tiistai 22. tammikuuta 2019

Minä tiedän mikä teillä on!

Nyt tuli tunne, että on pakko kirjoittaa edes jotain, kun eilinenkin avautuminen jäi väliin. Voi tietysti kysyä, että kuka pakottaa.

Muistelin tänään erään sairaalan ihotautilääkäriä. Hän oli saksalainen ja puhui suomea hieman murtaen. Tämä tapahtui vuosia sitten. Miehestä kerrottiin, että kun potilas lähestyi, hän alkoi huitoa ja huutaa "Älkää tulko lähemmäksi, älkää tulko lähemmäksi, minä tiedän mikä teillä on!"

Joskushan diagnoosin tietää jo parissa minuutissa, anamneesin kysely ja kaikenlainen tutkiminen on teatteria, joka on vaan vietävä läpi, ettei homma vaikuttaisi yksisarvisterapialta.

Olen koko päivän miettinyt, mikä sen ihotautilääkärin nimi oli ja nyt sen vasta muistin. Aivot ovat kerrassaan oikullinen, mutta hieno laitos.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Iloa ja valoa

Olin perjantaina matkalla teatteriin, kun törmäsin nuoreen mieheen, erikoistuvaan lääkäriin, joka sanoi "Heidi, olemme ilmeisesti menossa samaan paikkaan". Mietin, mistä ihmeestä hän tiesi, että olin matkalla teatteriin katsomaan Billy Elliottia. Näkyikö se ryhdistäni, askelluksestani tai siitä, että kannoin repun sijaan käsilaukkua. Sitten selvisi, että hän suunnisti juuri klinikkamme pikkujouluihin, jotka on viime vuosina järjestetty tammikuussa. Tiedon juhlista olin menettänyt. Siellä, jossain lukemattomissa sähköposteissa, se odotti nöyränä, lyötynä ja väsyneenä minua.

En päässyt pikkujouluihin, mutta näin musikaalin. Ei siitä enempää, kaikki on jo eri tahoilla sanottu. Olihan se hyvä. Ihailin esityksen rytmiä sekä lapsinäyttelijöiden rohkeutta ja kykyä ottaa suuri näyttämö haltuun.  Herkässä kohdassa aloin penkoa sitä käsilaukkuani löytääkseni nenäliinan.

Kävin teatterissa erään kirjailijan kanssa, johon tutustuin esikoiskirjailijaseminaarissa. M signeerasi minulle uuden kirjansa. Luin signeerauksen vasta seuraavana aamunua. M kirjoitti minun olevan iloa ja valoa vaikka olin allapäin. Olen siitä kiitollinen, sillä tunsin heti oloni paremmaksi.

lauantai 19. tammikuuta 2019

Kusama

Niagarassa menee dokumenttifilmi pian 90 vuotta täyttävästä japanilaisesta naistaiteilijasta Yayoi Kusamasta.  Kusama on saanut paljon huomiota somessa, sillä hänen työnsä sopivat erinomaisesti selfieiden taustoiksi. Minäkin kävin nappaamassa omani HAM:in näyttelystä. Tiedättehän pilkut, pallot, peilit ja penisveneen.  Kusama ei muuten kuulemma välittänyt seksistä, eikä ilmeisesti välitä vieläkään.

Kusama ei halunnut elää vanhoillisessa Japanissa, mennä naimisiin ja hankkia lapsia, vaan tehdä taidetta. Nainen matkusti  60-luvulla New Yorkiin käynnistämään taideuraansa.  Alku oli hankala, sillä naiset eivät siihen aikaan voineet pitää edes yksityisnäyttelyitä, eikä heitä huomioitu muutenkaan. Kusama eli köyhänä ja maalasi pilkkujaan, laajensi sittemmin installaatioihin ja pehmeisiin veistoksiin kuten sohviin joista tökötti ulokkeita. Nainen järjesti sodanvastaisia tempauksia ja herätti pahennusta monin tavoin. Dokumentissa vihjattiin menestyvien miestaiteilijoiden kuten Andy Warholin varastaneen Kusaman hillittömiä ideoita.

Eräs mies kertoi dokumentissa ostaneensa Kusamalta tämän  maalauksen osamaksulla (hinta oli tuolloin 75 dollaria) vaikka piti sitä liian kalliina. Vuosia myöhemmin sama taulu myytiin 750 000 dollarilla.

Kusama palasi Japaniin vaikka ei ollut siellä erityisen pidetty. Hänen vanhempansa häpesivät kohuotsikoita siinä määrin, että kävivät ostamassa kaikki kaupungin sanomalehdet kun tyttärestä kirjoitettiin. Nykyään kotikapupunki on ylpeä taiteilijastaan.

Tässä elokuvassa oli onnellinen loppu, Kusama on kuuluisa ja maalaa edelleen. Amos Rexin jonot ovat naurettavan lyhyitä verrattuna Kusaman näyttelyiden jonoihin USA:ssa.

Antaisin elokuvalle kolme tähteä jos minulla olisi siihen valta.


perjantai 18. tammikuuta 2019

Ihana hiljaisuus

Metsokirjaston kahvilassa "dj" alkaa ihan kohta soittaa levyjä. Musiikki kuuluu avoimissa tiloissa joka nurkkaan, näin luulisin. Anneli Kannon chick lit romaanissa "Ihan pähkinöinä" verrataan avokonttoria lattiakanalaan. Tämä muistui nyt jostain syystä mieleeni. On hienoa jos luetusta kirjasta jää jonkinlainen pieni muistijälki.

Kävin aamulla vesijumpassa, jossa me  keski- ja vanhusikäiset naiset heiluttelimme allejamme Popedan ja Kikan musiikin tahdissa. Paikalla oli yksi kiintiömies.  Jumpassa toivotetaan hyvät huomenet, jota arvostan suuresti. Musiikkia voisi uusia. Kuulostaa siltä, että yhdessä kappaleessa laulettaisiin rantanaamiosta, mutta kyseessä on varmasti sitkeä väärinkuulemisilmiö. Kun venyttelyjen kohdalla alkoi soida Heinillä härkien, ohjaaja kävi vaihtamassa kappaleen.

Ei se musiikki kuuluu tänne alakertaan kuin sen verran, että se häiritsee, mutta siitä ei saa selkoa, eikä musiikkinautinnosta voi puhua.

torstai 17. tammikuuta 2019

Nilkutusta

Kehumisprojektini ei etene suunnitelmien mukaan. En ole tänään kehunut ketään.  Tämän puutteen korjatakseni sanoin äsken Kertulle  "Olet ihan kelpo kissa, mutta päivät ovat valvomista ja yöt nukkumista varten". Kerttua ei kiinnostanut, se vaan jatkoi kuorsaamistaan.

Liukastuin ja lensin pitkin pituuttani Pirkankadun keskellä sijaitsevalle ratikkatyömaan ylityspaikalle. Ohikulkija kysyi "Sattuiko",  no kyllä h-tissä sattui. Olisi mielenkiintoista nähdä hidastuksena miten kaatuminen tapahtui, sillä ensin olin pystyssä ja sitten selälläni, se lyhyt välivaihe on epäselvä.

Koska ikävyydet tuppaavat kasautumaan, koin heti perään pettymyksen, joka romahdutti itsetuntoni. Vasen pakarani on kipeä, joten nilkutan sekä fyysisesti että henkisesti.

Katsoin Areenasta ensimmäisen ja kolmannen osan Ingmar Bergmanista kertovasta dokumentista. Kakkosesta puuttui tekstitys, enkä jotenkin jaksanut seurata sitä vaikka kai ymmärtäisin ruotsia sen verran.

Sain tietää, että miesnero Bergman eli viilillä ja Marie-kekseillä, eikä hänen henkilökohtaisia keksejään saaneet muut syödä. Hän ohjasi näyttelijöitä kovin fyysisesti menemällä lähelle, tarttumalla heihin kiinni ja rakastumalla naisnäyttelijöihin. Siittämistään lapsiparoista hän ei suuremmin piitannut. Bergmanin omaan lapsuuteensa voi eläytyä katsomalla elokuvan Fanny ja Alexander.

Kun eräs näyttelijä oli rooliin liian iloinen, Bergman houkutteli lääkärin kertomaan miehelle, että hänen sairautensa olikin luultua huonoennusteisempi (en kylläkään ymmärrä miten tälläinen olisi mahdollista). Näyttelijä masentui ja elokuvasta tuli sellainen kuin Bergman halusi.

Tämä kaikki kuulostaa oudon tutulta.

Ehkä neroksi tullakseen on elettävä neron elämä ja onhan Bergman tehnyt hienoja elokuvia, mutta tämän jälkeen niitä katsoisi toisin.



keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Ensimmäinen kehumispäivä

Päätin kehua ihmisiä kohtuuttomasti kolmen päivän ajan. Ensimmäisessä päivässä ei ollut kehumista, sillä ehdin kehua vain sosiaalityöntekijän, lääketieteen opiskelijan, sivarin ja itseni. Huomasin, että kehuminen vaatii mielikuvitusta.

Sosiaalityöntekijälle sanoin jotain sekavaa hänen avustaan B-lausunnon laatimisessa. Sivarille sanoi, että hyvä kun huolehdit näistä ja heilautin kättäni kaikenlaisia tarvikkeita sisältävää pöytää kohden. En ole oikein varma mistä hän lopultakin huolehtii. Kehuin lääketieteen kandidaattia, joka teki pienen toimenpiteen. Kehumisvoimani ehtyivät jo aamupäivällä ja iltapäivällä en kehunut enää ketään.

Tein työpäivän pituudessa henkilökohtaisen ennätyksen. Tällä ajalla tuskin pärjäisin euroopan- tai edes suomenmestaruuskisoissa. Jos ollaan oikein tarkkoja, hävisin kuitenkin nuoruuden päivystysrupeamille, jotka venyivät välillä yli vuorokauteen. Annoin itselleni tunnustuksen hienosta suorituksesta. En itkenyt, en huutanut, kuuntelin potilaita ja ennen kotiinlähtöäni söin seisaallani edellispäivän lohikeiton lopun.

Seurasin tänäänkin hetken sanageneraattoria: paaripotilas, vauraus, kotikulma, veto-oikeus, väännös, parodioida, tytärpuoli, korvaläppä, pystyviivoitus, öljyntuottaja, toimintanäppäin, seinäke, osamaksukauppa, katalyyttiauto, kielilaboratorio, savu, espressokeitin... Ajatella, että on niin paljon sanoja, joita ihan kuka vaan saa käyttää.

Mutta mikä on seinäke?