Rappiolla

Kärsin lieväasteisesta FOMO:sta. Muut osallistuivat eilen keski-ikäisten yhteiseen kokoontumiseen Ratinan stadionilla. Minäkin olen aikoinaan hyppinyt Hassisen koneen tahdissa ja julistanut että Rappiolla on hyvä olla. Aamulla olivat pää ja jalat kipeät.

Julia Thuren kehottaa mainostamaan ekologisia hyveitä. Täältä pesee. En omista autoa. En ole sattuneesta syystä lentänyt muutamaan vuoteen. Haaveilen junamatkasta Keski-Eurooppaan. En syö lihaa ja syön muutenkin lähes vegaanisesti. Yritän välttää turhia ostoksia, mutta vaatteet ovat heikkouteni. Asunnossani on viileää, joten käytän villasukkia melkein ympäri vuoden. Asunnon lämpötila ei ole minun ansiotani, joten en voi kutsua matalaa huonelämpötilaa hyveeksi. Mainostus suoritettu. Ripittäydyin samalla.

Miksi nopeusrajoituksia ei tiukenneta, se vähentäisi päästöjä, polttoaineiden kulutusta ja tekisi liikenteestä turvallisempaa. Nyt saan tappouhkauksia.

Tänään järjestetään lukupiiri. Lukupiirikirjana on Pirjo Hassisen Toisella tavalla onnellinen. En sano mitään kirjailijan kahdeksannestatoista romaanista, vaan keskustelemme kirjasta vasta illalla. Hassinen aloitti kirjoittajan uransa kirjoittamalla romanttisia novelleja lehtiin. 

Olen asunut Jyväskylässä ja näin Hassista usein Sokoksen ruokaosastolla. Hänet tunnisti helposti.

Yhdellä lukupiiriläisellä on korona, joten kokoonnumme pienemmällä porukalla. Itse vasta odottelen koronaosumaa. 

Ahvenanmaa vol.3

Luin jostain (luultavasti somesta), että ihminen pakkaa matkalle sitä mitä pelkää: Siis lääkkeitä, jos pelkää sairastumista, lämmintä vaatetta, jos pelkää palelemista jne. Minusta tuntuu, että ihminen pakkaa mukaansa kaikkea tarpeetonta, jota sitten joutuu levittelemään majapaikan sängylle ja järjestelemään aina uudestaan. 

Käyttämättä jäivät sadetakki, kaksi t-paitaa, muutama alusvaate, yhdet sateen varalle otetut lenkkarit, sukkia ja meikit. Niksiheidivinkki: Ota matkalle mukaan vanhoja huonoja alusvaatteita ja heitä ne käytettyäsi roskikseen.

Polkupyörät eivät hajonneet. Varatut huoneet löytyivät, saimme ruokaa ja päivittäiset pullakahvit. 

Pyöräilylle merkatut reitit kulkivat välillä pyöräteitä, toisinaan vilkkaan autotien reunaa, jossa rekat ohittelivat ja välillä pääsimme puikahtamaan hiljaiselle hiekkatielle. Kertaakaan ei satanut merkittävässä määrin. 

Pyöräilijöitä oli oikeastaan hämmästyttävän vähän. Kun kuljimme polkupyörälautta M/S Silvanalla Snäcköstä Skarpnåtöön, olimme ainoat asiakkaat. Laivaa ohjannut ystävällinen mies opasti meidät museoon, jonka pihapiirissä oli kuvattu Myrskyluodon Maijaa. 

 

Ruotsinlaivalla ajattelin taas, etten halua koskaan, en koskaan laivaristeilylle, mutta kuluihan se aika syödessä ja merta tuijottaessa. Junavaunu oli täynnä metelöivää urheilijanuorisoa. 

Ensi viikolla käynnistyy ihana Tampereen teatterikesä!

Ahvenanmaalla vol.2

Kännykällä kirjoittaminen sujuu huonosti. Toisaalta se lyhentää entisestään tekstejä, joka saattaa olla hyvä juttu. En osaa liittää kuvia tähän mobiiliversioon.

Poljimme eilen Maarianhaminasta Getaan. Eksyimme väärälle tielle, joten matkaa kertyi melkein viisikymmentä kilometriä. Eksymisen ansiosta pääsimme käymään Saltvikissä ja söpössä lounaspaikassa. Nämä ahvenanmaalaiset osaavat söpöilyn: Ikkunoille pelargoniat, vintiltä kannetaan pirttiin vanhat huonekalut ja 1800-luvun sukulaisten kuvat ripustetaan seinille. Ei ole väliä, ovatko sukulaiset omia.  Ruoka oli hyvää ja kohtuuhintaista.

Getassa nukuimme pienessä övernattstugassa. En haluaisi nukkua kenenkään kanssa samassa huoneessa, enkä nytkään muuta mielipidettäni. Matkakaverini kolisutteli illalla ja minä aamulla. Mökissä oli kaksi kerrossänkyä ja kaksi pistorasiaa, joissa piti ladata kahta pyörän akkua, kännykkää ja yhtä kelloa. Onneksi osaa laitteista saattoi ladata kahvilassa. Pikkuruisiin mökkeihin kuuluivat yhteiset suihkut, sauna, vessat ja keittiö. Maisemat Getabergetin kallioilta olivat kauniit. Löin jatkuvasti pääni yläsänkyyn.

Aamulla pyöräilimme muutaman kilometrin päähän meren rantaan, josta pääsimme polkupyörälauttaan. Muita asiakkaita ei ollut. Muutenkin pyöräilijöitä on näkynyt hämmästyttävän vähän.

Nyt olemme Eckerössä. Söimme oikein mainiossa rantaravintolassa ja kiistelimme siitä, kumpi menestyy paremmin, Suomi vai Ruotsi. Kannatin Ruotsia. Huomenna kotiin.

Kieliongelmia Ahvenanmaalla

 Päätin testata onnistuisinko kirjoittamaan blogitekstejä kännykälläni. Patricia Lockwood naputteli menestysromaanin iPhonellaan. Hän onkin lahjakas ja menestynyt ihminen.

Lähdin kaverin kanssa pyöräilemään Ahvenanmaalle. Söimme aamiaisen laivan buffetista. Vieressämme istunut perhe keräsi lautasilleen hurjat määrät lihapullia, pekonia ja nakkeja. Perheen isä muisti huomauttaa, että lounas on vasta kolmelta. 

Edullinen hotellimme sijaitsee kolmisen kilometriä Maarianhaminan keskustasta, mutta ei hätää, olemme vuokranneet sähköpyörät, joilla on tarkoitus jatkaa matkaa huomenna. Meillä oli pientä erimielisyyttä siitä mihin suuntaan pyörävuokraamosta piti lähteä. Olin luonnollisesti oikeassa. 

Söimme pitsat. Hotellin vierestä löytyi italialainen jäätelöbaari, otin mansikkaa ja pistaasia. Joimme drinksut hotellin terassilla ja jakauduimme huoneisiimme.

En ymmärrä mitä kieltä näille ihmisille pitää  puhua. Jos puhut suomea, eivät ymmärrä. Jos sönkkäät ruotsia, eivät tajua ja vastaavat erinomaisella suomen kielellä. Jos englantia niin käy samoin.

Purnu

Kesänäyttelyjä on joka lähtöön. Tasokkaimpiin kuuluu Orivedellä sijaitseva Purnu, jossa näyttelyt aloitettiin jo 1967. Alunperin kauniilla paikalla järven rannalla sijaitsi kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen kesäateljee. Kaikki tuntevat ainakin Mannerheimin ratsastajapatsaan, joka on Tukiaisen tekosia. Hän on tehnyt paljon muutakin. 

Purnuun ajaessa tulee epäuskon hetkiä, että oliko se tosiaan näin kaukana. Kannattaa silti ajaa perille saakka, sillä paikka on viehättävä ja näyttely raikas. Taide on sijoitettu valoisiin halleihin, joiden ikkunoita erehtyy pitämään taideteoksina, niin vihreä on näkymä matalalla sijaitsevien ikkunoiden takana. Hallit muodostavat kauniin atriumtyyppisen pihan. 

Ensimmäisenä katse poimii Marianne Sirin veistoksen, naisen jonka kaulalla roikkuu ankerias, olkapäältä kurkistaa sisilisko, dekolteella lepää perhonen ja hattua koristaa lintu (anteeksi, etten kykene parempaan lajimääritykseen). Esite kertoo, että Siri on kuvanveistäjänä itseoppinut, koulutukseltaaan keramiikan artisaani ja entiseltä ammatiltaan ympäristötekniikan insinööri.

Saman salin seinillä roikkuu Markku Laakson hienoja maalauksia. En mahda mitään, mutta mieleeni tulee aina saman niminen entinen sisätautien professori, joka on tuskin öljyväreihin koskenut. 

Anni Takalan maalauksissa näkee lintuja, mutta myös betonia  (se analysoi, joka kykenee, en tarjoile omia vääriä tulkintojani). Sandra Kantanen tuunaa valokuvia niin, etteivät ne oikeastaan edes näytä valokuvilta, maalaa kuvien päälle. Melina Paakkonen käsittelee kuulemma töissään kontrollia ja sen menettämistä, mieleeni tulivat jonkinlaiset  uskonnolliset kuvat, ehkä idän uskonnot. Matti Rantasen abstrakteista töistä tuli samanlainen olo kuin huvipuistovempeleistä.

Oli siellä paljon muutakin mm. Vesa-Pekka Rannikon värikkäitä veistoksia, Anni Laukan teoksia, jotka heittävät yllättäviä varjoja seinille, Antti Laitisen puita, Maija Närhisen laatikoita ja purnukoita, Harri Kalhan leikattuja ja liimattuja kuvia, Thomas Westphalin videotyö ja Mia Hamarin puuveistoksia. 

Minua ärsyttää, ettei taidenäyttelyiden tai -museoiden sivuilta löydy mediakuvia. Joudun kuvittamaan tekstin joka omilla paskoilla kuvillani tai uhmaamaan tekijänoikeuksia nettikuvilla.  Anteeksi! (Ehkä rikoksesta ei selviä anteeksipyydöllä)

Kahvila on tärkeä. Pihapöydästä saattoi ihailla järvimaisemaa. Pankkikortti ei toiminut vaikka myyjä kipaisi korttimasiinan kanssa pihalle saakka.

Show business is snow business

Elokuvateatteri on hyvä pakopaikka helteellä. On viileää, eikä tarvitse kärsiä tungoksesta.

Kävin katsomassa Baz Luhrmanin ohjaaman elokuvan Elvis. En ole Elvis-fani, enkä usko, että Elvis elää, mutta onhan se ollut karismaattinen sellaisella hyvin fyysisellä tavalla. Elvis Presley osasi laulaakin.  Elokuvassa tuntuu siltä, että Austin Butler muuttuu ihan oikeasti Elvikseksi. 

Elokuvassa korostetaan miten paljon vaikutteita Elvis sai mustilta artisteilta kuten B.B. Kingiltä ja Mahalia Jacksonilta.

Elokuvan ongelma (jos minulta kysytään) on Tom Hanksin näyttelemä pahismanageri, jonka vankina Elvis joutuu raatamaan vuosikausia La Vegasisilaisessa hotellissa. Asumaan hotellin sviitissä ja napsimaan tabuja, joita pahislääkäri hänelle jakelee. Jokaisella amerikkalaisella tähdellä on oma pahislääkärinsä, jonka toiminta on saatanasta. 

Minusta manageri sai liian suuren roolin elokuvassa. En ole koskaan erityisemmin välittänyt Tom Hanksista. Menisikö Elvis oikeasti mokoman teennäisen paskiaisen lankaan?

Huvittavalta tuntui, kun manageri vakuutteli tähdelle, että Euroopassa hänen olisi turvatonta esiintyä. Samoihin aikoihin tapettiin monta merkittävää amerikkalaista kuten Robert Kennedy ja Martin Luther King. Managerilla oli pelotteluun omat syynsä, jotka ilmenevät elokuvasta. 

Elokuvassa sanotaan useamman kerran Show business is snow business, to snow tarkoitaa kuulemma härskiä manipulointia ja suostuttelua.

Elokuvan loppu oli koskettavin: Oikea nelikymppinen turpeanaamainen Elvis laulaa ja soittaa pianoa hotellin näyttämöllä rakastavan yleisön edessä. Kyllä itketti. Samaa käytettiin mm. Elton Johnin elämäkertaelokuvassa. Aito elämä liikuttaa jopa enemmän kuin dramatisoitu todellisuus.

Vinkeitä otuksia

Me ihmiset olemme vinkeitä otuksia. Ostamme mielellämme jotain, josta ilahdumme ainakin hetkeksi, syömme grillimakkaraa ja käytämme fossiilisia polttoaineita. Käristämme itseämme auringossa ja jos on riittävästi rahaa, lennämme sitä tointa varten jonnekin etelään. Se on tehokkaampaa kuin Pyynikin uimarannalla makoilu. Olen joskus kokeillut. Siinä pitää toisaalta olla tarkkana annostelun suhteen. 

Nykyään viihdyn varjossa.

Hesarin digitaalisesta versiosta löytyy laskuri, josta voi tarkastaa kuinka kauan aikaa vielä kuluu, ennen kuin olemme "saavuttaneet" sen 1.5 asteen nousun maapallon keskilämpötilassa verrattuna esiteolliseen aikaan. Jos jatkamme entiseen tapaan, aikaa on alle kahdeksan vuotta, ja miksi emme jatkaisi. Tämä siis koskee koko maapalloa, Suomessa nousu on jo kaksi astetta. Meillä sateet kiihtyvät ja Etelä-Eurooppa tulee kärsimään kuivuudesta. Ai niin, se kärsii jo. Erilaiset säiden ääri-ilmiöt lisääntyvät.

En masenna meitä enempää. Kuulin erään naisen sanovan, ettei ilmaston lämpeneminen haittaa häntä, sillä hän nauttii lämmöstä.

Istun usein kirjaston kahvilassa. Eilen kuulin, että eräs nainen käyttää pesukoneessa liinoja, jotka keräävät vaatteista irtoavaa väriä. Vihreätakkinen mies kertoi, että Ruotsissa sanotaan godisråtta kun tarkoitetaan karkista pitävää henkilöä. Kahvissa on happoja ja siksi sen kera haluaa jotain makeaa. Kieltä oppii hyvin laulamalla, ainakin espanjaa, kuulin erään toisen sanovan. 

Ostan nykyään pienen kahvin, sillä se riittää minulle hyvin.

Lepää rauhassa mursu. Ehdit saada paljon aikaiseksi. (Facessa eräs tyyppi kirjoitti, että mitäpä, jos pensasaidan vierelle taintunut eläin olisi ollut vaikka sika.)

Nauti!

Mistä lähtien lomalle lähtijää on alettu komentaa sanomalla ”Nauti!” Tuo nauttimisen vaatimus kuulostaa raskaalta. Useinhan loma on paras silloin kun sitä odottaa tai sitä muistelee. Kun auton hajoaminen, ihon palaminen tai ruokamyrkytys on muuttunut hauskaksi tarinaksi. Joskus vielä sanottiin yksinkertaisesti "Hyvää lomaa", ilman huutomerkkiä. 

Kaksi luokkakaveriani ja ystävääni työskentelivät jäätelökioskissa sinä kesänä, kun olimme seitsemäntoistavuotiaita. Välillä asiakkaita ei juuri ollut, kioskin katto vuosi ja kylmälaitteet temppuilivat. He pitivät yhteistä päiväkirjaa, johon kumpikin kirjoitti omalla myyntivuorollaan. Vihko on säilynyt kaikki nämä vuodet. 

Kävin usein kioskilla, mutta minulla ei ole siitä oikein mitään mielikuvaa. Arvostelimme ohikulkijoita, puhuimme kavereista ja pojista. Miesostajat sanoivat myyjille "Sinulla on kauniit silmät".  

Olin lähdössä L:n kanssa inter railille ja kävimme hakemassa isorokkorokotukset. Satoi usein tai ehkä sateella ehti kirjoittaa. 

Kävin ensimmäistä kertaa Volter Kilpi -päivillä. Kaverilla on mökki Kustavissa. Tapahtuma oli söpö, mutta jotenkin modernimpi kuin kuvittelin. Ajattelin, että siellä luetaan Kilven tekstejä ja Juha Hurme hyppii retkeilyvermeissä pitkin rantapusikkoja. 

Seurasimme taiteeseen liittyviä luentoja ja kuuntelimme kirkossa Seela Sellan runonlausuntaa (tämä tuli peruuntuneen konsertin tilalle).  En juurikaan nähnyt Seela Sellaa kirkon penkkien takaa. Luennot olivat mielenkiintoisia, innostavia ja ilmaisia. 

Ostin "Olen lukenut Alastalon salissa"-paidan, sillä eihän mitään ole tapahtunut, jollei osta mitään. Olen kyllä lukenut romaaninkin (olen tainnut mainita tämän useasti, jonkun mielestä ehkä liian usein). Suosittelen sen lukemista teillekin!

Kulttuurikaapu

Kulttuurikaapu on jo yllä. On tarkoitus lähteä ensimmäistä kertaa Volter Kilpi-päiville. Alastalon salissa on luettu jo aiemmin, mutta kehun sillä vielä kerran, kun siihen tarjoutuu näin hyvä tilaisuus.

Tämän reissun mahdollistaa auton omistava ystävä ja toinen ystävä, jolla on saari ja punainen tupa Kustavissa. Saari on pieni, tuulinen, soma ja ikioma. Sadetutka näyttää punaista.

Sadekyttääjä

Istun kirjaston kahvilassa. Otin pienen kupillisen kahvia, sillä näin säästän. Säästäisin vielä enemmän, jos joisin välikahvit kotona (välikahvit paikantuvat aamu- ja päiväkahvien väliin). 

Palautin kirjan, jota en ole ennättänyt lukea. Lainasin romaanin, jota en ehdi lukea. 

Luen Vivian Gornickin kirjaa Erikoisen naisen kaupunki: muistelma. Nautin lukemastani. Teos kertoo yksinäisyydestä, ystävyydestä ja New Yorkista. Olen saanut kirjasta oivalluksia, joita on nyt vaikea toistaa, sillä kirja on kotona eikä kahvilassa. Gornick kertoo kirjassaan minkälaisten näkyjen jälkeen hän alkoi elää hetkessä. Joudun jatkuvasti muistuttamaan itseäni hetkessä elämisestä. Tapanani ei ole maalailla hienoa ja menestyksen täyteistä tulevaisuutta (Gornickilla on), minä sudin eteeni aivoinfarktit, virtsainkontinenssit, dementiat, hoivakodit, sosemaiset ruoat ja lonkkamurtumat. Gornick saa näyn, joka parantaa loistavassa tulevaisuudessa elämisen. Odotan omaa näkyäni. 

Kävin aikuisen lapseni kanssa Salossa. Rekisteröin menomatkalla kolmilapsisen perheen (yhden lapsen nimi oli Havu ja toisen Kosmo, kolmannen nimeä en kuullut) ja yhden pariskunnan. Kaikki palasivat Tampereelle samalla junalla. P ei heitä noteerannut. 

Pastori Maikki järjestää Instassa aikuisten rippikoulun. Olen kristillisesti sivistymätön. Ihmettelin jo lapsena käskyä rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Että niinkö vähän. Pastori Maikki selitti, että tämä pitää sisällään käskyn kohdella itseään lempeästi. Olen aina luullut, että kristillinen etiikka vaatii itsensä piiskaamista. 

Isä näytti miten sadetutkaa käytetään. Nyt minustakin tulee sadekyttääjä.

Heinäsirkka soitti viuluaan

Pankki onnitteli minua, sillä maksan asuntolainan viimeiset rippeet (vaivaiset 14 euroa) elokuun ensimmäinen päivä. Onnitteluun oli piirretty ilmapallo. Ei revittelyä kuohuviinillä tai kakuilla. Ilmapallo ei triggeröinyt minua hulvattomuuksiin.

Joskus ajatus lainan viimeisestä erästä tuntui niin kaukaiselta, ettei siitä osannut edes haaveilla. Nyt juhlistin tapahtumaa pullakahveilla Amurin Helmessä. Olen hyvä keksimään syitä herkutteluun.

Useilla suomalaisilla on mökki, auto ja omakotitalo. Joillakin kollegoilla on sijoitussalkku ja -asuntoja. Minulla ei ole mitään noista. 

Olen tehnyt joitakin vähemmän onnistuneita valintoja. Olen ollut se sadun heinäsirkka, joka rillutteli sillä aikaa kun muurahaiset keräsivät talvivarastoja. Vanhasta Aisopoksen (googlasin) sadusta on tehty pehmennetty versio nykylapsia varten, siinä heinäsirkka pääsee soittamaan mehiläisille henkensä pitimeksi. Minun lapsuudessani heinäsirkka ei selvinnyt talvesta. Heinäsirkan kohtalo ei ollut reilu. Yhteiskunta ei auttanut taiteilijaa.

En ole pelkästään laulellut (mikä on ollut kaikkien etu, sillä en ole erityisen musikaalinen) vaan olen hoitanut potilaita oman parhaani mukaan. Aina se ei ole riittänyt, mutta aika usein on. 

Nyt taidan käydä putsaamassa tämän kestovärin kulmakarvoistani ja lähden kirjastoon palauttamaan myöhässä olevia kirjoja, joita en ole edes ehtinyt lukea.

 

 

Vaarallinen jääkaappipakastin

Kaksi vantteraa miestä nitkutti uuden jääkaappipakastimen ahtaaseen koloon keittiössäni. Jännitin kovasti mahtuuko se siihen väliin. Kyllä mahtui!

Laitteen kätisyyden vaihto ei kuulunut kylmälaitteen asennukseen (siihen kuului laitteen tunkeminen ahtaaseen koloon ja töpselin pistäminen seinään). Yritän jatkuvasti päästä ruokiin käsiksi jääkaapin saranapuolelta. 

Kylmälaitteen mukana tuli ohjekirja, jonka selailun myötä minulle ovat selvinneet laitteeseen liittyvät lukuisat uhkakuvat. En ole tiennytkään minkälaisen pommin kanssa olen elänyt. Toki olen ilman ohjettakin tiennyt, ettei sormiaan kannata laittaa laitteen oven väliin, eikä ovessa ole järkevää roikkua. 

Uudessa laitteessa kaikki hyllyt ovat ehjiä, eikä jääkaapin seinään jäädy vesipisaroita. Olen tyytyväinen.

Kuopio

Kuopiolaisen eläinlääkäriaseman nimi on vitsikkäästi Savon Murre. Kyllä kaupungissa edelleen viännetään savoa. Asia tuli tarkastettua.

Kävimme maanantaina Viinijuhlilla kuuntelemassa J Karjalaista. Keski-ikäinen kuulijajoukko lauloi viinilasit keikkuen Villejä lupiineja. En ehkä lähtisi kyseiseen tapahtumaan viinejä maistelemaan, mutta J Karjalaisen keikka oli kiva. 

Tiistaina kävimme kolmessa museossa, joka oli ehkä liioittelua. Kävin kouluni melkein Ortodoksisen kirkkomuseon (Riisa) vieressä ja edellinen museokäynti tapahtuikin kouluaikaan, jolloin en vielä osannut erityisemmin arvostaa museon kokoelmia. Riisa muuten tarkoittaa ikonia koristavaa ja suojaavaa vaippaa. R lahjoitti museolle käspaikkoja, joten pitihän sekin näyttely nähdä. Käspaikka tarkoittaa pitkulaista päistään kuvioitua liinaa. Museo oli hieno. 

Seuraava kohde oli hiljattain remontoitu Kuopion museo, josta löytyy luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen osasto. Tässä vaiheessa oli jo lievästi heikottava olo. Nähtävillä oli täytettyjä eläimiä (joiden nimiä arvailimme, jotkut oli merkitty vähän kehnosti), savupirtti, kauppa ja kuopiolaisen vaateteollisuuden tuotteita. 

Söimme lounaan museo-kirjasto-kompleksin kahvilassa, josta sai 20 prosentin seniiliysalennuksen!

VB-valokuvakeskuksessa on esillä hollantilaisen Ruud van Empelin reilusti muokattuja valokuvia, jotka on yhdistetty monista eri kuvista. Esitteissä luki, että taiteilijalta saattaa kulua kolmekin kuukautta yhden kuvan tekemiseen . Kuvat olivat vinkeitä, jossain taiteen ja kitsin välillä jos minulta kysytään (ei kysytä).

Kävimme S:n ja E:n kanssa syömässä ja L:n kanssa Puijon tornissa. Nyt odotan jääkaappipakastinta.

Voi Heidi!

Matkustan taas kerran junalla. Käytävän toisella puolella istuu mies, jonka shortseissa on ananaksen kuvia. Kankaan hedelmillä on siivet. Yksi matkalaukku roikkuu hyllyllä puoliksi tyhjän päällä, onneksi en istu sen alla. 

Osallistuin lauantaina kolmen pariskunnan hopeahääjuhliin. Seilasimme laivalla Laukon kartanoon ja kuuntelimme puistossa Litku Klemettiä ja Lyytiä. Litku Klemetin esitys oli performanssi, jossa laulaja pyöri välillä selällään nurmikolla. Tykkäsin. 

On tapahtunut iloisia asioita (ei liity kirjoittamiseen) ja sanoin toiselle pojalleni, että kohta varmasti tapahtuu jotain ikävää. Oikeasti. Ei niin saa sanoa! Läppärilläni on muuten tosi paljon kissankarvoja. 

Luin Elizabeth Stroutin romaanin Voi William! Romaani kertoo jo aiemmista kirjoista tutun kirjailija Lucy Bartonin ja hänen ex-miehensä Williamin suhteesta. Kirjan juonikuviot ovat yksinkertaisemmat ja se on nopealukuisempi kuin aiemmat teokset, mutta kovin rakastettava silti. Siinä pohditaan mm. päättääkö ihminen oikeasti elämästään. William sanoo Lucylle "Aina silloin tällöin -harvoin- ajattelen, että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vaan seuraamme jotain - en tiedä mitä, mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä." 

Mietin itsekin, että päättääkö ihminen pettää tai jättää puolisonsa tai opiskella lääkäriksi vai ajautuuko hän tilanteeseen, jossa ei voi enää perääntyä. Päättikö Suomi liittyä Natoon vai tuntuiko siltä, että oli pakko yrittää. 

Elizabeth Strout on kovin rakastettu kirjailija. Voisiko se johtua siitä, että hän tuntuu rakastavan henkilöitään vaikka ne olisivat paskoja.

Eläkeläisolut

Tapasin vanhoja ystäviä Telakan terassilla. Nainen viereisestä pöydästä huuteli ystävilleen, että ravintolasta saa olutta, talon viiniä ja tiettyä ruoka-annosta seniorihintaan. Ryntäsimme heti tiskille alennusviiniä hakemaan. 

Nyt olen kuullut, että monista lounasravintoloista saa ruokaa eläkeläisalennuksella. Tästä lähtien ryhdyn napakasti vaatimaan alennuksia kaikkialla. Unkarissa eläkeläisten ei tarvitse maksaa julkisen liikenteen käytöstä.

Niitä vanhoja hylsyjä tipahtelee sähköpostiin kuin lyöntejä palleaan. Rangaistuksia vanhoista pahoista teoista. Kustantamot puhdistavat pöytiään turhasta rojusta ennen lomiaan. 

J kysyi siinä alennusviinin ääressä, miten käsittelen näitä hylkäyksiä. Hänellä on kokemusta tieteellisten artikkeleiden hylsyistä kuten minullakin. Puhun kaikille, jotka jaksavat kuunnella. Menen kävelylle. Vihaan kirjoja. Vihaan kustantamoja.

Sain erään kirjailijan somepostauksesta vinkin, että kannattaa askarrella hylsykortti ja kun siihen saa kymmenen leimaa, voi ostaa itselleen jotain kivaa (se voi olla myös aineetonta kivaa). Tekisi mieli ostaa silkkilakanat, joita Deborah Levy kehuu kirjassaan Omistuskirjoituksia. Ovat ikävä kyllä turhan kalliita, eikä niistä saa eläkeläisalennusta.