tiistai 31. toukokuuta 2016

Kuuluisuuden kirous

Lauri Mäkinen, Kaija Rantakari, Katja Seutu, Vuokko Sajaniemi, Katja Raunio, Jussi Seppänen, Lauri Eirola, Liisa Rinne, Jari Nissinen...

Keitä he ovat? Pitäisikö heidät tuntea?

He ovat viime vuoden esikoiskirjailijoita. Ei siis tarvitse pelätä menettävänsä yksityisyyttään vaikka saakin kirjansa julki.

Kävelin sairaalan käytävää kun puolituttu kollega tarrautui käteeni ja sanoi "Oletko sinä se kirjailija?" "No en minä mikään kirjailija ole" vastasin ja irroittauduin vaivaannuttavasta tilanteesta.

On hyvä, ettei kirjaa paineta ihan heti, kun se on ylittänyt rimaa hipoen sen kuuluisan julkaisukynnyksen. Silloinhan ei ehtisi tottua ajatukseen, että joku ryhtyy pitämään sinua kirjailijana. Yhtäkkiä olet toisten arvostelun kohteena, varsinkin muiden kirjoittajien. Saat viiden minuutin ajan puhua kirjastasi kirjamessuilla jossain nimettömässä esikoiskirjailijajonossa. Enemmän kuin suurta rakkautta odotat, että joku kirjoittaisi romaanistasi jossain maakuntalehdessä.

Luen Sami Hilvon blogia (löytyy blogilistasta). Hän kirjoittaa romaaninsa valmistumisesta suurella tunteella. Minä odotan milloin se mahtava tunne valtaa minut (ehkä sitten kun viimeisetkin korjaukset on tehty). Milloin syleilen maailmaa ja juon kuohuviiniä? On se tietysti hienoa, mutta kun on työ, jossa joutuu ratkomaan kaikenlaisia vaikeita ongelmia, niin kirja välillä unohtuu. Miettii vaan, mistä tämäkin vaiva johtuu ja ehtisikö jossain välissä kahville.

maanantai 30. toukokuuta 2016

Aina alkaa sataa

Tuntuu oudolta, että kirjaani "myydään" netissä. Ei kai sitä ihan oikeasti vielä myydä, sillä se ei ole valmis.

Sain editoitua käsikirjoitustani taas ihan pikkuisen. Kustannustoimittaja on kirjoittanut sievästi lyijykynällä tekstin marginaaliin "kliseistä", "tämä on kerrottu jo aiemmin" tai "tämä ei tuo tarinaan mitään uutta". Nyt ymmärrän miksi tekstiä pitäisi olla paljon: siitä joutuu pyyhkimään neljäsosan pois. Sitä pilkotaan kuin pilaantunutta omenaa, kun mustuneet osat leikkaa, voi lopun vielä syödä.

Nyt liioittelin, mutta ei haittaisi vaikka tekstissä olisi runsaasti mitä deletoida.

En oikein uskalla lisätä kirjaan mitään, sillä pelkään, että siinä heijastuu alkukesän melankoliani, eikä ketään enää naurata. Kuitenkin kirjaa mainostetaan sanalla "hulvaton". Eikö sanota, että huumorin takana on usein jotain traagista?

Huomaan käyttäväni tiuhaan sanaa "aina" tai "joku alkaa lukea, alkaa tehdä, alkaa syödä, alkaa nukkua, alkaa juopotella, alkaa ryömiä tai alkaa tutkia miehensä taskuja". Aloitan uuden ajan, jossa en enää ala tehdä mitään ja muistan aina, ettei tarvitse sanoa läheskään aina aina.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Mökkirintaliivit

Tyhjensin pesukoneen ja levitin pyykit kuivumaan seinään pultattuun telineeseen ja suihkuverhoa varten kiinnitettyyn metalliseen häkkyrään. Koneesta nousi kolme eriparisukkaa.

Tähän vuodenaikaan tekee mieli uusia vaatteita vaikka vanhat ovat täysin käyttökelpoisia. Olen tehnyt kuten käsketään, enkä ole enää hankkinut kertakäyttömekkoja ja -toppeja. Kolmantena vuonna kiva paita alkaa tuntua jostain syystä parasta ennen päivän ylittäneeltä rytkyltä. Pian löytää taas itsensä hypistelemässä kaupan rekeissä roikkuvia leninkejä. Vaikka on kuinka vannonut, ettei osta, niin ostaa kuitenkin. Vaatteita on jo ennestään niin paljon, etten tarvitsisi ainuttakaan ryysyä vaikka sattuisin elämään satakymmenenvuotiaaksi.

Lapsena sain harvoin uusia vaatteita ja nekin hankittiin sellaisella kasvuvaralla, että kompaselin takkien helmoihin. Äiti osti minulle talvitakin keskikesän alennusmyynnistä. Mummo ompeli mekkojen helmaan vekkejä, jotka purettiin myöhemmin kun vaate jäi liian lyhyeksi. Arvelen, että lapsuuden kehno vaatetilanne on saanut minut kaipaamaan kauniita vaatteita.

Käyn vaatekaupoissa ihan huviksenikin. Vaatteita on niin kiva katsella. Lähden mielelläni toisten vaateostosseuraksi. Tämä pahe ei kulje suvussa: äitini ja molemmat siskoni inhoavat vaatteiden hankkimista. Minäkin olen noin periaatteessa ekologinen kuluttaja, mutta ikävä kyllä vain periaatteessa.

Mökillä kävelin viisi numeroa liian isoissa muovisandaaleissa, jotka M:n ex-mies oli löytänyt tien pientareelta. Koska sandaalit olivat liian isot, puin jalkoihini villasukat. Mökillä käytetään mökkirintaliivejä ja mökkihousuja ja uidaan aina ilman uimapukua, vaikka naapurimökki olisi kuinka lähellä. Mökkinaapurin kuuluu leikkiä, ettei näe mitään.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Laiskuri

Olen ystävän mökillä. Kävin heti herättyäni järvessä, jonne on mentävä määrätietoisesti veden kylmyyden kieltäen.

 Muut lähtivät ostamaan multaa ja minä jäin sohvalle makaamaan. Kirjoitan tätä oikean käden etusormella. Nuoret tunnistaa siitä, että he käyttävät molempia peukaloitaan kirjoittaessaan puhelimella. Sormi osuu jatkuvasti väärään kirjaimeen ja on pakko korjata, sillä minulla on oikeinkirjoitusneuroosi.

Lintujen sanailu kuuluu avonaisesta ovesta. Hyttynen kyttää minua. M kuljetti pelottavan suuren herhiläisen takaisin luontoon presso-kahvipannussa.

Tiskasin astiat. Tiskaaminen on kivaa, sillä se ei enää kuulu arkiaskareisiin. Sen sijaan astioiden laittaminen tiskikoneeseen on vastenmielistä, samaten kuppien, lasien, lautasten ja ateriaimien järjestely kaappeihin ja laatikoihin.

Vierailuni oli merkitty huussin seinällä roikkuvaan kalenteriin väärälle viikonlopulle, joten korjasin sen kalenteriin kiinnitetyllä kuulakärkikynällä, jotta buukkaukset olisivat ajantasaiset.

Nyt puutuvat sormet, joten joudun lopettamaan vaikka moni tärkeä asia jäi kirjaamatta.

torstai 26. toukokuuta 2016

Tavanomaista

Eilen A:n kanssa lenkkeillessä kävimme Rosendahlin vessassa. Vaikka en pidä hotelliyöpymisestä, minulle tuli halu lomailla kyseisessä hotellissa. Ottaisin beaty boxin kainalooni, kiipeäisin Pyynikinharjulle, laskeutuisin hotellin pihaan, kirjautuisin majoituslaitokseen, viettäisin siellä yöni, söisin hotelliaamiaisen ja palaisin kotiin samaa reittiä kävellen.

Aikoinaan nuo korpihotellit olivat moderneja ja tyylikkäitä: ruskeita kokolattiamattoja, petsattuja huonekaluja, raskaita kellertäviä verhoja ja suuret ikkunat, joista näkyi metsää. Jyväskylässä söimme joskus sunnuntaisin lounasta Rantasipi Laajavuoren buffet-pöydästä, jota sanottiin vielä seisovaksi pöydäksi. Tarjolla oli makaroni-ja perunasalaattia, nakkeja, perunoita, lihapullia, savukalaa ja paistia. Ajoimme kerran oikein taksilla hotellin yökerhoon.

Myöhemmin näistä hotelleista tehtiin kylpylöitä venäläisiä turisteja varten. En tiedä kuka niissä nykyään yöpyy. Tai itseasiassa molemmat siskoni ovat yöpyneet perheineen Rosendahlissa. 

Luen iltaisin pätkän Knausgårdin Taisteluni-sarjan viimeistä osaa (niin kauan kuin jaksan kannatella kirjaa käsissäni) ja saan muutakin pohdittavaa kuin seuraavan päivän työtehtävät. Kirjailija tarkastelee tavanomaisuutta. Oikeastaan pahinta mitä kriitikko voi romaanista sanoa, on sen tuomitseminen tavanomaiseksi. Viihteellinen on tietysti yhtä paha. Huono ja erikoinen on parempi, sillä teksti saattaa olla aikaansa edellä ja siksi kummallinen.

Kirjoitusystäväni, kirjailija ei kirjoita kirjoihinsa sellaisia ilmiöitä, jotka ovat väliaikaisia kuten vaikkapa facebook. Teoksista tulee ajattomia ja niistä on itseasiassa vaikea ihan tarkasti sanoa, mihin aikaan ne on sijoitettu. En edes oleta, että kukaan haluaisi lukea kirjaani parin vuoden kuluttua. Se on realiteetti, ainakin kun katsoo kirjakauppojen valikoimia.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Kypsymätön alainen

Minulle oli tungettu ensi tiistaille ylimääräinen työtehtävä lupaa kysymättä tai mitenkään neuvottelematta. Se tuli jotenkin niin äkkiä, että reagoin tunteella vaikka olisi kannattanut suhtautua tapahtuneeseen viileän rauhallisesti ja sovittelevasti. Olin ensin vihainen ja sitten minua itketti vähän. Sen jälkeen hävetti se, että melkein itkin, lopulta koin huonoa omatuntoa siitä, että olen näin laiska ja itsekäs, että jätän potilasparat ilman hoitoa. Viimein päättelin, että olin varmaan ylireagoinut ja oikeastaan minun pitäisi pyytää anteeksi käytöstäni.

Ja tietysti tehdä se työ, joka oli minun tiistain listaani lisätty.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Kirkossa

Siskon pojan pianokonsertti järjestettiin Pispalan kirkossa. Yleisöä oli valtavasti (13 henkeä). Jos ihmiset olisivat tienneet miten erinomainen konsertti oli, niin sali olisi ollut täynnä. Ohjelmisto oli mainio, hupaisinta oli Jean Francaixin pianomusiikki, jossa säveltäjä imitoi (onkohan termi ihan persiistä) sellaisia säveltäjiä kuten mm. Chopin, Haendel, Scarlatti ja Ravel. Yhdessä numerossa pianisti naputtaa rystysillään flyygeliä, nostaa kädet kohti taivasta ja sulkee flyygelin.

Taputimme pianistin soittamaan encoren.

Kirkon penkit olivat kummallisen pehmeät. En tuntenut itseäni asiaankuuluvan syntiseksi. Penkkien kuuluu olla kovat, istuinosan kapea, jalkatilaa täytyy olla niukasti, penkin laidan kuuluu painaa reisiä ja selkänojan tulee olla vatupassilla suoraksi mallattu niin, että kirkossa käynnin jälkeen joutuu viikoksi saikulle.

Pispalan kirkko on kerännyt mainetta mainoksillaan tyyliin "Vältä jouluruuhka: tule kirkkoon jo nyt". Seurakuntasalissa järjestettiin konsertin kanssa samaan aikaan gospel-lattari jumppa. Kuin yhdistettäisiin pyhäkoulu ja tankotanssi. 


maanantai 23. toukokuuta 2016

Taivainen merkki ja uusi alkoholilaki

Kun tulin Anttilan alakerran K-kaupasta ruokakassejani raahaten, löysin pyörän korista pussillisen tuoreen oloisia sämpylöitä. Onko tämä joku taivainen merkki siitä, että leipää riittää, vaikka vähentäisin työntekoa? Pussista löytyi neljä kokojyväsämpylää. En uskaltanut ottaa niitä, sillä saattaahan joku hoitovirheen uhri tai kateellinen kanssaihminen yrittää saada minua hengiltä.

Odotan innolla kesälomaa: olen varannut ensimmäiselle lomaviikolle seulontapapan ja -mammografian sekä hammaslääkärin.

Hämmästelen ehdotusta uudeksi alkoholilaiksi, ketä se palvelee? Taustalla lienevät kaupalliset arvot. Koska Suomessa ei valmisteta viiniä, ryhdytään kaupoissa myymään nelosolutta, lapsille limuviinoja ja vahvempaa lonkeroa ja siideriä.

Ravintoloista saa ostaa kotiin samoja alkoholituotteita kuin kaupoista. Miksi? Kuka niitä ostaa ravintolahinnoilla? Ostimme Saksassa ravintolasta punaviinipullon kyläpaikkaan sunnuntaina. Nuorena yritimme viedä viinipulloa ulos ravintolasta. Takin sisällä. Ei onnistunut. Australiassa ravintolaan sai viedä oman viinipullon, jonka avaamisesta ja kaatamisesta laskutettiin hieman.

Festivaalien anniskelualueita ei tarvitse aidata. Enää ei tarvitse seistä aitauksessa olutta lipittämässä vaan voi mennä muovimuki kädessä lavan eteen bändiä kuuntelemaan. Ensimmäinen hyvä uutinen. Ravintolat saavat järjestää Happy Hour-tunteja. Alkot auki iltayhdeksään. Ihan hyvä. Ehkä se tunti ei lisää merkittävästi alkoholin haittoja. Kun kaupat ovat auki vähintään yhdeksään, on loogista, että Alkonkin ovi on avoinna.

Alkoholia saa myydä velaksi. Ostaa voi velaksi jos joku hölmö myy.

Kaiken kaikkiaan minusta tämä ei tuo (lukuunottamatta festareita ja ehkä Happy Hour onnea) mitään erityisen positiivista.  Alkoholin liikakäyttö lisääntyy, eikä vieläkään voi ostaa kaupasta viiniä. Vaikka onhan se sama hankkia viinipullo Alkon valikoimista.



 

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Kootut kysymykset

Matkustin eilen Teiskoon Volvon kyydissä. Autossa ei ollut ohjaustehostusta, joten Volvoa ajanut eteerinen runoilija joutui vääntämään rattia tosissaan.

Istuimme kirjoitusporukan kanssa laavussa kirjoittamassa. Näytimme varmaan hassulta nuotion ääressä läppärit sylissämme. Itikoita ei vielä näkynyt, läppäri peittyi siitepölyyn ja jonkin sortin haikaran huhuili meille jostain läheltä. Emme saaneet paljonkaan aikaiseksi, mutta joimme monta pannullista teetä. M grillasi soijanakkeja.

Keväinen luonto kuhisee erotiikkaa: lintujen parinmuodostusta, sammakoiden kutemista ja siitepölyä.

Tieto kirjastani on levinnyt lähiesimiestä laajemmalle. "Ei se mitään taidetta ole", kuulin itseni taas vähättelevän. Suomessa kirjailijoita arvostetaan melko korkealle ja kirjan kirjoittaminen sekä julkaisukynnyksen ylitys tekee ihmisestä joidenkin silmissä erityisen.

"Mistä kirja kertoo?" on tavallisin kysymys. "Ihmissuhteista ja sellaisesta", vastaan epämääräisesti ja vaivaantuneesti. "Milloin se tulee?" "Syyskuussa ilmeisesti". "Joko kirjoitat uutta kirjaa?" "En". Ihan pieni alku on kirjoitettuna.

Kukaan ei ole kysynyt "Miksi kirjoitit kirjan?". Siihen olisi vaikea vastata. Pidän kirjoittamisesta, olen kunnianhimoinen, itsekeskeinen, satuin saamaan vuorotteluvapaata, jolloin ehdin viimeistellä tekstin, minulla oli ajatus romaanin juonesta, kävin kirjoituskoulutuksissa, joissa minua ohjattiin romaanin kirjoittamisessa. Minulla oli kaksi kannustavaa opettajaa: Niina Hakalahti ja Taija Tuominen.

"Minäkin voisin kirjoittaa romaanin, jos olisi aikaa", tämänkin olen kuullut muutaman kerran. "Minulla olisi loistava idea romaaniksi", mutta en ehdi kirjoittaa sitä.

Nyt pitäisi löytää aikaa käsikirjoituksen editoimiseen. Psykologisoin laiskuuttani: en oikeasti halua onnistua. Menestyminen on pelottavaa. Tuskin tämä edes menestyy, mutta ainahan on olemassa pienen pieni riski. Vaikka se olisi miten olematon, niin se on kovin pelottava. Toinen todennäköisempi uhka on, ettei kukaan huomaa romaaniani.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Ostosten yö

Välillä tuntuu, että elämä menee hukkaan. Mitä väliä sillä lopulta on. Kuitenkin. Liikaa työtä, joka kasautuu sotkuisiksi kasoiksi. Tarvitsisin henkilökohtaisen järjestäjän, joka järjestäisi elämäni. Varmaan sellaisenkin voi hankkia, kun kotiinkin voi palkata jonkun joka auttaa päästämään irti vanhoista farkuista, aikakauslehdistä ja käyttämättömistä kuntopyöristä.

Kävelin eilen illalla Mustalahden satamaan ostaakseni jäätelön. Taapersin sieltä Tallipihalle jäätelöäni nautiskellen ja huomasin, että Tampereella järjestetään ostosten yö. Käsityöläisten puodeissa myytiin sinänsä kivoja, mutta tarpeettomia esineitä. Kuka voi elää ilman savista astiaa, johon voi piilottaa hyttyssavun?

Sokoksella korviin tunkivat inhottavat kuulutukset ja jumputtava musiikki. Kai se houkuttelee jotakuta tuhlaamaan rahaa. Minäkin jonotin saadakseni pikkuruisen muovimukin, jonka pohjalla oli sentin siivu smoothieta ja kävin pyörittämässä Lancomen onnenpyörää.

Kierrolla potilas osoitti kattoa ja kertoi, että siellä kävelee musta parisenttinen hyönteinen. Tuijotimme niskat kenollamme kattoa, joka oli puhtaan sairaalanvalkea. Hän kertoi vielä, ettei hyönteisellä ole siipiä. Minullakaan ei ole siipiä, mutta kenelläpä keski-ikäisellä naisella sellaisia on.

Tänään lähden Teiskoon laavulle kirjoittamaan. Oikein hyvä kirjoitusilma.

torstai 19. toukokuuta 2016

Itä ulle uuluu?

Kävin lenkillä hammaslääkärini kanssa. Hammaslääkärinsä kanssa ehtii puhua aivan liian harvoin ja kommunikaatio on luonnollisesti melko yksisuuntaista. Tai jotenkin tähän tapaan:

"Itä ulle uuluu?"

Jokin aika sitten eräs kollega kävi vastaanotollani. Keskustelimme sairauden ennusteesta ja kaikenlaisesta sairauteen liittyvästä. Hän sanoi "Jokaiselle lääkärille on kamalaa, jos ei voi päivystää." Olen ilmiselvä valelääkäri.

Potilaana haluan olla potilas enkä lääkäri. "Katso vaikka senkkaa silloin tällöin ja mittaile verenpainetta" ei miellytä minua. Yritän kohdella lääkäreitä kuten muitakin potilaita, vaikka ei se ole kuitenkaan ihan sama. Kollegapotilas ei ole vain potilas vaan asiantuntija, jolle puhutaan vähän eri tavalla kuin muille. Kollegan kohtaamiseen liittyy pieni ylimääräinen stressi. Lääkärit muuten uskovat vetävänsä puoleensa kaikenlaisia harvinaisia komplikaatioita ja joskus siltä tuntuukin.

Eipä muuta tänään. Huomenna on perjantai, jos joku ei ole huomannut. Alkaa viikonloppu ja saa herätä ihan samaan aikaan kuin arkenakin, mutta ei tarvitse nousta sängystä jos ei tahdo tai ei omista kotieläimiä. Lapset voi komentaa television ääreen, mutta kissaa tai koiraa ei voi. Tai oikeasti Kerttu naukuu aikansa kunnes tyytyy kohtaloonsa ja syö kiposta raksuja.


keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Iloinen marttyyri

Kuulin tiistaiaamuna erinomaisen luennon. Luennoitsija ikävä kyllä viljeli ahkerasti ilmaisuja "pitkässä juoksussa" ja "loppupeleissä". Joku kertoi, että "pitkässä juoksussa" on tullut englannin kielen ilmaisusta "long run". Hikinen juoksija hölköttää toivotonta matkaansa lököttävissä shortseissa. Ei toivoakaan mitalista, muttei keskeyttääkään kehtaa. Varpaankynnet ovat jo irronneet ja nivuset hiertyneet verinahkaan saakka.

Kesällä saa kuulla kyllästymiseen asti, että Savonlinna on kiva kesäkaupunki. Savonlinnan voi korvata millä tahansa suomalaisella kaupungilla: Lappeenrannalla, Kuopiolla, Kokkolalla, Tammisaarella, Tampereella tai Helsingillä. Haluaisin joskus kuulla mikä on kiva suomalainen talvi- tai syksykaupunki.

Heipparallallaa. Huomenna kaikki kollegat lähtevät alani vuosikokoukseen ja minä jään yksin. Olen iloinen marttyyri.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Thaimaalainen solmio

Tapasin vuosia sitten Saksassa kurssilla tosi kivan nuoren ruotsalaismiehen. Hänestä on sittemmin tullut tutkija ja olen kuullut hänen erinomaisia luentojaan, mutta silloin hän oli nuori söpö perheenisä.

Ruotsalaiset ovat sillä tavalla erilaisia kuin me suomalaiset, että he kutsuivat minut mukaansa kun lähtivät oluelle. Pubia etsittiin pitkään: liikaa melua, liikaa tupakansavua, liikaa sitä ja tätä. Siinä vaiheessa kun ruotsalaiset vasta valitsivat sopivaa ravintolaa, me suomalaiset olisimme  kitanneet kolme isoa tuoppia.

Kerroin nuorelle ruotsalaiselle miehelle, että Suomessa on vallalla puolileikillinen ajatus, että kaikki ruotsalaiset miehet ovat homoja. Mies sanoi, että Ruotsin kuuluisin homomies on suomalainen. Kukaan suomalainen ei vielä silloin tiennyt mitään ihanasta Mark Levengoodista.

Areenasta voi katsoa äskeisen Helsinki lit -tapahtuman keskusteluja, vaikkapa Mark Levengoodia ja Rosa Liksomia. Levengood sanoo ohjelmassa olevansa pinnallinen, mutta pyrkivänsä välillä syvälle ja Liksomin olevan ikäänkuin hänen vastakohtansa, syvällinen kirjailija, joka pyrkii välillä pintaan.

Suomi on totisesti muuttunut, me tunnemme Mark Levengoodin, joka muuten kirjoittaa hauskoja  kirjoja. Niiden "pinnallisuus" on parhaimmillaan kerrassaan ihastuttavaa. Miehen elämä on totisesti ollut mielenkiintoinen. Kun Knausgård synkistelee ja pohtii voiko sukulaisista kirjoittaa, sanoo Levengood "Jos äidin sisko ei anna kertoa itsestään, teen hänestä isän siskon".

Levengood ihmettelee kotimaansa muuttumista "Mikä on tuo Tom of Finland? Uusi muumi?"

Mark Leevengood liikkuu korkealla ruotsalaisissa piireissä. Mies osti Thaimaasta 15 kruunun solmion. Kun kuningas kysyi "Var har du köpt det?", "I London" Levengood vastasi hetkeäkään epäröimättä.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Vaihdan nimiä

"Ei meillä käy vieraita, kun minulla on sairaalabakteeri", sanoi yksi mukavimmista potilaistani. Voi hyvänen aika. Hän vie lasta kerhoon, että lapsi tottuisi ihmisiin.

Minulle tulivat mieleen susilapset (lapset, jotka olivat varhaislapsuudessaan joutuneet eläinten hoitoon). Olen nähnyt susilapsesta kertovan elokuvan. Lapsi ei osannut puhua, käyttää vaatteita eikä syödä veitsellä ja haarukalla.

Googlailin sairaalabakteeria:ihmisillä menevät asiat harvinaisen sekaisin. Ei ihme, ettei kukaan tule kylään.

Jatkan Knausgårdin kuudennen lukemista. Se on epämiellyttävä kirja, niin painava, että lihakset ovat kroonisesti jumissa.

Karl Ove pelkää sukulaisten ja ystävien reaktioita ennen Taisteluni -sarjan julkaisua ja ilmeisesti syystä, sillä kirjoista riidellään lopulta lehdissä ja oikeudessakin.

Tajusin, että vaikka kirjoitan fiktiota ja sitä pahinta laatua, viihteellistä, humoristista tekstiä, niin olen lainannut dialogia suoraan elävästä elämästä. Joku saattaa loukkaantua. Olen käyttänyt läheisiä ihmisiä joidenkin hahmojen pohjana, mutta liioitellut siinä määrin etteivät he (toivottavasti) tunnista itseään. Yhden ihmisen mallina on saattanut olla puolen tusinaa tuttua.

Tällä hetkellä vaihtelen henkilöiden nimiä. Aina löytyy samanniminen opiskelukaveri, sukulainen, työkaveri, vanha heila tai kotieläin.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Ihmisen tärkeimmät velvollisuudet

En ole käynyt tänään ulkona. Minulle on opetettu, että raittiin ulkoilman hengittäminen on ihmisen tärkeimpiä velvollisuuksia. Jos aurinko paistaa ulkoilu sujuu melko vaivatta, mutta vaikka sataisi sammakoita, jalka olisi paketissa tai kotikadulla ulkoilisi poikasiaan vartioiva karhuemo, ei ole oikeutta viettää päivää sisätiloissa.

Keittiön kaappien ovet on suljettava. Kauhistelen ihmisiä, joiden kaapinovet ovat seljällään. Astiat näkyvät! Miten he kykenevät moiseen. Eikö tuollaisia kaapinoviboheemeja ahdista?

Jos lattialle valuu tippa vettä tai jotain muuta vielä pahempaa, on lattia pyyhkäistävä viipymättä, muuten parketin laudat alkavat irvistellä.

Roskat on vietävä heti, eikä roskapusseja saa säilöä eteisen lattialle tai parvekkeelle.

Kunhan näistä asioista huolehtii (kertauksen vuoksi vielä: ulkoile, sulje keittiön kaappien ovet, pyyhi nesteet lattialta ja vie roskat) saa huoleti piehtaroida muissa synneissä. Ei haittaa.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Meneekö tämä juna Pieksämäelle?

Istun junassa matkalla kohti Pieksämäkeä, josta vaihdan Kuopion junaan. Kärsin "Onko tämä varmasti oikea juna?" neuroosista.

Ilmeisesti on.

Keskivartalolihava mies kuorsaa selkäni takana. Nuoret tytöt keskustelevat urahaaveistaan. "Mä haluisin sikana aivokirurgiks, ne saa palkkaa jotain 22 000 kuussa". Oho! Missä sairaalassa? "Alkuun ne saa vain jotain kolme tonnia". "Jos ne tekee jotain yhden leikkauksen kuussa".

Nämä junan tytöt ovat kilttejä tyttöjä sillä he puhuvat vain koulusta. He käyttävät tiuhaan sanoja sika ja sikana eikä v-ttu.

Tuollaisia kilttejä tyttöjä mekin olimme. Tapaamme tänään Kuopiossa. Olemme luokkakavereita, pitkäaikaisia ystäviä ja lääkäreitä.

Oikean jalan sukka on rikki (huomasin juuri kun olin lähdössä) ja takissa on tahra vatsan kohdalla. Pudotin siihen vaniljajäätelökökkäreen, eikä se ole lähtenyt pesussa.

Olen huomannut, että olen kovin herkkä aistimaan jos joku pidä minusta. Luen äänenpainoja, ilmeitä ja rivien välejä. Minua ahdistaa jos aistin vihamielisyyttä. Kadehdin ihmisiä, joille muiden pitämiset eivät merkitse mitään. He kulkevat läpi elämänsä huolettomina. Haluaisin, että kaikki rakastaisivat minua. Kaikki. Siinä joutuukin olemaan tarkkana, mitä kenellekin sanoo, eivätkä mielipiteet saa olla kovin fiksattuja vaan joustavia.


torstai 12. toukokuuta 2016

Elämä on komedia

Elämä on komedia. Käsikirjoittaja sattuu vaan olemaan sadisti. Tämän Woody Allenin ajatuksen poimin päivän Aamulehdestä.

Tampereella vietetään pyöräilyviikkoa ja niinpä Laikun lavan kyljessä on kahtena aamuna tarjottu pyöräilijöille limaisia vehnäsämpylöitä, kahvia ja teetä.

Paikalle rullaavat pyöräilijät olivat molempina aamuina pukeutuneet tiukkoihin mustiin trikoisiin ja niukkoihin urheilutakkeihin, minulla oli päälläni mekko ja korkokengät. En viitsisi pyöräillä jos minun pitäisi vaihtaa vaatteita töihin tultuani.

Virtaviivaisen näköinen mies selitti periaatteitaan: pyöräilykilometrejä pitää tulla enemmän kuin autoilukilometrejä ja juoksukilometrejä enemmän kuin pyöräilykilometrejä. Mies oli muotoutunut minimaalisen ilmanvastuksen malliseksi.

Minäkin olen juossut kaksi maratonia. En juokse enää. En pysty enkä halua.

Hyppään nyt asiasta toiseen: inhoan sanontaa pitkässä juoksussa. Se on ollut varmaan ihan mukava sanonta, kun sen on joku päästänyt suustaan ensimmäisen kerran. Rajansa kuitenkin sanonnallakin. Nyt on pitkät juoksut juostu. Sitä joka sanoo pitkässä juoksussa, saa vapaasti lyödä avokämmenellä päin pläsiä.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Viimeinen vihreä kuula

Kun nousin eilen varpailleni työpaikan kahvihuonessa, näin kaapin päältä pilkottavan makeislaatikon: löysin joulun viimeisen karkkikätkön.

Tuttu vihreä loota sisälsi marmeladia. Laatikon päälle oli solmittu kultanauha, jossa roikkui joulukortti. Kun rasia saatiin esille, kuului kollektiivinen pikkuisen pettynyt, mutta kuitenkin melko tyytyväinen huokaus. Vaikka se ei ollutkaan suklaata, niin maistuvathan marmeladitkin makeilta. Eivätkä ne olleet harmaita kuten viimeksi löytämämme suklaakonvehtit.

Tänä aamuna auki revityssä rasiassa lojui orpo marmeladipallon puolikas.  Onko tämä vain terveydenhuollon yksiköiden piirre: kukaan ei voi syödä sitä viimeistä vihreää kuulaa?

Lähdin suoraan töistä lenkille. Minulla oli kiire vaihtaa lenkkivaatteet. Kireät joustavat farkut ovat hankalat riisua, sillä lahkeensuu on kovin pieni jalkaterään nähden. Lopulta farkut roikkuivat nurinpäin oikeassa nilkassani.

Kun kävin S:n kanssa viimeksi Kaupissa kävelemässä, piti väistellä hiihtäjiä. Nyt kaikesta oli tullut melkein mauttoman vihreää.

Potilas sanoi esittäytymisvaiheessa "On me tavattu. Sinä olet se savolaistyttö".  Mukavaa altistua positiiviselle tytöttelylle.


tiistai 10. toukokuuta 2016

Kirjoittavat ihmiset näyttävät nuorilta

Aloitin Karl Ove Knausgårdin "Taisteluni"-sarjan viimeisen osan (1210 sivua). Tunnen Karl Oven paremmin kuin itseni. Tiedän, että kirjat ovat osittain fiktiota, sillä tuskin edes Karl Ove muistaa jokaista vuosien takaista dialogia sanasta sanaan.

Kirja herätti heti ajatuksia. Millaiseksi ihmiseksi muovaudun kun katson (muka ironisesti) Bachelor Finlandia, seuraan Affair-sarjaa, pyörin facessa, kuuntelen työkavereiden juttuja, luen aamuisin Hesaria ja selailen töissä Aamulehteä. Altistun jatkuvasti monelle sellaisellekin virikkeelle, jota en ole itse valinnut. Tai muovaudunko enää miksikään. Muovailuvaha on jo kuivunut.

Riki Sorsa on kuollut. Jos laulaja ei olisi aloittanut tupakointia, hän olisi luultavammin elossa. Toisaalta hän vaikutti ehkä eniten ihmisiin sairastumalla ja menehtymällä tupakoinnin aiheuttamiin sairauksiin.

Lauantaina teki mieli polttaa tupakkaa (vuosiin ei ole enää tehnyt mieli). Kuvittelin pitäväni rennosti savuketta etu-ja keskisormen välissä, kurottautuvani kohti sytkärin liekkiä, vetäväni savua filtterin läpi keuhkoihini, puhaltavani savukiekuroita ja karisuttelevani tuhkaa päälleni. En kuitenkaan polttanut.

M:n vieras mursi nilkkansa kyläreissulla Tampereella. Vieraspaikkakuntalaisena hän ei saanut sauvoja edes lainaksi. Voitte kuvitella, että kipsin kanssa on hankala liikkua yhdellä jalalla hyppien, kun ei ole pysynyt pystyssä edes kahdella terveellä koivella. Ehdotan, että kehitetetään teleskooppikävelysauvat, joista voi pienellä lisälaitteella muokata kainalo- tai kyynärsauvat. Kaikki kuljettaisivat sauvoja mukanaan ihan varalta.

Karl Ove mainitsee paksussa teoksessaan, että kirjoittavat ihmiset näyttävät ikäistään nuoremmilta. Jos Karl Ove kerran niin kirjoittaa, sen täytyy olla totta. Pitää siis jatkaa, vaikka juuri nyt(kään) ei ole mitään sanottavaa.


sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Maalla

Kävin eilen kylässä. Vaikka matkaa oli alle kaksikymmentä kilometriä, oltiin maalla. R kertoi jokaisen talon kohdalla, keitä siinä asuu. Yhdessä töllissä asuu kommunisteja ja yhden uudisrakennuksen  urheilullisen poikamiesisännän sängyn leveys on vain 80 cm. Tosin R ei ollut tarkastanut asiaa mittanauhalla.

Ajoimme autolla hakkuualueen reunaan ja kävelimme louhikossa etsimässä ruskeita sieniä ja löysimmekin niitä tai oikeammin R ja A löysivät. Minäkin könysin kivikkoisessa maastossa, mutta köyhin tuloksin. I istui kivellä ja poltti tupakkaa. Näimme pari kaunista lampea, kaksi närheä ja kalasääsken pesän.

Söimme savustettua lohta ja korvasienikastiketta ja joimme valkoviiniä.

Ehkä maallakin voisi asua, mutta ilman autoa siellä ei pärjäisi.

Sain taas syntymäpäivälahjan: huivin, joka oli ostettu Buenos Airesista. Huivipakkaukseen oli pakattu kauniita nauhoja, jotka oli hajustettu voimakkaasti. Huivi ja minä tuoksumme eksoottisesti argentiinalaiselta vaatekaupalta.

R kirjoittaa natsisaksaa sivuavaa romaania, joten vein hänelle tuliaiseksi Terhi Rannelan teoksen Frau.

Kuvassa on näkymä R:n ja A:n terassilta. Vaikka kuva on sympaattinen niin siitä tulee jotenkin mieleen Philip Ridleyn elokuva Reflecting skin: kammottavin hyvä elokuva, jonka olen koskaan nähnyt.






perjantai 6. toukokuuta 2016

Se on myähästä ny

Näin hetki sitten kun Eila Roine kipitti kadun ylitse. Tuli samanlainen olo kun näkee söpön pupun loikkivan tien poikki. Teki mieli mennä pysäyttämään liikenne, ettei näyttelijä vain jäisi auton alle. Roine selvisi hengissä Trattorian terassille.

Ostin puolisen vuotta sitten lipun Tampere-talolle Juice-tribuuttiin. Tänään ajatus Jonna Tervomaan, Anna Puun, Aino Vennan, Palefacen, Jarkko Martikaisen ja Jimi Tenorin Juice-tulkinnoista ei enää kuulostanut houkuttelevalta. Kun on kuullut Juicen anarkistisia esityksiä joskus ammoisina aikoina Kuopiossa Työnkulmalla, ei sinänsä taitava UMO innostanut.

Pidän Aino Vennasta, mutta hän ei ollut omimmillaan Juicen musiikin parissa. Anna Puun laulua oli vaikea kuunnella kun piti jännittää miten hän selviää. Meneekö nuotilleen, pettääkö ääni. Tämä oli todennäköisesti vain minun pelkoni, sillä yleisö tuntui olevan kaikesta innoissaan. Kaipa tamperelainen yleisö on tässä paras asiantuntija. Suosikkini oli Jarkko Martikainen, joka lauloin rennosti ja osasi laulujen sanat!

Eipä muuta tänään. Kärsin ikäkriisistä. Olisi ehkä pitänyt tehdä nuorena toisenlaisia valintoja. Se on myähästä ny, sanoisi Sinikka Nopola. 

torstai 5. toukokuuta 2016

Leikin kirjailijaa

Istuin kliseisesti kahvilassa kirjoittamassa tai oikeammin editoimassa kässäriäni. Miten  kustannustoimittaja voi olla niin tarkka havaitsemaan kirjoitusvirheet ja latteat itsestäänselvyydet, joita tekstini vilisee. Hän kyseenalaistaa juuri ne kappaleet, jotka olen hiuksiani repien tuhertanut saadakseni haaveilemaani romaaniin lisää pituutta.

En osaa sanoa tekstistäni muuta kuin sen, ettei sen kieli ole erityisen runollista tai omaperäistä.

Ystävättäret viettivät ikäiseni naisen polttareita samaisessa kahvilassa, jossa kirjoitin ja vakoilin muita asiakkaita läppärini kannen takaa. Naisraukan rintakehän yli kulki nauha ihan kuin missikisojen kärkikolmikolla ja lehdistön ihannenaisella. Nauha oli kiiltäväpintaista pinkkiä kangasta ja siinä luki BRIDE. Morsian kertoi vihkimisen tapahtuvan maistraatissa.

Naisia nauratti kovin, en tiedä miksi. Saattoi johtua kuohuviinistä.

Brunssin ansiosta on sosiaalisesti hyväksyttävää nauttia alkoholia heti aamusta. Miltä näyttäisi jos kaikilla olisi kuohuviinilasin sijaan edessään isot tuopit?

Päivä ja aamu ovat ehdottomasti parhaita aikoja humaltua. Humalasta tulee kepeä ja iloinen eikä kukaan tilitä elämässään kokemiaan vääryyksiä. Iltauutisilla kaikki ovat jo vesiselviä. Seuraavana aamuna olo on virkeä ja reipas.

Jatkan huomenna työtäni toisessa kahvilassa. Kirjoitan kunnes tulee pissahätä (läppäriä ei uskalla jättää pöytään vaan se on pakattava reppuun vessakäyntiä varten, eikä sitä tietenkään jaksa kaivaa enää esille), mikä tarkoittaa sillä kahvin kittaamisella ja tällä rakolla korkeintaan kolmea tuntia.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Lahjoja

Koin tänään valaistuksen: en mahdollisesti olekaan kiva ihminen, vaikka olen itseäni, ainakin jossain määrin, sellaisena pitänyt. Kokemus oli jotenkin kirkas, eikä ollenkaan masentava.

Tajusin myös, ettei työni tule muuttumaan kevyemmäksi. Nautin hetkittäisestä kiireestä, mutta työpäivät ovat muuttuneet ilottomaksi puurtamiseksi.

Vaikka olenkin ikävä ihminen, sain ihania lahjoja: polkupyörän "Tällä lahjalla annat polkupyörän joko koulutytölle turvaamaan ja nopeuttamaan koulumatkaa tai vapaaehtoiselle avustustyöntekijälle, joka tekee terveystarkastuksia ja ohjaa asukkaita rokotuksiin. Kummassakin tapauksessa pyörä toimitetaan alueelle, jossa tieyhteydet ovat heikkoja ja etäisyydet pitkiä".

Sain kauniin ruukkukukan. Jos Kerttu ei tuota eliittihorsmaa syö, niin tapan sen liiallisella tai liian vähäisellä hoidolla.

Työnantaja antoi kehystetyn grafiikanlehden, jonka kuljetin kotiin pyörän tarakalla. Taulussa nainen istuu puun alla ja ruokkii lintuja, joita teoksessa on 27 yksilöä. On todella vaikeaa suunnitella taululle hyvää paikkaa, kun pitäisi samaan aikaan pitää taulua sopivalla kohdalla seinää ja kävellä muutama askel taaksepäin arvioidakseen ripustusta.

V oli kääntänyt itse kirjoittamani puheen tampereen kielelle. Puhe nauratti ja siitä tuli hyvä mieli. Eikä puheessa mainittu A-sanaa vaan minun kehuttiin olevan laiska ja rahvaanomane ihminen.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Onnittelupuhe

Olen kuullut vuosien mittaan niin monta valheellista puhetta, että kirjoitin onnittelupuheen itselleni.

Hyvä Heidi,

Me työnantajan edustajat olemme tyytyväisiä toimintaasi: toisin kuin muut vätykset, sammutat  poliklinikan valot lähtiessäsi viimeisenä työpaikalta. Muistat myös kopiokonehuoneen ja vessojen valonappulat, jotka tahtovat suurpiirteisemmiltä uurastajilta unohtua.

Osaat lajitella jätteet, etkä laita muovipusseja biojäteroskikseen. Pysyt yleensä kohtuudessa kahvin kulutuksessa: juot työnantajan kustantamaa Costa Ricaa korkeintaan kuusi kupillista päivässä. Pyyhkäiset kahviroiskeet tiskipöydältä.

Sinun seurassasi ei tarvitse pingottaa, sillä olet tasaisen pahantuulinen.

Olet esteetikko, joten aiomme piankin tilata kehykset siihen taidejulisteeseen, jonka olet pari vuotta sitten hankkinut työhuoneesi seinälle ripustettavaksi. Kyse on korkeintaan muutamasta kuukaudesta, joten kohta saat maalarinvalkoisen seinän sijaan lepuuttaa väsyneitä silmiäsi punaisella pellolla ilakoivissa lehmissä .

Onnea tuleviin työvuosiisi. Seuraava potilas siellä jo odottaakin ovesi takana.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Reseptitön poliklinikka

Palasin tänään töihin kahden viikon lomalta. Kun yritin tehdä reseptiä, lävähti näytölle väite, ettei ammattitutkintooni kuulu reseptinkirjoitusoikeutta.

Soitin tukeen, joka arveli, ettei opiskeluaikana saamani kortti enää toimi (silloin kun opiskelin, ei VRK-korteista tiedetty vielä mitään). Koska korttini ei toiminut, tuli mieleen, että ehkä jonkun muun, jolle tämä oikeus ei kuulu, toimii.

He lupasivat selvitellä asiaa ja kun mitään ei kuulunut soitin uudestaan ihan yhtä huonolla menestyksellä. Sanoin, että olen luvannut reseptit apteekkiin viimeistään keskiviikkona (ajattelin, että tämä voisi vauhdittaa  asian selvittelyä, mutta tuskin sillä on vaikutusta). Voinhan soitella reseptejä apteekkeihin tai peräti kirjoittaa niitä paperille.

Minusta tuntuu, ettei tuo korttiväki ymmärrä miten keskeinen osa tälläisen perinteisen lääkärin työssä resepteillä on. Voin toki palata paperiresepteihin tai hoitaa potilaita yrteillä sekä kylmillä ja kuumilla kääreillä.

Eräs terveyskeskuslääkäri väsäsi aikoinaan kahvitauolla pirtureseptin lääkintävaksin niskaan. Mies sai pirtunsa, mutta farmaseutti pyysi vielä toimittamaan saman reseptilomakkeelle painettuna.


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Kenen joukossa seisot tänään?

Olin eilen juhlissa, joiden resepti on aina sama (miksi muuttaa erinomaista reseptiä): kutsutaan kaksioon niin monta vierasta, ettei kukaan pysty pönöttämään, rajataan juhlien kesto vähän kuin lastenjuhlissa (15-20) ja tarjotaan teekkarisimaa. Vieraat kantavat juhliin kuohuviiniä, joten sitäkin voi juoda.

Vieraiden perusjoukko koostuu toimittajista, joiden seassa haahuilee sekalaista väkeä. Olen esittäytynyt monelle vieraalle jo pari kertaa aiemmin, eivätkä he selvästikään muistaneet minua. Saattaa olla, että se johtuu siitä, että olen käyttäytynyt hyvin ja lähtenyt kotiin ajoissa tai sitten olen se näkymättömäksi muuttunut keski-ikäinen nainen.

Minut esiteltiin syksyn esikoiskirjailijaksi, joten sain ainakin kahden minuutin huomion. Sen jälkeen keskusteltiin toimittajista kirjailijoina, kirjoituskoulutuksesta ja kirjoituksen opettajista. Tilaisuutta olisi pitänyt varmaan hyödyntää jotenkin.

Olisi tehnyt mieli käydä puhumassa Matti Apuselle, jonka kolumneja ihailen ja jonka kanssa olen kaikesta eri mieltä. En uskaltanut.

Lähdin juhlista kuudelta ja kiiruhdin Niagaraan katsomaan "Kenen joukossa seisot" sing-along versiota. Esityksestä puuttuivat tekstit, joten saimme vapaaliput elokuvateatteriin. Ei se tekstien puute juuri haitannut, sillä laulut olivat yleisölle tuttuja. Dokumentissa eräs mies kommentoi poliittista laululiikettä Pulterista oluttuopin äärestä, eikä halunnut laulaa noita lauluja enää edes nostalgiamielessä, vaan piti niitä vieläkin vaarallisina.

Sain syntymäpäivälahjaksi nostalgiapläjäyksen: "Aulikki Oksasen lauluja", Kaj Chydenius "Katson elämäni puita" ja "Jukebox-Music In The Films of Aki Kaurismäki". Taidan kokeilla onko niiden kuunteleminen vaarallista. Saatan ryhtyä puuhaamaan vallankumousta.

Jostain syystä vappuna kuuluu kuunnella kuoromusiikkia ja puhallinorkestereita. Niitä olisi tarjolla eri puolilla kaupunkia. Ei ole krapula, joten torvien toitotus ei todennäköisesti aiheuttaisi pään kivistystä, taidan silti jättää väliin. Harkitsen kuoromusiikkia.