Smoothie

Kaktukseni on lahjomisesta ja uhkailusta huolimatta tehnyt taas kerran vain yhden kukan. Vaalenpunainen kukka roikkuu öisin supussa ja avautuu päivällä ujosti. Facen kaktusryhmässä kyseiset mehikasvit ovat näinä aikoina kukkien peittämiä. En uskaltaisi mennä kaktusryhmään, sillä en tiedä onko kaktukseni marraskuunkaktus vai joulukaktus. Jos nimeät kaktuksesi väärin, joku rientää heti korjaamaan virheen.  Kirjoitan tännekin pelkän kaktuksen, sillä en ole aiemmin kuullutkaan marraskuun kaktuksesta.  

Hesarissa evoluutiopsykologian dosentti Markus J. Rantala väittää, että ahdistuksen hoitoon tarvitaan vain ämpäri täynnä jääkylmää vettä, jonne kasvot painetaan vähintään puoleksi minuutiksi ja ahdistus helpottaa. Ehkä avantouinnin teho perustuu samaan. Kun joku asia vaivaa minua liiaksi, menen Mältinrantaan, jonka veden lämpötila oli viimeksi jo alle kahdeksan astetta. En tosin paina kasvojani veteen, mutta minua auttaa uiminenkin.  Käyn siellä vaikka ei edes ahdistaisi.

Minua on pyydetty pariinkin porukkaan. Alan heti ajatella, etten ole ollut oma itseni. Luulevat, että olen kiva, vaikka osaan olla tosi ärtyisä ja tyhmä.  "I don't care to belong to any club that will have me as a member", sanoi jo Groucho Marx aikoinaan. 

Ompelin pojalleni synttärilahjaksi collegepaidan. Ompelu meni niin maaniseksi, että surautin kaula-aukon resorin paikoilleen aamulla ennen yhdeksältä alkavaa kahvakuulajumppaa.  

Jumpaa veti tällä kertaa J, jolla on ollut tapana jumpata itse siinä edessämme 20 kilon kahvakuulalla . Sanoin edellisellä kerralla, että meitä saa neuvoa. Ehkä hän oli saanut muiltakin palautetta, sillä tällä kertaa hän ei jumpannut itse vaan katsoi, että teemme liikkeet oikein ja tarvittaessa korjasi. 

Tästä tuli tällainen smoothie. Eikö juomaan voi laittaa kaikkea: soijamaitoa, nuhjaantuneet hedelmät, vihannekset ja huolet. Jos joku toinen olisi kirjoittanut tekstin, ajattelisin, että tuolla on paljon ongelmia, vaikka oikeasti olen nykyään lähes seesteinen. 

Turussa

Kävin Turussa ja Salossa, tällä kertaa sain tosi edulliset junaliput. 

Törmäsin junassa taas kerran suomalaiseen erikoisuuteen, viereeni istunut ihminen käyttäytyi kuin minua ei olisi. Ei katsonut puoleeni saati sanonut mitään. Lösähti viereiselle istuimelle, otti tilan jakavan käsinojan käyttöönsä ja levitti vasemman jalkansa minun puolelleni. Seuraavalla kerralla joku istuu epähuomiossa päälleni.

Yövyin Turussa Birgittalaisluostarin vieraskodissa. Sain tällä kertaa kahden hengen huoneen, johon kuului yhden hengen huonetta suurempi kylppäri, kaksi laveria, kirjoituspöytä ja krusifiksi. Maksoin kuusikymmentä euroa. 

Turkuun kannattaa matkustaa. Tapasin vanhan ystäväni, kävimme lounaalla ja sen jälkeen uudistetussa Wäinö Aaltosen museossa, jonka nimi on nykyään WAM. Nyt on vallalla kummallinen museonimien lyhentämisvimma. Museo oli kuitenkin hieno! Yllä kuva Heikki Marilan maalauksesta.

Vierailimme uudessa musiikkitalossa Fuugassa, vaikka perjantaina siellä ei ollut konserttia. Talo on tyylikäs ja siihen kuuluu kattoterassi (ne ovat nykyään myös muotia). Fuugan sijainti Aura-joen rannalla on upea. Joimme kuohuviinit talon yläkerran viinibaarissa. 

Tapasin vielä toisen ystävän. Jonotin Turun tademuseoon, jossa oli Hugo Simbergin näyttely. Museoon johti pitkä parijono, olihan näyttely kiinnostava, eikä perjantaina peritty pääsymaksua. Huoneesta toiseen päästettiin aina vain pieni joukko museokävijöitä kerrallaan. 

Taide-elämyksen jälkeen söimme pitsat ja kävimme pubissa, jonka asiakaskunta oli tukevasti kännissä jo klo 20. Seuralaiseni tarjosi pikkuriikkisen lasillisen Jaloviinaa. Juoman määrä oli juuri sopiva. Luostarin vieraskotiin ehdin melkein iltauutisille. Aamulla ennen Saloon matkustamista kurkistin luostarin kirkkoon ja mietin, että miten ristinmerkki tehdään.  

 

Ylin kuva on WAM-museosta. Taiteilijan nimeä en tiedä. Kaikki valokuvani näyttävät hieman vinksahtaneilta, mutta en jaksa korjata vinoutta. On siis varmaa, että ne ovat aitoja kännykkäkuvia, eivätkä tekoälyp-kaa.   

Meditatiivinen hetki

Sain kutsun ystäväni syntymäpäivän kunniaksi järjestettyyn pieneen ortodoksiseen hartaushetkeen "kun kerran olet kirjailija". Hartaus järjestettiin synttärisankarin kotona. Ilman muuta osallistuin. 

Hartauden veti mustaan hameeseen ja paitaan pukeutunut mies. Ennen hartautta hän pujotti eteensä kultakirjaillun vaatteen ja sitoi samasta kankaasta tehdyt mansetit ranteisiinsa. Päässään hänellä oli musta hattu. Nimitän miestä tässä papiksi, joka ei mahdollisesti kerro oikein hänen asemaansa. Parempi näin. Ystäväni seinällä roikkuu ikoni ja käspaikka, joiden suuntaan me kaikki katsoimme. 

Vieraana oli kanttori, joka on myös näyttelijä ja laulaja. Hän näyttelee tällä hetkellä farssissa, joka perustuu siihen, että lavalla on neljä ovea, joista kuljetaan edestakaisin. On kuulemma riski, että ei muistakaan mistä ovesta milläkin kertaa pitää mennä. 

En tiedä onko mies virallisesti kanttori, mutta pappi puhutteli häntä kanttoriksi. Pappi ja kanttori lauloivat hartauden tekstiä, välillä pappi lauloi yksin. Ristinmerkkejä ja kevyitä kumarruksia tehtiin, paitsi minä, joka vain seisoa tönötin jäykkänä, enkä kumarrellut. Käteni pidin välillä selkäni takana, välillä tiukasti kiinni kyljissäni. 

Nautin hartauteen liittyvästä toistosta, joka tuntui meditatiiviselta. Armorikkaiden vuosien toivotuskin toistettiin niin moneen kertaan, että varmasti tehosi.  Olisipa minullekin niitä toivotettu. Pappi taisi sanoa ennen toimitusta, että uskoon kuuluu kiitollisuus ja minä olen kiittämätön.

Lopuksi saimme käydä suutelemassa ristiä, jopa minulla, ei ortodoksillakin oli lupa siihen. Olin pistänyt aika paljon huulipunaa, joten suutelin varmuuden vuoksi mahdollisimman kevyesti, ettei risti tuhriintunut. Minusta näytti, että muut hipaisivat huulillaan myös papin kättä, mutta minä en kehdannut. 

Sitten istuimme kahvipöytään, jossa oli tarjolla sen seitsemää sorttia, kuten synttärisankarin leipomaa ruisleipää, joka oli tehty 150 vuotta vanhasta juuresta. 

Ortodoksikirkolla kuulostaa olevan samoja ongelmia kuin valtiolla. Rahasta on pulaa.  Seurakuntia on yhdistetty ja Tampereen kirkon kupoli pitäisi korjata. Jotkut ehkä muistavat, että siihen iski salama kesken erään pariskunnan vihkimisen. Pappi sanoi, ettei taustalla ollut Jumala vaan ukonilma ja muuta ympäristöä otollisempi kohde salaman iskulle. Koulussa aikoinaan lauloimme, että "Hän säät ja ilmat säätää..."

Joihinkin kahvipöydän keskusteluihin minulla olisi ollut oma mielipide, mutta päätin pitää sen itselläni, sillä olinhan ystävän juhlissa (varsinaiset juhlat pidettiin kylläkin aiemmin Pub Huurteessa). 

Kuva on Tampereen ortodoksisesta kirkosta ja jos oikein ymmärsin tämä netistä vapaasti käytettäviä kuva, kuvaaja on Ksenia Bramley. Jos sen käyttö ei ole sallittua, voin ottaa poiskin, mutta kuva on aina kiva, eikä itseltäni löytynyt sopivaa.

"Ei elämää kuin peltoa voi ylittää"

Kävin eilen 65 plus -lääkärissä. Vastustin koko uudistusta, minusta nekin rahat olisi pitänyt laittaa julkiseen terveydenhuoltoon. 

Pakko myöntää, että homma toimi. Sain lääkäriajan heti ilman jonkun portsarihoitajan puhelua. Menin vastaanotolle illalla klo 20. Lääkäri oli nuori ja näpsäkkä nainen. Keuhkokuvakin otettiin saman tien, kaikki tapahtui alle tunnissa.  Hupi maksoi yhteensä 70 euroa.

Minulla on tapana epäillä vähintään agressiivista laajalle levinnyttä syöpää. Kun sitten menen lääkäriin otan reippaan "Ei minulla varmaan yhtään mitään ole" -roolin. 

Olen lukenut Pirkko Saision romaania Ilmestyskirja, joka lienee autofiktiota, niin hyvin tapahtumat natsaavat siihen mitä lehdistä olemme saaneet kirjailijan elämästä lukea. Kirjaa on monin paikoin nautinto lukea. En niin hirveästi välittänyt alun "teatterijuoruilusta". Jouduin miettimään, että kuka tämäkin on, sillä ihmisistä käytettiin nimikirjaimia. Olivathan jotkut jutut lämpöisen humoristisia tai mustaa huumoria, josta nautin. 

Pidin syöpäsairauden hoidon kuvauksesta, joka tuntui rehelliseltä ja aidolta ja uskokaa tai älkää, hauskaltakin. Laitoin lappusia kirjaston kirjan sivujen väliin, että voin palata tiettyihin kohtiin. 

Hupaisaa, että Saisio siteeraa Boris Pasternakia ihan kuten toinen suosikkini Petri Tamminen:  

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää. 

Kuva: Taito Pirkanmaan ikkuna Tammerkosken rannalla.  

Kirjailijavartti

Youtubesta löytyy Pirkkalaiskirjailijoiden tuottama Kirjailijavartti. Videossa näytän kalmankalpealta (Kirjailijavartti löytyy tästä), vaikka sivelin naamaani etukäteen meikkivoidetta ja poskipunaa. 

Tekoälyä käytettiin promokuvan taustan yhtenäistämiseen. Samalla se pirulainen vaihtoi silmieni värin sinisestä ruskeaan, ripusti kaulaani pelottavan mustan sydämen, vahvisti hiuksiani ja siloitti naamaani. Tekoäly ei näytä olevan kovin häävi kampaaja. Sen vahvuudet lienevät muuallla. Epäaito kuvani on nähtävissä tuossa yläpuolella.

Kuva ei enää kerro enemmän kuin tuhat sanaa ja lisäksi se valehtelee niin, ettei sitä välttämättä heti huomaa. 

Tekoälyvihastani huolimatta tutkin terveysasioita AI:n avulla. Se lähestyi ongelmaa aivan kuten hyvä sisätautilääkäri tekisi. Tekoäly tulee muuttamaan lääkärin työtä, sillä vaikka lääkäri ei edes sitä käyttäisi, niin potilaat tulevat niin tekemään. 

Luen Pirkko Saision autofiktiivista romaania Ilmestyskirja, jossa hän kertoo sairastumisestaan syöpään. Samalla hän muistelee menneitä. Saisio kertoo ihailustaan K.K:ta kohtaan ja toisaalta K.K:n sairastumisesta dementiaan. Ei tarvitse olla suurikaan teatteritietäjä, että osaa nimetä K.K:n Kaisa Korhoseksi. Mietin, että onko tämä reilua.  Monet muutkin teatteri-ihmiset esiintyvät kirjassa sopivan huterasti naamioituina. 

Kirjan lukeminen on joka tapauksessa monin paikoin nautinto. 

 

Slow Fashion

Olen ommellut elämäni ensimmäisen mekon melkein valmiiksi. Kävin tänään pienessä nappiliikkeessä ostamassa mekkooni yhden hakasen (0.9 e). 

Punatakkinen asiakas ennen minua valitsi puuduttavan kauan ompelulankaa. Jonossa odotti myös nuorempi nainen, joka osti erivärisiä hapsunauhoja. Semmoinen olisi vinkeä hameen helmassa tai lampunvarjostimessa.  

Työssä ollessani en kestänyt ruokailijoita, jotka valitsivat pitkään ja hartaasti perunoita ja salaatinlehtiä noutopöydän laareista.

Kotitalossani tehtiin kuntoarvio, joka ei ollut kovin mairitteleva. Onhan toisaalta talolla ikää: Ensi vuonna tulee 90 vuotta täyteen. Taloon on joskus osunut pommikin. Kuntoarvioon kuului myös kuvia, yhden kuvan paikansin omaan kylppäriini. Kuva oli otettu hanasta ja tunnistin sen vieressä seisovan kipon, jossa säilytän meikkisiveltimiä ja muuta sälää. 

Ompelutyöstäni vielä: on pikamuotia, mutta mekkoni on slow fashionia, sen verran sen tekemiseen menee aikaa.