torstai 31. maaliskuuta 2016

Hautaustoimistot

Tampereen länsipuolen kauppahuoneistot tyhjenevät toinen toisensa jälkeen. Jäljelle jäävät hautaustoimistot. Hautaustoimistobisnes on riskitöntä, sillä kaikkien on lopulta kuoltava vaikka kuinka hikoilisi salilla, odottaisi vihreän valon syttymistä ja söisi goji-marjoja ja rasvatonta maitorahkaa. Oletteko kuulleet konkurssiin menneestä hautausurakoitsijasta?

Kaikki haluavat kukkakauppiaiksi, vaikka tammiarkkujen kauppaaminen olisi tuottoisampaa.

Haluaisin perustaa kivan kirjakaupan, jossa ihmiset voisivat istua nojatuoleissa, juoda kahvia ja lueskella. Ei kuulosta kovinkaan tuottoisalta. Kirjakaupan perustaminen on nykyaikana yhtä järkevää kuin videovuokraamon avaaminen. Vielä joitakin vuosia sitten videovuokraamoja ilmaantui joka kadunkulmaan. Vaikuttaa myös siltä, että kynsistudioiden kyllästysaste on saavutettu, sillä niitä puhkeaa enää harvoin tyhjiin liiketiloihin.

Olin kokouksessa, jossa mietittiin syksyn meeting-ohjelmaa. Erikoistuvien lääkäreiden edustaja ehdotti luentoa työssä jaksamisesta, työnohjauksesta sekä siitä miten alkoholisteihin pitäisi suhtautua. Ajatuksena oli, että heillekin pitäisi löytyä empatiaa. Uskon nuorisoon!

Kävin Metsossa tarkastamassa mille korkeudelle romaanini kaunokirjallisuuden joukossa asettuu sitten kun se julkaistaan. Kirja osuu onneksi sopivasti silmien korkeudelle, joten ei tarvitse nousta varpailleen tai kyykistyä vetääkseen teoksen hyllystä ja lainatakseen sen. Tarkastelin tyrkylle asetettuja kirjoja, enkä havainnut kustantajani tuotteita missään. Olen asiasta hyvin huolissani. Onneksi kirjastoon on lyhyt matka, joten voin sitten joskus ohi kulkiessani siirrellä kirjaani näkyvämmälle paikalle.


keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Suffragetit

Naisasialiitto unioni järjestää eri paikkakunnilla ilmaisnäytöksiä elokuvasta Suffragette. Järjestön nimi kuulostaa vanhahtavalta: mieleen tulevat hassut vanhatpiiat pitkissä hameissaan. Asuun kuuluu tieteysti kravatti.  Yhdistys perustettiin 1892, jos ette satu tietämään.

Olen lukenut, että naisten oikeudesta äänestää on taisteltu, mutta en tiennyt että samalla rikottiin ikkunalaseja ja räjäyteltiin postilaatikoita.

Elokuvan hienoin hetki oli lopussa, jossa näytettiin vanhaa arkistofilmiä erään suffragetin hautajaiskulkueesta.

Kun elokuvaa katsoi, ei voi todellakaan sanoa, että ennen asiat olivat jotenkin paremmin. Suomessa naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia. Naiset saavat vaan pienempää palkkaa.  Nykyään naisen elämää helpottavat  e-pillerit, hormonikierukat ja hormonikorvaushoito. Tässä järjestyksessä.

Elokuvaa katsellessa tuli mieleen, että pitääkö Meryl Streep tunkea joka paikkaan. 

Suffragetten jälkeen olisi saanut jäädä keskustelemaan elokuvasta Rosa Meriläisen kanssa. Minulla oli nälkä, joten lähdin kotiin.


tiistai 29. maaliskuuta 2016

Ainoa ystävä

Allekirjoitin kustannussopimuksen. Jostain syystä teko vaati rohkeutta, vaikkei heti arvaisi. Osaan tehdä asioista vaikeita. Etsin kustantamon kirjeestä vanhasta tottumuksesta palautuskuorta, jota ei tietenkään löytynyt. Kirjailijaksi pyrkiminen tekee ihmisestä nöyremmän ja tulee käytyä postissa.

Olen saanut nähtäväksi kansiehdotelmia ja pidin tästä viimeisestä. Olen pelännyt, että kirjan kansista tehdään vaaleanpunaiset ja kukikkaat.

Pumppasin polkupyörieni kumit (minulla on todellakin kaksi pyörää, muttei yhtään autoa). Vihaan pyörän kumien pumppaamista: kädet likaantuva, housut menevät kuraan, venttilin korkki häviää, eikä pumpun suutin (?) pysy paikoillaan. Pelkään, että taloni ikkunoista seurataan tehotonta toimintaani. Ilma falskaa aina jostakin.

Löysin postiluukun alta kortin, johon Hanna oli kirjoittanut  "Olet ainoa ystäväni". Tunsin sääliä Hannaa kohtaan, sillä en muista yhtään Hannaa tai muistan yhden, mutta  näemme joka päivä töissä, joten hän tuskin viitsii lähettää minulle korttia, jossa on pupun kuva. Pyörittelin pääsiäiskorttia hetken käsissäni, kunnes huomasin helpotuksekseni, että se oli tarkoitettu naapurin sinkkumiehelle.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Mihin sika päättyy?

Hesarin Teema-lehden murrenumerossa Simo Frangen väittää, että Tampereella ja Turussa on kuin kusella ja kusessa. En ota kantaa. Simo Frangen on muuttanut Tampereelle vasta siinä vaiheessa kun hän aloitti opiskelut yliopistossa, eikä hän tietääkseni ole asunut Turussa.

Kun muutin Tampereelle 2007, tuntui kuin saisin vihdoin elää Kummeli-sketsissä. Katselin ympärilleni kameramiehiä etsien. Ei tunnu enää, sillä kaikkeen tottuu. Tampereella olen oppinut sanat kekkeruusi ja rotvalli. En ole ottanut niitä aktiivikäyttöön, sillä ne eivät ole sanojani.

Tamperelaisia on helppo ymmärtää, sillä he tarkoittavat mitä sanovat. Savolaiset arvioivat puhekumppaniaan ja miettivät mitä tämä mahdollisesti haluaisi kuulla. Jos sitä on vaikea päätellä, on puheen sisällön järkevintä olla sellainen, että sen voi tulkita miten tahtoo. Tamperelaisuus on suora tie ja savolaisuus mutkitteleva kinttupolku. Kivinen kuin savolainen pelto. Puhdasta savolaisuutta ei ehkä some-aikana enää ole.

Kun olin lapsi, meillä kävi remonttimies, jonka nimi oli Suomi. Siskoni ei ollut vielä koulussa, mutta opetteli lukemaan. Suomi kysyi "Mihin sika päättyy?" A-kirjaimeen tietysti. "Saparoon", Suomi sanoi. Suomi oli kuitenkin aikuinen mies.

Pohjois-Savo kuuluu siihen osaan maatamme, jossa ei leikata pihanurmikoita. Tampereella ei yritetä olla fiinimpiä kuin ollaan, siksi täällä on savolaisenkin helppo asua.

Yksi tärkeimpiä ihmisiä yhdistäviä asioita on samanlainen huumorintaju. Puolison pitäisi nauraa samoille asioille, sillä muuten elämä käy hankalaksi. Kun rakastuminen on ohi, jää yhteinen nauru.

En ole löytänyt yhtään ihmistä, joka ei pitäisi itseään huumorintajuisena, mutta olen tavannut muutamia täysin huumorintajuttomia kansalaisia. Oletan tietysti, että oma käsitykseni huumorista on se ainoa oikea.


sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Eläköön keskinkertaisuus ja ahkeruus!

Kuuntelin radiosta Bachin Johannes passiota ja yritin olla ajattelematta sitä kirkkomusiikkina. Teokseen kuuluu virsimäisten osuuksien lisäksi aarioita ja kuorolaulua, joita voisi pitää maallisen rakkauden ylistyksenä ellei teos perustuisi Johanneksen evankeliumiin. Minulla ei ole mitään kirkkomusiikkia vastaan, mutta eräs kollega väitti, että Johan Sebastian Bach sävelsi eroottista musiikkia. Halusin testata, onko väite totta.

Kun Bach haki Leipzigin Tuomaskirkon kanttorin virkaa, hän jäi vasta kolmanneksi. Bachin onneksi kaksi parhaaksi rankattua hakijaa saivat paremmat työpaikat muualta ja Bach sai töitä. Säveltäjää pidettiin keskinkertaisena, mutta ahkerana.

Olen jo aiemmin ilmaissut rakkauteni Bachin musiikkiin. En ymmärrä musiikista mitään, mutta Bach auttaa kaikkeen: väsymykseen, ahdistukseen, levottomuuteen, kaipaukseen ja lievempiin fyysisiin vaivoihin.

Murkkuikäisenä vihasin Bachia, sillä isäni rakasti säveltäjän musiikkia. Isä makasi olohuoneen lattialla, äiti sohvalla ja huoneessa pauhasivat Brandenburgilaiset konsertot. Meille oli ostettu uudet stereot. Rockia sai soittaa vain kun isä ei ollut kotona tai ei oikeastaan silloinkaan, ettei levysoittimen neula rikkoutuisi.

Isä omisti klassisen musiikin teosten lisäksi LP:n, jolle oli äänitetty Lasse Virenin juoksun radioselostus Munchenin olympialaisissa, joissa Viren kompastui ja kaatui, kimposi pystyyn ja pinkaisi maaliin ensimmäisenä.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Pitkä, pitkä perjantai

Pääsiäinen on kristikunnan suurin juhla. En tiedä ketään, joka lähtisi pakoon pääsiäistä. Pääsiäisen aika on jouluun verrattuna rentouttava. Lehdet eivät vaahtoa pääsiäissiivouksesta, eikä tarvitse ostaa pääsiäislahjoja, riittää kun hankkii suklaamunia ja narsisseja. Eikä ole pakko hankkia niitäkään.

Nuorena pitkäperjantaina oli masentavaa ja harmaata eikä mikään paikka ollut auki. Elokuvia ei näytetty, en tiedä miksi. Ne ovat ilmeisesti syntiä kuten tanssiminenkin.

Katsoin pitkäperjantaina puolillaan olevassa Niagarassa elokuvan Spotlight. Elokuva sopi pääsiäiseen, sillä tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Boston Globe sanomalehden toimittajat tutkivat katolilaisen kirkon pedofilia-skandaalia. Spotlight ei mässäile pedofilialla, vaan kertoo kiihkottomasti toimittajaryhmän työstä. Myös pedofilian uhrit saavat puhua. Kun elokuvissa kerrotaan toimittajista, poliiseista tai asianajajista, he ovat aina työssä, niin tässäkin. Tässä melko arkisessa elokuvassa jännittää, onnistuvatko toimittajat paljastamaan ongelman laajuuden ja sen että hyväksikäytöstä tiedettiin myös kirkon johdossa.

Niagarassa ei ole numeroituja paikkoja. En pidä näkökenttääni rajoittavista päistä, joten odotin pitkään ennen kuin menin sisälle ja valitsin paikan neljännestä rivistä. Juuri ennen valojen sammumista eteeni istahti toisilleen kuiskutteleva rakastunut pari.


Malagassa Airbnb majoituksessa tutustuin katolilaiseen pariskuntaan. Pääsiäinen oli heille se kaikkein suurin juhla. He osallistuvat pääsiäiskulkueeseen, jossa pukeudutaan kummallisiin kasvot peittäviin taivasta kohti sojottaviin hiippalakkeihin ja näytetään kummituksilta. Kulkueen jälkeen mennään baariin. Suomessa on perinteisesti juhlittu hautautumalla kotiin, välillä ikävin seurauksin.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Työn pitää olla hauskaa

Olen pohtinut työssä jaksamista. Oli hauskaa tehdä väitöskirjaa ja sen valmistuminen toi narsistista nautintoa ja tietysti myös tyydytystä monen vuoden työn valmistumisesta. Ohjaajani oli sitä mieltä, että kävin jatkuvasti kampaajalla ja jumpassa, enkä istunut riittävästi sairaalan arkistossa. Sain siitä huolimatta väitöskirjan valmiiksi. Makuuhuoneen yläkaapissa lojuu pahvilaatikollinen väitöskirjojani.

Väitöksen jälkeen "kaikki" halusivat minut puhumaan aiheesta erilaisiin koulutustilaisuuksiin. Vaihdoin työpaikkaa, ryhdyin ammattiryhmäni puheenjohtajaksi ja osallistuin kaiken maailman kokouksiin ja tunsin itseni tärkeäksi vaikka epäilin, etteivät ihmiset tiedä miten lahjaton oikeasti olen. Koska laukkasin viikonloppuja myöten erilaisissa tehtävissä, aloin väsyä ja päätin jäädä vuorotteluvapaalle. Sanoin kaikkeen ei.

Jäin pois hoitoketju- ja tulevaisuus- yms. toimikunnista, enkä enää höpöttänyt kuin pakolliset esitelmät. Samalla työni muuttui tylsäksi. Tähän asti olen koko ajan mennyt eteenpäin, saanut uusia mielenkiintoisia tehtäviä, kirjoittanut artikkeleita ja tunkenut vaatimattoman persoonani joka paikkaan. Kun vähentää töitään, menettää draivin, joka tekee työstä mielekästä. Kun on aina mennyt eteenpäin, on vaikea peruuttaa. Inhottaa luisua alas mäkeä, jonka on vaivoin saanut kavutuksi.

Jos työssä ei ole enää hauskaa, niin työstä saa vain toimeentulon. Työllä on tietysti sosiaalinen merkityksensä, mutta kun työskentelee yksin kopissa, ei ehdi seurustella työkavereiden kanssa. Olen aiemmin kuulunut kahvihuoneen kantaporukkaan, nyt minulla on kiire työhuoneeseeni ja hörpin Costa Ricani kiireellä enkä enää käy edes ruokalassa. Teen toki hyödyllistä työtä ja voin ehkä jotakuta auttaakin.

Elämääni pujahtanut uusi mielenkiinnon kohde, joka vetäisi työtä enemmän. Tarkoitan kirjoittamista. Molempia ei voi saada (ei ainakaan minun resursseillani): hienoa lääketieteellistä uraa ja kirjoittaa luovasti.

Tieteellisten artikkeleiden ja kaunokirjallisuuden kirjoittaminen muistuttavat liikaa toisiaan. Kummassakin tarvitaan joku idea, taustatyötä ja lopulta on vaan istuttava ja kirjoitettava.

Koska kukaan ei tee tiedettä yksin, useampi ihminen lukee tuotoksen, antaa korjausehdotuksia, jotka joko toteutetaan tai ei. Tieteellistä artikkelia tarjotaan lehteen (vain yhteen kerrallaan), tätä oikein vakuutellaan saatekirjeessä. Esikoiskirjailijaksi haluavakin  luetuttaa tekstiään muilla, mutta hän voi lähettää tuotostaan useaan kustantamoon. Molemmissa tapauksissa odotetaan pitkään.

Jos artikkeli hylätään, se lähetetään huonompaan lehteen ja taas odotetaan. Lopulta artikkeli tai romaanikäsikirjoitus hyväksytään (jos siis hyvin käy) johonkin. Artikkeli lähetetään lehdestä luettavaksi asiantuntijoille, jotka antavat korjausehdotukset (he tekevät työtään ilmaiseksi), jotka tutkija toteuttaa tai selittelee, miksi ei. Hän yrittää olla kirjoittamatta refereille "Olette tyhmiä", sillä siitä ei ole hyötyä vaikka se olisi tottakin.

Arvioijat lukevat korjatun jutun ja antavat uuden tuomion. Lehti vaatii mahdollisesti vielä pieniä korjauksia ja sitten kirjoittaja (tai yleensä kirjoittajaryhmä hihkuu innoissaan). Ihan lopuksi tutkimusryhmän jäsenet tarkastavat painoon menevän tekstin. Jotkut lehdet vaativat palkkion siitä, että julkaisevat sen minkä eteen tutkija on vuosia tehnyt työtä. Tutkija ei siis saa rahaa vaan lehti. Lehti tekee bisnestä, tutkija on kuin taitelija joka tekee taidetta taiteen vuoksi, ei rikastuakseen. Refereet eivät saa näkymättömästä työstään kuin työn ilon. Nykyään yhä useampi tutkijakin tekee työtään palkatta vapaa-ajallaan.

Kaunokirjallista tuotosta lukee lopulta kustannustoimittaja, jonka ohjeiden mukaisesti kirjoittaja yrittää muokata käsikirjoitustaan. Kirjoittaja allekirjoittaa kustannussopimuksen, jolla antaa työnsä omistusoikeudet kustantamolle. Hän saa pienen ennakon ja sovitun määrän kirjojaan. Jos kirjaa ei myydä, niin muuta ei jää. Kirjailija saa ostaa myymättömät kirjat tai ne makuloidaan eli hävitetään uusien kirjojen tieltä. Olen kuitenkin onnellinen tästä kaikesta.

Hannu Luntiala sanoi Viidassa, että ainoa vapaa kirjailija on se, joka hankkii elantonsa muualta kuin kirjojen kirjoittamisesta.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Kustannussopimus

Keittiön pöydällä lepää kustannusjohtajan allekirjoittama kustannussopimus. Kirjan pitäisi ilmestyä ennen Helsingin kirjamessuja. Sisko ehdotti, että ottaisin yhteyttä Kiuruvesi-lehteen, että kirjoittaisivat jutun minusta ja kirjasta. Olen nimittäin sattunut syntymään kyseisellä paikkakunnalla kaukana Iisalmen takana. Lehden toimituksessa saattaa olla puutetta jutun aiheista. Tavoitteet ovat siis korkealla.

Kiellän ehdottomasti kirjan olevan taidetta, ettei kenenkään tarvitse tulla moittimaan.

Sen verran olen jo aiemmin ymmärtänyt, ettei kirjoittamalla rikastu. Nyt tiedän sen ihan varmasti. Lääkärin takkia ei kannata paiskata nurkkaan.  Tietokone on avattava ensi viikollakin ja odotettava nöyrästi, että  reseptit matelevat kohti Suomen apteekkeja. 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Brysselissä

Eiliset tapahtumat halvaannuttivat kirjoituskäteni. Minulla ei ole mitään sanottavaa.

Matkustin pari vuotta sitten (vai onko siitä jo kolme vuotta) Brysseliin. Kaupungista tuli mieleen ruskea vähän nyppyyntynyt villapaita. Brysselissä oli jotain nuhjuista ja väliaikaisen tuntuista. Sinne mennään töihin. Moni söi ravintolassa yksinäistä illallista.

Kävin EU:n rakennuksissa, jonne oli kuljettava metallinpaljastimien läpi. Kokoussalissa tyylikkäisiin uniformuihin pukeutuneet miehet tarjoilivat kahvia ihan siihen nenän eteen. Kokouksen sisällöstä en muista mitään. Mieleen jäivät vain hienosti tarjoiltu kahvi sekä lipaston laatikko, jossa luki Finland.

Magritte museossa ajoin valtavalla hissillä museon toiseen kerrokseen. Hississä seisoi kuljettaja sekä minä, ainoa asiakas. Hissin nappuloita ei siis tarvinnut painaa itse.  Hienoja tauluja, ostin kortin, jossa mustiin pukeutuvat miehet kelluvat tyhjän päällä.

Matkustin metrolla, junalla ja lentokoneella, eikä tullut mieleen muuta kuin että tämä lentokone tippuu ihan varmasti.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Shampoo

Shampoo oli lopussa, joten menin eilen Sokokselle ostamaan hiustenpesukosmetiikkaa. Seisoin epävarmana shampoopullorivin edessä. Kampaajani sanoi kerran etten saa käyttää shampoota jossa on tiettyä ainetta, jonka nimeä en enää muista.  Tarvitsin siis asiantuntemusta.

Muita asiakkaita ei näkynyt. Myyjä lähestyi minua myyntihymy huulillaan.

"Etsin shampoota", sanoin ja katselin pullorivistöjä.
"Tässä olisi oikein hoitava shampoo tarjouksessa", myyjä ojensi valkoista muovipulloa minua kohti.
"Tukka menee lättään", sanoin ja osoitin päätäni, josta olin juuri riisunut villapipon.
"Tässä olisi tuuheuttavaa. Sopii koko perheelle"
"Asun yksin"
"Murrosikäiset käyttävätkin niin paljon vettä. Minä huutelen pojalle, kun se lotraa niin pitkään suihkussa. Vaikka murrosikäisen on hyvä peseytyä usein. Yksi asiakas kertoi, että maahanmuuttajat tuhlaavat kamalasti vettä, kun kuumaa vettä tulee vaan koko ajan, eikä se lopu. Hirmuinen veden kulutus siinä talossa, jossa se asiakas ja ne maahanmuuttajat asuvat"
"Taitaa olla vedestä puute siellä mistä tulevat", sanoin.
"Tätä shampoota voivat saunavieraat käyttää!" shampoonainen ilahtui.
"Minulla ei ole saunaa"

Ostin shampoon, vaikka käytän sitä yksin, eikä saunavieraitakaan ymmärrettävästä syystä ole.



sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Kuvataiteita, teatteria ja kaksi kissaa

Kerttu on villinä vartalovoiteiden perään. Harri piti vieraiden nilkoista (joihin se teki yllätyshyökkäyksiä) ja perunankuorista. Kun kuorin perunoita, Harri hyppäsi tiskialtaaseen ja alkoi herkutella perunankuorilla. Harri piti myös jäätelöstä ja jugurtista. Vieraat pelkäsivät Harria. Rauha hänen sielulleen.

Kerttu pitää vain kissanruoasta, vartalovoiteista ja hiuslakasta. Kun naispuoliset vieraat istuvat sohvalla, Kerttu hyppää sohvan selkänojalle ja alkaa nuolla heidän hiuksiaan. Suihkun jälkeen on mentävä kiireesti makuuhuoneeseen ja suljettava ovi, sillä Kerttu yrittää nuolla vaivalla levitetyn kosmetiikan sääristä.

Otin eilen mekon henkarista ja sitä pukiessani löysin hihasta pesupallon.

Anselm Kieferin näyttely Mäntässä oli hienompi kuin kuvista saattoi aavistaa. Taulut olivat valtavia: niissä oli käytetty lyijyä, liimaa, tuhkaa ja savea, puuta ja ties mitä, joten ne olivat massiivisia, kolmiulotteisia ja hyvin vaikuttavia.  Näyttelyssä oli esillä myös veistoksia. Teokset liittyivät kirjallisuuteen, filosofiaan ja historiaan. Tauluissa kuvautuvat usein auringonkukat (joista taiteilija tekee synkeitä versioita) ja kirjat.

Kuuntelin hetken museo-opasta, joka kertoi esilllä olevien Kieferin teosten kuuluvan saksalaisen arkkitehdin Hans Grothen kokoelmaan. Mies oli menossa ostamaan Porchea, mutta autokauppa oli kiinni ja olisi auennut vasta parin tunnin kuluttua, joten Grothe käveli läheiseen taidegalleriaan aikaa tappamaan (mitä tulee noin väkivaltainen ilmaisu?) ja osti Porche-rahoilla kaksi taulua (ne eivät olleet Kieferiä). Siitä alkoi taiteen keräily, joka jatkuu edelleen.

Minusta keskituloisten ihmistenkin kannattaisi ostaa taidetta. En ole katunut ainotakaan taulua, jonka olen hankkinut (useimmat osamaksulla). Katson mielummin taideteosta kuin valkoista seinää tai julistetta. Taidelainaamo on erinomainen tapa hankkia taideteoksia pienellä kuukausimaksulla, halvimmillaan kymmenellä eurolla kuukaudessa.

Kävimme eilen Työviksellä katsomassa näytelmän "Niin kuin taivaassa", joka perustuu suosittuun ruotsalaiseen elokuvaan vuodelta 2004. En ole nähnyt elokuvaa, mutta näytelmä on viihteellinen tarina Daniel Dareuksesta, kuuluisasta kapellimestarista, joka palaa kotipaikkakunnalle sairastettuaan sydäninfarktin. Hän haluaa vain levätä, mutta joutuu johtamaan kirkkokuoroa. Tämä johtaa moniin dramaattisiin tapahtumiin. Romantiikka ja tragediaa riittää kuin televisiosarjassa (tämä muuten sopisi hyvin sarjaksi!). Näyttelijät tekevät sen mitä pitää oikein kelvollisesti.

Olin katsomassa näytelmää lukupiiriläisten kanssa ja odotimme milloin lukupiiriläisemme V astuu loppukohtauksessa näyttämölle. Lopun kuorolaulu olikin näytelmän kohokohta. Tuli ehkä hankittua V:lle liian iso kukkalaite, mutta V kantoi sen loppukiitoksissa ylväästi.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Lääkäri riisuutuu

Viikon hienoin hetki, lauantaiaamu. Lähden kymmeneltä Mänttään tutustumaan Anselm Kieferin näyttelyyn ja illalla Työvikseen lukupiiriporukan kanssa katsomaan näytelmää "Niin kuin taivaassa". Eräs lukupiiriläinen laulaa näytelmässä yhden kuorolaulun.

Eilen illalla katsoin Areenasta dokumentin seksiaddiktista stand up koomikosta, Jeff Leachista. Mies on ollut 300 naisen kanssa ja kirjannut naiset numerojärjestykseen exel-taulukkoon. Leach on kolmikymppinen ja tällainen elämäntapa on alkanut huolestuttaa häntä.  Dokumentissa mies osoittelee autosta paikkoja, joiden yleisissä vessoissa hän oli harrastanut seksiä. Leach haluaa sitoutua ja hankkia joskus lapsia ja nykyinen tyyli sopii huonosti yhteen perhe-elämän kanssa. Stand up koomikko käväisee dokumentissa terapeutilla ja seksiaddikteille tarkoitetussa tukiryhmässä.

Miksi ohjelma kiinnosti minua? Ihmiset ovat kovin mielenkiintoisia, varsinkin silloin kun he ovat rehellisiä. Leach on stand up koomikko, eikä ehkä ihan rehellinen kuitenkaan. Varsin viehättävä omahyväisyydessään ja hieman epäuskottavassa halussaan muuttua.

Blogit ovat sitä mielenkiintoisempia, mitä yksityisempiä tunnustuksia niissä tehdään. Luulen, että tämän blogin lukijoita kiinnostaa se, että olen lääkäri. Halutaan tietää mitä me lääkärit oikeasti ajattelemme ja toivotaan, että paljastaisin sen.  Todennäköisesti suurin osa lääkäreistä ajattelee toisin kuin minä, eikä ole olemassa lääkärien yhteistä ajattelutapaa (suurin osa nojaa kylläkin toiminnassaan tutkittuun tietoon, eikä uskomushoitoihin). Samaan tirkistelyhaluun perustuvat tällaisten dokumenttien ja tositelevisio-ohjelmien viehätys.

Olen hommannut työhuoneeseen pirteän jumppakuminauhan ja solminut nauhan patteriin. Kiskon kuminauhaa ja kiroilen, kun joku asia ärsyttää. Välillä kiskon sitä ihan vaan estääkseni yläkroppani painumisen köyryyn paikalleen juuttuneen reseptiohjelman tuijottamisesta. Sairaalahuoltaja oli irrottanut nauhan patterista ja viikannut sen sievästi. Nyt kierrän kuminauhan tarvittaessa hanan ympärille, josta saan sen helposti irti.

En ole pyytänyt tähän lupaa, mutta toivottavasti V ei suutu. V:n oli tarkoitus viestiä potilaalle, että potilas riisuutuisi alusvaatteilleen, sillä aiemmasta käynnistä oli kulunut jo pitkä aika ja V halusi tutkia potilaan. V:n suusta pääsi "Kun harvoin käyt niin mää riisun nyt alusvaatteiselleni"

torstai 17. maaliskuuta 2016

Ystävällisin terveisin

Unohdin puhelimen töihin ja olen varma, että juuri tänään elämäni mies soittaa minulle (hän ei soita  enää uudestaan), minulle tarjotaan kolumnistin paikkaa Imagessa ja voitan Ikaalisten matkatoimiston Tallinnan risteilyn.

Todennäköisimmin äitini sattuu soittamaan tänään. Hän on varma, että olen joutunut sairaalan teho-osastolle, jos en vastaa puhelimeen.

Miksi tuollainen pieni vemapain on niin välttämätön, että ilman sen tuomaa turvaa ahdistaa? Jos saan yöllä aivoinfarktin, niin mitä teen? Lähetän hätäkeskukseen sähköpostia?

Huomasin tänään, että laitan sähköpostin loppuun "Ystävällisin terveisin, Heidi" silloin kun viestin saaja on vieras ja haluan lieventää viestin moittivaa luonnetta.  Muussa tapauksessa kirjoitan lyhyesti T. Heidi.

Tapaan ystävän Tampere-talolla klo 19.30. Toivottavasti hän ei ole laittanut minulle viestiä, ettei pääsekään paikalle.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Kevät

Pienen klinikkamme kaksi lääkäriä oli tänään kotona sairastamassa ja yksi sairaana työssä (huomenna kotona). Poliklinikkatyössä lääkärin sairastuminen tarkoittaa kiivasta soittelua potilaille ennen kuin he ehtivät lähteä kotoa.

Olin joskus töissä Jyväskylässä ja matkustin linja-autolla Ouluun. Ajoimme Kivijärven kautta. Paikkakunta tuntui olevan maan äärissä.  Sinne päästäkseen piti ohittaa monta peltoa, järveä, K-kauppaa ja tienvarsipusikkoa. Tajusin siinä keskellä ei mitään, että täältähän tulee meille potilaita. He siis ajavat 125 km päästäkseen vastaanotolleni! Heidän pitää ajaa takaisinkin, joten se tekee yhteensä 250 km. Hämmästyttävä oivallus.

Kävin S:n kanssa lenkillä. Uskalsimme kävellä latu-uraa pitkin, sillä lumen alta pilkisti paikoitellen hiekkainen maa. Kaamosväsymys vaihtuu vähitellen kevätvetämättömyydeksi. Kelmeä iho saa väriä ja ihmiset uskaltautuvat kulkemaan käsi kädessä. Talvivaatteet  muuttuvat painaviksi ja väärän värisiksi. Ikkunalasit likaantuvat harmaaraitaisiksi. Huonekaluja peittää taas herkkä pöly. Linnut kommunikoivat aamuisin. Voisin vaikka vaihtaa kesäpolkupyörään jos takarengas ei olisi rikki.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Rikkaat miehet

Kärsin romanttisesta ajatuksesta, jonka mukaan taidemaalarin kuuluu olla köyhä tai ainakin sopivassa määrin renttu.

Kävin erään taidemaalarin edustus/näyttelytiloissa. Huoneiston ovi oli päällystetty ryhmyisellä messingillä tai pronssilla, kuin astuisi sisälle Laila Pullisen veistämään kassakaappiin. Tornihuoneisto koostui viidestä kerroksesta. Ylimmän kerroksen katto oli päällystetty peileillä ja sieltä saattoi nähdä koko Tampereen ja Näsijärvenkin. Kolmannen kerroksen nurkassa seisoi valkoinen flyygeli, jota taidemaalari kuulemma joskus soittaa. Seinillä roikkui niin paljon taiteilijan töitä, että minulle tuli hieman oksettava olo.

Miltä tuntuisi olla syntymärikas? Toisin kuin poliittista valtaa, taloudellista valtaa ei jaeta mitenkään demokraattisesti vaikkapa kaikkein ahkerimmalle, vaan usein se periytyy.

Virpi Suutarin dokumentissa Eleganssi Heikki A. Reenpää, Jorma Ollila ja Antti Herlin metsästävät lintuja. Metsästämään ei lähdetä verkkareissa ja Hankkijan lippiksessä vaan vaatteet ovat  kuin suoraan brittiläisen metsästyskaupan henkarista päälle puettuja. Otavan entinen johtaja Reenpää (93 v) on karismaattinen mies, jonka rinnalla Jorma Ollila vaikuttaa avuttomalta. Nokian entinen johtaja ei saa edes setteriään tottelemaan.

Valkoasuinen kokki valmistaa tietenkin peltopyyt (?) oivaksi ateriaksi, jonka hovimestari tyylikkäästi tarjoilee. Kummallista elämää ja jotenkin hieman tylsää,

Heikki A. Reenpää kertoo hauskan taidejutun 50-luvulta Dusseldorfin linnanpuistosta, jossa mies seurueineen nauttii piknikistä. Seurueeseen kuuluu kaksi naista, joista toinen on Catherine Deneuvuen sisko. Reenpää sanoo, että tämähän on kuin Manet'n  maalaus "Aamiainen ruohikolla" paitsi, että naiset ovat taulussa alasti. Arvokkaat naiset riisuutuvat.

Voisin mielelläni mennä viinilasilliselle Heikki A. Reenpään kanssa, mutta en viitsisi istua iltaa Jorma Ollilan seurassa. "Kumman kaa"- kysymys on teoreettinen, sillä nämä herrat eivät ole kiinnostuneita seurastani.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Ilman logiikkaa

Nuori sukulaismies on mielenkiintoista seuraa: keskustelemme säveltäjä Franz Biberistä, narisevista kengistä ja Ylen ykkösen jazz-ohjelmista. J ei voi käyttää uusia kenkiään pianoa soittaessaan, sillä ne pitävät ääntä.

Olen hiljalleen oppimassa, että ihmiset ovat erilaisia. Miten sen sanoisi niin ettei kukaan loukkaantuisi. En tarkoita nuorta sukulaismiestä. Jotkut vaan ovat herkempiä kuin toiset. Tämä koskee kipuja, ääniä, vetoa, laktoosia, sähköä, kutittavia villavaatteita ja ihoa painavia lappuja paidan kauluksessa. Jokainen vatsanvääntö ja ihon kutina on tosi.

Tänään töistä lähtiessä P huusi perääni, että yksi lääkäri on sairastunut ja minä joudun katsomaan huomenna hänen potilaitaan. Minun kun piti lukea lähetteitä. Inhoan muutoksia.

Tapasin R:n ja A:n kirjastolla, jossa he olivat lukemassa vanhoja mikrofilmattuja Aamulehtiä ja Hesareita.  Minäkin haluaisin.

Pohdin päivittäin miten elämäni järjestäisin. Välillä mietin, mikä oikeus minulla olisi päästä helpommalla.

Hollantilaiset lääkärit jäävät eläkkeelle vasta 67-vuotiaina, mutta hollantilaiset erikoislääkärit eivät käytä suurta osaa ajastaan tekemällä lausuntoja erilaisia etuuksia varten. He eivät itse asiassa kirjoita ollenkaan lausuntoja.

Jos minä saisin päättää, ottaisin lääkkeiltä erityiskorvattavuuden pois ja laskisin potilaiden maksaman hinnan kaikista lääkkeistä samalle matalammalle tasolle. Miten paljon turhaa työtä säästyisikään lääkäreiltä ja Kelan virkailijoilta. Eikä tarvitsisi painaa uusia muovisia Kela-läpysköitä.

Tässä jutussa ei ollut minkäänlaista logiikkaa tai järkeä. Miten narisevat kengät ja erikoiskorvattavat lääkkeet liittyvät toisiinsa? Tai hollantilaiset lääkärit ja laput paidan kauluksissa? Eivät mitenkään. Ei muuta asiaa tänään(kään).

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Elokuvia, joissa on irtopää

Vuosi kuluu perinteiseen tapaan: joulu, Beatles-happening ja Filkkarit. Tänä vuonna tosin ohitin Beatles-tapahtuman, sillä siellä käydään S:n ja E:n kanssa ja nyt E:lle laitettiin tapahtuman aikaan uudet hienot polvet.

Menin ensimmäiseen lyhytelokuvanäytökseeni "Sarjakuva ja animaatio" suoraan ruokapöydästä ja saatoin hieman torkahtaa.Vanhin animaatio oli vuodelta 1912.

Kävin kotona lepäilemässä ja katsoin sen jälkeen Teemu Nikin valitsemia lyhytelokuvia. Ne olivat ihania ja outoja. Teemu Nikki kertoo ohjelmalehtisessä, että hän halusi löytää elokuvia, joissa on irtopää, mutta löysi niitä vain kaksi, joten hän valitsi lyhytelokuvia, joista on kateellinen.

Ensimmäinen elokuva oli hyvällä tavalla outo (siinä nähtiin puhuva irtopää!). Nauratti ja vähän kauhistutti. Tätä ei voisi pitkässä elokuvassa tehdä.

Elokuvan mies lorottaa vessanpöntön ympärille ja sille rinkulalle, jonka miehet yleensä nostavat ylös ja vähän pönttöönkin. Hän ottaa luutun ja pyyhkii kusiroiskeet, vääntää luutun kuivaksi virtsasta ja taittelee sen kauniisti roikkumaan lavuaarin viereen.

Jostain syystä tämä lyhyt kohtaus huvitti minua. Mitä kaikkea ihmiset voivatkaan tehdä, kun muut eivät näe.

Sarjaan kuului myös hauska ruotsalainen elokuva taikurin urasta haaveilevasta nuoresta miehestä ja pikkuruinen  filmi porukasta, joka murtautuu keskiluokkaiseen (60-lukulaiseen?) asuntoon ja alkaa tuottaa musiikkia sähkövatkaimella, yleiskoneella, imurilla, astioilla, kirjoilla, aamutossuilla, lääkkeillä ja vessaharjalla.

Taikuri laittaa äitinsä taikakaappiin ja äidin pää putkahtaa ulos kaapin yläosaan tehdystä reiästä. Poika työntää miekan kaapin läpi ja seuraavassa kohtauksessa äitiä jo kiidätetään pitkin sairaalan käytävää. No ei äidille tule kuin pintanaarmuja. Jotenkin tähän epäonniseen taikuriin samaistuu. Kaikki töppäilevät, kuka useammin ja kuka harvemmin. Jos mahdollista niin katsokaa "Instead of Abracadabra". Taitaa löytyä youtubesta.

Viimeisenä näimme elokuvan "Oh Willy" (olen nähnyt sen aiemminkin), jossa villasta valmistettu Willy menee katsomaan sairasta äitiään nudistiyhteisöön. Mahtava vähän itkettävä ja hymyilyttävä tarina.

Katsoin vielä sarjan kansainvälisen kilpailun animaatioita, jotka olivat sekä hyviä että vähemmän katsottavia. Parhaita olivat virolainen animaatio pyöräilykisasta ja ranskalainen (?) animaatio nuoresta krapulaisesta miehestä, joka menee lapsuudenkotiinsa sunnuntaipäivälliselle.

Tänään aion vielä katsoa palkitut elokuvat. Istun aina melko edessä: suosikkini on kolmas tai neljäs rivi. Animaatioissa eteeni istui pitkä, suurihiuksinen mies. Onneksi rastamies päätti viime hetkellä vaihtaa paikkaa.

Elokuvafestivaaleilla kuuluu taputtaa joka filmin jälkeen, eikä siellä syödä pop cornia tai irtokarkkeja, jos joku ei vaikka tiedä. 


lauantai 12. maaliskuuta 2016

Ennustus

Kävin eilen R:n kanssa lähikuppilassa ja söin Currywurstia, jossa vähän kumimaisten lohkoperunoiden päälle kasattiin niin korkea kasa makkaraa, että annoksen pöytään kantaminen oli tarkkaa puuhaa. Ruoka ladottiin lautaselle samanlaisista metallisista astioista kuin työmaaruokaloissa. Annokseen sai lisätä suolakurkkua ja punajuurta.

R ennusti minulle Tarot-korteista. Ennustuksen uskottavuutta söi armoton Tarot- manuaalin plaraaminen. Korttini asettuivat järjestykseen, joka onneksi jätti tulevaisuuden hämärän peittoon.

Oli antoisaa keskustella kirjoittamisesta.

Mietimme ihmisiä, jotka ovat tavallaan hyvin helposti lähestyttäviä, mutta kuitenkin pitävät etäisyyttä toisiin. Pelkään joitakin ihmisiä. Joillekin ihmisille puhuu ihan mitä sattuu, joidenkin kohdalla kommunikaatio on työlästä ja väsyttävää. Joutuu poikkeuksellisesti ajattelemaan, ennen kuin aukaisee suunsa.

Kekustelin toisen ystävän kanssa taiteilijaresidensseihin hakemisesta. Haaveissani siintää Rooma tai joku muu inspiroiva paikkakunta. Päätyisin kuitenkin lopulta Sahalahdelle, jossa ei kylläkään ole residenssiä, mikä on ilman muuta vahinko. Sahalahdella voisi keskittyä taiteelliseen työhön, eikä tarvitsisi juosta katsomassa nähtävyyksiä ja istuskella kahviloissa.

Sahalahdella valmistetaan Saarioisten eineksiä, joten Saarioinen voisi sponsoroida taiteilijoita, eikä ruoanlaittoon kuluisi taiteilemiseen tarkoitettua aikaa. Siitä hyvästä kirjan päähenkilö avaisi lounaaksi maksalaatikkorasian ja nauttisi jälkiruoaksi Saarioisten tehtaalla ilmavaksi vatkattua vispipuuroa. Kyseinen yritys haluaa innolla pestä tuotteistaan teollisen leiman ja luoda mielikuvan kotoisesta keittiöympäristöstä. Tällaiset kirjoittajat kuten minä, jotka eivät ole ihan oikeita taiteilijoita, sopisivat hyvin firman imagoon.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Liian paksu lentämään

Olen niin väsynyt, että kohta oksennan.

Tulin eilen kotiin vuorokauden pituiselta reissulta Leidenistä, jossa tutustuimme paikalliseen yliopistoklinikkaan. Kaikki tehtiin Leidenissä mielestämme väärin, sillä mehän olemme oikeassa ja he väärässä. Miten kummallisia tapoja hollantilaisilla onkaan.

Leidenin yliopistossa lääketieteen opinnot aloittaa vuosittain 300 opiskelijaa, joista sata lopettaa, eikä siis koskaan valmistu lääkäriksi. Meillä tehdään lääkäri vaikka ratapölkystä. Pääsykokeita ei Hollannissa ole vaan opiskelijat arvotaan nuorista, jotka ovat menestyneet hyvin loppukokeissa ja jotka haaveilevat lääkärin urasta.

Yliopistoklinikan lääkärit katsovat potilaita vain yhtenä aamupäivänä ja käyttävät muun ajan opettamiseen ja tutkimustoimintaan. Hoitajat tutkivat potilaat ja muusta huolehtivat erikoistuvat lääkärit. Naislääkärit tepastelevat poliklinikan käytävillä talvisaappaissa eivätkä Birkenstockeissa.

Näin Leidenissa hotellin, sairaalan poliklinikan, rautatieaseman, yhden ruokapaikan ja oivalliset vilkkaat pyörätiet. Sairaalan seinillä roikkui huomattavan paljon hyvää taidetta.

Lensin Helsingistä kotiin häkkyrällä, joka näytti pienisiipiseltä paksulta hyönteiseltä. Lentoemäntä pyysi kolmea vapaaehtoista matkustajaa siirtymään koneen etuosasta taakse, jotta kone saataisiin ilmaan. Minä suostuin, sillä ajattelin, että olisi mukavampi murskautua maahan koneen taka- kuin etuosassa. Lennon aikana lentoemännät joivat vettä, kävivät vuorotellen vessassa ja valittivat työvuorojaan. 

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Hyvää naistenviihdepäivää!

Sain tulevan kirjani markkinointitekstin luettavakseni. Tuntuu siltä, ettei käsikirjoitus ole enää omaisuuttani. Markkinointi-ihmiset ovat tarttuneet tekstiin hunajaisin käpälin. Ilman näitä klähmäkäpäliä kukaan ei ostaisi kirjaa. Pidin kirjaesittelyn sanasta hulvaton. Haluaisin tekstin olevan hulvaton.

Tiedän hyvin, että kirjastani kiinnostuvat lähinnä naislukijat ja ymmärrän, ettei romaanillani voiteta Finlandia-palkintoa, silti käsikirjoitukseni genre "naisten viihde" kuulostaa hölmöltä. Mieleeni palaavat romanttiset lehdet, joita lainasin joskus kotiapulaiselta (lapsuudessani ihan tavallisissa perheissä oli kotiapulaisia). Jos miehet pyrkivät naurattamaan lukijoita, se on huumoria, ei miesten viihdettä.

Aamulehden toimittaja Matti Mörttinen ehdottaa naistenpäivän kunniaksi, että yhteiskuntasopimus nimettäisiin uudestaan yhteiskunta- ja tasa-arvosopimukseksi. Koska sukupuolten tasa-arvo ei palkkauksessa toteudu, lasketaan jatkossa vain miesten palkkoja koskematta naisten tuloihin.

Hyvä Aamulehti! Hyvä Matti Mörttinen! Olen fanisi.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Seurallinen introvertti

H esitti kahvihuoneessa pantomiimin, jossa hän näytti, miten oli nuorena  naisena floridalaisessa baarissa tunkenut dollarin seteleitä miesstripparin tangahousujen vyötärökuminauhan alle. Se oli silloin, kun hän ei vielä vihannut miehiä.  H esitti kohtauksen niin voimakkaasti eläytyen, että lähes putosin tuolilta nauraessani esitykselle. Olen nähnyt Yhdysvalloissa viihtyisiä ruokapaikkoja ja trendikkäitä kahviloita. Jotain olennaista on jäänyt kokematta.

Lähden tällä viikolla päiväksi Leideniin. Ajatus on hieman vastenmielinen, varsinkin kun on lennettävä ensin Helsinkiin ja sieltä Amsterdamiin. Inhoan ja pelkään lentämistä. Paikallinen lääkäri oli lähettänyt videotervehdyksen, jossa kertoi odottavansa meitä innolla. Nyt on sitten matkustettava sinne asti henkensä kaupalla.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo kirjoittanut vaikeudestaan olla äiti. Hän on introvertti ja kaipaa omaa rauhaa. Eivätkö kaikki halua välillä olla yksin? Pienten lasten kanssa oleminen on niin totaalisen sitovaa, että happi loppuu. Jos sen ihan oikeasti tietäisi, niin hankkisiko kukaan lapsia. Kaikki sanovat "Se vauva-aika on niin lyhyt". Se on loputtoman pitkä.  En muista mitään niiden vuosien musiikista, kirjallisuudesta tai maailmatapahtumista.

Parasta yhdessäoloa on olla muiden kanssa samassa tilassa, kun kaikki puuhailevat omiaan. Jostain syystä yhdessä kirjoittaminenkin on kaikkein tuottoisinta.

Kun teen töissä paperihommia, pidän mielelläni työhuoneen ovea auki. Sopisin maisemakonttoriin. Tein nettitestin, jonka perusteella olen introvertti. Seurallinen introvertti.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Neidonhius

Lukupiirikokoontuminen järjestetään tänään. Jostain syystä se tulee aina liian nopeasti. Siskinin romaanista Neidonhius on lukematta  viitisenkymmentä sivua, joten urakka on kuitenkin hoidettavissa. Vasta äsken tajusin, että Neidonhius on kasvin nimi. Kirja tuntui alkuun sekavalta ja sitä lukiessa mietti "Mitä helvettiä?"

Hesarin arvostelussa sanotaan "Neidonhius on tuhlaavainen tyylien, maneerien ja tekstiainesten kollaasi". Se ei siis ole perinteinen romaani vaan teoksessa vuorottelee vähintään kolme tarinaa. Kerronta tuo mieleen venäläiset klassikot ja toisaalta eurooppalaiset vaikeaselkoiset modernit romaanit. Välillä luetaan helppoa ja viihdyttävää venäläisen laulajan päiväkirjaa, toisinaan tekstistä tulee mieleen proosaruno ja sitä joutuu tavaamaan hitaasti pohdiskellen.

Kävin eilen valokuvaamossa. Venäläisellä aksentilla suomea puhuva nainen otti minusta kuvan. Kuvaaja kysyi minkä värisen taustan kuvalle haluan, valkoisen vai harmaan (harmaan). Istuin jakkaralle ja naisen ohjeiden mukaisesti laskin oikean jalan lattialle, nostin vasemman sen päälle, lepuutin käsiäni vasemmalla reidelläni, taivuin hieman eteenpäin ja käänsin vartaloani kuvaajaa kohti ja kallistin päätäni vasemmalle. Asento tuntui teennäiseltä ja hankalalta, mutta näytti jostain syystä luontevalta kuvassa. Lopulta valitsimme kuvan, jossa istun kädet tarmokkaasti puuskassa ja hymyilen sen näköisenä kuin tietäisin jotain, jota muut eivät vielä tiedä. Kuva on valmis ensi viikolla.

Sisko perheineen kävi kahvilla. Sisko piti ranteessaan kelloa, joka mittaa, liikkuuko hän riittävästi. Jos sisko on liian kauan paikoillaan, niin laite moittii laiskuudesta ja kehottaa nousemaan ylös. Vaikka minulla ei moista laitetta olekaan, niin täytynee nousta ja lähteä ulos kävelemään. Flunssakin alkaa jo parantua.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Viimeinen pysäkki

Nukun huonosti, olen aina nukkunut kehnosti. Kaikki sukulaiseni kärsivät samasta vaivasta. Kun  heräsin lapsena kesken unien ja menin yöllä kysymään jotain äidiltä, äitiä ei tarvinnut herätellä, vaan hän vastasi kuin ei olisi nukkunut ollenkaan. Hän sanoi "Mene nukkumaan". Mummo sanoi aina aamulla herätessään "En nukkunut silmän täyttä".

Kerttu hyppii yöllä ylitseni. Se naukuu todella äänekkäästi. Jos varpaani eksyy peiton ulkopuolelle, Kerttu raapaisee sitä. Tämä vahtaaminen alkaa aamuyöstä. Jos pidän makuuhuoneen oven kiinni se raapii ovea raaps, raaps, raaps, kunnes sen tassu väsyy, pitää hetken tauon ja jatkaa riips, riips, riips.

Villiinnyin joskus tammikuussa ostamaan teatterilippuja (niitä saa työpaikan kautta halvemmalla) ja katsoin eilen Pasi Lampelan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Päätepysäkki. Näytelmä esitettiin Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Päätepysäkki kertoo keskiluokkaisesta asianajajaopettaja-perheestä. Näytelmässä ei tapahdu oikeastaan mitään positiivista, joten yleisö nauroi, kun pienikin mahdollisuus siihen löytyi.

Näytelmän henkilöt olivat jotenkin vastenmielisiä, alkuun perheen isän Jussin isä (Heikki Nousiainen) vaikutti edes jossain määrin sympaattiselta, mutta hänkin osoittatui roistoksi. Hommaa hämmensi nuori Birgitta, jonka Jussi löysi ravintolasta. Nuoren naisen motiiveista ei saanut selvää. Näytelmässä tapahtui väkivallanteko, joka tuntui epätodennäköiseltä ja josta edettiin epätodelta tuntuvalla tavalla.

Ehkä tällainen näytelmä pitäisi esittää varoitukseksi kaikille naimisiin halajaville pareille.

Näyttelijöissä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Pidin erityisesti Heikki Nousiaisesta, jossa oli iän tuomaa karismaa. Esa Latva-Äijön Jussi tuntui välillä liian yksinkertaiselta asianajofirman johtajaksi. En tiedä miksi. Elisa Piispanen perheen äitinä oli sinänsä luonteva ja Emma-Sofia Hautalan nuoresta Birgitasta ei saanut selvää, mutta se ei varmaankaan ollut näyttelijän vika.

Istuin ihan seinän vieressä, josta ei edes tällainen häikäilemätön  keski-ikäinen nainen ehdi nopeasti vessaan, niin että voisi vielä juoda viinilasillisensa rauhassa. Katsomo oli jostain syystä ihan täysi.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Vanha nainen lukee Aku Ankkaa

Kirjaston lehtinurkkauksessa harmaahapsinen nainen luki Aku Ankkaa. Mietin "Miksi?" Toisaalta "Miksi ei?" Luettuaan riittävästi nainen keräsi kävelysauvansa ja poistui.

En omista kävelysauvoja. Kävin lenkkivaatteissa lähikaupassa ja nuori nainen huusi perääni "Jäikö teiltä nämä sauvat?" Olin hetken kauhuissani, toisaalta kyllähän nuoretkin (kai) sauvakävelevät.

Gloria-lehdessä kauniisti meikattu Merete Mazzarella kehuu 70-kymppisen elämää. Miten ihanaa onkaan rakastua kypsässä iässä ja katsella Mannerheimintien aamuruuhkaa ikkunasta aamutakki päällä. Mazzarella on jo pitkään pyydellyt "Antakaa paikka vanhalle naiselle". Enää kukaan ei kuulemma naura.

Töissä kollega kysyi julkaistaanko kirja salanimellä. Mitä iloa siitä sitten olisi, jos kukaan ei tietäsi kirjastani? Toisaalta hävettää. En ole kirjoittaessani ollenkaan miettinyt sitä, että potilaani, vanhempani ja työkaverini mahdollisesti lukevat tekstin. En ole edes allekirjoittanut kustannussopimusta ja pohdin tällaisia.

Huomenna menen valokuvaan (nettisivuja ja kustantamon lehteä varten). Olen tietysti nuhainen ja umpiväsynyt. Toivon, että kuvaa hieman photoshopattaisiin.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kerrospukeutuminen

Lääkärin työ on kesähelteellä kevyempää kuin kovilla pakkasilla.Talvella potilaat kerrospukeutuvat. Kerrospukeutuminen ei ole uusi keksintö.

Eräällä miehellä oli tänään yllään välihousut. Jos joku ei tiedä mitkä välihousut ovat, niin minäpä kerron. Alimmaksi puetaan pitkät kalsarit (tyylikkäät tummansiniset, ei mitään Asterix-kuvioisia)  ja päällimmäiseksi suorat housut (mieluiten mustat tai harmaat, villakankaiset). Näiden väliin lämmikkeeksi lisätään välihousut (vaaleansiniset). Välihousuja saa ostaa Kuopiosta tammimarkkinoilta ja muista vastaavista kaupallisista tapahtumista. Savossa niistä käytettiin nimitystä raappahousut. Potilas kertoi, että välihousut puetaan ylle kun järvet jäätyvät ja niistä luovutaan kun Näsijärven pinta aaltoilee jääkannesta vapaana.

Mummoni pukeutui  sukkanauhaliiveihin  (erittäin asiallisiin ei mihinkään seksivermeisiin). Sukkanauhoihin kiinnitettiin ruskeat paksut sukat, joita parsittiin kun ne menivät rikki. Napit, joilla sukat kiinnitettiin, hukkuivat ja ne korvattiin pennin rahoilla (eräs iäkäs maalaislääkäri kertoi pitäneensä aina työpöydä laatikossa pennivarastoa vastaanotolla hukkuvien pennien varalta). Sukkanauhaliivit olivat kokovartaloalusvaate, joka antoi ihmiselle ryhtiä. Sen alle ihoa vasten puettiin pehmusteeksi laamapaita.

Vaari solmi kangasnenäliinan kulmat ja siinä oli käytännöllinen ja kevyt kesähattu. Hänen housujaan kannattivat henkselit. Kesä ja talvivaatteet olivat oikeastaan ihan samat. Kesäaikaan ei vaan ihan aina pidetty villapaitaa.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Rakkain harrastukseni

Kiitän kaikkia onnitteluista. Olen jo miettinyt mikä kaikki voi mennä kirjaprojektissa pieleen: ne peruvat päätöksensä, kustantaja tekee konkurssin, maapalloon osuu meteoriitti tai ajan pyörällä rekan alle. Ihan niitä todennäköisimpiä esteitä mainitakseni.

Arki jatkuu entisellään. Pyöräilen töihin, tutkin potilaita, juon kahvia, hoidan potilaita, syön eväitä,  kiroilen potilastietojärjestelmää, juon kahvia ja pyöräilen kotiin. Makaan sohvalla.

Ilmoitin sohvalla makaamisen "kirjailijaesittelyssä" rakkaimmaksi harrastuksekseni.

Seuraava lukupiirikirjamme on venäläistä nykykirjallisuutta: Mihail Siskin, Neidonhius. Ensimmäiset sata sivua meni niin, etten ollenkaan ymmärtänyt mistä on kyse. Jotenkin aavistelin, että tämän täytyy olla hienoa, sillä tämä on näin vaikeaa. Nyt olen sivulla 367 ja alan pitää kirjasta.