perjantai 2. kesäkuuta 2023

Eipä ihmeitä

Istun junassa matkalla isääni tapaamaan. Samalla on tarkoitus käydä Turussa ja tavata vanhaa ystävää.

Olen viime aikoina lukenut paljon. Päivitän lukemistani kirjoista Instaan. Tiliäni seuraavat luultavammin päättelevät, ettei tuolla ole muuta elämää. He ovat oikeassa. 

Päivitin myös pakastetuista intialaisista Paratha-leivistä, jotka olivat pakkauksen kuvassa suuria, meheviä ja kasvistäytteisiä. Realimaailmassa ne olivat pieniä, ohuita, eikä kasvistäytettä edes erottanut. Teen reklamaation Intian lättytehtaalle.

Kävin Nääshallissa kuntoilemassa. Kuntosalissa oli lisäkseni kaksi vanhempaa naista ja yksi nuori mies. Toinen naisista kuntoili punaisessa takissa, jonka vyötäröllä roikkui vyö. Hän sipsutteli sukkasillaan ja viihtyi liikuntasuoritusten välillä laitteissa pitkään. Nainen keskittyi lähinnä puhelimeensa. Toinen nainen treenasi vihreissä kesähousuissa, joissa oli vajaamittaiset lahkeet. Hän seisoi samoilla sijoillaan ja tikutti nyrkkeilysäkkiä lähietäisyydeltä. Jaloissaan naisella oli korolliset kesäsandaalit.

Nuori mies kuritti nyrkkeilysäkkiä paljain nyrkein. Hän kertoi nyrkkeilyhanskanaiselle, että hän treenasi pystyäkseen pitämään puoliaan kiusaajiaan vastaan. Treenaustilanne oli autenttisempi, sillä nyrkkeilyhanskat eivät aina ole mukana koulussa. Koulukiusaamisesta keskusteltiin.

Koska jostain pitää olla huolissaan, olen huolissani tulevan hallituksen toimista ja Ukrainan sodasta. En oikein osaa elää silloin, kun elämä on helppoa. Odotan jatkuvasti katastrofia.

maanantai 29. toukokuuta 2023

Heippa Santtu-Matias!

 

Kun menee Tampere Filharmonian konserttiin, kaikki kysyvät "Onko Rouvali?" Kun tulee konsertista kysytään "Oliko Rouvali?" Jos vastaus näihin kysymyksiin on kielteinen, kysyjä näyttää pettyneeltä.  

Minulla oli aiemmin Jyväskylä Sinfonian kausikortti, eikä ketään maallikkoa kiinnostanut kuka orkesteria johti. Silloin Jyväskylä Sinfonian ylikapellimestarina huseerasi se ranskalainen huilisti, jonka nimen olen unohtanut. Minulla ei ole enää minkään orkesterin kausikorttia vaan pistäydyn konserteissa harvakseltaan, kun joku houkuttelee kaveriksi.

Kävin parin ystävän kanssa lauantaina sanomassa heipat Santtu-Matias Rouvalille, joka on ollut Tampere Filharmonian ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja kymmenen vuoden ajan. Jatkossa hän ei enää heiluta tahtipuikkoaan Tampereella vaan Göteborgissa ja Lontoossa. Koti on konsertin ohjelmalehtiseen painetun haastattelun mukaan edelleen Suomessa, Ylöjärvellä. Siellä hän hakkaa halkoja, kunnostaa uimarantaa, tekee pihahommia, grillaa ja laittaa ruokaa.

Istuimme jäähyväiskonsertissa B-katsomon kolmannella rivillä, josta näki Santtu-Matiaksen ilmeetkin. Tuntui, että hän katsoi soittajiaan rakkaudella, että soittakaa vaan, minä täällä ohjaan, joten teillä ei ole mitään hätää. 

Illan ohjelmassa oli Richard Straussin Näin puhui Sarathustra op.30 ja Sankarin Elämä op.40. En kommentoi teoksia, sillä en ole asiantuntija, enkä viitsi häpäistä itseäni. Yleisö vaikutti olevan tyytyväinen musiikkiin ja minäkin olin. Lopussa nousimme seisomaan ja rohkeimmat huusivat ja vislasivat. Tampere-talon iso sali oli sydän-emojeja täynnä. Tippa tuli silmään monella, ja jos oikein näin, niin samoin kävi Santtu-Matiaksellekin. 

Lähdimme kotiin ylevöityneinä, mutta vähän surullisina. Ehkä Santtu-Matias tulee joskus vierailulle Tampereelle tai sitten on mentävä Lontooseen tai Göteborgiin häntä tervehtimään. Joku saattaa törmätä häneen Ylöjärven citymarketissa. Mitä emme Santtu-Matiaksen vuoksi tekisi.  

Kuva: Ville Hautakangas, Tampere Filharmonia


perjantai 26. toukokuuta 2023

Yksi roskapussi

Nyt on meneillään miljoona roskapusssia keräys, jossa on tarkoitus siistiä omaa ympäristöä. Olen ympäri ämpäri Tamperetta liikkuessani havainnut, että tässä kaupungissa heitetään toskia huolettomasti sinne ja tänne. Joskus roskikseenkin.

Hesarissa oli juttu joensuulaisesta tutkijasta Mari Käyhköstä, joka harrastaa roskien keräämistä. Olen silloin tällöin noukkinut Hesen pussin lenkkipolun varresta ja siirtänyt roskikseen, mutta en ole harrastanut roskien keräämistä laajemmin. Jos Mari Käyhkö, niin miksi en sitten minä.

Varustauduin kahdella keltaisella roskapussilla ja kotitaloushommiin tarkoitetuilla muovisilla "pinseteillä" ja lähdin roskia saalistamaan. 

Hämeenpuistossa näin pari sopivaa kohdetta, mutta niin paljon ihmisiä, etten oikein kehdannut noukkia Lidlin paistopussia ja määrittelemätöntä muoviroskaobjektia. Siirryin Pyhäjärven rantaan, jonka roskatarjonta oli todella heikko. Muutkin olivat tarttuneet haasteeseen. En saanut 25 litran roskapussia täyteen, saati kahta pussia, joka oli alkuperäinen tavoitteeni. Ylitin häpeän ja noukin roskia penkeillä istuvien ihmisen katseiden alla. Mölyävän nuorisojoukon keskelle en uskaltautunut. 

Päätin palauttaa pullot ja tölkit kauppaan ja lahjoittaa tuoton mielenterveys/päihdetyöhön, mutta kyllä jäi päihdetyö nyt näppejään nuolemaan, sillä kyseisiä roskia ei löytynyt. 

Häpeä on ylitetty ja uusi harrastus käynnistetty! Toivon parempaa roskaonnea seuraavalla kerralla.

maanantai 22. toukokuuta 2023

Minkä nuorena oppii

  • Ei saa heittää roskia kadulle tai luontoon (noudatan tätä tunnontarkasti).
  • Ulkona ei saa soittaa musiikkia (isä oli tästä erittäin tarkka, ahdistun kyläillessäni mökillä, jossa soitetaan radiota terassilla).
  • Selkärepun taskut on suljettava huolellisesti (tämän opin ex-mieheltäni, joten eivät menneet nekään vuodet hukkaan).
  • Ahneella on paskainen loppu.
  • Kannattaa ottaa omat eväät.
  • Älä luota sääprofeettoihin (isä leikkasi amatöörimeteorologin haastattelun Salon seudun sanomista ja odottaa miehen epäonnistumista).
  • Kommunistit ovat pahiksia.
  • Veroja kerätään liikaa (ei ole mennyt perille, olen ollut iloinen veronmaksaja).
  • Jos syö lusikalla voita suoraan rasiasta, niin lihoo ja siitä voi syyttää vain itseään (en ole syönyt).

perjantai 19. toukokuuta 2023

Selli ja tälli


Tapasin vanhoja ystäviä Helsingissä. Kun näin heidät ensimmäistä kertaa useaan kuukauteen, olin hämmentynyt siitä, miten vanhoilta he näyttivät (minä näytän tietysti nuorelta). Sitten tapahtui jotakin mystistä, kun viitisen minuuttia oli kulunut, he näyttivät ihan samalta kuin opiskeluaikoina. Joku outo järjestäytyminen aivoissa tapahtui, sillä nuo uudet kasvot sulautuivat siihen vuosien takaiseen muistoon. 

Kävin ensimmäistä kertaa Teatteri Jurkassa. Teatteri on pikkuruinen. Luin, että katsomoon on ängetty 51 paikkaa, joihon katsojat sitten ahtautuivat. Näyttelijät olivat niin lähellä, että kaikki näppylät näkyivät. Lavasteina toimi pari jakkaraa, sanko ja vessapaperirulla. 

Jurkassa esitettiin Pasi Lampelan näytelmää Selli, jota mainitaan psykologiseksi trilleriksi. Nuori innokas toimittaja, Aino (Venla Reimaluoto) houkuttelee itseään vanhemman valokuvaajan, Henrin (Eero Aho) mukaansa Nigeriaan selvittelemään Shell-yhtiön luontoa tuhoavaa toimintaa. Toiveena on myös Jorma Ollilan osuuden kaiveleminen. Ja tietysti huippuartikkeli.

Huonostihan siinä käy, Aino ja Henri vangitaan. Lähes koko näytelmä tapahtuu sellissä. Olihan se aika intensiivinen pari tuntia. Nyt kun on tottunut, että näytelmissä lauletaan, näytetään videoita, lavasteet ja puvustukset saattavat olla pompöösejä, niin oli virkistävää katsoa näin riisuttua esitystä. Poliittista teatteria. Miettiä minkälainen tämä maailma on, miten turvallista elämää itse viettää ja kannattaako riskeerata kaikki hyvän tarinan takia. Mitä kaikkea länsimaisista ihmisistä tulee esille, kun emme pysty hallitsemaan tilannetta.

Aho ja Reimaluoto näyttelivät erinomaisesti ja oikeasti jännitin miten heidän käy. Kaksi meistä ei meinannut saada illalla näytelmän jälkeen nukuttua. 

Matkalla teatterille satoi, vedin takin hupun syvälle päähäni, törmäsin liikennemerkkiin ja silmälasin sanka vääntyi. Ei se maailma olekaan ihan niin turvallinen kuin luulisi. Tällistä selvittiin ilman henkilövahinkoja ja aineelliset vahingotkin  on jo korjattu. 

Kuvat: Marko Mäkinen, Teatteri Jurkka

maanantai 15. toukokuuta 2023

Kirjailijan ajokortti

Perjantaina ja lauantaina järjestettiin Helsingissä Bio Rexissä Helsinki lit-kirjallisuustapahtuma. Liput myytiin loppuun jo maaliskuussa, josta voisi mahdollisesti päätellä, ettei kirjallisuudella menekään ihan niin huonosti kuin väitetään. Paikalle oli saatu kansainvälisiä supertähtiä kuten Nobel-kirjailija Annie Ernaux. Haastattelut ovat edelleen kuultavissa Hesarin sivuilla. Jos yleisöstä voisi jotain päätellä niin kirjallisuus kuuluu lähinnä naisille. 

Konsepti, jossa kirjailijat haastattelevat kirjailijoita on erinomainen (samaa sovelletaan tamperelaisessa kirjallisuustapahtumassa Roosalupissa). Suurin osa haastatteluista tehtiin englannin kielellä, yksi ruotsiksi ja pari ranskaksi. Ranskankielisten haastattelujen intensiteetti kärsi puheen tulkkaamisesta, vaikka se tehtiinkin taitavasti. Olen niin sivistymätön, etten osaa ranskaa, joten voin syyttää vain itseäni.

Suurimman vaikutuksen minuun teki nuori ranskalainen Édouard Louis, jota haastatteli Pajtim Statovci (haastattelu tehtiin englanniksi). Louis on kirjoittanut omasta elämästään ja läheisistään. Uusimman suomennetun romaanin nimi on Muutos: metodi

Kirjailija tulee kodista, jossa ei harrastettu kirjallisuutta, oli köyhää ja vanhemmat häpesivät häntä. Louis on homoseksuaali. Koulussa hänen päälleen syljettiin, häntä haukuttiin, lyötiin ja kiusattiin kaikin tavoin. Hän halusi vain, että häntä rakastettaisiin. 

Louis kertoi, että tuon toiveen vuoksi hän osallistui kaikkiin mahdollisiin koulun kerhoihin kalligrafiakerhoa myöten. Teatterikerho oli kirjailijalle merkittävä. Näytellessään hän koki yleisön rakastavan itseään. Teatterin avulla hän lopulta pääsi opiskelemaan ja koki luokkanousun. 

Kirjailija kirjoitaa omasta elämästään, mutta se ei ole tärkeintä. Louis kertoi, että kirjansa ovat ensi sijassa poliittisia.

Minäkin kirjoitan, että joku tykkäisi minusta (epäilen sen olevan monenkin kirjailijan motiivi, vaikka siitä ei puhuta). Louis kokee, että mikään ei lopulta riitä, eivät tutkinnot eivätkä menestys kirjailijana. Hän pelkää jatkuvasti putoavansa takaisin entiseen kurjuuteen. 

Pajtim Statovci mainitsi, etteivät akateemiset tutkinnot tai loistava kirjallinen ura ole tehneet hänen äitiinsä läheskään samanlaista vaikutusta kuin kirjailijan hiljattain käymä autokoulu ja ajokortti. 

Kävin lauantai-iltana vielä Kirjailijaliiton "keväjuhlissa". Oli tungosta, kuuma, nälkä ja jano ja pelkäsin pyörtyväni, sillä kirjailijat pitävät pitkiä puheita. Toki ne olivat kiinnostavia, mutta eivät niin kiinnostavia, että olisin unohtanut fyysisen epämukavuuden. Kirjailijat olivat tosi ystävällisiä, esittäydyttiin, saatiin lopulta ruokaa ja juomaa. Näin kyllä muiden ilmeistä, ettei heillä ollut aavistustakaan kuka olin ja mitä olin kirjoittanut. Siitä huolimatta koin, että minut hyväksyttiin joukon jatkoksi.