Vedenkeitinhäpeä

Kissankarvoja on kaikkialla, matoissa, verhoissa, lakanoissa, vaatteissa, huonekaluissa ja nenässä vaikka kuinka imuroisin ja varsinkin kun en viitsi aina imuroida. 

Kuuntelin Ylen Areenasta sarjaa, jossa käsitellään onnellisuutta ja haastatellaan useita asiantuntijoita. Onnellisuuttamme säätelevät pitkälti geenit ja ympäristötekijät. Onnellisuus ei olekaan asennekysymys. Kun jokin asia heikentää onnellisuuttamme, on onnellisuuden määrällä taipumus palata meille ominaiselle tasolle.

Kuulun Facen "Lääkärit kierrättää" -ryhmään. Huomasin, että siellä on myynnissä vain pariin kertaan käytetty laadukas vedenkeitin, jossa veden saa lämmitettyä juuri sopivaan lämpöiseksi (eri teelaadut vaativat eri lämpötilan, muuten juomasta saattaa tulla kitkerää). Omassa vedenkeittimessäni ei ole moista ominaisuutta. Se osaa hädin tuskin keittää vettä ja muutenkin se vetelee viimeisiään. Keittimestä pyydettiin 25 euroa, joka oli mielestäni aika korkea hinta tai sitten kehotettiin tekemään tarjous. Tarjosin 20 euroa, jonka jälkeen jouduin epämiellyttävän häpeän valtaan. Onneksi en aikoinaan hakeutunut kaupalliselle alalle. 

Vedenkeitin on hävinnyt. Menetin sen viiden euron takia. 

Kirjoitan ”runon”, joka sopii tähän:

Imuroin matot. 

Imuroin katon.

Imuroin Kissan.

Imuroin vedenkeittimen.  

Nyt imuri naukuu ja keittää minulle vettä.

Nenä

Olen ryhtynyt pesemään kertakäyttömaskeja pesukoneessa. Niistä tulee jännän pehmeitä. Olen ihmetellyt miksi ne kutittavat nenää ja huomannut, että se johtuu kissankarvoista, joita kuitukangas imee itseensä.

Nukuin ensimmäistä kertaa hyvin cpap-laitteen kanssa. En edes korjaillut maskin asentoa yön aikana. Nenäni ei kutissut (raapiminen on hankalaa, sillä letku on irroitettava maskista, jotta pääsee raapimaan nenää). Olen säätänyt letkun lämpötilan 20 asteeseen, joten koneen puhaltama ilma tuntuu vähän viileämmältä kuin ympäristö.

Olen lukenut lehdistä, että joku hankkii rahaa kuvaamalla varpaitaan ja myymällä kuvamateriaalia netissä. Miten olisi cpap-maskin kanssa nukkuva nainen? Kertyisikö maksavia asiakkaita? Saisin lisätienestiä.

J kutsui aikoinaan minua ja vaimoaan nimellä kiuruvetiset nenät. Mikäs siinä, sopiihan se. Eräs kurssikaverini käyttää nimitystä säihkysääri, sekin sopii. 

Olin eilen terassilla kolmen työkaverin kanssa, yksi heistä oli lukenut kirjan, jossa todistetaan, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä, vaikka aina ei siltä näytäkään. Toisaalta uskon, että kaikki ihmiset kokevat myös alhaisia tunteita. Kaikki tunteet ovat sallittuja, vain teot ratkaisevat. Maailmassa tehdään paljon pahaa, mutta enemmän hyvää, luulisin. Ehkä luen joskus sen kirjan.

Nettideitti

Kirjoittelin jotain läppärilleni ja join kahvia Cafe Metsossa kirjaston toisessa kerroksessa. Lähietäisyydellä istui nainen, johon en kiinnittänyt huomiota ennen kuin hänen seuraansa liittyi harmaahiuksinen mies. Nainen sanoi "Olen pahoillani, että laitoin ilmoitukseen väärän nimen, oikeasti olen A". Mies oli esiintynyt rehdisti omalla nimellään. Googlasin naisen ongelmitta, sillä minulla oli läppäri avoinna pöydälläni.

Ensin he tietysti sanoivat, etteivät oikeastaan koskaan käy nettideiteillä. Sitten he keskustelivat asuinpaikastaan ja huomasivat asuvansa melkein viereisissä taloissa. Seuraavaksi nainen kertoi urapolustaan ja käsitin, että mies oli eläkkeellä. Molemmat olivat harrastaneet maalausta ja kehuivat työväenopistoa. Mies oli melko symppis ja jälkeenpäin tuli mieleen, että olisin voinut kirjoittaa lapulle "Jos teidän jutusta ei tule mitään, haluaisin tavata", alle nimeni ja puhelinnumeroni ja sujauttaa lapun miehelle. En tietenkään tehnyt niin. Poistuin kahvilasta lehtilukusaliin.

Käväisin Tinderissä ja mielestäni miehet tarvitsisivat ohjausta itsensä mainostamisesta: Älä ota profiilikuvaa vessan peilin kautta, varsinkaan jos vessanpytty näkyy taustalla. Ei kannata valita kuvaa, jossa on mukana lapsi tai yleensäkin joku toinen henkilö (herää heti kysymys, että kuka helvetti tämä on, tuleeko tämä jotenkin miehen kylkiäisenä?) Suosi kuvaa, jossa sinulla on paita päällä. Ei hassuja hattuja tai vitsipaitoja. Älä valitse profiilikuvaksi valokuvaa autostasi, mökistäsi, moottoripyörästäsi, kalansaaliistasi, illallisestasi tai veneestäsi.

Haluaisin kovasti tietää miten sille Cafe Metson parille kävi.

Oletko tyytyväinen?

Ostin Sokokselta valkoisen pellavapaidan ja käytin bonuskorttia laitteessa samalla kun maksoin ostoksen. Myöhemmin sain liikkeestä sähköpostin, jossa kysyttiin olinko tyytyväinen ostamaani pellavapaitaan. Minusta tuntui epämiellyttävältä, vähän kuin joku olisi penkonut kaappejani. Olen ahneuttani myynyt yksityisyyteni, mutta halpaan hintaan. 

Olen kaupannut elämäni myös Facebookille. Luin Emma Jane Unsworthin romaanin Aikuiset. Romaanin nimihenkilö, kolmekymppinen Jenny elättää itsensä kirjoittamalla kolumneja nettijulkaisuun. Jennyllä on paha someriippuvuus. Nappasin romaanista muutaman herkullisen huomion somesta: "Kommenteista tykkääminen vaatii aina sitoutumista, sillä jos tykkäät yhdestä, pitää tykätä kaikista" (olen usein pohtinut, onko tylyä jättää joku kommentti huomiotta), "Huutomerkit ovat nöyristelijöiden välimerkkejä" (olen huutomerkkityyppi, pistettä pidetään nykyään epäkohteliaana tapana lopettaa lause), "Olemme luokitelleet sen (somen) käyttäjät, myös itsemme näin: tykkääjät, ei-tykkääjät (lymyilijät), taktiset tykkääjät ja oikeasti täyspäiset"(onko niitä?) ja "Facebook on datankeruulaitos, joka on naamioitu toverilliseksi yhteisöksi, vaikka tosiasiassa se lietsoo epävarmuutta ja tuskaa".

Sokos-tavaratalo on mukakiinnostunut, olenko tyytyväinen ostokseeni. Tykkäänkö pellavapaidastani. Se arpoo tuotepalkintoja kyselyyn vastanneille ja tekee varmasti omat päätelmänsä ostajien mielipiteistä. 

Nykyään ei voi tehdä juuri mitään joutumatta arvioimaan muita. Odottelen aikaa, jolloin ystävät lähettävät arviopyynnöt yhteisistä kahvihetkistä

Rouvittelu

Kuulun sukupolveen, joka on tottunut sinutteluun. Nyt minua teititellään. Teitittelyä kohdatessani katson vaistomaisesti ympärilleni, että onko tässä vieressäni kenties joku toinenkin. Näkymätön ystävä. 

Entä rouvittelu. Eräs Facebook-ystäväni kertoi lääkärin rouvitelleen häntä, jolloin nainen sanoi, ettei ole rouva, eikä ole ollut koskaan naimisissa. Kun lääkäri pyysi häntä uudestaan vastaanottohuoneeseen rouvaksi nimitellen, kaveri sanoi, ettei ole ehtinyt tässä lyhyessä tuokiossa vielä avioitua. 

Moni sanoo, että rouvasta tulee mieleen oma äiti. Minulla on eri sukunimi kuin äidilläni, eikä sellaista sekaannuksen vaaraa ole. Olen joskus ollut useamman vuoden ajan rouva, mutta en silloinkaan tavoittanut rouvana olemisen ajatusta.  

Jotkut miehet kutsuvat vaimoaan äidiksi. Nuorena lääkärinä ihmettelin kuusikymppisiä miehiä, jotka tulivat vastaanotolle kun äiti käski. Sittemmin ymmärsin mistä oli kyse.

Entä tytöttely tai neidittely? Onko miehille vastaavia nimityksiä. Ehkä pahinta on kun aikuista miestä kutsutaan pojaksi. 

Rouvaksi ei ihan hetkessä päästäkään, ainakin jos uskoo Satuhäät-ohjelmaan. Häitä valmistellaankin vuositolkulla. Miksi häät ovat niin tylsiä? Kaikki samanlaisia kilpailuineen, hääkimpun heittoineen ja varpaille astumisineen. 80-vuotispäivätkin ovat hauskempia. 

 

Kamala yö

Viime yö oli kamala. Ensinnäkin oli niin kuuma, että iho liimautui lakanoihin. 

Toisekseen hengittäminen cpap-rensselien kanssa oli lähes mahdotonta. En saanut kiristettyä maskia kunnolla kasvoilleni, vaan aina jostain kulmasta falskasi, vaikka samaan aikaan silmät pullistuivat kuopistaan. Aamulla silmien ympäristö oli niin turvoksissa, etten löytänyt keittiötä. 

Yöllä toinen sierain oli tukossa ja minut valtasi alkukantainen tukehtumisen pelko. Olen jo kokeillut kaikki tietämäni nenähuuhtelu ja -voitelukeinot ja käyttänyt rahani erilaisiin nenäsuihkeisiin.  

Tilasin tiistaille korvalääkärin, kun en muutakaan keksinyt. Kaverini on käynyt samalla lääkärillä ja suositteli tätä vaikka mainitsikin kuivakaksi tyypiksi.

Tulin äsken lenkiltä ja nyt siellä jyrisee, suhisee, räpsyy ja kolisee, mutta ei sada. 

Akustista Viitasta

Finnlaysonin alueella Tampereella järjestetään hienon taidenäyttelyn lisäksi (ilmaisia!) akustisia keikkoja. Keskiviikkona esiintyi sympaattinen Viitasen Piia, jonka nimen olin kyllä kuullut ja jonka musiikista minulla oli jonkinlainen käsitys. Hän kertoi tavallisesti keikkailevansa bändin kanssa, nyt mukana oli vain Piia ja kaksi akustista kitaraa. 

Turvaetäisyydellä samalla penkillä istui Nico (Nico ceellä!), joka on käynyt sadalla Viitasen Piian keikalla. Olen Nicoon verrattuna vähäinen noviisi.

Encorena laulaja lauloi laulun, joka perustuu isoisän sodanaikaiseen kirjeeseen ja se sai kyyneleet silmiini. Viitasen Piian musiikista saa laulajasta (ja laulun tekijästä) herkän kuvan, mutta hän osoittautui myös huumorintajuiseksi. 

Nukuin viime yönä ensimmäistä kertaa cpap-rensseleissä. Tai nukuin minkä nukuin. Aamulla naamassani näkyivät remmien ja maskin jäljet. Laitteen mukaan pidin rensseleitä seitsemän ja puoli tuntia ja erilaiset parametrit näyttivät, että kaikki meni erinomaisesti vaikka olihan se oikeasti aika tuskaista. Luultavammin jonkinlainen lumevaikutus cpap:sta tuli, sillä tunnen itseni oudon tarmokkaaksi tänään.

Hoivaa

Sain tänä aamuna ystävältä viestin uuden lapsenlapsen syntymästä. Kuvassa vauva makaa kyljellään naama vähän rutussa. Minua alkoi itkettää. 

Lähiomaiseni ei enää pärjää kotona, joten veimme hänet hoivakotiin. Hänellä oli yllään sininen t-paita, farkut ja punaiset lenkkarit. Hän näytti niin pieneltä hauraalta ja kauniilta. Kaksi maskinaamaista naista otti omaisemme vastaan hoivakodin ovella. Kysyin, saammeko tulla sisälle. Emme saaneet. Hänet voi jatkossa tavata tapaamishuoneessa tai ulkona, jos ensin varaa tapaamisajan. 

Tämä hoivakoti sijaitsee toisella puolella Suomea, kaukana minusta, mutta lähellä muita omaisia. Väliaikaissijoitus, jossa hän odottaa varsinaista hoitopaikkaa. Tämä tuli kuitenkin vähän yllättäen ja toivottavasti varsinainen hoitopaikka löytyisi pian.

Liikuttavaa, miten luottavaisesti hän käveli sisälle rollaattorinsa kanssa. Tavarat oli ahdettu kestokassiin, sellaiseen johon ostoksia marketissa pakataan. Päällimmäiseksi oli aseteltu kuluneet piraatti-Crocsit. Mitään ei kannata kerätä, sillä sitä ei saa mukaan edes siihen viimeiseen hoitopaikkaan saati hautaan. 

"Sinulla on nätti mekko", hän sanoi minulle ja sitten hän katosi.

Epäilemättä hoivakoti on hyvä paikka. Niin ainakin haluamme uskoa. Siellä ne maskinaiset huseeraavat suljettujen ovien takana. Me jatkamme elämäämme ja yritämme unohtaa, että sama kohtalo, vanhuus, odottaa meitäkin vaikka söisimme pelkkää heinää ja tekisimme sata syväkyykkyä joka päivä. 

Kesämökki nro 5

Muoti kiertää omaa kehäänsä. Muistelen, että 80-luvulla puin päälleni reisien selluliitin peittävät mustat trikoot, joita kutsuttiin luultavammin pyöräilyhousuiksi. Trikoiden kanssa käytettiin ylisuurta t-paitaa, joka peitti takapuolen. Nyt samanlaisia trikoita käytetään lyhyen paidan tai mekon kanssa.  Olen tietysti hankkinut kyseiset housut, mutta en ole pyöräillyt niihin pukeutuneena.

Isäni tapasi sanoa, että Suomessa on vuosittain yksitoista hellepäivää (lämpötila yli 25 astetta). Se ei pidä paikkaansa. Hellepäiviä ei jaksa enää edes laskea. Kuulun niihin, jotka odottavat innolla syksyä. Tutustuin jo työväenopiston tarjontaan.

Moni tuntee suurta rakkautta kesämökkiin tai lapsuuden kotitaloon. Kirjoituskurssilla pyydettiin listaamaan kaikki asuinpaikat ja niihin liittyvät merkittävät tapahtumat. Olen jo ennen kymmentä elinvuottani muuttanut niin monta kertaa, että siitä saisi kirjasarjan. 

Vanhemmillani on menossa viides kesämökki. En tunne erityistä kiintymystä paikkaan, jossa vietän korkeintaan neljä päivää vuodessa. Kuljen ja ihmettelen marjapensaiden siirtymistä paikasta toiseen, uutta lasitettua terassia, kasvihuonetta ja lipputangossa liehuvaa vieraan maakunnan viiriä.

Maaseutumatkailua

Pesin jääkaapin ja löysin vihanneslaatikoiden takaa haisevan epämääräisen möykyn, jonka tarkempaa laatua en halua tietää. Mahdollisesti selleri. 

Vierailin maaseudulla Rauman lähistöllä. Viljasato tulee olemaan kuivuuden vuoksi kehno. Onko se joskus ollut hyvä? Joka vuosi valitetaan viljasadosta ja varmasti syystä. Mansikkasatokin on joka vuosi joko huono tai sitten satokausi kestää kaksi päivää, joten niiden pakastaminen on (jos lehtiä uskotaan) kiirepeliä.  Siinä peltoja katsellessa tuli mieleen, että kyllä tuota peltomaisemaa kaipaisi, jos sen tilalla kasvaisi pajua. Vaikka olosuhteet ovat karut, niin toivon, että joku jaksaa viljellä ohraa ja muita viljoja.

Yövyin 60-luvulla rakennetussa omakotitalossa, jonka asukas menehtyi pari vuotta sitten. Taloon ei ole hankittu juuri mitään sitten 70-luvun. Makuuhuoneeni takaseinää peitti fototapetti ja aamukahvit juotiin Myrna-kupeista. Olohuoneessa seisoi rukki ja kori täynnä lampaanvilloja. Talon kaivossa on niin rautapitoista vettä, ettei sitä voi juoda ja vesi tuoksahtaa samalta kuin silloin kun nenästä tulee verta. 

Jos olisi avannut radion rinnakkaisohjelman, olisi todennäköisesti saanut kuulla Annikki Tähden laulavan, yleisradiosta olisi tullut Naapurineljännes, jossa kerrottaisiin miten Neuvostoliitto on taas kerran täyttänyt maatalouden viisivuotissuunnitelman tavoitteet.

Kävelimme kylänraitilla, kävimme Kodiksamin koululla, jossa pidetään vapaaehtoisvoimin kirjastoa ja kuntosalia. Tiloja saa vuokrata juhlia varten. Kaikki oli sievää ja siistiä. Näimme Heli Laaksosen työhuoneen ja ulkoseinään kiinnitetyn toivomuslavuaarin. Paikkakunnalla on myös hieno sauna, johon kuuluu terassi anniskeluoikeuksin. Ajoimme vanhalla ruotsalaisella ambulanssilla. Sillä ei voi liikkua muiden huomaamatta ja kyllä sillä vielä yhden rintakipuisen kuljettaisi.

Mietin, miltä ystävästä on tuntunut muuttaa paikkakunnalle, jossa kaikki tuntevat toisensa ja anoppi asuu naapurissa. No kaikki eivät piileskele verhojen takana kuten minä. Kun vaikka Heli Laaksonen (jota en siis tunne) muuttaa johonkin,  hän laittaa heti tuulemaan, järjestää kirjaston ja maalaa kylätaloon taulun. 

Jatkaa vai eikö olla

Olen pitänyt blogia jo 2008 lähtien ja on pakko myöntää, että viimeiset puoli vuotta olen vakavasti miettinyt blogin lopettamista. Tällaiset lyhyet henkilökohtaiset jaaritukset ovat suuremmaksi osaksi siirtyneet Instagramiin. Blogiteksteiltä odotetaan enemmän, eikä minulla ole halua käyttää aikaani tekstien viilaamiseen. 

Kirjoitan sen kummemmin suunnittelematta ja teen korjauksia vähäisessä määrin. Ja sen huomaa.

Nykyään seuraan somessa muutamia mielipidevaikuttajia. Luulen pysyväni kiinni ajassa lukemalla vaikkapa Riikka Suomisen ja Emmi Nuorgamin päivityksiä. En ole kaikesta samaa mieltä, mutta luen mielenkiinnolla. Olen kuin oma äitini aikoinaan, hän halusi pillifarkut, minä haluan tuoreet mielipiteet vaikka ne kiristäisivät vyötäröltä. 

Olen kokenut blogin päivittämisen jonkinlaisena kansalaisvelvotteena (anteeksi, mutta nyt kyynärvarsien iho tarttuu pöydän pintaan ja joudun aina välillä irrottamaan käteni pöytälevystä). Eihän minun ole pakko tehdä mitään!

Toisaalta somessa on vähän kuusikymppisiä, joten muutaman kaltaiseni pitää heiluttaa suvakkimekkoaan täälläkin. En ole juurikaan puuttunut päivänpolitiikkaan, feminismiin, maahanmuuttoon tai ilmastokriisiin vaan olen kertonut kissasta ja kahvilassa istumisesta ja muusta joutavasta. Ehkä iän myötä radikalisoidun.

Loppupäätelmä: Jatkan jos jatkan ja päivitän silloin kun siltä tuntuu. En ole töissä täällä (tämä kommentti on tarkoitettu minulta minulle).

Uniapnea

Minulle tehtiin suppea yöpolygrafia ja todettiin keskivaikea uniapnea. Uniapneaa sairastaa 1.5 miljoonaa suomalaista ja vaikeaa tai keskivaikeaa uniapneaakin sairastaa täällä 830 000 henkilöä (suunnilleen tällaisia lukuja esitettiin Lääkärilehden uniapneateemanumerossa). 

Uniapneaa on pidetty keskivartalolihavien miesten riesana, mutta tautia voi olla myös normaalipainoisilla naisilla kuten minulla. Uniapnea lisää riskiä moniin muihin sairauksiin kuten verenpainetautiin. Matalimmillaan veren happipitoisuus laski minulle tehdyssä mittauksessa 84 prosenttiin kun se valveilla ollessa oli 95 prosenttia. 

Jos (ja kun) saan hoidon, saatan virkistyä rasittavassa määrin. Kirjoitan kaksi romaania vuodessa ja aloitan potkunyrkkeilyn tai seinäkiipeilyn. 

Tampereella on vilinää. Ystäväpariskunta ei meinannut saada täältä hotellihuonetta. Lopulta sellainen löytyi Tampere-talon kupeesta Marriott-hotellista. Tapaamme hotellin aulassa tänään. Mietimme mitä tekisimme ja R ehdotti "Voitaisiinko mennä hautausmaalle?"

Brändi

Luin Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin Rikospaikka ja kiinnitin huomiota kirjan kansilehden fonttikokoon. Härkösen nimi on kirjoitettu romaanin kanteen huomattavasti kookkaammin kirjaimin kuin kirjan nimi. Kirjailijasta tulee kuulemma brändi kolmannen romaanin jälkeen. Härkösen kirjat ovat merkkituotteita, joiden ostaja tietää mitä saa. 

Kun olin lapsi, äitini luki paljon Simenonin dekkareita. Kirjastosta ei löytynyt yhtään Maigret-sarjan osaa, mutta varastosta löytyi. 

Maigret epäröi ei ole erityisen jännittävä, nykydekkareiden juonet ovat monimutkaisempia. Ajankuvana dekkari on kuitenkin hauska. Kaikki polttavat tupakkaa ja Maigret tietysti piippua. Ylikomisario Maigret juo virka-aikana punaviiniä ja armanjakkia. Maigretin vaimo on tietysti kotirouva, joka kysyy tuleeko mies kotiin lounaalle ja mitä ruokaa hän haluaisi valmistettavan. 

Olen hieman tokkurainen, sillä minulle tehtiin viime yönä yöpolygrafia ja nukuin erilaisten piuhojen kanssa. Aamulla revin teippejä naamastani. Molemmissa poskissani kulkevat vieläkin kaarevat rannut. Naapurin nuoripari riiteli illalla, enkä uskaltanut laittaa korvatulppia, sillä pelkäsin samalla irrottavani jonkun piuhoista.