Olen dynaaminen tai ainakin elossa

Kävin hammaslääkärissä. Hän ottaa nykyisin vastaan Nokialla, kauppakeskuksessa, jonne ei pääse suoraan millään julkisella kulkuneuvolla. Hammaslääkäriä en silti vaihda. Jossain se raja menisi. Jos hän siirtyisi pitämään vastaanottoa Utsjoelle, niin vaihtaisin kuitenkin.

Ajoin bussilla Nokian asemalle ja kävelin siitä puolisen tuntia helteessä päästäkseni hammaslääkärini kidutettavaksi (liioittelen taas). Näin hienon nokialaisen teollisuusmaiseman, jota en ollut auton ikkunasta huomannut. Perille päästessäni olin nihkeän hikinen. 

Hammaslääkäri on myös kaverini, joten pääsin hänen kyydissään kotiin. Siinä hammaskiven poiston aikana olikin alkanut sataa. Unohdin sateenvarjoni hänen hienoon autoonsa.  Itse en olisi unohdustani huomannut, mutta hän soitti.  Ei hätää minulla on kolme sateenvarjoa, yksi on vähän rikkinäinen ja sitä pitää aina fiksata.

Huomenna lähden käväisemään Helsingissä. En muistanutkaan miten huimasti junalippujen hinnat nousevat kun matka lähestyy. Olin unohtanut, että hinnoittelu on näin dynaamista. Ostin bussiliput. Minäkin olen dynaaminen (voimakas, energinen, aktiivinen, elävä, liikkuva, muutuva ja kehittyvä), ainakin elävä. Täältä  pesee dynaamisuutta. 

Luin Elizabeth Stroutin romaanin Olive Kitteridge vuonna 2020 ja nyt uudestaan. Elizabeth Strout kirjoittaa lohduttavia kirjoja. Pelkään, että hänen elämästään löytyy jotain moraalitonta, ikävällä tavalla väärää, jonka vuoksi menetän hänen tuotantonsa kuten kävi Alice Munron novelleille, joita en ainakaan tällä hetkellä voi lukea. Woody Allenkin hukkui jo vuosia sitten taiteilijoiden likakaivoon. 

Ihan kohta on talvi

Sillä aikaa kun olen nukkunut pienet päiväunet, on tasavallan presidentti Alexander Stubb juossut, uinut ja pyöräillyt vähintään sata kilometriä. Hänen vaimonsa suunnilleen puolet siitä. 

Sauli Niinistö luisteli harvakseltaan julkisesti (vaimo kirjoitti runoja ja muistelmia ja järjesteli kirjamessuja). Stubbin meininki saa tavallisen kansalaisen tuntemaan itsensä sekundaihmiseksi. 

Eikö presidentin pitäisi viettää luppoajat väistöasunnossaan murehtimassa maailman tilaa ja miettimässä, miten velat saadaan maksettua. Eikä kirmailla Karhun kierroksella. 

Biden luopui lopultakin ehdokkuudesta. Nyt pohditaan, oliko se liian myöhäistä ja kuka tulee tilalle. Ja kauanko Trump kulkee se sidetaitos korvansa päällä. 

Ostin langat villakaulahuiviin, sillä ihan kohta on talvi. 

Mummon opetukset

Mummoni opetti minulle ja serkuilleni, ettei ketään ihmistä saa osoitella aseella, ei edes leikkipyssyllä.  Opetusta toistettiin monta kertaa, sillä eihän oppi muuten jää päähän. 

Kansanedustaja/poliisi Timo Vornasen mummo ei ole huolehtinut velvollisuuksistaan tai mies on harvinaisen kovapäinen.  Ehkä hän luulee, ettei poliisin tarvitse noudattaa näitä sääntöjä edes vapaa-ajallaan.

Mummoni olisi varmasti kieltänyt meiltä pyssyn viemisen yökerhoon tai työhuoneelle, mutta hänelle ei tullut moinen mahdollisuus edes mieleen. Jos kaikilla olisi sellaiset mummot, olisi maailma turvallisempi paikka elää. 

Mummo kielsi laittamasta muovipussia päähän. Sakset tai veitsi kädessä ei saanut juosta (ei edes tavallinen ruokailuvälineveitsi). Saunan jälkeen ulkoileminen oli todella vaarallista touhua. 

Kun isä matkusti opiskeluaikoinaan apurahalla Argentiinaan, mummo kielsi laivan kannelle astumisen (aalto voi pyyhkäistä mereen) ja laivasta poistumisen (rahat ja henki viedään). Isä ei totellut, mutta hän olikin jo aikuinen.  Opit on taottava päähän alle kymmenvuotiaana. 

Jotkut miehet elävät kuin pellossa. Kun olin vielä lapsi (alle 17-vuotias), minua kourittiin, seuraani tungettiin väkisin ja miehet näyttivät sukupuolielimiään pyytämättä metsässä ja kirjaston lehtienlukusalissa. Ulkonäköäni kommentoitiin. Kaikki nämä miehet olivat aikuisia.  

Sama touhu jatkuu edelleen. Tytöt eivät saa olla rauhassa aikuisilta miehiltä. Mummojen opetuksia tarvitaan.

Lasikopissa istuu ihminen

Vein aamulla virtsanäytteen laboratorioon. Laboratoriossa mahdollisuudet asiakkaan kontaktiin henkilökunnan kanssa on minimoitu. Ei näkynyt ketään, jolta voisin kysyä miten menetellä. Aikani ihmeteltyäni pistin Kela-korttini laitteeseen, josta löytyi valikko B, johon  pissaputkineni kuuluin. 

Seurasin katon rajassa roikkuvaa monitoria, jossa valikon A numerot vaihtuivat vinhaa vauhtia, ja tulihan lopulta B-ihmisen vuorokin, vaikka aloin jo epäillä. Minut pyydettiin huoneeseen, jossa kysyttiin samat asiat, jotka olin jo kirjoittanut lapulle, jonka olin ojentanut laboratorion työntekijälle. 

Kävin sairaalan gynekologian poliklinikalla, josta löytyi NEUVONTA. Lasikopissa istui IHMINEN. Lasikopin fasadiin oli puhkaistu asiakkaan ja poliklinikan henkilökunnan väinen kommunikaatioikkuna. 

Vastaanotolla minua kohdeltiin ystävällisesti ja empaattisesti. Koko ajan selitettiin, mitä tehdään seuraavaksi. Otettiin kaksi näytettä. Tiesin etukäteen, että se olisi kivuliasta, sillä olin sen jo kertaalleen kokenut. Hoitaja lupasi, että saisin pitää häntä kädestä. En pitänyt. Vaikka kaikki, mitä minulle tehtiin, oli epämiellyttävää, minulle jäi huojentunut  olo (olin selvinnyt hengissä). 

Olen joskus ajatellut, että tärkeintä on tieto ja taito, mutta yhtä tärkeää on empatia. Erkoistuva lääkäri konsultoi erikoislääkäriä ja sekin tuntui minusta hyvältä.  Joudun vielä epämiellyttäviin lisätutkimuksiin, mutta tällä hetkellä olen huojentunut.

Koska en nukkunut poliklinikkakäyntiä edeltävänä yönä kuin pätkittäin, enkä pystynyt syömään aamulla, tuli kotimatkalla huono olo. Selvisiin kotiin, enkä pyörtynyt häpeällisesti Hämeenkadulle.  Kokonaisuudessaan hyvä suoritus. Kyllä minusta hyvä asiakas tulee, jos terveydenhuollon palveluja on vielä jatkossakin tarjolla.

Olen kateellinen lenkkareilleni

1. Lenkkarit: Elokuvateatterissa nainen kehui lenkkareitani. Miksei kukaan kehu minua? Olen kateellinen lenkkareilleni. 

2. Miki Liukkonen, Vierastila. Olen lukenut romaania aamuisin heti herättyäni. Kun vaihdoin lakanat, siivosin kirjan sängystäni, joten tämän aamun lukuhetki jäi väliin. 

Vierastilan (pää)henkilö, Ren lentää Meksikoon. Kirjailija kirjoittaa lennosta: "Stuerttien sinfoninen hoiva..." "Unta tai ei: lentokoneen puristuneessa ilmassa on lääkkeiden ja lasinpesunesteen ja koirankuolan tuoksu." 

Liukkonen hyödynsi Vierastilaa kirjoittaessaan kaikkia aisteja. 

Teen ehkä Vierastilan lukemisesta samanlaisen liioitellun projektin kuin Volter Kilven Alastalon salissa romaanin läpi kahlaamisesta.  Ehkä Miki Liukkonen on 2120 -luvun Volter Kilpi ja robotit ompelevat t-paitoja, joiden selässä lukee: Olen lukenut Miki Liukkosen Vierastilan.

3. Kävin katsomassa elokuvan Kinds of Kindness, jonka on ohjannut kreikkalainen Yorgos Lanthimos.  Tuotanto on siis amerikkalainen. Tämä Kinds of Kindness koostuu kolmesta erillisestä osasta ikään kuin elokuvanovellista, jotka kaikki ovat todella outoja. Ohjaaja on käyttänyt eri osissa samoja näyttelijöitä, joista kuuluisin lienee Emma Stone. Monet elokuvan yllätykset ovat sopimattomuudessaan, väkivaltaisuudessaan ja mustassa huumorissaan todella absurdeja. 

Nyt seuraa pieni esimerkki ja pikkuruinen juonipaljastus: Yhdessä kohtauksessa mies (poliisi) ja ystäväpariskunta (mies on myös poliisi) keskustelevat illallisilla ensin mainitun miehen vaimosta, joka on kadonnut. Kadonneen naisen mies haluaa, että he katsovat videota, jotta he voisivat muistella kadonnutta. Pariskunta epäröi ja katsoja ymmärtää, että katsominen olisi kaikille liian raskasta. Pariskunta kuitenkin myöntyy ja videolla välähtää näiden kahden pariskunnan ryhmäseksikohtaus.

Tämä oli vaan yksi esimerkki, muut absurdit yllätykset ovat usein aika väkivaltaisia.  Tarinoiden juonet ovat muutenkin tosi outoja. Jotain ihmeen kiehtovaakin elokuvassa on, ja Hesari mainitsee ohjaajan olevan absurdin elokuvan taituri. Elokuvaa katsoessa ei ehtinyt tylsistyä. 

En suosittele elokuvaa herkille henkilöille, en suosittelisi tätä edes itselleni, mutta nyt kun olen elokuvan nähnyt, ei asialle voi  tehdä enää mitään.  Aion katsoa ohjaajan muutkin työt, mutta tarvitsen ensin vähän toipumisaikaa.

 

Kuin nuolisi parkkiautomaattia

Ostin pinkit lenkkarit ja ne todellakin huomataan. Kymmenisen täysin vierasta henkilöä on  sanonut "Sinulla on hienot kengät".  Tutut ovat vaienneet. Ovat varmaan kateellisia. Viimeksi eilen nuori nainen kehui jalkineitani.

Palautin kirjastoon Miki Liukkosen romaanin Vierastila, joka oli minulla kahden viikon VIP-lainassa. Lainasin sen uudestaan samalla kirjastokäynnillä. En sentään vienyt sitä suoraan palautusautomaatilta lainausautomaatille, vaan odotin korrektisti kirjan ilmestymistä hyllyyn. Se suoraan lainaaminen olisi kuin ottaisi uuden heilan heti kun edellinen on astunut ulos elämästä. Ei sen puoleen, että noita heiloja olisi aikoihin ollut.

Vierastilasta mieleeni on jäänyt se, että joku asia tuntuu siltä kuin nuolisi parkkiautomaattia. Voin hyvin kuvitella miltä parkkiautomaatin nuoleminen tuntuisi. Kehujen saaminen on kyllä sen vastakohta, vaikka kehut koskisivat pinkkejä lenkkareita.  

Nyt mieleeni tuli, että oliko se parkki- vai pankkiautomaatti. Ehkä se ei ole tässä tapauksessa ratkaisevaa.

Tänä kesänä on välillä näyttänyt siltä, että ihan kohta sataa. Taivaalle on kertynyt lupaavia pilviä ja puiden oksat ovat taipuneet tuulessa luokille. Sitten on tapahtunut outo käänne: Taivas on nielaissut pilvet, mairea aurinko on tullut näkyviin ja tuuli on hävinnyt johonkin, jossa se tapaa viettää luppoaikojaan.