Hauskaa iltaa

Tapasin ystäväpariskunnan kahvila-aamiaisella puoli yhdeksältä. Heräsin puoli seitsemältä ja mieleni teki juoda kahvia, mutta enhän tietenkään voinut, kun aamiainen oli tulossa. Kävin sen sijaan uimahallissa, jossa oli ihanan rauhallista. Ei metelöiviä koululaisia, ei pärskiviä kroolaajia, vain pari rauhallisesti vettä polkevaa vesijuoksijaa ja vesijumppa. 

Kastauduin kylmäaltaassa, joka on pieni ja jatkuvasti varattu. Joillakin on tapana viettää siellä aikaansa loputtomasti. Hauska sana tuo kastautua.

Matkalla kahvilaan näin naisen ajavan polkupyörällä vetäen perässään Oras Tynkkysen vaalimainosta. Vasemmistoliiton vaalimökki oli avoinna ja sen edessä pari miestä ryysti kahvia. 

Viime viikolla elokuvateatterissa, ennen elokuvaa, hampurilaismainosten väleissä, näytettiin Persujen vaalimainoksia, lyhyitä, ytimekkäitä ja typeriä. 

Turkin parlamentti on näköjään hyväksynyt Suomen Nato-jäsenyyden. Hyvä teidänkin tietää. Moni varmaan seuraa asiaa nimenomaan minun blogistani.

Sokoksella myydään nyt kaikenlaista alennushintaan. Ostin tiettyä (parasta) merkkiä olevat rintaliivit ja alushousut halvalla. Mustat, melko ohuet pitsiset hepeneet. Kassanainen sanoi rutiininomaisesti "Hauskaa iltaa" ja meni sen jälkeen hämilleen. Mummoni käytti tässä iässä laamapaitaa ja lahkeellisia beigejä pöksyjä (hauska sana tämäkin)..

Kuuntelin Pentti Saaritsan (80 v.) runoja Kivessä. Erkki Saarela lausui, Monna Kamu lauloi ja Eero Ojanen säesti. 

Saaritsa julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Pakenevat merkit 1965 ja viimeisimmän Julkiset salasanat 2014 (mainio nimi). Saaritsa on suomentanut paljon kaunokirjallisuutta, mm. Pablo Nerudan runoja. Joku varmaan tietää nämä(kin) jutut paremmin kuin Wikipedia. Suap oikasta.

Täytyy myöntää, etten saanut kiinni näistä uusimmista runoista, enkä oikein Ojasen sävellyksistäkään. Pyydän anteeksi nihkeyttäni. 

Muistelin Erkki Saarelaa esittämässä Dario Fon monologia Mysterio Buffo, joka oli kerrassaan mahtava.

Aamu

Olen pukeutunut urheiluvaatteisiin ja kohta lähden kahlaamaan lumisia jalkakäytäviä Nääs-hallille, kuntosaliryhmään. Liikunta on hyvä mielialalääke. Vaikka menisin kuntosalille kuinka alakuloisena tai äkäisenä, niin palaan kotiin rallatellen. Rallattelen onneksi vain sisäisesti. Voi tietysti ihmetellä miksi käyn siellä vain kerran viikossa.

Eilen illalla puskin läpi nilkkoihin ulottuvan lumen ja silmät sumentavan lumisateen. Kävelen usein Näsijärven rantaa. Näin pari pyöräilijääkin. Alkuun kävely tuntui järjettömältä puuhalta, mutta jossain puolen kilometrin kohdalla siitä tuli automaattista ja meditatiivista. 

Aamuyöstä aura-autot jyristivät kuin tankit konsanaan ja häiritsivät herkkää untani. 

Kariston kesän ja syksyn kirjakatalogi julkaistiin eilen. Lastenkirjaa Kuura ja karkaileva isomummo nimitettiin lempeän humoristiseksi. Odotan innolla Marja Siiran kuvituksen valmistumista. 

Pirkkalaiskirjailijoiden jäsenet voivat hakea mahdollisuutta atelejeekritiikkiin, käsikirjoituksen lukija saa palkkion (ei kovin suurta), kirjoittajalle se on ilmainen. Mietin uskaltaisinko antaa keskeneräisen kässärini jonkun tuntemattoman luettavaksi (voi se olla tuttukin, joka voi olla vielä pahempaa). Entäpä jos joku älykäs ja herkkä runoilija lukisi sen ja saisi pysyviä vammoja. Ateljeekritiikkiin pääseminen ei ole itsestään selvää, ja siinä yritetään löytää jokaiselle tekstille sopiva lukija.  

SDP:n Ilmari Nurminen jakoi hallissa kahvilippuja. Hänen eteensä rakentui pitkä eläkeläisten jono. Entä jos olisi saanut vielä ämpärin? Jono olisi varmasti yltänyt Keskustorille saakka. 

Kävin äänestämässä Metso-kirjastossa, mutta en Nurmista, enkä hänen puoluettaan vaan Vihreitä. Ehdokkaan valinnan tein siinä jonottaessani. Näin yllättävän paljon nuoria äänestäjiä. Join vaalikahvit Cafe Metsossa.

Romanttinen suhde

En ole vieläkään päättänyt ketä äänestäisin. Ensin mietin taktikointia, mutta nyt olen päätynyt siihen, että äänestän itselleni sopivaa ehdokasta ilman sen kummempaa laskelmointia. Pitäisi päättää ketä. 

Keskustorin ohi kulkiessa kiiluvasilmäiset puolueaktiivit käyvät kimppuuni lippusineen. Olen sanonut, että olen jo päätökseni tehnyt, vaikka en olekaan. Vihreät ovat kaikkein innokkaimpia. Olenhan tämmöinen kaupunkilainen viherpiipertäjä. 

Löysin kirjaston vaihtohyllystä (siitä, jonne ihmiset voivat jättää omia tarpeettomiksi käyneitä kirjojaan ja toiset niitä hakea) kolme mahtavaa uutuuskirjaa. Teen niitä löytöjä jatkuvasti. Pidän tätä merkkinä siitä, että paperikirja kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan. Tai ehkä siitä tulee vähän samanlainen fanituote kuin LP-levystä. Minusta se on kamalan surullista. 

Juuri kukaan ei puhu enää kirjan lukemisesta vaan kuuntelemisesta ja siitä, että Jukka Pitkänen on paras lukija. Luin Suomen kuvalehdestä, Pitkänen lukee äänikirjat omassa kellarissaan. Ensimmäinen kymmenen minuuttia ovat kuulemma vaikeimmat, sitten alkaakin sujua. Pitkänen itse nauttii vanhanaikaisesti paperikirjoista. 

Sanotaan, että on ihan sama luetaanko vai kuunnellaanko kirjoja, pääasia, että tekstistä nautitaan jollakin tavalla. Pitäisi kysyä joltain neurologilta, mutta arvelen kuuntelemiseen ja lukemiseen ainakin osittain käytettävän eri aivoalueita. Toisaalta sama lukeeko puhelimen näytöltä vai käänteleekö kirjan sivuja. Lukupiirissäkin kirjaa valitessa ratkaisee, onko se saatavilla ruotsalaisesta lukuaikapalvelusta.

Nyt kun toisen asteen opinnot ovat ilmaisia (hyvä sinänsä), ei koulukirjoja osteta kirjakaupasta. Kohta ei enää ole kirjakauppoja vaan lahjatavarakauppoja, joissa on tarjolla, tuoksukynttilöiden lisäksi, muutama urheilijan kirjoittama runomuotoinen self help -opas. Jos vaikka tarvitsee ostaa joululahja anopille tai ylioppilaslahja naapurin lapselle.  

Haluan edelleen lukea kirjoja, enkä ota lukuaikapalvelua, vaikka niitä kuinka tyrkytetään. Olen kyllä kokeillut, mutta ei ollut minun juttuni. Minulla on romanttinen suhde perinteiseen kirjaan. 

P.S. En tällä kertaa kirjoittanut kirjailijoiden palkkioista. En jaksa. 

God, sex and king

Neulon villapaitaa hahtuvaisesta kevyestä, melko paksusta villalangasta. Ohjeessa sanottiin, että malli sopii hyvin aloittelijoille (sitä en myönnä olevani). Paita neulotaan kaulusresorista aloittaen ja kohti paidan helmaa edeten. Jotta paidasta saadaan istuva, neulotaan sen takayläosaan lyhennettyjä kerroksia.

Olen purkanut työn jo pari kertaa, katsonut sen jälkeen erilaisia opetusvideoita ja neulonut taas. Nyt arvelen kaiken olevan suunnilleen kohdallaan. 

Neuloessani huutelin saatanoita siihen malliin, että Kerttukin pelästyi ja kiipesi sohvan selkänojalle tarkkailemaan siirrynkö kohta saatanoista veritekoihin. Sanotaan, että neulominen on meditatiivista puuhaa. 

Nykyään väitetään, ettei mistään saa puhua tai kirjoittaa. Kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmaa, jossa haastateltiin Kai Ekholmia, joka on tutkinut sensuuria. Kirjallista tekstiä on aina siistitty ja siistitään edelleen, mutta onko se sensuuria?

Sanaa käytetään kuulemma väärin, sillä varsinainen sensuuri perustuu lakiin. Se, että vanhoista kirjoista siivotaan N-sanoja, ei ole sensuuria vaan kaupallista editointia. N-sanat eivät enää mene kaupaksi vaan inhottavat monia lukijoita. Jo Kalevalaa siistittiin.

Jos oikein muistan, Ekholm mainitsi, että sensuurin kolme tärkeää sanaa ovat god, sex and king. Niistä kannattaa kirjoittaa harkiten.

Kirjallisuus puhututtaa somessa tänäänkin (minun kuplassani kirjallisuustuuli puhaltaa jatkuvasti yli 21 metriä sekunnissa). Nyt sitten riidellään siitä, että kuka saa tekstiään julki ja millä avuilla. Ja toisaalta, mitä kriitikko saa sanoa.

Jos minunkin Tarot-pläjäykseni olisivat saaneet tuhansia tykkäyksiä niiden alle kymmenen sijaan, olisin tuota pikaa kuvitellut olevani runoilija. Ehkä joku olisi tarjonnut kustannussopimustakin. 

Koska en ole mediaseksikäs, enkä influenssori, niin nythän voin sanoa, että kustannussopimukset ovat tulleet kirjallisista ansioista. Joku kyllä väitti, että ne todelliset kirjalliset helmet jäävät julkaisematta. Miettikääpä sitä.

Puhun niin totta kuin osaan

Ostin eilen lipun Työviksen Eino Salmelaisen näyttämölle Jeanne d'Arcin housut -näytelmään.  Jos lipun käy ostamassa esityspäivänä teatterin lipputoimistosta, saa kirjailijaliiton kortilla alennusta. Tämänkin näytelmän oli sattumoisin ohjannut Linda Wallgren kuten hiljattain näkemäni Red Nose Companyn Aleksis Kiven. 

Näytelmä oli humoristinen, poliittinen ja feministinen ja siinä käsiteltiin 1400-luvulla roviolla poltetun Jeanne d'Arcin elämää sekä kahden Annelin, Auer ja Jäätteenmäki, kohtaloa. Housut liittyvät siihen, ettei nainen saanut Jeannen elinaikana pukeutua pitkiin housuihin. Jeanne d'Arc julistettiin myöhemmin pyhimykseksi. Hän ei itse saanut nähdä tätä uranousua.

Jeanne d'Arcin housut oli karnevalistinen ja ehkä vähän liiankin runsas (henkilöitä oli edellä mainittujen lisäksi Paavo Lipposesta ja Sanna Marinista Tytti Yli-Viikariin). Jännä yksityiskohta oli poliisin peitetehtävässä esiintynyt Anneli Auerin miesystävä Seppo. 

Välillä nopeatempoiset repliikit tahtoivat peittyä hälinään, mutta ei se minua suuremmin häirinnyt. Näytelmän jälkeen kuulin erään katsojan sanovan, että teatteri on multimodaalinen taidemuoto, googlasin sanan tänä aamuna ja huomasin sitä käytettävän lähinnä verkkosisällöistä, joissa tarjotaan materiaalia kaikille aisteille.

Olin jo osittain unohtanut Jäätteenmäki-tapauksen, jossa pääministeri (Jäätteenmäen ura päämisterinä kesti 69 päivää) vuosi salaisia papereita, jotka hän sai presidentin neuvonantajalta Martti Manniselta. Papereissa oli Paavo Lipposen ja George W Bushin keskusteluja koskien Suomen liittymistä Yhdysvaltain johtamaan koalitioon Irakin sodassa (Wikipedia...).  En ehkä vieläkään ihan ymmärrä mistä Jäätteenmäkeä syytettiin, ilmeisesti valehtelusta. Luotan siihen, että joku besserwisser-lukija oikaisee minua tässäkin asiassa.

Esityksessä saunottiin paljon, joka taitaa olla pelkästään suomalaiseen politiikkaan liittyvä harrastus.

Moni asia jäi minulta varmaan huomaamatta, sellaista tykitystä esitys välillä oli. Näytelmän alkupuolella mietin mitä ruokaa tänään sunnuntaina valmistaisin, mutta unohdin ruoka-asiat melko pian.

Näytelmä muuten päättyi mainioon musiikkipläjäykseen. Petra Poutasen musiikki oli muutenkin olennainen osa näytelmää. 

Nyt siteeraan Jäätteenmäkeä "Puhun niin totta kuin osaan". Tämän otan ihan arkikäyttöön. 

Kuva Kari Sunnari/ Tampereen työväenteatteri

Uimahalliajatuksia

Seisoskelen nykyään uimahallin kylmävesialtaan ylimmällä rappusella niin, että vesi ulottuu nilkkoihini. Kylmä tekee hyvää plantaarifaskiitilleni. 

Saanko valittaa? Valitan joka tapauksessa. En pidä siitä, että ihmiset käyttävät puhelimiaan uimahallin pukuhuoneessa. Mistä minä tiedän, kuvaavatko he kuumaa videota minusta riisumassa pitkiä urheilukalsareita vai selailevat Instagramia.

Uimahallin saunassa vasemmalla puolellani istui nainen, joka halusi avautua minulle jostakin asiasta. Hän puhui niin hiljaisella äänellä, ettei puheen sisältöä erottanut kiukaan sihinässä, muovisandaalien läpsynässä ja naisten arkihuolihuokauksien huminassa. Sanoin, etten kuule, mutta hän jatkoi juttuaan entisellä volyymilla. Nyökyttelin kohteliaasti. Hän saattoi sanoa vaikka, että onpa hyvä, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja oli nyt iloinen löytäessään hengenheimolaisen. Saattoi hän puhua tulevista vaaleistakin, tomaattien hinnasta ja hyvästä kasvovoiteesta.

Hiljainen puhe on hyvä, mutta rasittava tapa saada huomiota, sillä kuulijan on pakko keskittyä puhujaan intensiivisesti. 

Olen lukenut kirjaa nimeltä Säkeilyvaara (WSOY 2016), siinä kirjailijat kirjoittavat valitsemistaan (?) runoista. Ei liian akateemisesti vaan junttiystävällisesti. Valitut runotkaan eivät ole suurimmaksi osaksi kovin kokeilevaa laatua. Mietin, että kuinkahan monta kappaletta tätä kirjaa on myyty. Kirja on näköjään kohdistettu lukupiiriläisille. Avasin pehmeäkantista teosta kuin tiukkakantista purkkia ja se vaurioitui hiukkasen.  En aio kertoa vaurioitumisesta kirjaston tädeille. Tämä kirja vei minut muutaman ennestään minulle tuntemattoman runoilijan pariin, joka on aina virkistävää.  

Ei muuta tänään. Aurinko paistaa häiritsevästi ja on ryhdyttävä oikeisiin kirjoituspuuhiin.

Teatteria Lahdessa

Lahden kaupunginteatteri valmistui 1983 ja se on palkittu Vuoden betonirakenne -palkinnolla. Se on myös äänestetty Lahden rumimmaksi rakennukseksi (kyllä kaupungista rumempiakin löytyy). Jostain syystä pidän näistä betonipytingeistä ja minusta ainakin hienoimmat niistä pitäisi säästää. 

Rakennus metalliosineen viittaa Lahden radiomastoihin ja sen on suunnitellut arkkitehtitoimisto Pekka Salminen. Sisustusarkkitehti Yrjö Kukkapuro on suunnitellut kalusteet. Vuosien mittaan teatterin sisustusta on muutettu, mutta Kukkapuron tuolit löytyvät edelleen teatterin lämpiöstä.

Lahden teatterissa on kolme näyttämöä: Juhani (653 paikkaa), Eero (250-290 paikkaa) ja Aino (81 paikkaa). Istuimme Eero-näyttämön katsomossa, jonka toiseksi ylimmältä riviltä oli harvinaisen hyvä näkyvyys näyttämölle. "Istutte siellä kuin kaksisataa oravaa", näyttelijä totesi meitä katsottuaan. 

Kävimme katsomassa kiertue-esityksen, Red Nose Companyn näytelmän Aleksis Kivi. Näytelmä käy läpi Aleksis Kiven elämän ja tuotannon. Näyttelijöitä on kaksi: Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen, jotka ovat ohjanneet Aleksis Kiven yhdessä nuoren lahjakkaan Linda Wallgrenin kanssa. Mukana ovat myös muusikot: harmonikkaa soittaa Niko Kumpuvaara ja jousisoittimia Avanti!-yhtye.

Näytelmä on viihdyttävä, sivistävä ja liikuttava. Esitys sai Hesarin arvostelijalta viisi tähteä ja jos minun tähdityksilläni on väliä, niin antaisin 5/5 tähteä. Red Nose Company kiertää Suomea Aleksis Kiven kanssa. Haluaisin niiden, jotka eivät Aleksis Kivestä piittaa, näkevän tämän esityksen ja niille taas, jotka rakastavat kansalliskirjailijaamme, tämä on suorastaan pakollinen. 

Vasama ja Ruuskanen tekevät kovan työn, sillä he ovat lavalla koko esityksen ajan ja tekevät kaikki mies- ja naisroolit, kiipeilevät vaarallisen näköisesti lavasteissa, laulavat ja tanssivat. 

Kiitos Red Nose Company!

Kuva: Red Nose Company, Tero Ahonen

Lahti

Jos mietit minne matkustaa, niin eikö Lahti olekin ihan ykkössijalla? Lahdesta tulevat mieleen hiihto, Salpausselän kisat, mäkihyppytornit sekä Hartwallin limsatehdas ja panimo. Muistattehan Lahden sinisen. Kaupunkiin rakennettiin 1920-luvulla 150 metriset radiomastot, joita nykyisin valaistaan iltaisin.

Jos et ole kiinnostunut mäkihypystä etkä oluesta, niin Lahdessa voi vierailla Lahden visuaalisten taiteiden museossa Malvassa, joka on rakennettu vanhaan panimoon.  Museossa liikkuminen on vähän kiemuraista. Ovet avautuvat modernisti pääsylipun QR-koodia vilauttamalla. 

Malvassa on tällä hetkellä esillä kahden suomalaisen naistaiteilijan näyttelyt,valokuvia ja muotoilua.

Nanna Suden maalaukset vuosilta 2020-2022 ovat ihanan värikkäitä. Maallikkona sanoisin, että taiteilijalla on hyvä värisilmä. Maalauksissa voi nähdä voimakkaita tunteita ja paksulla öljyvärillä sutattuja kukkia. Näyttelyssä saattoi katsoa pienen dokumentin, jossa Nanna Susi piirsi kukkasia vaaleansinisiin kertakäyttöhanskoihin puetuin kätösin. Käytti hän maalaamiseen sivellintäkin. Työt ovat kookkaita ja niitä mainitaan väkeviksi. 

Marjatta Tapiola oli maalannut uusia tulkintoja nuoruuden töistään. Opiskelin sen verran, että tiedän 80-luvun maalausten edustavan uusekspressionismiä. Vanhat maalaukset olivat niin voimakkaita, että minusta uudet tulkinnat jäivät niiden varjoon. Tapiola on ehdottomasti suosikkini.

Esillä oli myös Lahdesta valmistuneen Sergei Pavlovin mustavalkoisia valokuvia. Muotokuvia. Instagram-aikana on hätkähdyttävää nähdä kuvia tavallisista ihmisistä rasvaluomineen ja roikkuvine nahkoineen. 

Klaus Haapaniemi (tunnettu ainakin Taika-astioistaan) oli rakennellut sellaisia hienoja telttoja, esillä oli muutama luksusaamutakin näköinen verme ja seinälle heijastuvia vähän kaleidoskooppimaisia liikkuvia kuvia. Kai tätä osastoa voisi kutsua maagiseksi. 

Malvassa oli kiva ravintola ja kahvila, sekä mainio museokauppa, josta ostin korvakorut ja Frida Kahlo-sormikkaat. Odotan kevättä, jolloin voin pukeutua Frida Kahlo-sormikkaisiin rukkasten sijaan.

Jatkan vielä huomenna Lahdesta, jos suinkin jaksan.

Kuura ja karkaileva isomummo tulee lokakuussa

Nyt saanee tulevan lastenkirjan kansikuvan julkaista blogissa, sillä löysin sen ihan vaan googlaamalla. 

Ihanan kansikuvan on tehnyt Marja Siira, joka myös kuvittaa kirjan. Minusta Siiran suunnittelema ja piirtämä kansi on kirjan hengen mukainen. 

Kuura ja karkaileva isomummo -teoksen julkaisupäivä on 12. lokakuuta. Esittelytekstissä lukee, että kirja on tarkoitettu lapsille seitsemästä vuodesta ylöspäin. Itse näkisin tämän kirjan niin, että isovanhempi lukisi sitä lapsenlapselleen ja nauttisi itsekin lukemastaan. Sukupolvet kohtaisivat.

Palkittu ja rakastettu lastenkirjailija Timo Parvela on sanonut: "Lastenkirjallisuus on maailman tärkeintä kirjallisuutta. Jos lastenkirjallisuus lakkautettaisiin tänään, alkaisi kaiken kirjallisuuden lähtölaskenta samalla hetkellä."

Voin kertoa kirjan synnystä sen verran, ettei sen kirjoittaminen poikennut aikuisille kirjoittamisesta.

Lastenkirjat eivät saa huomiota, ellei kirjoittaja ole julkkis (samoin on käymässä muullekin kaunokirjallisuudelle). En ole julkkis, mutta kerjään tässä huomiota Kuuralle ja karkailevalle isomummolle. Pitkään minulla on ollut sellainen olo, että kirjan julkaisu peruuntuu jollain kierolla tavalla. Nyt melkein jo uskon, että se toteutuu (meinasi ihan unohtua, että kirjan kustantaa Karisto). 

Palkitsemisjärjestelmä

Heräsin tänä aamuna ajatukseen, etten ole mitenkään erityinen. Elokuvassa minulle annettaisiin ystävän rooli. Kukaan järkevä tyyppi ei pistäisi minua castingissa päärooliin. Luultavammin olisin hassu, mutta vähän traaginen naapurin täti. 

Kävin P:n kanssa kuuntelemassa Anna Järvistä Olympia-salissa. Artisti alkoi laulaa siinä vaiheessa, kun elimistöni vaati iltapesulle ja nukkumaan menoa.

Kun Anna Järvinen lauloi ruotsiksi, ruotsin kieli kuulosti maailman kauneimmalta kieleltä. 

Olen juuri lukenut Jem Calderin esikoiskirjan Palkitsemisjärjestelmä (kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff ja kustantanut Kosmos). Kirjastolaitos on luokitellut sen novellikokoelmaksi, mutta ehkä se voisi olla myös episodinomainen romaani. Palkitsemisjärjestelmän päähekilöt Julia ja Nick ovat joskus seurustelleet ja molempien elämä on vähän jumiutunut opiskelujen loputtua. 

Kirjan kansikuvassa näkyy sama kuvio, jota olen tuijottanut moneen kertaan, kun olen odottanut jonkun ohjelman tai kuvan latautuvan tietokoneen näytölle. Kannen alareunaa koristaa kolme emojia. 

Keskustelimme ennen keikkaa P:n kanssa älypuhelimista (P on luopunut omastaan ja käyttää vanhanaikaista matkapuhelinta, ajatella, että joskus puhuttiin matkapuhelimista). Ulkona liikkuessani kokeilen toistuvasti kännykkää takin kankaan läpi kuin se olisi joku turvaeläin. Kahvilassa nostan sen kahvikuppini viereen pöydälle. Niin rakas se on.

Olen miettinyt paljon somen ja älypuhelinten vaikutusta elämäämme ja niin on Jem Calderkin. Tässä pari poimintaa kirjasta: 

Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kenenkään ei tarvitse ajatella omia ajatuksiaan, jos ei huvita. Teknologia on avannut maailmaan uusia väyliä, joiden kautta kuluttaja saa milloin tahansa välitöntä ja aineetonta helpotusta, joka vie ajatukset muualle.

Sosiaalisen median alustat ovat kerta kaikkiaan korvanneet ne elämän osa-alueet, joita ne aluksi näyttivät vain kuvaavan. 

Joskus vielä tuntui siltä, että blogista sai huomattavasti nopeampia palkintoja verrattuna muuhun kirjoittamiseen. Nyt blogi tuntuu tosi hitaalta tavalta saada huomiota verrattuna vaikkapa Instaan.  Onkohan mahdollista kehittää vielä nopeampia järjestelmiä, joiden jälkeen Insta tuntuisi tosi hitaalta alustalta?

Seuraa minua

Lainaan omaa Insta-päivitystäni:

 

Tympivätkö toisten kauniit matkakuvat?

Riemulliset illalliset suuressa ystäväjoukossa?

Ihanat sukujuhlat?

Kaupallinen materiaali?

Kadehditko muiden loihtimia aterioita?

Epäuskottavan ihanaa parisuhdetta?

Oletko saanut tarpeeksesi poliittisesti tiedostavasta materiaalista?

Jos vastaat yhteenkin kohtaan kyllä, niin suosittelen seuraamaan minua.

En tarjoa mitään, mitä voisit kahdehtia!

Olen vanha ja minulla on kipeät kantapäät. 

Jotta ehtisin kirjoittaa

Siirsin yhden torstaisen menon kymmenestä kahteentoista. Nyt ehtisin kirjoittaa heti aamusta. 

Olen imuroinut, laittanut hiuksiani, juonut kahdet aamukahvit, ottanut Viaplayn nähdäkseni Munkkivuori-sarjan (S ylisti sitä lukupiirissä) ja katsonut kaksi osaa Frasieria, nostanut Tarot-kortin, lukenut kortin tulkinnan kirjastosta lainaamastani oppaasta ja neulonut villasukkaa. En ole kirjoittanut. 

Olen vaihtanut paitapuseroa kolme kertaa. Elän tällä hetkellä paitapuserokautta. Tätä on edeltänyt vuosien mekkokausi. Olen myös yhdistänyt molemmat kaudet ja käytän paitamekkoja. 

Aurinko heijastuu vastapäisen kerrostalon ylimpien kerrosten ikkunoista. Kohta on lähdettävä. 

Minulla on ollut parin viikon ajan plantaarifaskiitiin viittaavia oireita. Se on äärimmäisen tavallinen vaaraton, mutta v-mäinen vaiva, kantapäät tuntuvat kävellessä kipeiltä, varsinkin aamuisin. 

Katsoin plantaarifaskiitin hoitoon liittyviä videoita. Pidin eniten jumppaliikkeestä, joissa varpaat asetellaan rullalle kääritylle pyyhkeelle ja noustaan varpaille. Saatoin tehdä sitä jopa liikaa. 

Kieritin jumppakeppiä vuorotellen molempien jalkapohjieni alla. Se ei tuntunut ollenkaan kivalta. Saatan hankkia uudet pohjalliset (olen hankkinut jo yhdet).

Saa nähdä kumpi voittaa, minä vai plantaarifaskiitti.