perjantai 26. marraskuuta 2021

Ajatus on tärkein

Tapasin nelikuisen vauvan. Hän katseli lounaspaikan kattoa kun me muut söimme.  Katossa loisti kaksi lamppua. Kun puhutaan erityisherkistä ihmisistä, niin päädyimme siihen, että tämä lapsi on erityishelppo ihminen.

Tänään on Älä osta mitään -päivä, josta kaupallisesti käytetään nimitystä Black Friday. Jälkimmäisen motto kuuluu "Osta paljon!" Ennen kyseistä päivää elektroniikan hintoja nostetaan, että tänä perjantaina voidaan myydä kännyköitä, televisioita ja langattomia kuulokkeita alennuksella. 

Lahjat ovat ongelma. Jos tiedän tarkkaan, mitä lahjan saaja haluaa ja tarvitsee, se on helppoa, mutta usein lahjat ovat vain riesa. Onko lahja sopivan hintainen? Onko se pelkkä ongelmajäte saajalleen? Kaikki ostavat lahjoja samaan aikaan ja kaupat ovat täynnä hikisiä äkäisiä kuluttajia. 

Olen saanut monta kivaa lahjaa ja joskus olen jopa keksinyt toisille osuvia lahjoja (harvoin). Usein sanotaan, että ajatus on tärkein. Eikö silloin riitä, että sanoo toiselle jotain kivaa? Ei kai ole pakko ostaa tarpeetonta krääsää. 

V siivosi kerran kaappejaan ja antoi minulle tarpeettoman kahvipaketin (he eivät käyttäneet suodatinkahvia). Olin antanut kahvin hänelle. Olihan se koomista.

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Shoppailu

Palaan shoppailua kriittisesti käsitteleviin kirjoihin. Gummerus on julkaissut kolme ihan lähiaikoina: Laura Pörsti, Viimeinen vuosi (kaunokirjallisin), Laura Friman, Tauko (kevyin näistä, kuvaa vuoden vaatelakkoa) ja Julia Thuren, Kaikki kuluttamisesta (asiapitoisin). 

Jokainen näistä kirjoista on jonkinlainen tsemppauskirja kulutustapojaan pohtivalle. Kirjat ovat naisille kirjoitettuja, sillä me ostamme vaatteita ja sisustamme koteja. Miehet kuluttavat ”järkevästi” hankkimalla kaikenlaisia energiaa kuluttavia härpäkkeitä (Thuren kyllä mainitsee tämän).  Tietysti on myös miehiä, jotka ovat kiinnostuneita vaatteista ja sisustamisesta.

Elektroniikan valmistaminen kuluttaa luontoa, tarvitaan kaivoksia, jotta saadaan harvinaisia metalleja päivittyviin vimpaimiin. Niiden käyttö kuluttaa energiaa (kirjoitan tätä kahdeksan vuotta vanhalla läppärillä). Luin, etteivät keinokuituiset vaatteet ole yhtä merkittävä mikromuovin lähde kuin autonrenkaat. En ole koskaan kuullut kenenkään miehen voivottelevan ostoksiaan. Kuka kirjoittaisi miehille suunnatun kulutuskriittisen tsemppauskirjan?

Kouluaikana meillä oli amerkkalainen vaihto-oppilas, joka pesi hiuksensa ja vaihtoi vaatteita päivittäin. Pidimme hänen toimintaansa outona ja pesukone louskutti vaatteita jatkuvasti. Olimme oppineet, että hiukset likaantuvat nopeammin jos niitä pesee yhtenään. Nyt kaikki vaihtavat vaatteita ja pesevät hiuksiaan melkein päivittäin elleivät ole etätyössä. 

Face kysyi eilen(kin) "Mitä mietit?" ja vastasin "Kiitos kysymästä. Kumpi on ekologisempaa, polttohautaus vai sellainen tavallinen?" Tämä marraskuu saa ihmisen parhaat puolet ja luovimmat ajatukset esille.

Kerttu työntää jatkuvasti kuononsa tuohon näppäimistölle. Kertun kulutus on järkevää: ruokaa (aina samaa), kissanhiekkaa ja huonekaluja. Kerttu on tullut jo vanhaksi, eikä jaksa repiä sohvaa erityisen ponnekkaasti vaan enemmän tavan vuoksi. Sen raapimisesta puuttuu nuoruuden intohimo.


sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Maallinen vastaanotto

Emeritaprofessori Leila Haaparanta puhui Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa. Filosofiaan perehtymättömänkin oli miellyttävää kuunnella, kun hän selitti mitä filosofia on. On se vaan hienoa, että joku on tehnyt uransa ajattelemalla. Yhdistyksen jäsenet kysyivät niin viisaita kysymyksiä, etten kaikkia edes ymmärtänyt. 

Kun etäyhteydet suljettiin, eräs paikan päällä ollut kirjailija kysyi "Mitä mieltä olet Esa Saarisesta?"

Tapasin T:n rautatieasemalla ja ostin häneltä Kazuo Ishiguron uuden romaanin Klara ja aurinko. T:lle oli vahingossa kertynyt kaksi kappaletta tätä romaania. T oli lähdössä Helsinkiin Kirjailijaliiton syyskokoukseen ja kysyi miksi minä en lähde. 

En osallistunut kokoukseen, sillä en tunne itseäni oikeaksi kirjailijaksi, vaikka kirjoitan päivittäin. Kun valmistuin lääkäriksi en kokenut olevani oikea lääkäri vaan valkoinen takki päällä kulkeva huijari. En tunne ketään. Pelkäisin istuvani yksin jossain ball roomin nurkassa illallista närppimässä. 

Luen Jukka Viikilän romaania Taivaallinen vastaanotto. Kirjasto yritää jo periä romaania muille lainaajille, joten taistelen aikaa vastaan. Romaani vaatisi nimenomaan aikaa. Taivaallinen vastaanotto koostuu pienistä tiheistä teksteistä, jotka eivät alkuun tunnu liittyvän mitenkään toisiinsa. Monet tekstit ovat hyvin aforistisia ja niihin haluaisi pysähtyä. On kirjailija Jan Holm, jolle tehdään läppäleikkaus (jonkin sortin autofiktiosta on kyse, sillä Viikilälle on tehty avosydänleikkaus). On joukko ihmisiä, jotka kommentoivat Jan Holmin romaania Taivaallinen vastaanotto. On taksikuski, veli, sydänkirurgi. Näinkin voi siis kirjoittaa kun osaa.

"Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan. Sen takia se saa varmuuden vuoksi taivaallisen vastaanoton. Lukemattoman kirjan uskoo paremmaksi kuin se onkaan. Järkevät taideprosaistit jättävät viimeiset kaksisataa sivua viimeistelemättä. Kukaan ei tulisi selviämään sinne asti."

"Sosiaalinen media on hyvin kaukana vapaasta tiedonvälityksestä, se on tekoälyn ohjaama palkinnoille ja rangaistuksille perustuva tunne-elämäm lisäosa."

"Rakastajan ajatus on siinä, että olisi joku jolle olla rehellinen."

"Mikään ei pelasta minua tulemasta vanhaksi, epäkiinnostavaksi kirjailijaksi. Vaikka nauttisinkin nyt vielä kustantamon suosiota, minut tullaan hylkäämään samalla tavalla kuin kaikki vanhat hylätään. Ennen kuin minusta tuli kirjailija ajattelin kirjallisuutta pelastuksena ikääntymiseltä. Nuorena kaikki ihailemani kirjailijat olivat vanhoja tai kuolleita. Hyvät kirjailijat olivat aina vanhoja riippumatta siitä, minkä ikäisiä he olivat. Mutta mitä enemmän olen oppinut tuntemaan kirjallista maailmaa, sitä vähemmän huomaan sen erottuvan muusta maailmasta. Kaikkein kovimmasta bisneksestä kustantamot eroavat tekopyhyydessä ja epäsuoruudessa. Vanheneva kirjailija voi vain ounastella milloin hänen aikansa on tullut, kukaan ei tule sitä hänelle kertomaan."

lauantai 20. marraskuuta 2021

Iäkäs nainen jäi auton alle

Minua ärsyttää lehtien tapa uutisoida auto-onnettomuuksista. Nainen jäi auton alle kuulostaa siltä kuin tämä poloinen olisi huvikseen jäänyt toljottamaan kadulle häntä lähestyvän auton eteen, jolloin auto vaan jatkoi kulkuaan, eikä asialle voinut mitään. Tai sitten tämä nainen liukui passiivisesti auton puskuriin ja siitä kulkuvälineen alle. Pitäisi sanoa, että autoilija törmäsi autollaan jalankulkijaan. Usein kyseessä on iäkäs nainen, eli lehden näkökulmasta yli kuusikymmenvuotias.

Henkirikoksista uutisoidessakin tavataan käyttää passiivia, niissä nainen tapettiin keittiöveitsellä, eikä kuten oikeasti pitäisi kirjoittaa: Aviomies puukotti naisen. Tai mies ammuttiin, kun joku tähtäsi ja tappoi miehen, sillä eihän se uhri todellakaan aina ole nainen.

Kun julkkis tapaa jonkun ihmisen ja luo tähän rakkaussuhteen, hän löytää onnen. Vaikka oikeasti tämä löytää ihmisen, jonka kanssa mielellään rakastelee useammankin kerran. Miksei puhuta onnen löytymisestä, silloin kun joku löytää sen vaikka harrastuksesta, toisten auttamisesta, muista ihmisistä (ei sukupuolisuhteesta) tai ihan vaan omasta itsestään. Oikeastaan vastustan ajatusta onnen löytymisestä, sillä sittenhän sen voi myös kadottaa. Joskus tuntuu, että välillä pää on veden pinnan yläpuolella ja välillä sen alla.

Käytän Storytelin ilmaiskuukautta kuuntelemalla Laura Frimanin kirjaa Tauko. En halua kuunnella kaunokirjallisuutta vaan luen romaanin mieluummin paperilta, joten Tauko sopii hyvin. Siinä toimittaja kertoo vuoden ostolakosta. Vuoden vaihtuessa hän päättää olla ostamatta yhtään vaatekappaletta kahteentoista kuukauteen. Kun Friman kertoo keskivartalostaan ja klassisen komeasta miehestään, minun on pakko googlettaa heidän kuvansa. Mitä heidän ulkonäkönsä minulle kuuluu?  

Jos haluat pohtia omaa vaatesuhdettasi suosittelen Laura Pörstin kirjaa Viimeinen vuosi, josta saa paljon tietoa vaateteollisuudesta ja joka onnistui liikuttamaan ainakin minua.

perjantai 19. marraskuuta 2021

Taideluennolla

Eilen pidettiin taidehistorian kurssin tämän syksyn viimeinen luento. Meitä sivistettiin kertomalla kubismista ja futurismista. 

On jännää, miten joku keksii ja uskaltaa tehdä ensimmäistä kertaa jotain uutta. Siitä ei nimittäin juuri kiitosta saa. Kubistit tohtivat liimata maalauksiinsa sanomalehdistä leikattuja paloja, muovia, pahvia yms. He käyttivät sabluunoita numeroiden tai kirjainten maalaamiseen. 

Kubistit sahasivat siveltimillään ihmisiä ja esineitä palasiksi ja kuvasivat noita osasia mistä suunnasta lystäsivät. Miksi muuten heidän taideteoksissaan oli niin paljon kitaroita, kysyn vaan. 

Jos olette taiteen suhteen yhtä tietämättömiä kuin minä, niin kerron teille, että tunnettuja kubisteja ovat mm. Fernand Léger, Georges Brague, Pablo Picasso ja Juan Gris. Picasson toki kaikki tietävät.

Futurismi oli italialainen modernistinen liike, joka muistutti kubismia. Värejä, vauhtia, vaarallisia tilanteita, nopeita kulkuvälineitä. Myös veistotaide tuli uudistaa. Viedä vanhat taideteokset saunan taakse ja hävittää.

Taiteilijat kirjoittivat vihaisen manifestinkin "Ihailla vanhaa taulua on kuin uhraisi tunteensa tuhkauurnaan. Invalideille ja rikollisille tämä ihailtava menneisyys on balsamia heidän haavoilleen, sillä heille ei ole suotu tulevaisuutta, mutta me olemme nuoria ja voimakkaita. Pankaa kirjastot tuleen! Padotkaa vesiväylät, niin että ne hukuttavat museot!" Semmoista.

Futuristeja ette ainakaan tunne (en minäkään tuntenut): Umberto Boccioni, Luigi Russolo, Giacomo Balla, Gino Severini ja Carlo Carrà. 

Maalaus:  Juan Gris Asetelma bordeaux -pullon kanssa.

Veistos: Umberto Boccioni

 


keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Kirjoittamisesta ynnä muusta

Lähden tammikuussa Ateenaan kirjailijaliiton residenssiin. Tai lähden jos lähden. Ostin jo lentoliputkin. Harkitsin kyllä maata pitkin matkustamista, mutta se olisi vienyt vähintään kolme vuorokautta ja se olisi lisännyt ihmiskontakteja (tähän on tultu, kilttien ihmistenkin tapaaminen on vaarallista). Lippuehtojen mukaan lennon ajankohtaa voi muuttaa, mutta lippuja ei voi perua. Nyt sitten jännitän mihin suuntaan tämä pandemia kehkeytyy.  Toivoisin, että koronapassi otettaisiin laajemmin käyttöön.

Olen nolon kiinnostunut tositelevisio-ohjelmista. Katsoin Areenasta sarjan LAKEUSlife, joka kertoo parikymppisistä pohjalaisnuorista. Nämä nuoret haaveilevat omakotitaloista ja kunnanvaltuustopaikoista. Nuori mies parturoi metsiä valtavalla metsäkoneella, joka katkaisee järeät männyt kuin ne olisivat heinänkorsia. Kukaan ei murehdi ilmaston lämpenemistä. Ohjelman nuoret tuntuvat vanhemmilta kuin minä. Helena Anhavan runossa kirjoitetaan "Kun alkaa olla kyllin vanha. Uskaltaa olla nuori."

Pidän kovasti Erkka Mykkäsen Kirjoittamisesta -podcastista. Varsinkin niistä jaksoista, joissa hän pohtii vilpittömään tyyliinsä kirjoittamista. Viimeisimmässä jaksossa hän puhuu kirjoituskoulutuksesta ja kirjoittamisen opettamisesta. Toisin kuin jotkut luulevat, kirjailijat harvoin syntyvät kynä ja muistikirja kädessään valmiina kirjaamaan huomioita ympäröivästä maailmasta. Suurin osa tarvitsee koulutusta tai ainakin harjoittelua. 

Kuten olen jo aiemmin kertonut, kävin tamperelaisen Viita-akatemian, joka on kolmevuotinen kirjoittajakoulutus. Tapasimme alkuun joka toinen viikko lauantaisin ja sunnuntaisin, myöhemmin opetusta oli harvemmin. Koulutusta veti tuolloin kirjailija Niina Hakalahti, joka on hauska ja lämmin tyyppi. Tarkkasilmäinen ja kokenut tekstien lukija. Välillä tuntui, että hän oli liian kiltti, mutta nyt jälkeenpäin ymmärrän, että kannustava ote toimii paremmin kuin kovin kriittinen. Minuun se ainakin upposi, sillä ongelmani ei ole kirjailijaneroharha. Koulutus perustuu opetuksen lisäksi kirjoittamiseen ja toisten tekstien lukemiseen ja kommentoimiseen. Myös kirjailijavieraita kävi. Toisista kirjoitajista sai sen kirjoittavan yhteisön.

Viita-akatemiaryhmä kokoontui Sampolan sivurakennuksessa, jossa tuoksui kahvilta ja jonka seiniltä edesmenneet kirjailijat tarkkailivat meitä. Oli kivaa ja nauroimme paljon, vaikka kirjoittaminen on lopulta yksinäistä puuhaa. 

Muitakin kirjoittamiseen liittyviä kursseja on tullut käytyä. Oriveden opiston kesäkurssit olivat hauskoja, sillä siellä pääsi irti tavallisesta arjesta, sai istua opiston pihalla kirjoittamassa ja käydä hotellin terassilla kaljoilla. Viimeksi osallistuin Ahlmanin opiston kurssille, jota veti Petri Tamminen. Taija Tuominen ja Harri István Mäki ovat opettaneet minua. Isälläni on ollut tapana sanoa, että kun ei ole lahjoja, pitää vaan tehdä enemmän töitä. 

Erkka Mykkänen kävi vuoden ajan Viita-akatemaa ja saman verran Kriittistä korkeakoulua. Hän on siis kirjoittajakoulupudokas, mutta opettaa nyt kirjoittamista. Hän on julkaissut romaanin, novelleja ja runoja. Kuunnelkaa hänen podcastiaan.