Toinen mies

Miksei koskaan puhuta toisesta miehestä? Kukaan ei kerro olleensa toinen mies (yleensä se kerrotaan jälkikäteen jos ollenkaan).  Toisia naisia on Suomikin pullollaan. Mies on lähtökohtaisesti aina ensimmäinen mies. 

On olemassa klassikoelokuva nimeltä Kolmas mies, mutta sillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. 

Olen lukenut tarinoita, joissa miehellä onkin yllättäen ollut toinen perhe toisella paikkakunnalla, joskus jopa samassa kaupungissa kuin originaaliperhe. Kumpikaan perhe ei tiedä toisesta. En ole koskaan kuullut, että jollakin naisella olisi samaan aikaan kaksi perhettä. Tietty raskautta olisi vaikea selittää kahdessa eri taloudessa, mutta muutenkin kahden perheen ylläpitäminen vaatisi supernaista. 

Olen tänään kävellyt Uittotunnelin kahvilalle, joka ei ole enää uittotunnelin päässä vaan Santalahdessa. Join munkkikahvit. 

Kävelin sieltä Mältinrantaan uimaan. Uin selkäuintia ja pohdin mitä lintuja näin taivaalla. Niitä on helppo tarkkailla vedessä selällään. Kysyin toiselta uimarilta ja hän sanoi, että linnut saattoivat olla rastaita. Googlasin rastaat, joita pesii Suomessa kuusi lajia, kahdesta olen kuullut (mustarastas ja räkättirastas).  

Tallipihalla vietettiin ukrainalaisia kyläjuhlia, tarjolla olisi ollut borchkeittoa ja hienoja käsitöitä, mutta en ostanut mitään. 

Söin, pesin pyykkiä, nukuin päiväunet ja luin viihdekirjaa. Tavoitteenani on oppia miten kirjoitetaan suosittu viihdekirja.  En kykene siihen, sillä kärsin vähintään lievästä sarkasmitaipumuksesta. Tähän viihdekirjajuttuun liittyi tämä pohdiskelu toisesta miehestä. 

Nyt alkoi ukkostaa. Taivas pimeni ja räsähtelee rikki.  

Kuvassa on jotain väliaikaisia kukkaistutuksia. Tampereelle pitäisi saada lisää kukkia (ja mehiläisiä) ja puita. 

Viheliäinen kirjoittaminen

Kirjojani lainattiin kirjastoista viime vuonna 2464 kertaa. Se ei ole paljon, mutta silti tuntuu kutkuttavalta, että nämä ihmiset ovat lukeneet (tai ainakin lainanneet) kirjat. 

Varaan usein kirjoja kirjastosta. Ne putkahtelevat ryppäissä, muodostuu kirjaruuhka ja joudun priorisoimaan ja palauttamaan osan kirjoista lukematta niitä. Makuuhuoneessani seisoo jakkara, jolle olen kasannut lukemista odottavat kirjaston kirjat. 

Kirjoittamisen vaikeudesta on julkaistu lukuisia teoksia. Luen juuri yhtä niistä: Kimmo Svinhufvud, Viheliäinen luovuus! Art House 2026.  Kirjassa ei käsitellä ainoastaan fiktiivistä kirjoittamista, vaan  Svinhufvud kirjoittaa myös graduista ja väitöskirjoista. Moni hyvä tutkimussuunnitelma on jäänyt toteutumatta.

Olen tehnyt sekä väitöskirjan, että kirjoittanut kolme aikuisten romaania ja yhden lastenkirjan. En ole erityislahjakkuus. Vertaan kirjoittamistani neulomiseen, kun joka päivä neuloo vähän, jonain päivänä villapaita on valmis. Prosessiin kuuluu tietysti myös purkaminen. Ei saa keskittyä valmiiseen villapaitaan vaan nauttia prosessista. Välillä hommaa saa vihatakin. 

Viheliäinen luovuus! -oppaassa kirjoitetaan, että onnistumisessa on kyse myös identiteetistä. Sen suhteen minulla on ongelmia, en osaa kutsua itseäni kirjailijaksi.  Lääkärin identiteettikin oli minulle alkuun niin vaikea, että opiskeluaikana oli noloa pukeutua valkoiseen takkiin.  

Kimmo Svinhufvud kirjoittaa, ettei ole yhtä ainoaa tapaa saada kirjoitustyötä päätökseen, ja että se joka toimi aiemmin, ei välttämättä elämänmuutosten myötä enää olekaan hyödyllinen.  

En ole arvostanut omia saavutuksiani kirjallisuuden saralla, mutta kaipa olen selättänyt jotain viheliäistä, kun kirjoittamisen vaikeuden voittamisesta julkaistaan jatkuvasti uusia kirjoja. 

Vertasin kirjoittamista neulomiseen. Oikean käteni etusormen pää kipeytynyt ja joudun liimaamaan siihen laastarin, että pystyn neulomaan. Laastari hankaloittaa käsityön tekemistä, mutta sekään ei estä minua neulomasta (eikä kirjoittamasta). Eihän tässäkään ole mitään järkeä. Missä lopulta on?  

Tiedän edelleen pystyväni kirjoittamaan romaanin, mutta julkaisu onkin vaikeampaa. Pitäisi ahtautua pienestä ovesta, josta vain harva mahtuu. Joillekin ovi on valmiiksi raollaan: Niille, joiden aiempia on kirjoja on myyty hyvin, nuorille, kauniille, kiinnostaville ja ennestään tunnetuille.  

Jos teillä ei ole parempaa tekemistä niin lainatkaa, ostakaa tai kuunnelkaa romaanejani.  Varsinkin viimeisintä (Lääketieteen sanakirja, Lind&Co 2026), joka löytyy kaikista suurimmista lukuaikapalveluista, kirjastoista ja nettikirjakaupoista.  Joku oli nähnyt romaanin Postitalon Rosebudissakin.

Pyydän anteeksi tätä mainostamista, mutta kukapa muukaan mainostaisi kirjojani, jos en minä. Lupaan, ettei tästä tule jatkossa pelkkä mainoslehtinen. 

 

Mallipotilas

Sunnuntaina vieras nainen pysäytti minut Hämeenkadulla ja sanoi "Pakko sanoa, että tykkään vaatteistasi".  Olin pukeutunut kirkkaanvihreään mekkoon, pinkkeihin lenkkareihin ja farkkutakkiin.

Nykyään on niin vähän juhlia, että juhlavaatteita kannattaa käyttää arkisissakin tilanteissa. Vaikka biojätteitä viedessä.

Minulle tehtiin eilen vatsan tähystys. Pukeuduin tilaisuutta varten farkkuihin ja itseneulomaani lyhythihaiseen paitaan.

Laitoin kellon soimaan aamukuudelta, että saatoin syödä kunnon aamiaisen. Tutkimus oli varattu puoli kahdeksi ja sitä edeltäen piti paastota kuusi tuntia. Nesteitäkään ei saanut nauttia. 

Kävin aamulla hermostuksissani uimassa Mältinrannassa. Luonnonvesiuinti auttaa oikeastaan kaikkeen. Rakkaussuruista aiheettomiin ja aiheellisiin pelkoihin. 

R kertoi, että kun hänelle tehtiin gastroskopia, tähystin juuttui vatsalaukussa mutkalle, ja skopistin piti pyytää toinen lääkäri auttamaan. 

Tähystyshuoneessa seisoi kolme naista sinisissä sairaala-asuissa ja maskeissa. Oli vaikea hahmottaa kuka oli lääkäri. 

Pyysin puudutuksen. Tutkimus ei ole kivulias, mutta nielun puuduttaminen auttanee yökkäilyyn. Nieluuni suihkutettiin puudutusainetta. Kurkkuni tuntui turpealta ja ahtaalta, mutta hengitysilma kulki vapaasti.

Gastroskopiassa ei todettu mitään huolestuttavaa.  

Olin haaveillut kahvista ja sämpylästä heti skopian lusittuani, mutta puudutuksen jälkeen en saanut syödä kahteen tuntiin. Tuntuu vieläkin siltä, että joku etenee ruokatorvessani. Joillakin esiintyy amputaation jälkeistä haamusärkyä, joten miksei haamuskopioita.  

Kehuivat minua mallipotilaaksi. Yritän aina olla mahdollisimman hyvä. Useimmiten epäonnistun, mutta nyt siis onnistuin.

Kuva on otettu Tallipihalta. 

My Dinner with Putin (Tampereen teatterikesä)

Kate Pendryn (s. 1965) upea monologi My Dinner with Putin kertoo naisesta, joka on haaveillut elokuvaroolista oikeastaan aina. Lopulta haave olisi toteutumassa, ja elokuvan ohjaisi palkittu ohjaaja. 

On vain yksi ongelma: Elokuvaohjaaja on Putinin ystävä. 

My Dinner with Putin on yhdistelmä teatteria ja live-kuvaamista. Näyttelijää kuvataan "hotellissa", eli Teatteri Montun käytävillä. Hän käy pihalla tupakalla, ja filmikamera seuraa häntä. 

Teksti on hauska, älykäs ja katsoja pystyy samaistumaan naisen moraaliseen ongelmaan. Mukava kuunnella Pendryn selkeää artikuloimista ja katsoa hänen ilmeitään ja kasvojen juonteita videolta. 

Tarina on jännittävä ja totisesti kuulemisen arvoinen.  Tai parempi ehkä sanoa kokemisen arvoinen.

Näytelmän on kirjoittanut sen esittäjä ja ohjannut Mads Sjøgård Pettersen. Ymmärsin, että tekstin pohjana on tositarina.

Vieressäni istui mies, joka harrasti manspreadingia ja vei puolet jalkatilastani. Tekisi mieli ottaa seuraavalla kerralla injektioneula mukaan ja tökätä neula levittelijän reiteen. 

Tampereen teatterikesä on ohitse. Suosikkejani olivat Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis ja Q-teatterin ja Teakin yhteistyö Kolme sisarta. My Dinner with Putin oli suosikkimonologini. Virolaisten Rahamaata en nähnyt. Vähän harmittaa. 

Hieno viikko taas kerran! 

Kuva: Tormod Lindgren

 

Förgät mig (Tampereen teatterikesä)

 

Svenska teaternin Förgät mig kertoo yksin elävästä naisesta, jolle näytelmässä päädytään antamaan nimeksi Gunnel. Gunnel työskentelee hyvässä virassa Brysselissä, ja tekee tolkuttoman pitkiä työpäiviä. Hänellä ei ole lapsia, eikä hän kaipaa perhettä. Gunnel matkustaa yksin. 

Sisko pyytää Gunnelia joka vuosi perheensä luokse joulua viettämään, mutta Gunnel kieltäytyy kutsusta.  Siitä on muodostunut suorastaan joulutraditio.

Gunnelilta kysytään jatkuvasti, pelottaako häntä matkustaa yksin. Onko hänellä miestä? Lopulta Gunnel valehtelee, että on.  

Näyttämöllä seisoo vessakoppeja, toimistotila, muutama muovikasvi. Gunnelin (Anna Hultin) lisäksi näytelmässä esiintyy kolme muutakin näyttelijää: Kristofer Möller, Nina Palmgren ja Mitja Sirén.  He esittävät sukulaisia, työkavereita ja yksin matkustamista päivitteleviä turisteja. Ohjaaja Milja Sarkola puuttuu välillä näytelmän kulkuun ja puhuttelee Gunnelia. 

Asuuhan yhä useampi suomalainen yksin, joten Förgät mig on ajankohtainen näytelmä. Monelle yksin elävälle itsellisyys ei ole ongelma, muille ihmisille se voi olla sitä. Ehkä toisia ärsyttää, että joku voi tehdä mitä haluaa ja käyttää palkkarahansa miten lystää. Joitakin yksinäinen reppana säälittää. 

Mieleeni muistui Marika Riikosen kirja Yksin, kiitos, jossa yksinäisyys nähdään positiivisena asiana.  

Gunnel on hyväosainen ihminen, eikä perheettömyydestä, josta hän ei edes kärsi, löydy ihan riittävästi konfliktia näytelmää varten. Minua häiritsi Sarkolan toistuva "puuttuminen" tarinan kulkuun.  

Ilokseni esityksestä löytyi huumoria ja näyttelijät olivat kelpo ammattilaisia. 

Kuva: Ilkka Saastamoinen 

Kolme sisarta (Tampereen teatterikesä)

Psykologi ja kirjailija  Jussi Valtonen, sanoo Hesarin 50-vuotishaastattelussa, että lääketieteen opiskelijoiden tulisi lukea Tšehovia. Tšehovin näytelmien katsominenkaan ei olisi minusta haitaksi. Tšehov oli itsekin lääkäri ja Kolmesta sisarestakin löytyy juopotteleva ja työmokaansa valittava lääkärihahmo Tšebutykin.  Tšehovin näytelmät opettavat meille kaikille jotain ihmisistä.

Vieressäni Freckellin katsomossa istui sattumalta mies, joka kertoi näytelleensä aikoinaan Kolmessa sisaressa, en tajunnut kysyä, mitä roolia hän oli vetänyt. 

Q-teatterin ja Teakin yhteisproduktiossa esiintyi  konkarinäyttelijä Tommi Korpela, joka kävi hyvin kuusikymppisen lääkärin rooliin. Monet muut roolit ovat luonnostaan nuorten rooleja, joten tulevien näyttelijöiden esiintyminen niissä sopi erinomaisesti. 

Nuoret näyttelijät olivat suloisia, energisiä ja lahjakkaita. Varmaan he olivat mustelmilla esityksen jälkeen, sen verran riehakasta meno näyttämöllä ja sinne johtavilla portailla oli. 

Heti esityksen alussa lavalla makaa lauhkea karhu,  joka myöhemmin kapuaa pystyyn. Jopa minäkin ymmärsin, että karhu on Venäjän metafora. 

Sotaakin käsitellään: Yksi miehistä pelkää sotaan joutumista, toinen haluaa erota armeijasta. Ammattisotilaan prikaatin seuraavaksi sijaintipaikaksi vaihtuu Donetski ja Butša.

Tietysti näytelmässä kaivataan Moskovaan. Rakastutaan vääriin ihmisiin. Nämä taas rakastavat jotain toista, joka ei rakasta heitä. Arkielämä on puuduttavaa, joten juhlitaan, ryypätään ja petetään. 

Vielä kotiin kävellessä askel on jotenkin energisempi, vaikka en ole yhtään nuorempi. 

Käyn ostamassa Lukulaarista pokkarin, johon on koottu neljä Tšehovin näytelmää. 

Nyt vasta huomasin, että Tampereen teatterikesän nettisivuilla mainitaan työryhmän suomentaneen Kolme sisarta, kun ostamassani pokkarissa suomentaja on Martti Anhava. 

Anton Tšehov; suomennos työryhmä
Ohjaus ja sovitus Alise Polacenko
Dramaturgia Kirmo Komulainen

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä. Kuvassa: Heidi Finnberg, Jessica Penttilä, Väinö Lehtinen, Tommi Korpela, Petteri Hutala, Ronja Orasta