sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

I like boring things

Kävin aamiaisella ja odottelen lähtöä. Suomalaiset tunnistaa puhumattomuudesta ja kivettyneestä ilmeestä. Iäkäs ruotsalainen pariskunta skoolaili kuohuviinillä ja hymyili toisilleen. Me suomalaiset nautimme kuohuviinin kuin pakollisen lääkkeen, joka auttaa meitä puhumaan toisillemme.

Vuokrasin eilen polkupyörän. Pyöräily on savolaisiin mäkisiin maastoihin tottuneelle helppoa. Ajoin monta kilometriä hyväkuntoista reittiä, joka seurasi meren rantaa. Pyörätien lopusta löytyi ranta, jossa makoili vain virolaisia.

Kävin taidemuseossa, joka sijaitsee remontin tarpeessa olevassa 70-luvun talossa. Esillä oli näyttely miehestä ja naisesta, joka on ehkä hieman kulunut aihe. Töitä oli mm. islantilaisilta ja ruotsalaisilta taiteilijoilta. Ruotsalaisen taiteilijan töissä otettiin kantaa naisten ympärileikkauksiin ja teoksiin oli liimattu Victorian ja Danielin kuvia. Kahvi ja leivos maksoivat taidemuseon kahvilassa 1.50.

Toisessa museossa olisi ollut esillä näyttely Andy Warholin filmeistä, sinne en enää jaksanut mennä. Mainoksessa siteerattiin Warholia "I like boring things". Niin minäkin.



lauantai 30. heinäkuuta 2016

Virolaiset hyttyset

Bussissa Tampereelta Helsinkiin puhelias bussikuski kuulutti, että bussin ikkunasta näkyvä pitkä kiviaita on maksanut 1.5 miljoonaa euroa ja näytti missä paikassa kahdeksan autoa kolaroi jokin aika sitten. Joimme kahvit Tiiriön ABC:llä. Tallinnasta Pärnuun pääsisi kuulemma halpabussilla kahdella eurolla.

Pärnu on inhottavan romanttinen paikka. Tänne kannattaisi tulla häämatkalle. Pittoreskeja taloja ja valtavia puistoja. Kaikki ihmiset ovat kotoisin Pirkkalasta, Valkeakoskelta ja Nokialta tai korkeintaan Göteborgista.

Kävin neukkuaikaisen näköisessä kahvilassa, jossa myytiin pieniä tomusokerissa kieriteltyjä munkkeja. Pyysin yhden munkin. Kahvilatyönekijä katsoi minua jotenkin moittivasti, joten pyysin kaksi. Huomasin, että paikalliset ostivat vähintään kahdeksan. Mukavan rasvaisia leivonnaisia.

Illalla kävelin rannalla, joka näytti iltavalossa kauniilta. Näin viehättäviä hotelleja, omani muistuttaa Anttilan tavarataloa. Join hotellin pihalla oluen ja huomasin, että paikalliset hyttyset ovat kiukkuisia.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Miten kuljetat kaljakärryn

Aikainen Tampere hieroo sumuisia silmiään. Ihmiset jonottavat Pyynikin uimahalliin ja menninkäiset kaivautuvat Jonne Aaronin keikkabussista ulos tupakoimaan.

Istun Ikaalisten matkatoimiston bussissa matkalla kohti Helsinkiä ja Pärnua. Olen kuullut jo moneen kertaan miten ne kaljakärryt pitää kuljettaa mukanaan, eikä niitä saa jättää bussiin kuten matkalaukut voi. Matkalaukussa saa olla vodkapullo alushousuihin käärittynä, sillä sitä ei kukaan tarkasta. Päällepäin näkyvää alkoholia ei saa jättää laivamatkan ajaksi bussiin vaan siitä on pidettävä huolta kuin rakkaasta lapsukaisesta.

Rauhallinen meininki. Puolityhjä bussi. Langaton verkko.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Kaukorakkautta

Jos uskoisin unitutkijaa, niin aloittaisin jo hiljalleen aikaistaa aamujani, jotta olisi helpompaa aloittaa työt parin viikon kuluttua. Uskon shokkiterapiaan: kello vaan ensimmäisenä työaamuna herättämään kuudelta. Nyt nautin nukkumisesta ja valvomisesta.

Kuuntelin M:n ja A:n kanssa Sir Elwood duoa Mustalahden satamassa. Duo oli lopulta trio. Juha Lehti on ihana. Rakastan häntä, kun parempaakaan rakkauden kohdetta ei ole. Oikeastaan mies on mitä parhain romanttisten haaveiden kohde. Sopivasti saavuttamaton. Joka ilta eri paikkakunnalla. Tapitin keikan ajan artistia ja huojutin itseäni miehen lämpimässä äänessä.

Nukuin aamulla yhdeksään. Kerttukin on väsynyt, se oli varmaan valvonut ja odottanut minua. Nyt se nukkuu vieressäni kerällä ja tuhisee.

Matkustan huomenna Pärnuun mummomatkalle. Lähden yksin, enkä tiedä mitä siellä teen. Miten pääsen huomenna ylös sängystä.? Jotenkin on läiskittävä itsensä pystyyn viimeistään puoli kuudelta.

Ensi viikolla käynnistyy Tampereen teatterikesä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Siivous-Pokemon

Pariskunta käveli kotikadullani arviolta 8-vuotiaan poikansa kanssa. "Isä, isä, oota täällä on Pokemon" poika huusi.

M lupasi lähteä kuljettamaan olohuoneen mattoni pesulaan. Matto on imenyt itseensä kymmeniä kissanoksennuksia, joita olen yrittänyt hinkata irti sen nukasta.

Imuroin maton huolellisesti. Alta paljastui pölyinen lattia, jonka imuroin myös. Samallahan imuroin koko asunnon. Pesin vessan altaan ja huomasin, että lattia oli likainen joten hinkkasin lattialaatat puhtaaksi. Pesin, mikä se kaivo lattiassa onkaan, sen ritilän. Kuurasin vessanpytyn. Puhdistin Kertun vessan ja vein roskat.

Minulla on hiki.

Jospa joku kehittäisi pelin, jossa näin laajamittaisesti siivonnut pelaaja voisi kaapata harvinaisen siivous-Pokemonin.

Yllä keinutuoli, jonka ostin hiljattain. Se oli heräteostos ja vaikka ei saisi ostaa mitään niin ostin kuitenkin.

Yritän hankkia lentoa Malagaan. Vaikka sähköpostiini tulee jatkuvasti mainoksia huippuedullisista lennoista, ei niitä oikeasti ole. Tai ehkä niitä on, mutta ne myydään heti. Mitä kauemmin lentojen ostoa pyörittelen, sitä kovemmaksi hinta kohoaa. Lentojen hinnanmuodostus on raivostuttavan sekavaa. Sinne minne et tahtoisi missään nimessä mennä, pääsisit melkein ilmaiseksi, mutta jos jonnekin oikein kiihkeästi halajat, niin sinua rangaistaan siitä. Ei sen puoleen, että haluaisin kovinkaan kiihkeästi eteläiseen Espanjaan.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Pyhäjärven maisemareitti

Meille maatiedossa heikkolahjaisille on hyvä muistisääntö: Tampereen keskustan molemmin puolin lainehtivat järvet ja se vesi, jonka rannalla seisoo Näsinneula on Näsijärvi ja toista järveä kutsutaan Pyhäjärveksi. Tyhmäkin tajuaa, että Näsijärven nimi on tullut Näsinneulasta, mutta mistä nimi Pyhäjärvi on peräisin, sitä en tiedä.

Tampereen kaupunki jakaa karttaa, johon on merkitty Pyhäjärven maisemareitti. Olen haaveillut jonkin aikaa tuosta 30 kilometrin pyöräretkestä ja toteutin sen tänään. Päädyin ihan fiilispohjalla kiertämään reitin vastapäivään.

Välillä haalistuneet siniset merkit katosivat, joten tarkkana sai olla. Olinkin ihmetellyt lyhtypylväisiin liimattuja sinisiä tarroja, joissa lukee valkoisin kirjaimin PYHÄ. Kyse ei ole pyhiinvaellusreitistä.

Pyynikin, Tahmelan ja Hatanpään seudut ovat kovin tuttuja. Hyhkyssä jouduin vähän etsimään oikeaa reittiä, Rahola ja Villilä olivat tuntemattomia seutuja, mutta näkemisen arvoisia. Rajasalmen sillan loppupäästä löytyi kahvila, jossa söin maukasta kalakeittoa. Kun lähdin jatkamaan matkaani, jäivät kahvilan tädit tupakalle tönön taakse. Loukonlahteen oli rakennettu hienoja taloja vai oliko se paikka Pere.

Hatanpäällä nautin kahvin, jäätelön ja Ilta-Sanomat kaatosateelta suojassa. Kyllästyneen näköinen pariskunta istui samaan pöytään. Mies tunki jäätelöpaperinsa puolillaan olevaan kahvimukiini. No ei se ihan puolillaan ollut, mutta melkein. "Tänään ei pitänyt sataa. Kaikki menee pieleen", mies sanoi. Sanoi se vielä anteeksikin, mutta jotenkin sillä tavalla, että ymmärsin oikean syyllisen löytyvän jostain ilmatieteen laitokselta.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Mansikoiden säilöntä

Hankin talven mansikat perinteiseen tapaan.

Luetaan lehdestä, ettei mansikoita enää saa. Panikoidaan. Alkukantainen nälkään kuolemisen pelko valtaa, sillä edessä on pitkä talvi. Ajetaan polkupyörällä torille ja juodaan pullakahvit. Ostetaan viiden kilon mansikkalaatikko ja asetetaan loota tarakalle. Talutetaan pyörä kotiin. Siivotaan mansikat ja laitetaan joka toinen mansikka suuhun. Ei oksenneta vaikka kärsitään ahneuden aiheuttamasta pahoinvoinnista. Survotaan mansikat soseeksi. Pyyhitään roiskeita seinistä ja tiskipöydältä. Noustaan tuolille ja kurkotellaan pakasterasiat yläkaapista. Pudotellaan rasiat ja niiden kannet pitkin keittiön lattiaa. Kauhotaan mansikkasose rasioihin.

Syödään vetinen litku talvella jugurtin kera.


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Teorbi

Luulin jo nähneeni kaiken, mutta tämän sain vielä kokea: ystävän mökillä avaamassamme valkoviinipullossa oli lasikorkki. Hieno unkarilainen innovaatio.

Kuuntelimme Sastamalan Pyhän Marian kirkossa italialaista yhtyettä nimeltään Fantazyas. Yhtye lauloi kauniisti 1600-luvun alun musiikkia, Monteverdiä ja muuta sellaista. Harmaatukkainen mies soitti kielisoitinta, jonka nimi oli teorbi. Soitin näytti siltä kuin olisi äkillisesti venähtänyt liikaa pituutta.

Musiikkiin oli välillä hankala keskittyä, sillä kirkonpenkit olivat kapeat ja kovat. Mikä on synnintunnon herättelyn kannalta suotavaa ei välttämättä lisää musiikkinautintoa.

Yleisö koostui paljolti ikäihmisistä ja paria heistä kannettiin jalat edellä ulos kirkosta jo ennen väliaikaa. Sastamala Gregoriana- tapahtuman konsertti vaikutti olevan samalla jonkinlainen Marimekon ja Nanson vaatteiden käyttäjien kokoontuminen.  

 

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Lomamatka johonkin

Lomani ei tule olemaan sellainen, jota kannattaisi mainita facebookissa. En vuokraa taloa Toscanasta, en käy maalaus-tai kirjoituskurssilla tai joogaleirillä. En syö yltäkylläistä ateriaa  Kroatiassa tai hurista Euroopan läpi moottoripyörällä.

Olen katsellut laiskasti Pärnun matkaa mummomatkatoimiston kautta, mutta tuskin saan sitä aikaiseksi. Lähden sentään Sastamala Gregoriana -tapahtuman konserttiin ja vietän viikon Tampereen teatterikesässä, jota ei lasketa, sillä sitä varten ei tarvitse matkustaa mihinkään.

Lapsuudessani autoilimme kesälomalla pohjoiseen. Istuimme siskojen kanssa rivissä auton takapenkillä, meillä oli tylsää ja taistelimme elintilasta. Heräsimmme aamulla aikaisin ja ajoimme koko päivän. Välillä pysähdyimme tien vieren taukopaikalle syömään eväitä tai äiti keitti kaasukeittimellä spagettia, jota söimme ketsupilla höystettynä. Isä ei oikein malttanut edes istahtaa, sillä matkaa oli niin pitkästi jäljellä. Sopivaa leirintäaluetta ei löytynyt ja lopulta kaikki olivat väsyneitä ja kiukkuisia. Muistan matkoilta yhden ainoan maksullisen nähtävyyden: Trondheimin tuomiokirkon. Emme syöneet ravintoloissa tai käyneet kahviloissa, sillä rahaa ei ollut. Minusta tuntuu, ettei lapsuuteni olisi ollut yhtään huonompi vaikka olisimme jättäneet lähtemättä.

Enää ei tee mieli lähteä automatkalle, tekee mieli jäädä kotiin. Ilmassa roikkuu suunnitelmia kuten Pyhäjärven ympäri pyöräily, Mänttä, Pärnu ja Helsinki. Johonkin niistä saattaa riittää puhti kunhan olen nukkunut pari päivää.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Vedestä nousee taas kasvi

Kaipaan aikoja, jolloin Kari Peitsamo esiintyi Tullikamarin kubin terassilla. Nyt mies istuu baarituolilla Keskustorin aitauksen nurkassa ja yleisö kurkkii artistia matkan päästä.

Peitsamo kuuluu Tammerfestin perinteisiin, hän laulaa joka päivä neljältä yleisön toivelauluja. Miehellä riittääkin laulettavaa: Rumban sivuilla 2014 puhutaan 65 albumista. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Homma toimii aina samalla tavalla: Peisamo istuu baarijakkaralla. Hän vinoilee järjestyksenvalvojalle (nainen), joka seisoo kuin ei kuulisi mitään. Joku yleisöstä huutaa "Vedestä nousee kasvi" ja Peitsamo esittää kappaleen "Vedestä nousee kasvi". Lopussa hän laulaa "Kauppaopiston naiset" vaikka kukaan ei sitä pyydä.

Peitsamo oli antanut harmaiden hiusten kasvaa. Miehen otsaa kiertää huivi kuten aina ennenkin.

Lopussa hän heittää tuolinsa lavalta (katsoo ensin tarkkaan, ettei kukaan jää alle).

En aio hehkuttaa somessa loman alkua, toteanpa vaan, ettei maanantaina tarvitse mennä töihin.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Aloittaminen on vaikeinta

Yksin asuessaan voi tehdä kummallisia ruokia. En viitsinyt mennä ruokakauppaan. Jääkaapin hyllyt näyttivät Keravan torilta (olen nähnyt kuvan autiosta Keravan torista facebook-ystäväni päivityksessä). Löysin vihanneslaatikosta viisi terhakkaa punajuurta, kaksi näivettynyttä tämän kevään sipulia ja kolme porkkanaa. Jääkaapin ylähyllytä löytyi yllätyksekseni paketti parasta ennen päiväykseltään käyttökelpoista fetaa. Paistoin juurekset uunissa ja söin ne fetan kera. Pakkasin osan ruoasta evääksi. Minulla on nälkä.

Säilytän imuriani vierashuoneen nurkassa. Tämä tapa lisää merkittävästi imurointikertoja. Aloittaminen on kaikkein vaikeinta: imurin kaivaminen kaapista, urheiluvaatteiden pukeminen, tyhjän Word-tiedoston ensimmäisen rivin kirjoittaminen, puhelun soittaminen ja ruokakaupassa käyminen.

Luen monta kirjaa yhtä aikaa. Olohuoneen sohvalla luen Antti Ritvasen romaania  "Miten muistat minut". Kirjan nimi on jotenkin niin mitäänsanomaton, ettei sitä muista mitenkään. Sängyssä luen Torsti Lehtisen kirjaa "Multaisen iän kerho". Torsti kehottaa tekemään asioita, joita kohtaan tuntee intohimoa. Olen samaa mieltä, mutta lähden kuitenkin aamuisin työhön, jota kohtaan en enää tunne intohimoa vaan tottumusta. Työ on korkeintaan vähän jo kyllästyttävä puoliso, eikä missään nimessä tuore rakkaus. Hätätilanteita varten (jos joudun vaikka odottamaan jotakin) kuljetan repussani pokkaria: Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan. Juu, en ole lukenut sitä. Noloa.

Potilas kysyi minulta ensimmäisenä "Mitä sinulle kuuluu?" Sanoin, että tämä meni nyt väärin päin, sillä minun kuuluu kysyä tuo kysymys sinulta.


tiistai 19. heinäkuuta 2016

Laskin aivan itse

Apteekista soitettiin juuri kun istuin kahvihuonessa nakertamassa eväitäni. Otin paperisen käsipyyhkeen ja kirjoitin siihen potilaan tiedot ja lupasin laittaa sähköisen reseptin apteekkiin heti syötyäni. Tungin käsipyyhkeen taskuuni.  Myöhemmin kaivoin käsipyyhkeen taskustani ja niistin. Vasta sitten huomasin, että paperiinhan oli kirjoitettu jotakin.

Heitän toistuvasti potilaiden laboratoriokaavakkeita silppuriroskikseen ja muistan vasta sen jälkeen, että olen heittänyt samalla lapun kääntöpuolelle kirjoittamani muistiinpanot tai muuta tärkeää pois. Ei auta kuin anoa sivaria avaamaan silppuriroskiksen lukko.

Lomaa odottaessa päivät matavat käsittämättömän hitaasti, mutta odota vaan kun loma alkaa niin vuorokaudet taas kiitävät. Vielä kolme päivää lomaan.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Tähän dialogia

Olen vain pieni ihminen, mutta teen silti tällä viikolla monen ihmisen työtehtävät (tai sanoisinko työtehtäviä).

Näin yöllä unta, jossa ajoin linja-auton kyydissä ylös jyrkkää, valtavan korkeaa mäkeä. Tiesin heti, ettei tästä mitään tule. Moottori rupesi köhimään kesken nousun ja auto valui perä edellä takaisin mäen alle.

Ei tarvitse olla kummoinen psykologi tulkitakseen uneni.

Hesarissa kirjoitettiin kivasti Oriveden romaanipajasta ja sen vetäjästä Taija Tuomisesta.

Olen käynyt pari Oriveden kirjoituskurssia ja opiskellut myös kyseisessä pajassa. Syödään aamupuuro, syödään lounas, juodaan päiväkahvit, syödään päivällinen, ostetaan marketista karkkia ja sipsejä ja syödään ne iltapalaksi. Nukutaan huoneessa, joka muistuttaa vankilan selliä paitsi, että sellit näyttävät viihtyisämmiltä. Istutaan karussa luokkahuoneessa, jonne Taija raahaa joka päivä valtavan kassillisen kirjoja, DVD-elokuvia ja kirjallisuuslehtiä. Taija puhuu ja oppilaat kirjoittavat. Taija lukee tekstejämme, joiden marginaaleihin hän kirjoittaa "Tähän dialogia" ja "Tähän kuvausta".

Jotain kummaa siinä tapahtuu. Alkaa pärjätä yksikseen. Miettii, että tähän Taija käskisi laittaa dialogia ja tähän kuvausta.

En jotenkin kehtaa enää mennä kirjoituskurssille, kun nyt kerran julkaisen romaanin. Pelkään, että minusta sanotaan "Sekin on julkaissut vaikka se on niin huono" tai "Kaikkea paskaa sitä painetaan".

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Laulu lämmittää

Aina kun joku tekee pahan teon, surmaa mahdollisimman monta viatonta ihmistä, mietitään mistä julmuus johtuu. Haastatellaan naapureita, joiden mielestä tekijä on ollut hiljainen ja vähän eristäytynyt. Kaikki porraskäytäväni asukkaat voisi profiloida tuohon vähäpuheisten ryhmään. Uhrit ovat aina nuoria, kauniita ja lahjakkaita.

Tässä tapauksessa moni heistä oli pieni lapsi, joka tekee teosta erityisen raukkamaisen.

Olen käynyt Nizzassa, josta muistan parhaiten helteen, terassilla nautitun ihanan aterian ja roseviinin. Roseviini ei ole koskaan eikä missään muuallla maistunut hyvältä.

Vaihdan vähemmän sujuvasti aihetta roseviinin kautta. Kokeilimme U:n kanssa eilen roseviiniä Mustalahden satamassa odotellessamme Emma Salokoskea. Viini maistui käyneeltä marjamehulta.   Kiva keikka, jolta laulaja jäi neljän viikon kesälomalle. Miksi ihmeessä esitys alkoi vasta klo 23? Kymmeneltä haukottelin jo niin, että kitapurje näkyi. Tulivathan ne muusikot vihdoin. Jätimme viltit, joihin olimme viluissamme kääriytyneet ja kävelimme bändin eteen kuuntelemaan musiikkia.

Oli pimeää ja kylmää, mutta onneksi laulu sentään lämmitti.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Mamukirjailija

Katsoin Areenasta "Helsinki Lit" -taltiointeja. Hassan Blasim kertoi, ettei kukaan Suomessa noteerannut häntä ennen kuin hänestä kirjoitettiin Guardianissa. Hän oli vain yksi mamu, joka puhui huonosti englantia ja vielä kehnommin suomea. Vaikka hän kirjoitti hienoja kirjoja niin vasta muualta saatu huomio teki hänestä täällä kiinnostavan, eikä häntä pidetty automaattisesti pizzanpaistajana.

Huono kielitaito tekee ihmisestä tyhmän oloisen vaikka hän olisi kotimaassaan tähtitieteen professori. Vaikka osaan englantia kohtalaisesti en osaa olla kielellä kovin nokkela tai ainakin olen liian hidas. Sillä aikaa kun olen muotoillut päässäni jonkun nokkeluuden, on keskustelu siirtynyt jo seuraavaan asiaan.

Hassan Blasim luki metrossa arabiankielistä kirjaa. Vieressä istuva vanhempi rouva kurkki mitä hän luki.

"Luetaanko sitä vasemmalta oikealle vai toisin päin?",  "Onko se koraani?"
"Ei, luen Kafkaa", kirjailija vastasi.

Maailma (ja Suomi) ei näytä tänään kovinkaan hyvätä paikalta. On kuitenkin vapaapäivä ja lomaan on enää viisi työpäivää. Olen tehnyt päätöksen, että teen työni mahdollisimman hyvin, enkä murehdi turhia. Ehkä imuroin tänään, ehkä en. Rajoitan päätöksentekoni sopivan tasoisiin ongelmiin.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Kuuntelen sadetta

Käväisin Tammelantorilla aamukahvilla. Varpuset hypähtelivät viattoman näköisenä ympärilläni, mutta ne kyttäsivät aamiasleipääni. Ne roistot liikkuvat kahden varpusen liigoissa. 

Katoksen alla istui muutama maksava asiakaskin. Torikahvilassa on kiva kuunnella kun asiakkaat ja myyjät puhuvat tamperetta.

Ostaisin mieluiten kaiken ruokatavaran torilta ja kauppahallista. Marketissa harhaileminen nostaa tuskanhien pintaan.

Pesin eilen hiukseni jollain turkoosilla nesteellä, jonka ostin Sokkarilta shampoona. Tuote ei vaahdonnut lainkaan, vaikka pursotin sitä päähäni kaksinkertaisen annoksen. Ilman laseja en nähnyt muovipullon kyljen tekstiä. Myöhemmin laseilla aseistettuna luin pullosta sanan conditioner. Miksei tuotteeseen voi kirjoittaa riittävän suurella fontilla, mitä se sisältää?

Kun ihmiset saivat tietää, että harrastan kirjoittamista, he alkoivat kysellä viekkaasti hymyillen "Milloin julkaiset romaanin?" Nyt vuorostaan kysytään "Joko olet aloittanut seuraavan romaanin kirjoittamisen?"

Siunattu vesisade. Ei tarvitse lähteä mihinkään vaan voi vetää torkkupeiton leukaan saakka ja kuunnella sadetta.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Hyväntekeväisyyttä

Ystävällinen nainen SPR:stä soitti. Olin odotellut yhteydenottoa, sillä ystävilleni oli jo soitettu. Nainen kuvaili Syyrian kauhut, Nepalin köyhyyden, Kreikan leirit ja olisi kai jatkanut vaikka kuinka pitkään, ellen olisi sanonut "pitäisi vissiin nostaa kuukausilahjoitussummaa". Nostinhan minä, sillä tavalla sopivasti, että voin taas seuraavalla kerralla tuottaa soittajalle hyvän mielen ja varmaan jonkun palkkionkin. Lupasin ryhtyä lipaskerääjäksikin. Millähän ajalla. Lippaan voi kuulemma ottaa töihin, joten varokaa vaan työkaverit, kuljen perässänne lipasta kilisytellen.  Voin kerätä rahaa potilailtakin tyyliin reseptin uusinta= 2 euroa Nepalin maanjäristyksen uhreille.

Minulla on ugandalainen kummilapsi, joka on jatkuva huonon omantunnon lähde. En saa kirjoitetuksi hänelle vaikka minulla on ohjeet miten ja mistä voisin kirjoitella.

Luin eilen Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennen (viimeisen) osan loppuun. Pinnasin Hitler - esseestä, jonka laajuus taisi olla 400 sivua, lukemista riitti siitä huolimatta, sillä kirjassa on yhteensä 1211 sivua ja se painaa niin paljon, että sitä on vaikea lukea sängyssä pitkällään.

Tiedän Karl Ovesta enemmän kuin itsestäni. Viimeisen osan lopussa kirjailija kirjoittaa Linda vaimon psyykkisestä sairaudesta. Linda sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Maaninen vaihe on depressiota pelottavampi. Suomalaisilla tauti painottuu yleensä enemmän sinne alakulon puolelle. Psykiatriystäväni sanoi, että hän toivoisi, että joku toimittaisi hänet heti sairaalaan, jos hän liukuisi maniaan. Linda ostelee kaikenlaista, juttelee kaikille, hän on täynnä pelottavaa energiaa, eikä pysty keskittymään mihinkään. Psykiatriystäväni kertoi maanisesta naisesta, joka kärsi harhaluulosta, että hän on kaikkien mielestä seksuaalisesti täysin vastustamaton.

Olen joskus haaveillut siirtolapuutarhamökistä. En haaveile enää. Karl Ove ja Linda saavat jatkuvasti huomautuksia rönsyilevästä puutarhastaan ja ylikasvaneesta pensasaidastaan. Näyttäväthän ne mökit sieviltä ja ovat kuin nukkekoteja, mutta jotain ahdistavaa toisten pihojen kyttäämisessä on.

Sataa siinä määrin, etten pääse tänään lenkille. En lamppaa lenkillä jatkuvasti, mutta tänään olin sopinut lenkkeileväni A:n kanssa.  Käyn sen sijaan ostamassa jäätelön.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Haaveiden vesipesu

Töissä on omituisen hiljaista: potilaita on tavalliseen tapaan, mutta työkavereita vähäisesti.

Join aamucostaricat yksinäisyydessä. Tuijottelin kahvihuoneen haaleanvihreitä paloturvallisia verhoja. Jaoin lounashetken ja Aamulehden hoitajan kanssa ja puhuimme hieman koirista. Keskustelen parhaiten asioista, joista en tiedä mitään, sillä silloin minun ei tarvitse tyrkyttää mielipiteitäni.

Istuin kopissani ja kävin pari kertaa vessassa. Työhuonettani vastapäätä on yksi monista vessoistamme. Jos joku käyttää kyseistä eriötä, kuuluu lorina huoneeseeni, vaikka välissä on käytävä ja kaksi suljettua ovea.

Vaihdoin pari kiireistä sanaa kollegan kanssa.

Kun olin nuori, haaveilin lapsista, matkustamisesta, ammatista, rakkaudesta ja onnesta. Kun sain perheen ja ammatin aloin unelmoida, että saisin nukkua. Haaveilen siitä yhä. En keksi mitään suurempaa. Unelmani ovat kutistuneet ja huopuneet kuin villalapaset 60 asteen pesuohjelmassa.


maanantai 11. heinäkuuta 2016

Häpeä

Kuuntelin radiosta Juha Siltasen haastattelua. Miestä haastateltiin ohjelmassa, jossa katsellaan kuvia haastateltavan elämästä (kukaan muu kuin minä ei kuuntele kyseistä ohjelmaa). Siltanen sanoi, että eläimet ovat kielitaitoisempia kuin ihmiset: koiran voi viedä mihin päin maailmaa vaan ja se kommunikoi vaivatta paikallisten koirien kanssa. Sen ei tarvitse opiskella turistiespanjaa.

Juha Siltanen ei halua matkustaa, eikä hänellä ole kuulemma siihen varaakaan. Ymmärrän Siltasta. Itseään ei pääse pakoon vaikka menisi Mauritiukselle tai Sonkajärvelle. Ei Siltanen varmaankaan pakene itseään, tuli vain mieleen. Matkustaminen on vaivalloista. Kammottavinta mitä voin kuvitella on oleskelu "all included"- hotellissa. Olen kerran ollut, mutta toista kertaa en mene. En ole koskaan ollut yhtä pitkästynyt. Juomat maistuivat vetisiltä ja minulla oli vatsatauti.

Olen auttanut työssäni lukuisia ihmisiä pukeutumaan ja riisuutumaan. Puseron saa toisen päältä helpoiten vetämällä pään kaula-aukosta ja sitten onkin helppo kiskoa hihat. Tai no helppo ja helppo. Sukat saa päälle ja pois kätevimmin kun potilas makaa tutkimuspöydällä.

Eräs mies sanoi, että hän voi kyllä riisua farkut, mutta joutuu lähtemään vastaanotolta kalsareissa. Muistelin teinivuosia, kun yritin pesun jälkeen pukea ylleni tiukkoja farkkuja (se oli ennen stretch-aikaa). Onnistui parhaiten selällään maaten. Potilas kävi pitkälleen, vatsasta tuli littana ja napitin farkut ja kiristin vyön. Ei tarvinnut kenenkään lähteä kalsarisillaan kaupungille.

Luen Knausgårdin Taisteluni -sarjan kuudetta osaa (pinnasin hieman Hitler-esseessä). Karl Ove kertoo, miten mielisteli kuuluisia kirjailijoita kunnes muut alkoivat liehitellä häntä itseään. Millainen olisi todella tinkimätön prosaisti? Sellainen kirjailija, joka kirjoittaa kenenkään liehittelemättä yksin laaksossa itsepintaista, kiukkuista ja tinkimätöntä tekstiä, eikä edes lähetä käsikirjoitusta kustantamoon vaan hautaaa maahan ja aloittaa uuden kirjan (mukaeltu Karl Ovelta).

Teemalla haastateltiin Pirkko Saisiota, joka kirjoittaa yöllä ja juo samalla punaviiniä eikä tee kirjoitusvirheitä, mutta kirjoittaa kummallisia lauseita, jotka joutuu myöhemmin selvinpäin korjaamaan.

Tämä kirjailijoista. En voi enää tehdä mitään tekstilleni, seuraavaksi saan sen kirjaksi painettuna. Voi ihanuus ja häpeä. Varsinkin häpeä.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Ranskalainen juntti

Nukahdan perjantaisin sohvalle jonkun televisiosarjan ääreen. Arkena en juuri avaa televisiota. Yritän nousta varovasti sohvalta ja kannan itseni kuin nukkuvan lapsen sänkyyni. Kun asetan itseni peiton alle, herään ja olen taas hyvin virkeä.

Teemalla näytetään HBO:n loistavaa minisarjaa Olive Kitteridge. Pinnallisesti sarja on varsin hidassoutuinen ja asetelma tylsä: tiukkis opettaja ja hänen sympaattinen apteekkarimiehensä, mutta pinnan alla kulkee koko ihmiselämä. Hienot näyttelijät, tarkka ajankuvaus ja kauniisti kuvattu sarja.

Kukaan järkevä ihminen ei lähde kauniina kesäiltana elokuviin, ellei elokuvaa näytetä ulkona. Minä kuitenkin kävin. Ei olisi kannattanut.

Olen ollut Julie Delpyn ihailija. Tämä uusin elokuva (Lolo) on kuitenkin lähinnä rasittavaa kohellusta. Kyse on pariisilaisesta muodin parissa työskentelevästä naisesta (elokuvan ohjaaja Julie Delpy) ja hänen parikymppisestä psykopaattipojastaan, joka haluaa pitää äidin kokonaan itsellään. Hommaa saapuu hämmentämään "junttimies" maalta. Ranskalaiset juntit ovat syötävän suloisia ja tyylikkäitä, muuta en voi sanoa.

Ranskalaiset eivät ole oikeaa junttia nähneetkään. Tulkaa tänne ottamaan oppia. Elokuvan lopussa "junttimies" on vihdoin solminut kaulaansa oikeaoppisen beigen kaulaliinan.


lauantai 9. heinäkuuta 2016

Naiskirjailijoiden design-lamput

Vaihdoin kesäkuussa ohuemman peiton ja raahasin paksun talvipeiton vintille (minulla on niukasti kaappitilaa). Nyt palelen öisin ja vedän täkin päälle päiväpeitteen. Ihana nukkua ikkuna auki ja hengittää viileää raikasta kaupunki-ilmaa.

Siskon mies teki minulle keittiön pöydän. Hän kysyi pöytälevyn halkaisijaa (halusin pyöreän pöydän), jonka heitin ja luulin, että hän vasta suunnittelee kyseistä huonekalua, mutta hän olikin reippaana heti sahannut pöytälevyn. Vietin unettoman yön miettien, että tuliko pöydästä liian pieni. Pöytä ei tarvitse lihomisen tai kasvunvaraa niinkuin vaate. Ehkä se olisi voinut olla vähän isompi, mutta kaunis se on.

Tarkastan taas tänään käsikirjoitusta. Siitä etsitään enää oikeastaan kirjoitusvirheitä.

Katsoin Areenalta dokumenttisarjaa tanskalaisista naiskirjailijoista. Tanskalaisilla kirjailijoilla on ihanat kodit. Hienoja Jacobsenin tuoleja ja design-lamppuja. Hanne-Vibece Holst muokkaa ohjelmassa tekstiään kustannustoimittajansa kanssa ja naisella on oma agentti! Mielenkiintoinen sarja, vaikka kaikki muut kirjailijat olivat minulle tuntemattomia, eikä heidän teoksiaan ole suomennettu. Olisi kiva katsoa samantapaista sarjaa suomalaisista naiskirjailijoista.

Kirjailijat tapaavat ohjelmassa lukijoitaan kirjakaupoissa ja kirjamessuilla. Kun Mark Levengood signeerasi kirjojaan, sanoi eräs nainen kirjailijalle saatuaan tämän nimen kirjan etulehdelle  "Laita se pakettiin".

Mietin, joudunko joskus lukemaan kirjaani julkisesti (tuskin). Mitä siitä sitten lukisin? Hui. En todellakaan tiedä.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Tätä kirjaa voin suositella

Kirjoitusystäväni luki kirjaa, jonka kanteen oli kirjattu Karl Ove Knausgårdin suositus. Voiko kirjailija nousta enää korkeammalle kuin suosittamaan kollegansa romaania?

Stephen King kuuluu varmasti ahkerimpiin suosittelijoihin: kaikki kirjat, jotka ovat saaneet hänen nimensä takakanteen, ovat vähintään vuosikymmenen parhaita romaaneja.

Kuka kirjailija voisi suositella minun romaaniani? Keksin itse sopivan suosittelijan: Janica Hörbst. Kirjoittanut 30 tiiliskiviromaania. Kaikissa onnellinen loppu. Naistenlehdet kirjoittavat Janican miehestä (kauniisti harmaantunut hieman irstas suuren muotitalon johtaja), asunnosta (homeinen linna Ranskassa ja meluisat kaupunkiasunnot Roomassa ja Barcelonassa), koirasta (nivelrikkoinen ranskanbuldoggi) ja tyttäristä (valokuvamalleja).

Tapasin eilen ystäväpariskunnan. Heillä on tapanaan väännellä sanoja kekseliäästi. He ovat harjoitelleet sitä yhdessä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Olen täysin taidoton sanojen vääntelijä.  E oli kasvanut pituutta, sillä hän käveli uusilla polvilla. S oli lukenut raamatun kannesta kanteen eikä ollut täysin vakuuttunut. Kävimme divarissa ja lounaalla.


torstai 7. heinäkuuta 2016

Ikaalisten takana

Susanna Haavisto ja Anna-Mari Kähärä esiintyivät eilen tallin ylisillä pienessä sympaattisessa Satahäme soi -tapahtumassa. Kähärä on musiikin moniosaaja (säveltäjä ja muusikko) ja Haavisto sympaattinen laulujen tulkitsija.

Miksi keski-ikäiset (Haavisto on syntynyt 1957) naisartistit puhuvat niin paljon vanhenemisesta? Suurin osa Haaviston välispiikeistä käsitteli tätä aihetta. Vaikea kuvitella Hectorin vitsailevan vanhenevasta vartalostaan tai naamastaan. Ehkä naisten ikääntyminen on jotenkin yhtäkkisempää. Nainen ei kertakaikkiaan ole enää fertiili eikä vastakkaisen sukupuolen mieleinen tietyn iän jälkeen. Niinistö voi löytää nuoren vaimon, mutta Halonen ei nuorta miestä. Kirjoitan nyt heteroyleistyksellä, mutta homoyhteisö lie samantapainen.

Esityksessä oli mukana myös mies, joka soitti haitaria, joka on lopulta ihana soitin, vaikka nuorena en siitä pitänytkään. Yleisö koostui keski-ikäisistä naisista, kuten on tapana. Tänään festivaaleilla esiintyisi Peraini ja Parisien (ranskalaista jatsia), lauantaina Farmers market (norjalainen bändi) ja monet suomalaiset artistit. Monet pienet kesätapahtumat ovat kiinnostavia. Tosin niihin osallistumisella ei voi kehuskella kuten Porin jazzilla tai Flow-festivaaleilla.

Vaikka olemme vanhoja, niin kuten Susanna Haavisto lauloi: joka tytöllä on siivet kantapäissä.


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Oivallinen salaattikastike


Vastaanotollani kävi nainen, joka kuljetti mukanaan aviomiestä. He kertoivat olleensa viisikymmentä vuotta naimisissa. Aviopari katsoi toisiaan lämmöllä, he antoivat toisilleen tilaa, koskettelivat ja kehuivat toisiaan.  Tuollainen avioliitto on kummallinen luonnonoikku.

Nainen toi minulle edellisellä kerralla salaattikastiketta ja kysyi nyt oliko kastike syömäkelpoista. Oli. Sairauskertomusjärjestelmässä ei ole paikkaa, johon voisi merkitä kastikelahjat (tämä oli ensimmäinen), joten en tajunnut kehua spontaanisti. Olin siis unohtanut koko kastikkeen. Voisikohan tekstiin sanella: potilas tuo 250 ml maukasta itse valmistamaansa salaattikastiketta. Hän lupasi tuoda sitä seuraavallakin kerralla. Pitää seurata kauanko pullollinen kastiketta riittää ja sopia kontrollit sen mukaisesti.

Teen lähtöä kulttuuririentoihin, joten palaan huomenna.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Oma kinttupolkuni

Minulle ei ole koskaan sanottu: "Älä mieti mitä muut ihmiset ajattelevat vaan kulje omaa tietäsi". Ei koulussa eikä kotona. En minäkään ole sanonut lapsilleni niin. Olen korkeintaan komentanut "Korjaa vaatteet lattialta". Ovat ne kuitenkin kulkeneet omia teitään, eivätkä ne tiet ole aina olleet minulle mieluisia. Hienoja tyyppejä niistä on tullut.

Tässä vaiheessa on myöhäistä pohtia, miten olisi pitänyt elää. Tuntuu työläältä miettiä edes jotain niin vähäpätöistä kuin mitä tehdä loppuelämällään. Mitä ihmisetkin sitten ajattelisivat jos tekisi jotain järjetöntä? Jos vaikka sanoutuisi irti virastaan ja alkaisi kasvattaa suomalaisia maatiaskanoja.

Sain tänään Karistolta paksun kirjekuoren. Se sisälsi käsikirjoitukseni, joka on taitettu kirjan muotoon. 242 sivua. Kuoresta löytyi lappunen, jossa luki "Olemme kovasti innostuneita tästä kirjasta!". Tarvitsenkin kannustusta, jotta jaksan lukea tekstin taas kerran. Jos olisin lukenut Volter Kilven "Alastalon salissa" tai Camusin "Sivullisen" yhtä monta kertaa kuin omat sepustukseni, niin olisin sivistynyt ihminen.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Mökkikävely

Mökillä kuuluu kävellä raskain askelin, jotta käärmeet tietävät siirtyä mökkeilijän tieltä. Tällä kertaa en nähnyt yhtään rantakäärmettä, en laiturin alla uiskentelemassa enkä terassilla aurinkoa ottamassa.

Joku ilkeä otus oli syönyt marjapensaiden lehdet, oksista roikkuivat pelkät lehtiruodit. Sille olivat kelvanneet vain punaiset viinimarjapensaat, mustat eivät olleet maistuneet. Tuholainen oli ollut erittäin perusteellinen. Surullinen ja pelottava näky.

Vanhempani harrastavat terassien rakentamista. Mökillä on jo seitsemän terassia, joten terassikapasiteetti alkaa olla melko täysi. Niinpä he olivat kaventaneet yhtä terassia ja leventäneet toista.

Isä ei antanut äidin kerätä kanttarelleja, jotta minä saan ne poimia. Joku muukin oli ne lopulta löytänyt.

Illalla vanhukset pelasivat pingistä. Minä menin nukkumaan. Heräsin yöllä kamalaan pamaukseen, jonka jälkeen taivas repesi ja vettä tuli niin, että puutarhatuolit katoksen alla olivat litimärkiä. Samalla kun satoi, muuttui taivas kirkkaaksi ja sitten taas jyrisi. Juoksin pömpelistäni mökin sohvalle turvaan.

Herättiin ajoissa syömään aamiaista, että ehdittiin syödä lounas ennen junan lähtöä.

Näin Turussa junaa vaihtaessani tytärtäni, joka asuu Turussa ja poikaani, joka oli kavereidensa kanssa myymässä keskiaikamarkkinoilla. Pojan harteilla roikkui hassu viitta ja muutenkin vaatteet olivat kovin keskiaikaiset.

Tytär muuttaa takaisin Tampereelle ja pojan tyttöystävä sai täältä haaveilemansa opiskelupaikan. Mikä tässä on ollessa.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Ulkonäkö

Istun junassa matkalla Saloon. Lippu maksoi vain 25 euroa, kun se joskus maksoi kuusikymppiä. Saattaapa vielä olla niinkin, että juna on ajoissa. Lähti muuten tismalleen aikataulussa tosin nyt se iski jarrut pohjaan, no nyt jatketaan kohti Turkua, josta vaihdan Saloon menevään kulkuvälineeseen ja Salosta siirryn autokyydillä mökille. Viimeinen osuus pelottaa, sillä 85-vuotias isäni ajaa kuin juuri ajokortin hankkinut nuori mies.

Luin aamun Hesarista erilaisten kauneuskirurgisten toimenpiteiden suosion kasvusta. Nuoret naiset haluavat pulleammat huulet, korkeammat poskipäät ja kookkaamman rintavarustuksen. Töröhuulien viehätystä en ymmärrä, sillä ne näyttävät koomisilta. Jonkun nokkaeläimen suulta. Toimenpiteitä tarjotaan nykyään osamaksulla.

Nuorten naisten ulkonäköpaineet ovat nousseet. Kun olin nuori, kukaan ei ollut ulkonäköönsä täysin tyytyväinen, mutta se oli jotakin, jolle ei voinut mitään. Harjasin toki valkoisiin ripsiini Arcancil tai Filmstar maskaraa. Hankin itselleni Mini Vogue permanentin, joka vanhensi 30 vuotta.

Kaikki luokkakaverit olivat laihoja, eikä kukaan järkevä urheillut. Syötiin sitä mitä koulussa ja kotona oli tarjolla. Kuntosalit olivat vain painonnostajia varten.

Vaikea sanoa mistä tämä ulkonäön korostuminen johtuu. Televisiosta, netistä, alamittaisille suunnatuista naistenlehdistä vai meistä aikuisista. Ruma ja lihava kelpaa vain koomisiin elokuvarooleihin vaikka olisi kuinka hyvä näyttelijä. Vanha naisnäyttelijä sopii näyttämön nurkkaan esittämään kuuroa mummoa.

Meillä kotona on perinteisesti kommentoitu ihmisiä seuraavaan tapaan "Onpa se lihonut", "Se oli laihtunut!" ja "Kylläpä se oli vanhentunut".

Jos äiti ei ole tyytyväinen ulkonäköönsä, niin voiko tytärkään olla sitä?

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Addiktio

Kuninkaankatua sulostuttavilla penkeillä istuu kaupunkilaisia, joiden päätyönä on alkoholin nauttiminen. Työstä ei makseta palkkaa. Juoma ryystetään suoraan pullon suusta. Alko on kyseisen kadun varrella, joten juomavarastoa on helppo täydentää.

Kaksi miestä istui penkillä vierekkäin, eivätkä he jakaneet pulloa vaan molemmat pitivät käsissään omiaan. He olivat niin onnekkaita, että pullot olivat vielä puolillaan virkistävää juomaa. Juuri kun poljin heidän ohitseen, toinen mies sanoi hyvin kuuluvalla äänellä "kives".

Lääkärin  työ muistuttaa salapoliisin työtä. Hiljalleen oppii näkemään potilaasta melkein ensisilmäyksellä paljonko alkoholia tämä käyttää. Joskus saattaa kyllä erehtyäkin, mutta harvoin.

Meille tuleville potilaille lähetetään kyselykaavake, jossa lukee: "Käytättekö usein alkoholia?" Ei kai sitä kukaan usein käytä.

Kysyin aikoinaan kiltin näköiseltä maksasairaalta mummolta juoko hän alkoholia. "En" mummo vastasi. "Entäs olutta?". "En". Sen jälkeen luettelin kaikki mahdolliset alkoholijuomat. Kaikki tuottivat kielteisen tuloksen. Osastoa kanssani kiertänyt apulaislääkäri kysyi vielä "Juotteko kotiviiniä?". "Kyllähän minä sitä juon!", mummo hihkaisi.

Eräs viisikymppinen miespuolinen ystäväni on alkanut käyttää sähkötupakkaa. Hän ei ole koskaan polttanut tupakkaa. Täytyy sanoa, että hieman hämmästelin, kun hän imi varsin tyylikkään näköistä pötkelöä.  Olisin saanut maistaa vaan kun en uskaltanut. Olisi ikävä addiktoitua tässä iässä sähkötupakkaan kun on aikoinaan tupakasta päässyt eroon.