lauantai 2. maaliskuuta 2024

Varas

Mietin miten kummallisia me ihmiset olemme. Minä ainakin yllätän itseni toistuvasti. 

Tiistaina, samaan aikaan kun venyttelin kuntosaliryhmän jälkeen, siinä lähellä vanhempi pariskunta pueskeli ulkovaatteita päälleen. Mies sanoi minulle "Olet tosi hyväkuntoinen" ja hänen vaimonsa sanoi "Teet isoilla painoilla".  Normaali-ihminen ei kommentoisi mitenkään, korkeintaan myöntelisi tai sanoisi, etteivät ne painot niin suuria ole (eivät muuten olekaan) tai  pidän nykyään liikunnasta (koulussa en tykännyt urheilutunneista, olin pieni ja heiveröinen), mutta minäpä sanoin "Meidän suvussa ollaan ensin hyväkuntoisia ja sitten sairastutaan dementiaan". Ei se edes pidä paikkaansa, isäni suvussa ei ole tietääkseni ainoatakaan dementikkoa, äitini suvussa on.

Näin saksalaisen elokuvan Opettajainhuone. Päähenkilöä näyttellyt nainen oli kyllä erinomainen, mutta jotenkin elokuva jätti minut kylmäksi. Mitenköhän amerikkalaiset olisivat tehneet saman tarinan. Loppuun olisi sijoitettu katharsis.  Itkua, naurua, sovintoa, elämän tarkoituksen ymmärtämistä, halauksia ja kävelyä kohti auringonlaskua tai -nousua.

Elokuvassa joku varastaa rahaa. Asiasta syytetään koululaista, joka on maahanmuuttaja (opettajankin suku on Puolasta).  Kumpikaan heistä ei ole syyllinen (opettajaa ei edes epäillä). No varas löytyy ja kaikenlaista hämminkiä aiheutuu, en jaksa selittää. 

Omassa koulussani rehtorin vaimo toimi kanslistina. Pariskunta varasti ainakin koulun ruokarahoja (kouluruokailusta piti maksaa itse ja rehtori kuulutti toistuvasti, että ruokalaskut pitää hoitaa heti). He jäivät eläkkeelle, kun asia paljastui.  En tiedä tehtiinkö poliisitutkintaa. Saisikohan siitä elokuvan?   

Ilker Çatakin ohjaama Opettajainhuone on kilpaillut monessa paikassa Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet kanssa. Pidin  Kaurismäen elokuvasta enemmän.



keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Lydia the tattooed lady


Linnunlaulua. Pikkuisen kevättä on ilmassa ja vielä enemmän vaatekaupoissa, mutta ei sieluissa (tai varmaan joidenkin sieluissa on). Mämmiä ja pääsiäismunia voi jo ostaa, laskiaispullat ja runebergintortut on siivottu alta pois.  

Kuuntelin tänä aamuna kävellessäni Louis Therouxin podcastia, jossa hän kertoo, ettei haluaisi mennä juhliin, mutta menee kuitenkin. Mies on yksi maailman tunnetuimpia dokumentaristeja, mutta hänelläkin on etukäteisahdistusta sosiaalisiin tilateisiin liittyen.  Tästä saa helposti sellaisen käsityksen, että jotkut juhlat olisivat tulossa. Vakuutan, ettei näin ole.

Kyynärvarteeni on eilen tatuoitu pieni kukkakimppu. Vaatimattomia luonnonkukkia. Kukat ovat vielä suojassa muovin alla ja pientä katumusta ilmassa, vaikka tuskin kukaan edes huomaa kuvaa, sillä se sijaitsee kyynärvarren sisäpuolella.  

Tatutointitila näytti ihan kampaamolta tai kosmetologin vastaanotolta. Valoisalta. Ei tummia seiniä, eikä lihaksikkaita könsikkäitä. Toimenpide ei sattunut, mutta tuntui epämiellyttävältä. Ihan kuin nainen olisi käsitellyt kyynärtaipeen ihoa, vaikka hän piirsi kuvan alemmaksi. Hämmästelen ihmisiä, joiden iho on tatuointien peitossa, miten he ovat jaksaneet maata riittävän pitkään jonkun kiusattavana.  Ennen toimenpidettä piti allekirjoittaa paperi, jossa vakuutin, etten ole humalassa.  No oli paperissa muutakin.

Tatuoija sanoi, että hän piirtää mieluiten luontoa, kasveja ja hyönteisiä. Hän nauttii käsillä tekemisestä. Nainen oli ommellut itselleen asun keskiaikamarkkinoita varten omin kätösin, ilman ompelukonetta. 

Voi tietty miettiä miksi myöhäiskeski-ikäinen nainen ottaa tatuoinnin, säästäisi nekin rahat lapsilleen tai hautajaisiinsa.  En tiedä. Epäilen tämän jäävän viimeiseksi, vaikka olen kuullut, että kun tälle tielle lähtee, ei paluuta ole. Näin kävi Lydialle:

Oh Lydia, oh, Lydia, say have you met LydiaOh, Lydia, the tattooed ladyShe has eyes that folks adore soAnd a torso even more soLydia, oh, Lydia, that encyclopediaOh, Lydia, the queen of them allOn her back is the Battle of WaterlooBeside it the Wreck of the Hesperus tooAnd proudly above the waves The Red, White and BlueYou can learn a lot from Lydia
 
(Ensimmäinen säkeistö Groucho Marxin sanoittamasta laulusta Lydia the tattooed lady.)

 


lauantai 24. helmikuuta 2024

Vierailulla


Kävin torstaina Salossa. En tavannut Salon suurta poikaa Sauli Niinistöä, joka vieraili paikkakunnalla samaan aikaan. Väitettiin, että Niinistö liikuttui entisessä kotikaupungissaan kyyneliin, mutta epäilen kyynelehtimisen liittyneen kyynelnesteen ominaisuuksiin ja viimaan, joka kaupungissa puhalsi. Kyyneliä pidettiin söpöinä, olivathan ne presidentin kyyneleitä ja niitä pidettiin osoituksena siitä, että presidentilläkin on tunteet.

Minulle Salo on vain harmaa kaupunki, jonne on vaikea matkustaa Tampereelta ja jossa asuu nykyään sukulaisia, silti simäni valuivat kyynelnestettä. Kyynelehtiminen liittyi kyynelnesteen koostumuksen huonontumiseen ja erikoista kyllä kuiviin silmiin. Kyynelten laatukin voi huonontua.

Salon taidemuseossa oli esillä kiinalaisen valokuvaajan ja arkkitehdin Cheng Jiagangin töitä. Lavastetuissa kookkaissa valokuvissa naispuoliset näyttelijäopiskelijat poseerasivat terästehtaassa, kaivoksessa ja ihmisten muokkaaman luonnon keskellä kuin sievät nuket.  Isäni eteni näyttelyssä kuvalta toiselle sellaista vauhtia, etten tahtonut pysyä perässä. Epäilen, että hän tuli näyttelyyn ihan vaan minun takiani.

Vaihdoimme isän huonekasveihin mullat ja suuremmat ruukut.  Miksi moni tylsä työ muuttuu vieraassa ympäristössä siedettäväksi? Omat kasvini joutuvat kitumaan ilman tuoretta multaa ja lisäelintilaa. Ruukut puristavat kivuliaasti juuria ties monettako vuotta. Lapsillekin ostetaan uudet kengät. Ehkä joku naapuri voisi huoltaa kasvini, minä voisin vaihtaa naapurin kukkamullat.

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Kävelyuskonto


Uskoni kävelemisen uudistavaan voimaan on vankkumaton. Voisin perustaa kävelyuskonnon.  Kukaan ei ole vielä oikein keksinyt miten kävelyn voisi kaupallistaa, onhan se ikävästi ihan ilmaista.

Luin muuten jostain, että jokamiehenoikeudet ovat kaksiteräinen miekka. Metsänomistajat voivat surutta parturoida omistamansa metsikön, kun tietävät, että voihan sitä kävellä jossain toisessa metsässä.

Kävelin eilen yhteen kirjoitusjuttuun ja matkalla keksin mielestäni erinomaisen kirjaidean. Tänä aamuna heräsin nuhjuisena ja alakuloisena, mutta vedin jalkoihini nastalenkkarit ja lähdin Pyhäjärven rantamille kävelemään. Siitä koitui ihan välitöntä hyötyä sekä ruumiille että sielulle . Matkalla mietin yhden ihmisen tekstiä ja sitä miten  kävisi, jos kyseisen tarinan henkilö olisi miehen sijaan nainen. Innostuin asiasta, joka ei kuulu minulle tippaakaan. Sitten keksin kaikenlaista uutta omaan käsikirjoitukseeni, jota nyt muokkaan. Sitä tuskin koskaan julkaistaan. Tähän pessimistiseen ajatukseen ei edes kävely auttanut.

Illalla kotiin palatessani näin Hämeensillalla Aleksei Navalnyin muistokukat ja -kynttilät ja liikutuin. 

Yksi viherkasvini kasvatti käärmemäisen kaljun varren, joka päästä sojotti kaksi vihreää lehteä.  Olin kasvutavasta kasvin kanssa eri mieltä. Varresta putosivat kaikki lehdet ja tilalla törröttivät nekroosiin menneet tyngät. Repäisin kasvin juurineen mullasta, leikkasin varresta kaksikymmentä senttiä ja tökkäsin loput takaisin multaan. Nyt hän on alkanut pukata uusia vetreitä lehtiä. Kiitän kasvia ymmärryksestä ja luottamuksesta.

sunnuntai 18. helmikuuta 2024

Pelkuri

Kun ei ole mitään kirjoitettavaa, voi klassisesti kirjoittaa siitä, ettei asiaa ole.  Sain tästä jo seitsemäntoista sanaa. 

Kävelen usein kaupan ohitse, jossa myydään söpöjä kyniä, muistikirjoja, tarroja ja Tarot-kortteja. Ikkunan somistuksena seisoo kaksi muovista bambia. Liikehuoneisto on melko tilava, eikä siellä juurikaan näy asiakkaita. Epäilen, että liikettä käytetään rahanpesuun. 

Valitin ystävälle, etten saanut edellisestä työpaikastani teelusikoita täyttäessäni tasavuosia. Ylihoitaja ojensi syntymäpäiväteelusikat saman klinikan hoitajalle, mutta ei minulle. Syyksi hän sanoi puuttuvan virkasuhteeni. Hoitaja on nauttinut alpakkalusikoistaan (epäilen, etteivät teelusikat olleet hopeaa) nyt kahdeksantoista vuoden ajan. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin. Tämmöinen trauma löytyy menneisyydestäni. Ehkä se ei ole suuri, mutta pieni lisätaakka kuitenkin.

Pitäisi kirjoittaa Aleksei Navalnyistä, joka oli käsittämättömän rohkea mies, eikä tämmöinen nynnypelkuri kuten minä, joka olen harkinnut tatuoinnin ottamista kahdenkymmenen vuoden ajan (en ole vieläkään ottanut) ja jännitän juhliin menemistä. Mitään juhlia ei tällä hetkellä ole edes tiedossa. Jännitän valmiiksi.

torstai 15. helmikuuta 2024

Hesassa


Kävin eilen Hesassa (pitää kuulemma sanoa stadissa, mutta minä käyn sitkeästi Hesassa). Sain loppuun asti jännittää, kulkevatko junat. Kyllä kulkivat. Paluumatkalla 20.24 Pendolino oli vaihtunut IC-junaksi, joka saapui lopulta Tampereelle vartin verran myöhässä. 


Suomen valokuvataiteen museon  K1 Kämp galleriassa oli esillä Pentti Sammallahden (s.1950) valokuvia otsikolla Me kaksi (sopi hyvin ystävänpäivään). N sanoi, että sammal on toisin päin lammas. Jotain sopivan ystävällistä ja pehmeää (ei suinkaan laimeaa) on kuvissakin. 

Luettuani näyttelyn esittelytekstit, huomasin, että taiteilija rajaa kuviinsa melkein aina kaksi ihmistä, eläintä tai eläimen ja ihmisen. Kuvat ovat usein lempeän humoristisia, mutta eivät koskaan teennäisiä. Sammallahti tekee perinteisiä mustavalkokuvia, filmille tallennettuja ja pimiössä työstettyjä. Näyttely olisi hieno treffipaikka, sinne voisi sopia tapaamisen vaikka ystävän kanssa. 


Tm-galleria tarjosi melkeinpä edellä mainitun valokuvanäyttelyn vastakohdan. Taiteilijan (Minjee Hwang Kim) surullisia omakuvia, jotka hän on piirtänyt peiliä käyttäen. Kuvista löytyy monesti jotain vähän vinksahtanutta, jotain, joka jää vaivaamaan. Taiteilija tuijottaa palamatonta tulitikkua ja silmistä heijastuu tuli. Silmissä on muutenkin aina jotain kummallista. 

Seuraavaksi menin ison kustantamon tilaisuuteen, ensin tuntia liian aikaisin. Tunnen itseni niissä piireissä lapseksi, jota ei huolita mukaan kaikkiin leikkeihin.