keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Pessimisti pettyy

Kävin katsomassa harrastajateatterinäytöksen kumppanuustalo Arttelissa. Arttelin seinälle oli ripustettu lukujärjestys. Keskiviikkoisin järjestetään marxilainen opintopiiri. Tampereella on siis Lenin-museo ja marxilainen opintopiiri.  Kaverini lähti aikoinaan Helsinkiin opiskelemaan maatalousmetsätieteellisen tiedekuntaan ja hän kävi marxilaisessa opintopiirissä. Minusta se kuulosti hienolta. Se oli joskus 70-luvulla. 

Harrastajateatteri Sarin sakki esitti näytelmän Panoo ja raamaa, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Sari Lilliestierna. Kuulin, että näytelmä on koottu naisten erokokemuksista. 

Miehet pettävät. Naiset vihaavat ja ovat katkeria. Porukka teki tämän täysillä kirosanoja kaihtamatta. Näytelmän rytmi on napakka ja näyttelijät tosissaan. Olisin kyllä kaivannut enemmän suvantoja, naurua ja itkua. Viha alkoi välillä puuduttaa. Kaiken kaikkiaan hyvä esitys kuitenkin. 

Kirjoittamisen suhteen ei ole mennyt hyvin. S sanoi, etten ole pessimisti, sillä sanotaanhan, ettei pessimisti pety. Minä petyin.

maanantai 23. toukokuuta 2022

Kirjailijaliitto juhlii

Osallistuin Kirjailijaliiton 125-vuotisjuhliin. Sain onneksi seuraa ratikkamatkalle ja liuin tämän kirjailijan peesissä sisälle juhlasaliin asti. 

Olen tottunut osallistumaan erään toisen yhdistyksen illallisille, joten tiedän, että tärkein hetki on pöydän valinta, sillä siinä ratkaistaan tekeekö mieli istua loputtomiin vai karata paikalta välittömästi. Pöydässäni istui kaksi tuttua ja yhden kanssa löysin melkein yhteisen tutun. Yhden kirjailijan kanssa oli helppo kommunikoida yhteisen itäsuomalaisuuden vuoksi. Suuressa pyöreässä pöydässä ei voi syntyä yleistä keskustelua. 

Näin monta kirjan kansiliepeestä tuttua naamaa ja siinähän se ilta kului heidän nimiään muistellessa. Saimme ruokaa, kuulimme puheenjohtajan hienon puheen ja myöhemmin tanssittiin sekalaisessa ryppäässä Dallape-orkesterin johdolla. 

Maarit Verronen sai palkinnon pitkästä elämäntyöstään ja Harri István Mäelle luovutettiin lastenkirjallisuuden Tirlittan-palkinto, me muut saimme kaksi drinkkilippua. Valokuvia otettiin ja minäkin poseerasin yhdessä niin voimallisesti, että palkittu kirjailija jäi varjooni. 

Joskus viitsin vielä juhlia aamuun asti, nyt olin peiton alla jo kymmenen jälkeen.

lauantai 21. toukokuuta 2022

Sohva

Olen lähdössä pistäytymään Helsingissä. Joskus stressasin kongressimatkoja Yhdysvaltoihin, nyt pääkaupunkikin on melkein liikaa. Tekisi mieli jäädä kotisohvalle, jonne suunnittelen muuttavani pysyvästi.

Eikö sohva olisikin soma, turvallinen ja ekologinen asunto? Kyllä me Kertun kanssa siihen mahtuisimme. Kerttu selkänojalle ja minä sohvatyynyille. Jos joku vielä kantaisi meille kirjoja ja ruokatarvikkeita. Älykello huutelisi ja vaatisi liikkeelle lähtemistä, mutta emme me siitä piittaisi.

Olen löytänyt uuden kosmetiikkatuotteen, jota myydään samantyyppisessä tuubissa kuin ripsiväriä. Sitä sivellään kulmakarvoihin, jotka näyttävät käsittelyn jälkeen hyvältä parin päivän ajan. Kunhan vaan muistaa poistaa sen värin ennen kuin lähtee ulos, sillä se on pelottavaa pikimustaa mönjää, joka näyttää jäteöljyltä. 

Instagramissa olen nähnyt kuinka kauniit nuoret naiset meikkaavat. Naamaan laitetaan monta minulle tuntematonta tököttiä. Ensin pohjamaali, sitten tasoitus ja pintamaali sekä tupsutettavat jauheet. Niillä saadaan virheetön iho entistä tasalaatuisemmaksi.

perjantai 20. toukokuuta 2022

Kepeä elämäni


Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä esitettiin Miiko Toiviaisen transihmisyyttä käsittelevä monologi Kepeä elämäni. Esityksen oli ohjannut Riikka Oksanen ja musiikin säveltänyt Eeva Kontu. 

Tunnin esitys eteni napakasti Toiviaisen lapsuudesta, sukupuolidystrofiaan, sukupuolen korjausprosessiin ja sen jälkeiseen aikaan päiväkirjatekstien, runojen ja laulujen kautta. Toiviainen kertoi, että lapsena sukupuoli ei merkinnyt hänelle mitään vaan hän sukkuloi tyttö- ja poikaporukoiden välillä. Sukupuolidystrofia iski vasta myöhemmin. 

Näytelmässä käsiteltiin käyntejä Tays:n transpoliklinikalla. Toiviainen pisti katsojatkin pikkuisen osallistumaan näytelmään, joka on aina vähän pelottavaa, mutta tällä kertaa lähinnä hauskaa. 

Monologissa lääkäri saneli potilastekstejä. Sanelu muuten aloitetaan "Sanelua, sanelua" ja koneelle sanellaan myös välimerkit. Näin vinkkinä.

Toiviainen luki Uuno Kailaan komean runon ja lauloi kauniisti. Sukupuolen korjausprosessissa näyttelijä pelkäsi eniten äänensä menettämistä, mutta lopulta turhaan. 

Monologissa käsiteltiin termejä. Minäkin olen korjannut jonkun transseksuaalista puhuvan reppanan termin transsukupuoliseksi ja sukupuolen vaihtamisen sen korjaamiseksi. Nykyään kaiken terminologian suhteen ollaan niin puhdasoppisia. Raippa heiluu, jos joku sana menee vahingossa väärin.

Kepeä elämäni oli liikuttava, optimistinen ja hauska tarina transihmisyydestä. 

Esityksen jälkeen keskusteltiin. Toiviainen on transihmisten "eliittiä", hän näyttää sukupuolensa edustajalta ja hän on kiitetty ja työllistetty näyttelijä. Toiviainen on tietoinen siitä, ettei kaikilla mene yhtä hyvin, ja että transihmisiä syrjitään vaikkapa työelämässä. Näitä positiivisia tarinoita tarvitaan. 

Vähemmistön edustaja ei ole automaattisesti uhri vaan hän saattaa olla tyytyväinen kansalainen ja se riippuu meistä kaikista.  Näytelmän jälkeen olisi tehnyt mieli sanoa omalle läheiselleni jotain hienoa, mutta en osannut sanoa muuta kuin jotain sellaista, että ai te meinaatte mennä nyt kauppaan. Heippa.

Kuva yllä on Timo Suutarisen.

Olin nuori

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Minä usein pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,
miten vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

-- Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
että kukaan, kukaan ihminen
ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
mies sitten on oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.
 
Uuno Kailas

 

 


keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Rehellisyys ei kannata

Rehellisyyttä on paukutettu päähäni läpi lapsuuden. En osaa valehdella. Olen varastanutkin vain kerran. Kuljin vahingossa kaupan kassan ohi minttulaku ostoskärryjen pohjalle unohtuneena enkä palannut maksamaan sitä. Kyllä se asia on minua painanut.

Keskustelimme kaverin kanssa kovin ajankohtaisesta asiasta, joulukorteista. Tyhjiä joulukortteja lähetettiin aikoinaan koteihin ja niiden avulla kerättiin rahaa johonkin hyväntekeväisyystarkoitukseen. Korttien mukana tuli pankkisiirtolomake, jolla ne saattoi maksaa. Laitoin kortit roskiin, enkä voinut kuvitellakaan käyttäväni joulukortteja maksamatta niistä. En ole muutenkaan koskaan ollut joulukortti-ihminen.

Kaveri lähetti kortteja sukulaisille, mutta jätti laskun maksamatta. Pakanamaan lapset eivät hyötyneet meistä kummastakaan. Nykynäkökulmasta korttien käyttämättä jättäminen on oikeastaan pahempi juttu. 

Nykyään kaveri lähettää itse askartelemiaan kortteja. Olen joskus kokeillut joulukorttiaskartelua, mutta en ole kehdannut lähettää tuotoksiani kenellekään. Kaikki liimautui vinoon tai keittiön pöytään. Hopeatussin jälki oli suttuinen.

Järjestöillä ei ollut nettiä ja muita rahan keräämistä helpottavia apuvälineitä käytettävissään. Rahaa saattoi kerätä ovelta ovelle tai lähettää pankkisiirtolomakkeen. Auttaja ei voinut heitellä rahaa nykytapaan tunnekuohun keskellä vaan tarkkaan harkiten.

Olen menossa lauantaina Kirjailijaliiton 125-vuotisjuhliin. Kaikki liiton jäsenet ovat saaneet kutsun ja kolmisensataa on ilmoittautunut. Pukukoodi oli jotain sellaista kuin "juhlava, rento", tuo jälkimmäinen on monelle helpotus. En ole juurikaan ostanut vaatteita pariin viime vuoteen, en ainakaan juhlavaatteita. Nyt olen etsinyt juhlamekkoa, turhaan. Juossut kaupasta toiseen, ahtautunut sovituskoppeihin, katsonut itseäni koppien kelmeässä valossa (se katse ei ole aina ollut rakastava), pukenut ja riisunut. Stressaantunut.

Aion jatkaa etsintöjä vielä tänään.

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Alaston salissa

Olen viime päivinä nähnyt ja kuullut liikaa kirjailijoita. 

Torstaina kävin Metsossa kuuntelemassa Pirkko Saision haastattelua, jossa puhuttiin lähinnä hänen uusimmasta romaanistaan Passio. Saisio sanoi halunneensa kirjoittaa pienen kirkkaan romaanin, mutta jostain syystä kirjasta kehkeytyi 732 sivun järkäle. Passion kirjoittamiseen meni vain kahdeksan kuukautta. En ole ikävä kyllä vielä lukenut sitä. 

Joku kysyi Saisiolta lapsuuden kirjaelämyksistä. Ensimmäinen kirjailijan itsensä lukema teos oli Anni Polvan Tiina. Kun Saisio siirtyi aikuisten kirjoihin, hän etsi niitä kodin tietosanakirjastakin ja meni kirjastoon kysymään löytyykö teiltä romaania ”Alaston salissa”. Ei löytynyt, mutta Alastalon salissa olisi ollut kirjaston hyllyssä. Sitä Saisio ei tietenkään halunnut.

Osallistuin perjantaina ja lauantaina Helsinki lit -käännöskirjatapahtumaan (kirjailijahaastattelut ovat nähtävissä myös Hesarin sivuilla). Haastateltavia kirjailijoita oli yksitoista ja haastattelut käytiin suomeksi, englanniksi ja ranskaksi.

Sampsa Peltonen haastatteli algerialaista Kamel Daoudia ranskaksi ja käänsi samalla puheen meille sivistymättömille. Esitteessä mainitaan, että kirjailijan teos Tapaus Mersault keskustelee Albert Camus'n Sivullisen kanssa. Kuulostaa akateemiselta. Daoud vaikutti älykkäältä mieheltä ja hän sanoi kaikenlaista viisasta. Kirjoitin viisauksia tilaisuuden ohjelmalehtiseen, jonka sitten kadotin, joten jäätte niitä vaille.

Glasgowissa kasvanut Douglas Stuart tarjosi romaaninsa Shuggie Bain käsikirjoitusta vähintäänkin neljäänkymmeneen kustantamoon ja sai hylsyjä, mutta löysi lopulta kustantajan kirjalleen ja romaani voitti myöhemmin Booker -palkinnon. Shuggie Bain perustuu Stuartin omaan elämään. Romaanista tulee mieleen Édouard Louisin Ei enää Eddy, koska molemmissa kirjoissa kuvataan köyhää lapsuutta, kiusaamista ja päähenkilön homoseksuaalisuutta. Stuartille kävi hyvin, hän muutti New Yorkiin ja hänestä tuli muotisuunnittelija ja nyt siis vielä kirjailijakin. Hän väitti kirjoittaneensa lapsuudestaan kahdeksantoistatuhatta sivua. Puolisolla meni seitsemän kuukautta tekstin lukemiseen. En löytänyt montako sivua Shuggie Bainissa on. 

Saamelainen Kiirunasta lähtöisin oleva Ann-Helén Laestadius puhui romaanistaan Varkaus ja saamelaisten kohtelusta Ruotsissa, joka on ollut törkeää, ihan kuten Suomessakin. 

Sirpa Kähkönen haastatteli sympaattista Colson Whiteheadia ja huomasin, että Kähkönen oli lukenut kirjailijan uutuusromaanin Harlem Suffle todella tarkkaan. Romaanissa elää 60-luvun New York ja kaikki kuulosti todella mielenkiintoiselta. Romaanille tulee kuulemma vielä jatkoa.

Helsinki  litin eräs tähti oli 64-vuotias Bernardine Evaristo, joka oli ensimmäinen musta nainen, joka sai Booker-palkinnon. Evaristo palkittiin 2019 romaanista Tyttö, nainen, toinen. Evaristo manifestoi palkinnon jo silloin, kun hänen kirjojaan myytiin vain vähän. Olenkin miettinyt mitä se manifestoiminen tarkoittaa ja aion manifestoida itselleni Finlandia-palkinnon. Evaristo puhui vanhenemisesta(kin) ja sanoi, että jo nelikymppiset sanovat, että elämä on ohi vaikka kaikki on ohi vasta kuolemassa. 

Helsinki lit on erittäin suositeltava tapahtuma. Kuten varmasti osasitte laskea, en kirjoittanut kaikista esiintyjistä ja kirjoista. En jaksa. Tapahtuma järjestettiin Bio Rex-elokuvateatterissa Lasipalatsissa, joka sopi hyvin tällaiseen tilaisuuteen. Jos saa valittaa (aina saa), vessoihin oli pitkät jonot ja esittelylehtinen oli mielestäni turhan niukka vaikkakin ulkoasultaan tyylikäs. Kirjat olisivat saaneet olla näyttävämmin esillä.