perjantai 31. toukokuuta 2019

Musikaali

Mietin vielä tuota eilistä päivitystä, sillä vanha ystävä, luokkakaverini Kuopiosta tuli kylään (ja lähti nyt tapaamaan tätiään, mutta palaa sen jälkeen takaisin, jos ei eksy matkalla). Kyse ei ole siitä mistä keskustellaan vaan vuorovaikutuksesta. Siitä, että kumpikin on kiinnostunut toisen elämästä, eikä ainoastaan omastaan.

Editoin kässäriäni (kässäri on vieläkin minulle nolo sana). Luen tekstiä ääneen yksikseni. Aamun tein hommia kirjastossa, jossa en voinut pälättää ääneen vaan muodostin äänettömiä sanoja, joka ei ole ihan sama kuitenkaan. Näytin typerältä.

Näin eilen Elton Johnista kertovan musikaalin. Mies on säveltänyt montakin hienoa pop-kappaletta. Elokuvassa väännettiin rautalangasta, miten kurja lapsuus Reginal Kenneth Dwightillä oli. Hahmojen mustavalkoisuus häiritsi: mummo-hyvä, äiti ja isä-pahikset, Bernie Taupin (sanoittaja ja yhteistyökumppani)-hyvä ja miesystävä-paha. 

Näyttelijät olivat ihan ok vaikka nykyään kaikki näyttelijät näyttävät liian lihaksikkailta, ei sellaista 70-luvulla ollut. Taron Egerton oli hyvä Elton Johnin roolissa ja Jamie Bell oli supersöpö Bernie Taupin.

Minusta tuntui, että musiikkia olisi voinut olla enemmän, mutta elokuvassa kuultiin kuulemma 22 laulua. Ehkä niitä ei sitten ollut vähän. Kappaleita ei kuultu kronologisessa järjestyksessä, ilmeisesti dramaturgisista syistä. Olisi ollut mielenkiintoista tietää minkälaisessa elämäntilanteessa mikin kappale syntyi. 

Huume- ja alkoholihörhöily alkoi välillä kyllästyttää. Asiaan kuuluvat itkut tirautin lopussa. Lopputeksteissä näytettiin autenttisia kuvia artistista ja kyllä hän oikeasti käytti esiintyessään mm. barokki-tyylistä naistenleninkiä, punaista haalaria, siipiä, mitä kummallismpia silmälaseja ja kanapukua. 



torstai 30. toukokuuta 2019

Eihän se pahalta tunnu

Olen saanut viime aikoina blogiosoitteeseeni parikin fanisähköpostia. Eihän se pahalta tunnu.

Joskus tulee mieleen, että milloin jonkun ihmisen elämä on niin mielenkiintoista, että sitä viitsii seurata. En tarkoita nyt knausgårdilaista kirjallisuutta vaan tavallisia kohtaamisia. Olen miettinyt asiaa monta päivää, joten listaan ajatuksiani tähän alle:

1. Elämän jakamisen pitää olla vastavuoroista. Keskustelukumppanin monologi on melko harvoin erityisen kiinnostava.

2. Mitä läheisempää sen parempi. Ystävien juttuja kuuntelee yleensä mielellään vaikka tarinoiden käänteet eivät olisi järin dramaattisia. Omien lasten tekemiset kiinnostavat enemmän kuin työkavereiden (anteeksi työkaverit!).

3. Lapsista ja varsinkin lapsenlapsista puhutaan ymmärrettävästi paljon, silloin kun niitä on sattunut siunaantumaan. Jos kyseisen jälkeläisen elämää on seurannut ihan livenä niin onhan se kiinnostavaa, mutta kun kuuntelen juttuja tuiki tuntemattomien muksujen koulumenestyksestä tai harrastuksista, niin mietin seuraavan viikon kalenteria, lasken montako viikkoa on lomaan tai suunnittelen seuraavaa blogipäivitystä.

4. Itseironia miellyttää, silloin kuuntelee mielellään juttua vaikka autonpesussa käynnistä. Itsensä kehuminen on rasittavaa (varsinkin kun sitä menestystä on). Kyse saattaa olla huonosti torjutusta kateudesta.

5. Toisten ulkomaanmatkat ovat tylsiä. Unohdan tämän aina kun kerron sadatta kertaa siitä miten kahdeksankymmenluvulla matkustin Neuvostoliiton halki junalla Istanbuliin, mutta se olikin mielenkiintoinen matka.

6. Ilman jäätelöä, kuohuviiniä, huumeita, mörkömukia, parisuhdetta tai autoa voi elää, mutta ilman huumoria ihminen riutuu pois kuin huonosti hoidettu huonekasvi.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Urheilu

Sunnuntai-iltana tungin korvatulpat korviini, voitelin nahkaani voiteilla ja kallistuin vuoteelleni. En kuullut minkäänlaista yöllistä mölinää vaikka ikkuna oli auki.

Luin seuraavan aamun lehdestä, että olemme jääkiekon maailmanmestareita. Nyt tiedän kuka on Mörkö, sillä olen lukenut hänen sukulaistensa, opettajiensa sekä kummien ja kaimojen haastattelut. Katsoin Areenasta kun joukkue istui lentokoneessa, käveli lentoasemilla ja ajoi bussilla. Jonkun pelaajan vaimo itki. Pelaajien onnistuminen ja ilo liikutti minuakin vaikka en oikeastaan halua katsoa jääkiekkoa.

Kuntosaliharrastukseni etenee. Treenausmetodini on yksinkertainen: Katson mikä laite sattuu olemaan vapaana. Astelen rohkeasti kohti vempelettä, tarkastan kyljen kaavakuvasta miten sitä käytetään, säädän painot randomilla ja sitten vähennän niitä. Teen kolme kymmenen toiston jaksoa, joiden välissä huilaan hetken. Tulosta on ihan pakko tulla.



sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Tallinna sumussa

Kävimme neljän hengen naisporukalla Tallinnassa. En tehnyt mitään matkajärjestelyjen hyväksi, eikä minulle taideta antaa sen tyyppisiä tehtäviä sen jälkeen kun järjestin kerran Dublinin matkalle Airbnb-kämpän. Asumus sijaitsi kellarissa, vessa toimi milloin toimi ja kämpän nurkassa lattialla lojui joulukoristeita keskellä kesää.  Nyt yövyimme kivassa hotellissa melko lähellä rautatieasemaa, tuo Dublin-kaveri varasi majoituksen.

Tallinna näytti kovin viehättävältä ja oli Helsinkiin verrattuna edullinen. Saavuimme kaupunkiin perjantai-iltana ja ehdimme käydä illallisella, ei muuta. Ruokailun aikana mereltä nousi kuvauksellinen sumu.

Lauantaina kävimme Mikkeli museossa (joka ei siis sijaitse Mikkelissä) gruusialaisen itseoppineen avantgardistin Pirosmanin maalausten näyttelyssä. Jotain vilpitöntä niissä taideteoksissa oli.

Kumussa kiersimme myös, mutta Gustav Klucis ja Itä-Euroopan konseptuaaliset (poimin hienon termin netistä) vaatteet eivät nyt minua lämmittäneet.

Tärkeintä oli katsella kaupunkia ja olla toisten seurassa.  Viime hetkellä muistimme, että matkoilta kuuluu ostaa jotain ja nyt omistan paperikuidusta valmistetun repun ja punaiset kävelykengät. Kumpiakaan en oikeasti välttämättä tarvitse.

Paluumatkalla laivan Tax Free -myymälässä nuori työntekijä kysyi minulta, mitä etsin. Sanoin, että saattaisin ostaa ripsivärin, jolloin nainen ohjasi minut tunnetun kosmetiikkabrändin tuotteiden ääreen. "Käytän tätä ripsiväriä", hän pyöritti edessäni koreaa hopeanväristä pakkausta. Sitten hän vilkaisi minuun ja lisäsi "Äitinikin käyttää tätä... ja mummoni. " Ostin kyseisen kosmetiikkatuotteen.

perjantai 24. toukokuuta 2019

Matkanen

Lähden tänään käväisemään Tallinnassa. Menemme neljän naisen porukalla pienelle kulttuurimatkalle ja palaamme jo huomenna.

Vagifem vagitorioita saa kuulemma Virosta merkittävästi halvemmalla kuin Suomesta. Suunnittelimme erään kollegan ja kaverin kanssa Viroon vagitoriomatkoja. Kyseisiä estrogeenivalmisteita voisi kuljettaa kaljakärryillä Suomeen. Ovat kevyempiäkin kuin kaljatölkit. Voisin ryhtyä yhteistyöhön vaikka Ikaalisten matkatoimiston kanssa ja kirjoittaa vaadittavat reseptit.

Ikävä kyllä suomalaisetkin reseptit käyvät, joten tästä ei liene bisnekseksi. 

Matkalukemiseksi otan virolaisen Kai Aareleidin romaanin Korttitalo. Minulla on taipumusta yliarvioida käytettävissä oleva lukuaika.

torstai 23. toukokuuta 2019

Tuntematon kirjailija

Ei ole mitään sanottavaa. Moni pitäisi asiantilaa merkkinä siitä, että kannattaa olla hiljaa, mutta minä otan pään tyhjyyden haasteena.

Matkustin eilen ratikalla Arabianrantaan. En ollut tiennyt sellaista paikkaa olevankaan. Kuin olisin ollut ulkomailla. Jännitin koko matkan olinko ottanut mobiililipun oikealle vyöhykkeelle, joka sai kaiken tuntumaan vielä enemmän rentouttavalta kaupunkilomalta.

Kävin kustantamon tilaisuudessa, jossa oli monta täysin tuntematonta kirjailijaa. Jännitän aina osaanko kättelytilanteessa sanoa nimeni oikein, joten muiden nimet eivät jääneet päähäni. Eräs mies sanoi olleensa Finlandia-ehdokkaana. En ollut kuullutkaan.

Söimme ruokaa notkuvilta kertakäyttölautasilta epäekologisilla muovihaarukoilla ja joimme tölkkiviiniä. En ollut kuullut kenestäkään, eivätkä he olleet kuulleet minusta. Pikkuisen liioittelen, oikaisen, koska se kuulostaa paremmalta kuin parin poikkeuksen mainitseminen.

Junamatkalla istuimme ravintolavaunuissa ja vertailimme osallemme koituneita pettymyksiä.

tiistai 21. toukokuuta 2019

Se on suoritettu

Esitys on pidetty, encore järjestetään syyskuussa ihotautiklinikassa. Kenraaliharjoituksen pidin Kertulle, joka nukkui ihan ensimmäisestä diasta viimeiseen saakka. Kertussa ei ole tippaakaan lääkäriainesta.

Kun valmistelen esitelmää, yritän imeä itseni täyteen itsevarmuutta. Uskon lopulta valheeseen, jonka mukaan hallitsen asiat vaikka todellisuudessa olen epävarma kaikesta. Jälkeenpäin tulee tyhjä olo ja hävettää vähän.

Suositut luennoitsijat erittävät karismaa, joka lämmittää luentosalin jokaisen nurkan. Ei heidän sanomansa ole välttämättä sen tärkeämpi kuin ankean supattajankaan. Luennoinnoitsijan kuuluu näytellä alansa asiantuntijaa. Mitä parempi näyttelijä sen pidemmät aplodit.

Esitykseen valmistautuessani huomasin taas kerran miten vähän loppujen lopuksi tiedämme vaikka ollaan olevinamme parempia kuin ne jotka parantavat yrteillä ja kuppaussarvilla. Paljon on vielä nuorisolla tutkittavaa. 
 


lauantai 18. toukokuuta 2019

Haku nro 2

Katsoin Areenasta sen pätkän Helsinki Lit -tapahtumaa, jossa virolainen Kai Aarelaid ja suomalainen Joel Haahtela keskustelevat kirjoittamisesta.

Kirjailijoiden kemia toimi niin hyvin, että heidän ajatuksenvaihtoaan oli nautinto kuunnella. Haastattelun päätteeksi Aarelaid luki Korttitalo -romaaninsa lopun, joka oli niin kaunis, että minua itketti. Huomautan vielä, että Kai on nainen.

Tilasin Aarelaidin romaanin kirjastosta ja tällä hetkellä edelläni kököttää vain kolme lukijaa, joten melkein jo saatan nähdä Korttitalon, Haahtelan Adelen kysymys ei vielä edes siinnä, sillä kirjaa odottaa vielä 83 lukuhaluista ennen kuin pääsen kyseisen pienoisromaanin kimppuun.

Käväisin torstaina Telakan terassilla ja näin sattumalta yhden kirjoitusystäväni, joka esitteli minut kaverilleen tähän tapaan "Tämä nainen on kirjoittanut sen Ei saa mennä ulos saunaiholla -romaanin".  Kaveri hämmästeli "Oletko ihan oikeasti kirjoittanut sen? Ihanko totta? Ihana kirja." Minulla on fani.

Olen istunut (liian) suuren osan päivää sisällä ja yrittänyt tehdä vajaan puolen tunnin esitelmää. Poistanut dioja ja lisännyt niitä. Yrittänyt ymmärtää kaavakuvaa verisuonesta ja valkosoluista, jotka näyttävät pannulle levinneiltä kananmunilta. Sen tyyppinen kuva nostaa esityksen tasoa. Esitelmässä pitää aina olla jotain, jota kukaan ei ymmärrä, ei edes esityksen pitäjä. Saattaa kylläkin olla, että joudun poistamaan laatudian, sillä aika ei taida riittää.

Blogissani on käyty tähän mennessä 1 002 405 kertaa. Suosituin teksti on vuodelta 2013 ja nimeltään Haku. Tekstin suosio liittynee siihen, että siinä käsitellään hakusanoja, joilla blogiini on päädytty ja niihin kuuluvat jostain käsittämättömästä syystä  "päiväpano" ja "Ullan serkun nainti saunassa". Viimeisen kuukauden sisällä blogistani on etsitty tietoa Katri Helenan miehestä, serveteistä, joihin on painettu firman nimi ja tänä vuonna palkituista äideistä.


perjantai 17. toukokuuta 2019

Myöhäisaikuisuus

Ihmisen elämä on periaatteessa jatkuvaa ikäkriisiä, jossa harvoin onnistuu olemaan oikean ikäinen. Tämä koskee erityisesti naisia. Työnantajan kannalta ei saisi olla lastentekoiässä, muuten kyllä.

Jos vanhempainvapaat jaettaisiin tasaisesti molemmille vanhemmille ja edellytettäisiin miehen osallistuvan lasten hoitoon samassa määrin kuin naisen, niin miehen riski jäädä lasta hoitamaan olisi jatkuvasti läsnä.

Mies voi venyttää nuoruuttaan hankkimalla nuoremman kumppanin ja mahdollisesti tekemällä lapsia hänen kanssaan. Tämän päivän Hesarissa tosin kerrottiin, että iäkkäiden (yli 45-vuotiaiden) miesten lapsilla on enemmän ongelmia kuin nuorten. Tämä heijastui jo jälkeläisten sikiöaikaan.

Kun ketään ei saa sanoa vanhaksi, pitää ikää kierrellä ja kaarrella. Ikänäöstäkin on tullut aikuisnäkö. Luin aamun lehdestä itseeni sopivan määritelmän: vielä työssä käyvä myöhäisaikuinen.

Eilisessä lehdessä kerrottiin Tampereella aktiivisesti toimivasta ja laajenevasta yhdistyksestä Tampereen entisistä nuorista.  Entiset nuoret näköjään keskustelevat, bilettävät, käyvät elokuvissa ja paljon muuta.

Päätän aamun ikäkriisiraporttini ja lähden suihkuun.  Siellä ei saa viihtyä pitkään, jollei halua maailman tuhoutuvan. Siinä mielessä olen oikean ikäinen, etten tule sitä romahdusta kokemaan. Näin optimistisin toivotuksin siirryn viikonloppuun.




torstai 16. toukokuuta 2019

Elä!

Vedin aamulla jalkaani keltaiset sukkahousut, pian varmaan täräytän päähäni hassun huovutetun hatun. Seuraavassa vaiheessa sanon "En minä enää mitään tarvitse". Nyt onneksi kuljen kohtalaisen huolettomasti keltaiset koivet vilkkuen. Elämä on jatkuvaa ikäkriisiä.

Lapsena Savossa sanoin poikaserkulleni "Elä!" (tämä tarkoitti älä, hän kiusasi minua) ja serkku vastasi "Elänhän minä jos et sinä tapa." Mistäköhän tämäkin tuli mieleeni.

Louis Therouxin dokumentissa "Theroux ja oikeus kuolla" toimittaja matkustaa Yhdysvaltojen länsirannikolle haastattelemaan ihmisiä, jotka haluavat valita miten ja milloin kuolla. Valinnanvapaus on tässäkin valttia.

Ohjelmassa seurataan miestä ja naista, jotka opastava erästä naisihmistä ottamaan hengen itseltään. Hommaan liittyy kumiletkuja, tarkemmin asiaa ei onneksi avata. Kuolemaa toivova nainen liikkuu sähköpyörätuolilla, mutta muuten hän vaikuttaa virkeältä ja hyvävointiselta. Naista kuunnellessa tulee mieleen, että suurimmat motiivit kuolla ovat ehkä kuitenkin yksinäisyys ja taloudelliset vaikeudet.

Theroux tapaa myös kahta perheellistä ihmistä, jotka sairastavat parantumatonta syöpää. He ovat tilanneet tarvittavat myrkyt postitse, näin ainakin ymmärsin. Vanhemman miehen kuolema omaisten ympäröimänä onkin kaunis, mutta hän olisi näin lääkäri silmin kuollut aika pian ilman apuakin. Syöpää sairastava naisen poika säälittää, sillä äiti kertoo pojan kuullen avoimesti kuolemantoiveestaan ja hankkimastaan myrkkykombinaatiosta.

Nämä asiat eivät ole helppoja taloudellisten intressien vuoksi, puhumattakaan monista inhimillisistä tekijöistä. Onhan vanhuksen, vammaisen tai parantumattomasti sairaan varhainen kuolema se kaikkein halvin vaihtoehto.

Theroux kysyy haastateltavilta kovin suoria kysymyksiä, mutta tekee sen ihailtavan kunnioittavasti.

tiistai 14. toukokuuta 2019

Kuntosalitreeni

Olen merkinnyt kalenteriini tälle viikolle kaksi kuntosalitreeniä. Toivon (mutta en usko), että merkinnät pakottavat minut raahautumaan noiden raudanhajuisten kidutuslaitteiden ääreen.

Keskustelin eilen itseni kanssa:

Olet merkinnyt tälle päivälle kuntosalikäynnin.
Aion maata sohvalla lueskelemassa. Ehkä torkahdan lyhyesti. Liian pitkät päiväunet heikentävät yöunta.
Kuntoilu virkistää.
(Näytin tässä kohtaa itselleni keskaria)
Olet tehnyt sopimuksen. Allekirjoittanut paperit. Olet avioliitossa Fitness-helvetti oy:n kanssa. Vain kuolema teidät erottaa.
Siellä soitetaan paskaa musiikkia. Minulla saattaa olla kuumetta.
Ei sinulla ole koskaan kuumetta. Muista venytellä.

Mieshenkilö pesi naisten pukuhuoneen lattiaa. Veteli huolellisesti lastalla koko lattiapinta-alan. En oikein tiennyt riisuutuisinko vai odottelisinko. Järjestelin huolellisesti treenivaatteitani niin kauan kun mies viipyi huoneessa.  Hän ei ollut tippaakaan kiinnostunut minusta vaatetettuna, joten tuskin hän olisi innostunut minusta yhtään sen enempää vaikka olisin kirmaillut hänen edessään ilkosillani. Olin hänestä yhtä kiehtova kuin koliseva metallikaappi, johon ripustin vaatteeni.

Kun olin saanut vaatteet päälleni, loikin pälyillen pitkin salin nurkkia, etsimässä tutun näköisiä vimpaimia. Teeskentelin näkymätöntä. Epäilen, että reitti timmiin vartaloon tulee olemaan pitkä ja mutkikas. Kalteva reitti, jota on kuljettava ylämäkeen.

No virkistyinkö? En.



sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Näin hyttysen

Sain kustannustoimittajalta kommentit käsikirjoituksestani: "Sinun ainutlaatuinen kirjoitustyylisi sopii erinomaisesti tällaiseen hieman kolkkoon tarinaan, jossa on huvittavatkin puolensa". Tuo ainutlaatuinen ei välttämättä ole mikään kehu.

Haluaisin heti ryhtyä muokkaamaan tekstiäni, mutta on pakko tehdä esitelmää. Jostain syystä kumpikaan työ ei nyt sitten etene.

Moni kokee saamansa palautteen hankalana. En koe minkäänlaista ristiriitaa käsikirjoituksen kehittämisehdotusten suhteen. Yksikään sana tai tarina ei ole minulle niin pyhä, ettenkö voisi pohtia, olisiko sitä mahdollisuus parantaa (usein on). Ihmiset jotka viitsivät lukea (ilmaiseksi tai työkseen) toisen keskeneräistä tekstiä ja antaa palautetta, ojentavat kirjoittajalle arvokkaan lahjan.

Oi miten paatoksellista.

Kävimme jälkeläiseni P:n ja kahden koiran kanssa retkeilemässä Kintulammilla. Emme olleet siellä yksin. P sanoi, että metsässä hengailu on muotia. P keitti kahvit, paistoimme makkarat ja söimme pullat. Näin hyttysen.

Koen syyllisyyttä siitä, etten ole ollut hyvä äiti. Eräs ihminen sanoi minulle "Ehkä voisit jo luopua tuosta".

Hyvää äitienpäivää hyville äideille, huonoille äideille, keskinkertaisille äideille, lapsettomille (niille, jotka olisivat halunneet lapsia ja niille, jotka eivät koe äitiyttä omaksi jutukseen), tädeille, sedille, kummeille ja kaikille, joilla on ollut äiti!


perjantai 10. toukokuuta 2019

Kalasandaalit

Kävin eilen potilaana erään erikoisalan poliklinikalla. Siellä oltiin kovasti ystävällisiä ja lääkäri tuli ovelle käsi ojossa vastaan. Vastaanotolla työskennellyt sairaanhoitaja sanoi minulle "Ajatella, veljeni on syntynyt neljä päivää ennen sinua". Todella hämmästyttävä yhteensattuma.

Istuimme R:n kanssa tänään kirjaston kahvilassa. R oli tuohtunut Tokmannilla myytävistä muovisista naisten kalasandaaleista siinä määrin, että oli laatinut asiasta reklamaation liikkeen asiakaspalveluun. Vastauksen mukaan kyseiset muovihärpäkkeet ovat olleet niin suosittuja, että niitä on pitänyt tilata lisää. Turhakkeita myydään liikkeen verkkokaupassa hintaan 7.99. Sandaalit ovat nettikaupan mainoksen mukaan "huikean hauskat". Kalan pyrstö kaartuu ylöspäin kantapään kohdalta ja varpaat kurkistavat räikeän vihreän kalan suusta. Kalan suomupinta näyttää "aidolta".

Lyön jokaista kalasandaalin ostajaa aidolla hauella päähän.

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Ystävä

Hesarin kolumnissa ystävä määriteltiin ihmiseksi, jonka seuraan voi hakeutua aiheuttamatta hämmennystä.

Ystävä on henkilö, jolle voi soittaa vaikka ei olisi mitään asiaa. Jos ystävä ei vastaa niin hän soittaa kyllä myöhemmin ja silloin sanotaan "Ei minulla mitään asiaa ollut, soittelin ihan huvikseni".

Jollain jurakaudella puhelut olivat niin kalliita, varsinkin kaukopuhelut, että isä huuteli ja komensi lopettamaan vaikka kuinka tärkeitä asioita olisi ollut pohdinnassa.

Kouluaikaan annettiin ystäväkirja kavereiden täytettäväksi. Kirjassa kysyttiin hiusten ja silmien väriä, ikää, lempinimeä, toiveammattia, harrastuksia ja kaikenlaista muuta. Minulla ei ollut lapsena lempinimeä ja paha mieli siitä, että jouduin jättämään kyseisen kohdan tyhjäksi. Enpä tuotakaan traumaa olisi muistanut ilman tätä päivitystä.

Nyt kaikkein kalleinta on ihmisen oma aika. On kuulemma mahdollista suoriutua sadastaviidestäkymmenestä ystävästä. Epäilen. Minulla on 282 "ystävää" ja lisäksi ne, jotka eivät ole facessa, joten kaikkien kanssa ei mitenkään ehdi kahville.

On lapsuuden ystäviä, kirjoitusystäviä, salaisia ystäviä (no ei oikeasti, ei ainakaan enää), työystäviä, homo- ja heteroystäviä, pariskuntaystäviä, sukulaisystäviä, rasittavia ystäviä (joita pidetään ihan vaan nostalgiasyistä), kadehdittavia ystäviä, ystäviä, joille tulee uskouduttua, kevytystäviä. 

Ystävä on ennen kaikkea ihminen, jonka seurassa voi olla ihan oma typerä itsensä.


maanantai 6. toukokuuta 2019

Sormenjäljet

Menin tänään ensimmäistä kertaa eräälle edulliselle kuntosalille. Virka-ajan ulkopuolella salille kulkemista varten  tarvitaan kortti ja sormenjälki, jota yritettiin saada meikäläiseltä kolmesta sormesta onnistumatta. Kun ihmettelin, mistä tämä johtui, räpäytti nuori kuntosalityttö ripsienpidennyksiään ja sanoi "Ne saattaa olla niin kuluneet".

Ryhdyn rikolliseksi! En jätä jälkeeni edes sormenjälkiä. Näytän muutenkin vaarattomalta.

Kuntosalilla soi ärsyttävä jumputtava musiikki, joka ei kunnolla edes kuulunut. Kaikkien korvilla keikkuivat omat kuulokkeet. Mitä järkeä on musiikissa, kun jokainen nauttii mielimusiikistaan treenatessaan?

Tämä kuntosali oli jonkinlainen askeettisuuden temppeli: ei sohvaryhmiä, ei saunaa, ei naistenlehtiä, ei hyväntuoksuisia suihkuvaahtoja. Raakaa rautaa ja lihasta vaan.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Puolikas Otavaa

Onko muilla samoja ongelmia? Luultavasti on. Jo lapsena pelkäsin kaikenlaisia katastrofeja. Jos äidin vatsa oli kipeä, hän oli kuolemassa vatsasyöpään. Jos vanhemmat myöhästyivät, he olivat joutuneet auto-onnettomuuteen ja kuolleet ja me lapset joutuisimme lastenkotiin.  Omien lasteni varalle oli tarjolla pedofiilejä, rattijuoppoja, eksymisiä ja sarjamurhaajia. Muutaman minuutin myöhässä oleva ex-aviomies makasi hukkuneena ojassa, nukkui humalaansa putkassa tai ilakoi toisen naisen sängyssä.

Mielikuvitukseni on taantunut, sillä viiden minuutin myöhästyminen ei enää automaattisesti merkitse läheisen murhatuksi tulemista.

Yritän nyt edetä tästä Tolkieniin. Mies oli orpo ja joutui veljineen elämään toisten armopalojen varassa.

Katsoin eilen Dome Karukosken elokuvan Tolkien. Tolkienilla oli mielikuvitusta kerrakseen. Täytyy myöntää, että olen pariin otteeseen yrittänyt lukea hänen romaaniaan "Taru sormusten herrasta" onnistumatta pyrkimyksessäni. Pokkari odottaa edelleen kirjahyllyssäni.

Elokuva oli ihan kelvollista epookkia , onhan samantapaisilla tullut aiemminkin itseään viihdytettyä. Elämänkertaelokuvan aiheeksi on valittu kirjailijan nuoruus ja rakastuminen Edith Brattiin, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa.

Ihmetytti miksi kuumeinen päähenkilö jätettiin taistelun tuiskeessa makaamaan jalat verenpunaisessa lammikossa, kun ei olisi tarvinnut kuin hiukan kiskaista miestä ylemmäs, jolloin saappaat olisivat olleet kuivalla maalla. Viltti kuitenkin heitettiin John Ronald Reuelin peitoksi.

Edith Brattista oli tehty ihan oikea ihminen ja lähes feministi, josta pisteet elokuvalle. Elokuva, jossa pohditaan sanoja ansaitsee myös puolikkaan lisätähden. Ihana oli myös nuorten miesten seura T.B.C.S., jossa juotiin teetä ja keskusteltiin sivistyneesti.

Minusta on tullut vaativa katsoja, niin käy kun näkee liikaa elokuvia. Tällainen huolella tehty ja siististi näytelty elokuva ei saa korkeaa pistesaalista.

Kolme ja puoli tähteä. Onhan se kuitenkin puolikas Otavaa.

torstai 2. toukokuuta 2019

Melkein unohdettua

Ihmisen päässä risteilee ajatuksia kuin asiakkaita parhaaseen toriaikaan Tammelantorilla.  Ideat luulee muistavansa, eikä niitä viitsi kirjoittaa ylös. Kattia kanssa, ei niitä saa palautettua mieleensä enää tunnin kuluttua.

Pieni jälkikäteishuomio Pietarista: Paikallisissa ruokakaupoissa Pauligin neljänneskilon(!) kahvipaketteihin oli viritelty varashälyttimet.

Palaan vielä vappuun. Lapsuuden vappuihin kuuluivat komeat punaiset säähavaintopallot, jotka isä puhalsi täydellisen pyöreiksi ja pinkeiksi. Isä laittoi vappuna päähänsä kellastuneen ylioppilaslakin, joka oli mielestäni ruma. Jos ylioppilaslakkia sovitti, ei koskaan päässyt ylioppilaaksi. Lakkia säilytettiin vaatekaapissa, ylähyllyltä löytyi myös isän maisterin laakeriseppele ja diplomi. Seppele oli hauras ja pölyinen ja sitä piti käsitellä varovasti.

Muistan äitini ylioppilasjuhlat lähinnä sen aikaisesta aviokriisistäni. Äitini kirjoitti ylioppilaaksi viisikymppisenä.

Löysin mainion kirjailijan (Ali Smith). Kirjoitusystäväni suositti hänen kirjojaan, joita on suomennettu kaksi: "Satunnainen" ja "Oli kerran kello nolla". Romaanit on näköjään suomentanut Kristiina Drews. Kääntäminen ei ole varmaankaan ollut ihan helppoa, sillä kirjailija pitää sanaleikeistä. Molemmissa romaaneissa sinänsä pieni nyrjähdys saa ihmisten elämän sekaisin. Pidän kirjailijan huumorista.

Mainostan tässä tamperelaista divaria, Lukulaaria, josta toinen Smithin romaani löytyi, toisen lainasin kirjastosta.

Tämä postaus oli melkoisen sekava, mutta omapahan on blogini. Lähiviikkoina tulee täyteen peräti miljoona käyntiä. Lienevätkö kaikki pistäytyjät ihmisiä vai ovatko robotit vallanneet blogini. Tulevan juhlan kunniaksi laitoin Kertun kuvan tuohon ylle.

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Tahtoisin lopuksi oksentaa nurmikolle

Sain uuden kauniin muistikirjan, jonka kannet voi solmia kiinni punaisilla nauhoilla. En keksi muistikirjani arvoisia ajatuksia. Ehkä kykenen vielä jonain päivänä ylittämään tämän tyylikäs muistikirja -kynnyksen. Niina Hakalahti opetti, ettei muistikirja saa olla liian hieno, sillä sellaisen kirjan sivut tuijottavat kirjoittajaa turhan vaativina.

Olen katsellut Kandit-ohjelmaa, joka kertoo eläinlääketieteen kandidaateista ensimmäisissä työpaikoissaan. Itkenyt koiran lopetukset ja lehmän synnytykset. Eläinlääkärin työ poikkeaa ihmislääkärin työstä ainakin siinä, että ensin mainittu tunkee kätensä kainaloaan myöten potilaan persaukseen, ihmislääkäri pistää kyseiseen paikkaan vain etusormensa.

Lapsuudenkotiini hankittiin koira, jolle annettiin nimeksi Nana. Nana söi ylioppilaslakkini, joten en keekoile tänään kaupungilla lakki päässä vaikka ylioppilas olenkin.

Vietän vappua kotona kissani Kertun seurassa. Vakuuttelen itselleni, että kävinhän minä sentään vapun etkoilla viime lauantaina ja tänä aamuna Pyynikin näkötornin kahvilassa munkkikahveilla. Eikö se riitä?

Haluaisin ehkä kuitenkin heiluttaa vappuhuiskaa, palella, syödä nakkeja ja perunasalaattia ulkona, juosta viltiltä karkailevien paperilautasliinojen perässä, kastua sateessa ja päivän lopuksi tahtoisin vielä oksentaa nurmikolle.