perjantai 29. syyskuuta 2017

Turvallisesti perillä

Isä soitti, hän soittaa harvoin, sillä äiti hoitaa tällaiset asiat. "Ilimotan vaan, että ollaan piästy turvallisesti perille" Minne? Minne? "Missä te olette?"kysyin. "Kyproksella" Hyvä juttu. Ok.

On hienoa, että ihmisen elämässä on aina silloin tällöin lyhyitä oivalluksen hetkiä, jolloin kaikki tuntuu niin selvältä ja oikealta. Tänä aamuna ajattelin, että elän hyvää elämää. En tiedä mistä se ajatus tuli. Aamulla niskani oli kipeä, aamupuurohiutaleet loppu ja heräsin aamuyöstä kun Kerttu  raapi huonekaluja.

Olen ollut tämän viikon lomalla ja järjestänyt itselleni jokaiselle päivälle jonkun sosiaalisen kontaktin. Olen ihan järjestelmällisesti täyttänyt kalenteriin tämän tapaamiskiintiön. Eilen kirjoitimme M:n ja R:n kanssa kahvilassa ja huomasin, miten laiskasti tätä kirjoitustyötäni teen. Toisaalta sain yhden vähän vastenmielisen luvun kirjoitettua loppuun. Pääperiaate tässä(kin) käsikirjoituksessa on liioittelu, josta toivon syntyvän jotain koomista ja ehkä traagistakin.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Maiharit

Joitakin asioita hankkii tuosta vaan, mutta jotkut ostokset vaativat pitkää kypsyttelyä. Kyse ei ole yksinomaan rahasta.  Olen pari vuotta pohtinut maihareiden ostamista. Sovitellut kenkiä kaupassa ja surffaillut netissä niitä ihmettelemässä. Keskustellut kengistä ystävien kanssa, ihaillut niitä muiden jaloissa. En miettinyt avioitumista tai eroakaan näin pitkään.

Nyt maihareita tyrkytetään minulle jokaisella nettisivulla. Ilman yli-innokasta myyntiä olisin saattanut ostaakin kyseiset jalkineet.  Välillä tuntuu, että ajatuksiani luetaan vaikka maihareiden ilmaantuminen näytön  oikeaan laitaan on omien tekojeni seurausta, eikä pääni sisälle pääse toistaiseksi kukaan.

Kirjoittaminen sujuu kehnosti. Maanantaina tekstini oli oivallista, jostain syystä se oli kuitenkin muuttunut yön aikana paskaksi. Katsotaan onko Helinä-keiju taikonut sen taas tänään hyväksi. Saan näin lomalla kirjoitettua liuskan päivässä (jos kaikki olosuhteet ovat ideaaliset). Olen siis toivottoman hidas varsinkin kun ottaa huomioon tekstini kevyen humoristisen laadun. Onhan sitä mainittu naistenviihteeksikin. Siitä olen tietysti loukkaantunut. Tällainen kritiikki tuntuu siltä kuin minua itseäni sanottaisiin kepeäksi ja iloiseksi ihmiseksi. Minähän olen melankolinen tyyppi!

maanantai 25. syyskuuta 2017

Taide-elämyksiä

Koska minulla on loma ja aikaa kirjoittaa, hukkaan mahdollisuuteni edetä käsikirjoituksessani. Haalin lomaviikolleni sosiaalisia kontakteja, ettei vain tulisi kirjoitettua. Vaikka olen halunnut nimenomaan kirjoittaa. Ihminen on otus, joka kasaa esteitä omalle tielleen.

Sara Hildenillä on esillä yhdysvaltalaisen Robert Longon valtavia, erinomaisen taitavasti tehtyjä hiilipiirroksia. Hiilipiirroksista tulevat mieleen harjoitukset, joita tehdään työväenopistoissa ympäri maan. Piirretään elävää mallia. Nämä ovat jotain aivan muuta, piirrokset ovat kuin valtavia mustavalkokuvia, jotka saavat aiheensa elokuvista, urheilusta ja kaikenlaisesta mitä ajassamme liikkuu. On näyttelyssä versioita vanhojen mestarien tauluistakin, osa niistä ikäänkuin rtg-kuvia, joissa näkyvät maalauksen tekemisen vaiheet.

Vaikka museo näyttää pimeältä, se ei ole kiinni (paitsi maanantaisin). Työt kestävät huonosti valoa. Muumimuseossa on vielä hämärämpää, mutta toistaiseksi olen vielä erottanut taulut hämärän keskeltä.

Kävin katsomassa Sofia Coppolan elokuvan Lumotut. Elokuva oli hienosti kuvattu ja tarina sinänsä kiinnostava. Jotenkin elokuvan naiset jäivät ihmetyttämään, tuollaisiako me olemme? En kyennyt samaistumaan yhteenkään elokuvan henkilöön ja koko filmi jäi yhdentekeväksi. Coppola on ohjannut vain yhden hyvän, anteeksi loistavan elokuvan "Lost in translation". Sekin on yhdelle ihmiselle paljon. Elokuvissa määrä ei korvaa laatua.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Nauhoitus

Kävin podcastin nauhoituksessa Ylen Mediatalossa. Jäin junasta Pasilan asemalla ja taloa etsiessäni törmäsin korkeisiin aitoihin. Löysin lopulta oikean rakennuksen ja oven, jossa luki "vierailijat". Sain vahtimestarilta kaulaani vierailijakortin ja ystävällinen toimittaja haki minut eteisestä. Oli jännittävää istua oikeassa studiossa kuulokkeet korvilla. Join termospullosta kahvia, jota toimittaja oli meille keittänyt kun ei pitänyt automaattien sumpista.

Keskustelin transukupuolisen lapsen äitinä toisen äidin kanssa tunnin verran. Toimittajan ei tarvinnut oikeastaan sanoa juuri mitään. Lopussa hän totesi "Tää on tosi hyvä." Kokemuksemme olivat hyvin erilaisia, joka tekee podcastista mielenkiintoisen, ainakin toivon niin. Lopussa halasimme ja palasimme molemmat omaan elämäämme. En tiedä edes keskustelukumppanini sukunimeä, eikä sillä lopulta ole väliä.

Tajusin podcastin edun verrattuna radio-ohjelmaan: sitä ei rajoita ohjelma-aika, joten se voi olla minkä pituinen vain. On mahdollista, että nauhoitus kuullaan vielä radiossakin, mutta se on vielä hyvin epävarmaa. 

torstai 21. syyskuuta 2017

Ei mitään

Allekirjoitin sähköisesti viisikymmentä sairaskertomustekstiä. Ennen allekirjoitus sujui tuosta vaan, lääkefirman mainoskynällä vedettiin paperille kummallinen kiemura, jota kutsutaan lääkärin allekirjoitukseksi.

B-lausunnot allekirjoitetaan edelleen vanhanaikaisesti, mutta muiden tekstien sähköinen hyväksyminen vaatii lukemattomia näpäyksiä ja zeniläistä mieltä.

Huomasin tekstejä lukiessani, että minulla on ikävä tapa viljellä "mitään"-sanaa. Potilaalla ei ole mitään vatsavaivoja. Sydämen auskultaatiossa ei ole mitään poikkeavaa ja niin edelleen. Deletoin "mitään" sanat vaikka potilaalla on tuskin mitään niitä vastaan. Ne ovat kuitenkin turhia ja turhia sanoja pitää välttää.

Käväisin tänä aamuna kahvilassa (Kahvisalonki). Isäntä toi minulle pöytään vesilasin ja sanoi "Vettä, ole hyvä".  Näin pieni juttu tuntui kivalta, asiakkaan huomioimiselta.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Podcast

Näen usein kaupungilla arviolta kahdeksankymppiset siskokset (siskokset on tekemäni oletus), joiden hiukset näyttävät aina siltä kuin naiset tulisivat suoraan kampaajalta. Siskokset ovat pukeutuneet huolitellusti ja heidän askeleensa sopivat yhteen. He eivät koskaan raahaa ostoksia. Siskoksia on hauska katsella, sillä he näyttävät niin samanlaisilta, ovat juuri samanpituisia ja -painoisia. Mietin ketä he ovat ja millaisen elämän he ovat eläneet.

Olen vajonnut syvälle sohvaani ja katsonut kolme osaa "Ensitreffit alttarilla"- ohjelmaa. Kun ensimmäinen kausi esitettiin, ajattelin ettei kukaan voi olla niin hullu, että menee naimisiin toisen kanssa näkemättä tätä etukäteen. Nyt se tuntuu ihan järkeenkäyvältä. Helppoahan se on kun pehmoisia lätisevät asiantuntijat ovat tehneet valinnan puolestasi. Sen jälkeen laiska katsoja voi seurata jännitysnäytelmää, jossa ratkeaa miten lopulta käy. Varsinainen draama näytellään kun kamerat eivät ole paikalla. Siitä kaikesta näkee vain pieniä vinkkejä, joita yrittää tulkita. Suudelmat, kädestä pitämiset, kontrolloimattomat katseet ja lauseet, joissa vaivoin onnistutaan peittämään kiukku, jonka tuo vieras saa aikaan.

Lähden huomenna käväisemään Pasilassa, jossa äänitetään podcast, jossa juttelemme toisen äidin kanssa siitä miltä tuntuu kun oma lapsi on transsukupuolinen. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee sitä suvaitsevaisemmaksi sitä muuttuu. Jostain syystä aina luullaan sen olevan toisin päin. Hiljalleen oppii hyväksymään melkein kaiken muun kuin väkivallan ja suvaitsemattomuuden.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Kiitos

Yhden meidän sihteerimme piti jäädä vuoden vaihteessa eläkkeelle. Mies (ajattelitte tietysti, että nainen) hävisi muutama kuukausi sitten sairaslomalle. Tänään sain tietää, että hän oli kuollut.

Eihän sen näin kuulunut mennä. Olisi pitänyt keittää eläkekahvit, pitää puheet, kirjoittaa kortti, antaa lahjat ja laulaa joku laulu. Olisi ainakin kuulunut sanoa, että kiitos kun pidit huolta siitä, että potilaat täyttivät kyselyn ja autoit aina kun lähetteiden kanssa tuli ongelmia (ja niitähän tuli).

Nyt taas ikävällä tavalla ilmeni, miten hauras onkaan tasapaino, joka täällä näennäisesti  hallitsee. Välillä tuntuu siltä, että joku pelaa hahmoillamme jotain peliä.  Eikä siinä pelissä ole kunnon sääntöjä.


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Voi ei, sieniä

Metsästä Kangasalta löytyi niin paljon suppilovahveroita, että huudahdin lopulta sieniryppään nähdessäni "Voi ei!" Isäntä teki kuitenkin sienirisottoa pakastetuista sienistä. Istuin kyläpaikan keittiössä seuraamassa pariskunnan ruoanlaittoa ja tunsin oloni ihmeen turvalliseksi. Vaikka ystäväpariskunta kinasteli, ei ollut mitään vaaraa, että tilanne kääntyisi jotenkin hankalaksi.

Illalla nautimme rapuja. Lautaseni viereen oli aseteltu pieni puusta leikattu ravun kuva. Se kuulemma merkitsi tehtävää. Jouduin lausumaan kaksirivisen runon rapujuhlista, loppusoinnuilla tietenkin.

Tille ja Talle juovat itsensä pöydän alle
minä tarvitsen apua kun syön rapua.

Tille ja Talle olivat emäntä ja isäntä, jotka eivät totisesti juoneet itseään pöydän alle, minä sen sijaan tarvitsin aoittain apua, että sain ravun sisälleen kätkemän lihan kaivetuksi kuorestaan.

Kuuntelen sunnuntailenkillä radio-ohjelmia. Pelkään Antti Nyleniä vaikka en ole koskaan häntä tavannut. Täytyy olla raskasta keksiä omintakeisia ajatuksia, toki tuo ajattelu on meidän tyhmempien kannalta virkistävää. Ohjelmassa "Rakas ääniraita" Antti Nylen totesi Nico -nimisen artistin pelastuneen heroiinin avulla. Vierottauduttuaan heroiinista ja aloitettuaan terveellisen elämän Nico kaatui pyörällä ja kuoli.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Koulutuksesta kotiin

Matkustan kotiini Tampereelle Pieksämäen junassa. Konduktööri on pääteasemaan sointuen savolainen. Hän esitteli junaa tähän tapaan  "Extra-osastolla on nahkapenkit ja sinne suap mennä jos on hankkinut extra-luokan liput" ja "Junan keulilla siijjaitsee luppakorvaosasto".

Opin tämän päivän koulutuksessa, että naisilta saa parhaan sukuanamneesin. Naiset ovat perehtyneempiä sukulaistensa ja jopa puolisonsa sukulaisten sairauksiin kuin miehet. Aiemmin tällainen juttu olisi kerrottu tuosta vain, mutta nyt miesluennoitsija selitteli  "Ei ole tarkoitus olla seksistinen, mutta..."

Eräs emerita naisprofessori kertoi, ettei erikoislääkärien koulutusten tauolla aikoinaan tarvinnut jonottaa naistenvessoihin, sillä usein muita naisia ei ollut.

Ihmisen rodulla on merkitystä joidenkin sairauksien esiintyvyydessä ja jopa laboratoriokokeiden viitearvoissa. Rodun ilmaiseminen korrektisti aiheuttaa välillä melkoista kiertelyä ja kaartelua. Suomen kielessä on huonosti sanoja näille asioille, aasialainen on aasialainen, mutta muuten on hankaluuksia. Jopa valkoisesta rodusta puhuminen kuulostaa jotenkin asenteelliselta.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Ei mainoksia, kiitos

Liimasin pari vuotta sitten oveeni tarran, jossa luki "Tamperelainen, ei mainoksia". Tarroja sai ilmaiseksi Vohvelikahvilasta. Tarran liimaamisen jälkeen minulle ei tullut pariin vuoteen Tamperelaista eikä onneksi mainoksiakaan. Kuukausi sitten alkoi postiluukustani taas tulvia sekä kaupallisia tiedotteita että Tamperelainen. Nyt tiedän, että Lidlissä on maanantaina myynnissä farkkuhaalareita.

Työkaverini isä kuoli hiljattain. Työkaverillani ei ollut juuri minkäänlaista kontaktia mieheen. Miehen vähäisten rahojen jakaminen oli työlästä. Ensin piti hankkia todistus, jossa maksua vastaan todistetaan, että työkaverini on elossa. Täytyi maksaa hautajaiset, ostaa arkut ja kaikki tarvittava.  Isän tilille jäi lopulta 300 euroa. Raha täytyisi jakaa neljän sisaruksen kesken. Isä oli asunut monella paikkakunnalla, joiden kaikkien seurakuntiin piti soittaa ja pyytää todistukset, ettei isällä vain ole lisää perijöitä. Lopulta miehen lapset olivat niin turhautuneita, että halusivat lahjoittaa rahan valtiolle, mutta sekään ei onnistunut tuosta vain.  En vielä tiedä miten lopulta kävi, mutta kun tarvitaan monenlaista viranomaista, asianajajaa ja todistusta, niin perinnöstä saattaa lopulta jäädä kahvirahat yhdelle tyttärelle.

Hämeenpuistossa myytiin tänään ylihintaisia toffeekarkkeja, oliiveja ja saippuaa. Liikuttava neljän keski-ikäisen miehen rock-bändi esiintyi ja yritti saada neljää kuulijaa laulamaan kertosäettä. Yleisö oli kovin hajallaan ja kaukana bändistä, joten yhteislaulu ei raikunut hääppöisesti. Lopussa laulaja yritti kaupata bändin levyjä, jolloin kuulijat pakenivat paikalta.


maanantai 11. syyskuuta 2017

Ämpärilista

Itseäni viihdyttääkseni katsoin Areenalta dokumentin "Ennen kuin kuolen". Se kertoo parantumattomasti sairaasta 39-vuotiaasta Rowenasta. Nainen on hämmästyttävän sitkeä tyyppi, jonka pikkuisen pakotettu nauru ja yksinäinen itku kaikuu vieläkin korvissani. Kun Rowena puhuu syövästään hän kutsuu sitä uuniperunaksi.

Nainen kuoli pian dokumentin valmistumisen jälkeen.

Tuli mieleen, että pitäisikö oikeasti viettää vähemmän aikaa sillä janalla, jonka toinen pää on töissä ja toinen kotisohvalla.

Ohjelmassa puhuttiin "ämpärilistasta" (bucket list), käännös on ihan älytön, mutta tarkoittaa listaa asioista, jotka ehkä haluaisi tehdä ennen kuin kuolee. Sen niminen Hollywood-elokuvakin on olemassa

Netistä löytyy valmiita ämpärilistoja: maailman ympäri matkustaminen, maratonin juokseminen, laitesukeltaminen, patikoiminen, vuorikiipeileminen, kuumailmapallolento, vapaaehtoistyö ja triathlon-kisaan osallistuminen. Ei kiinnosta.

Mietin omaa listaani, enkä keksinyt oikein muuta kuin, että nukkuisin mielelläni huomenaamulla pitkään. Ehkä haluaisin laulaa karaokea tokiolaisessa baarissa, duetto Bill Murrayn kanssa olisi kiva. Rowena sanoi dokumentissa, ettei pidä luottaa sattumaan vaan tehdä jotain ämpärilistansa eteen. Pitänee siis kirjoittaa Bill Murraylle. "Dear Bill..."

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Mustikkaretki

Viikonloppu kului naisten perinteisellä mökkireissulla. Lauantaina sateessa oli tunnin tauko ja innokkaat mustikkanaiset ryntäsivät sankkoineen ja poimureineen hirvikärpästen kiusattaviksi. Minäkin kävin metsässä lyhyesti ja sain saaliikseni muutaman litran mustansinisiä marjoja. Ripottelen niitä talvella jugurttiin ja kaurapuuron pinnalle.

Keräsimme kanttarelleja ja herkkutatteja jopa mökkinaapurin auton vierestä. Teimme hyvää ruokaa, saunoimme ja puhuimme toistemme päälle.

Siskoni miehineen pistäytyi mökillä. Heillä on leasing-lampaita, joihin he ovat kovin kiintyneitä ja puhuvat karitsoista lämpimämmin kuin kenestäkään ihmisestä. Heidän äänensä muuttuu pehmeäksi kun he mainitsevat nuo lemmikit, jotka kuitenkin syödään pian. Näin valokuvia ja yhden videonpätkän noista elävistä ruohonleikkureista. Komplikaatioiltakaan ei ole vältytty; kun M kumartui rapsuttamaan lammasta, hänen takamuksensa osui sähköpaimeneen.

Kotimatkalla poikkesimme tienlaidan syöttölässä kahvilla ja pissalla. Näihin petollisiin liikeyrityksiin on yhdistetty erilaisia myymälöitä, joten ostin kaksi keittolautasta ja mekon. Miksi maatienvarren ostosloukuissa tulee olo, että pitää hankkia jotain?  Kakkoslaatuisia astioita tai edellisen kauden vaatteita.



perjantai 8. syyskuuta 2017

Tarpeetonta höpinää

Huomasin Hesan Akateemisessa, että kotimaisen kaunokirjallisuuden hylly kaipasi järjestelyä ja tein sen myyjien puolesta. Kirjani kansi oli vahingossa kääntynyt näkymättömiin, joten korjasin virheen. En viitsinyt huomauttaa, että kirjoja pitäisi tilata lisää, sillä niitä oli vain yksi kappale.

Vuosi sitten julkaistu kirja on jo niin last season. Kirjan elämä jatkuu onneksi vielä kirjastoissa ja divareissa. Kirjani ei toki ole mikään järeä klassikko, mutta monet todella hyvätkin kirjat katoavat nopeammin kuin tämän kesän rusketus. Osa julkaistuista kirjoista ei edes pääse kirjakauppoihin. Siinä on jotain hyvin surullista. Kirjamyynti on kuulemma pudonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana neljäkymmentä prosenttia. Osittain myynnin lasku liittyy siihen, ettei juuri kenenkään kirjahyllystä enää löydy jämerää tietosanakirjasarjaa.

Kadotin kesällä kaksi hopeasormusta. Löysin toisen samanlaisen Tampereelta vanhojen vaatteiden myymälästä. Tänään minulla oli tunti aikaa pääkaupungissa ja yhtäkkiä eteeni putkahti pienen pieni myymälä, jossa myytiin vintage-koruja. Löysin sieltä toisen hopeasormukseni, tosin hieman pienempää kokoa kuin alkuperäinen, mutta senhän saattoi pujottaa kapeampaan sormeen.  Ryhdyn kohta uskomaan johdatukseen.

torstai 7. syyskuuta 2017

Naisten elokuvia

Rakkaudella Beatrice on keski-ikäisten naisten elokuva.  Viivasuoran Clairen (Catherinet Frot) elämään tupsahtaa isän entinen rakastajatar Beatrice (Catherine Deneuve), joka on vaikeasti sairas. Menneisyyteen liittyy ikäviä asioita, jotka kuulee jos käy katsomassa elokuvan.  Minä en jaksa niitä tässä selittää.

Naiset ovat tietysti toistensa vastakohtia, Claire on kätilö, jonka työn ranskalainen sote pilaa. Claire karttaa alkoholia ja punaista lihaa ja Beatrice on uhkapelillä itsensä elättävä tupakkaa röyhyttävä nautiskelija. Arvata saattaa, että Clairen elämä kääntyy rennompaan suuntaan ja löytyypä hänelle mieskin viereiseltä puutarhapalstalta.

Hienoa, että vanhemmille naisille löytyy hyviä rooleja. Voihan se olla, että kaikkien elämässä on joku ratkaiseva käänne ihan kuin tässä elokuvassa. Sitä ei vain aina huomaa.

On elokuvia ja naisten elokuvia. Tämä ei ollut huono omassa lajissaan. Genreen kuuluu naisten voimaannuttaminen, mikä ei ole ollenkaan huono asia. 

Piipahdin  tänään kampaajalla, joka oli joskus ostanut kirjan, jonka sivuilla opetettiin kiitollisuutta. Kampaajan aviomies toivoi, että hän kaivaisi kirjan pian uudestaan esille.

Kävin lasten ja heidän puolisoidensa kanssa syömässä. Olen kiitollinen, että sain nauttia heidän seurastaan. 


tiistai 5. syyskuuta 2017

Hyvässä seurassa

Katsoin pätkän dokumenttia, joka kertoi yksinäisyydestä. Yksinäinen makaa sängyssään. Kodinhoitaja käy vaihtamassa vaipan kerran päivässä. Yksinäisellä käy kylässä SPR:n ystävä, joka tuntee käyntien vuoksi olevansa parempi ihminen. Yksinäinen etsii netistä kumppania. Melkein mikä vaan kelpaa.

Facebook luo harhan, että kaikilla on lounastapaamisia, ihania perheillallisia, romanttisia iltoja puolison seurassa ja yhteisiä mökkireissuja kavereiden kanssa. Ei sinne viitsi päivittää niinä viikonloppuina kun ainoa sosiaalinen kontakti on Sokoksen ruokaosaston kassahenkilö.

Arkipäivinä on ihanaa asua yksin. Kun on koko päivän ollut sosiaalinen, on mukava paeta torkkupeiton alle lukemaan Hesaria. Mitään ei tarvitse sanoa kenellekään (ei ole mitään sanottavaakaan), voi vetää ylleen virttyneen villapaidan, laittaa vaikka kuinka kummallista ruokaa ja voi korjata omat jälkensä tai jättää margariinipaketin pöydälle ja sieltä se löytyy myöhemmin, samalta paikalta minne sen on asettanut.

Joskus kaikkein yksinäisintä on toisten seurassa.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Älä herätä huomiota

Eilen raahustin  kotia kohti vetäen perässäni mummokärryä, joka on korvaamaton apu autottomalle silloin kun pitää käydä Alkossa ja ostaa tavallista enemmän ruokaa. Omani hankin viitisen vuotta sitten Pariisista ja sinne mahtuu paljon tavaraa.  Viinipulloja varten on kaksi erillistä osiota.

Kadulla epävarmasti askeltava mies katsoi minuun ja minä käänsin katseeni entisen Anttilan tavaratalon seinään sillä pelkäsin miehen ottavan kontaktia. Hän huusikin minulle "Nainen, nainen!" En huomioinut miestä, joten hän käveli perässäni ja huusi "V-tun huora, v-tun huora!" Olen rivakka kävelijä, joten mies jäi kauas taakse huutelemaan "Oletko sinä huora?" Olisi tehnyt mieli huutaa "Ei, olen lääkäri!"

Jännä juttu, mutta minua hävetti.

Käväisin Työväen kirjallisuuspäivillä kuuntelemassa kun Juha Hurme ja Saara Turunen keskustelivat suomalaisesta arjesta. Juha Hurmeen mielestä suomalaiset ovat tehneet häviämisestä sankaruutta. Siinä piilee totuuden siemen. Saara Turunen sanoi, että suomalainen pelkää olevansa erikoinen ja herättävänsä huomiota. Tavallisuus on suomalainen hyve.

Sali oli täynnä, tilan takaosassa ihmiset seisoivat ja osa meistä istui portailla. Etupenkistä vapautui paikka, jolloin joku huusi, että täällä on vapaa tuoli. Annoimme huudon hälvetä viitisen minuuttia, jonka jälkeen joku rohkea nainen kiilasi himoitulle istumapaikalle.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Kehittämispäivä

Kehittämispäivässä piti kävellä kuvittelliseella janalla, jonka toisessa päässä sijaitsi "kyllä" ja toisessa "ei". Kysyttiin lähdetkö maanantaina mielelläsi töihin. Melkein kaikki muodostivat ryvästymän "kyllä"-päähän samoille tietämille kuin pomo.

Yhdessä tehtävässä olin ensin henkilö A, joka selosti henkilölle B kirjastojen tärkeydestä (aiheen sai valita itse). B kuunteli kiinnostuneena. Sen jälkeen höpisin samat jutut ja B:n kuului olla kyllästyneen näköinen, mutta B oli niin kohtelias henkilö, että hymyili minulle ja näytti melkein yhtä kiinnostuneelta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sen jälkeen B puhui minulle käynnistään Uffizin galleriassa ja minä olin kiinnostunut. Mitään ei saanut sanoa, mikä on vaikeaa, sillä luonnostaan ihminen mumisee jotain sellaista kuten "Joo. Niin. Ai." Toisessa osassa tehtävää haukottelin (se meni ihan luonnostaan, kun väsytti jo pirusti), katselin kynsiäni ja vilkuilin ulos.

Kyse oli kehon kielestä. En ihan ymmärtänyt mitä tästä tehtävästä opimme.

Tauon jälkeen meidän piti luokitella itsemme neljään eri väriin, joista punainen oli inhottava jyrääjä, joten valitsin sen, koska muutkaan eivät olleet sopivia ja koska punaisia oli kaikkein vähiten. Kotiin tultua oli jotenkin inhottava olo. Pesin vessan ja tennarin nauhat ja pääsin jonkinlaiseen huteraan tasapainoon.