maanantai 30. huhtikuuta 2018

Someriippuvainen

Puhelimeni värähtää kun saan sähköpostia. Jos kännykkä makaa pöydällä kuulen matalataajuisen äänen, joka on ehdollistanut minut kurkkaamaan postilaatikkooni. Yleensä viestit eivät ole mitenkään henkilökohtaisia vaan enemmänkin kaupallisia ja erittäin epäkiinnostavia.

Facesta on helppo olla sivussa jos ei itse päivitä mitään. Päivityksen jälkeen odottelee tykkäyksiä ja käsi hakeutuu puhelimelle ihan itsestään. Sama koskee instaa, jossa omien julkaisujeni lisäksi seuraan muutaman minulle tuntemattoman henkilön videoita, joissa ei ole oikeastaan mitään erityistä. Yleensä päivittäjät ovat hirmuisen tohkeissaan jostain, joka ei kiinnosta minua lainkaan.

Käväisin eilen taidesuunnistamassa, mutta tein senkin vähän laiskasti ja katsoin ainoastaan Mältinrannan näyttelyn ja kiipesin Pälvi Hannin ja Virve Liljan työhuoneelle rakennuksen yläkertaan. Taiteilijat tarjosivat karamelleja. Haahuilin galleria Himmelblaussa ihmettelemässä nuorten tekijöiden videoteoksia ja maalauksia.  Grafiikanpajan tyyppi kertoi miten hän vedostaa (olikohan oikea sana) Inari Krohnin grafiikkaa. Nuorten taiteilijoiden kohdalla mietin, että tuleeko heistä myöhemmin konservatiivisempia. Vaihtuvatko videoteokset ja rouheat maalaukset sieviin grafiikanlehtiin.

Otin kännykällä kuvia reissustani, laitoin ne instaan ja jäin odottelemaan tykkäyksiä.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Toimittajat juhlivat

Tapasin erään naistenlehden toimittajan, joka sanoi, että kun joku lopettaa tämän lehden tilauksen niin kyse on kuolemantapauksesta.  Tai oikeammin omaiset ilmoittavat tilauksen päättymisestä. Lehti ei elä todennäköisesti pitkään jos jotain ei tehdä.

Minä olen vielä elossa. En olisi nuorena uskonut, että tällaista tämä on. Minkäänlaisia odotuksia tälle myöhäiselle keski-iälle ei tuolloin ollut. Ei haaveita. En oikeastaan ollut kiinnostunut asiasta vaan se oli täysin yhdentekevä. Vanhat naiset olivat kaikkein vähiten samaistuttava ihmisryhmä. Ehkä siksi elämä onkin nyt helpompaa kuin nuorena naisena. 

Söimme lasten ja heidän puolisoidensa kanssa pizzaa toisen poikani ja minun syntymäpäivieni kunniaksi. Olemme syntyneet samana päivänä, hän tosin kolmekymmentä vuotta jälkeeni. Samana iltana osallistuin vapun etkoille, joissa toimittajia parveili enemmän kuin olen tottunut yhdellä kertaa näkemään. Tarjolla oli munkkeja, teekkarisimaa ja kuoharia ja mukavaa oli.

Juhlien isäntä on aikoinaan kirjoittanut kirjan "Seleviytymisopas Savossa" ja hän haki yhden kappaleen kellarista minulle. Kari Hotakainenkin on raapustanut kirjaseen pienen pätkän otsikolla "Puukko ja haava -lyhyt elämänkerta".

Jossain naapurissani laulettiin yhteislaulua aamukuudelta, mutta he lopettivat onneksi kahteen kitaralla säestettyyn rallatukseen.

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Havaintoja

Havaintoja Fustra-tunnilta: Sivulankkuni voi erinomaisesti ja saatan pian ryhtyä tekemään kovennettua versiota. Kyykyissä kallistun taaksepäin ja eräs toinen ryhmäläinen vääntyy eteenpäin. Yheenlaskettuna olemme mitä parhaimmassa asennossa. Olen mahdollisesti löytänyt yläselän lihakset. Samojen liikkeiden toistaminen kyllästyttää välillä ja ihmettelen naista, joka on käynyt Fustra-tunneilla jo neljän vuoden ajan.

Olen kummastellut jo jonkin aikaa, miten maahanmuuttokriittisyys ja feministien vihaaminen liittyvät yhteen. Tai miksi samat ihmiset vastustavat maahanmuuttoa ja kannattavat tiukan perinteisiä miehen ja naisen malleja.  Mies on perheen johtaja, nainen hoitaa kodin ja niistää lasten nenät!

En ole saanut tänään tehtyä yhtään mitään. Istuin muodon vuoksi hetken kirjastolla ja tuijotin läppärini näppäimiä. Nukuin päiväunet. Luin kirjaa, jossa nelikymppinen kirjailija kertoo ruuhkavuosielämästään. Mitä tekemistä minulla sen kanssa on? Menen huomenna lasten ja heidän puolisoidensa kanssa pizzeriaan syömään ja yksin perinteisille vapun etkoille. Ensi viikolla lomailen ja tuli sellainen olo, että jotainhan täytyy lomalla tehdä, joten ostin bussiliput Hesaan ja takaisin. Menen bussilla koska se on niin halpaa, mutta muuten heittelen rahojani sinne tänne. Teen matkan yhden päivän aikana, joten saan nukkua omassa sängyssäni. Käyn ystävän kanssa syömässä ja sivistän itseäni taiteella. Yritän lomailla.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Ikäkriisi

Olen niin sinut ikäni kanssa, että olen yrittänyt saada syntymävuoteni pois facesta. Pidän kuitenkin noista rutiinilla heitetyistä onnitteluista. Ylihuomennna on taas kerran syntymäpäivä. Nuo juhlapäivät jotenkin oudosti tulevat vuosi vuodelta tiheämpään tahtiin kunnes ne sitten joskus loppuvat ja iän voivottelu tyssää. Olisinhan voinut saada paskemmankin elämän.

Luin tänään tulleesta Imagesta naisten asemasta elokuvissa. Moni naisnäyttelijä kertoi, ettei voi näytellä elokuvissa avioparia näyttelijämiehensä kanssa, sillä elokuvan vaimon kuuluu jostain syystä olla huomattavasti miestään nuorempi.

Olen ryhtynyt pukeutumaan ja riisuutumaan sovituskopeissa mahdollisimman ripeästi. Vilkaisen peiliin vasta kun sovitettava kaapu on ylläni. Kotona kyllä uskallan katsoa peileihin. Sovituskoppivalo muistuttaa kirkkaudeltaan sitä jota käytetään rikollisia kuulustellessa. Naisen elämä on päättymätön ikäkriisi.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa uudessa tamperelaisessa ostoskeskuksessa. Ensin iski kuluttamistarve, sitten alkoi väsyttää ja tehdä mieli kahvia ja pullaa. Kun olimme nähneet riittävän monta rättiä, ei enää niitä tehnyt mieli. M osti kukkaruukun ja minä appelsiineja ja kaksi sämpylää.

Sain ihanan paketin, jossa oli Minna Canth -aiheinen pipo ja tiskirätti.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Alusvaateostoksilla

Kerrostalon ikkunoista heijastuu vaaleanpunainen auringonlasku, joka ehkä enteilee huomiseksi poutapäivää.  Urbaaniin ihmiseen on jäänyt hitunen luonnontarkkailijaa vaikka eihän elämä suuremmin häiriinny oli sää minkälainen tahansa. En aio huomennnakaan tehdä kyntötöitä.

Kävin alusvaatekaupassa, sillä tarvitsin urheilurintaliivit. Haluan, että joku auttaa alusvaateostoksissa, enkä viitsi hankkia niitä marketista irtokarkkihyllyjen vierestä.

Kaupassa oli kaksi sovituskoppia tai oikeastaan verholla eristettyä intiimiä tilaa. Kuulin kun myyjä keskusteli viereisen kopin naisen kanssa, mutta en nähnyt häntä, sillä toinen asiakas oli jo sovittamassa rintaliivejä kun tulin. Poistuin liikkeestä ennen häntä. Olen tottunut siihen, että päätökset on tehtävä ripeästi.

Myyjä ojenteli kyseisiä vaatekappaleita meille molemmille. Puin vaivalloisesti liivit päälleni, myyjä hihkaisi "Ovatko sopivat?",  kurkisti varovasti verhojen raosta ja antoi seuraavan koon tai mallin. Lopulta tuolille oli kertynyt kahdeksat urheilurintaliivit, joista ostin kahdet, turkoosit ja mustat. Myyjä yritti tarjota myös kalkkunaleikkeen värisiä liivejä, mutta kieltäydyin jyrkästi.

Työssäni olen huomannut, että jotkut vanhat naiset ovat luopuneet liiveistä. He kokevat, että rintaliivien puristus aiheuttaa kipua. Eräs nainen kertoi, että lakkasi käyttämästä rintaliivejä kun jäi eläkkeelle.  Ehkäpä se oli emansipoitunut teko.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Ei sitten

Näin kollegan potilaslistan. Päivän ensimmäisen potilaan nimen perään oli kirjoitettu "Ei Heidille".  Ei sitten. Epäluottamus saattaa syntyä väärästä sanasta tai katseesta. Joskus sukset menevät heti ristiin, toisinaan siihen vaaditaan monta käyntiä. Joitakin suhteita ei mikään heilauta.

Lomatoiveet, virkavapaat, koulutukset ja muut lusmuilut pitää merkata huolellisesti erääseen tietokoneohjelmaan. Toisella ohjelmalla taas haetaan koulutukset ja virkavapaat ja kolmannella vuosilomat. Tämähän on helppoa kuin mikä, ei tarvitse kuin muistaa millä ohjelmalla mitäkin haetaan.

Saan veronpalautusta. Joskus veroilmoituksen täyttäminen oli työlästä ja vastenmielistä. Nykyään tehtävä on helppo ainakin tällaiselle palkkatyöläiselle. Enää ei tarvitse kaapia kuitteja laatikoiden pohjilta ja laatia melkein paikkansapitäviä työmatkaselvityksiä. 

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Onko Riku Korhosen romaani ongelmajätettä?

Yritän pitää sunnuntain mahdollisimman tyhjänä. Käyn lenkillä, syön, kuuntelen radiota, kirjoitan vähän ja lueskelen paljon. Päivä tuntuu pitemmältä, eikä maanantai tule niin nopeasti.  Maanantai on perinteisesti viikon tiukin työpäivä, joka on psykologisesti huono juttu.

Pidän Nuoren Voiman podcasteista, joissa Erkka Mykkänen haastattelee kirjailijoita kirjoittamisesta. Missä he kirjoittavat, kirjoittavatko käsin vai koneella, mistä he ovat saaneet idean kirjoihinsa ja mihin aikaan he ovat luovimpia. Viimeisimmässä osassa Mykkänen haastattelee Riku Korhosta, joka on sympaattinen haastateltava. Mykkänen suhtautuu haastattelemiinsa kirjailijoihin kunnioituksella ja tuntuu oikeasti olevan kiinnostunut siitä mitä he sanovat.

Kaikkihan rakastavat Maarit Tastulaa. Minua kuitenkin ärsyttää hänen tapansa haastatella. Tastula ikäänkuin pistää sanat toisen suuhun (kerropa nyt miten isäsi juopotteli ja heitti teidät avojaloin pakkaseen) ja pahimmillaan tämä suosittu toimittaja täydentää haastateltavan lauseet loppuun. Kuten sanottu, olen tässä inhossani melko yksin.

Luen facebook-kaverini muuttopuuhista. Muuttolinnut eivät tarvitse mukaansa mitään, mutta ihminen tarvitsee ja toisaalta ei. Kirjat ovat nykyään muuttajan ongelmajätettä ja somessa jaetaan vinkkejä siitä miten niistä pääsee eroon. Ensin Riku Korhonen on vuoden ajan tehnyt taustatyötä romaaniinsa ja kirjoittanut kammiossaan vielä sen päälle pari vuotta ja sitten toinen miettii saako tekeleen laittaa paperinkeräykseen, huoliiko divari vai askarellaanko romaanista ruukkuja persiljantaimille.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Reilun kaupan ystävä

Marimekon ystävämyyntikampanja herättää sisäisen fingerporilaiseni. Mieleni tekee mennä kauppaan ja sanoa "Ottaisin pari ystävää. Paljonko hyvä ja kestävä ystävä maksaa? Onko reilun kaupan ystäviä?"

Voisin valita yhden empaattisen kuuntelijan, jolla ei olisi taipumusta yrittää panna paremmaksi omilla kokemuksillaan. Toinen voisi olla juttujen kertoja, jolla olisi laajat verkostot ja joka tietäisi missä tapahtuu. On minulla hyvälaatuisia ystäviä nytkin, mutta ainahan uudet kevätystävät piristävät.

Eräs kirjoitustuttuni oli miettinyt ystävämyyntikamppanjaa toisin päin. Kauppaan saisi myydä vanhat tarpeettomat liian pieniksi, rasittaviksi tai suuriksi käyneet ystävät.

Osallistuin tapaamiseen, jossa istui monta kirjailijaa. Puhuttiin aika paljon rahasta (rahasta puhutaan aina kun kirjailijat tapaavat). Rahasta tulee tärkeä puheenaihe silloin kun sitä ei ole. Nökötin pöydän ääressä kuuntelin läänintaiteilijaa ja rahapuheita ja mietin, että on se kivaa kun saan kuulla näitäkin mukavia ihmisiä. Pari kirjailijaa istuskeli lattialla, yksi neuloi sukkaa ja yhdellä miehellä oli kokouksessa lapsi mukanaan. T kaivoi repustaan punaviinitonkan ja tarjosi lasillisen.

Sanasto maksaa kirjailijoille kirjastolainoista noin 0.25 e/laina. Sain vasta nyt tietää, ettei sähkökirjojen lainaamisesta makseta mitään vaan e-kirjojen lainausmaksuista pitäisi sopia kustannussopimuksessa. 

Kaksi arvostamaani ihmistä on viime aikoina kehunut blogiani, joten alan luulla jotakin itsestäni. Tämä on kuitenkin vain rento harrastus, josta ei makseta mitään. Tarpeeton hupi. Blogilla tavoittaa 10 000 lukukertaa kuukaudessa, joka on valtava määrä verrattuna kirjojen lukijoihin. Eikö silloin kannattaisi kirjoittaa tärkeistä asioista, kuten siitä, ettei potilailla ole varaa ostaa lääkkeitä tai että niiden aloitusta siirretään aina loppuvuodesta alkuvuoteen taloudellisten syiden vuoksi. Nythän sen tähän kirjoitin. Kiitos.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Kengät

Keväällä on hankala pukeutua. Aamulla on kylmä, päivällä tulee hiki ja illalla tietysti paleltaa.

Lankkasin talvisaappaat ja kannoin vintille. Aiemmin ostin joka talvi uudet talvijalkineet, en enää, sillä niitä on kertynyt riittävästi ja sitäpaitsi hoidan kenkiä, lankkaan ja käytän suutarissa.

Lapsena talvikengistä pääseminen oli ihanaa, juokseminen pikkukengissä tuntui niin keveältä. Ovatko talvikengät nykyisin kevyempiä, sillä samanlaista onnea en enää tunne. Toisaalta minulla ei ole enää tapana hypellä kaupungilla liikkuessani, pitäisi kokeilla.

Imuroidessa voimani ehtyivät eteisen ja keittiön välillä, johon imuri jäi makaamaan. Hypin sen pirulaisen yli ja odotan säädyllistä imurointiaikaa. Nyt ymmärrän potilaita, jotka sanovat "Tämä ei ole tavallista väsymystä". Eiköhän tämä helpota kunhan hengitystieoireet menevät joskus ohi.

Fustra-opettaja sanoi, että minulle on kehittynyt korsetti. Arvelin, että korsettini johtuu tavallista tiukemmasta jumppapaidasta.

Facessa minulle tarjottiin kahta uutta ryhmää Päiväkännit ja Tavoitteena terveellisempi elämä. En tiedä kumman valitsen.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Avaudu runoilijoille

Jos näette Tampereella naisen, joka kulkee lysyssä ja sitten yhtäkkiä siirtää olkapäänsä taakse ja röyhistää rintaansa, niin se saatan olla minä. Suorassa kulkeminen on niin vaikeaa, että siitä pitää jatkuvasti muistuttaa itseään.

Kävin eilen kuuntelemassa Teoksen kirjakaupan lukupiiriä. Ymmärtäisin lukupiirin niin, että kaikki osallistuisivat keskusteluun, mutta nyt me muut olimme hiljaa, tuijotimme kolmea lukupiiriläistä ja yhtä runoilijaa (Tomi Kontio). Luettavana oli Kontion uusin runokokoelma "Saattaa, olla".

Luin teoksen pikaisesti ennen tapahtumaa ja pidin runoista kovin. Kyse on tietysti kuolemasta ja rakkaudesta. Runoilija käyttää runojen kieltä ja kieli on niin kaunista, että jos se olisi vielä kauniimpaa niin se olisi ehdottomasti piloilla. Kontion mainitsemista esikuvista muistan enää Sirkka Turkan.

Sain tietää, että Kontio kirjoittaa myös lastenkirjoja ja että hänen isänsä oli sirkustirehtööri 60-luvun suositussa lastenohjelmassa Sirkus Papukaija.

Runoteos "Saattaa, olla" liittyy runoilijan siskon kuolemaan. Kontio vaikutti jotenkin alakuloiselta, joka tietysti sopii runoilijalle. Naureskeleva rakkausrunoilija ei olisi uskottava.  Tilaisuuden jälkeen jonotin signeerauksen kirjaani. Eihän siitä meinannut tulla mitään, sillä naiset halusivat uskoutua Kontiolle omaistensa ja ystäviensä menehtymisistä. Vähemmästäkin kirjailija käy melankoliseksi.

Sain samalla Susinukke Kosolan runokokoelman Varisto. Sitä ei ostetakaan rahalla vaan pitää tehdä tunnustus, joka kätketään kirjekuoreen. Kuori suljetaan visusti. Ei ole vaikea arvata, että näistä nimettömistä tunnustuksista saamme vielä kuulla.

Runo kokoelmasta "Saattaa, olla" Tomi Kontio Teos 2017

Kun sinä menit,
kuvitelmani sinusta sai lainvoiman,
ei enää läheisyyden harhoja,
ei yhtymisiä eikä kuitenkaan yhtymisiä,
ei vinoksi taipuneita rakkaudentunnustuksia.
Taivaalta putoilee valkoisia perhosia,
joku sanoo, että tulkoon valkeus,
häikäisevä enkelinvalkoinen maisema,
pelottava, lumoava, vieras itse,
sinun poissaolosi kuvaelma.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Nyt lienee kevät

Olin viime viikon sairaana, joten pääsin vasta tänään tutustumaan uuteen tietokoneohjelmaan, joka on käytössäni joka päivä. Ilman sitä en tule toimeen. Se on tärkeämpi kuin stetoskooppi, Ekg -viivain tai aamukahvi. Kyselin vähän huolissani miten se poikkeaa aiemmasta. Osaisinko käyttää ohjelmaa. "No ei oikeestaan mitenkään. Tai on se vähän hitaampi."

Olen sairastamisen jäljiltä puolikuntoinen. Olenko lopulta saavuttanut väsymyksen huipun? Työpäivän lopussa päätäni puristi näkymätön panta.  Älkää huolestuko, sillä potilaita ei enää ollut, ainoastaan nippu laboratoriokoevastauksia, ärtymys, väsymys ja minä.

Töistä kotiin pyöräillessäni tuoksui hiekoitussepeli. Talvella se ei haise miltään, joten nyt lienee kevät.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Matkustusohjeita

Matkustin perjantaina Tarttoon (juna-ratikka-laiva-taksi-bussi) ja  tänään takaisin (bussi-ratikka-laiva-ratikka-juna). Matkustamisen kuuluu olla hankalaa. Pienenkin matkan jälkeen jaksaa muutama viikon tarpoa arjessa.

Viisaana itseään pitävät ihmiset antavat elämänohjeita vaikka niitä ei kukaan pyytäisikään. Annan teille kaksi matkustamiseen liittyvää neuvoa: menkää vessaan aina kun ilmainen, kohtuullinen eriö sattuu kohdalle ja syökää säännöllisesti.

Matkasta pitää luoda ihanneversio someen, rajata kuvista rakennustyömaat, Henkkamaukat ja Mäkkärit elleivät kyseiset yritykset löydy jostain epätodennäköisistä paikoista. Kuvia katsoessaan miettii olinko minä tuolla matkalla vai joku toinen minua parempi ihminen.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Maitorasvan riemuvoitto

Matkalla Tarttoon virolaisessa bussissa jokaisella matkustajalla oli käytössään samantapainen näyttö kuin lentokoneissa. Olisi voinut katsoa elokuvia (hyvä valikoima), lukea kirjaa (vaatimattomampi valikoima), kuunnella äänikirjaa tai surffata netissä.  Bussiyhtiön nimi oli Lux Express ja matkan hinta kuusi euroa.

Bussin ikkunasta nähtynä virolainen maisema vaikutti lattanalta, vihjeitä tulevasta vihreydestä saattoi havaita.

Tartto on nätti ja rauhallinen kaupunki: pysähtynyt joki ja vanhoja sieviä taloja. Yliopisto, mutta ei merkkejä kapinasta.

Kävimme gruusialaisessa ravintolassa syömässä. Alkupala oli pitsamainen leivonnainen, jonka pinnalle oli ennen paistamista ripoteltu juustoraastetta ja paistamisen jälkeen viimeistelty sulaneella kimpaleella juustoa. Söin aterian, johon oli laitettu kermaa, juustoa ja pinnalle oli pursotettu smetanakokkarieta, epäilen vielä voitakin. Tuo maitorasvan riemuvoitto oli minulle hieman liikaa. Syödessään saattoi seurata televisioruudulta kun miehet tanssivat ripaskaa.

Matkakaverini olisi halunnut vielä viinibaariin, mutta olin niin väsynyt ja vielä hieman kipeä, etten millään jaksanut. Tai olisin jaksanut istua siellä, mutta en juoda viiniä, joka olisi tietysti sama kuin ei siellä kävisikään.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Tänään kävin suihkussa

Kävin suihkussa, lähikaupassa ja vein roskat, joihin olin hiljalleen hukkumassa. En meikannut, jotta näyttäisin tarpeeksi sairaalta jos vaikka joku töistä sattuisi minut näkemään. Naamani on ainakin riittävän kalpea, nenäni ja silmäni punoittavat.

Käveleminen tuntui omituisen huteralta. Kovan ponnistuksen jälkeen oloni oli väsynyt ja sydän tykytti vinhasti.

Vatsalihakseni ovat kipeät, ihan kuin olisin innostunut vähän liikaa vatsalihastreenistä. Tämä treeni on suoritettu yksinomaan yskimällä.

Ei ole muutakaan tekemistä, joten luen aamusta iltaan. Lukemisen välissä on kätevä välillä torkahtaa.

Rafael Donner (Ihminen on herkkä eläin) on kärsinyt samanlaisesta itkuherkkyydestä kuin Karl Ove Knausgård. Molemmat miehet ovat hävenneet itkutaipumustaan ja taistelleet sitä vastaan.

Ferranten romaanissa "Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät", törmätään ihmeen usein ihan sattumalta Elenan vanhoihin rakkauksiin. Eikös romaanisarjasta jo kuvatakin jo televisiosarjaa? Hämmästyttää miten alistettu naisen asema on ollut vielä 70-luvun Italiassa.

Sekä Knausgård että Ferrante ovat vieneet elämästäni melko monta tuntia. Jotenkin koen, että Knausgårdin kohdalla olen käyttänyt tunnit hyödykseni. Kerännyt rohkeutta kirjoittaa.

Eipä tässä muuta. Käyn päivälevolle. 

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Pientä toipumista havaittavissa

Minulle tuli nälkä (pidän nälän tunnetta paranemisen oireena) ja söin kaurapuuroa, jota jostain syystä teki mieli. Jos olisin halunnut jotain muuta, ei aineksia olisi ollutkaan. Ehkä alitajuntani kävi läpi realistisia ruokavaihtoehtoja ja päätyi tähän.

Pelkään juurtuvani sohvaan kiinni ja nousen välillä tarkastamaan, ettei selkääni ja takapuoleeni ole kasvanut sitkeitä juuria, jotka pakottaisivat minut sohvalle loppuelämäkseni.

Luin sairassohvallani Saara Turusen romaanin Sivuhenkilö ja pidin kirjasta. Samaistuin täysillä päähenkilöön, joka ajaa pyörällä, josta ketjut putoilevat ja tuijottaa turhaa koukkua tyhjän huoneen katossa. Ketjuongelmissa hän joutuu turvautumaan siskon miehen apuun, mutta lopussa emansipoituu ja tekee homman itse ja onnistuu. Minussa ei moista kehitysta tapahdu.

Päähenkilö tuskailee kirjailijuudessaan samantapaisten häpeän tunteden kanssa kuin minäkin. Saara Turunen on palkittu kirjailija, minä en. Kirja pohtii naistaiteilijan asemaa ja sitä miksi klassikkolistoista ei löydy naiskirjailijoiden teoksia. Turusen päähenkilö kirjaa oman vaihtoehtoisen listansa.

Pidin aikoinaan Turusen kirjasta Rakkauden hirviö ja rakastin hänen näytelmäänsä Tavallisuuden aave, jonka näin Q-teatterin esityksenä.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Oletko valmis?

Näin lyhtypylväässä lapun, jossa luki ”Jeesus tulee pian, oletko valmis?” Samanlaisia painettuja tekstejä joku liimaili eri puolille Kuopiota jo vuosikymmeniä sitten. Ajatella jos olisin odotellut valmiina niin monta vuotta? Reppu pakattuna ja eväsvoileivät muovipussissa. Moni asia olisi jäänyt tekemättä, mikä ei välttämättä olisi huono asia. Joku oli aikoinaan muuttanut tekstin muotoon ”Jeesus tulee pian jos sää sallii.”

Makaan kotona kuumeessa. Inhottavinta tässä on toisen sieraimen tukkeutuminen. Välillä on niin kylmä, että tärisyttää ja sitten kun ottaa Buranaa, alkaa hiki valua. Olen pukenut aamutakin päälle paksun villapaidan ja vedän torkkupeittoa leukaani saakka. Olo on hutera, enkä jaksaisi oikein edes lukea. Perjantaina olisi tarkoitus lähteä Tarttoon, saa nähdä miten käy. 

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Hengissä

Kävin tutkimustoimenpiteessä, koepaloja otettiin, eikä oikeastaan sattunut. Sanoin lääkärille "Minua pelottaa" ja mies vakuutti, ettei kannata.

Lääkäri kyseli missä se lähete on ja minä neuvoin, sillä olen käyttänyt kyseistä potilastietojärjestelmää kauemmin.

Meinasin uhkailla, että minä sitten kirjoitan teistä (huoneessa oli hoitaja ja lääkäri, molemmilla oli edessään oma tietokone, joiden kimpussa he askartelivat pitkän tovin). En kuitenkaan uhkaillut.

Kerroin olevani lääkäri ja parjasimme yhdessä tietokoneohjelmia. Mikään ei yhdistä kahta lääkäriä paremmin kuin yhteinen potilastietojärjestelmä.

Kävelin takaisin keskustaan, kävin kirjastossa ja asetuin kirjan kanssa sohvalle toipumaan. Väsyttää kamalasti, sillä valvoin yöllä ja hermoilin. Kerttu makaa jalkopäässä ja tuhisee. Varon potkimasta sitä.

Laitoin kolmelle ihmiselle tiedon siitä, että olen selvinnyt koettelemuksesta kuin olisi kyseessä vähintäänkin sydänleikkaus.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Reitti

Menen huomenna pieneen tutkimustoimenpiteeseen Hatanpään sairaalan polille, joten suunnittelin jo tänään reitin ja koekävelin sen. Mittasin aikaa ja matkaa. Menin jopa niin pitkälle, että kävin sisätiloissa tarkistamassa poliklinikan sijainnin. Tutustuin ilmoittautumisautomaattiin ja huomasin ilokseni sen olevan samanlainen kuin meillä. Jos toimenpidettä voisi jotenkin harjoitella tekisin senkin.

Matkalla kuuntelin Ylen podcastia, "Miltä tuntuu elää", jossa läheiset, lähinnä rapmuusikko Edorfin puoliso muistelee miestään, joka kuoli syöpään. Vetistelin podcastia kuunnellessani ja mietin miten tyylikkäästi ja kypsästi nuori mies menehtyi. Vaikka ei kai kuolemassa voi jakaa tyylipisteitä.  Eikä sitä voi harjoitella.

Kun nyt tähän kuolemateemaan päästiin niin siteeraan pätkän Arja Tiaisen runoa (Kirjeitä karkailevalle puolisolle, Palladium kirjat). Pidän muuten kirjan nimestä tosi paljon.


Minut voisi pistää
veneeseen ja tulta kokkaan
lykätä avomerelle vihaan
ajatusta että laitetaan
arkkuun maahan ja joku
pappi sanoo
maasta sinä olet tullut
päinvastoin
minä olen tullut
tähtien kirkkaudesta
sinne jonnekin
minä palaan

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Mutsilla ei ole mutsifarkkuja

Opin uuden muotitermin: mutsifarkut. Ne tulivat muotiin jo vuosi sitten, mutta eipä ole täällä Tampereella juuri mutsifarkkuja näkynyt. Jos kasarifarkkuja on jäänyt lojumaan vintille, niin siinä ne ovat, vai oliko mutsifarkkumalli käytössä seitsemänkymmenluvulla, en ole varma. Yhteenvetona voisin todeta: korkea vyötärö ja leveät lahkeet. Denimiä kuluu niiden ompelemiseen aiempaa enemmän.

Näin eilen Työviksellä Viulunsoittaja katolla musikaalin ja olin yllättynyt siitä, miten hyvin musikaali oli tehty. Puhkikuluneesta teoksesta oli löydetty nykyihmistäkin puhutteleva taso. Ola Tuominen teki hienon roolin maitokuski Tevjenä. Pidin musikaalin vauhdista ja tansseista. Menin näytökseen oikeastaan vain kaverini K:n vuoksi, joka siinä näytteli ja pärjäsikin hyvin. Kannatti mennä, ehdottomasti.

Vieressäni istuva nainen selasi viimeiseen asti Tinder valikoimaansa ja kiitoksien aikaan hän huusi "Hyvä Ola!" Minä vain taputin.

Tänään käväisin Tampereen taidemuseossa, jonka seinille on ripustettu Anita Snellmannin maalauksia. Toisen kerroksen maalausten värimaailma sai minut hyvälle mielelle.

M:n kanssa piipahdimme perjantaina kierrätyskeskuksessa kierrättämässä, lankakaupassa ja vaatekaupassa, jonka omistaja puhui suomea vieraalla aksentilla. Hän pelotteli meitä housuhameiden nousulla ja kun M kyseli tietynlaista hametta nainen kiljaisi "Miltä vuosisadalta?" Emme ostaneet mitään. 
 

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Ostrakismi

Illalla peiliin katsoessani huomasin kaulallani kamalia ruskeita ihomuutoksia. Sitten muistin, että söin sohvalla maatessani suklaapatukan.

Kuuntelin radiosta ohjelmaa, jossa puhuttiin ostrakismistä, joka on yksi kiusaamisen muoto. Siinä henkilöstä tulee näkymätön, häneen päin ei katsota, hänelle ei puhuta, eikä hänen mielipidettään kysytä. Ostrakismi on helppo kiusaamisen muoto, sillä siitä ei jää kiinni. Sitä harrastetaan melko laajasti koulu- ja työelämässä.

Olen syyllistynyt ostrakismiin, joidenkin ihmisten kanssa ei vaan jaksa puhua. Onko se ollut tietoista kiusaamista, voihan siinä olla sitäkin. Asiaan pitää kiinnittää huomiota.

Minua ei ole koskaan kiusattu. Olen sen sijaan itse kiusannut itseäni. Olen läheltä seurannut, miten pahaa jälkeä kiusaaminen voi saada aikaan.

Pitäisi yrittää olla hyvä ihminen, mutta kun on vaan niin heikko ja itsekäs. Hyvyys ei ole välttämättä kiinnostavaa vaan se voi olla jopa tylsää. Voiko hyvä ihminen olla täysin rehellinen?

Riittäisikö, jos yrittäisi olla edes vähän kiltimpi toisille ihmisille? Jooko?


torstai 5. huhtikuuta 2018

Pieni kirja

Lueskelin kirjastossa muutaman naistenlehden. Henkilöjutuissa koetaan kriisi ja selvitään siitä tai pistetään elämä muuten vaan uusiksi. Lähdetään maalle, hankitaan lampaita tai uusi rakkaus (mieluiten molemmat).

Jari Sillanpää kelpaisi naistenlehteen vasta huumeisen elämän jälkeen. Siltsun pitäisi mielellään muutenkin uudistua, ehdottaisin jonkun urheilulajin aloittamista tai elokuvaroolia.

Kävin tänään fustra-pienryhmässä ja havaitsin, ettei tälläkään lajilla saavuteta hetkessä unelmavartaloa (todennäköisesti ei koskaan). Vain ohjaajan kroppa täytti nykymaailman kohtuuttomat vaatimukset.

Minä jaksoin lankuttaa!

Kävin vaatekaappiani läpi ja löysin paidan, jossa on tyhmät hihat. Ne levenevät viuhkamaisesti kyynärpäiden alapuolelta, eivätkä mahdu villatakin sisään. Otin sakset ja leikkasin liuhukkeet pois. Nyt minulla on (melkein) uusi käyttökelpoinen vaate.

Olen editoinut kässäriäni, enkä tiedä meneekö teksti parempaan vai huonompaan suuntaan. Johonkin tuntemattomaan ilmansuuntaan se kaartaa. Ainakin siinä on liian vähän pituutta. Pitääkö kirjan sitten olla paksu? Max Porterin romaanissa "Surulla on sulkapeite" oli vain 119 sivua, eikä siitä silti puuttunut mitään oleellista.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Ohjeita

Kun näet pyörätiellä seisovan auton, aja suoraan sitä päin ja väistä vasta viime hetkellä. Katso autoa pahasti, kyllä se siitä tavoille oppii. Vältä törmäystä.

Kirjaston lukusalissa on asiakkaita, jotka keräävät syliinsä monta lehteä kerrallaan. Kävele itsekkään roiston luo, hymyile herttaisesti ja sano "Luetko näitä kaikkia yhtä aikaa?" ja ota yksi lehdistä ihan periaatteen vuoksi luettavaksesi. Palauta se melko pikaisesti hyllyyn ainakin jos lehden nimi on Hevosurheilu tai Koneviesti.

Pyydä kissalta nätisti anteeksi, kun olet vahingossa kääntänyt kissan hiekkalaatikon suuaukon seinään päin ja moittinut kissaa äänekkyydestä.

Älä osta eräästä halpakaupasta lyijykyniä, sillä niiden lyijy katkeaa, eikä niitä voi teroittaa.

Lähde ajoissa töistä ja makaa sitten sohvalla koko ilta.

Pyyhi tiskipöytä. Jätä jalkineet eteiseen ja aivot narikkaan. Anna turhan tavaran kertyä lattioille ja pöytätasoille.


maanantai 2. huhtikuuta 2018

Koti

Laskin asuneeni elämäni aikana kahdessakymmenessäkahdessa asunnossa. Lapsuudenkodissani luettiin aina yhtä suurella innolla asuntoilmoituksia. Elokuvassa Lady Bird äiti ja tytär huvittelevat käymällä asuntoesittelyissä.

Lady Bird on sympaattinen kasvutarina teini-ikäisestä Christinestä, joka haluaa käyttää itsestään nimeä Lady Bird. Elokuvassa viljellään lämmintä huumoria, joka ei todellakaan ole siirappista ja siksi minua jotenkin harmitti elokuvan loppu, joka oli mielestäni hieman kliseinen.

Eilen lenkillä mietin paria ajatusta. Toisen ajatuksen sain erästä podcastia kuunnellessani. Pohdin, että joskus se että tekee väärin, on lopultakin oikein. En perustele tätä tarkemmin. Toinen ajatus koskee vanhempia, heitä voi tavallaan rakastaa vaikka heistä ei aina oikein pitäisi.

Olen edelleen työstänyt käsikirjoitustani ja huomannut, että tekstin muokkaamisessa auttaa sen lukeminen erilaisissa muodoissa. Kun tekstin lataa puhelimelle PDF-versiona, huomaa sanojen toiston helpommin kuin läppärin näytöltä. Ääneen lukiessa taas tajuaa onko teksti sujuvaa vai tökkääkö joku asia.