Kumma juttu

Sisätautiseniorien tapaaminen Kuopiossa oli yllättävän kiva. Näiden tilaisuuksien sujuminen on riippuvainen siitä, mihin pöytään onnistuu rynnäköimään. Tällä kertaa suoritus oli varsin hyvä. 

Olin valinnut kasvisruoan. Jokainen sai lapun, jossa luki oma nimi sekä mitä ruokaa tulisi saamaan. Vastapäätäni istuvan miehen lapussa luki Possun poski. Lipussani luki kukkakaali ja omena. Lopulta annos oli maukas, tosin pienehkö. Alkuun sai kahmia evästä alkuruokapöydästä, joten kyllä minä pärjäsin. Tulee aina mieleen se Antti Holman "Raastepöyästä voep alottaa"-slogan.

Joku mies piti esityksen terveydenhuollon nykytilasta ja minä kurkin sillä aikaa varovasti kännykkääni. 

Kävin Kuopion taidemuseossa (sillä on nykyään hassu nimi KUMMA) ja VB-valokuvakeskuksessa, sillä minulla on museokortti. Kuopioon on iskenyt kansainvälinen lyhennevillitys. 

Taidemuseossa esiteltiin 80-luvun  villien kuopiolaisten miestaiteilijoden töitä, uusekspressionismia. VB-valokuvakeskuksessa oli esillä Tiina Itkosen valokuvia Grönlannista. 

Kävin kylässä ystävieni S:n ja E:n luona ja sain yöpyä Beatles-lakanoissa. Mietimme miksi ihmisen on vaikea suorittaa montaa asiaa päivässä. Jos minulla on meno kahdelta, alan suunnitella heti aamusta, milloin syön, milloin käyn suihkussa, pesenkö hiukseni ja mitä laitan päälleni. Kuljen ympäriinsä siirtelemässä tavaroita, luen runon, mutta sitten en haluakaan lukea runoja, luen sivun verran romaania  ja sitten kuitenkin katson somesta kuvia jonkun vieraan ihmisen bileistä. Pyyhin yläpölyt. Makaan sohvalla ja mittaan aikaa menooni. En missään nimessä lähde kotoani mihinkään ennen puolta kahta. 

Kuopiossa tunsin outoja häivähdyksiä menneisyydestä, eivätkä kaikki häivähdykset tuntuneet mukavilta. Häivähdykset tulivat kaikkien aistien kautta. Jälkeenpäin olin väsynyt kuin koirat, jotka nuuskivat lenkillä toisten hurttien kusilänttejä. Palasin kotiin sunnuntaina ja nukuin kahden tunnin päiväunet. 

Ylimmässä kuvassa näkyy Kuopion kauppahalli, seuraavassa Pentti Meklinin maalaus ja alimmassa Tiina Itkosen valokuva Grönlannista. 

Lurex-lumi

Istun Pieksämäen junassa, Pieksämäellä vaihdan Kuopion junaan. 

Junahenkilökunta ei puhu savon murretta, olen pettynyt, luotan asian korjaantuvan välillä Pieksämäki-Kuopio. Pieksämäen junassa ei ole ravintolavaunua, eikä kärry kierrä, mutta eväitä voi noutaa vaunusta neljä. En taida viitsiä.

Ajauduin tänä aamuna someväittelyyn lääkärien toiminnasta, vaikka olen vannonut, etten enää koskaan puolusta ammattikuntaani. En vaan jaksa. Olemme joidenkin silmissä ahneita paskiaisia. Jotkut varmaan ovatkin. 

Isäni oli aikoinaan sitä mieltä, että meteorologit ovat Suomen vihatuin ammattikunta. Ehkä ennustukset ovat parantuneet ja televisiometeorologit hymyilevät kivasti. En ole havainnut meteorologivihaa.

Ulkona paistaa aurinko, hanget kimaltavat kuin niille olisi levitelty lurexia ja saatan kuvitella askelten narinan hangella.  Uimapaikkani on jäätynyt melkein umpeen. Vesi on niin matalalla, että alin rappunen hädin tuskin peittyy. 

Juna seisoo Oriveden asemalla.  Juna ei enää jyskytä kulkiessaan. 

Luen romaanini taittovedoksia ja olen varma, ettei kukaan tykkää siitä.  

Päivähiprakka

Kävin N:n kanssa Telakalla, josta saa ostaa eläkeläisalennusviiniä: (12 cl) maksaa 5 euroa. Menimme ravintolaan klo 15. Minun piti tuoda lainaksi Claire Keeganin uusin suomennos. N oli tavannut kustantajaansa ennen tapaamistamme. Joimme kaksi lasillista viiniä ja olin kotona joskus puoli kuuden aikaan. Tämä on eläkeläiselle sopiva tapa juopotella. 

Julkaisin kuvani ja Telakka-käyntini somessa ja sain paljon tykkäyksia mainostettuani päivähiprakkaa. Sitten minua alkoi hävettää, joillekin alkoholi voi olla ongelma jne. En ollut pyytänyt N:ltä lupaa hänen nimensä mainitsemiseen. Aloin sensuroida itseäni. Monihan sanookin, ettei nykyään saa sanoa mitään. En näyttänyt kuvassa edes kovin hyvältä.

Poistin julkaisun. 

Juopottelun jälkeen söin, neuloin, luin ja katsoin taas kerran Sofia Coppolan elokuvan Losti in Translation, joka on suosikkini.  Siinä nuori nainen( Scarlett Johansson) haahuilee yksin Tokiossa ja luuhaa hotellihuoneessaan, ei saa nukuttua, on pitkästynyt ja yksinäinen, sillä hänen miehensä tekee koko ajan töitä. Vanhempi mies (ihana Bill Murray) on tullut kuvaamaan kaupunkiin viskimainosta. Hän tekee sen rahasta ja haluaisi mieluummin tehdä elokuvaa. Kotona asiat eivät ole kovin hyvin. Hän asuu samassa hotellissa nuoren pariskunnan kanssa.

Elokuvassa ei tapahdu paljonkaan, siinä ei ole varsinaista romanttista rakkaustarinaa, mutta rakastan elokuvaa silti. Olin unohtanut joitakin kohtauksia, suurimman osan muistin. Yksi katse voi olla suuri tapahtuma. Tokiokaan ei ole elokuvan kannalta kovin tärkeä, voisihan se olla joku toinenkin suuri kaupunki, mutta onneksi se on Tokio.  Lost in Translation kertoo yksinäisyydestä ja toisaalta kahden ihmisen lyhyestä kohtaamisesta. Siinä on jotain lämpimämpää kuin villapaidassa tai siinä viskissä, jota Bill mainostaa. Lasissa onkin vain teetä.  

Palaan vielä alun "juopotteluun". Luin Tove Janssonin Muumi-kertomuksia ja poimin tämän tarinasta Hattivattien salaisuus: "Ajatella, jos ei voisi koskaan tulla iloiseksi tai pettyä, mietti isä veneen kiitäessä läpi myrskyn. Ei koskaan voisi pitää kenestäkään ei  suuttua eikä antaa anteeksi. Ei koskaan voisi nukkua eikä palella, ei koskaan erehtyä, ei tuntea vatsakipua eikä toipua siitä, ei viettää syntymäpäivää, ei juoda olutta eikä tuntea omantunnonvaivoja..."

Väärä pulla

Jokin aika sitten tunsin sydämessäni jatkuvasti inhottavia muljahduksia. Päädyttiin tekemään lähete Holter-tutkimukseen. Samalla kun sain ajan rytmin seurantaan, muljahdukset vähenivät huomattavasti. Alkoi hävettää koko homma.

Kävin eilen hakemassa TAYS:sta rytmin seurantaan tarvittavat vermeet. Rintakehälleni liimattiin elektrodit ja kannan kännykkää pienempää tutkimuslaitetta mukanani. Seuranta kestää vuorokauden. Kerroin hoitajalle, että minua hävettää, sillä nyt niitä rytmihäiriötuntemuksia ei juurikaan ole. Hoitaja sanoi, ettei tarvitse hävetä ja että moni sanoo samaa. 

Nukuin huonosti. Sydän on muljahtanut korkeintaan pari kertaa. Toivon, että se muljahtelisi enemmän.

Oli jännä seurata sitä hoitajaa. Hän oli tosi ystävällinen, mutta huomasi, että hän oli toistanut samat löpinät monta kertaa. Puhe oli jonkinlaista ammattipuhetta, asiallista, mutta rentoa. Olen varma, että hän kommunikoi kahvihuoneessa ihan toisella tavalla. Tämä ei siis ole kritiikkiä!

Minun pitää kirjata ylös kaikki tekemiseni. Siinä kävelemisiäni, lukemisiani, neulomisiani ja television katselemisiani kirjatessani minulle tuli sellainen olo, että olen turha ihminen. Oli pakko vaihtaa lakanat ja pestä pyykkiä (kirjasin seurantapaperille kevyitä taloustöitä). En ihmettele niitä, jotka haluavat leikata eläkkeitä. Teki mieli lisätä paperiin, että minulta julkaistaan kirja maaliskuussa.

Aloin heti suunnitella interrailia (ostin lipun silloin, kun se oli tarjouksessa). Ajattelin lähteä matkalle yksin ja minusta tuntuu, että Norja olisi turvallinen maa ja siellä on kauniita junareittejä. Yllätyin iloisesti, sillä jopa Oslosta löytyy edullisiakin yöpymispaikkoja.  

Kävelin eilen ihan varta vasten kahvila Puustiin laskiaispullakahveille. Valitsin veriappelsiinipullan. Pullan hillo maistui vadelmalta. Myyjä tuli sanomaan minulle, että oli tuonut väärän pullan. Hän oli kirjoittanut lapulle vadelma, vaikka olisi pitänyt kirjoittaa appelsiini. Lohdutin häntä, että noin minullekin aina käy, vaikka eihän se ollut totta. Sain vielä sen veriappelsiinipullankin ja se odottaa minua jääkaapissa. 

Kuvassa: väärä pulla.  

Runebergin vaimo

Kävin eilen tutun hammaslääkärin vastaanotolla hammastarkastuksessa. Ensin hän sanoi "Kivat samettihousut, mistä olet nuo ostanut". Seurasi keskustelua housuistani. Seuraavaksi hän kurkisti kengänpohjiani ja sanoi, että taitavat olla Icebug-kitkakengät ja minä myönsin näin olevan. Eivät erityisen pitävät. Kerroin kenkien olevan vanhat, sen näkee kyllä ilman kertomistakin. Hän hypisteli villapaitaani, jonka olen itse neulonut. Sen jälkeen hän alkoi tökkiä hampaitani. Oikein miellyttävä käynti. 

En ole kertonut hänelle, että lääkitsen itseäni vähän etukäteen, sillä se ultraäänijuttu tuntuu ikävältä. Tuskin Buranasta ja Panadolista on suurta hyötyä, mutta henkisesti on helpompaa.  

Tänään on Runebergin päivä. N sanoo, että kansallisrunoilijamme oli kamala pukki. Hän petti vaimoaan useiden naisten kanssa. 

Minua alkoi kiinnostaa, millainen hänen vaimonsa Frederika oli. Etsin tietoa netistä ja ilmeni, ettei Frederika ollut mikään turha tyyppi. Nainen kirjoitti ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin, Topelius kylläkin ennätti julkaista ensin, sillä F hautoi kässäriään pöytälaatikossa. Kansallisrunoilijan vaimo oli ensimmäinen suomalainen naistoimittaja. Käsittääkseni hän käytti usein salanimiä. 

Sen jälkeen kun  J.L. halvaantui, F istui lukemassa hänen sänkynsä vieressä aamusta iltaan usean vuoden ajan. Ehkä hän kävi välillä leipomassa torttuja, ompeli vaatteita ja hoiti puutarhaa. 

F:n valokuvassa hänen hiuksensa on palmikoitu kahdelle letille, joiden edessä näkyvät hörökorvat. Silmissä näyttäisi olevan pilkettä, joten ehkä hänellä oli huumorintajua. 

Hyvät kirjallisuuden maisterit: Saatte korjata blogitekstin asiasisältöä.   

Kaksi miestä lavalla

Kävin eilen vähän ex tempore katsomassa Tampereen teatterin Klassikot lavalla -esityksen. Se on vanhan lämmitys, sillä esitystä vedettiin Kivessä joskus 2011, nyt siis Frenckellin näyttämöllä. Nimen perään on lisätty Endgame-Final Cut. Esityksen pohjana ovat Hollywood-elokuvat ja näyttämöllä heiluu kaksi miestä: Risto Korhonen ja Ville Majamaa. 

Menin esitykseen kohtuuttomin nauruodotuksin. Vieressäni istuva nainen nauroi niin, että valkoviinit roiskuivat. Minä nauroin hillitymmin. Istuin katsomon anniskeluosassa (sellaisiakin on nykyään kehitetty). Väliajalla muutkin saivat alkoholia ja nauru kävi hersyvämmäksi. 

Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, ehkä niitä voisi nimittää sketseiksi. Valitut elokuvat ovat ikonisia ja moneen otteeseen televisiossakin näytettyjä. Olisin ehkä kaivannut vielä mustempaa huumoria, mutta olenkin outo.

Risto Korhonen on kovin fyysinen näyttelijä, tykkäsin Majamaastakin, jonka rytmi on hitaampi. Käsikirjoitus on näyttelijöiden ja Mika Eirtovaaran, viimeksi mainittu on myös ohjannut näytelmän. 

Päädyn antamaan näytelmälle kolme ja puoli tähteä, alkoholin kanssa se olisi varmaan noussut neljään tähteen. En jaksanut jonottaa väliajalla. Ehkä jokus vielä kehitetään "omat juomat mukaan" - esityksiä, sillä suomalaisten alkoholin käyttö on huolestuttavasti vähentynyt.  

Tampereen teatteri tuntuu nyt luottavan uusintoihin, saihan Alivuokralaisen uusintakin hiljattain ensi-illan. Ehkä niillä rahoilla sitten tehdään jotain uuttakin. 

Frenckellin katsomo oli täysi.  

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen teatteri