Painosten kuningatar

Kuuntelin Areenasta kolmeosaisen sarjan Hilja -painosten kuningatar (linkki edellä).  Uneksin itsekin painosten kuningattaren tittelistä. Eräs kirjoittajaystäväni haaveilee Prisma-kirjailijan urasta. 

Ohjelmasarja kertoo kirjailija Hilja Valtosesta, joka syntyi 1897 Heinävedellä (väittää Wikipedia, Ylen mukaan syntymävuosi oli 1895), teki työtään kansakoulunopettajana eläkkeelle jäämiseensä asti ja oli suosittu viihdekirjailija. Hän kirjoitti chick litiä, vaikka sitä ei oltu vielä keksitty. Valtoselta julkaistiin kuusitoista romaania ja yhdeksästä romaanista tehtiin elokuva.

Kun Valtonen sai ensimmäisen ennakkonsa kustantamosta, se oli enemmän kuin naisopettajan vuoden palkka! Ilmari Kiantokin lähetti hänelle kerjuukirjeen.

Hilja Valtosen Neiti talonmies oli ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joita luin. Romaani kuului mummolan kirjahyllyn suppeaan valikoimaan. Pidin siitä enemmän kuin Mathilda Wreden elämäkerrasta tai karhunmetsästystä kuvaavasta romaanista, jonka nimen olen unohtanut. 

Kun Valtonen aloitti opettajana, naisopettajat saivat pienempää palkkaa kuin miehet ja naisopettajien tehtäviin kuului myös koulun siivoaminen. 

Valtosen romaanihenkilöiden päätavoitteena ei ole naimisiin pääsy (sekin kyllä niissä onnistuu) vaan vaikkapa opiskeleminen. Neiti talonmieskin suorittaa työnsä ohessa lukion ja kirjoittaa ylioppilaaksi. 

Hilja Valtonen kirjoitti yhden "vakavan" romaanin Hiiliristi, joka sai murska-arviot. Nimikin kuulostaa luotaantyöntävältä. 

Ohjelmasarjassa on pätkiä kirjailijan vanhoista haastatteluista, joissa nainen puhuu leveää savon murretta. Kuullaan myös elokuvien ääniraitoja. Nämä elokuvat olivat aikoinaan supersuosittuja. 

Olisi hupaisaa lukea uudestaan Neiti talonmies. Olisiko romaani edelleen hauska ja innostava.

95 prosenttisesti vegaani

Mistä tietää, että joku on vegaani? Vegaani kyllä kertoo sen.

Vietämme lihatonta lokakuuta tai viettää kuka viettää. Olen sen tyyppinen kasvissyöjä, että kylässä syön mitä tarjotaan, kotona ja ravintolassa nautin mieluiten kasvisruokaa. Kotioloissa olen jättänyt maitotuotteet pois, mutta syön luomukananmunia. Onko se kana sitten jotenkin vähempiarvoinen eläin kuin muut? Ei. Kanat ovat ihania. 

Kävimme ystävän kanssa syömässä lounasta Rionissa, joka on georgialaista ruokaa tarjoileva ravintolaketju. Halusin kasvisruokaa ja eteeni tuotiin pieni salaattikippo (tomaattia, kurkkua ja paprikaa), ihanaa khachapuri-leipää, jonka sisällä on juustoa, valkoinen vehnäsämpylä ja kippo, joka sisälsi harmahtavaa öljyistä mössöä. Kaveri sai herkullisen näköistä lihapataa samojen lisukkeiden kera. Kasvisruoka ei ollut hääviä, mutta ehkäpä georgialainen keittiö ei ole sen suhteen maailman parhaita. 

Olen muuttanut ruokavaliotani, sillä se on järkevää. En ole edes suunnitellut asiaa sen kummemmin vaan ajautunut tähän. Kuten sanottu, kylässä syön mitä tarjotaan, sillä periaatteeni kuuluu "Ei mun takia tartte".

Yhdessä suihkuvaahtopullossa luki 95 prosenttisesti vegaanista. Kuulostaa vähän samalta kuin tuoremehutölkin kylkeen painettu No cholesterol -maininta. Tuskin missään shampoossa, hoitoaineessa tai suihkuvaahdossa on eläinperäisiä aineksia enempää kuin tuo viisi prosenttia. Suurin osa on vettä.

Tää on vaikeaa

Ikkunan läpi arvioituna sää näyttää luotaantyöntävältä. Olen menossa ystävän kanssa lounaalle. Yritän kirjoittaa sitä ennen. 

Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Erkka Mykkänen (syntyään savolainen kuten minäkin) julkaisi Instassa hauskan videon kirjoitusprosessista. Kuvitelkaa tähän taustalle musiikki ja Erkka Mykkänen napsuttelemaan sormiaan:

1. Tää on mahtavaa.

2. Tää on vaikeaa.

3. Tää on paska.

4. Mä oon paska.

5. Mä oon paska.

6. Mä oon paska.

7. Mä oon paska.

Prosessini on juuttunut kohtiin 4.-7.

Tampereella järjestetään kirjailijoiden työnohjaus, joka kiinnostaisi minua. Taakkanani on se, etten ole haaveillut kirjailijan ammatista kaksivuotiaasta, enkä julkaissut ensimmäistä kirjaani alle kolmekymppisenä. En tiedä voinko nimittää itseäni ammattikirjailijaksi. Tunnen huonommuutta kirjailijoiden joukossa.

Ei minuun kannata enää satsata. Olen liian vanha! Kaikki ymmärtävät, että nuoruus on tavoiteltava ominaisuus. Jos jotakuta yli viisikymppistä sanotaan nuoren näköiseksi, hän kyllä kertoo sen kaikille. Etsin vanhojen tuttujen kasvoista ja vartaloista vanhenemisen merkkejä. Ilahdun kun näen sellaisia.  Minähän näytän nuoremmalta! En kuitenkaan sano sitä ääneen, eihän lihavallekaan sanota "Olet lihonut", mutta kun joku on saavuttanut normaalipainon, se toki mainitaan. Kehutaan itsekuria ja ulkonäköä. Edes tiukka itsekuri ei saa minua enää nelikymppiseksi (hekin muuten valittavat olevansa vanhoja).

Tähän loppuun pitäisi kirjoittaa jotain rakentavaa. Ottakaa koronarokote suojellaksenne itseänne ja samalla toisia. Isoja, tärkeitä leikkauksia ei tarvitse perua teho-osaston potilaspaikkojen puutteen vuoksi. Hoitajat eivät väsy (kukaan ei enää kalisuta kattilan kansia heidän kunniakseen). Vesisade taukoaa. Aurinko paistaa ja maailma pelastuu.  Huudetaan yhteen ääneen: Tää on mahtavaa!

Ketä kiinnostaa

Työväenopiston jumpassa kaikki seinänvieruspaikat oli varattu ja keskilattia typötyhjä. Kantavan seinän vieressä onkin turvallisempaa, jos talo vaikka sattuu romahtamaan. Ja näin on aina toimittu. Olisi pöyhkeää mennä keskilattialle, jos kerran reunoillakin on tilaa. Yksityisissä liikuntakeskuksissa löytyy aina niitä kympin tyttöjä, jotka varaavat eturivin, mutta ei työväenopistossa, siellä ollaan nöyrän kiitollisia, kun saadaan osallistua. 

Minut valtasi eilen ajatus, joka kuuluu: Ketä kiinnostaa. Sellaisia mietteitä ei saisi päästää pintaan, jos haluaa liikuskella somessa. Toisaalta tuossa Ketä kiinnostaa on myös positiivinen puoli. Vaikka kuinka mokaisit, ei ketään oikeasti kiinnosta. Valokuvaa katsoessakin jokainen etsii ensin itsensä. Päätin tehdä ristipistotyön, johon kirjailen Ketä kiinnostaa. Pisteellä, ei kysysmysmerkillä.

Viime lukupiirissä söimme pöperöä, jonka päällä oli rucolan lehtiä. Muistin traumaattisen kokemuksen, jonka olen saattanut kertoa täällä. 

Lääketehdas tarjosi meille lounaan. Se oli ihan se sama lounas, jota kaikki sairaalassa syövät, ei mitään muuta ekstraa kuin haukotuttavaa (anteeksi) lääkeinformaatiota. Ruoan päällä oli rucolaa. Pistin tuota viheliäistä heinää suuhuni ja se juuttui kurkkuuni. Ajattelin, että jos meinaan oikeasti tukehtua, niin onneksi teho-osasto on lähellä (elvytysryhmä tulee sieltä). Rucola ei mennyt alas, eikä tullut ylös, joten nousin pöydästä ja kaivoin sen nielustani paljailla sormillani. Roikotin huojentuneena limaista rucolan lehteä sormissani ja lääke-esittelijä (pukumies) tuli luokseni roskakori kädessään. Mies ei sanonut mitään, ojensi vaan roskakoria minua kohti ja pudotin kauhean rucolan roskikseen ja mies vei roskakorin, jossa oli vain se yksi limainen salaatinlehti, takaisin seinän viereen. 

Asko ja Esko

Ensi viikolla ei järjestetä vesijumppaa, sillä Tampereella vietetään syyslomaa. Miten selviän tästä? 

Vieressäni jumpannut kolmen naisen "tekonivelryhmä" pohti mistä miesohjaaja on kotoisin ja he epäilivät Savoa. En viitsinyt sanoa, että mies oli tuskin savolainen. Naiset lauloivat jumpatessaan Tapani Kansan kanssa "Äidin pikku poika menee muille maille, äidin pikku poika jää nyt lämpöäs vaille..." Opiskeluaikoina eräs nuori mies antoi minulle lapun, johon hän oli kirjoittanut nuo samat sanat. 

Kävin katsomassa Eino Salmelaisen näyttämöllä näytelmän kaksi Paavia, joka perustuu ainakin löyhästi tositapahtumiin. Asko Sarkola esitti saksalaista Paavi Benedictus kuudettatoista ja Esko Roine argentiinalaista Franciscusta. Jotenkin näytelmää varjostivat katolisen kirkon viime vuosien skandaalit. Vääryydet, joita käsiteltiin tässä näytelmässä aika helläkätisesti. 

Näytelmä oli Askon ja Eskon juhlaa, ei siinä muita merkittäviä rooleja ollutkaan. Roolitusta ei olisi voinut tehdä toisin. 

Oli outoa istua täydessä teatterisalissa, josta poistuessa muodostui ruuhkaa. Kävin hiljattain Tampere-talossa konsertissa, jossa yleisö ohjattiin vähitellen ulos salista, eivätkä kaikki hengittäneet toistensa niskaan. Työvis ei tässä onnistunut.

"Timantit ovat ikuisia, mustikat voi syödä"

Ostin muutama vuosi sitten urheilukellon, joka jaksoi aikansa huomauttaa "Aika lähteä liikkeelle". Olin tottelematon, enkä noussut sohvalta, vaan jatkoin makoiluani. Sitten kello ryhtyi ilmoittamaan, että olen liikkunut riittävästi siinä vaiheessa kun olin juuri nukahtamassa yöunille. Nyt kellon akku tyhjenee jatkuvasti, vaikka käytän sitä enää vain kellona, en urheilukellona.

Luin valmistajan sivuilta (Polar), että tähän malliin ei saa uusia akkuja vaan on ostettava uusi kello. Nämä ovat siis jonkinlaisia kalliita kertakäyttötuotteita. 

En ole lukenut vuosiin "naistenviihdettä", mutta nyt ajattelin, että minusta olisi hienoa ryhtyä kansainväliseksi kirjalliseksi viihdetähdeksi. Lainasin opiksi Jojo Moyes'n järkäleen (jostain syystä viihdekirjat ovat melkein yhtä paksuja kuin Miki Liukkosen romaanit) Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, jonka pohjalta tehdyn elokuvan olin nähnyt. 

Alkuun innostuin romantiikasta ja nokkelasta dialogista, mutta sitten tuli huono olo, vähän kuin olisi syönyt liikaa irtokarkkia ja oli pakko lukea tasapainon vuoksi Anja Erämajan uutta proosarunokokoelmaa Olen nyt täällä metsässä. Anja Erämajan kirjan taakse on viisaasti kirjattu Timantit ovat ikuisia, mustikat voi syödä.

Lopuksi ilmoitan paheksuvani kulttuurimäärärahojen leikkauksia.