Olen dynaaminen tai ainakin elossa

Kävin hammaslääkärissä. Hän ottaa nykyisin vastaan Nokialla, kauppakeskuksessa, jonne ei pääse suoraan millään julkisella kulkuneuvolla. Hammaslääkäriä en silti vaihda. Jossain se raja menisi. Jos hän siirtyisi pitämään vastaanottoa Utsjoelle, niin vaihtaisin kuitenkin.

Ajoin bussilla Nokian asemalle ja kävelin siitä puolisen tuntia helteessä päästäkseni hammaslääkärini kidutettavaksi (liioittelen taas). Näin hienon nokialaisen teollisuusmaiseman, jota en ollut auton ikkunasta huomannut. Perille päästessäni olin nihkeän hikinen. 

Hammaslääkäri on myös kaverini, joten pääsin hänen kyydissään kotiin. Siinä hammaskiven poiston aikana olikin alkanut sataa. Unohdin sateenvarjoni hänen hienoon autoonsa.  Itse en olisi unohdustani huomannut, mutta hän soitti.  Ei hätää minulla on kolme sateenvarjoa, yksi on vähän rikkinäinen ja sitä pitää aina fiksata.

Huomenna lähden käväisemään Helsingissä. En muistanutkaan miten huimasti junalippujen hinnat nousevat kun matka lähestyy. Olin unohtanut, että hinnoittelu on näin dynaamista. Ostin bussiliput. Minäkin olen dynaaminen (voimakas, energinen, aktiivinen, elävä, liikkuva, muutuva ja kehittyvä), ainakin elävä. Täältä  pesee dynaamisuutta. 

Luin Elizabeth Stroutin romaanin Olive Kitteridge vuonna 2020 ja nyt uudestaan. Elizabeth Strout kirjoittaa lohduttavia kirjoja. Pelkään, että hänen elämästään löytyy jotain moraalitonta, ikävällä tavalla väärää, jonka vuoksi menetän hänen tuotantonsa kuten kävi Alice Munron novelleille, joita en ainakaan tällä hetkellä voi lukea. Woody Allenkin hukkui jo vuosia sitten taiteilijoiden likakaivoon. 

Ihan kohta on talvi

Sillä aikaa kun olen nukkunut pienet päiväunet, on tasavallan presidentti Alexander Stubb juossut, uinut ja pyöräillyt vähintään sata kilometriä. Hänen vaimonsa suunnilleen puolet siitä. 

Sauli Niinistö luisteli harvakseltaan julkisesti (vaimo kirjoitti runoja ja muistelmia ja järjesteli kirjamessuja). Stubbin meininki saa tavallisen kansalaisen tuntemaan itsensä sekundaihmiseksi. 

Eikö presidentin pitäisi viettää luppoajat väistöasunnossaan murehtimassa maailman tilaa ja miettimässä, miten velat saadaan maksettua. Eikä kirmailla Karhun kierroksella. 

Biden luopui lopultakin ehdokkuudesta. Nyt pohditaan, oliko se liian myöhäistä ja kuka tulee tilalle. Ja kauanko Trump kulkee se sidetaitos korvansa päällä. 

Ostin langat villakaulahuiviin, sillä ihan kohta on talvi. 

Mummon opetukset

Mummoni opetti minulle ja serkuilleni, ettei ketään ihmistä saa osoitella aseella, ei edes leikkipyssyllä.  Opetusta toistettiin monta kertaa, sillä eihän oppi muuten jää päähän. 

Kansanedustaja/poliisi Timo Vornasen mummo ei ole huolehtinut velvollisuuksistaan tai mies on harvinaisen kovapäinen.  Ehkä hän luulee, ettei poliisin tarvitse noudattaa näitä sääntöjä edes vapaa-ajallaan.

Mummoni olisi varmasti kieltänyt meiltä pyssyn viemisen yökerhoon tai työhuoneelle, mutta hänelle ei tullut moinen mahdollisuus edes mieleen. Jos kaikilla olisi sellaiset mummot, olisi maailma turvallisempi paikka elää. 

Mummo kielsi laittamasta muovipussia päähän. Sakset tai veitsi kädessä ei saanut juosta (ei edes tavallinen ruokailuvälineveitsi). Saunan jälkeen ulkoileminen oli todella vaarallista touhua. 

Kun isä matkusti opiskeluaikoinaan apurahalla Argentiinaan, mummo kielsi laivan kannelle astumisen (aalto voi pyyhkäistä mereen) ja laivasta poistumisen (rahat ja henki viedään). Isä ei totellut, mutta hän olikin jo aikuinen.  Opit on taottava päähän alle kymmenvuotiaana. 

Jotkut miehet elävät kuin pellossa. Kun olin vielä lapsi (alle 17-vuotias), minua kourittiin, seuraani tungettiin väkisin ja miehet näyttivät sukupuolielimiään pyytämättä metsässä ja kirjaston lehtienlukusalissa. Ulkonäköäni kommentoitiin. Kaikki nämä miehet olivat aikuisia.  

Sama touhu jatkuu edelleen. Tytöt eivät saa olla rauhassa aikuisilta miehiltä. Mummojen opetuksia tarvitaan.

Lasikopissa istuu ihminen

Vein aamulla virtsanäytteen laboratorioon. Laboratoriossa mahdollisuudet asiakkaan kontaktiin henkilökunnan kanssa on minimoitu. Ei näkynyt ketään, jolta voisin kysyä miten menetellä. Aikani ihmeteltyäni pistin Kela-korttini laitteeseen, josta löytyi valikko B, johon  pissaputkineni kuuluin. 

Seurasin katon rajassa roikkuvaa monitoria, jossa valikon A numerot vaihtuivat vinhaa vauhtia, ja tulihan lopulta B-ihmisen vuorokin, vaikka aloin jo epäillä. Minut pyydettiin huoneeseen, jossa kysyttiin samat asiat, jotka olin jo kirjoittanut lapulle, jonka olin ojentanut laboratorion työntekijälle. 

Kävin sairaalan gynekologian poliklinikalla, josta löytyi NEUVONTA. Lasikopissa istui IHMINEN. Lasikopin fasadiin oli puhkaistu asiakkaan ja poliklinikan henkilökunnan väinen kommunikaatioikkuna. 

Vastaanotolla minua kohdeltiin ystävällisesti ja empaattisesti. Koko ajan selitettiin, mitä tehdään seuraavaksi. Otettiin kaksi näytettä. Tiesin etukäteen, että se olisi kivuliasta, sillä olin sen jo kertaalleen kokenut. Hoitaja lupasi, että saisin pitää häntä kädestä. En pitänyt. Vaikka kaikki, mitä minulle tehtiin, oli epämiellyttävää, minulle jäi huojentunut  olo (olin selvinnyt hengissä). 

Olen joskus ajatellut, että tärkeintä on tieto ja taito, mutta yhtä tärkeää on empatia. Erkoistuva lääkäri konsultoi erikoislääkäriä ja sekin tuntui minusta hyvältä.  Joudun vielä epämiellyttäviin lisätutkimuksiin, mutta tällä hetkellä olen huojentunut.

Koska en nukkunut poliklinikkakäyntiä edeltävänä yönä kuin pätkittäin, enkä pystynyt syömään aamulla, tuli kotimatkalla huono olo. Selvisiin kotiin, enkä pyörtynyt häpeällisesti Hämeenkadulle.  Kokonaisuudessaan hyvä suoritus. Kyllä minusta hyvä asiakas tulee, jos terveydenhuollon palveluja on vielä jatkossakin tarjolla.

Olen kateellinen lenkkareilleni

1. Lenkkarit: Elokuvateatterissa nainen kehui lenkkareitani. Miksei kukaan kehu minua? Olen kateellinen lenkkareilleni. 

2. Miki Liukkonen, Vierastila. Olen lukenut romaania aamuisin heti herättyäni. Kun vaihdoin lakanat, siivosin kirjan sängystäni, joten tämän aamun lukuhetki jäi väliin. 

Vierastilan (pää)henkilö, Ren lentää Meksikoon. Kirjailija kirjoittaa lennosta: "Stuerttien sinfoninen hoiva..." "Unta tai ei: lentokoneen puristuneessa ilmassa on lääkkeiden ja lasinpesunesteen ja koirankuolan tuoksu." 

Liukkonen hyödynsi Vierastilaa kirjoittaessaan kaikkia aisteja. 

Teen ehkä Vierastilan lukemisesta samanlaisen liioitellun projektin kuin Volter Kilven Alastalon salissa romaanin läpi kahlaamisesta.  Ehkä Miki Liukkonen on 2120 -luvun Volter Kilpi ja robotit ompelevat t-paitoja, joiden selässä lukee: Olen lukenut Miki Liukkosen Vierastilan.

3. Kävin katsomassa elokuvan Kinds of Kindness, jonka on ohjannut kreikkalainen Yorgos Lanthimos.  Tuotanto on siis amerikkalainen. Tämä Kinds of Kindness koostuu kolmesta erillisestä osasta ikään kuin elokuvanovellista, jotka kaikki ovat todella outoja. Ohjaaja on käyttänyt eri osissa samoja näyttelijöitä, joista kuuluisin lienee Emma Stone. Monet elokuvan yllätykset ovat sopimattomuudessaan, väkivaltaisuudessaan ja mustassa huumorissaan todella absurdeja. 

Nyt seuraa pieni esimerkki ja pikkuruinen juonipaljastus: Yhdessä kohtauksessa mies (poliisi) ja ystäväpariskunta (mies on myös poliisi) keskustelevat illallisilla ensin mainitun miehen vaimosta, joka on kadonnut. Kadonneen naisen mies haluaa, että he katsovat videota, jotta he voisivat muistella kadonnutta. Pariskunta epäröi ja katsoja ymmärtää, että katsominen olisi kaikille liian raskasta. Pariskunta kuitenkin myöntyy ja videolla välähtää näiden kahden pariskunnan ryhmäseksikohtaus.

Tämä oli vaan yksi esimerkki, muut absurdit yllätykset ovat usein aika väkivaltaisia.  Tarinoiden juonet ovat muutenkin tosi outoja. Jotain ihmeen kiehtovaakin elokuvassa on, ja Hesari mainitsee ohjaajan olevan absurdin elokuvan taituri. Elokuvaa katsoessa ei ehtinyt tylsistyä. 

En suosittele elokuvaa herkille henkilöille, en suosittelisi tätä edes itselleni, mutta nyt kun olen elokuvan nähnyt, ei asialle voi  tehdä enää mitään.  Aion katsoa ohjaajan muutkin työt, mutta tarvitsen ensin vähän toipumisaikaa.

 

Kuin nuolisi parkkiautomaattia

Ostin pinkit lenkkarit ja ne todellakin huomataan. Kymmenisen täysin vierasta henkilöä on  sanonut "Sinulla on hienot kengät".  Tutut ovat vaienneet. Ovat varmaan kateellisia. Viimeksi eilen nuori nainen kehui jalkineitani.

Palautin kirjastoon Miki Liukkosen romaanin Vierastila, joka oli minulla kahden viikon VIP-lainassa. Lainasin sen uudestaan samalla kirjastokäynnillä. En sentään vienyt sitä suoraan palautusautomaatilta lainausautomaatille, vaan odotin korrektisti kirjan ilmestymistä hyllyyn. Se suoraan lainaaminen olisi kuin ottaisi uuden heilan heti kun edellinen on astunut ulos elämästä. Ei sen puoleen, että noita heiloja olisi aikoihin ollut.

Vierastilasta mieleeni on jäänyt se, että joku asia tuntuu siltä kuin nuolisi parkkiautomaattia. Voin hyvin kuvitella miltä parkkiautomaatin nuoleminen tuntuisi. Kehujen saaminen on kyllä sen vastakohta, vaikka kehut koskisivat pinkkejä lenkkareita.  

Nyt mieleeni tuli, että oliko se parkki- vai pankkiautomaatti. Ehkä se ei ole tässä tapauksessa ratkaisevaa.

Tänä kesänä on välillä näyttänyt siltä, että ihan kohta sataa. Taivaalle on kertynyt lupaavia pilviä ja puiden oksat ovat taipuneet tuulessa luokille. Sitten on tapahtunut outo käänne: Taivas on nielaissut pilvet, mairea aurinko on tullut näkyviin ja tuuli on hävinnyt johonkin, jossa se tapaa viettää luppoaikojaan. 

Karmiva karmiini

Poikani kertoi, että hänen ystävänsä harjoitteli kahvilassa tekemään cappuccinon päälle niitä hienoja maitovaahtokuvioita, kuten sydämiä. Kuvioista tuli peniksen näköisiä, joten hän ei saanut tehdä niitä asiakkaille.

Ostin eräänä päivänä leivälle vegaanista "paahtopaistia" (voisiko se olla baahtobaistia), levitin baistin päälle Dijon-sinappia ja lisäsi vielä suolakurkkuviipaleita. Maistui hyvältä. Seuraavaksi kokeilin sivellä sinappia ruisleivälle ilman baistia ja se oli ihan yhtä hyvää, tosin siitä puuttui proteiini.

Nykyään monessa kosmetiikkatuotteessa lukee "Vegan". Yritin selvittää mitä eläinperäisiä ainesosia kosmetiikka sisältää. Sianihraa, broilerinkoipia tai T-luupihviä?

Karmiini on väriaine, jota käytetään meikeissä. Sitä valmistetaan murskatuista kirvoista. Lisäksi hyödynnetään lanoliinia eli lampaanvillarasvaa, hunajaa, mehiläisvahaa, maitoa, kollageenia (valmistetaan eläinten rustoista ja jänteistä) eläinten karvaa käytetään meikkisiveltimissä ja sitten oli harvemmin käytettyjä eläinperäisiä aineita. En jaksa luetella kaikkia. 

Yhtään nautaa ei varmaan tapeta saippuan valmistusta varten (saippuaa tehdään myös kasvirasvoista). Eläimiä kuitenkin syödään ja rasva (?), rustot ja jänteet ovat jätettä. Uskoni kollageenivoiteisiin on hyvin heikko. 

Kasviperäiset ainesosat tuovat mieleen niittyjen tuoksut ja herkulliset marjat, eläinperäiset muistuttavat teurastusjätteistä ja tappamisesta. Pyydän vielä anteeksi kirvoilta, lampailta ja mehiläisiltä, jotka ovat joutuneet uhrautumaan turhamaisuuteni vuoksi.

En oikein tiedä mitä tällä halusin sanoa, mutta ei se mitään. Jatkan tällä omalla sekavalla linjallani.. 

Viisisataa euroa

Tampereella on viehättävä kauppahalli, mutta sinne johtava porttikongi on piilotettu Marimekon myymälän kylkeen. Kaupunkilaiset kyllä löytävät perille, ainakin ne jotka kauppahallia arvostavat. Hallissa on useampikin kahvila, käyn siinä, jota joku sanoi köyhien kahvilaksi. Se on halvin ja paras. 

Kun istuin kahvia siemailemassa, lähelläni kökötti mies, jolla ei ollut edes kahvikuppia edessään. Sitten hänelle tuli seuraksi toinen ukkeli ja tämä ensin tullut mies haki kahvinsa. Hän oli varannut itselleen pöydän, sillä tiskille oli jonoa ja hän pelkäsi menettävänsä paikkansa. Jos kukaan ei varailisi paikkoja, kaikille riittäisi hyvin tilaa. 

Mies kertoi kovalla äänellä, ettei voisi ajatellakaan olevansa ikäisensä naisen kanssa. Hyvä juttu naisten kannalta. Sitten hän sanoi käyvänsä Thaimaassa huorissa. Kehui hintatason edullisuutta. Tosin eräs maksullinen nainen oli vienyt häneltä ravintolassa 500 euroa, eikä ollut edes ehtinyt suorittaa työtehtäviään. Lähti ostamaan lantrinkia ja jäi sille tielleen miehen rahat taskussaan.

Puolalainen seksityöläinen oli kerran poistunut hotellihuoneesta miehen nukahdettua ja vienyt asiakkaansa  rahat, mutta oli ollut sentään niin inhimillinen, että oli jättänyt yöpöydälle kymmenen euroa. Mies oli saanut aamulla oluen.

Harkitsin sanovani pois lähtiessäni, että olin iloinen siitä naisesta, joka vei ne 500 euroa. En kuitenkaan sanonut. 

Vieras tila

Olen lukenut tänä aamuna neljäkymmentä sivua Miki Liukkosen romaania Vierastila (kirjoitin ensin Vieraslaji). 

Kirjailijan kuolemasta tuli eilen vuosi. Minäkin tunsin silloin surua, vaikka en edes tuntenut Miki Liukkosta.  Laitoin rahaa kirjailijan mukaan nimettyyn mielenterveyskeräykseen. Viimeisimmässä Suomen kuvalehdessä on liikuttava juttu Liukkosesta.  Artikkelista käyvät ilmi vaikeudet, joita hän koki kirjoittaessaan ja tietysti muutenkin elämässään. 

Liukkonen sai aikaiseksi 12 liuskaa romaaniin, josta piti tulla kova, kirkas ja tiivis kirja. Ihan jotain muuta kuin hän oli kirjoittanut. Sen kirjoittaminen oli hänen mukaansa kuin kivien paskomista. Kustannustoimittaja Samuli Knuuti torjui lopulta koko romaani-idean. 

Sen sijaan syntyi Vierastila, jossa on 546 sivua. Romaanin lopussa Samuli Knuuti kirjoittaa kiinnostavasti Vierastilan synnystä. Liukkonen pyysi Knuutia lisäämään tekstiin kirjoittamiaan irrallisia virkkeitä minne halusi, jotta romaani olisi kirjailijallekin vieras.

Vierastila on ainakin näin alkuun varsin hykerryttävää tajunnanvirtaa.  Romaanin alku kertoo Renistä, jonka isän nimi on Tiim äiti on ihan perinteisesti Aura ja deitti taas Anneli. Ren käy epäonnistuneilla treffeillä ja terapiassa. Otin Vierastilan Metson VIP-hyllystä, enkä luultavammin saa luettua sitä kahdessa viikossa, mutta ei hätää, romaani lämmittää jatkuvasti tuota hyllyä.  Ehkä jopa ostan sen itselleni. 

 En ole aiemmin lukenut Liukkosen proosaa, runoja kyllä.

Luen samaan aikaan Maija Kajannon Korvapuustikesää, romaanit tasapainottavat toisiaan. Haluan nähdä, mikä tekee Kajannon kirjoista suosittua viihdettä.  Korvapuustikesän päähenkilö Krisse on reipas ja saa asioita aikaan. Renin kohdalla ei voi puhua reippaudesta.

Tietokilpailukysymys: Kummasta romaanista tämä on? A. Vierastila B. Korvapuustikesä

1. Ruokailutila tuoksuu suolavedeltä, pieneläinhäkiltä ja kuolleelta jukkapalmulta. 

2. Jotenkin tuntui kuin päivän tapahtumat olisivat saaneet Helsingin soimaan kuin soittorasia. 

3. Huomiselle lounaalle hän leipoisi keiton kanssa tarjottavaksi sämpylöitä ja laittaisi lohikiusauksen aamulla uuniin.   

4. Krapula jyskytti kalloa kuin suurta ovea takova ritari.

(1. A, 2. B, 3. B ja 4. A) 

Molemmat romaanit ovat perinteisen WSOY:n kustantamia. 

Maltillisesti

Olen maltillisesti eläkkeellä. En ole ryhtynyt riehumaan. Kirjoitan, luen, käyn kuntosalilla ja juon päivittäiset pullakahvini. Yksi tapahtuma päivässä riittää. Hammastarkastus on tapahtuma, kaupassa käyminen on tapahtuma, elokuvan katsominen elokuvateatterissa on erityistapahtuma, ihmisten tapaamisen jälkeen on levättävä pari päivää. 

Kirjastokäynti on yhtä vähän tapahtuma kuin hiusten peseminen. Käyn kirjastossa melkein joka päivä. Nyt kirjaston kahvila on suljettuna viiden viikon ajan. Miten minä pärjään?

Katsoin Wim Wendersin elokuvan saksalaisesta kuvataiteilijasta Anselm Kieferistä. Elokuva oli 3D-esitys. Olen aiemmin nähnyt 3D-versiot Avatar -animaatioelokuvasta ja Sodankylän elokuvafestivaaleilla Godardin elokuvan Goodbye to Language. Jälkimmäinen vaikutti  humalaisen kuvaamalta, sillä välillä kaikki kellahti ihan kallelleen. 

Siispä 3D-lasit silmille. Anselm Kiefer on pykännyt itselleen valtavan työtilan ja mystisen maailman vanhoihin teollisuusrakennuksiin. Elokuvassa seurataan kun taiteilija ajaa keskeneräisten ja valmiiden taideteosten keskellä polkupyörällä, räiskii maalia valtaville maalauspohjille (ovatkohan ne puuta?) ja polttaa maalauksiin kiinnitettyjä ruokoja. Avustaja sammuttaa palonalut. Välillä seuraamme pikku Anselmia. 

Liikutaan valtavassa kirjastossa, hiekkakasassa, hökkeleistä kasattujen tornien keskellä ja talvisella pellolla. Jotain hyvin mystistä elokuvassa  ja taiteilijassa on.  Häntä epäiltiin jossain vaiheessa uusnatsiksikin, sillä hän kuvasi taideteokseen natsitervehdyksen. Kiefer on käsitellyt töissään suhdettaan Saksan menneisyyteen.  Hän syntyi pari kuukautta ennen Saksan antautumista.

Taidemuseo Göstaan on hankittu yksi Kieferin työ.  Sen nimi on Väinämöinen Ilmarinen ja siellä sitä voi käydä katsomassa. 

 

Helminauhaa

Kävin Sara Hildenillä katsomassa ranskalaisen Jean-Michel Othonielin näyttelyn Under an Endless Light. 

Paljon kookkaita helminauhoja. Yhdet helmet roikkuvat jopa museon pihapuussa. Mietin, ovatko jotenkin kiinni oksassa. Pystyisikö tuonne kiipeämään ja pudottamaan kalliit helmet maahan. Onko valvontakameroita? Minua ei kannata epäillä jos niin käy, sillä olen surkea kiipeämisessä ja nilkkakin on vielä kipeä.

Sara Hilden taidemuseon aulaa varten tehtyyn taideteokseen on kasattu vihreitä ja hopean värisiä valaistuja lasitiiliä.  

Näyttelyssä on esillä suuria maalauksia, joissa on kuvattu tyyliteltyjä lähes abstrakteja kukkia sekä vulkaanisesta lasista ja kastanjapuusta muovattuja veistoksia, jotka näyttävät melkein ihmisten rintakuvilta, mutta eivät kuitenkaan ihan. 

Yhdessä huoneessa on ruostumattomasta teräksestä valmistettuja helminauhoja, jotka muodostavat solmuja. Niiden kyljistä voi nähdä oman kuvansa monistettuna. Kuitenkin niin pienikokoisena, etteivät virheet näy.

"Othonielin installaatiot ja veistokset eivät ainoastaan heijasta ympäristön loistoa vaan myös valaisevat sen maagista olemusta. Niitä luonnehtii mahtavuus, ja ne käyvät vuoropuhelua sekä historian että innovaation kanssa." (Näyttelyn esittelystä)

Sara Hilden taidemuseo osti taiteilijan Muranon lasista valmistetun helminauhamaisen työn  kokoelmiinsa jo 2010 (ostovuodesta en ole varma, teos on valmistunut 2010).

Jos en tietäisi, että Othoniel on arvostettu taiteilija ja ritariksi lyöty mies, epäröisin saako näistä pitää. Ovatko työt liian kimaltavia ja koristeellisia.  Liian kauniita.

Uskalsin tykätä näyttelystä, sillä onhan töillä asiantuntijoiden hyväksyntä. Nautin taideteosten kauneudesta ja jälkeenpäin Cafe Saran korvapuusteista ja kahvista. 

Tampereella on nyt esillä kiinnostavaa taidetta. Pitäisi nähdä myös Finlayson Art Area -näyttelykokonaisuus ja Tampereen taidemuseossakin kuuluisi poiketa. Purettavasta toimistotalosta tehdään kesän ajaksi elämyksellinen taidekeskus. Siitäkin pitäisi olla jotain mieltä.

Minullakin on mielipiteitä, usein aika epävarmoja ja tiuhaan vaihtuvia. Othonielin näyttelyä suosittelen (Hesarikin suositteli).

Guilty pleasure

Vuosi sitten hakeuduin yksityiselle terveysasemalle gynekologisten oireiden vuoksi. Gynekologi teki ultraäänen ja otti kohdun limakalvolta näyteen (ei ollut kivaa), jossa ei todettu mitään pahanlaatuiseen viittaavaa. Maksoin käynnistä useamman satasen. 

Nyt hakeuduin gynekologille samojen vaivojen vuoksi ja sanoin, että jos otetaan näytteitä, vaadin päästä gynekologian poliklinikalle. Maksoin vastaanotosta ja vastaanotolla tehdystä ultraäänestä 311 euroa ja sain lähetteen. Kutsu Taysin gyn pkl:lle tuli jo heinäkuulle. 

Ymmärrän, että naisen pitää maksaa gynekologikäynneistä, jos haluaa käydä vaan "tarkastuksissa", mutta on kohtuutonta, että oireiden vuoksi tehtävistä välttämättömistä tutkimuksista  joutuu maksamaan näin paljon. En tosin edes kokeillut hakeutua vaivoineni terveyskeskukseen. 

Suomen kuvalehdessä kysyttiin tunnetuilta henkilöiltä, mikä "guilty pleasure" heillä on. Minä katson tositelevisio-ohjelmia. 

Viimeksi seurasin ohjelmaa Kolmiodraama MTV katsomosta. Saatoin hypätä tylsien kohtien ohitse.

Osallistujat valitsivat itselleen asuinkumppanin neljäksi viikoksi kahdesta ehdokkaasta. Samalla he toivoivat elämäänsä rakkautta. Valinta perustui lyhyeen viestittelyyn, jonka aikana he eivät tavanneet kasvokkain. Kun tyypit olivat asuneet yhdessä viikon verran muutti hylätty ehdokas samaan asuntoon.  

Ohjelmassa oli paljon vaivaannuttavia hetkiä, mutta myös ihan aitoa ihastumista. Yksi kolmikko oli selvästi valittu sillä ajatuksella, että yhteentörmäyksiä tulee väistämättä.  

Osallistujat olivat sisäistäneet sen, että suhteesta, omista tuntemuksista ja toisen vioista kuuluu keskustella jatkuvasti. Savolainen Terhi halusi toistuvasti mennä "syvviin vessiin". Fiksuimmat ja kauneimmat löysivät toisensa. 

Kolmiodraamasta jäi lopulta vähän niljakas ja syyllinen olo.  Luovuin MTV katsomostakin, otin vuorostaan Netflixin ja nyt katson siskoni suosittelemaa sarjaa nimeltä Hacks, joka vaikuttaa lupaavalta.

 

Maggara

En usko hiustuotteisiin, jotka suojelevat hiuksia suoristusraudan kuumuudelta. Olen teeskennellyt uskovani. Pyydän anteeksi kampaajaltani. 

En usko kalliisiin kasvovoiteisiin, homeopatiaan, aromaterapiaan tai reikihoitoon.  

En usko, että juhannusyönä katolle heitetyn kengän kärki osoittaa suunnan, johon ihminen myöhemmin muuttaa.

Vietin juhannuksen ensin isän ja sitten siskon perheen luona. Isäni on meteorologi ja hänellä oli aina tapana sanoa, että Suomen kesässä on yksitoista hellepäivää, se ei enää pidä paikkaansa. 

Siskon luona grillattiin maggaraa. Mietittiin, että vegemaito (niitähän on useita) voisi olla maido. Näitähän voi keksiä lisääkin. Vuusto ja zuusto ovatkin jo ihan normikamaa.  Olen joskus tehnyt vegemunakasta. Munagas?

Näin Lidlissä miehen, jonka beigen liivin pitkää repeämää oli kursittu kokoon paksulla ruskealla langalla. Tuo näkyvä ompelujälki aiheutti minulle kokovartalosäälihumahduksen. Mies ei ostanut mitään. Hän vain ojensi pullonpalautuskuitin kassahenkilölle ja sai rahat. Näin hänet vielä kadulla kävelemässä. Mies työnsi kätensä joka ikiseen vastaan tulevaan roskikseen. 

Kuva on otettu Salon kaupungin keskustasta läheltä toria, jossa kävimme munkkikahveilla.

Matosammakon kutu

Asunnossani kävi miehiä (miksi automaattisesti oletan heidän olleen miehiä?) vaihtamassa tuloilman suodattimet, jotka sijaitsevat ikkunoiden yläpuolella. Reitin piti olla vapaa. Pelkäsin kovasti kurkkuverhojeni puolesta ja jätin keittiöön lapun, jossa varoitin kasvin varren heiveröisyydestä. Kurkku selvisi koettelemuksesta. 

Nilkkakipu käy psyyken päälle (en pysty käymään kävelyllä), kun samaan aikaan maailman ja Suomen tila suututtavat ja surettavat. 

Kävin eilen hoitamassa psyykeäni kuntosalilla, uimahallissa, kahvilassa ja elokuvissa (Wicked little letters). Helpotti vähän, mutta en voi jatkaa näin. Näen kaikkialla ontuvia ihmisiä, ihan kuin lasta odottaessa havaitsin raskaana olevia naisia joka puolella.

Wicked little letters oli pettymys. Parasta elokuvassa olivat kaupunkilaisille lähetettyjen kirjeiden sisältämät herjaukset.  Olisi pitänyt kirjoittaa ylös.  

Yritän keksiä niitä itse: Sinä lyttyaivoinen sian äpärä.  Matosammakon kutu. Maho halpishuora. Kyyn poikanen.  Rapajuoppo ääliötrolli.  Impotentti natsipaska.

Ei onnistunut. Herjaukset sisältävät yleensä sukupuolielimiä tarkoittavia sanoja. Yritän pitää blogini asiallisena.  

Junan netti lakkasi toimimasta.

Hyvää juhannusta!

Kirjallisuuden peili

Liwre 2024 kokous Lahdessa on lusittu.  Toivon, että altistuminen fiksujen ihmisten läheisyydelle tartuttaisi minuunkin viisauden.  Leviäväthän monet tauditkin suljetussa tilassa.

Liwre 2024 kokouksen teemana oli kirjallisuuden peili ja aiheesta kuultiin neljätoista hyvinkin erilaista alustusta.  Anneli Kanto sanoi puheensa alussa, että kirjailija kirjoittaa itsensä läpi ja lukija lukee itsensä läpi. No se sanottiin vähän monisanaisemmin ja hienommin. 

Unkarilainen Andrea Tompa mainitsi Gogolin: Älä syytä peiliä, jos jos naamasi on vino. Andrea Tompa muuten sanoi, että Unkarissa halutaan "suojella lapsia" vaikkapa erilaisten perhemuotojen näkemiseltä pakkaamalla moista haureutta sisältävä satukirja muovikelmuun. Sitä ei sitten  voi selailla kirjakaupassa, eikä turmellu. Epäilyttävää materiaalia ei saa myydä kahdensadan metrin säteellä kouluista (älkää muuten uskoko minua, sillä saatan muistaa tuon kaksisataa metriä väärin).

Ruotsalainen Anneli Jordahl (hän on kirjoittanut Kiven Seitsemästä veljeksestä version, jossa onkin  seitsemän siskosta) ihmetteli miksi hänen romaaneissaan on aina koiria ja lääkäreitä ja miksi romaanihenkilöt uivat lähivesistöissä. Mietin tietysti, mitkä asiat toistuvat omissa kirjoissani, joita on vain kolme, kaksi aikuisille ja yksi lapsille. Mummot, äidit, sairaudet, lääkärit, tyttäret ja siskot ainakin. Tekstissä, jota nyt kirjoitan on kissa kuten ensimmäisessä romaanissakin.  

Minun "festivaalipakettiini" kuuluivat yöpymiset ja ateriat.  Kaikki oli järjestetty erinomaisesti. 

Viimeisillä illallallisilla (eikö kuulostakin kohtalokkaalta) vegaaniannokseen kuului lautanen, jossa oli lähinnä raakoja juureksia ja pähkinöitä, kun muille tarjottiin kaikenlaisia herkuja. No onneksi saimme myös kaalikääryleitä. Jälkiruoaksi oli tarjolla littanaa rutikuivaa ruskeaa kakkua, ilman kuorrutusta, kun muut söivät vaaleanpunaista kermaunelmaa.  Jos olisin keliaakikko, olisin saanut muhkeaa suklaakakkua. Tunsin itseni askeetiksi, jota en suinkaan ole. 

Paljon jäi kertomatta. Suosittelen Liwre- tapahtumaa kirjallisuudesta kiinnostuneille. Alustukset, keskustelut, runo- ja proosaluennat ovat kaikille avoimia ja ilmaisia.

Coffee with buns

Liwre 2024 -kirjailijakokoukseen piti laatia esittely itsestään. Vetäisin sen jonain iltana ennen nukkumaan menoa. Koska kirjallisesta CV:stä olisi tullut tynkä, lisäsin perään harrastukseni,  liikunnan, kulttuurin ja perään vielä trendikkään vapaa-ajan toimintani, pullakahvit. Luulin, etten törmäisi tekstiin enää koskaan. 

Kokoukseen ilmoittautuessani sain kangaskassin, joka sisälsi lehtisen, johon oli painettu kaikkien kirjailijaosanottajien kirjoittamat esittelyt, ja ne oli käännetty englanniksi. Pullakahveistani oli tullut "Coffee with buns". 

Olemme saaneet kuunnella fiksuja kirjailijaesiintyjiä, jotka lukevat valmiiksi kirjoittamansa tekstit kokouksen teemasta "Kirjallisuuden peili". On ollut todella mielenkiintoista kuulla eri näkökulmia tuosta peilistä. Vaikka tekstit on luettu paperilta, ne eivät ole kuulostaneet puisevitla. Päinvastoin.

Kokoussalin takaosassa ahertaa kaksi kääntäjää. Kokouksen kielet ovat suomi ja englanti, joten itse en ole varsinaisesti tulkkausta tarvinnut, mutta suomea taitamattomille se on ollut tarpeen. Tulkit ovat käsittämättömän taitavia, sillä ei koskaan voi tietää, mihin keskustelu karkaa.

Tämä on nyt ihan sivuseikka: Harry Salmenniemi puhui mm. autofiktiivisesta romaanistaan Sydänhämärä.  Kirjan päähenkilö käy vakavasti sairaan lapsensa luona sairaalassa. Huoneessa ei ole naulaa, johon kävijä voisi ripustaa ulkovaatteet. 

Kuulosti niin tutulta. Jouduin kerran anomaan vaatenaulaa vastaanottohuoneen seinään. Tuollaiset puutteet huomataan vasta, kun sitä naulaa tarvitaan ja luultavimmin sen vaatenaulan poraaminen seinään pitää tilata sähköisesti, eikä se ole mikään kaikkein kiireisin tehtävä. Saattaa kulua tovi, ennen kuin kyseinen naula/koukku on seinässä. 

Ludmila Ulitskaja ei ikävä kyllä päässyt paikalle sairauden vuoksi, mutta hänenkin tekstinsä luettiin. Venäjällä kirjailijat ovat aina olleet vaarassa joutua vankilaan, jos eivät ole miellyttäneet vallanpitäjiä. Ulitskaja jäi nuorena kiinni kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja kertoi tekstissään, että hänelle kävi hyvin. Hänet  (vain) irtisanottiin työstään.  Tällä hetkellä kirjailija asuu Berliinissä.

Meillä suurin vaara on, ettei kirjaa julkaista, huomata, osteta tai se saa huonot kritiikit. En uskaltaisi kirjoittaa sanaakaan, jos asuisin Venäjällä.  Tuskin minun sanojani siellä kaivattaisiinkaan. 

Vertaistuki

Poden aamupäivän perinteistä "En halua mennä mihinkään"-syndroomaa. Olen lähdössä Lahteen Liwre 2024 -kirjailijakokoukseen (pidettiin muinoin Mukkulassa). Säntäilen ympäriinsä, kastelen kukkia ja lisäilen reppuuni tarpeettomia objekteja. Nilkka on kipeä, enkä voi käyttää muita kenkiä kuin lenkkareita, joten ostin  pinkit lenkkarit. Myyjä sanoi, että nuo kengät kyllä huomataan. Kokoukseen kuuluu päivällinen Lahden kaupungintalolla. Menen lenkkareissa.

Kymmenisen vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa Hämeenlinnassa. Nyt olen rampannut siellä useasti, sillä Kariston toimitilat olivat kaupungissa (eivät ole enää). Vierailin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa Lahdessa ja nyt menen sinne jo kolmatta kertaa. Pitää varoa minne menee. 

Face-kaverini haaveili jostain vertaistukiryhmästä. Luin Reetta Aallon romaanin Musta aukko, jonka päähenkilö käy AA-kokouksissa. Harmittaa, etten mennyt niihin kokouksiin silloin kun vielä käytin alkoholia ajoittain humalahakuisesti (kukapa ei olisi joskus niin tehnyt). Tein typeriä juttuja. Viimeiseen vuoteen alkoholin käyttöni on ollut vähäistä. Kaipaan jotain ryhmää, johon tuntea yhteyttä. Kun kävin aikoinaan Aslak-kuntoutuksessa, olisin halunnut jäädä sinne loppuiäkseni.  

Istun junassa ja löysin jo vertaistukihenkilön, toisen kirjailijan. Yritimme mennä  kahville ravintolavaunuun, jota ei tässä kotterossa ole. Mies  kalsareissaan  vaihtoi sateessa kastuneita vaatteitaan viimeisessä junavaunussa ja levitti ne ikkunan edessä olevalle kaiteelle kuivumaan. 

Ihana kauppareissu

Könkkäsin kipeällä koivellani Tokmannille ostamaan isompaa ruukkua ikkunakurkulleni, sillä se ei tuota kurkkuja ahkerasta lannoituksesta, kannustuksesta ja kastelusta huolimatta. Muiden ikkunaviljemät rehottavat ja kantavat jo hedelmää. 

Kassalla vanhempi naisihminen sanoi "On aina niin ihana tulle tänne Tokmannille, kun olen niin yksin".  Kassanainen ei reagoinut kehuun mitenkään (siinä kassan lähellä ovat kyllä ne hymynaamat, joita saa painella ja kertoa ostoskokemuksestaan). Yritin hymyillä paikan ihanuutta kehuneelle asiakkaalle. Ehkä alan jo piankin pitää Tokmanni-reissua virkistävänä sosiaalisena tapahtumana. 

Oli melko hankalaa vaihtaa naruun takertunut kasvi uuteen ruukkuun. Toisen kasvin varteen tuli vauriota, jota paikkailin haavateipillä. Multaa levisi pöydälle ja lattialle. 

Olen tyytyväinen vaalitulokseen, varsinkin Persujen huonoon menestykseen. Minäkin äänestin Li Anderssonia, kuten joka seitsemäs äänestäjä. Ymmärsin, että Sirpa Pietikäinenkin pääsee EU-parlamenttiin, kun kokoomuslaisesta tulee komisario vai mikä komissaari se onkaan. Ja Vihreätkin saivat kuitenkin kaksi paikkaa. 

Haluaisin upottaa jalkani avantoon

Luin Maija Laura Kauhasen romaanin Ihmeköynnös ja mietin nyt eri tavalla ihonväriä ja omia etuoikeuksiani. 

Romaani sijoittuu Nicaraguaan, pienelle trooppiselle saarelle, josta kirjan päähenkilö on vuokrannut talon, kirjoittaa romaaniaan Ihmeköynnös ja seurustelee paikallisen miehen kanssa, jota kutsutaan romaanissa nimellä Hummerinpyytäjä. Saarella parveilee reppureissaajia, bilettäjiä ja vaihtoehtoihmisiä. Sitten tulee korona. 

Länsimaissa valkoihoisuus on ikään kuin ihmisen perusasetus. Muu on harmillinen poikkeus.  Ihmettelin joskus sitä, että tieteellisissä artikkeleissa käytettiin termiä caucasian kun tarkoitettiin valkoisia ihmisiä. Olin huomaamattani pitänyt valkoisuutta tilana, jota ei tarvitse raportoida, eikä minulla ollut edes kunnon nimitystä valkoiselle ihmiselle (sanaa rotu ei enää käytetä tässä merkityksessä). En tiedä onko termi caucasian käytössä edelleen, sillä en enää jaksa seurata kansainvälistä lääketieteellisiä julkaisuja.

"Usein valkoinen kuitenkin inhoaa sitä, että häntä kutsutaan valkoiseksi. Ei hän itselleen halua etnisyyttä vain muille. Hän on normaali perusihminen. Ne joilla on etnisyys, saisivat häipyä sinne mistä he ovat tulleetkin, pois mutkistamasta maailmaa, joka ennen oli niin yksinkertainen."

Nicaraguassa köyhä suomalainen kirjailija on oikeastaan varakas ja elättää ainakin osin Hummerinpyytäjää ja miettii välillä, kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Olen käynyt pari kertaa Kuubassa ja oli ihan normi, että maksoimme miesten juomat. Kerran eräs mies tarjosi minulle oluen ja Kuubassa pitkiä aikoja asunut ystäväni hämmästeli asiaa. 

Romaanissa pohditaan myös länsimaisia kauneusihanteita, joihin eivät läheskään kaikki yllä.  Ihmeköynnöksen minäkertoja löytää Dancehall-tanssista liikunnan riemun.  Runsaat muodot ovat tanssiessa suorastaan hyödyksi.

Sääliksi käy kirjan minäkertojaa, joka joutuu palaamaan kylmään korona-Suomeen.

Olin hiljattain interreilaamassa, eikä Airbnb-kämpästä löytynyt tiskiharjaa, jota pidimme puutteena, vaikka suurin osa ihmisistä pesee astiat sienellä. Se miten Suomessa tehdään on ainoa oikea tapa toimia. 

Nyt sitten hypin asiasta toiseen. Nilkka on edelleen kipeä. Miten ärsyyntynyt ihmisestä tulee, kun on kipuja eikä pääse liikkumaan. Vihaan ihmisiä, vihaan autoja ja vihaan rappusia.  Rakastan Buranaa ja haluaisin upottaa jalkani avantoon.

Siunattu naula

Olen kasvattanut keittiön ikkunaan verhoja. Verhot eivät ole vielä kovin peittävät, mutta ihailen niitä aamuisin, iltaisin ja välillä päivälläkin, aina kun joutavaa aikaa on. Usein on.  

Verhot koostuvat kahdesta kasvattamastani kurkun taimesta ja narusta, jota pitkin olen ohjannut taimet kipuamaan. Olen virittänyt narun kulkemaan ruukun alta ikkunan yläpuolella törröttävään naulaan, joka sattui olemaan sillä kohdalla. Siunattu naula. 

Olin tosi tyytyväinen eläviin verhoihini, kunnes näin kuvan erään tyypin verhoista, jotka olivat tuottaneet hedelmää tai oikeammin kurkkuja. Sellainen some on. Ensin olet tyytyväinen kurkkuihisi ja sitten näet toisella paremmat kurkut kuin itselläsi. Tulee paha mieli. Millä lannoitteilla tuo toinen operoi?

Näin Wim Wendersin elokuvan Perfect days, joka kertoo Tokiossa asuvasta kuusikymppisestä miehestä, joka siivoaa työkseen yleisiä vessoja. Elokuvan jälkeen teki mieli siivota oma vessa yhtä antautuneesti. 

Elokuvassa ei tapahdu paljonkaan, päivittäiset rutiinit toistuvat ja alkaa odottaa jotain käännettä ja lopulta epäillä, ettei sellaista tule. Mies elelee yksikseen, eikä puhu juuri kenellekään. Hän kuuntelee musiikkia kaseteilta, käy toistuvasti samassa ravintolassa, kylpylässä, juo joka aamu saman kahvijuoman, ostaa kirjoja, ottaa valokuvia samoista puista, vie filmin valokuvaamoon kehitettäväksi  ja kasvattaa ruukuissa pieniä puun tamia (viittaan kurkun taimiini).  Ei vertaile somessa taimiaan toisten taimiin ja on varmaan siksi onnellinen.

En kerro enempää, eikä paljon enempää kerrottavaa ole. Haluaisin juoda sangriaa puistossa.

Just a perfect day

drink sangria in a park
and then later
when it gets dark we go home
Just a perfect day
feed animals in the zoo
and then later a movie, too
and then home

 

(Perfect day, Lou Reed, ensimmäinen säkeistö)

   

Ullotus

Helteiset iltapäivät ovat ahdistavia. Ystäväni sanoi, että tuolloin iskee ullotus. Ullotus on kuulemma pahinta silloin,  kun seisoo helteisenä iltapäivänä aukealla paikalla metsän reunassa.  Allekirjoitan tämän. Ullotus saattaa helpottaa, kun menee viileään elokuvateatteriin tai vanhaan maakellariin.  Kylmä roseviini saattaa siirtää ullotuksen myöhempään ajankohtaan, mutta ei poista sitä.

Luin Antti Hurskaisen romaanin Suntio, jonka alkupuoli on pääasiassa essehtivää dialogia suntion ja juopon papin välillä. He keskustelevat mm. anteeksi antamisesta. Nykyään odotetaan julkista anteeksipyyntöä milloin mistäkin virheestä, joka ei vielä kolmekymmentä vuotta sitten ollut virhe. Tunnen Raamattua huonosti.  Hurskaisen Raamattunsa tuntevat romaanihenkilöt sanovat, että  Raamatussa puhutaan enemmän anteeksiannosta kuin anteeksi pyytämisestä. Ensin mainittu onkin vaikeampaa.  

Olin muuten aina luullut, että Hurskainen on vanha mies, mutta kuvien perusteella hän onkin nuori. Romaani ei ollut mielestäni mitenkään täydellinen, välillä ärsyttävä, mutta saatan miettiä sitä vielä pitkään.

Poikani näki karhun ollessaan lenkillä Korpilahdella. Harvoin karhuun törmää, varsinkin jos pysyttelee  Tampereen keskustassa. Kurssikaverini tekee lentoja, joilla etsitään metsäpalon alkuja ja hän kertoi, että marjastajat hämmästyisivät jos tietäisivät, miten lähellä marjapaikkaa karhut saattavat lymyillä. 

Aikakausilehden hautajaiset

Jos ohitan uutuuskirjan kommentoimisen Instassa, en ole sitä lukenut, tai en pidä siitä. Sama toimii lehtikritiikeissäkin, kirjojen arvo määritellään usein niin, että osa uusista kirjoista jätetään huomiotta. 

Nappasin tämän ajatuksen Oskari Onnisen Imageen kirjoittamasta kolumnista.  En muista kirjoittiko Onninen juuri näin, mutta minulla ei ole tässä kyseistä kolumnia ulottuvillani.

Image lopettaa paperilehtensä elokuussa. Voisin järjestää Imagen hautajaiset. Kaivaa kuopan, pistää sinne kyseisen aikakausilehden ja suorittaa siunauksen. Polttohautauskin sopisi. Päälle pari virttä ja hautajaiskahvit. 

Perinteiset kirjat ja lehdet kuolevat. Hautajaisia tullaan järjestämään yhä tiuhempaan. Muutama kellastunut kappale säilötään kansalliskirjastoon ja maakuntamuseoihin, joissa niitä voi käydä palvomassa.

Näytin vääntynyttä nilkkaani terveyskeskuksen päivystävälle hoitajalle. Hän hipaisi varovasti turvonnutta jalkaani ja kysyi, pystynkö nousemaan varpailleni. Pystyin juuri ja juuri. Hoitaja kävi konsultoimassa lääkäriä ja palasi sanoen, ettei rtg-kuvaa tarvitse ottaa (ei varmaan tarvitsekaan). Sain ideaalisiteen ja ohjeen etsiä Youtube-video, jossa neuvotaan nilkan paketointi. Hoitaja suositteli syömään särkylääkkeitä (olen pian syönyt viikon ajan). Harkitsen tapaturmavakuutuksen hankkimista, sillä olen tämmöistä omiin jalkoihini kompastelevaa tyyppiä.

Hankin siivouksen lohduksi itselleni. Siellä nuori nainen siivoaa kotiani, samalla kun minä istun kirjastolla. "Täällä näyttää kivalta", hän sanoi asunnostani.

Hissikateus

Vasen nilkkani vääntyi pari päivää sitten, kaaduin rähmälleni ja satutin samalla oikean jalan isovarpaan.  Yritin päästä pystyyn mahdollisimman nopeasti. Luulen, ettei kukaan onneksi nähnyt tapausta.  Satuin  lentämään rähmälleni lähellä kotiani.

Nilkkani on turvoksissa ja varvas pelottavan sinipunainen. En pysty kävelemään kuin pieniä matkoja sisätiloissa. Könkkäsin tänään lähikahvilaan, jonne on matkaa alle viisikymmentä metriä, enempään en kykene. Sekin oli siinä rajoilla. Syön kourallisen särkylääkkeitä, eikä leposärkyä ole, mutta varaaminen tekee kipeää. 

Laskeuduin portaat kaiteessa roikkuen. Porraskäytävässäni ei ole hissiä, kaikissa muissa talon rapuissa on ja ne ovat toistuvasti rikki. Poden siitä huolimatta hissikateutta. Saan taloyhtiön isännöintitoimistosta viestejä, joissa varoitetaan ahtautumasta joukolla hissiin. Mihin hissiin, tekisi mieleni kysyä.

Otin tänään yhteyttä Pirhan digiklinikkaan ja sain niitä neuvoja, joita yleensä näissä tapauksissa annetaan: kylmä, kompressio ja kohoasento ja tulehduskipulääke. Viestintä tapahtui digitaalisesti. Kirjoitin, etten tarvitse tänään lääkäriä. Sairaanhoitaja vaikutti tyytyväiseltä. Huomenna palataan asiaan.

Pyysin poikaani hakemaan apteekista lisää särkylääkkeitä ja jonkun joustavan siteen nilkkaan. Anoin vielä tuomaan jäätelöä.

Vaivani alkoi tuntua vähäiseltä ja yhteydenottoni liioittellulta.  Eräs yksin asuva kollega sairasti keuhkoveritulpan. Kun hänelle tuli hengenahdistusta ja rintakipua, hän päätti ensin käydä suihkussa ja hakeutua vasta sen jälkeen hoitoon. Hän on tietääkseni edelleen hengissä.

Hukka

Olen tuhlannut aikaani katsomalla Taskmaster UK -kilpailua. 

Olin joskus koulutuksessa, jossa arvioitiin mistä hukka työssä koostuu. Lääkärin työssä tosi monesta turhasta työtehtävästä, mutta ei siitä sen enempää. 

Elämässä sitä vasta hukkaa onkin: Taskmaster UK, Insta, sohvalla makaaminen, kaupoissa kiertely, kännykkäkuvat viherkasveista, selfiet, ryhmäselfiet, ikkunakurkkujen kasvatus, kasvonaamiot ja murehtiminen.  Varsinkin murehtiminen. 

Sanoin kampaajalleni, että ihmettelen miksi vanhat ystäväni suostuvat vielä tapaamaan minua. Olen kyyninen ja pessimistinen akka. Sitten sanoin, että unohdin, ettei tämä olekaan terapiaistunto, vaan tarkoitus on leikata hiukset. Kampaaja sanoi, että kampaamokäynnin voi saada terapialla tai ilman. Jos sen haluaa ilman, laitetaan asiakkaan suu teipillä kiinni. 

Kyynisyys tulee esille optimististen ihmisten seurassa. Tulee sellainen olo, että pitää tasata. Jos tapaan pessimistin, alan tuoda esiin positiivisia puolia kaikesta.  Tasaus toimii siinäkin.

Nyt kun olen katsonut lähes kaikki jaksot Taskmaster UK kaudesta 10, tajuan, että kilpailijoilla on roolit: kiva mies, nokkela nuori mies, joka tuo samalla sen etnisen tuulahduksen ja sukupuolen moninaisuuden lakatuilla kynsillään, kansanmies, naisellinen, hupsu nainen ja reteä pärjäävä nainen, joka on samalla raskaana oleva nainen. Ihmisestä on moneksi, naisesta varsinkin.

Nyt menen lämmittämään eilistä lounasruokaa, ettei tule ruokahävikkiä.

Asiatonta nro 1 ja 2

Asiatonta nro 1:

Olin kustantamon järjestämässä koulutustilaisuudessa. Ilmoittauduin siihen ihan uteliaisuuttani.  Pitkän harkinnan jälkeen pidin yhden puheenvuoron. Ei siitä sen enempää.

Kaikki olivat taas kerran ystävällisiä, mutta  tunsin siitä huolimatta voimakasta ulkopuolisuutta, sillä muut tuntevat toisensa, ovat julkaiseet ensimmäisen romaaninsa jo päiväkotiaikoinaan ja saaneet kaikki kuviteltavissa olevat palkinnot. 

Silloin auttaa, kun ajattelen, että olen lääketieteen tohtori, vaikka en mieti koko asiaa milloinkaan muulloin. En edes sano sitä ääneen. Tittelistä ei ole minulle mitään muuta hyötyä.

Asiatonta nro 2:

Olen käyttänyt unimaskia, jonka kuminauhat löystyvät käytössä. Ystävä kertoi käyttävänsä alushousuja unimaskina. Nyt minäkin nukun mustat alushousut päässäni.  Tätä tietoa olette varmasti kaivanneet.

 

 

'

Lahti

Lahti ei ole hassumpi kulttuurikohde: taidemuseo Malva, Sibelius-talo, Alvar Aallon suunnittelema Ristinkirkko (ovet eivät olleet auki ja pihalla tehtiin jotain remppaa), Lahden kaupunginteatteri, teatteri Vanha Juko ja Eliel Saarisen suunnittelema komea kaupungintalo.  

Malvassa oli mm. esillä kanadalaisen Jeremy Shaw'n videoteos Jaksoton järjestelmä, jossa seitsemällä valkokankaalla tanssittiin. Oli pakko mennä mukaan kollektiiviseen tanssiin, muut eivät kokeneet samaa pakkoa. Hesarin kriitikolle videoista tuli mieleen aivopesu, lahkot ja totalitarismi. Minulla saattaa olla taipumus langeta edellä mainittuihin.  Pitää olla varovainen.

Luulimme, että kyse oli vanhoista filmeistä, mutta Hesarin jutun mukaan taiteilija oli lavastanut ja kuvannut kohtaukset ihan itse. 

Malvassa on muuten mainio ravintola ja kahvila.  Suosittelen.

Sibelius-talossa Lahti Sinfonia esitti kapellimestari Dalia Stasevskan johdolla  Beethovenin yhdeksännen sinfonian yhdessä kuoron ja solisten (Helena Juntunen, Virpi Räisänen, Andrew Foster Williams ja Tuomas Kataja) kanssa. Odotin jotain puhkikulunutta, mutta olihan musiikki upeaa. Sinfonian viimeinen osa on kaikille tuttu Oodi ilolle, josta Eurooppa hymnin melodia on peräisin. 

Kapellimestari plarasi jossain vaiheessa partituuria siihen malliin ja pelkäsin hänen hävittäneen oikean sivun. No löytyihän se, eikä selailua olisi huomannut, ellei olisi istunut melko lähellä lavaa. Luin ohjelmalehtisestä, että Stasevskalla on kaksi kissaa, joiden nimet ovat Alma ja Clara. Todennäköisesti kissojen sukunimet ovat Mahler ja Schumann.

Lahtelaisten musiikkitalo seisoo harvinaisen kauniilla paikalla järven rannalla.

Junalla Tampereelle palatessani häädin paikaltani (niin luulin) nuoren tytön, joka siirtyikin vastustelematta käytävän toiselle puolelle. Kun konduktööri tuli tarkastamaan liput, hän sanoi "Katso sitä junalippuasi tarkemmin". Minä katsoin ja huomasin mobiililippuni olevan edelliselle päivälle. Konduktööri vaikutti äkäiseltä, mutta sanoi lopulta, että antaa mennä. Pyysin anteeksi siltä tytöltä, jonka paikalla olin istunut. Vieruskaverini sanoi, että konduktööri olisi voinut pistää minut maksamaan kahdeksankymmentä euroa. Sen jälkeen nainen kertoi muuttaneensa miehen perässä Kuopiosta Riihimäelle. Muutto oli ikävä kyllä osoittautunut virheeksi.

Voi kun olisi syyskuu

Nääshalli-käynti palauttaa arkeen. Huomasin, että lähes kuukauden tauko treenaamisessa on heikentänyt lihaksiani. Kuntosalitreeniä miellyttävämmät rutiinit ovat syrjäyttäneet liikuntarutiinit. Tilalle ovat tulleet herkkujen syöntirutiinit, sohvallamakaamisrutiinit ja pullakahvirutiinit. Viiniä päivittäin ruoan kanssa -rutiini jäi Italiaan.

Kaikki intoilevat lämmöstä. En ole kevät- enkä kesäihminen. En kyllä myöskään talvi-ihminen. Olen syyskuun tyttö, myös elokuun viimeinen viikko käy. Onkohan maailmassa yhtään kolkkaa, jossa olisi ikuinen syyskuu. 

Osallistuin paksusuolisyövän seulontatutkimukseen. Valehtelin kaavakkeeseen, etten ole koskaan tupakoinut päivittäin. Olen henkisesti aina ollut tupakoimaton, viimeisestä satunnaisesti poltetusta savukkeestakin on vähintään kaksikymmentäviisi vuotta. Alkoholiannosten määrää pienensin myös. Olen monena päivänä silmäillyt kirjekuorta, joka sisältää näytteen ottamiseen tarvittavat välineet. Tänään pistin töpinäksi. Säästän teidät tarkemmilta detaljeilta. 

Kännykässäni on nykyään päiväkirjaäppi. Nyt sitten raportoin elämääni kaikkialle, tyyliin kävin tänään kahvilla (kävin kahvilla Tallipihan kahvilassa tai oikeastaan kahvit juotiin ulkona). Toivottavasti kukaan ei hakkeroi mobiilipäiväkirjaani, josta käy ilmi miten tylsää elämäni oikeasti on. 

Laulaja ja rakkaus

Kuulin jo toista kertaa livenä Mosambikissä  (Portugalin entinen siirtomaa, jos ette tienneet) syntynyttä  ja nykyään Portugalissa asuvaa fadolaulajaa, Marizaa. Ei olisi tullut mentyä, ellei kaverin toinen konserttiseuralainen olisi sairastunut. Tämä oopperasta ja operetistaa pitävä pariskunta (jonka toinen osapuoli ei siis päässyt paikalle) oli ensin olettanut, että Tampere-talossa vedettäisiin operetti nimeltään Kreivitär Mariza.

Marizalla on upea ääni ja hän on diiva, sanan positiivisessa merkityksessä. Laulaja kipitti lavalle todella korkeissa koroissa ja esiintymisasu välkehti kuin diskopallo. 

Voisiko laulajilta kieltää tekosyvälliset "Rakkaus on tärkeää ja itseäänkin pitää rakastaa"-välispeakit? Ne ovat niin haukotuttavia. Voisitteko ihan vaan laulaa? Toivoo nimimerkki kyynikko.  

Laulaja uskaltautui yleisön joukkoonkin ja miksi ei olisi sitä tehnyt. Mehän rakastimme häntä. Edessäni istunut mies huusi obrigadoa ja muodosti käsillään sydämiä. Mariza halasi eturiviläisiä kuin äiti Amma ja lupasi seuraavalla kerralla halata jokaisen. 

Heräsin äitienpäiväaamuna stressaantuneena.  Olin valinnut tehtäväksi mm. parsapastaa ja kesken pastaruoan valmistuksen luin nettikommentit, joista toisessa sanottiin, että ohjeessa oli liikaa sitruunaa ja toisen kommentoijan mukaan sitä oli liian vähän. "Sitruunaa oli liikaa"-tyypin mielestä öljyäkin oli liian paljon. Pasta oli herkullista, eikä sitä jäänyt yhtään jäljelle.

Paluu

Lähdin Hampurista junalla Lyypekkiin joskus viiden jälkeen maanantaina, jatkoin bussilla Travemünden satamaan Skandinavian laivaterminaaliin, jossa olin jo puoli kahdeksalta illalla, vaikka kävin syömässä Lyypekissä. Osaan muuten jo kirjoittaa ü:n, é:n, è:n, à:n, ã:n, ø:n. Ja vielä ŧ í ô œ ò ó ŋ ñ ç ž ż ź. Tämä on ihan uusi maailma!

Laivaterminaalissa luvattiin ystävällisesti ottaa rinkkani tiskin taakse säilöön, että voin kävellä laivan lähtöä odotellessani. No ei siellä ollut oikein mitään missä kävellä. Satama-alueella pitäsi käyttää huomioliivejä (ei sattunut mukaan), eikä sittenkään saisi liikkua juuri missään. Suurimman osan ajasta käytin siihen, että seurasin miten rekkakuskit käppäilivät ostamaan Traveller shopista alkoholia. He olivat pukeutuneet shortseihin, lyhythihaisiin paitoihin ja läpsysandaaleihin vaikka oli aika viileää. 

Tapasin terminaalissa Münchenistä saapuneen puheliaan naisen, joka kertoi olevansa kuvanveistäjä ja menossa laivaristeilyllle Helsinkiin. Yli kolmekymmentä tuntia laivalla matkustamista suuntaansa ja kaksi yötä hotellissa Helsingissä. Hän oli ostanut liput Stravinski-iltaan oopperataloon ja perehtynyt etukäteen pääkaupungin taidemuseoihin. Naista seuratessa tuli mieleen, että voisihan sitä puhua vieraille ihmisille sen sijaan, että kyräilee jossain nurkassa. 

Laivaa odotti myös hiljainen Manfred, jonka kuvanveistäjä veti mukaan keskusteluun. Manfred jatkaisi heti tulopäivänä Viking Linella Tukholmaan tapaamaan tytärtään ja siitä myöhemmin junalla Trondheimiin poikansa luo. Hän aikoi palata Saksaan lentäen. 

Meidät kuljetettiin parilla autolla laivalle klo 23. Puolilta öin alkoi kaiuttimista pauhata lakisääteinen safety demonstration. Laiva lähti merelle Saksan aikaa noin klo 02, mutta silloin olin jo unessa. 

Laivalla istuin kahvilassa, katselin merta, söin, lueskelin, kirjoitin ja makoilin hytissäni. Kuuntelin ihmisten juttuja. Erään miehen housut olivat hukkuneet (varastettu?). Oli hänellä kyllä housut jalassa. Kaikki hänen omistamansa muut neljät päällyshousut olivat jossakin. Mies mietti, mistä hän keksii housut seuraavalle päivälle, sillä hän vaihtaa kyseistä asua päivittäin. Käsiteltiin kyllä miehen lapsuuttakin ja terapiakäyntejä. 

Saksalainen nainen oli innoissaan laivan saunasta ja kaikesta muustakin. Paatissa muuten näytti olevan rekkamiesten oma lounge. 

Meidät autottomat matkustajat kuljetettiin kahdella autolla Vuosaaren satamaterminaaliin keskiviikkoaamuna. Kuvanveistäjä oli hommannut itselleen kyydin yhden suomalaisen miehen autossa. Neuvoin Manfredille bussin, metron ja Viking Linen terminaalin. Käytin viimeisen interrail-matkani välillä Hki- Tre. Vieläkin kuvittelen välillä tuntevani jalkojeni alla pientä keinuntaa.

Interrail osa 14 (Hampuri)

Istun kahvilassa kirjoittamassa . Kaipaan läppäriäni.

Kävelin eilen Elbphilharmonie-musiikkitalolle, joka on tärkeä arkkitehtoninen nähtävyys Hampurin satama-alueella. Talossa on näköalatasanne, jonne kuka tahansa voi mennä jos maksaa kolme euroa (lipun voi ostaa netistäkin). Talossa oli juuri palohälytys, enkä jaksanut odottaa. Rakennus ei ilmeisesti palanut. . Musiikkitaloa rakennettiin pitkään ja se maksoi paljon. Upea rakennus, joka on elämys musiikkia rakastavalle (näin olen kuullut).

Harhailin pitkään Speischerstadtin alueella, jossa näkee komeita kanavia ja vanhoja varastorakennuksia.

Goottilainen Pyhän Nikolauksen kirkko tuhoutui lähes kokonaan liittoutuneiden pommituksissa, mutta sen jäänteet ovat jäljellä muistuttamassa sodan kauhuista. Pommituksissa melkein kaikki Hampurin rakennukset pistettiin maan tasalle . Muistaakseni lähes 40 000 asukasta kuoli. 

Kirkontorni säilyi vaikka kirkko tuhoutui. Torni on korkeudeltaan 147 metriä. Yritin ostaa lipun kirkontorniin kuljettavaan  hissiin, mutta samalla oli hankittava pääsy museoon ”Muuten kaikki menisivät vain torniin”, sanoi lipunmyyjä.  Lippu maksoi kuusi euroa. Ahtauduimme hissiin ja siinä vaiheessa alkoi kaduttaa. Hyvä kun uskalsin vilkaista maisemia. 

Kirkko on hetken ollut maailman korkein uskonnollinen rakennus. Pyhän Nikolauksen kirkko näyttää hiiltyneeltä ja kuvittelin haistavani savun, vaikka eihän se ole mahdollista. Kannatti mennä museoonkin. Saksalaiset muistavat aina huomioida myös omat pahat tekonsa.

Olen muutaman kerran säikähtänyt kadulla  makaavia kodittomia. Yhden makuupussimytyn vieressä näkyi kaksi kananmunaa. Mistä tietää, onko siellä makaava ihminen edes hengissä. 

Interrail osa 13 (Hampuri)

Suurten kaupunkien ongelma on se, että ne ovat niin suuria. Hampurissa on lähes kaksi miljoonaa asukasta. Välimatkat ovat pitkiä ja minä kun haluaisin kävellä joka paikkaan. 

Kävelin eilen Hampurin taidehalliin, joka on vaikuttava rakennus. Maalauksia ja veistoksia löytyy monelta vuosisadalta. Saksalaista ja muuta eurooppalaista taidetta. Myös romantiikan aikaa edustavan saksalaisen Caspar David Friedrichin merimaisemia. Natsit tykkäsivät aikoinaan taiteilijan töistä, joten hän oli vuosia vähän unohdettu. Suomalainen valokuvaaja Elina Brotherus kertoo saaneensa vaikutteita tältä taiteilijalta ja sen saattaa kyllä nähdä.

Kävelin Raatihuoneelle ja sen torille ja ostin kioskista ranskalaiset perunat (moni teki samoin). Kävin halvassa vaatekaupassa, jossa myytiin Marimekkoakin pilkkahintaan (samoja vaatteita ei tietääkseni myydä Suomessa). Sovituskoppeihin johti kilometrin jono.. En ostanut mitään.

Ihailin kanavia ja Jungfernstiegin pylväikköä. Amsterdamin kanavat ovat ystävällisempiä ja lempeämpiä kuin Hampurin, jotka näyttävät synkeämmiltä ja vaarallisemmilta. 

Söin eilen Fitness-aamiaisen hintaan 11.50, hotelliaamiainen olisi maksanut 20 e. Jaksoin syödä vain puolet annoksesta. Kävin lähikaupassa, jossa ei ollut tarjolla muovipusseja missään muodossa. Tosi paljon vegaanisia tuotteita. Näin Lange Reihe kadun kirjakaupan ikkunassa Volter Kilven Alastalon salissa saksaksi käännettynä. Jostain syystä kirjan hinta oli kova 68 euroa, muiden kirjojen hinnat liikkuivat kahden- ja kolmenkympin välillä.

Interrail osa 12 (Hampuri)

 

En ole enää Baden-Badenissa vaan Hampuri-Hampurissa, mutta en lähelläkään Tampere-Tamperetta.

Hotelli seisoo hienolla kadulla nimeltään An der Alster ja jos pienen huoneeni ikkuna katsoisi toiseen suuntaan, se näkisi vettä ja merihanhia poikasineen. Hotelli on reilun kymmenen minuutin kävelyn päässä Hampurin päärautatieasemalta. Huoneen hintaan ei kuulu aamiaista, jonka saisi ostaa kahdellakympillä. Ei kiitos. Menen kahvilaan. 

Lähikatu on täynnä kahviloita ja pieniä ravintoloita, joista useat tarjoavat vegaanista ruokaa. Söin eilen illalla vegehampurilaisen tuossa muutaman harppauksen päässä. Ruokalistan näki QR-koodilla. Mistäköhän vegaaninen pekoni oli valmistettu, se näytti aidolta ja maistui savulta, suolalta ja rasvalta.

Eilen Baden-Badenin Früchstüsck-Speiseraumissa oli hätätila, sillä kahviautomaatti oli rikki. Olin ensimmäinen asiakas ja rohkenin pyytää keittiöstä kahvia. Jälkeeni aamiaishuoneeseen  saapui kaksi nuorta naista, jotka liikkuivat sukkasillaan. Vanha pariskunta oli vielä nukkumassa. Opin, että sämpylä asetellaan pieneen koriin ja kannetaan siinä pöytään. Frau Äkäinen oli kammannut hiuksensa nutturalle.

Ajoin bussilla rautatieasemalle. Jossain matkan puolivälissä uskoni alkoi loppua, sillä bussi kiersi kaupungin kaikki kadut. Istuin vielä sen jälkeen junassa seitsemän tuntia.

Hampurissa nukutti hyvin. Pesin äsken  t-paidan ja alushousut. 

Kaupunki näyttää paremmalta kuin osasin odottaa. Suunnittelen meneväni taidemuseoon.

Interrail osa 11 (Baden-Baden)

Yksin matkustaessa huomaa asioita kuten millainen teksti on aamiaishuoneen ovessa (älä vie ruokaa pois), miten lusikka on katettu ja miten tyyny taiteltu.

Tänään aamiaishuoneessa työskenteli kaksi naista, joista toinen ei ymmärtänyt mitä black coffee tarkoittaa. 

Asiakkaita istui pöydissä minun lisäkseni kolme: eilinen puhumaton pariskunta (tänään mies sanoi jotain) ja iäkäs nainen.

Kahvi tuodaan pöytään pienessä kannussa, samalla eteen kannetaan kahvikuppi. Lautanen ja pieni lusikka ovat pöydässä valmiina kuppia odottamassa. Juoma on vetistä. 

Toinen työntekijöistä haki hyllystä kaksi munakuppia ja vei ne johonkin. Ikkunassa pörisi ampiainen. Tuoreita vihanneksia oli ainoastaan juusto- ja makkara-asetemien koristeina.

Huomasin, että aamiaishuoneeseen oli aseteltu kolme yhden hengen pöytää peräkkäin ja ne oli katettu sen mukaisesti. Kaikki pöydällä ollut pyyhkäistään asiakkaan jäljiltä pois, joten olin aiheuttanut ylimääräistä vaivaa. 

Kävelin eilen metsässä. Baden-Baden on Schwartzwaldin kyljessä, joten lähitienoot kuhisevat saksalaisia reippailijoita. Pari baden-badenilaista mäkäräistä kävi kimppuuni. 

Rahalla maksaminen on yllättävän hankalaa, kun on tottunut lähimaksun käyttöön. Tarjoilijoilla on paksut lompakot, joista he kaivelevat seteleitä. 

Löysin kamalia postikortteja, mutta postimerkkiautomaatti on rikki. Postimerkkien ostaminen on vaikeaa. Tekisi mieli hedelmiä, havaitsin kartta-apin perusteella puolen kilometrin päästä ruokakaupan. 

Minulla on koti-ikävä.

Interrail osa 10 (Milano ja Baden-Baden)

 

Milanosta ei ole paljonkaan kirjoitettavaa, sillä kaikkihan Milanon tietävät: Duomo, La Scala, Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen (en nähnyt tällä kertaa), upea katettu luksuskauppakäytävä Galleria Vittorio Emanuele ll jne. Kukakohan ostaa sieltä vaatteensa? 

Kaupungissa pelattiin joku tärkeä jalkapallo-ottelu, joukkueiden liput liehuivat, punaista ”savua” levitettiin ilmaan ja autot tööttäilivät. 

Kävin Musei Civici Milanossa, sillä piti päästä pissalle. Museo oli hieno, pääasiassa italialaista taidetta, mutta myös Picassoa, Legeriä jne. Hyvä vessa. Chiroccon maalaus, joka kiinnitti huomiota, sillä taiteilijan samantapainen työ on Sara Hildenillä. Seuraavana päivänä yritin Breran taidemuseoon, joka oli suljettu, olihan maanantai, Brera on viehättävä kaupunginosa  ja lähikaduilla asteli vain tyylikkäitä ihmisiä.

Pesin alushousuja ja t-paitoja.

Nyt sitten olenkin Baden-Badenissa, joka on kuuluisa kuumista lähteistään, kylpylöistään ja kasinosta, jossa Dostojevski hävisi rahansa. 

Kaupunki on liian sievä, tuli ikävä kotia ja Tamperetta. 

Täällä arvostetaan rahaa, eikä pankkikortteja. Kävin nostamassa rahaa huoneesta, josta löytyi monta automaattia, myös niitä, joilla voi maksaa laskujaan. 

Rautatieasema on kaukana itse kaupungista, joten jouduin käyttämään taksia. Varmaan bussejakin olisi kulkenut, mutta oli kiire hotellille, jonka respa suljetaan klo 18. Maahanmuuttaja taksikuski oli asunut lähikaupungissa kolme kuukautta ja kävi täällä töissä. Hän halusi Suomeen, josta hänellä oli liian optimistinen kuva.

Respan mies ehdotti huoneen upgreidaamista kahdellakymmenellä eurolla, joten minulla on parveke ja kylpyamme. Respa on auki klo 7-18 ja hotelliin pääsee naputtelemalla pin-koodin, joka on teipattu huoneen avaimenperään. Epäilen, että koodia ei vaihdeta alituiseen.

Kävin äsken syömässä aamiaista hotellin aamiaiskammiossa (ovessa luki Früchstück-Speiseraum). Minun lisäkseni siellä istui saksalainen kahdeksankymppinen pariskunta, joka oli jo puhunut kaiken. He aukaisivat suunsa vain syödäkseen. Äkäisen näköinen rouva tuli välillä keittiöstä oikaisemaan haarukoiden asentoa.

Käsi väsyy kännykkää näpytellessä. Palaan asiaan ehkä huomenna.