keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Lennonjohdon pikkuapulainen

Ymmärrän poliitikkoja, jotka alkavat jossain vaiheessa turvata asemaansa. Yhdistyksen puheenjohtajuus päättyy tammikuun lopussa. Olen jo pari kuukautta vastustanut uudistuksia, sillä ne ovat vaivalloisia. Näin vuodenvaihteessa hommaa riittää muutenkin, on toimintakeromuksen ja toimintasuunnitelman laatimista. Uudistetaan sitten seuraavan puheenjohtajan kaudella.

Lähden kahdeksi viikoksi matkalle. Aion pitää lomaa blogistani. Voiko jostain sellaisesta olla lomalla, josta ei saa palkkaa?

Kirjoitan kaiken muistikirjaani ja palattuani kopioin tekstin tänne sanasta sanaan. Ilman sensuuria, ilman taiteellisia tavoitteita.

Lähden Thaimaaseen, vaikka olen ollut siellä jo kerran ja päättänyt, että se riitti minulle. Ei kai sitten riittänytkään.

Kerttu on hoidossa. Vanhasta tottumuksesta avasin ulko-oven varovasti.  Kertun kuono ei pistänyt esiin oven takaa. Kertulla on kuulemma mennyt hyvin. Se on syönyt vähän rosujakin. Rosuja.

Nyt voikin alkaa stressata huomista lentomatkaa. Itämeren yllä kuhisee vieraan vallan "pimeitä" koneita. Autan lennonjohtoa kurkkimalla ikkunasta. Juon itseni hälläväliä hiprakkaan.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Räntyt

Sain lahjaksi kirjan nimeltään "Uusi ja välttämätön kokki-kirja maalle ja kaupungille". Alkuperäinen teos julkaistiin vain 120 vuotta sitten.

Tarjoan jatkossa vieraille kokonais-kryyni-soppaa, vihriöitä herneitä muuruutien (moilasten) kera, rääsy sylttyä, pieksettyä pässinlihaa ja kylmettynyttä syltty-kräämiä.

Koska palatte halusta valmistaa kylmettynyttä syltty-kräämiä, joka sattuu olemaan mielijälkiruokani, niin kirjoitan herkun ohjeen tähän:

Neljäsosa kannua sakeata maidon päällistä vispilöidään kovaksi vaahduksi, ja päällimmäinen vaahtu eroitetaan vadille; sitten vispilöidään taas ja vaahtu eroitetaan samaten. Tätä tekoa pitkitetään siksikuin kerma on loppunut. Vaahtuun sekoitetaan sitten eri syltty-lajeja, niinkuin vaaraimia, kirsimarjoja ja mitä vaan halutaan. Sitten pakataan kräämi vormuun, joka asetetaan jäiden päälle jäähtymään, vähän suoloja ympärille. Ennenkuin se pöytään viedään, pistetään vormu kuumaan veteen ja kräämi kaadetaan vadille. 

Kirjasta löytyy sanasto, jos et satu tietämään mikä on biskvidi, jästi, dolma, karotti, kaponen, marjoneesi, maitsa, ostroni tai vaikkapa räntyt.






maanantai 15. joulukuuta 2014

Työtön enkeli

Ostin Helsingissä käydessäni Iso nro lehden. Lehden sanotaan olevan laadukas katukulttuurilehti ja kannanotto köyhyyttä ja eriarvoisuutta vastaan. Sen myynti tarjoaa vaihtoehdon kerjäämiselle. Myyjä saa viiden euron lehden hinnasta kolme euroa. Lehdessä on paljon lainaa muista aikakausilehdistä mm. Imagesta, Kaltiosta, Ydin lehdestä, Nuori Voima lehdestä ja Voima lehdestä. Jutut käsittelivät Gazan tilannetta, naispuolista rap-artistia, Grönlannin nuorten haluttomuutta kouluttautua, eläinten oikeuksia, Anssi Okkosta, Nils-Askak Valkeapään filosofiaa ja enkeleitä. Iso nro on ihan tasokas.

Enkelit ovat muotia. Kundaliinijoogasalin eteisaulan pöydällä lojuu kaksi pakallista enkelikortteja. Niistä voi nostaa kortin, kun enkelin ohjaus on tarpeen. Välillä neuvoja todella tarvitsisi. Mistään täsmäneuvoista ei voi ikävä kyllä puhua. Kortin ohjeiden on sovittava jokaiselle.

Moni nainen kuulemma uskoo henkilökohtaiseen suojelusenkeliin, vaikkei mitenkään muuten olisi uskonnollinen. Jos henkilökohtaiselta enkeliltä ei pyydä mitään se turhautuu. Toiveet enkelille pitää esittää positiivisen kautta. Ei pidä pyytää "Älä anna minun sairastua" vaan "Anna minun pysyä terveenä". Voihan olla, että elämänlaatu nousee, kun uskoo, että on joku, joka toivoo sinulle vain hyvää ja yrittää suojella sinua. Enkelini odottaa turhautuneena pyyntöjäni. Toisaalta henkilökohtaisella suojelusenkelilläni on ollut ihan riittävästi töitä ilman niitäkin.

Lauantaina Helsinki-Tampere junassa kulki lipuntarkastaja. Nainen oli ystävällinen ja hymyili kuin lääke-edustaja. Kun tarkastaja astui junavaunuun, tuli heti syyllinen olo, vaikka tiesin, että minulla oli junalippu. Entä jos en enää löytäisi sitä puhelimestani? Pelotti, että jollain muulla ei olisi lippua. Se olisi ollut kovin noloa. Olen tosi rento tyyppi.

Samantyyppistä katteetonta syyllisyyttä saattaa tuntea kulkiessaan varashälyttimien tai turvatarkastusten läpi. Eräs kaverini sanoi, että häntä pelottaa Alkossa, ettei hän ole kelvollinen, eikä hänelle myydä punaviinipulloa.

Tällä elämänasenteella suojelusenkeli olisi erittäin tarpeellinen. Yritän kuvitella henkilökohtaisen enkelini selkään valkoiset siivet ja kasvoille lempeän ilmeen. Ei onnistu, ei ainakaan vielä.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Joulukuusenvihaaja

Tampereen teatterin näyttelijät lauloivat joululauluja Aleksanterin kirkossa jo kolmattakymmenettä kertaa. Konserttiin oli vapaa pääsy. Olin ystäväni M:n kanssa paikalla 40 minuuttia ennen tilaisuuden alkua. Siinä vaiheessa laulujen sanat olivat loppuneet ja istumapaikatkin olivat hakusessa. Parvelta löytyi lopulta ihan säälliset paikat.  Ensi vuonna on keitettävä evääksi glögiä ja leiriydyttävä kirkon eteen jo edellisenä iltana. Siitä voisi kehittää uuden joulutradition.

Joululaulut alkavat jostain syystä kuristaa kurkkua, silmiä joutuu räpyttelemään ja nenää niistämään. Yhteisjoululaulut ovat pahimpia. Laulamalla saa varmaan yhteyden johonkin varhaisempaan tunnekeskukseen kuin kuuntelemalla laulua. Minua itketti se, etten ole jouluna Suomessa ja että vastapäisellä parvella seisoi vähän tyttäreni näköinen nuori nainen.

Lapsena pidin joulusta. Jouluna sai syödä hedelmiä niin, ettei tarvinnut jakaa eikä laskea montako kukakin oli syönyt. Omenia ja appelsiineja ostettiin laatikolliset. Lahjaksi sai melkein sitä mitä oli toivonut.

Isäni on jouluvouhottaja. Jossain vaiheessa Jouko Turkka piti radiossa "joulusaarnan", jossa hän sanoi jotain kriittistä joulukuusista. Siitä lähtien isä on nimittänyt miestä joulukuusenvihaajaksi. En tiedä vihaako Turkka edelleen joulupuuta vai meneekö kaikki energia kivien kaivamiseen.

En kuulu kirkkoon, enkä juuri käy niissä. Pappi piti pienen puheen, joka alkoi taas jostain syystä ärsyttää. Minua ärsytti oikeastaan ennen kuin mies edes sanoi mitään. Puheessa puhuttiin sodasta, lumipukujen ompelemisesta ja siitä että naisia tarvitaan. Ja miehiä myös. Ei oikein selvinnyt mihin.

Konsertissa kerättiin kolehti. Nyt käytössä ei ollut pitkä keppi, jonka päässä roikkuu samettipussi vaan rahaa kerättiin kolehtihaavin sijasta kulhoon. M antoi minulle kaksi euroa kolehtirahaa, sillä en ollut tajunnut ottaa kukkaroa mukaan.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Vesipisarat liikkuvat vaakasuoraan

Eräs kollega menehtyi äkillisesti. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Hän oli erittäin ahkera mies ja professori, jolla oli monta väitöskirjatekijää ohjattavanaan. Nyt nämä tutkijat ovat heitteillä, ilman professorinsa turvaa. Moni heistä on ulkomaalainen.

Professori teki paljon töitä ja luki artikkeleita aina kun pystyi. Olen nähnyt hänen perehtyvän alansa kirjallisuuteen matkalaukkua jonottaessa ja huhutaan hänen pitäneen artikkelikopiota sylissään joulupöydässäkin. Minusta hänellä oli ymmärtäväinen katse.

Pidimme kokouksessa minuutin hiljaisen hetken hänen muistolleen. Siinä lattiaa tuijottaessa tuli mieleen, että katsoiko joku kelloa.

Jossain vaiheessa on täältä poistuttava. Kun se tapahtuu työikäiselle ihmiselle, tulee monenlaista ongelmaa. 

Ihmiset lohduttavat itseään sillä, ettei miehen tarvinnut kärsiä ja sairastaa pitkään.

Tällä hetkellä kuolevaisen on tärkeintä katsella kun vesipisarat liikkuvat junan ikkunassa vaakasuoraan, eivätkä alaspäin.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Heidi on yhteiskunnan syöpä

Seuraavan runon idea on röyhkeästi varastettu Claes Anderssonilta sekä sen sisältö anonyymiltä kiusaajaltani.  Anderssonin hienon runon nimi on "Andersson pitää pirunmoista meteliä". Tämän runon nimi voisi olla "Heidi on yhteiskunnan syöpä".

Heidi on narsisti
Heidi on kapitalisti
Heidi luulee olevansa lääkäri
Heidi luulee olevansa jumala
Heidi luulee olevansa
Heidi ei ymmärrä taidetta
Heidi ei rakasta taidetta
Heidi ei rakasta
Heidi tuijottaa omaan napaansa
Heidi ei katso toisten napaa
Heidi ei lue Ovidiusta
Heidi on minä, minä, minä
Heidillä ei ole mielipiteitä
Heidin mielipiteet ovat vääriä
Heidi juo itsensä humalaan!
Heidi syö lihaa
Heidi juo kahvia
Heidiä närästää
Heidi on yhteiskunnan syöpä
Heidiä ei tarvita
Ei ainakaan joka päivä

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Vuoden elokuvat

Näinä aikoina kaikki kulttuuritoimitukset kokoavat listoja vuoden parhaista elokuvista. Minäkin siis julkaisen omani.

1. Richard Linklater: Boyhood

Kymmenisen vuotta kuvattu elokuva, jossa ihmiset kasvavat niinkuin oikeassa elämässäkin. Aikuisetkin. Elokuvan perheenjäsenistä alkaa vilpittömästi välittää. Saa haluamaan lisää.

2. Sebastian Lelio: Gloria

Chileläinen rakkauselokuva, jonka pääosassa on keski-ikäinen nainen. Nainen on rakkaudennälässään oikea, aito ja voimakas.

3. Anna Odell: Luokkajuhla

Elokuva yhdistää dokumentinomaista kuvausta ja fiktiota niin, että katsojakin menee pyörryksiin. Koulukiusaaminen on tärkeä aihe.

Näkemäni uutuuselokuvat edellä mainittujen lisäksi (jotain saattoi jäädä pois):

Juha Lehtola: Aikuisten poika (ainoa suomalainen, ihan kiva)
Ralph Fiennes: The invisible woman (epookkidraama Dickensistä, näitä on nähty)
John Carney: New beginnings (musiikkibisnestä, alkoholismia, vähän söpöilyä)
Iain Forsyth, Jane Pollard: 20 000 Days on earth (päivä Nick Caven elämästä, ajetaan autolla)
Stephen Knight: Locke (ajetaan autolla ja puhutaan puhelimessa)
Jim Jarmuch: Only lovers left alone (kahden vampyyrin rakkaustarina, visuaalisesti upea elokuva)
John Wells: Perhe- August Osage County (sukulaiset riitelevät, kuuluisia näyttelijöitä)
Jean Marc Vallee: Dallas byers club (elokuva AIDS-epidemian alusta, hieno Matthew McConayghey)
Volker Schlöndorf: Diplomatia  (kamarinäytelmä, erinomaiset näyttelijät)
Rob Reiner: And so it goes (roskaa)
Roger Michell: Le Weekend (sympaattinen elokuva vanhan pariskunnan viikonlopusta Pariisissa)
Tommy Lee Jones: The Homesman (lännenelokuva, jolla oli hetkensä)
Dardennen veljekset: Kaksi päivää ja yksi yö (kuvaus naisesta ja nykyajan työelämän raadollisuudesta)
Lasse Hallström: Herkullinen elämä (ei itkettänyt, ei koskettanut, ohjaaja olen pettynyt sinuun)
Wes Anderson: The Grand Budabest Hotel (aikuisten satuelokuva, oikeastaan ihana)

Olen lisäksi seurannut vähän laiskasti KAVI:n sarjaa ja käynyt tietysti katsomassa lyhytelokuvia (Tampere film festival). 

tiistai 9. joulukuuta 2014

Aaltojen ääniä

Käväisin töissä lukemassa sähköpostia ja tekemässä kaikenlaista pientä. Kahvitaukoineen siihen meni neljä tuntia.

Sitä aina hätkähtää, miten sujuvasti kaikki toimii, vaikka olen poissa. Kukaan ei tarttunut epätoivoissaan mekkoni helmaan. Kukaan ei itkenyt. Näin pari tuttua potilasta odottamassa vastaanottoa. Heidän katseensa oli kylmän välinpitämätön, vaikka kuinka yritin kerjätä huomiota. Vain sihteerit ovat ilmaisseet kaipaavansa minua, sillä sanelen kuulemma hyviä tekstejä. Olen erikoistunut turhan karsimiseen. Siinä saattaa kyllä hävitä jotain oleellistakin.

Kahvihuoneessa sanottiin, että näytän hymyilevältä. Olenko aiemmin näyttänyt yrmeältä?

Sain kutsun kurssikaverin väitöskaronkan jatkoille. Tilaisuus on Helsingissä perjantaina, joten oli pakko varata hotellihuone. Pitää ajaa ratikalla rautatieasemalta Meilahteen, joka stressaa minua jo tässä vaiheessa. Mikä numero? Mikä pysäkki? Mistä löydän oikean rakennuksen ja luentosalin? Entäs sitten iltaravintola, millä minä sinne menen?

Eräs kollega väitteli ihan hiljattain. Olin käynyt kampaajalla illan tilaisuutta varten. Työkaverit sanoivat illallispöydässä  "Katsottiin V:n väitöskaronkan kuvia. Sinun hiuksesi olivat silloin nätisti".

Katson Mad men - sarjan kuudetta tuotantokautta. En löytänyt DVD:stä suomenkielistä tekstitystä, joten arvelin englanninkielisestä olevan apua. Kun sarjassa joku nauraa, lukee ruudun alareunassa naurua. Paljon useammin siellä lukee huokaus. Kun nuori nainen soitti viulua, luki ruudussa taidemusiikkia. Kun kuvaruudulla luki aaltojen ääniä, en niitä kuullut.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Stuertti

Pimeys, kynttilät, mandariinit, romaanit, elokuvat, piparkakut ja vapaa. Tuntuu kuin viettäisi pidennettyä joululomaa. Olen kuullut, ettei töihin palaaminen ole helppoa. Ylläolevasta kännykkäkuvasta näkyy, että Tampereella vilahti eilen valo.

Hesarin Teema-numero kertoo Sibeliuksesta. Lehteen on painettu säveltäjän sukupuu. Melkein joka oksalla roikkuu taiteilija. Olen lukenut, että olisi hyvä piirtää oma sukupuu ja miettiä minkälaisessa maailmassa sukulaiset ovat eläneet, jotta ymmärtäisi heitä paremmin. Vanhempiaan haluaisi tässä iässä jo ymmärtää. Olen jostain syystä miettinyt viime aikoina äitini isää, jota en ole koskaan tavannut.

Äidinäitini oli kirkkoherran tytär, jonka miespuoliset sukulaiset olivat teologian ylioppilaita. Yksi heistä oli tunnettu raittiuspuhuja. Mummoni meni naimisiin stuertin kanssa, joka seilasi ympäri maailman meriä. Näin hääkuvan vasta pari vuotta sitten. Mummollani oli yllään vaatimaton puuvillaleninki ja kaino katse kohdistui sylissä lepääviin käsiin. Hän oli naimisiin mennessään raskaana. Äidinisä oli kuulemma hauska seuramies, joka laittoi ruokaa pitoihin. Hän oli työnsä vuoksi matkustellut paljon, joka ei noihin aikoihin ollut yleistä.  Stuertti taisi puhua papin tyttären pyörryksiin. Heille syntyi kaksi tytärtä, joista äitini on nuorempi. Äitini ei käytännössä koskaan nähnyt isäänsä.

Äidinisä oli laivassa Hampurissa kun Suomeen syttyi sota. Laiva ei päässyt Suomeen ja mies päätyi Yhdysvaltoihin, eikä palannut koskaan. Miehestä tuli jopa maan kansalainen. Käsittääkseni hän ei koskaan virallisesti eronnut mummostani, mutta oli tähän yhteydessä vain kirjeitse. Äidinisän sisko muutti veljensä perässä Atlantin toiselle puolelle. Hänkin oli kirjeenvaihdossa mummoni kanssa. Voi kun nuo kirjeet olisivat tallessa. Kirjeitä ei pitäisi heittää pois. Minäkin olen niitä hävittänyt. Vaikka viestit olisivat miten tärkeitä, niin nykyisestä sähköisestä yhteydenpidosta ei jää jäljelle mitään.

Äidinisä kuoli Amerikassa. Hän ei ollut vielä kuuttakymmentäkään. Äitini ja tätini eivät menneet isänsä hautajaisiin. Se olisi ollut hankalaa vielä 60-luvulla. Äitini sai pienen perinnön ja kirjeen lakimieheltä, jossa varoitettiin vaatimasta enempää.

Mummoni ei mennyt enää uudelleen naimisiin. Hän työskenteli kansakoulunopettajana pienessä pohjois-savolaisessa kylässä ja elätti kahta tytärtään ja sairastelevaa siskoaan. Mummo asui koululla vielä silloin kun olin pieni lapsi. Hän soitti virsiä matkaharmoonilla, opetti lapsille laskentoa, uskontoa ja kaunokirjoittamista. Äidinisästä ei puhuttu koskaan.

Joka suvussa on vaiettuja asioita ja puuttuvia vanhempia.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Oi maamme

Varhaisnuoruudessani radio-ohjelmat päättyivät puolilta öin isänmaallisesti Maamme lauluun. Samaiseen teokseen Juice lopetti joskus aikoinaan konserttinsa. Mies soitti keikalla Suomen maan muotoista kitaraa.

Jätin koulussa epäisänmaallisesti Ateenalaisten laulusta laulamatta säkeen "nuorukaiselle kuolla kuuluu". Minusta ei kuulunut. Kukaan ei huomannut rohkeaa protestiani.

Eilisissä juhlissa eräs kaverini kertoi,  ettei halunnut rukoilla. Hän kehitteli erilaisia käsien asentoja, jotka eivät pistäisi opettajan silmään, mutta jotka eivät kuitenkaan olisi käsien ristimistä. Hän asetteli välillä kämmenet päällekkäin, toisinaan hän risti sormensa äärimmäisten pikkunivelten kohdalta.

Niihin oikeisiin itsenäisyyspäiväjuhliin osallistuneesta Hanneksesta, 101-vuotiaasta torpparin pojasta on tullut päivässä suuri julkkis. Mies kosi aikoinaan vaimoaan sanoilla "Lähdetkö tekemään leivät jos minä hankin jauhot?" Eilisen illan viimeinen silaus oli tanssi Sofi Oksasen kanssa. Kirjailijattaren päässä oli joku outo hökötys. Ilmeisesti tekele oli hattu, sillä lehdessä mainittiin modistin muotoilleen Oksasen hiuskoristeen.

Minun Koskikeskuksesta satasella ostetulla iltapuvullani ei pääsisi lehtikuviin, ellei tekele repeäisi tai putoaisi päältäni kesken kättelyseremonian.

FB on tarjoillut minulle toistuvasti vanhaa heilaa ystäväksi. Olin vakaasti päätynyt siihen, etten missään nimessä kysy häntä kaverikseni. Eilen illalla jotenkin ihan vahingossa sipaisin kaveripyynnön eetteriin. Muistin asian kun aamulla näin, että hän oli hyväksynyt kutsuni. 

Kaikkea tulee itsenäisyyspäivähuumassa tehtyä. Kaiken lisäksi lupasin järjestää ensi vuonna juhlat luonani.


lauantai 6. joulukuuta 2014

Elämän tarkoitus

Olen vihdoin ymmärtänyt, että elämän tarkoitus on tavaroiden siirtely. Tavarat eivät pysty liikkumaan itsenäisesti vaan tarvitsevat ihmisten apua.

Olen muuttanut monta kertaa. Aina on kannettu tietyt tavarat varastosta toiseen. En ole ollut enää edes  tietoinen, mitä niissä nyssyköissä on. Nyssykät on vain säilötty uuteen vinttikomeroon.

Taloni vintille murtauduttiin, mutta ikävä kyllä minun kopperostani ei viety mitään. Viime kesänä talossani tehtiin kattoremontti, jolloin vintti piti tyhjentää. Jouduin perehtymään kopperon sisältöön tarkemmin. Suksia (perinteiseen ja luisteluhiihtoon), sulkapallomailoja, tennismailoja, kössimailoja, eri painoisia puntteja, pöytäliinoja, tyynyjä, mattoja, verhoja, reppuja, joulukoristeita sisältäen rikkoutuneet kuusenkynttilät, kaksi joulukuusenjalkaa ja vaatteita (joita ehkä saattaisi joskus käyttää). Vein tavaroita kirpparille, osan sain sijoitettua kaappeihin ja vaatekaapin päälle.

Varaston tyhjentämisen jälkeen tytär muutti ja siirsi vähemmän tarpeellisia tavaroitaan vinttikomerooni.

Ostin uuden vaatekaapin. Puolustuksekseni sanottakoon, että kaappi on suomalainen ja siihen sai kahdenkymmenen vuoden takuun. Eräs ystävä lupasi koota kaapin. Toinen vie entiset kaapit mökilleen. Nyt siirrän vaatekaappien sisältöä vintille, ikkunalaudoille ja mustiin jätesäkkeihin. Mekkoja roikkuu henkareissa kirjahyllyssä. Työ on hidasta, sillä välillä on riisuuduttava ja kokeiltava vaatteita. Kahden vaatekaapin välisenä aikana on tarkoitus maalata makuuhuone.

Olen vienyt kolme mustaa jätesäkillistä kenkiä, laukkuja ja vaatteita kirpparille. Ei varmasti vielä riitä.

Elämäni tarkoitus näyttää olevan siirrellä tavaraa paikasta toiseen, ihmiseltä toiselle. Nousta ja laskeutua rappuja yhä uudelleen (hissiä ei ole) tavaroita kantaen.  Olisi pitänyt kiinnittää johonkin vaatteeseen, kenkiin tai laukkuun siru, jonka avulla sen kulkua voisi seurata.

Tänään on itsenäisyyspäivä. Isäni on tarkka siitä, että jokaisella ikkunalla pitää palaa kaksi kynttilää.  Kynttilät sytytetään tasan kuudelta. Kodeissa, joiden ikkunalaudoilla ei kynttilöitä näy, asuu mitä todennäköisimmin kommunisteja. Ainakin silloin 70-luvulla asui. Mitä ne ihmiset nykyään ovat? He ovat kenties eurooppalaisia enemmän kuin suomalaisia, tai sitten heillä ei ole kynttilöitä tai kynttilänjalkoja tai he eivät satu olemaan kotona.

Viettääkö mikään muu kansa itsenäisyyspäivää katsomalla televisiosta kun presidentti puolisoineen kättelee vieraitaan? Menen pieniin itsenäisyyspäiväjuhliin saunomaan, syömään ja katsomaan televisiota. Tämän päivän Hesarissa on juttu 101-vuotiaasta torpparin pojasta,  joka on saanut kutsun linnaan. Mies toteaa haastattelussa "Minä olen tavattoman tyytyväinen elämääni. Minulla ei ole mitään valittamista."

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kahvilassa tavataan

Kokeilkaapa soittaa työttömyysturvaneuvonnan puhelinnumeroon (ehkä olette soittaneetkin). Toimeen tarvitaan zeniläistä asennetta. Olen kuunnellut nauhalta moneen kertaan seuraavan ilmoituksen: keskuksemme on "väliaikaisesti" ruuhkautunut, emmekä ota ketään jonoon. Lainausmerkit ovat vielä valaistumattoman kirjoittajan. Olisi ollut kysyttävää toisesta vuorotteluvapaajaksosta.

Olen istunut kahtena päivänä kahviloissa (kolme eri kahvilaa). Kahviloissa ihmiset tapaavat ensimmäistä ja viimeistä kertaa ja kaikkea siitä väliltä. Viimeinen tapaaminen on monesti ikävää kuultavaa. Ensitapaamiseen liittyy vaivautuneita hiljaisia hetkiä, yliaktiivista puhetta ja hämmentynyttä naurua. Jotkut näkevät toisensa ihan oikeasti ensimmäistä kertaa löydettyään sielunkumppanin deittipalstalta. He tuntevat vain toistensa kaunistellun ja aukkoisen tarinan.

Kahvilassa ystävät tapaavat ja puhuvat kolmannesta ystävästä. Tänään kaksi naista keskusteli kolmannesta
 "Se käyttää mustia vaatteita. Musta takki ja musta pitkä hame."
"Ai jaa."
"Sillä on levee lantio. Musta vähän peittää. Täytyy olla joku sairaus kun on niin levee lantio."
"Ei se mitään lääkkeitä syö."
"Veljen vaimolla on levee lantio, eikä mitään sairautta."
"Ai jaa."
"Se söi aina paljon makeeta ja potilaiden ruokia. Ei niitä saa syödä. Pitää laittaa roskiin."
 "Ei sais syödä. En mää syö."
"Se käveleekin niin vaikeesti."
"Niin kävelee. Aina ollu perso makeelle."

Juttua leveästä lantiosta riitti siinä määrin, että ehdin syödä kanakeiton ja juoda pullakahvit. 


torstai 4. joulukuuta 2014

Joulukonsertti

Joulun odotukseen kuuluvat joulukonsertit. En kylläkään erityisesti odota joulua. Aion tänä vuonna pinnata koko tapahtumasta.

Pirkanpojat esiintyi Tampereen tuomiokirkon perinteisessä joulukonsertissa. Ensin lauloi kuoroon valmistava Concentus-ryhmä. Pojat kannattelivat käsissään valtavia mustia kansioita, jotka tekivät heistä häkellyttävän liikuttavia. Melkein alkoi itkettää. Jännitin pysyykö kansio kaikkien käsissä. Laulajat vääntelivät niitä pysty- ja vaakasuoraan. Välillä joku poika peittyi kokonaan kansion taakse.

Varsinaiset Pirkanpojat onnistuivat ehkä parhaiten niissä (minulle) vähän tuntemattomammissa teoksissa, mieleeni jäivät Carol of the bells, Caudete ja Walking in the air. Edessäni istui kaksi pientä tyttöä ja poika, jotka jaksoivat olla konsertin ajan hiiskumattoman hiljaa. Välillä pieni lettipää painui lievään etukenoon. Takana kävi jatkuva pikkutyttöjen supina.

Olin lopulta turhaan pakannut taskuni täyteen paperinenäliinoja.

Pimeys ei tunnu ollenkaan niin hankalalta näin vuorotteluvapaalla. Siihen kääriytyy välillä ihan tyytyväisenä.



keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Lääkärien kestitys

Tämän päivän Hesarissa kirjoitetaan lääkärien ja lääkefirmojen suhteesta otsikolla "Lääkärien kestitystä suitsitaan". Lääkäriliitto ja lääketeollisuus ovat sopineet säännöt, joiden puitteissa toimitaan.

Lääkärien suhde lääketeollisuuteen on aina ollut vähän hankala. Tarvitsemme lääketeollisuutta, sillä potilaita hoidetaan lääkkeillä. Lääkeinformaatio on välttämätöntä. Lääketeollisuus ei voi myydä lääkkeitään ilman lääkäreitä. Nykyinen tiukka linja on hyvä, keskitytään kouluttamiseen. Selkeät ohjeet helpottavat tilannetta.

Koulutuksen yhteydessä on saanut tarjota ruokaa, joka ei saa olla liian kallista. Lääkefirmat ovat vieneet lääkäreitä kongresseihin. Kongresseissa on mahdollista saada uusinta tietoa, kommunikoida muiden kollegoiden kanssa ja mahdollisesti esittää omia tutkimustuloksia. Työnantajalla ei tunnetusti ole rahaa viedä ketään ulkomaille.

Kokouksia ei saisi järjestää vetovoimaisissa paikoissa. Lasketaanko vaikka Helsinki vetovoimaiseksi? Laskettelukeskus sitä taatusti on. Tässä voisi olla vaikkapa Pieksämäen, Riihimäen tai Sonkajärven valtti. Niitä ei juuri kukaan pidä kiehtovina paikkakuntina. Ulkomaankongressi voitaisiin hyväksyä jos se järjestettäisiin Krimin niemimaalla.

Olen elänyt ajan, jolloin meitä vielä kuskattiin oopperaan, teatteriin ja konsertteihin. Sitä ei ole tapahtunut enää ainakaan kymmeneen vuoteen, vaikka Hesarin jutusta saa toisenlaisen käsityksen. Olen aikoinaan saanut monta T-paitaa, jossa on lukenut Burana tai Viagra. Yleensä ne olivat niin suuria, että niihin olisi mahtunut kaksi Heidiä. Rumiakin ne olivat. Isäni kulki oikein tyytyväisenä mainospaidoissa. Viimeiset täysin palvelleet kulahtaneet korruptiofroteesukat heitin roskiin joskus vuosi sitten. Viime vuosina olen vastaanottanut vain kuulakärkikyniä, joissa on lukenut lääkkeen nimi, sekin siis loppuu. Mitään näistä en kaipaa. Paitsi kyniä. Saamani lääkenäytteet olen jakanut potilaille.

Kohta saa jokainen tarkastaa netistä, onko oma lääkäri saanut lääketeollisuudelta luentopalkkioita tai onko hän päässyt firman kustantamana kongressimatkalle. Neuvoisin arvioimaan tietoa toisin kuin ehkä ajattelette. Lääkäri ei ole välttämättä lääketeollisuuden kätyri, vaikka olisikin saanut luentopalkkioita tai osallistunut kongressiin. Hän on todennäköisemmin hyvä lääkäri ja tietää enemmän kuin muut. Tämä koskee ehkä paremmin erikoislääkäreitä kuin yleislääkäreitä ja riippuu erikoisalasta.

Ymmärrän hyvin, että lääkärien moraalin pitäisi olla korkeampi kuin muiden ihmisten, mutta missä vaiheessa saamme tarkastaa netistä, kuka kestitsee (ja miten) poliitikkoja, apteekkareita, toimittajia tai kunnan virkamiehiä?

tiistai 2. joulukuuta 2014

Runosalapoliisi

Sain viestin mieheltä, joka kertoi olevansa alani spiritual father of India. Viestissä lueteltiin lukuisia muitakin arvonimiä. Tohtori kertoi vaatimattomasti olevansa lecturer in most countries of Europe, Asia and America. Tämä lääkäri muisteli edelleen lämmöllä vierailuaan Suomessa 1957. En tiedä mitä viestiin vastaisin. Sairaalaa, jota intialainen lääkäri haikailee, ei ole enää olemassa.

Tarvitsisimmeko mekin hengellisen isän tai äidin? Arkkiatri on jonkinlainen lääkärien henkinen isä, oraakkeli, jolta kysytään vastauksia erilaisiin eettisiin kysymyksiin. Hän on kaiken kilpailun, rahan puutteen, surkeiden potilastietojärjestelmien ja muun arkisen yläpuolella. Intialaiset tarvitsevat alakohtaiset oraakkelinsa. Pieni Suomi selviää vähemmällä.

Olen toiminut runosalapoliisina. Kaikki alkoi runosta, jonka luin facebookista. Runon väitettiin olevan Pablo Nerudan kynästä, suomentajaa ei mainittu.

HIDAS KUOLEMA

Kuolee hitaasti hän,
 
joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikkia,
ei rakasta itseään.

Kuolee hitaasti hän,

joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.

Kuolee hitaasti hän,

joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa väriä
tai puhumalla muukalaisen kanssa.

Kuolee hitaasti hän,

joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun,
jotka kirkastavat katseen ja eheyttävät särkyneet sydämet.

Kuolee hitaasti hän,

joka ei vaihda elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa,
joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan,
jotta voisi kulkea unelmiensa perässä,
joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran elämässään paeta viisailta neuvoilta.

Elä tänään,

riskeeraa tänään,
tee tänään,
älä anna itsesi kuolla hitaasti,
älä unohda olla onnellinen.



Minun teki mieli lisätä perään: tänään ei käy kun minulla on saunavuoro.


Selasin kokoelman Andien mainingit, joka sattuu olemaan kirjahyllyssäni. Ei löytynyt. Kaivoin Nerudan runoja Metson runohyllystä, niissäkään ei kyseistä runoa ollut. Siinä penkoessani mietin, ettei Neruda näytä käytävän toistoa tehokeinonaan ja että sellaiset ilmaukset kuin "elämän tyyli" ja "paeta viisailta neuvoilta" eivät kuulosta suomentajan tekstiltä (Pentti Saaritsa). Tässä runossa ei kylläkään mainittu kääntäjää.


Kaikkialla netissä väitettiin runon olevan Nerudan tuotanoa, kunnes löysin vihjeen siitä, että sen onkin kirjoittanut edelleen vaikuttava Martha Medeiros. Runo tuntuu olevan kovin suosittu. Eräs kaverini sanoi, että rehtori oli lukenut runon uusille ylioppilaille. Kannattaako siinä vaiheessa rohkaista riskeeraamaan, kun riskeeraamispotentaalia on vielä melko paljon jäljellä? Englannin kielisessä versiossa käytettiin hitaasta kuolemasta ilmaisua "death in small doses", joka miellyttää minua kovin.


Kaikkeen netin sisältöön ei todellakaan kannata luottaa. Neuvoo runosalapoliisi. Jos lukijoilla on varmempaa tietoa runosta, niin ottaisin sitä mielelläni vastaan.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Työelämää ja elokuvaa

Olen nähnyt hiljattain kaksi hyvin erilaista työelämää sivuavaa elokuvaa: Billy Wilderin Poikamiesboksin (Apartment, Teeman elokuvafestivaali) sekä Dardennen veljesten elokuvan Kaksi päivää yksi yö.

Poikamiesboksi vuodelta 1960 on vielä mustavalkoinen Hollywood- tuotanto. Elokuva on kummallisen pimeä ja surullinen komediaksi. Tuon ajan tapaan se on kuvattu studiossa, mutta tulee sellainen olo, että elokuvassa sataa koko ajan. Elokuvan naiset työskentelevät sihteereinä tai hissityttöinä. Ainoa mahdollisuus edetä elämässä on suhde johtajan kanssa ja toive siitä, että johtaja jättää vaimonsa.

Elokuvan päähenkilö on hieman naivin oloinen, kiltti herra Baxter (Jack Lemmon), jonka avu työelämässä on asunto, jota johtajat lainaavat salaisiin lemmekkäisiin kohtaamisiin. Näillä eväillä mies etenee 27. kerrokseen ja saa käyttöönsä johtajien vessan avaimen.

Baxter on toivottomasti rakastunut hissityttö Fran Kubelikiin (Shirley MacLaine). Loppu on tietysti onnellinen ja hyvät ihmiset palkitaan. Lisäksi Baxter tekee sen, jonka moni haluaisi tehdä, sanoo suorat sanat työnantajalle. Wilderin komedioissa saa aina nauttia loistavasta dialogista.

Elokuvateattereissa pyörivä ranskalaisten Dardennen veljesten työelämäkuvaus on taas tätä päivää.  Sandra (Marion Cottillard) kärsii masennuksesta ja on ollut sairautensa vuoksi pitkällä sairaslomalla. Hän on palaamassa työhön aurinkokennotehtaalle. Tehtaalla ei mene hyvin. Työnantaja esittää kaksi vaihtoehtoa, joko työntekijät luopuvat 1000 euron bonuksesta tai Sandra saa kenkää. Äänestyksessä enemmistö haluaa pitää bonuksensa. Koska työntekijöille on annettu osittain väärää informaatiota, saa Sandran ystävä työnantajan taipumaan uuteen äänestykseen. Sandra käyttää viikonlopun taivutellakseen työkavereita puolelleen.

Elokuvan tapahtumat muodostuvat pääasiassa kohtaamisista muiden työntekijöiden kanssa. Toivo ja epätoivo vaihtelevat. Toisin kuin Poikamiesboksissa tässä elokuvassa aurinko paistaa armottomasti. Jokaisella on syynsä miksi he ovat Sandran puolella tai kannattavat bonuksia.

Sandralla on kaksi lasta ja aviomies. Perhe on työväenluokkainen, mitään ideologisia keskusteluita ei käydä, eikä syyllisiä etsitä. Kyse on toimeentulosta. Tässä elokuvassa ranskalainen perhe syö noutopizzaa.

En kerro miten lopulta käy. Minusta elokuva oli jotenkin liian arkinen. Tämä on nyt juonipaljastus, mutta Sandran itsemurhayritys ohitetaan elokuvassa kuin tavallista hankalampi flunssatauti. Sanottakoon vielä, että Marion Cottillard on erittäin uskottava roolissaan. Odotin elokuvalta kuitenkin vielä jotain enemmän.

Teeman elokuvafestivaaleista ovat kirjoittaneet ainakin Dessu blogissaan Töölöntorin reunalta ja Ketjukolaaja blogissa Tahaton lueskelija. Linkit sivussa.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Sunnuntaikävely

Sunnuntaisin kuuluu ulkoilla. Isäni sanoi kerran "Väsyttää niin että vapisuttaa, mutta lenkille on lähdettävä". Minua ei väsyttänyt, eikä suuremmin vapisuttanutkaan, joten oli miellyttävää piipahtaa hengittämässä raikasta syysilmaa.

Lenkkini suuntautuvat perinteisesti kolmeen eri kohteeseen. Tavallisimmin kävelen sunnuntaisin Hämeenpuistoa Pyhäjärven rantaan, siitä Pyynikin uimarannan viertä Rosendahlin kohdalle ja lopulta puuskutan portaita ylös Pyynikin näkötornin kahvilaan, jossa juon munkkikahvit. Luen samalla Aamulehden.

Istuin tänään ikkunaa vasten rakennetun kapean pöydän ääressä. Viereeni tunki puhelias mies, vaikka muuallakin olisi ollut tilaa. Puheliaisuuden aisti jo siinä vaiheessa, kun hän kysysyi "Onko tässä tilaa?".  Tavallisesti tamperelaiset eivät turhia kysele, istuvat vaan. Sellaisen normaalin ihmisen seurassa saa lukea päivän sanomalehden rauhassa. Kahvit juotuani kävelin vielä pienen lisälenkin näköalapaikan viertä (sieltä avautuu komea hämäläinen järvimaisema), Pispalan sivuitse ja lopulta alas Pyynikintorille ja siitä Tampereen taidemuseon ja Pyynikin uimahallin ohi.

Kesäisin kävelen ensin Laukontorille, kävelysiltaa pitkin Ratinaan ja Pyhäjärven rantaa Hatanpään arboretumiin. Koska Hatanpään kahvila ei toimi kuin kesäisin, tämä vaihtoehto ei tullut kyseeseen.

Toisinaan ylitän Urho Kekkosen tien Särkänniemen kohdalta ja kuljen Näsijärven rantaa Lapinniemen kylpylän vieressä toimivaan viihtyisään kahvila Ansariin. Talviunta nukkuva huvipuisto viehättää minua esteettisesti. Ikävä kyllä matkalla altistuu kovalle liikenteen melulle.

Kuuntelen kävellessäni musiikkiohjelmia. Suosikkitoimittajani on Jake Nyman. Askeleet asettuvat vaistomaisesti musiikin tahtiin. Yleensä kävelen, mutta jos joku tunkee ihan lähelleni, saatan juosta karistaakseni seuraajan. Kävellessä ärsyttää jos joku on kovin lähellä, ei jää jälkeen, eikä ohita. Se on vähän kuin autojen liian lyhyt turvaväli.

Tämän päivän liikuntavelvollisuudet on suoritettu ja voin keskittyä seuraamaan Teeman elokuvafestivaalia.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Amatöörit juhlivat

Vietimme eilen klinikan pikkujouluja. Tilaisuutta varten oli varattu saunatilat Tammelan suunnalta. Kiipesin toiveikkaana ylälauteelle. Kiukaalle heitetty vesi jäi tummana läikkänä vaalean kiuaskiven pinnalle. Kiivaan etsinnän jälkeen löytyi nappula, jota painamalla sauna saatiin lämpimäksi.

Söimme pastasalaattia ja joimme laatikkopunaviiniä. Jälkiruoaksi nautimme kakkua ja kahvia.

Lauloimme pari joululaulua ja "Ei minä en tarvitse puolikasta". Ei meille olisi löytynyt edes neljäsosaa, sillä juhliin osallistui yksi mieshenkilö ja viitisentoista naista. Terveydenhoitohenkilöstön sukupuolijakauma on voimakkaasti vinoutunut. Pari työkaveria innostui esittämään aikuisten telinevoimistelukurssilta oppimiaan hämmästyttäviä taitoja. Apulaisosastonhoitaja leikkasi kättään juustoveitsellä. Muilta henkilövahingoilta vältyttiin.

Juhlatiloista oli poistuttava ennen puolta yötä. Kävin ensimmäistä kertaa Salhojankadun pubissa. Pääsin viimein minua kalvaneesta osattomuuden tunteesta. On häpeällistä, etten ole tuossa ravintolassa aiemmin vieraillut. Pyysin baarimikolta olutta, joka ei maistuisi miltään ja sain sellaista.

Olen kulkenut Helsingistä Tampereelle bussilla kohtuulliseen kahden euron hintaan. Osallistun parin viikon välein kirjoituskurssille Neljännellä linjalla. Osaan kulkea metrolla Hakaniemestä Kamppiin. Kun lopulta astun Tampereen bussiin varttia vailla kymmennen, olen vielä toiveikas. Jossain Valkeakosken ja Tampereen välillä alan pelätä, ettei matka lopu koskaan. Asetan oikean jalkani vasemman päälle, vasemman oikean päälle, molemmat jalat vierekkäin suoraan eteenpäin ja välillä istun vaihtelun vuoksi sivuttain. Varioin näitä jalkojen positioita loputtomiin. Alaraajat ovat pitkällä bussimatkalla jonkinlainen ylimääräinen vaivalloinen ruumiinosa. Jalat säilöisi mielellään vaikka hattuhyllylle matkan ajaksi.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Tahdon

Istun nojatuolissani tukka pystyssä ja silmät vasta puoliksi auki. Radio toistaa eduskunnassa käytyä keskustelua tasa-arvoisen avioliittolain käsittelystä. On tietysti puolesta olevien kommentteja ja sitten niitä, joiden mielestä avioparilla saa olla korkeintaan yksi penis ja yksi vagina (ilmaus on varastettu Paholaisen asianajaja- blogista, linkki tuossa sivulla). Avioparin yhteenlaskettujen X-kromosomien määrän tulee olla kolme ja Y-kromosomeja saa olla yksi. Avioliitto on tarkoitettu lasten hankkimista varten. Avioliitto tarkoittaa miehen ja naisen välistä liittoa. Näin on aina ollut ja tulee olemaan. Rakkaudesta ei paljon puhuta.

Tunnen ihania ja inhottavia homoseksuaaleja. Ystäväni ovat niitä ihania samaten tyttäreni. Eräs tunnettu homomies sanoi aikoinaan kuopiolaisessa pubissa siskolleni, että hän tekisi yhteiskunnalle palveluksen jos hirttäytyisi. Siskoni ei hirttäytynyt ja teki mielestäni siinä palveluksen läheisilleen ja yhteiskunnalle. Minulla on pitkäaikainen ystävä A, josta tyttäreni käyttää nimitystä äidin BGF (best gay friend). Kun vietän aikaa A:n kanssa, hän kiinnittää kaiken huomionsa minuun. Hän on ainoa mies, joka on sanonut minulle karttakaupassa "Et kai sinä vaan pitkästy".

Tasa-arvoisesta avioliittolaista on sanottu kaikki. Tuskin on sellaista näkökohtaa, joka olisi jäänyt huomiotta. Yllättävintä on, miten paljon tunteita asia on herättänyt. Olen ihan varma, että jos käy niin, että laki hyväksytään (niinhän lopulta käy, tänään, ensi vuonna tai sitä seuraavana), niin asiaan totutaan. Siitä tulee osa arkipäivää. Tasa-arvon toteutuminen on lopulta kaikkien etu ja lisää onnellisuutta ja avoimuutta.

torstai 27. marraskuuta 2014

Taide vaatii ponnistelua

Juha Hurme puhui Metsossa tunnin verran musiikista ja taiteesta yleensä. Miehen eteen oli asetettu korillinen CD-levyjä, jotka kirjastonhoitaja oli hänelle koonnut. Mies ei tiennyt etukäteen, mikä CD korista nousee. Ilmeisesti materiaali oli valittu Hurmeen viimeisimmän teoksen "Nyljetyt ajatukset" perusteella. Esityksen satunnaisuus ei miestä haitannut, vaan hän eteni sulavasti levystä toiseen ja muisti jopa vuosiluvut.

Mies siteerasi jotakuta (en muista ketä) "taide on nerokasta pois jättämistä". Minusta tuo on hienosti sanottu. Kuka sen sitten liekään keksinyt. Olen sitä mieltä, ettei Hurme ole aina tätä ajatusta noudattanut.

Aloitimme Bob Dylanista, jonka ura on yhtä pitkä kuin Juha Hurmeen elämä. Dylania on joskus pidetty jopa potentiaalisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajana. Juha Hurme oli sitä mieltä, että Dylanin tuotannon taso ei ole muuttunut, mutta me olemme.

Dylanista Hurme eteni Tuomari Nurmioon, slangiin ja murteisiin. Juha Hurme kehui Heli Laaksosta vaikkakin piti Lounais-Suomen murretta paskana. Muut käsitellyt taiteilijat olivat Kari Peitsamo ja Erik Satie. Peitsamo on tehnyt musiikkia myös ruotsiksi ja englanniksi! Ruotsinkielisestä tuotannosta otettiin esiin taideteos "Samlingspartiet luktar illa". Hurmeen mielestä älykkäät ihmiset pitävät Peitsamosta.

Oikein virkistävä ja innostava tuokio. En tehnyt muistiinpanoja, joten tärkeitä asioita saattoi unohtua. Puhuttiin myös jazzista, jonka kuunteleminen vaatii vaivannäköä, mutta lopulta palkitsee. Taide vaatii ihmiseltä ponnistelua. Tämän allekirjoitan, kun katson tuossa vieressäni koskemattomana lepäävää Volter Kilven taideteosta "Alastalon salissa".

Lopuksi Juha Hurme soitti huuliharppua ja lauloi Jaakko Juteinin sanoilla ja bluesmelodialla "Arvon mekin ansaitsemme".

Jälkeenpäin kävimme M:n kanssa teellä kirjaston kahvilassa. Totesimme, että Juha Hurme on seksikäs. Tulimme kylläkin siihen tulokseen, että tätä ajatusta ei taida kovinkaan moni nainen jakaa.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kuuntelin uutisia

Vuorotteluvapaalla alkaa pohtia kaikenlaista, jopa uutisia, vaikkei siihen olekaan varsinaisia edellytyksiä. Monesti pitkittyneiden aamukahvituokioideni taustalla soi Selena-  radioni, joten uutisaltistukselta ei voi välttyä.

Barack Obama toimii suomalaisesta näkökulmasta perinteisen presidentillisesti. Hän on viisas ja sovinnollinen. Silti amerikkalaiset eivät pidä hänestä. Heidän mielestään Obama on heikko. 

Mitäköhän he ajattelisivat Niinistöstä, joka on yleensä suomalaiseen tapaan vaatimattomasti hiljaa, eikä uhittele naapurivaltioille. Pian presidentillä on edessään vuoden vaativin koettelemus, itsenäisyyspäivävieraiden kättely. Odotamme mielenkiinnolla, minkälainen kolttu Jennillä on yllään.

Perhesurmat järkyttävät ymmärrettävästi meitä kaikkia. Kun pari tällaista tapahtumaa asettuu lähekkäin, tulee vaikutelma näiden tragedioiden lisääntymisestä. Tilastojen mukaan lapsisurmat ovat kuitenkin vähentyneet. Tämä johtuu siitä, ettei epätoivottuja lapsia juurikaan enää synny.

Usein pyritään syyttämään viranomaisia. Kukaan ei lopulta pysty estämään kaikkea pahaa, jota kodin seinien sisällä tehdään.

Kun nainen tekee tällaisen epätoivoisen teon, puhutaan uupumuksesta ja vaaditaan lisää erilaisia palveluja. Kun kyseessä on mies, taustalla ajatellaan olevan jonkinlaista maskuliinista väkivaltaista käyttäytymistä.

Toivon hartaasti, että enemmistö kansanedustajista äänestää tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Silloin tyttäreni ja moni muu saa samat oikeudet ja tietysti myös velvollisuudet kuin muutkin ihmiset. Tavallaan kyse on myös hänen elämänsä hyväksymisestä ja tunnustamisesta.

Kun Ruotsissa äänestettiin asiasta, todettiin, että pitäähän Jonas Gardnellin ja Mark Leevengoodin päästä naimisiin. Suomessakin olisi hyvä olla joku rakastettu, tunnettu homopari, joka realisoisi asiaa, esittelisi kotiaan ja vaatekaappejaan. Pekka ja Antonio eivät oikein täytä tätä paikkaa.

Vanhatkin ihmiset sopeutuvat tilanteeseen. Eivät iäkkäät vanhempani ole mitenkään romahtaneet vaikka lapsenlapsella on samaa sukupuolta oleva kumppani. Kun näkee, miten rakastuneita he ovat, on vaikea ymmärtää mitä pahaa heidän onnessaan on.

Jos laki ei mene läpi nyt, niin se menee joskus myöhemmin.

Tämä riittänee tälle päivälle. Lupaan palaavani päivittämään tänne lähinnä joogatunneistani, jumppakäynneistäni, neuletöistäni ja kaikenlaisista muista tärkeistä asioista. Jätän politiikan niille, jotka ovat siihen perehtyneet. 

tiistai 25. marraskuuta 2014

Yhdistysihminen

Olen tänään todella kyllästynyt yhdistyksemme puheenjohtajuuteen. Minulla ei alunperinkään ollut hommaan minkäänlaisia edellytyksiä. Onneksi tehtävä päättyy tammikuun lopussa.

Yritin vetää aamun joogassa aurinkoenergiaa oikean sieraimeni kautta. Se ei onnistunut, sillä sierain oli tukossa. Jouduin tyytymään viileään kuuenergiaan, jota kulki vasemman sieraimeni läpi. Sillä energialla toimitaan korkeintaan yhdistyksen hallituksen rivijäsenenä.

Valitsen aina joogan jälkeen joogakoulun enkelikorttipakasta yhden satunnaistetun kortin. En muista mitä siinä tällä kertaa sanottiin. Joudun elämään tämän päivän ilman enkelikortin ohjeita.  Toisaalta niissä ei ole koskaan mitään yhdistystoimintaan liittyvää.

Tarkoitukseni oli tänään kirjoittaa, mutta en ehdi enkä kykene. Taidan lähteä lankakauppaan.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Yksilöllinen turisti

 
En uskalla haaveilla suuria. Se tuntuisi pohjois-savolaisessa kyläpahasessa syntyneestä liian pöyhkeältä. Jos ihan pikkuisen unelmoin, niin laitan aina itselleni nopeasti rajat. Miten pitkälle haaveilussa saa mennä.

Eilisestä Hesarista sai lukea Helmi Järviluoma-Mäkelän ja Matti Mäkelän mainion esseen yksilöllisistä turisteista. Olen aina aiemmin halunnut olla yksilöllinen turisti, välttää seuramatkoja, mennä paikkoihin joihin muut eivät matkusta ja järjestää kaiken itse, vaikka siihen on saattanut tuhraantua monta päivää. Vaikka olen tehnyt kaiken oikein, olen päätynyt kohteisiin, jotka kuhisevat turisteja. Nyt luotan mielelläni matkojen ammattimaisiin järjestäjiin. Ainakin välillä.

Seuramatkojen järjestäjätkin vetoavat kuluttajan haluun olla yksilöllinen. Olen joskus matkustanut aitoutensa säilyttäneeseen kalastajakylään. Paikka on paljastunut tiukkaan rakennetuksi alueeksi, jossa ei ole juuri muuta rakennuskantaa kuin hotellit.

Nykyään kaikki tuttuni yöpyvät hotellien sijaan yksityisissä majoituksissa ja vuokraavat talon Toscanasta. Ne talot on oikeasti rakennettu tai remontoitu turisteja varten. Täytyy myöntää, että valitsen mielelläni majoitukseksi yksityisen asunnon hotellin sijaan. Olen nähnyt riittävästi hotelleja ja syönyt aamiaisia runsaista buffet-pöydistä.

Monesti turisti kokee jonkinlaista häpeää oleillessaan aidossa ympäristössä alkuperäisten asukkaiden joukossa heitä ihmettelemässä. Turisti on todellakin ylpeä vasta kotona kertoessaan muille yksilöllisestä matkastaan.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Citylinnut

Entisellä työkaverillani on galleria Lönnrotinkadulla. Miehen hiukset ovat harmaantuneet, muuten hän näyttää tismalleen samalta kuin 15 vuotta sitten. On todella epäreilua, että miehet vanhenevat niin tyylikkäästi.

Galleristi tarjosi meille kuohuviiniä (mukana oli toinenkin entinen työkaveri). Olen kovin altis kuplivan juoman vaikutuksille.Onneksi Samuli Alosen citylinnut ovat painavia, joten ne jäivät tepastelemaan gallerian ikkunalaudalle. Kävimme läpi kaikenlaisia vuosien takaisia asioita.

Mietin kuulemaani vielä yöllä siskon perheen vierashuoneessa.

Harmaan villatakkini vyön pää ui paluumatkalla Pendolinon vessanpöntössä. Yritin pestä vyötä vessan hanan alla, jolloin tumma märkä alue laajeni entisestään. Solmin vyön päät taakse rusetille ja kävelin paikalleni tyylikkäästi sivuttain selkä seinään päin käännettynä. Istuin onneksi paikalla yksi.

Matkustaminen muuttaa ihmistä ja kastelee villatakin vyön. On vaikea saada päänsä resonoimaan taas turvalliseen arkiseen tapaan.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Matkatavarat

Teen lähtöä Helsinkiin, jossa tapaan entisen työkaverin, käyn taidegalleriassa ja kyläilen siskon luona. Palaan huomenna.

Olen pakannut mukaani kukkaron, kännykän, hammasharjan, deodorantin, meikkejä, alushousut, kynän, muistikirjan  ja Mika Waltarin "Neljä päivänlaskua".

Kun entinen mieheni lähti aikoinaan Helsinkiin viikonlopuksi, hänellä otti vain hammasharjan povitaskuunsa.  Minulla on siis runsaasti kannettavaa.

Mitä vähemmän tavaraa, sitä vapaampi matkalainen.



perjantai 21. marraskuuta 2014

Newtonin laki

Vähemmän onnekkaat kanssakulkijat pummaavat rahaa erilaisilla ymmärrettävillä syillä. Bussilipun hinnasta sattuu puuttumaan euro tai maitolitran hankintahinnasta 50 senttiä.

Kirjastolla minua lähestyi keski-ikäinen, risupartainen, hieman epäsiisti ja pikkuisen alkoholilta tuoksahtava mies.

"Anna 30 senttiä, ottaisin kopion Newtonin laista"

Mies ojensi minua kohti vihkosta, johon oli painettu joitain matemaattisia kaavoja.Yhtälöistä toiseen kulki vinoja mustia nuolia.

Piti googlata Newtonin laki, joita onkin yllättäen kolme kappaletta. Lait palautuivat mieleeni. Tunsin syvää kunnioitusta herra Newtonia kohtaan.

Newtonin I laki: Kappale jatkaa tasaista suoraviivaista liikettä vakionopeudella tai pysyy levossa, jos siihen ei vaikuta ulkoisia voimia.

Newtonin II laki: Kappaleeseen vaikuttavien voimien summa antaa kappaleelle kiihtyvyyden siten että

$ ΣF = ma $

missä m = kappaleen massa ja a = kiihtyvyys

Newtonin III laki:  Jos kappaleeseen vaikuttaa toinen kappale jollain voimalla, niin samanaikaisesti kappaleen täytyy vaikuttaa toiseen kappaleeseen yhtä suurella, mutta suunnaltaan vastakkaisella voimalla.

Pikaisella vilkaisulla miehen vihkosessa saattoi olla Newtonin II laki.  Saattoi olla olemattakin.

-------------------------------------------------------------------------------

Julkaisen luvattomasti runon tälle viikonlopulle. En tee sitä ilkeydellä, en aio varastaa, enkä yritä saada tästä taloudellista hyötyä. Haluan levittää iloa ympärilleni, nyt kun en satu olemaan pahalla päällä. Joten ottakaa hyvä tuuleni vastaan. Katsokaa läpi sormien sitä seikkaa, että rikon tekijänoikeuslakia.

Jos sinulla on aikaa rupatella
lukea kirjoja
Jos sinulla on aikaa lukea
kävellä vuorilla, aavikolla ja valtamerissä
Jos sinulla on aikaa kävellä
hoilata lauluja ja tanssia
Jos sinulla on aikaa tanssia
istu hiljaa paikoillasi senkin Huoleton Onnekas Idiootti


(Nanao Sakaki, Syödään tähtiä, valitut runot, suomentanut Tero Tähtinen, Savukeidas 2011)

torstai 20. marraskuuta 2014

Ostan, olen olemassa

Tapasin aamulla kirjaston kahvilassa erään lääkefirman edustajan. Tapaaminen liittyi yhdistyksemme asioihin. Nainen maksoi kahvini (1.90 e), joten oli kyse korruptiosta. En ollut nähnyt edustajaa koskaan aiemmin (olimme kommunikoineet sähköpostilla), joten mietin miten tunnistan hänet. Ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia, ei olisi ollut vaikka kahvila olisi ollut täynnä. Nainen kantoi läppärilaukkua ja hienoa merkkikäsilaukkua (aika kookasta). Hän oli pukeutunut mustiin saappaisiin, mustaan ulsteriin ja kaulassa roikkui Burberry- tyyppinen kaulaliina. Naisen hiukset olivat tyylikkäästi leikatut. Meikki näytti maltilliselta. Hän olisi yhtä hyvin voinut sovittaa kaulaansa työnantajan logon.

Päivitin asian heti facebookiin ja pohdin onko ammattini helposti pääteltävissä jostain ulkoisesta seikasta. Ei kuulemma ole. Näytänkö akateemiselta? Akateeminen on jotain valjua, mautonta ja tuoksutonta. Naislääkärin pitää sulautua seinään. Tämän totuuden sanoi kokenut naisprofessori.

Päätös olla ostamatta uusia vaatteita kokonaiseen vuoteen on lievästi kriisiytynyt. Tunnen polttelevan ostamistarpeen. Sillä ei ole mitään tekemistä todellisen tarpeen kanssa. Olisin ollut iloinen vaikka mistä lapsityövoimalla värkätystä halvasta rievusta, kunhan se olisi vaan ollut uusi.

Koska teki niin kamalasti mieli ostaa jotain, ostin kirkasvalolampun. Sehän ei ole vaate. Paistattelin aamiaisella keinoaurinkoni kelmeässä valossa. 

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Joogaa ja valokuvia

Tampereen taidemuseossa on esillä valokuvia "Jaettu todellisuus"- kutsunäyttelyssä. Minulla sattui olemaan lahjakortti kyseiseen museoon, joten käväisin siellä.  Kutsutut viisi kuvaajaa asuvat Lähi-Idässä, josta ei juuri positiivista kuvastoa näe. Nytkin sota oli läsnä monissa kuvissa. Mieleeni jäivät jostain syystä varsinkin Gohar Dashtin ja Laila Essaydin kuvat.

Dashtin valokuvissa on lavastettu autiomaahan erilaisia kummallisia asioita, kuten ihmisiä jonottamassa matkalaukkuineen. Mitään jonottamisen arvoista ei lähistöllä näy, vain hiekkaa, kiviä ja kituvaa heinää. Muitakin arkisia tapahtumia on siirretty keskelle ei mitään, välillä rauhallisesti puuhailevan pariskunnan takana näkyy panssarivaunuja ja sotilaita aseineen.

Essaydin kuvissa naiset ovat silmiä ja otsaa lukuun ottamatta peitettyjä, vaatteita, kasvoja ja taustaa pitkin kulkevat kalligrafiset kuviot.

Aamun kundaliinijoogassa kysyin ohjaajalta, miksi hänellä on meitä ohjatessaan yllään valkoiset vaatteet. Hiuksetkin on peitetty valkoisella liinalla. Valkoiseen väriin pukeutuminen kuuluu kuulemma opettajalle ja väri tuo jotenkin paremmin esille ihmisen auran tai jotain sinnepäin. Siksiköhän lääkäritkin pukeutuvat valkoiseen? Kävin vuosia sitten eroseminaarissa. Eräs nainen sanoi minulle, että minulla on voimakas aura. Olin otettu aurastani. Nainen joutui sittemmin hoitoon psyykkisten ongelmien vuoksi.

Hoidimme ja virkistimme tällä kertaa mm. munasarjoja. Vähän pelottaa mitä tapahtuu.

Nostin enkelikorteista Relationship-kortin. Siinä todettiin viisaasti, että rakkaussuhde itseen pitää olla kunnossa ennenkuin muuta kannattaa suunnitella.

Sanoin opettajalle, että minulla on hyvin tieteellinen maailmankatsomus. Tuntui reilulta kertoa asia hänelle.

Yllä on Gohar Dashtin valokuva.

tiistai 18. marraskuuta 2014

"Asiantuntija"

Olen miettinyt miksi tiedotusvälineet käyttävät usein lääketieteellisinä asiantuntijoina ihmisiä, joilla ei tuota asiantuntemusta ole.

Katsoin Ylen Areenalta dokumentin asiantuntijoista ja tajusin, että kuka tahansa voi nimetä itsensä asiantuntijaksi. Kaikki ihmiset ovat vähintään ravitsemusasiantuntijoita! Mitä varmempi mielipide sen parempi. Moni tutkija on epävarman oloinen. Tieteellisissä artikkeleissa ollaan hyvin varovaisia johtopäätöksissä. Usein asiantuntija toteuttaa samaa periaatetta puheissaan.  Kuka sellaista sönkkäämistä kuuntelee?

Suomalaisista lääkäreistä suurin osa noudattaa hoitosuosituksia. Kuitenkin niiden muutaman eri mieltä olevan ääni kuuluu kauas. Ohjelmasta, jossa keskustelee kaksi samaa mieltä olevaa henkilöä, puuttuu dramatiikka. Siksi on etsittävä asiantuntija, joka on eri mieltä. Nämä henkilöt toimivat harvoin julkisessa terveydenhuollossa ja suostuvat julkisuuteen erittäin mielellään, sillä heidän ansionsakin on usein siitä kiinni.

Ohjelma, jossa kaksi riitelevää lääkäriä ja toimittaja laitetaan istumaan studioon, on halpa tehdä. Siitä huolimatta se saa usein paljon katsojia.

En ole Kiminkisen fani. Ehkä siitä huolimatta tarvitsisimme lisää Kiminkisiä. Ilmeisesti moni luottaa siihen mitä hän sanoo.

Olen ottanut influenssarokotteen joka vuosi. Mielestäni terveydenhuoltoalalla ei saisi työskennellä epidemia-aikana ilman suojaimia, ellei rokotetta ota. Ainakin jos potilaiden infektiopuolustuskyky on heikentynyt. Vaikka sanoin tämän mielipiteenä, niin siitä on myös tieteellinen näyttö.

Tällaista mietin tänään. Vaikka ei tarvitsisi, kun satun olemaan vuorotteluvapaalla.



maanantai 17. marraskuuta 2014

Joululahjatoiveita

Nuori tuttuni haki harjoittelupaikkaa. Koska hakemuksia tuli niin runsaasti, lähetettiin osalle hakijoista lisätehtäviä, joiden perusteella  haastateltavat valitaan. Yhdessä valinnaisessa tehtävässä kysyttiin, miten Stockmann voitasiin pelastaa. Harjoittelupaikka ei liittynyt millään tavoin tavarataloon.

Minäkin haluaisin pelastaa Stockmannin. Mitä väliä tavaratalolla sitten on? Voidaanhan tiloihin laittaa vaikka kirpputoreja tai yökerhoja. Tarkoitan nyt lähinnä Helsingin Stockmannia, joka on ollut ensimmäinen kokemukseni tavaratalosta: hyviä tuoksuja, peilejä, kirkkaita valoja, myyjiä, joiden rinnukseen on kiinnitetty eri maiden lippuja osoittamaan heidän kielitaitoaan, paljon kauniita tavaroita, joita on ollut ihana katsella ja joista on voinut vain haaveilla. Hulluja päiviä olen kartellut.

Mitä olisi Pariisi ilman Galeries Lafayettea, Lontoo ilman Harrodsia tai Berliini ilman KaDeWea?

Anna Kortelainen on kirjoittanut naisista ja tavarataloista kirjassaan Päivä naisten paratiisissa. Tavaratalot ovat olleet ensimmäisiä kaupunkimaisia tiloja, joissa kunnialliset naiset ovat saaneet käyskennellä keskenään ilman pelkoa siitä, että miehet käyvät häiriköimään. Miehet eivät ole muutenkaan tavarataloissa oikein kotonaan. Minua säälittävät aviomiehet, jotka joutuvat seisoskelemaan sovituskoppien läheisyydessä voidakseen vastata vaimon kysymykseen "Näyttääkö mun takapuoli isolta näissä farkuissa?".

Stockmann julkaisi 93 vuotta sitten joululahjalistoja, joissa naisille oli tarjolla aivan ihania tuotteita kuten

Kölnin vettä
Silmisaippuoita
Ihojauhetta
Ihojauhehuiskuja
Kynsitahnaa
Kynsivettä
Pesuveden miedonnusvettä
Niskapeilejä
Neulakirjasia
Kintaita
Esiliinoja
Laajahuiveja
Pompadoureja
Puuhkia
Kirjoitusneuvoja
Limikelippaita
Kuivaa spriitä
Hiihtopleksuja

Nuorille miehille ja pojille:

Pitkäpalloja
Huonevoimisteluvälineitä
Hockey-luistimia
Partasaippuoita
Alunakiveä
Briljantiiniä
Vierailukenkiä
Joustosuisia patiineja
Solkipatiineja
Patentti-raheja
Teelasinjalustimia
Kääntöpääveitsiä
Paperossilippaita
Matkakapineita

Haluaisin joululahjaksi kirjoitusneuvoja, pompadoureja, limikelippaita ja pullollisen kuivaa spriitä. Tuskin niitä saan, sillä lopetimme aikuisten joululahjojen antamisen jo muutama vuosi sitten. Se on kieltämättä vähentänyt jouluun liittyvää stressiä, mutta laimentanut joulun tunnelmaa.

Minä luopio lähden ensimmäistä kertaa pois Suomesta joulun ajaksi. Matkustan yksin. Nuori tuttavani lupasi lahjoa minua teleskooppivarrella,  joka helpottaa selfie-kuvien ottamista.

Herää kysymyksiä: Mitä ovat pompadourit? Miten sprii voi olla kuivaa? Millä pesuvettä miedonnetaan? Joustosuiset patiinit? Limikkeet? Mitä ovat matkakapineet? Olisiko minun syytä ottaa niitä mukaan matkalle?

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Huijari!

Eilisessä Hesarissa Hanneriina Moisseinen sanoo ”Enhän minä oikeasti osaa tehdä elokuvia” . Naisen animaatio Syntymäpäivä on lehden mukaan viime aikojen hienoimpia suomalaisia lyhytelokuvia.

Samassa lehdessä siteerataan näyttelijä Elina Knihtilän haastattelua siitä miltä tuntui aloittaa näyttelijätyön professorina ”Tunsin seisovani heikoilla jäillä ja että kohta jäät rusahtavat ja kaikki tajuavat, että tuo ei ymmärrä mistään mitään”.

Minäkin pelkään välillä, että ihmiset huomaavat, miten tyhmä oikeasti olen. Siinä ei todellakaan auta se, että olen väitellyt tohtoriksi. Se vain pahentaa tilannetta. Väitöskirjan valmistumisen täytyy johtua siitä, että olen laittautunut kimppaan niin fiksujen ihmisten kanssa.  Ehkä kaikki ovatkin jo huomanneet tyhmyyteni, mutta vaikenevat kohteliaasti.

No tämä asia ei ole niin kovin akuutti näin vuorotteluvapaalla. Tuli vain mieleeni, että en ole tavannut yhtään miestä, joka kärsisi tällaisesta huijarisyndroomasta. Tai ainakaan he eivät puhu asiasta julkisesti.

Kerttu nukkuu sohvalla niin sievästi. Se on vetänyt tassut alleen. Pää roikkuu vähän sohvan ulkopuolella. Se ei pode huijarisyndroomaa. Kerttu on täydellisen tyytyväinen itseensä.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Elokuva x 2



Olen käynyt kahtena perättäisenä iltana Finnkinon elokuvateatterissa. Ennen molempia elokuvia esitettiin tismalleen samat mainokset. Yhdessä pitkässä mainoksessa esiintyy nuoripari ja vauva. Mainoksen vitsi on se, että vanhemmat intoilevat ja kuvaavat kolajuomatölkkejä, samalla kun vauva tekee kaikenlaista ikätasonsa ylittävää, kävelee ja soittaa sähkökitaraa. Tavallaan mainos on julma: vanhemmat eivät huomaa lastaan vaan kolajuoman, joka sisältää hieman vähemmän sokeria kuin aiemmat. Ilman moralisointia, mainos on todella ärsyttävä. Toivottavasti minun ei tarvitse enää nähdä sitä. Minussa mainos menee muutenkin hukkaan, sillä en juo limsaa.

Juuri kun alkoi epäilyttää, ettei elokuvaa aiotakaan esittää, vaan ainoastaan mainoksia ja toisten elokuvien trailereita, käynnistyi lännenelokuva, The Homesman. Aamulehti antoi elokuvalle peräti viisi tähteä, joka on ehdottomasti liikaa. Elokuva ei ollut täydellinen. Hesari oli realistisempi arvioimalla filmin kolmen tähden arvoiseksi. Tämän päivän Hesari kirjoittaa The Homesmanin ohjaajasta laajasti.

Elokuvassa kelmi, George Briggs (Tommy Lee Jones, joka on myös ohjannut elokuvan) yritetään hirttää. Vahva nainen, joka hoitaa yksin maatilaa, Mary Bee Cuddy (Hilary Swank) pelastaa miehen. Mies joutuu korvaamaan teon naiselle ja he lähtevät viemään kolmea psyykkisesti sairastunutta naista kohti itää ja sivistystä. Kyse ei ole mistään ”Pieni talo preerialla” tarinasta. Kun elokuvassa näytetään takaumia naisten kovasta elämästä, on pakko välillä sulkea silmänsä. Epäuskottavinta tarinassa on  miten Mary Bee Cuddylle käy (en kerro, jos joku vaikka haluaa nähdä). Parasta ovat hienot näyttelijät.

Toinen näkemäni elokuva, ruotsalaisen Anna Odellin Luokkajuhla, oli todella erilainen. Luokkajuhlassa sekoitetaan modernisti faktaa ja fiktiota. Koulukiusattu Odell ei saanut jostain syystä kutsua luokkajuhliin, joten hän teki juhlista elokuvan, jossa on itse mukana. Kun juhlissa pidetään hauskaa ja hehkutetaan luokan yhteishenkeä, hän tuo esille oman näkemyksensä menneisyydestä. Anna Odell näyttelee elokuvassa itseään, mutta hänen luokkatovereitaan esittävät näyttelijät. Elokuvaa seuraa ”dokumenttiosuus”, jossa ohjaaja yrittää tavoittaa luokkakavereitaan katsomaan elokuvaa ja keskustelemaan siitä, ja jotkut heistä tulevatkin. Kyse on kuitenkin edelleen näyttelijöistä.

Pidin elokuvasta tosi paljon. Rakenne oli kiinnostava ja katsojan päätä sekoittava. On hienoa, että Anna Odell on voinut taiteen kautta käsitellä traumaansa ja samalla auttaa muita tekemään saman.

Voiko enää olla kahta toisistaan kauempana olevaa elokuvaa: Hollywood- tähden ohjaama eeppinen lännenelokuva ja pienimuotoinen ruotsalainen moderni ”dokumentaarinen” filmi.  Eipä juuri.

Molemmissa elokuvissa pääosaa esittää ohjaaja, toinen on karismaattinen, toinen jopa aran ja ujon oloinen, silti rohkea. Mieleen tulevat stereotypiat, joissa miehet tekevät isoja teoksia ja naiset nyhräävät pieniä ruikuttavia juttuja.

Viihdyin paremmin Anna Odellin elokuvan parissa, mutta tapaisin mieluummin Tommy Lee Jonesin. Jos siis voisin valita. Reaalimaailmassa en voi tavata kumpaakaan. Ehkä teen elokuvan, jossa tapaan Tommy Lee Jonesin, jota näyttelee Antti Litja.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Kirja

Palasin viime yönä Helsingistä Paunun bussilla. Maksoin matkasta kaksi euroa. Juuri kun vaivuin kevyeen horrokseen, kuului bussin ämyreistä veret seisauttavalla volyymilla VALKEAKOSKI!

Olen päättänyt käynnistää projektin sivistääkseni itseäni kirjallisesti. Vuosia sitten Helsingin sanomat kysyi tärkeiltä kulttuuri-ihmisiltä merkittävintä suomalaista kaunokirjallista teosta. Haastattelun ehdoton ykkönen oli Volter Kilven ”Alastalon salissa”. Kirja ei ole niitä nopealukuisimpia, joten on painatettu T-paitoja, joiden rinnuksissa lukee ylpeästi ”Olen lukenut Alastalon salissa”.

Ostin kirjan pokkariversion. Kirja on pientä pränttiä. Siinä on nelisensataa sivua. Kun vielä mainitaan, että kirjailija on käyttänyt tajunnanvirtatekniikkaa, alkaa pelottaa. Teos alkaa esiluvulla, jossa käyskennellään hautausmaalla, eikä se varsinaisesti tempaa mukaansa. Tunnen kaksi ihmistä, jotka ovat kyseisen romaanin lukeneet, ja siitä suuresti nauttineet.

Olen päättänyt lukea kirjan, vaikka siihen menisi vuosi. Ei kai tehtävä voi olla mahdoton.

Varsinainen ensimmäinen luku käynnistyy näin:

Kaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun päästelivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä jättökuntoon. Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin. 

-----------------------------------------------------------------------------

Hurraa Pajtim Statovci ja "Kissani Jugoslavia"! Hyvä kirja.

torstai 13. marraskuuta 2014

Suomalainen mies näyttää tuhkakupilta

Mark Levengood sanoi haastattelussaan, että suomalainen mies näyttää tuhkakupilta. Hän tarkoitti miesten tapaa pukeutua harmaaseen pukuun. Mark Leevengoodin mukaan suomalainen mies on komea, alasti. Hän sanoi myös, että pitää pukeutua niin, ettei pukeutumistaan ja itseään tarvitse ajatella vaan voi keskittyä muihin ja omaan sanomaansa. Mies oli menossa kirjamessuille pukeutuneena  räätälin ompelemaan vaaleaan pukuun.

Suomalaisen naisen pukeutuminen sain Levengoodilta paremman arvion.

Olen lähdössä Helsinkiin, eikä minun tarvitse ajatella teenkö vaikutuksen johonkuhun. Aion kuitenkin pukeutua vihreään mekkoon. Käyn elokuvissa ja mahdollisesti jossain museossa ja menen kirjoituskurssille, palaan illalla.

Sain luettua Donna Tarttin Tiklin.  Romaanissa on yli 800 sivua. Kädet väsyivät teosta kannatellessa. En keksi kirjasta uutta sanottavaa. Erinomainen romaani, jossa kaikella ja kaikilla on merkityksensä. Kirja alkaa sananmukaisesti räjähtäen, viivyttelee välillä monta sataa sivua ja lopussa toimii kuin rikosromaani. Liikutaan NewYorkissa, Las Vegasissa ja Amsterdamissa. Kaikki paikkakunnat tuntuvat tosilta.

Miten paljon sattuma vaikuttaa ihmisen elämään.

Kirjailija kirjoitaa paljon taiteesta ja vanhoista huonekaluista, aidoista ja väärennetyistä.

Donna Tartt kirjoitti Tikliä kymmenen vuotta ja kirjassa edetään ajassa saman verran. Kirjailijan mukana kulkee mielellään. Kirjan jälkeen on vaikea valita luettavaa,

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Joogaa ja lääkkeitä

Hesarissa mainittiin, että Intiassa on valittu joogaministeri. Onnea Shripad Yesso Nalk! Sama ministeri vastaa myös muista vaihtoehtoisista hoidoista, jotka ovat maassa suosittuja.

Eilisessä joogassa teimme pitkän meditaation. Oikea jalkateräni puutui ja jouduin välillä ojentelemaan koipiani. Meditaation ensimmäisessä osassa painoimme vasemman kätemme rintakehäämme vasten. Sen jälkeen viskasimme oikealla kädellä huolemme olkapään yli. Huolia oli ainakin sata kourallista, joten käsi meni maitohapoille. Seuraavassa osiossa asetimme molemmat kädet eteemme, ja heitimme peukalolla ja keskisormella luunappeja ilmaan.  Samaan aikaan toistimme mantraa har, har, har, har. Viimeisessä osassa levitimme kätemme suorana sivuilemme ja toimme ne vartalon edessä ristiin, vuorotellen toinen yläraaja ylempänä ja toinen alempana. Tämä meditaatio otti niin koville, että oli pakko välillä huilata. Meditaatio tuli tehdä silmät suljettuna, mutta kurkistin varovaisesti silmäluomieni raosta, ja huomasin, että joku muukin lepäili.

Meditoiminen ei ole oikein auennut minulle. Olen aina luullut, että se on hiljaista ja staattista toimintaa. Nyt minulle on selvinnyt, että siihen voi liittyä tälläistä fyysistä aktiviteettia, laulua ja jopa viheltämistä. En tiedä mitkä sen vaikutukset ovat. Voiko mistään harjoituksesta saada tuloksia, jos ei tiedä mitä ne voisivat olla?

Tästä tulee tilkkutäkki, mutta ei haittaa, kai. Eilisessä Hesarissa kirjoitettiin lääkäriasemasta, jossa oli tehtailtu reseptejä lääkkeiden päihdekäyttäjille. Lehdessä mainittiin, että kyse oli masennuslääkkeistä kuten Diapam ja Tenox. Mistä lähtien bentsodiatsepiinit ovat olleet masennuslääkkeitä? Luulisi maallikonkin tietävän, että kyse on rauhottavasta lääkkeestä ja nukahtamislääkkeestä.

Olen kerran saanut Kelalta kirjeen kirjoitettuani vahvahkoa särkylääkettän potilaalle, joka oli hakenut tietämättäni samaa rohtoa seitsemältätoista eri lääkäriltä. Minulle ei tullut mieleenikään, että hän saattaisi olla lääkeaineen väärinkäyttäjä. On lähdettävä siitä, että potilas puhuu totta, muuten työ käy hankalaksi.

Jokaisella meillä on heikko kohtamme, ehkä useitakin. Minun (fyysisesti) heikoin kohtani on nenä. Akilleen kantapääni onkin nenä. Se on sinänsä suora ja oikealla paikallaan keskellä kasvoja. Nenäni on usein tukossa ja vuotaa. Flunssassa saan infernaalisen nuhan, en koskaan yski. Olen nenäliinojen suurkuluttaja. Ostan aina ison perhepakkauksen, silti nenäliinat ovat aina lopussa, ja joudun siirtymään vessapaperiin.

On kovin epämiellyttävää yrittää nukkua kun ilma ei kulje sierainten läpi. Kokeilin illalla jopa sarvikuonohuuhtelua. Tungin kannun nokan toiseen sieraimeeni, jolloin tunsin kammottavaa  painetta. Pitkän odottelun jälkeen toisesta sieraimesta tipahti pienen pieni vesipisara.Vaihdoin luonnonmukaisen hoidon kovaan lääkehoitoon ja nielaisin Duact-kapselin.


tiistai 11. marraskuuta 2014

Teen haudutuksen kandidaatti

Kaikkiin juomiin voi suhtautua intohimoisesti, teehenkin. Kissanmaan teekaupassa Tampereella järjestetään "teekursseja",  jollaisella kävimme kirjoitusystävien kanssa. Jostain syystä oikeat lahjakkaat kirjoittajat juovat litratolkulla teetä. Minä sen sijaan nautin kahvista. Saattaa johtua siitäkin, että olen ennen koulutusta keittänyt teen päin persiitä. Teelaatuna olen suosinut sitä murua, joka teeplantaasien lattialta lakaistaan ja pakataan teepusseihin.

Teetä on monenlaista: keltaista, valkoista, vihreää ja mustaa. Vihreän ja mustan väliltä löytyy vielä välimuotoja. Tee on maailman eniten käytetty juoma. On olemassa myös Puer-teetä, jota myydään epäilyttävän näköisinä ruskeina kakkuina. Kilo vuosikertateetä voi kalleimmillaan maksaa henkilöauton verran.

Näin keität litran vihreää teetä. Tamperelainen vesijohtovesi on kuollutta vettä. Pullovesi on vielä pahempaa. Hae Lempäälästä lähdevettä. Keitä litra vettä kiehuvaksi ja ota jollain keinoin kaksi desiä vettä pois. Älä polta itseäsi. Kaada kaksi desiä kylmää vettä tilalle. Älä missään nimessä kasta  teepussia veteen tai pakota teetä sellaiseen sihtilusikkaan, sillä silloin se on piloilla. Teen pitää saada uida vapaana sieluna isossa sihdissä. Aseta sihti teekannuun, annostele 6 teemittaa vihreää teetä ja kaada edellä mainittu 80 asteinen vesi päälle. Laita sekunttikello tikittämään. Voit kerran varovasti nostaa sihtiä ylös ja alas. Älä missään nimessä puristele teetä, sillä siitä se loukkaantuu. Ota teesihti kannusta, kun on kulunut tasan kaksi minuuttia.

Nauti tee ohuesta porsiliinista valmistetusta laakeasta kupista, älä Beatles-mukista kuten minä.

Älä lannistu jos teestä tulee kaikesta huolimatta kitkerää, sillä Kiinassa teenkeittoa opetellaan yliopistossa kahden vuoden ajan. Vasta silloin voi sanoa osaavansa hauduttaa kelvollista teetä.

Kuvassa valurautainen teekannu, jonka ostin teekaupasta.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Kaupungin tuho

Heräsin todella pahalla tuulella. Niin äkäisenä, että kun suihkuvaahtopullo putosi lattialle, niin luettelin kaikki tietämäni kirosanat. Kissan naukuna särähti korvaani kuin iskuporan ääni. Jos lähellä olisi ollut joku ihminen, niin olisin haukkunut hänet. Onneksi ei ollut.

Olen täynnä vaarallista mihinkään kohdistumatonta raivoa. Odotan vain, että löydän sopivan kohteen vihalleni.

Ei se ärtymys tästä johtunut, tosin ei se mielialaani myöskään nostanut: havaitsin aamulla, että pakastimeni ovi ei sulkeudu kunnolla. Mustikat, mansikat ja suppilovahverot lymysivät keskellä alppimaisemaa. Pakastin lie pakko sulattaa, ettei sähkölasku vie minua perikatoon.

Aamujumpan jälkeen käväisin Stockmannilla. Keskustasta ei enää löydy eläinkauppoja. Ostin kissanhiekkaa (ruokakaupoista ei saa hyvää hiekkaa). Tunsin itseni toisen luokan kansalaiseksi verkkareissani ja lenkkareissani. Mietin sopivaa vertausta: sovin remontoituun valoisaan liikehuoneistoon yhtä hyvin kuin Päätalon Koillismaa-sarja Antti Nylenin kirjahyllyyn.

Myyjättäret tuoksuivat hajuvesiltä, heidän hiuksensa oli kiinnitetty hiuslakalla liikkumattomiksi kypäriksi, he nojailivat myyntitiskeihin ja katselivat virheettömiä kynsiään. Potentiaalisia asiakkaita ei näkynyt.

Minua huolestuttaa Stockmannin tila. Kohta kaupungit ovat autioita: kaikki ostetaan netistä tai kymmenien kilometrien päähän rakennetuista ostoskeskuksista.

Pelastakaamme Stockmann, Anttila ja Sokos!

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Hyvää isänpäivää!

Emäntä haki mittanauhan ja kietaisi kiepiksi matolle. Katsoi minua odottavasti. Kävelin mittanauhan muodostaman ympyrän keskelle ja mietin, että kauanko tässä olisi istuttava. Emäntä otti kännykkäkameralla kuvan. Kuva on huonolaatuinen. Ei viitsi edes hakea kunnon kameraa. Ei se kyllä osaa kuvatakaan. Pitäisi ottaa selfie, jotta luonnonkauneuteni pääsisi oikeuksiinsa.

Kuuntelin, kun emäntä keskusteli ystävänsä kanssa. Ensin he aina haukkuivat jonkun, jonka jälkeen  alkoivat vakuutella, kuinka hyvä ihminen tämä juuri kritisoitu tyyppi kuitenkin on. Ikäänkuin se haukkuminen sillä pyyhkiytyisi pois. Minä sanon aina kaiken rehdisti päin naamaa.

Vaadin paljon itseltäni, muilta ja ruokatarjoilultani.

Soittaisi nyt isälleen. Se on kuitenkin kännykkä kädessä odottanut soittoa jo pari tuntia. Oma isäni ei ole pitänyt yhteyttä. Ei ole väliksikään.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Muuttolaatikoita

Kollega väitteli eilen. Vastaväittäjänä toimi emerita professori (olen oppinut että eläkeläisprofessorista käytetään tuota nimitystä, kun kyseessä on nainen). Vastaväittäjä oli kovin lempeä ja tilaisuus viihdyttävä. Klassikoksi muodostunee professorin toteamus "Se on aika harva tässäkin salissa, jonka suoli olis aina mmmmm, niinkuin Strömsössä."

Karonkan jatkoilla oli höveli alkoholitarjoilu ja kävimme vielä eräässä tamperelaisessa tanssiravintolassa. Se oli täysin turha liike. Aamulla kaikki oli muuten asiallisesti, mutta löysin hienon hopeisen kaulakoruni kylpyhuoneen altaasta.

Osallistuin tänä aamuna erittäin tehokkaasti järjestettyyn muuttoon. Huonekalut oli kiedottu tuorekelmuun. Huoneet näyttivät lopulta kookkaan jääkaapin sisustalta, joissa säilytettiin ruoantähteiden sijaan huonekaluja ja muuta tilpehööriä, jota ihmiselle ehtii tähän ikään mennessä kertyä. Muuttolaatikoihin oli teipattu sijoitteluohjeet: makuuhuone 1, makuuhuone 2, keittiö ja olohuone. Ehdotimme, että lattiaan olisi voinut vielä liimata teipillä ulko-ovelta nuolet kyseisiin huoneisiin. Rivakkaa muuttoporukkaa oli niin paljon, että kaikki sujui erinomaisen joutuisasti. Yleensähän mukana on muutama ihmettelijä, joka odottaa mahdollista oluttarjoilua. Kun tavarat oli saatu sisälle, söimme perhepizzaa ja joimme kokista. Erinomainen valinta tälle päivälle.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Viihdettä

Sorruin  viihdepakettiin, johon kuuluu 24 (muistaakseni) televisiokanavaa, nopeampi nettiyhteys kuin nyt ja mahdollisuus katsoa televisiota kaikilla mahdollisilla vempeleillä mikroaaltouunia myöten. Maksaa saman kuin tämänhetkinen puolta hitaampi netti. Vuoden saa nauttia tällä hinnalla, mutta sitten nousee kympillä. On kyse kahden vuoden rekisteröidystä parisuhteesta. Nainen lohdutti, ettei niin kauan tarvitse lusia.

- Kyllä teille sitä ennen soitetaan ja taas tarjotaan jotain enemmän ja halvemmalla. 

 En osaa edes kuvitella mitä kaikkea tulen lopulta saamaan.

-Voitte antaa tunnussanat jollekin muulle jos teillä ei ole älypuhelinta, mikroaaltouunia, läppäriä tai astianpesukonetta.
 - Minulla on kaikki vempaimet, sanoin hieman loukkaantuneena.

Aina luullaan, ettei keski-ikäinen nainen seuraa aikaansa.

Minua on turha enää houkutella mihinkään. Jos joku sattuu kysymään niin vastaan

 -En voi poistua kotoani, sillä minulla on 24 televisiokanavaa ja 30 tuntia talletettua ohjelmaa katsomatta!

torstai 6. marraskuuta 2014

Rentouttavia harrastuksia

Kollega väittelee huomenna. Olen saanut kutsun  karonkan jatkoille. Sovittelin vanhaa iltapukuani, joka mahtui ilokseni päälleni. Pyörähdellessäni peilin edessä huomasin selässäni kummalliset pussit. Näytti siltä kuin minulle olisi kasvanut kyttyrä. Yritin peitellä tilannetta erilaisilla huiveilla, kunnes huomasin pukeneeni leningin väärinpäin.

Sain eilen kodinhoitokohtauksen. Luin marttojen sivulta pyykinpesukoneen puhdistuksesta, johon suositeltiin käytettäväksi sitruunahappoa. Ostin 100g kyseistä tuotetta apteekista, annostelin sen koneeseen ja pyöritin koneen 90 asteen ohjelmalla. Osan, johon pesuaine kaadetaan, voi näköjään irrottaa koneesta. Pesin lokerot pulloharjalla ja tunsin voimakasta tyydytystä puhtaasta koneesta. Käytin tyhjää pesukonetta vielä pesuaineen kanssa. Tyhjänä lingotessaan se ei sanonut tsunami, tsunami, kuten sillä on yleensä tapana. Tyhjä kone lie kevyempi pyörittää kuin täysi.  Kävin illalla moneen otteeseen katsomassa ja haistelemassa puhdasta kodinkonetta.

Olen vienyt vanhat lääkkeet apteekkiin, kahdet kengät suutariin, pessyt hellan tauksen ja kahvinkeittimen (marttojen ohjeilla tietysti).

Mitä ei ihminen tekisi, ettei tarvitsisi kirjoittaa. Claes Andersson kirjoittaa kirjassaan "Luova mieli", kuinka hänen oli pakko lähteä etsimään kaupoista punaista pannumyssyä kesken kirjoitusprojektin . Käsikirjoituksessani on tällä hetkellä sata liuskaa. Sanoja on vain 20 405.  Väillä kirjoittaminen on hauskaa, välillä ei. Niinä vähemmän hauskoina hetkinä alkaa pohtia projektin järjellisyyttä. Varsinkin kun kyse on harrastuksesta. Harrastuksien kuuluisi kai rentouttaa.



keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Arvon mekin ansaitsemme

Seurasin eilen hetken ajan tapetointia. Olen tottunut siihen, että tapetoidessa riidellään ja kiroillaan. Nyt ei kiroiltu. Kun tapetin kuvioissa tuli häikkää, sanoi toinen tapetoija PERjantai. Tapa johtunee siitä, että nainen työskentelee päiväkodissa. Mietin muita päiväkotiin sopivia kirosanoja, joita voisivat olla JUMALanpalvelus, SAATAvat ja VIntti.

Ihailen Juha Hurmetta. Mihin ihailu sitten perustuu? En erityisemmin pitänyt hänen romaaneistaan Puupää ja Volvo Amazon. Näin eilen miehen viimeisimmän näytelmän Maailmankaikkeus. Minusta se oli osin löysä tekele.

Varmaankin Jaakko Juteini (1781-1855) ansaitsee näytelmänsä, sillä hän oli tasa-arvoisine ajatuksineen aikaansa edellä. Hänen kirjojaan poltettiin viranomaisten määräyksellä. Mies joutui itse sytyttämään kirjarovion. Juteini lopetti teologian opiskelun omatunnon syistä. Vieläkin pitää paikkansa se, että ne jotka ovat näyttävästi uskovaisia, ovat teoissaan ja sanoissaan kauimpana Jeesuksen ideologiasta. Juteini tunnettaneen parhaiten kirjoittamastaan laulusta "Arvon mekin ansaitsemme".

Näytelmässä on neljä näyttelijää, jotka kaikki esittävät Jaakko Juteinia ja monia muita. Yksi heistä esittää sydäntä. Alussa lauletaan paskasta ja kusesta, joita tuotamme. Näyttämö pysyy kiusallisen pitkään pimeänä. Näytelmässä esitetään myös vitsejä ja sananlaskuja. Sekavaa. Jotenkin näytelmä ei koskettanut.

Ihailen edelleen Juha Hurmetta, joka on viisas ja omia teitään kulkeva mies, jos moinen kliseinen sanonta sallitaan. Kävin ensimmäistä kertaa Teatteri Telakan salissa, joka oli oikein oivallinen. En kylläkään ymmärrä, miksi ovi aukaistiin niin myöhään ja saliin piti jonottaa. Sekava jono tukki tien ravintola Telakan vessoihin.

tiistai 4. marraskuuta 2014

All work and no play

Nykyisin on tapana keksiä syksyn ja talven kuukausille joku teema. Jostain syystä kesälle ei teemoja tarvita. Tammikuu on tipaton ja lokakuu lihaton. Kaikkein ikävimpinä aikoina pitää vielä tinkiä jostakin. Tipaton heinäkuu on epärealistinen ajatus.

Marraskuussa kasvatetaan viikset (Movember) tai kirjoitetaan 50 000 sanan romaani (Nanowrimo). En aio osallistua kumpaankaan, en kasvata viiksiä enkä kirjoita huonoa romaania kuukaudessa. Minulla menee siihen vuosia, joka on tietysti vielä säälittävämpää. Voi kustannustoimittajaraukkoja, kun marraskuun saavutukset tavoittavat heidät joulukuussa.

Kävin eilen KAVI:n sarjassa katsomassa Stanley Kubrickin elokuvan Hohto (Shining). Näin sen edellisen kerran 1986. En muistanut muuta kuin Jack Nicholsonin mielipuolisen virneen, kun hän yrittää tulla kirveen avulla kylpyhuoneen oven läpi. Filmi oli rätisevä ja rakeinen, mutta paikoin vaikuttava. Jack Nicholsonin roolityö järkensä menenettävänä kirjailija Jack Torrancena on paikoitellen kestänyt huonosti aikaa  ja aiheutti välillä tahatonta naureskelua.

Elokuvan juoppo kirjailija pestautuu talonmieheksi syrjäiseen hotelliin, joka suljetaan talven ajaksi. Mukaan tulevat vaimo ja poika. Pojalla on yliluonnollisia kykyjä. Jack menettää eristyneessä hotellissa järkensä. Vaimo ymmärtää tilanteen, kun löytää miehensä romaanikäsikirjoituksen, johon on kirjoitettu sivukaupalla yhtä ainoaa lausetta "All work and no play makes Jack a dull boy". Siinä on varmasti vähintään 50 000 sanaa.

Katsoin elokuvan edellisen kerran 27.4.1986. Seraavana aamuna syntyi poikani. Istuin keinutuolissa ja minua supisteli, joka toi elokuvaan ihan oman säväyksensä. Voi olla, että jotain jäi silloin näkemättäkin.

Tähän perään Heikki Salon laululyriikkaa marraskuuhun

Ohi syyskuun
läpi repaleisen lokakuun
kaipuun kaljakori kilisee
yli taivaan
päivät niinkuin varisparvi
raahautuu
mua vaivaa
ikävistä ikävin
milloin beibi palaat takaisin
etkö tiedä
voi yksinäisen miehen viedä marraskuu

maanantai 3. marraskuuta 2014

Kurkkuni on kipeä

Vierailin eilen kirjoittajaystävän uudessa kodissa, vieraassa kaupunginosassa. Kirjoitin osoitteen puhelimen karttaohjelmaan ja polkaisin matkaan. Välillä pysähdyin ja tarkastin että sininen pampula (minä) liikkui kohti punaista palloa (määränpää). Jostain syystä sininen pallo alkoi vieriä epätoivottuun suuntaan. Tarvittavan korjausliikkeen hahmottaminen oli yllättävän hankalaa. Ehdin perille viisitoista minuuttia myöhässä.

Joimme vaaleanpunaista kuohuviiniä. Päätimme alkaa kirjoittaa kahviloissa joulukuussa, kun oikea julkaissut kirjailija aloittaa virkavapaansa. Moni tekee nykyään töitä kahviloissa, minä en ole vielä oikein kehdannut. Muistan vielä nuoruuden Valion baarin, jossa juotiin henkilökunnan armosta vähillä rahoilla kitkerää kahvia. Kahvikupin tyhjennyttyä meitä alettiin tuijottaa ulos. Lisäaikaa sai uudella kahvikupillisella.

Puin eilistä pyöräilyä varten jalkaani vettä pitävät mustat lenkkihousut, jotka jostain syystä imevät kissankarvoja. Ei tarvitse kuin kävellä asunnon läpi, istua nojatuoleissa ja sohvalla, niin kissankarvat siirtyvät housukankaan pinnalle.  Housuja voisi mainostaa vähän kuin robotti-imuria. Kun vielä keksisin miten kissankarvat saa irti housukankaasta. Toisaalta nehän lämmittävät näin syksykylmillä.

Olenkin odotellut hetkeä, jolloin en keksi muuta kirjoitettavaa kuin uneni. Heräsin kesken painajaisen, jossa minun piti hoitaa vaikeasti sairasta potilasta, jonka taudista en ymmärtänyt mitään. Ihmisraukan sisäelimet näkyivät kyljessä ammottavan aukon läpi. Kollega neuvoi minua. Hänelle reikä potilaan kyljessä tuntui olevan arkipäivää. Työpäivän päätyttyä astuin huojentuneena bussiin, jossa kauhukseni istui tuo sama omituisesti ja vakavasti sairas ihminen. Hänelle tuli tietysti matkan aikana jotain hankaluutta. Etsittiin lääkäriä. Yritin raukkamaisesti karata bussista. Herätessäni kurkkuni ja pääni olivat kipeät. Hain keittiön kaapista Burana-tabletin. Tein arviota kunnostani, palasin peiton alle ja jätin jumpan väliin. 


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Muutto

Kävin eilen auttamassa hiljattain eronnutta ystävääni pakkaamisessa. M muuttaa omakotitalosta kerrostalokolmioon. Kaikki tavara ei millään mahdu seuraavaan asuntoon, varsinkin kun M ja hänen entinen miehensä ovat kovia keräilemään kaikenlaista. M oli jo hävittänyt sekalaista tavaraa kuten Maon puheita, jotka olivat aikoinaan jotenkin päätyneet kirjahyllyyn. Muutenkin pakkaaminen oli jo hyvässä vaiheessa.

En ole varma oliko minusta paljonkaan apua. Käärin Neuvostoliitosta hankittua teeastiastoa pehmeään muoviin. Sokeri oli jähmettynyt  kovaksi paakuksi kauniiseen astiaan, jota koristivat oranssit kukat. Samaan laatikkoon asettelin hellästi äidin perintönä tulleen sinivalkoisen sievän kahviastiaston.

Opiskeluaikana kaverini poikaystävä pakkasi kaikki tavaransa muuttoa varten mustiin jätesäkkeihin, astiatkin. Sirpaleet tuovat onnea.

Muistan oman muuttoni Jyväskylän seudulta Kuopioon. T:n veli oli hommannut halvan muuttoauton (myöhemmin ilmeni, ettei autolla olisi edes saanut ajaa). T ja minä olimme ensimmäistä kertaa lähdössä eri teille. Kannoimme autoa odotellessamme naapurin kanssa huonekalut ulos. Muuttoauto oli hajonnut matkalla. Alkoi sataa. Peittelimme huonekaluja muovilla. Kannoimme lopulta huonekalut uuteen asuntoon kerrostalon neljänteen kerrokseen keskellä yötä.

Vuosia myöhemmin T muutti lopullisesti. Hän otti mukaansa vain stereot ja levyt. Yhtenä päivänä töistä tullessani parisängyn toinen puolisko oli hävinnyt. Päiväpeitto valui T:n nukkumalla puolella surullisesti pitkin lattiaa. Muistelin eilen näkyä ja minua nauratti. Ei huvittanut silloin. Moni sanoo eronneensa ystävänä. Me emme totisesti eronneet sovussa. Tapasin T:n sattumalta lokakuussa 2008. Emme hyökänneet toistemme kurkkuun ja alkaneet huutaa vaan keskustelimme leppoisan sivistyneesti.