lauantai 16. maaliskuuta 2019

Käsilaukku

Tampere Filharmonian konsertissa vieressäni istuva mies rapisutti ohjelmalehtistä ja tuoksahti pesemättömälle neulepaidalle. Kun musiikki ja omat ajatukset veivät mennessään, ei noita pieniä riesoja enää huomannut.

Minusta on aina ollut kiva olla nainen. En kuitenkaan hallitse käsilaukkuja, en osaa ostaa niitä ja tunnen itseni jotenkin hölmöksi epäkäytännöllinen rosvomagneetti kädessäni. En edes tiedä miten pientä söpöä laukkua roikotetaan. On kaikkein mukavinta liikkua ilman tuota lisäkettä, joka helposti unohtuu johonkin.

Olen taistellut roiston kanssa käsilaukustani Barcelonassa (laukussani oli huulipuna ja paperinenäliinoja, pankkikortin ja rahat olin piilottanut farkkutakin taskuun). Kun tuo mies yritti viedä omaisuuttani, valtasi minut alkukantainen taistelutahto. Me kiskoimme yhdessä laukkuni hihnaa ja minä lopulta voitin. Oikeastaan rosvo lähti karkuun kun paikalle alkoi ilmaantua porukkaa. Sain pitää nenäliinani ja huulipunani.

Eräs tuttavani kuljettaa mukanaan ravintolapöytään kiinnitettävää käsilaukun pidikettä, johon laukun voi ruokailun ajaksi ripustaa.

Käsilaukkuun kertyy kaikenlaista turhaa, eikä sieltä löydä mitään. Tätä ongelmaa voi korjata käsilaukun organisoijalla, josta löytyy lokero kaikelle. Kun käsilaukkua penkoo, lentää sieltä vieläkin lattialle pari tamponia. 

Konsertin väliajalla katselin pikkuisen jo kuivahtaneita kausikorttinaisia, joiden käsistä roikkui kalliin näköinen laukku ja mietin, että mitä he niissä kuljettavat. Laukkua roikotetaan käsi suorana, laukun hihna asetetaan kyynärtaipeeseen tai laukkua puristetaan kainalossa. Aina se on tiellä.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Kaikki kirjailijat ovat amatöörejä

Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelmassa "Ja sydän oli minun" pohditaan kirjoittamisen vaikeutta (kirjoittamisen ongelmista voi aina kirjoittaa jos ei muuta kirjoittamista keksi). Kaunokirjallisuuteen laajasti perehtynyt esseisti kertoo myös kustannustoimittajan työstä, kirjojen kustantamisesta ja kirjallisuudesta muutenkin.

Löysin kirjasta tällaisen Knausgård-sitaatin "Tätä nykyä tiedän, että kaikki kirjailijat ovat amatöörejä ja heitä yhdistänee vain se, etteivät he tiedä, miten romaani, novelli tai runo kuluu kirjoittaa... Ja samasta syystä vain ihmiset, jotka eivät osaa kirjoittaa, voivat kirjoittaa. Sillä jos tottumus pääsee kaunokirjallisuuteen, ei voi enää puhua kaunokirjallisuudesta, vaan yhdestä elämän tukirangasta muiden joukosta." Kovin lohdullista.

Sara Enholm Hielm, joka työskentelee kustannustoimittajana, tuntuu kovin inspiroituneen Knausgårdista ja päätyy kirjassaan avautumaan välillä vähän kiusaannuttavasti intiimeistä asioista, jotka tuntuvat jotenkin irrallisilta ja vähemmän kiinnostavilta kuin kirjan muu sisältö. "Ja sydän oli minun" on joka tapauksessa mielenkiintoista luettavaa kaikille niille, jotka kirjoittavat tai haluavat tietää miten kirjat syntyvät.

Kirjan kirjoittaja asui perheineen Roomassa vuoden verran. Kaupungissa luulisi tekstiä pulppuavan, mutta ei se kirjoittaminen ollut siellä sen helpompaa kuin kylmässä ja töykeässä Suomessakaan.

Allekirjoitin kustannussopimuksen ja nyt lähinnä hirvittää. Vaikka käsikirjoitus on olemassa, niin eihän sitä tiedä tuleeko siitä minkäänlaista romaania. Häpeämään sitä joutuu joka tapauksessa.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Nero

Olen seurannut passiivisesti ragdoll-kissan omistajien face-ryhmää. Miksi naiset käyttävät siellä itsestään nimitystä mamma? Päivityksissä korostetaan kissan ylivertaisuutta ja omaa asemaa lemmikin palvelijana. Ei kai sitä kukaan ihan tosissaan ota vaikka kyllä niitä katteja siellä kovin palvotaan.

Olen tämänkin kertonut, mutta kerron sen uudestaan. Lääkärin urani alkuvaiheessa ihmettelin miehiä, jotka  sanoivat  "Tulin kun äiti käski". Lääkäriin turvautuminen ei siis ollut oma ajatus, eikä osoittanut heikkoutta. Meni hetki ennen kuin ymmärsin, että äiti tarkoitti vaimoa.  Mammakaan ei siis tarkoita kissan äitiä.

Kun jonkun sanotaan olevan nero, oletatko heti että kyseessä on nainen? Todennäköisesti et.

Isäni äiti piti isääni melkein jumalasta seuraavana. Hänen mielestään isästä olisi pitänyt tulla pappi. Pappi oli todennäköisesti suurinta mitä mummo pystyi kuvittelemaan. Mummoni väitti, että opettaja kähvelsi itselleen isäni piirrustukset. Niin hyviä ne kuulemma olivat.  Eihän se tietenkään ollut totta.

Isästä tuli sitten lopulta meteorologi. Lapsena piirtelimme yhdessä papereille, joiden kääntöpuolille oli painettu sääkarttoja.  


tiistai 12. maaliskuuta 2019

Elämänhallinta

Eräs asiakas ihmetteli kirjastonhoitajalle, että miksi koirien koossa on niin paljon suurempi variaatio kuin kissojen. Miksi? Kuvittelen nyt mielessäni tanskandoggin kokoista Kerttua sohvan repimispuuhissa.

Eräs kaverini on asentanut puhelimeensa sellaisen terveyssovelluksen ja pitihän minunkin tehdä samoin.  Jouduin tänään ohittamaan kotioveni, sillä en ollut vielä päässyt päivän askeltavoitteeseen.

Ravinnetase on huomattavasti helpompi saavuttaa. Ruokamäärissä on helppo huijata, unohtaa vain merkitä aamupalaleivälle laittamansa juustoviipaleen. Juustossa on käsittämätön määrä kaloreita, samaten karjalanpiirakassa, jota olen pitänyt vaarattomana eineenä.

Olen tänään syönyt aamiaisen (Lidlin karjalanpiirakka), aamupalan (Lidlin karjalanpiirakka), lounaan (linssikeitto), iltapäivän välipalan, päivällisen (linssikeitto) ja iltapalan (Lidlin karjalanpiirakka). Näin ne pylpyrät on sovelluksessa nimetty.

Ohjelma onnitteli minua tehokkaasta pyöräilystä ja ilmoitti pyöräilynopeudekseni 243.9 km tunnissa ja kannusti edelleen parantamaan vauhtia.

Ohjelmaa käyttäessä tulee valheellinen kuvitelma siitä, että elämäänsä voi hallita.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kiitos Tampere film festival

E ehdotti, että lyhytelokuvafestivaalien lisäksi voitaisiin järjestää festivaalit, joilla näytettäisiin mahdollisimman pitkiä taide-elokuvia. Miten olisi filmi, jossa kärpänen kävelisi lahonneella puunoksalla kolme tuntia? Taustaääniksi ehdotan piinaavaa ininää. Siinä punnitaan kuka on todellinen elokuvaihminen.

Bulgarialaistaustaisen, kanadalaisen,Theodore Ushevin (1968) lyhytanimaatioista tuli mieleen taidegrafiikka. Yksi esitetyistä animaatioista oli puhtaasti abstrakti, muista löytyi tarina. Ushev sanoi piirtävänsä kaiken ihan itse.

Sympaattinen Ushev kertoi tehneensä yhden animaation omalla verellään (kyseinen animaatio esitettiin toisessa näytöksessä, jota en nähnyt). Veren valutti ohjaajan sisko Bulgariassa, jossa kuulemma voi tehdä mitä vaan. Ushev kuljetti veriputket salaa Kanadaan lentokoneessa ja pelkäsi jäävänsä kiinni. Verta on vieläkin tallessa pakastimessa.

Kokonaisuudessa nimeltään "Suku on pahin", esitettiin pari hulvatonta dokumenttia, toinen (intialainen Tungrus) kertoi perhettä terrorisoivasta kukosta ja toinen (kosovalainen Ne Mes) siitä kun perheenjäsenet joutuvat työskentelemään muualla ja kotipaikkakunnalle rakennetaan talot (jokaiselle veljekselle identtiset, tyttärille ei tietenkään taloja tehdä).

Born in Gambia toi mieleen, että samaan aikaan kun meillä länsimaissa tuohdutaan siitä, että joku mies katsoo naista väärällä tavalla, toisaalla naisilla ei ole minkäänlaista arvoa vaan nuoria tyttöjä silvotaan ja naitetaan pakolla vanhoille miehille.

Kritiikkinä voisin mainita, että elokuvien äänet oli säädetty niin kovalle, että kuulo oli vaarassa. Onko nykyään elokuviin tultava tulpat korvissa? 

Kiitos taas Tampere film festival aivoja myllertävistä kokemuksista. Jonkun verran nähtiin myös tekotaiteellista p-kaa hermoja raastavilla äänitehosteilla. Moni hieno elokuva jäi minulta nytkin mainitsematta.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Piitles-tyyny

Ystäväpariskunta tuli kylään ja sain S:ltä lahjaksi Piitles-tyynyn, jonka hän on omilla kätösillään kirjaillut.  Aloitin aamuni tyynyn kuvioita ihailemalla, kunhan olin ensin kiroillut Kertun, joka herätti minut viiden jälkeen ja nukkuu nyt makeasti. Tyynyn kuvat on kerätty eri Beatles-albumeista. Voin olla varma, ettei kenenkään muun sohvaa korista ihan vastavaa käsityö. 

S ja E osallistuivat ensimmäistä kertaa Filkkareille ja jännitin, ovatko elokuvat hyviä ja pitävätkö he niistä. Jos olisi ollut mahdollista olisin henkilökohtaisesti valinnut jokaisen filmin, mutta tämä oli nyt arpapeliä. Lyhärit olivat hyviä ja sitten vähän huonompia. Näimme elokuvia Ranskasta, Australiasta, Italiasta, Japanista, Puolasta, Englannista, Venäjältä, Nepalista, Azerbaidzanista ja Romaniasta.

Mieleeni jäivät varsinkin lyhytelokuva mieleltään järkkyneestä isästä (All these creatures), jäniksenkorvaisesta nuoresta miehestä (Bunny) ja romanialaisesta isästä, jonka poika kirjoittaa kirjeen joulupukille (The Chistmas gift).

Haluaisin unohtaa dokumentin tanskalaisesta eläintarhasta, jossa eläintarhan työntekijät pilkkovat hymyillen ja välillä naureskellen leijonaa, joka on tapettu, koska se on "ylimääräinen".  Tilaisuutta seuraavat lapsikatsojat ja heidän kameroiden kanssa heiluvat vanhempansa. Työntekijöiden toiminta tuntuu ruumiin häpäisemiseltä (In a lion). 

Tänään tulee K ja Filkkarit jatkuvat.