Slow Fashion

Olen ommellut elämäni ensimmäisen mekon melkein valmiiksi. Kävin tänään pienessä nappiliikkeessä ostamassa mekkooni yhden hakasen (0.9 e). 

Punatakkinen asiakas ennen minua valitsi puuduttavan kauan ompelulankaa. Jonossa odotti myös nuorempi nainen, joka osti erivärisiä hapsunauhoja. Semmoinen olisi vinkeä hameen helmassa tai lampunvarjostimessa.  

Työssä ollessani en kestänyt ruokailijoita, jotka valitsivat pitkään ja hartaasti perunoita ja salaatinlehtiä noutopöydän laareista.

Kotitalossani tehtiin kuntoarvio, joka ei ollut kovin mairitteleva. Onhan toisaalta talolla ikää: Ensi vuonna tulee 90 vuotta täyteen. Taloon on joskus osunut pommikin. Kuntoarvioon kuului myös kuvia, yhden kuvan paikansin omaan kylppäriini. Kuva oli otettu hanasta ja tunnistin sen vieressä seisovan kipon, jossa säilytän meikkisiveltimiä ja muuta sälää. 

Ompelutyöstäni vielä: on pikamuotia, mutta mekkoni on slow fashionia, sen verran sen tekemiseen menee aikaa.  

 

Remonttinaiset

Tapetointiprojekti käynnistyi eilen. Kotiini saapui kaksi siististi pukeutunutta, suihkunraikasta nelikymppistä naista. He tutkivat olohuoneen seinät ja selittivät, mitä aikovat tehdä. Olen tottunut, että sisään kävelee rähjäinen tupakalta haiskahtava remonttireiska. Remonttireiska etsii aina talon isäntää, jolle voisi puhua. 

Olohuoneen yksi seinä on röpelöinen ja nyt se on hiottu ja tasoitettu. Tänään tapetoivat muut seinät, tasoitetun seinän pitää vielä kuivua. Työn jäljiltä on siistiä, eikä rojua ole ripoteltu ympäriinsä. Tikkaat on jätetty huoneen nurkkaan. 

Kävin kyselemässä taideliikkeestä taulukiskoa, ettei tarvitsisi porata uutta tapettia täyteen reikiä. Kiskoon voi ripustaa taulut siimoilla ja niiden paikkoja voi vaihtaa. Löytyisipä joku, joka osaisi asentaa sen taulukiskon siististi ja mielellään ripustaa taulut. Hänen olisi hyvä tietää jotain taulujen asettelemisesta. On paljon töitä, joissa tarvitsisin apua. 

Koen pientä häpeää siitä, etten tapetoi itse. Isä ja äiti aina tapetoivat. Isä oli kamalan äkäinen ja hommia tehtiin melkein yötä myöten. 

Samaan aikaan pesukone päätti lopettaa toimintansa. Yritin soittaa huoltofirmaan, mutta sain kuunnella aikani huonoa musiikkia.  Nettiasiointia suositeltiin muutenkin, joten laitoin firman nettijärjestelmän kautta viestiä, johon tuli illalla kyllä vastaus, huoltomiesviiveeksi ilmoitettiin puolitoista viikkoa.  

Toisesta firmasta vastattiin soittoon savon murteella, joka on aina plussaa. Muu kommunikaatio on tapahtunut yleiskielellä sähköisesti. Piti käydä netissä hyväksymässä huoltomiehen käyntiaika (pe klo 12-13). Sen jälkeen tuli tekstiviesti, että aika on +/- 1h (ei siis tunti vaan hour). Minulle tulee kiire. Ystävä sanoi, että pistä sinäkin joku tuollainen pikkulisä siihen aikaikkunaan. 

Näiden konehuoltotyyppien kanssa tuntee olevansa pahasti alakynnessä. 

Kuva on Galleria Saskian Kana-ryhmän näyttelystä. Ikävä kyllä en kirjoittanut taiteilijan nimeä ylös. 

 

Ihanaa päivää

Rosa Meriläinen kertoi Instassa, että Matti Vuori oli aikoinaan sanonut hänelle, ettei saa käyttää pieniä sanoja kuten kiva tai ihana, koska sillä tavoin pienentää itseäänkin. Eräs mies väitti minulle, etteivät miehet koskaan sano  ihana.  

Minulla ei ole juurikaan tapana käyttää ihanaa, joten minulla on jäljellä suuri ihanavarasto. 

Nappasin Kotuksen sivuilta  ihanan: erittäin kaunis t. miellyttävä, ihastuttava, hurmaava, lumoava, suloinen, viehättävä. 

Pitäisikö ihanan sijaan sanoa fantastinen kuten Esa Saarinen tekee. Hänellekin ihana on ihan liian pieni sana.

Eräs puolituttu nainen paheksui aikaamme: Hänen mielestään lemmikkieläimen kuolemaa ei pitäisi surra yhtä paljon kuin ihmisen kuolemaa.

Lemmikkieläimen kuolema raportoidaan nykyään somessakin ja surullisen ilmoituksen perään kertyy monta osanottoa ja sydäntä. 

Ymmärrän, että hyvin läheisen ihmisen kuolema on valtavan surun paikka, eikä sureminen lopu koskaan. Sitä ei voi verrata hamsterin kuolemaan. 

Suhde koiraan tai kissaan on ongelmattomampi kuin vaikkapa omiin vanhempiin ja siksi kuoleman sureminen on yksinkertaisempaa. Eläinsuhteeseen ei yleensä liity syyllisyyttä, vihaa tai häpeää. 

Minusta lemmikkieläintäkin saa surra oman tarpeensa mukaan, eikä se ole keneltäkään pois. 

Kuva Heidi Mäkinen, Antero Kahilan maalaus Ylösnousemuksia 4,  Galleria Mältinranta. 

 

Mekkoni menee illallisille

 

Nääshallilla käy mies, joka pukeutuu treenatessaan paitaan, jossa lukee Rahola. Viimeksi Rahola-mies kaiveli nenäänsä treenin aikana. Myöhemmin hän otti käsipaperin, roikotti sitä kymmenen sentin päässä nenästään, painoi toisen sieraimen sormellaan tukkoon ja puhalsi toisen läpi useaan kertaan. Ei tullut mieleen mennä huomauttamaan asiasta. 

Kirjoittaa uskallan, sillä epäilen, ettei Rahola-mies lue blogiani. 

Eurokankaassa saa leikkautettua pyjamahousutyyppiset housut kymmenen euron hintaan. Kangas on hankittava kyseisestä liikkeestä. Ostin hyvin ohutta punaista samettia ja ompelin itselleni housut. Viimeiset siksakit vetäisin tänä aamuna klo 7.30. Naapurit varmasti ilahtuivat. Kävin uusissa housuissani lounaalla. 

Eräs kirjailija lainaa mekkoani WSOY:n säätiön kirjalijaillallisille. Melkein kuin itse pääsisin valkoliinaisen pöydän ääreen keskustelemaan henkeviä. 

Heli Laaksonen on ilmoittanut, ettei hän osallistu Helsingin kirjamessuille (syyksi hän mainitsee sen, ettei kirjailijoille makseta esiintymisestä, joka on ihan hyvä syy sekin). Minäkin ilmoitan, etten osallistu tänä vuonna kirjamessuille (minua ei ole kutsuttu esiintymään missään).   Saatatte aavistaa minussa pientä kateutta ja katkeruutta. Tässä kohtaa kuuluu sanoa, ettei se ole minulta pois, vaikka siltä ihan pikkuisen tuntuisikin.  

Aloita keskeltä

Uusimmassa Parnassossa  kirjotetaan performatiivisesta lukemisesta. Tarkoitukseen sopivat vaikeatajuiset klassikkokirjat. Lukeminen tapahtuu niin, että kaikki varmasti näkevät. Ehkä Parnassoakin voisi lukea performatiivisesti. 

Suomessa järjestettiin ensimmäiset performatiivisen lukemisen SM -kisat huhtikuussa. Ne pidettiin Rosebud -kirjakaupan syrjäyttäneessä ruotsalaisessa Rusta-halpakaupassa. Kilpailun voitti Miki Liukkoseksi pukeutunut Oxi Koskelainen, joka luki Miki Liukkosen romaania Elämä: Esipuhe. Olisiko oikea Liukkonen lukenut tilaisuudessa omaa romaaniaan? Ehkä hänen käsissään olisi ollut joku David Foster Wallacen romaani.

Kanadalainen Anne Carson sai kirjallisuuden Nobelin. Kuulin somessa lyhyen pätkän hänen vanhaa haastatteluaan, jossa häneltä kysyttiin, mitä tämän vuoden kirjaa hän suosittelisi. Hän vastasi, ettei lue uusia kirjoja vaan 500 vuotta eKr. kirjoitettuja teoksia. Häneltä kysyttiin myös, mikä on tärkein kirjoitusneuvo, jonka hän on saanut. Carson sanoi, ettei tarvitse kenenkään neuvoja. Kun häneltä kysyttiin minkä neuvon hän antaisi kirjoittajille, hän kehotti aloittamaan keskeltä.  Ryhdyin pohtimaan, että mitä hän tarkoitti. Aloitan nimittäin aina alusta ja etenen loppua kohti sivuilleni vilkuilematta. 

En ole lukenut Carsonin kirjoja. Onhan valinta hieno asia pienen Poesia-kustantamon kannalta. 

Naputtelen tätä Cafe Metsossa ja äsken eräs kirjailija kävi juttelemassa. Pahoitteli, jos häiritsi.  Arveli, että kirjoitin juuri maailmankirjallisuutta (vitsi, vitsi).  Hän tietää hyvin minkälaisia juttuja kirjoitan. 

Jos näen jonkun lukevan kirjaa, minua kiinnostaa, mitä hän lukee. Harvoin enää näkee julkilukemista.  Minulle on yhdentekevää, mitä ihminen puhelimellaan tekee.  

Kuva on otettu Finlaysonin palatsin pihalta. 

Italian presidentti

Olin kivoilla synttäreillä. Oli ruokaa, juomaa, mukavia ihmisiä ja bändi. 

Pidettiin puuduttavia puheita. Pöydässämme mietittiin, että miten synttäripuheet eroavat hautajaispuheista. Eivät juuri mitenkään. Puheiden viisasta ja lempeää olentoa ei ole olemassakaan, sillä kukaan ei voi olla täydellinen.  

Youtubessa on julkaistu Pirkkalaiskirjailijoiden lyhyitä puheenvuoroja otsikolla Kirjailijavartti. Minun vuoroni on muistaakseni 24.10. En muista, mitä tuli sanottua, sillä videoinnista on jo aikaa. Stressaa. Ei niitä tosin kukaan katso. 

Jostain syystä puhujat näyttävät videoilla siltä kuin heidän hemoglobiininsa olisi neljänkymmenen kieppeissä. Kalmankalpeilta. 

Näin eilen Paolo Sorrentinon elokuvan La Grazia (tarkoittaa suomeksi armoa). Elokuva kertoo kuvitteellisesta Italian presidentistä Mariano de Santiksesta, jota näyttelee loistava Toni Servillo. Presidentillä on puoli vuotta kautta jäljellä ja hänen pitäisi päättää allekirjoittaako hän eutanasialain sekä ratkaista pari armahdusanomusta. 

De Santis kaipaa kuollutta vaimoaan, eikä ole päässyt irti siitä, että vaimo petti häntä neljäkymmentä vuotta sitten. Presidentti käy tyttäreltään salaa tupakalla (toinen keuhko on jo poistettu, ehkä syövän takia). 

Pidän yllätyksistä, mutta vain elokuvissa. La Craziassa musiikki yllättää. Ja välillä presidentti leijuu painottomassa tilassa avaruusasemalla. Tykkään siitäkin, että paavi on musta mies. 

La Grazia on hieno elokuva vanhenemisesta ja vallasta. Elokuvassa on erikoinen kohtaus, jossa iäkäs Portugalin presidentti joutuu hirmumyrskyn riepottelemaksi tullessaan tapaamaan Mariano de Santasta.  Tuuli repii punaista mattoa, sataa vettä ja rakeita. Turvamiehen sateenvarjo kääntyy nurin.

Mietin,  kuka onkaan Italian presidentti (hänen nimensä on Sergio Mattarella). Tuntuu, etten ole koskaan kuullutkaan hänestä.