja. Hänen eteensä rakentui pitkä eläkeläisten jono. Entä jos olisi saanut vielä ämpärin? Jono olisi varmasti yltänyt Keskustorille saakka. 

Kävin äänestämässä Metso-kirjastossa, mutta en Nurmista, enkä hänen puoluettaan vaan Vihreitä. Ehdokkaan valinnan tein siinä jonottaessani. Näin yllättävän paljon nuoria äänestäjiä. Join vaalikahvit Cafe Metsossa.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2023

Romanttinen suhde

En ole vieläkään päättänyt ketä äänestäisin. Ensin mietin taktikointia, mutta nyt olen päätynyt siihen, että äänestän itselleni sopivaa ehdokasta ilman sen kummempaa laskelmointia. Pitäisi päättää ketä. 

Keskustorin ohi kulkiessa kiiluvasilmäiset puolueaktiivit käyvät kimppuuni lippusineen. Olen sanonut, että olen jo päätökseni tehnyt, vaikka en olekaan. Vihreät ovat kaikkein innokkaimpia. Olenhan tämmöinen kaupunkilainen viherpiipertäjä. 

Löysin kirjaston vaihtohyllystä (siitä, jonne ihmiset voivat jättää omia tarpeettomiksi käyneitä kirjojaan ja toiset niitä hakea) kolme mahtavaa uutuuskirjaa. Teen niitä löytöjä jatkuvasti. Pidän tätä merkkinä siitä, että paperikirja kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan. Tai ehkä siitä tulee vähän samanlainen fanituote kuin LP-levystä. Minusta se on kamalan surullista. 

Juuri kukaan ei puhu enää kirjan lukemisesta vaan kuuntelemisesta ja siitä, että Jukka Pitkänen on paras lukija. Luin Suomen kuvalehdestä, Pitkänen lukee äänikirjat omassa kellarissaan. Ensimmäinen kymmenen minuuttia ovat kuulemma vaikeimmat, sitten alkaakin sujua. Pitkänen itse nauttii vanhanaikaisesti paperikirjoista. 

Sanotaan, että on ihan sama luetaanko vai kuunnellaanko kirjoja, pääasia, että tekstistä nautitaan jollakin tavalla. Pitäisi kysyä joltain neurologilta, mutta arvelen kuuntelemiseen ja lukemiseen ainakin osittain käytettävän eri aivoalueita. Toisaalta sama lukeeko puhelimen näytöltä vai käänteleekö kirjan sivuja. Lukupiirissäkin kirjaa valitessa ratkaisee, onko se saatavilla ruotsalaisesta lukuaikapalvelusta.

Nyt kun toisen asteen opinnot ovat ilmaisia (hyvä sinänsä), ei koulukirjoja osteta kirjakaupasta. Kohta ei enää ole kirjakauppoja vaan lahjatavarakauppoja, joissa on tarjolla, tuoksukynttilöiden lisäksi, muutama urheilijan kirjoittama runomuotoinen self help -opas. Jos vaikka tarvitsee ostaa joululahja anopille tai ylioppilaslahja naapurin lapselle.  

Haluan edelleen lukea kirjoja, enkä ota lukuaikapalvelua, vaikka niitä kuinka tyrkytetään. Olen kyllä kokeillut, mutta ei ollut minun juttuni. Minulla on romanttinen suhde perinteiseen kirjaan. 

P.S. En tällä kertaa kirjoittanut kirjailijoiden palkkioista. En jaksa. 


keskiviikko 22. maaliskuuta 2023

God, sex and king

Neulon villapaitaa hahtuvaisesta kevyestä, melko paksusta villalangasta. Ohjeessa sanottiin, että malli sopii hyvin aloittelijoille (sitä en myönnä olevani). Paita neulotaan kaulusresorista aloittaen ja kohti paidan helmaa edeten. Jotta paidasta saadaan istuva, neulotaan sen takayläosaan lyhennettyjä kerroksia.

Olen purkanut työn jo pari kertaa, katsonut sen jälkeen erilaisia opetusvideoita ja neulonut taas. Nyt arvelen kaiken olevan suunnilleen kohdallaan. 

Neuloessani huutelin saatanoita siihen malliin, että Kerttukin pelästyi ja kiipesi sohvan selkänojalle tarkkailemaan siirrynkö kohta saatanoista veritekoihin. Sanotaan, että neulominen on meditatiivista puuhaa. 

Nykyään väitetään, ettei mistään saa puhua tai kirjoittaa. Kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmaa, jossa haastateltiin Kai Ekholmia, joka on tutkinut sensuuria. Kirjallista tekstiä on aina siistitty ja siistitään edelleen, mutta onko se sensuuria?

Sanaa käytetään kuulemma väärin, sillä varsinainen sensuuri perustuu lakiin. Se, että vanhoista kirjoista siivotaan N-sanoja, ei ole sensuuria vaan kaupallista editointia. N-sanat eivät enää mene kaupaksi vaan inhottavat monia lukijoita. Jo Kalevalaa siistittiin.

Jos oikein muistan, Ekholm mainitsi, että sensuurin kolme tärkeää sanaa ovat god, sex and king. Niistä kannattaa kirjoittaa harkiten.

Kirjallisuus puhututtaa somessa tänäänkin (minun kuplassani kirjallisuustuuli puhaltaa jatkuvasti yli 21 metriä sekunnissa). Nyt sitten riidellään siitä, että kuka saa tekstiään julki ja millä avuilla. Ja toisaalta, mitä kriitikko saa sanoa.

Jos minunkin Tarot-pläjäykseni olisivat saaneet tuhansia tykkäyksiä niiden alle kymmenen sijaan, olisin tuota pikaa kuvitellut olevani runoilija. Ehkä joku olisi tarjonnut kustannussopimustakin. 

Koska en ole mediaseksikäs, enkä influenssori, niin nythän voin sanoa, että kustannussopimukset ovat tulleet kirjallisista ansioista. Joku kyllä väitti, että ne todelliset kirjalliset helmet jäävät julkaisematta. Miettikääpä sitä.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2023

Puhun niin totta kuin osaan


Ostin eilen lipun Työviksen Eino Salmelaisen näyttämölle Jeanne d'Arcin housut -näytelmään.  Jos lipun käy ostamassa esityspäivänä teatterin lipputoimistosta, saa kirjailijaliiton kortilla alennusta. Tämänkin näytelmän oli sattumoisin ohjannut Linda Wallgren kuten hiljattain näkemäni Red Nose Companyn Aleksis Kiven. 

Näytelmä oli humoristinen, poliittinen ja feministinen ja siinä käsiteltiin 1400-luvulla roviolla poltetun Jeanne d'Arcin elämää sekä kahden Annelin, Auer ja Jäätteenmäki, kohtaloa. Housut liittyvät siihen, ettei nainen saanut Jeannen elinaikana pukeutua pitkiin housuihin. Jeanne d'Arc julistettiin myöhemmin pyhimykseksi. Hän ei itse saanut nähdä tätä uranousua.

Jeanne d'Arcin housut oli karnevalistinen ja ehkä vähän liiankin runsas (henkilöitä oli edellä mainittujen lisäksi Paavo Lipposesta ja Sanna Marinista Tytti Yli-Viikariin). Jännä yksityiskohta oli poliisin peitetehtävässä esiintynyt Anneli Auerin miesystävä Seppo. 

Välillä nopeatempoiset repliikit tahtoivat peittyä hälinään, mutta ei se minua suuremmin häirinnyt. Näytelmän jälkeen kuulin erään katsojan sanovan, että teatteri on multimodaalinen taidemuoto, googlasin sanan tänä aamuna ja huomasin sitä käytettävän lähinnä verkkosisällöistä, joissa tarjotaan materiaalia kaikille aisteille.

Olin jo osittain unohtanut Jäätteenmäki-tapauksen, jossa pääministeri (Jäätteenmäen ura päämisterinä kesti 69 päivää) vuosi salaisia papereita, jotka hän sai presidentin neuvonantajalta Martti Manniselta. Papereissa oli Paavo Lipposen ja George W Bushin keskusteluja koskien Suomen liittymistä Yhdysvaltain johtamaan koalitioon Irakin sodassa (Wikipedia...).  En ehkä vieläkään ihan ymmärrä mistä Jäätteenmäkeä syytettiin, ilmeisesti valehtelusta. Luotan siihen, että joku besserwisser-lukija oikaisee minua tässäkin asiassa.

Esityksessä saunottiin paljon, joka taitaa olla pelkästään suomalaiseen politiikkaan liittyvä harrastus.

Moni asia jäi minulta varmaan huomaamatta, sellaista tykitystä esitys välillä oli. Näytelmän alkupuolella mietin mitä ruokaa tänään sunnuntaina valmistaisin, mutta unohdin ruoka-asiat melko pian.

Näytelmä muuten päättyi mainioon musiikkipläjäykseen. Petra Poutasen musiikki oli muutenkin olennainen osa näytelmää. 

Nyt siteeraan Jäätteenmäkeä "Puhun niin totta kuin osaan". Tämän otan ihan arkikäyttöön. 

Kuva Kari Sunnari/ Tampereen työväenteatteri

keskiviikko 15. maaliskuuta 2023

Uimahalliajatuksia

Seisoskelen nykyään uimahallin kylmävesialtaan ylimmällä rappusella niin, että vesi ulottuu nilkkoihini. Kylmä tekee hyvää plantaarifaskiitilleni. 

Saanko valittaa? Valitan joka tapauksessa. En pidä siitä, että ihmiset käyttävät puhelimiaan uimahallin pukuhuoneessa. Mistä minä tiedän, kuvaavatko he kuumaa videota minusta riisumassa pitkiä urheilukalsareita vai selailevat Instagramia.

Uimahallin saunassa vasemmalla puolellani istui nainen, joka halusi avautua minulle jostakin asiasta. Hän puhui niin hiljaisella äänellä, ettei puheen sisältöä erottanut kiukaan sihinässä, muovisandaalien läpsynässä ja naisten arkihuolihuokauksien huminassa. Sanoin, etten kuule, mutta hän jatkoi juttuaan entisellä volyymilla. Nyökyttelin kohteliaasti. Hän saattoi sanoa vaikka, että onpa hyvä, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja oli nyt iloinen löytäessään hengenheimolaisen. Saattoi hän puhua tulevista vaaleistakin, tomaattien hinnasta ja hyvästä kasvovoiteesta.

Hiljainen puhe on hyvä, mutta rasittava tapa saada huomiota, sillä kuulijan on pakko keskittyä puhujaan intensiivisesti. 

Olen lukenut kirjaa nimeltä Säkeilyvaara (WSOY 2016), siinä kirjailijat kirjoittavat valitsemistaan (?) runoista. Ei liian akateemisesti vaan junttiystävällisesti. Valitut runotkaan eivät ole suurimmaksi osaksi kovin kokeilevaa laatua. Mietin, että kuinkahan monta kappaletta tätä kirjaa on myyty. Kirja on näköjään kohdistettu lukupiiriläisille. Avasin pehmeäkantista teosta kuin tiukkakantista purkkia ja se vaurioitui hiukkasen.  En aio kertoa vaurioitumisesta kirjaston tädeille. Tämä kirja vei minut muutaman ennestään minulle tuntemattoman runoilijan pariin, joka on aina virkistävää.  

Ei muuta tänään. Aurinko paistaa häiritsevästi ja on ryhdyttävä oikeisiin kirjoituspuuhiin.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Teatteria Lahdessa


Lahden kaupunginteatteri valmistui 1983 ja se on palkittu Vuoden betonirakenne -palkinnolla. Se on myös äänestetty Lahden rumimmaksi rakennukseksi (kyllä kaupungista rumempiakin löytyy). Jostain syystä pidän näistä betonipytingeistä ja minusta ainakin hienoimmat niistä pitäisi säästää. 

Rakennus metalliosineen viittaa Lahden radiomastoihin ja sen on suunnitellut arkkitehtitoimisto Pekka Salminen. Sisustusarkkitehti Yrjö Kukkapuro on suunnitellut kalusteet. Vuosien mittaan teatterin sisustusta on muutettu, mutta Kukkapuron tuolit löytyvät edelleen teatterin lämpiöstä.

Lahden teatterissa on kolme näyttämöä: Juhani (653 paikkaa), Eero (250-290 paikkaa) ja Aino (81 paikkaa). Istuimme Eero-näyttämön katsomossa, jonka toiseksi ylimmältä riviltä oli harvinaisen hyvä näkyvyys näyttämölle. "Istutte siellä kuin kaksisataa oravaa", näyttelijä totesi meitä katsottuaan. 

Kävimme katsomassa kiertue-esityksen, Red Nose Companyn näytelmän Aleksis Kivi. Näytelmä käy läpi Aleksis Kiven elämän ja tuotannon. Näyttelijöitä on kaksi: Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen, jotka ovat ohjanneet Aleksis Kiven yhdessä nuoren lahjakkaan Linda Wallgrenin kanssa. Mukana ovat myös muusikot: harmonikkaa soittaa Niko Kumpuvaara ja jousisoittimia Avanti!-yhtye.

Näytelmä on viihdyttävä, sivistävä ja liikuttava. Esitys sai Hesarin arvostelijalta viisi tähteä ja jos minun tähdityksilläni on väliä, niin antaisin 5/5 tähteä. Red Nose Company kiertää Suomea Aleksis Kiven kanssa. Haluaisin niiden, jotka eivät Aleksis Kivestä piittaa, näkevän tämän esityksen ja niille taas, jotka rakastavat kansalliskirjailijaamme, tämä on suorastaan pakollinen. 

Vasama ja Ruuskanen tekevät kovan työn, sillä he ovat lavalla koko esityksen ajan ja tekevät kaikki mies- ja naisroolit, kiipeilevät vaarallisen näköisesti lavasteissa, laulavat ja tanssivat. 

Kiitos Red Nose Company!

Kuva: Red Nose Company, Tero Ahonen