torstai 23. toukokuuta 2024

Hukka

Olen tuhlannut aikaani katsomalla Taskmaster UK -kilpailua. 

Olin joskus koulutuksessa, jossa arvioitiin mistä hukka työssä koostuu. Lääkärin työssä tosi monesta turhasta työtehtävästä, mutta ei siitä sen enempää. 

Elämässä sitä vasta hukkaa onkin: Taskmaster UK, Insta, sohvalla makaaminen, kaupoissa kiertely, kännykkäkuvat viherkasveista, selfiet, ryhmäselfiet, ikkunakurkkujen kasvatus, kasvonaamiot ja murehtiminen.  Varsinkin murehtiminen. 

Sanoin kampaajalleni, että ihmettelen miksi vanhat ystäväni suostuvat vielä tapaamaan minua. Olen kyyninen ja pessimistinen akka. Sitten sanoin, että unohdin, ettei tämä olekaan terapiaistunto, vaan tarkoitus on leikata hiukset. Kampaaja sanoi, että kampaamokäynnin voi saada terapialla tai ilman. Jos sen haluaa ilman, laitetaan asiakkaan suu teipillä kiinni. 

Kyynisyys tulee esille optimististen ihmisten seurassa. Tulee sellainen olo, että pitää tasata. Jos tapaan pessimistin, alan tuoda esiin positiivisia puolia kaikesta.  Tasaus toimii siinäkin.

Nyt kun olen katsonut lähes kaikki jaksot Taskmaster UK kaudesta 10, tajuan, että kilpailijoilla on roolit: kiva mies, nokkela nuori mies, joka tuo samalla sen etnisen tuulahduksen ja sukupuolen moninaisuuden lakatuilla kynsillään, kansanmies, naisellinen, hupsu nainen ja reteä pärjäävä nainen, joka on samalla raskaana oleva nainen. Ihmisestä on moneksi, naisesta varsinkin.

Nyt menen lämmittämään eilistä lounasruokaa, ettei tule ruokahävikkiä.

tiistai 21. toukokuuta 2024

Asiatonta nro 1 ja 2

Asiatonta nro 1:

Olin kustantamon järjestämässä koulutustilaisuudessa. Ilmoittauduin siihen ihan uteliaisuuttani.  Pitkän harkinnan jälkeen pidin yhden puheenvuoron. Ei siitä sen enempää.

Kaikki olivat taas kerran ystävällisiä, mutta  tunsin siitä huolimatta voimakasta ulkopuolisuutta, sillä muut tuntevat toisensa, ovat julkaiseet ensimmäisen romaaninsa jo päiväkotiaikoinaan ja saaneet kaikki kuviteltavissa olevat palkinnot. 

Silloin auttaa, kun ajattelen, että olen lääketieteen tohtori, vaikka en mieti koko asiaa milloinkaan muulloin. En edes sano sitä ääneen. Tittelistä ei ole minulle mitään muuta hyötyä.

Asiatonta nro 2:

Olen käyttänyt unimaskia, jonka kuminauhat löystyvät käytössä. Ystävä kertoi käyttävänsä alushousuja unimaskina. Nyt minäkin nukun mustat alushousut päässäni.  Tätä tietoa olette varmasti kaivanneet.

 

 


'


sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Lahti


Lahti ei ole hassumpi kulttuurikohde: taidemuseo Malva, Sibelius-talo, Alvar Aallon suunnittelema Ristinkirkko (ovet eivät olleet auki ja pihalla tehtiin jotain remppaa), Lahden kaupunginteatteri, teatteri Vanha Juko ja Eliel Saarisen suunnittelema komea kaupungintalo.  


Malvassa oli mm. esillä kanadalaisen Jeremy Shaw'n videoteos Jaksoton järjestelmä, jossa seitsemällä valkokankaalla tanssittiin. Oli pakko mennä mukaan kollektiiviseen tanssiin, muut eivät kokeneet samaa pakkoa. Hesarin kriitikolle videoista tuli mieleen aivopesu, lahkot ja totalitarismi. Minulla saattaa olla taipumus langeta edellä mainittuihin.  Pitää olla varovainen.

Luulimme, että kyse oli vanhoista filmeistä, mutta Hesarin jutun mukaan taiteilija oli lavastanut ja kuvannut kohtaukset ihan itse. 

Malvassa on muuten mainio ravintola ja kahvila.  Suosittelen.


Sibelius-talossa Lahti Sinfonia esitti kapellimestari Dalia Stasevskan johdolla  Beethovenin yhdeksännen sinfonian yhdessä kuoron ja solisten (Helena Juntunen, Virpi Räisänen, Andrew Foster Williams ja Tuomas Kataja) kanssa. Odotin jotain puhkikulunutta, mutta olihan musiikki upeaa. Sinfonian viimeinen osa on kaikille tuttu Oodi ilolle, josta Eurooppa hymnin melodia on peräisin. 

Kapellimestari plarasi jossain vaiheessa partituuria siihen malliin ja pelkäsin hänen hävittäneen oikean sivun. No löytyihän se, eikä selailua olisi huomannut, ellei olisi istunut melko lähellä lavaa. Luin ohjelmalehtisestä, että Stasevskalla on kaksi kissaa, joiden nimet ovat Alma ja Clara. Todennäköisesti kissojen sukunimet ovat Mahler ja Schumann.

Lahtelaisten musiikkitalo seisoo harvinaisen kauniilla paikalla järven rannalla.

Junalla Tampereelle palatessani häädin paikaltani (niin luulin) nuoren tytön, joka siirtyikin vastustelematta käytävän toiselle puolelle. Kun konduktööri tuli tarkastamaan liput, hän sanoi "Katso sitä junalippuasi tarkemmin". Minä katsoin ja huomasin mobiililippuni olevan edelliselle päivälle. Konduktööri vaikutti äkäiseltä, mutta sanoi lopulta, että antaa mennä. Pyysin anteeksi siltä tytöltä, jonka paikalla olin istunut. Vieruskaverini sanoi, että konduktööri olisi voinut pistää minut maksamaan kahdeksankymmentä euroa. Sen jälkeen nainen kertoi muuttaneensa miehen perässä Kuopiosta Riihimäelle. Muutto oli ikävä kyllä osoittautunut virheeksi.

keskiviikko 15. toukokuuta 2024

Voi kun olisi syyskuu


Nääshalli-käynti palauttaa arkeen. Huomasin, että lähes kuukauden tauko treenaamisessa on heikentänyt lihaksiani. Kuntosalitreeniä miellyttävämmät rutiinit ovat syrjäyttäneet liikuntarutiinit. Tilalle ovat tulleet herkkujen syöntirutiinit, sohvallamakaamisrutiinit ja pullakahvirutiinit. Viiniä päivittäin ruoan kanssa -rutiini jäi Italiaan.

Kaikki intoilevat lämmöstä. En ole kevät- enkä kesäihminen. En kyllä myöskään talvi-ihminen. Olen syyskuun tyttö, myös elokuun viimeinen viikko käy. Onkohan maailmassa yhtään kolkkaa, jossa olisi ikuinen syyskuu. 

Osallistuin paksusuolisyövän seulontatutkimukseen. Valehtelin kaavakkeeseen, etten ole koskaan tupakoinut päivittäin. Olen henkisesti aina ollut tupakoimaton, viimeisestä satunnaisesti poltetusta savukkeestakin on vähintään kaksikymmentäviisi vuotta. Alkoholiannosten määrää pienensin myös. Olen monena päivänä silmäillyt kirjekuorta, joka sisältää näytteen ottamiseen tarvittavat välineet. Tänään pistin töpinäksi. Säästän teidät tarkemmilta detaljeilta. 

Kännykässäni on nykyään päiväkirjaäppi. Nyt sitten raportoin elämääni kaikkialle, tyyliin kävin tänään kahvilla (kävin kahvilla Tallipihan kahvilassa tai oikeastaan kahvit juotiin ulkona). Toivottavasti kukaan ei hakkeroi mobiilipäiväkirjaani, josta käy ilmi miten tylsää elämäni oikeasti on. 



sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Laulaja ja rakkaus

Kuulin jo toista kertaa livenä Mosambikissä  (Portugalin entinen siirtomaa, jos ette tienneet) syntynyttä  ja nykyään Portugalissa asuvaa fadolaulajaa, Marizaa. Ei olisi tullut mentyä, ellei kaverin toinen konserttiseuralainen olisi sairastunut. Tämä oopperasta ja operetistaa pitävä pariskunta (jonka toinen osapuoli ei siis päässyt paikalle) oli ensin olettanut, että Tampere-talossa vedettäisiin operetti nimeltään Kreivitär Mariza.

Marizalla on upea ääni ja hän on diiva, sanan positiivisessa merkityksessä. Laulaja kipitti lavalle todella korkeissa koroissa ja esiintymisasu välkehti kuin diskopallo. 

Voisiko laulajilta kieltää tekosyvälliset "Rakkaus on tärkeää ja itseäänkin pitää rakastaa"-välispeakit? Ne ovat niin haukotuttavia. Voisitteko ihan vaan laulaa? Toivoo nimimerkki kyynikko.  

Laulaja uskaltautui yleisön joukkoonkin ja miksi ei olisi sitä tehnyt. Mehän rakastimme häntä. Edessäni istunut mies huusi obrigadoa ja muodosti käsillään sydämiä. Mariza halasi eturiviläisiä kuin äiti Amma ja lupasi seuraavalla kerralla halata jokaisen. 

Heräsin äitienpäiväaamuna stressaantuneena.  Olin valinnut tehtäväksi mm. parsapastaa ja kesken pastaruoan valmistuksen luin nettikommentit, joista toisessa sanottiin, että ohjeessa oli liikaa sitruunaa ja toisen kommentoijan mukaan sitä oli liian vähän. "Sitruunaa oli liikaa"-tyypin mielestä öljyäkin oli liian paljon. Pasta oli herkullista, eikä sitä jäänyt yhtään jäljelle.


torstai 9. toukokuuta 2024

Paluu


Lähdin Hampurista junalla Lyypekkiin joskus viiden jälkeen maanantaina, jatkoin bussilla Travemünden satamaan Skandinavian laivaterminaaliin, jossa olin jo puoli kahdeksalta illalla, vaikka kävin syömässä Lyypekissä. Osaan muuten jo kirjoittaa ü:n, é:n, è:n, à:n, ã:n, ø:n. Ja vielä ŧ í ô œ ò ó ŋ ñ ç ž ż ź. Tämä on ihan uusi maailma!

Laivaterminaalissa luvattiin ystävällisesti ottaa rinkkani tiskin taakse säilöön, että voin kävellä laivan lähtöä odotellessani. No ei siellä ollut oikein mitään missä kävellä. Satama-alueella pitäsi käyttää huomioliivejä (ei sattunut mukaan), eikä sittenkään saisi liikkua juuri missään. Suurimman osan ajasta käytin siihen, että seurasin miten rekkakuskit käppäilivät ostamaan Traveller shopista alkoholia. He olivat pukeutuneet shortseihin, lyhythihaisiin paitoihin ja läpsysandaaleihin vaikka oli aika viileää. 

Tapasin terminaalissa Münchenistä saapuneen puheliaan naisen, joka kertoi olevansa kuvanveistäjä ja menossa laivaristeilyllle Helsinkiin. Yli kolmekymmentä tuntia laivalla matkustamista suuntaansa ja kaksi yötä hotellissa Helsingissä. Hän oli ostanut liput Stravinski-iltaan oopperataloon ja perehtynyt etukäteen pääkaupungin taidemuseoihin. Naista seuratessa tuli mieleen, että voisihan sitä puhua vieraille ihmisille sen sijaan, että kyräilee jossain nurkassa. 

Laivaa odotti myös hiljainen Manfred, jonka kuvanveistäjä veti mukaan keskusteluun. Manfred jatkaisi heti tulopäivänä Viking Linella Tukholmaan tapaamaan tytärtään ja siitä myöhemmin junalla Trondheimiin poikansa luo. Hän aikoi palata Saksaan lentäen. 

Meidät kuljetettiin parilla autolla laivalle klo 23. Puolilta öin alkoi kaiuttimista pauhata lakisääteinen safety demonstration. Laiva lähti merelle Saksan aikaa noin klo 02, mutta silloin olin jo unessa. 

Laivalla istuin kahvilassa, katselin merta, söin, lueskelin, kirjoitin ja makoilin hytissäni. Kuuntelin ihmisten juttuja. Erään miehen housut olivat hukkuneet (varastettu?). Oli hänellä kyllä housut jalassa. Kaikki hänen omistamansa muut neljät päällyshousut olivat jossakin. Mies mietti, mistä hän keksii housut seuraavalle päivälle, sillä hän vaihtaa kyseistä asua päivittäin. Käsiteltiin kyllä miehen lapsuuttakin ja terapiakäyntejä. 

Saksalainen nainen oli innoissaan laivan saunasta ja kaikesta muustakin. Paatissa muuten näytti olevan rekkamiesten oma lounge. 

Meidät autottomat matkustajat kuljetettiin kahdella autolla Vuosaaren satamaterminaaliin keskiviikkoaamuna. Kuvanveistäjä oli hommannut itselleen kyydin yhden suomalaisen miehen autossa. Neuvoin Manfredille bussin, metron ja Viking Linen terminaalin. Käytin viimeisen interrail-matkani välillä Hki- Tre. Vieläkin kuvittelen välillä tuntevani jalkojeni alla pientä keinuntaa.



maanantai 6. toukokuuta 2024

Interrail osa 14 (Hampuri)


Istun kahvilassa kirjoittamassa . Kaipaan läppäriäni.

Kävelin eilen Elbphilharmonie-musiikkitalolle, joka on tärkeä arkkitehtoninen nähtävyys Hampurin satama-alueella. Talossa on näköalatasanne, jonne kuka tahansa voi mennä jos maksaa kolme euroa (lipun voi ostaa netistäkin). Talossa oli juuri palohälytys, enkä jaksanut odottaa. Rakennus ei ilmeisesti palanut. . Musiikkitaloa rakennettiin pitkään ja se maksoi paljon. Upea rakennus, joka on elämys musiikkia rakastavalle (näin olen kuullut).


Harhailin pitkään Speischerstadtin alueella, jossa näkee komeita kanavia ja vanhoja varastorakennuksia.


Goottilainen Pyhän Nikolauksen kirkko tuhoutui lähes kokonaan liittoutuneiden pommituksissa, mutta sen jäänteet ovat jäljellä muistuttamassa sodan kauhuista. Pommituksissa melkein kaikki Hampurin rakennukset pistettiin maan tasalle . Muistaakseni lähes 40 000 asukasta kuoli. 


Kirkontorni säilyi vaikka kirkko tuhoutui. Torni on korkeudeltaan 147 metriä. Yritin ostaa lipun kirkontorniin kuljettavaan  hissiin, mutta samalla oli hankittava pääsy museoon ”Muuten kaikki menisivät vain torniin”, sanoi lipunmyyjä.  Lippu maksoi kuusi euroa. Ahtauduimme hissiin ja siinä vaiheessa alkoi kaduttaa. Hyvä kun uskalsin vilkaista maisemia. 

Kirkko on hetken ollut maailman korkein uskonnollinen rakennus. Pyhän Nikolauksen kirkko näyttää hiiltyneeltä ja kuvittelin haistavani savun, vaikka eihän se ole mahdollista. Kannatti mennä museoonkin. Saksalaiset muistavat aina huomioida myös omat pahat tekonsa.

Olen muutaman kerran säikähtänyt kadulla  makaavia kodittomia. Yhden makuupussimytyn vieressä näkyi kaksi kananmunaa. Mistä tietää, onko siellä makaava ihminen edes hengissä. 

sunnuntai 5. toukokuuta 2024

Interrail osa 13 (Hampuri)


Suurten kaupunkien ongelma on se, että ne ovat niin suuria. Hampurissa on lähes kaksi miljoonaa asukasta. Välimatkat ovat pitkiä ja minä kun haluaisin kävellä joka paikkaan. 


Kävelin eilen Hampurin taidehalliin, joka on vaikuttava rakennus. Maalauksia ja veistoksia löytyy monelta vuosisadalta. Saksalaista ja muuta eurooppalaista taidetta. Myös romantiikan aikaa edustavan saksalaisen Caspar David Friedrichin merimaisemia. Natsit tykkäsivät aikoinaan taiteilijan töistä, joten hän oli vuosia vähän unohdettu. Suomalainen valokuvaaja Elina Brotherus kertoo saaneensa vaikutteita tältä taiteilijalta ja sen saattaa kyllä nähdä.


Kävelin Raatihuoneelle ja sen torille ja ostin kioskista ranskalaiset perunat (moni teki samoin). Kävin halvassa vaatekaupassa, jossa myytiin Marimekkoakin pilkkahintaan (samoja vaatteita ei tietääkseni myydä Suomessa). Sovituskoppeihin johti kilometrin jono.. En ostanut mitään.


Ihailin kanavia ja Jungfernstiegin pylväikköä. Amsterdamin kanavat ovat ystävällisempiä ja lempeämpiä kuin Hampurin, jotka näyttävät synkeämmiltä ja vaarallisemmilta. 

Söin eilen Fitness-aamiaisen hintaan 11.50, hotelliaamiainen olisi maksanut 20 e. Jaksoin syödä vain puolet annoksesta. Kävin lähikaupassa, jossa ei ollut tarjolla muovipusseja missään muodossa. Tosi paljon vegaanisia tuotteita. Näin Lange Reihe kadun kirjakaupan ikkunassa Volter Kilven Alastalon salissa saksaksi käännettynä. Jostain syystä kirjan hinta oli kova 68 euroa, muiden kirjojen hinnat liikkuivat kahden- ja kolmenkympin välillä.



lauantai 4. toukokuuta 2024

Interrail osa 12 (Hampuri)

 


En ole enää Baden-Badenissa vaan Hampuri-Hampurissa, mutta en lähelläkään Tampere-Tamperetta.

Hotelli seisoo hienolla kadulla nimeltään An der Alster ja jos pienen huoneeni ikkuna katsoisi toiseen suuntaan, se näkisi vettä ja merihanhia poikasineen. Hotelli on reilun kymmenen minuutin kävelyn päässä Hampurin päärautatieasemalta. Huoneen hintaan ei kuulu aamiaista, jonka saisi ostaa kahdellakympillä. Ei kiitos. Menen kahvilaan. 

Lähikatu on täynnä kahviloita ja pieniä ravintoloita, joista useat tarjoavat vegaanista ruokaa. Söin eilen illalla vegehampurilaisen tuossa muutaman harppauksen päässä. Ruokalistan näki QR-koodilla. Mistäköhän vegaaninen pekoni oli valmistettu, se näytti aidolta ja maistui savulta, suolalta ja rasvalta.

Eilen Baden-Badenin Früchstüsck-Speiseraumissa oli hätätila, sillä kahviautomaatti oli rikki. Olin ensimmäinen asiakas ja rohkenin pyytää keittiöstä kahvia. Jälkeeni aamiaishuoneeseen  saapui kaksi nuorta naista, jotka liikkuivat sukkasillaan. Vanha pariskunta oli vielä nukkumassa. Opin, että sämpylä asetellaan pieneen koriin ja kannetaan siinä pöytään. Frau Äkäinen oli kammannut hiuksensa nutturalle.

Ajoin bussilla rautatieasemalle. Jossain matkan puolivälissä uskoni alkoi loppua, sillä bussi kiersi kaupungin kaikki kadut. Istuin vielä sen jälkeen junassa seitsemän tuntia.

Hampurissa nukutti hyvin. Pesin äsken  t-paidan ja alushousut. 

Kaupunki näyttää paremmalta kuin osasin odottaa. Suunnittelen meneväni taidemuseoon.



torstai 2. toukokuuta 2024

Interrail osa 11 (Baden-Baden)

Yksin matkustaessa huomaa asioita kuten millainen teksti on aamiaishuoneen ovessa (älä vie ruokaa pois), miten lusikka on katettu ja miten tyyny taiteltu.



Tänään aamiaishuoneessa työskenteli kaksi naista, joista toinen ei ymmärtänyt mitä black coffee tarkoittaa. 

Asiakkaita istui pöydissä minun lisäkseni kolme: eilinen puhumaton pariskunta (tänään mies sanoi jotain) ja iäkäs nainen.



Kahvi tuodaan pöytään pienessä kannussa, samalla eteen kannetaan kahvikuppi. Lautanen ja pieni lusikka ovat pöydässä valmiina kuppia odottamassa. Juoma on vetistä. 

Toinen työntekijöistä haki hyllystä kaksi munakuppia ja vei ne johonkin. Ikkunassa pörisi ampiainen. Tuoreita vihanneksia oli ainoastaan juusto- ja makkara-asetemien koristeina.

Huomasin, että aamiaishuoneeseen oli aseteltu kolme yhden hengen pöytää peräkkäin ja ne oli katettu sen mukaisesti. Kaikki pöydällä ollut pyyhkäistään asiakkaan jäljiltä pois, joten olin aiheuttanut ylimääräistä vaivaa. 



Kävelin eilen metsässä. Baden-Baden on Schwartzwaldin kyljessä, joten lähitienoot kuhisevat saksalaisia reippailijoita. Pari baden-badenilaista mäkäräistä kävi kimppuuni. 

Rahalla maksaminen on yllättävän hankalaa, kun on tottunut lähimaksun käyttöön. Tarjoilijoilla on paksut lompakot, joista he kaivelevat seteleitä. 

Löysin kamalia postikortteja, mutta postimerkkiautomaatti on rikki. Postimerkkien ostaminen on vaikeaa. Tekisi mieli hedelmiä, havaitsin kartta-apin perusteella puolen kilometrin päästä ruokakaupan. 

Minulla on koti-ikävä.

keskiviikko 1. toukokuuta 2024

Interrail osa 10 (Milano ja Baden-Baden)

 


Milanosta ei ole paljonkaan kirjoitettavaa, sillä kaikkihan Milanon tietävät: Duomo, La Scala, Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen (en nähnyt tällä kertaa), upea katettu luksuskauppakäytävä Galleria Vittorio Emanuele ll jne. Kukakohan ostaa sieltä vaatteensa? 

Kaupungissa pelattiin joku tärkeä jalkapallo-ottelu, joukkueiden liput liehuivat, punaista ”savua” levitettiin ilmaan ja autot tööttäilivät. 

Kävin Musei Civici Milanossa, sillä piti päästä pissalle. Museo oli hieno, pääasiassa italialaista taidetta, mutta myös Picassoa, Legeriä jne. Hyvä vessa. Chiroccon maalaus, joka kiinnitti huomiota, sillä taiteilijan samantapainen työ on Sara Hildenillä. Seuraavana päivänä yritin Breran taidemuseoon, joka oli suljettu, olihan maanantai, Brera on viehättävä kaupunginosa  ja lähikaduilla asteli vain tyylikkäitä ihmisiä.

Pesin alushousuja ja t-paitoja.


Nyt sitten olenkin Baden-Badenissa, joka on kuuluisa kuumista lähteistään, kylpylöistään ja kasinosta, jossa Dostojevski hävisi rahansa. 

Kaupunki on liian sievä, tuli ikävä kotia ja Tamperetta. 

Täällä arvostetaan rahaa, eikä pankkikortteja. Kävin nostamassa rahaa huoneesta, josta löytyi monta automaattia, myös niitä, joilla voi maksaa laskujaan. 

Rautatieasema on kaukana itse kaupungista, joten jouduin käyttämään taksia. Varmaan bussejakin olisi kulkenut, mutta oli kiire hotellille, jonka respa suljetaan klo 18. Maahanmuuttaja taksikuski oli asunut lähikaupungissa kolme kuukautta ja kävi täällä töissä. Hän halusi Suomeen, josta hänellä oli liian optimistinen kuva.


Respan mies ehdotti huoneen upgreidaamista kahdellakymmenellä eurolla, joten minulla on parveke ja kylpyamme. Respa on auki klo 7-18 ja hotelliin pääsee naputtelemalla pin-koodin, joka on teipattu huoneen avaimenperään. Epäilen, että koodia ei vaihdeta alituiseen.


Kävin äsken syömässä aamiaista hotellin aamiaiskammiossa (ovessa luki Früchstück-Speiseraum). Minun lisäkseni siellä istui saksalainen kahdeksankymppinen pariskunta, joka oli jo puhunut kaiken. He aukaisivat suunsa vain syödäkseen. Äkäisen näköinen rouva tuli välillä keittiöstä oikaisemaan haarukoiden asentoa.

Käsi väsyy kännykkää näpytellessä. Palaan asiaan ehkä huomenna.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2024

Interrail osa 9 (Pisa ja Pavia)


Ei ole tullut kirjoitettua matkapäiväkirjaa, sillä tämä kännykän naputtelu on niin vaivalloista.  Tulee kamalasti kirjoitusvirheitä.

Pistäydyin Pisassa, sillä italiaa taitava siskoni miehineen viettivät vajaan vuorokauden kaupungissa, josta heidän paluulentonsa lähti.Näimme edellisen kerran äidin uurnan laskussa. Nyt oli iloisempaa. 

Kävimme syömässä kauniita ruokia (otimme joka ruokalajista kuvan). Ne myös maistuivat ihanalle. 

Tarjoilija oli käynyt kolme kuukautta aiemmin Rovaniemellä ja hän esitteli lumisia maisemia ja revontulia kännykkänsä näytöltä. Mies kätteli meidät lähtiäisiksi. 

Pisa oli viihtyisämpi kaupunki kuin luulin. Ja näimme torninkin.

Matkaseurani on lähtenyt takaisin Suomeen. Matkustan siis yksin. Valitsin paluureitin varrelta Pavian, joka sijaitsee lähellä Milanoa. Junassa vieruskaverini kysyi mihin matkustan ja kun sanoin Paviaan, tuo hieno italialaisrouva katsoi minua ja sanoi ”Why?”. 

Oli sateista ja Pavian rautatieaseman edessä pienessä puistossa örisi humalainen ukkokööri. Kävelin hotelliin koirankakkoja väistellen (muualla en ole niihin törmännyt). Kaikki näytti ankealta ja olin yksin (kaupungissa on kuulemma kiva vanha keskusta). 

Hotellin seutu oli tuhruinen ja huone ankea. Palasin respaan kyynelet silmissä ja sanoin, että haluan lähteä huomenna, jolloin minulla on syntymäpäivä. Nainen perui osan varauksesta ja upgreidasi minut parempaan huoneeseen ilman lisämaksua.

Kävin Mäkkärissä syömässä, sillä kello oli neljä ja ruokapaikat olisivat auenneet vasta seitsemältä. Tein ostoksia suuressa supermarketissa, enkä ole koskaan nähnyt niin montaa hyllymetriä oliiviöljypulloja kuin siellä. Tänään lähettivät Pavian hotellista onnitteluviestin.  

Lähdin yhdeksän junalla Milanoon. Juna oli niin täynnä, että jouduin seisomaan käytävällä, mutta nyt olen Milanossa, siitä ehkä myöhemmin lisää.



torstai 25. huhtikuuta 2024

Interrail osa 8 (Lucca edelleen)


Luccan vanhan keskustan ympäri kiertää muuri, joka on niin leveä, että sitä pitkin voi kävellä. Moni turisti vuokraa hassun pyörän, jota voi polkea yhdessä neljäkin matkailijaa. Muurilla kasvaa lehmuksia, hevoskastanjoita ja luonnonkukkia. 

Eilen käveltiin koko muuri ympäri. L mietti, miten lasketaan etäisyys neljä kilometriä pitkän muurin vastakkaiselle puolelle  ja päädyttiin ympyrän kehän jakamiseen piillä, josta saadaan noin 1,3 km. 

Kävimme kasvitieellisessä puutarhassa ja opimme miltä näyttää kamelia. Puutarhassa oli lummelampi, jossa ui kilpikonnia. Osa niistä oli jähmettynyt lammen rannalle kuikuilemaan. Kivien ja kasvien peittämällä pläntillä vilisi  kilpikonnien sijaan vihreäselkäisiä sisiliskoja. Ajatella, jos ihmisen selkä olisi vihreä. Yritettäisiinkö sitä silloin peitellä vai esitellä muille.

Luccassa on niin paljon kirkkoja, että syntien tunnustaminen onnistuu vaikka kauppareissulla. Kirkot ovat upeita. San Martinon katedraalissa voi ihailla Tintoretton maalausta ”Viimeinen illallinen”.




keskiviikko 24. huhtikuuta 2024

Interrail osa 7 (Lucca)


Saavuimme eilen Luccaan, jonka vanhaa keskustaa ympäröi renessanssin aikainen hyvin säilynyt muuri. Luccan yliopisto on perustettu 1785. Asukkaita kaupungissa on 90 000.

Viareggiosta sisämaakaupunkiin kertyi junalla matkaa puolisen tuntia. En halunnut käyttää interrail-matkapäiviäni, joten ostin lipun regionale-junaan (3.90 e).  

Luccassa on upeita vanhoja kirkkoja. Kaupungin pääaukiolla pauhasi  ”Maledetta Primavera” (suomeksi kappale tunnetaan nimeltä ”Aikuinen nainen”)

Säveltäjä Giacomo Puccini on syntynyt Luccassa. Sopiihan sillä kehuskella ja patsaita pystyttää. Kaupungissa järjestetään kesäfestivaali, jossa esiintyvät tänä vuonna mm. Eric Clapton, Ed Sheeran, The Smashing Pumpkins, Lenny Kravitz, John Fogerty ja Sam Smith. 

Yövymme Airbnb-asunnossa, jonka pöytiä koristavat muovikukkaset ja kaikki on vähän sinnepäin. Huonekalut ovat rikkinäisiä ja sängyssä ei ole petauspatjaa, joten metallijouset tuntuivat selkänahassa koko yön. Asunnon sijainti on kyllä erinomainen. 

Ensimmäiselle Airbnb kämpälle (Anna) antaisin viisi tähteä, tämä Daviden asunto on kolmen tähden arvoinen.


 

maanantai 22. huhtikuuta 2024

Interrail 6 (Viareggio)


Viime yönä ukkonen jyrisi niin, että ikkunalasit helisivät. Aamulla herätessämme satoi. Nyt taivaalla näkyy viipale toiveikasta valoa. 

Illalla kävelimme kanavan vartta, joka on täynnä paikallisten paatteja. Lähempänä merta kelluu suuria ökyveneitä ja pieniä kalastusaluksia. Veneistä myydään kalaa. 

Italialaisilla on paljon koiria. Ne kulkevat yleensä vapaina ja tulevat mukaan kahviloihin ja ravintoloihin. Koirat ovat säyseitä, kohteliaita, kaupunkivilinään tottuneita, eivätkä hauku tai tappele lajitoveriensa kanssa. Tavattaessa sanovat  ”Bon giorno!” Omistajat poimivat koirien jätökset muovipusseihin.

Roskapussit heitetään  jalkakäytäville, josta ne kerätään. Ainakin toivon niin. 

Kirkonkellot muistuttavat synneistä monta kertaa päivässä. 


sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Interrail osa 5


Siirryimme pieneen merenrantakaupunkiin, Viareggioon vähän etelään Pisasta (luin tekstin uudelleen illalla ja tarkastin kartasta, Viareggio sijaitsee pohjoiseen Pisasta). Kaupungissa on ruutukaava ja tasaista, joten on helppoa harrastaa rauhallista lomaflaneerausta. Asukkaita Viareggiossa on reilut 60 000. 

Juna kulki tismalleen aikataulussa, Saksan junat myöhästelevät, Italian junat saapuvat perille täsmällisesti.

Airbnb -kämppä on taas kerran talon ylimmässä kerroksessa, jonne johtavat jyrkät portaat. Isäntämme puhuu paljon, mutta ihan kaikesta ei saa selvää. Hänen perässään kulkee lempeäsilmäinen koira. Miehellä on yllään collagehousut, jotka valuvat paljastaen mustat kalsarit. Asunnossa on parveke. Parvekkeen pöydällä on kummallinen tonttukäpykoriste.

On liian kylmä uida, mutta aalloissa näkyy märkäpukuihin pukeutuneita turisteja, jotka yrittävät harjoitella lainelautailua.

Eilen ehdimme oikeastaan vain vähän kävellä, syödä ja käydä ruokakaupassa. Välillä salamoi, jyrisi ja satoi vettä.



perjantai 19. huhtikuuta 2024

Interrail osa 4


 Istun taas lähikahvilassani, tällä kertaa terassilla ei näy yhtään koiraa. Näen kaksi pariskuntaa, kaksi yksinäistä (tai mistä minä tiedän, ovatko he yksinäisiä)  miestä ja pulun.  Ilma on viileä, mutta aurinkoinen. 

Kävimme eilen kauniissa puistossa ja kahdessa upeassa kaupunkipalatsissa. Kaiken löytämiseen menee aikaa, sillä täällä ei harrasteta ruutukaavoja. Kadut kulkevat miten lystäävät.

Ruoan suhteen toiveemme poikkeavat toisistaan, joten ruokapaikan löytäminen on haastavaa. Illalla ravintolat alkavat täyttyä  ruokailijoista vasta kahdeksan maissa.  Paikallinen suosikki on sipulifocaccia, jota saa ostaa kapeilta kaduilta pienistä ”kioskeista”.  Turisteja on ainakin tähän aikaan vuodesta vähän. 

Matkaseuralaiseni aikovat palata Suomeen lentäen, minä aion sitkeästi matkustaa junalla. He lähtevät viikon kuluttua kuten oli sovittukin. Minä viivyn kauemmin. Huomenna vaihdamme kohdetta.

Tämä puhelimelle naputtelu on hankalaa, joten päätän raporttini tähän.


torstai 18. huhtikuuta 2024

Interrail nro 3


Istun lähikahvilan terassilla Genovan vanhassa kaupungissa. Matkaa AirBnb- kämpästä  tänne  on kuusikymmentä jyrkkää porrasta ja kaksikymmentä askelta kapeaa kujaa. 

Kahvilan terassilla istuu seitsemän asiakasta ja kaksi koiraa. Kun söin croissantia, saksanpaimenkoira seurasi jokaista liikettäni tiiviisti.

Asunto on ihana (ja edullinen) kaksi makuuhuonetta, olohuone, keittiö ja kylpyhuone, jonne noustaan portaita. Arvioisin huonekorkeudeksi viisi metriä. Ikkunoista voi seurata pulujen ja viereisen talon asukkaiden elämää. 

Genovasta olemme nähneet pikkuisen vanhaa kaupunkia ja sataman.

tiistai 16. huhtikuuta 2024

Interrail osa 2


Hampuri Basel junassa oli 14 pitkää vaunua, vaunun puolivälissä pari hyllykköä matkatavaroille ja penkkien yläpuolella matkatavarahyllyt. Vaunussa sijaitsi kaksi raikasta, epänormaalin siistiä vessaa. Jokaisen penkin päässä luki oliko istuin varattu ja mistä mihin. 

Junan ravintolavaunun toinen työntekijä säntäili edestakaisin epäkoherentisti, eikä tuntunut saavan mitään valmiiksi. Matkustajat työntelivät suuria matkalaukkuja junan käytäviä pitkin. Meillä on isot rinkat, minulla kaikkein hienoin, mutta sitä on hankala saada aseteltua selkään.

Vietimme viime yön Freiburgissa ja sieltä lähdimme junalla monen mutkan kautta Comoon. Kesken matkan juna pysähtyi yli tunniksi, sillä veturinkuljettajaa ei ollut (?). Elimme pitkään epätietoisuudessa. Osa matkustajista poistui lopulta junasta. Juuri kun olimme valmiita tekemään saman ratkaisun, jostain oli löytynyt veturinkuljettaja. Sveitsin maisemat olivat kirpaisevan kauniita.

Comossakin on nättiä, mutta puuskainen tuuli vie mukanaan kaiken irtonaisen ja heikosti pultatun. Hotellihuoneeseen johtavat jyrkät ja kapeat portaat ja sisään pääsemiseen tarvitaan sellainen lätkä, koodi ja avain. 


maanantai 15. huhtikuuta 2024

Interrail osa 1


Kirjoitan lyhyitä havaintoja interrail-reissusta. Läppäriä ei ole mukana, sillä muuten selkäni olisi painunut linkkuun, eikä se olisi enää koskaan oiennut.

Matkustimme Helsingistä Travemundeen italialaisomisteisen Finnlines-varustamon laivalla.  Ilman autoa matkustavat kuskattiin terminaalista laivaan linja-autolla. Laiva täyttyi rekoista ja konteista, meitä autottomia oli kourallinen. Otin nuukuuttani ikkunattoman hytin. 

Laivassa ei ole erityisiä risteilylaivafasiliteetteja. Baarissa voi istua merta tuijottamassa ja kuohuviiniä lipittämässä. Sauna ja pallomeri löytyvät. Kannella tuuli vie silmät päästä. Ravitsevaa ruokaa on tarjolla buffet-pöydästä. Ihanan rauhallista merimatkaa kestää yli kolmekymmentä tuntia.

Travemundesta matkustimme bussilla Lyypekkiin. Etsimme iltamyöhällä hotellia, josta olimme varanneet huoneet ja huusimme toisillemme (meitä on kolme). Väsytti. Hotellin respa oli kiinni. ”Päivystävä hotellityyppi” antoi puhelimessa pin-koodin, jolla pääsimme huoneisiin. Huoneessani haisi siltä, että joku oli polttanut siellä askin päivässä kolmekymmentä vuotta. 

Nyt istumme junassa matkalla kohti Freiburgia. 

torstai 11. huhtikuuta 2024

Toipilas

Olen viettänyt kolme päivää yksin kotona ja "levännyt". Lepääminen on raskasta. 

Jääkaapista löytyy enää muutama myöhäiskeski-ikäinen maustekastikepurkki ja väsähtänyt pala inkivääriä. Paistoin eilen loput perunat, yhden punajuuren, porkkanan, kaksi sipulia ja purkillisen kikherneitä uunissa. Jääkaapissani ei odottele jääsköjä (aterian tähteitä, jotka pistetään jääkaappiin, vaikka niitä ei ole koskaan tarkoitus syödä, määritelmä löytyy kirjasta Elimäen tarkoitus).

Jaksoin katsoa kymmenen mituuttia Maria Veitolan yökyläilyä Aaltoloilla.  Mika Aaltola vaikutti jotenkin tekopyhältä. Pariskunta kettuili toisilleen "ystävällisesti". Mika Aaltola muisti avioitumisvuoden väärin. 

Siirryin seuraamaan Veitolan kyläreissua Anna Airolan ja hänen Arppa -nimellä tunnetun muusikkoveljensä söpöön vanhaan pytinkiin, jossa asusti myös Arpan puoliso. Se oli kuin raikas tuulahdus. Sisarusten Loviisan kodissa kaikki oli vähän sinnepäin. Haluaisin  muuttaa asumaan yhteen veljeni kanssa. Ai niin, eihän minulla ole veljeä. 

Ebookers lähetti sähköpostia hotellivarauksesta, jonka olin vahingossa näpytellyt huhtikuulle, vaikka yöpymisten piti sijoittua toukokuuhun. Asia on vielä kesken, eikä mitään ole viety luottokortiltani, mutta pelkään pahinta. Päätin, etten enää koskaan varaa mitään kyseisen firman kautta, jos he velottavat ne kolme yötä (siihen on varmaan laillinen oikeus). Firman johto tutisee ratkaisua tehdessään. 

Ebookers sanoo, että kaikki riippuu hotellista ja hotelli sanoo, että pitää neuvotella Ebookersin kanssa. Toivottavasti jonkinlainen kompromissi saadaan aikaan. Onhan hotelli saattanut antaa huoneeni jollekin toiselle ainakin yhdeksi yöksi.

Pitää lähteä föönaamaan hiuksia ennen kuin ne kuivuvat.

tiistai 9. huhtikuuta 2024

Burana, Nasolin ja Duact

Minulla on kamala nuha, silmät vuotavat ja aivastaessa ilmavirta heiluttaa verhoja ja kattolamput tippuvat lattialle. Lisäksi on vähän kurkkukipua, lämpöä olen mitannut peräti 37.4, yskää ei ole. Ensin käytin paperinenäliinat, sitten servietit ja siirryin juuri vessapaperiin. Lääkityksenä menee Burana, Nasolin ja Duact. Käytän nenäkannua: Huuhdellessa ei ensin tule mitään, sitten putoilee harvakseen vesitippoja ja viimeiseksi sieraimesta valuu ohuen ohut suolavesinoro. Haistelin tänä aamuna kahvipakettia: Hajuaisti on toistaiseksi tallella. Väsyttää.  Eikö olekin mielenkiintoista?

Kävin Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmän Kalasatama, joka kertoo lesbokirjailijan kasvutarinan. Tarina on hauska ja liikuttava ja se loppui vapautuneeseen sateenkaarilipun heilutukseen ja yleisön seisoma-aplodeihin. Näytelmän on käsikirjoittanut Salla Viikka Tuuve Aron romaanin pohjalta ja sen on ohjannut Sini Pesonen ja pääosaa näyttelee hienosti Joanna Haartti. Santtu Karvonen on kamala lääkäri. Onko missään näytelmässä sympaattista lääkäriä? Näyttelijät vetävät useita rooleja.  Päähenkilön kirjailijanura jää melko vähälle käsittelylle, vaikka onhan se kustantamon juhla aika hauska. 

Hävettää. Näytelmää katsoessa tuli mieleen, että olen kysynyt miespuoliselta homoseksuaalilta ystävältä, että huolehtiihan hän sukupuolitautien ehkäisystä. Ei kai heteroiltakaan sellaista kysytä. Se oli sitä aikaa, jolloin HIV-infektioon ei ollut kunnon lääkitystä ja sitä pidettiin homojen tautina. Hän on ollut nykyään jo vuosia yhdessä samassa parisuhteessa. 

En ole koskaan nähnyt teatterikatsomossa yhtä paljon lyhythiuksisia farkkuihin ja kauluspaitaan pukeutuneita naisia. 

Tänään on pakko palauttaa pari kirjaston kirjaa ja ostaa jättipakkaus nenäliinoja ja vähän ruokaa. Jospa jonkun takin taskusta tai laukun pohjalta löytyisi edes yksi maski.

lauantai 6. huhtikuuta 2024

Sisäinen klovni

Osallistuin pienelle klovneriakurssille. Synnytin klovnini Tahmelan kaupunginosassa, jossa kurssi järjestettiin. Klovninimeni on Helvi. Sain punaisen muovinenän. Ohjaaja-yliklovnin nenä oli valmistettu nahasta. 

Yliklovnimme sai porukan hämmästyttävän hyvin mukaan. Asiallisen oloiset ihmiset pyörivät lattialla punaiset irtonenät päässään. Huusivat, kun klovni lopulla syntyi, leikkivät leikkejä, pukeutuivat hassuihin vaatteisiin ja puhuivat kieltä, jota ei saa enää sanoa siansaksaksi.

Interrail -valmistelut jatkuvat. Varasin hotellihuoneen Hampuriin 3.-6.5 väliseksi ajaksi, mutta merkitsin huolimattomuuttani toukokuun sijaan kyseiset huhtikuun päivät. Sain 4.4 Ebookersilta sähköpostin, jossa kysyttiin, miten hotelliin kirjautuminen sujui, ja mietin, että mitä ne horisevat. Hotellista oli laitettu 4.4 sähköposti, joka sujahti suoraan roskaposteihin. Sieltä soitettiin eilen, että aionko tulla ja sanoin, etten millään ehdi, sillä olen Tampereella. Käskettiin ottaa yhteyttä Ebookersiin, jonka kautta olin huoneen varannut. Oltiin ymmärtäväisiä.

Sain Ebookersilta asiallista ja ystävällistä palvelua, nainen yritti soittaa hotelliin, eikä kuulemma saanut ketään kiinni. Hän lähetti hotelliin sähköpostia ja homma on edelleen levällään. Yritän tsempata itseäni, että rahaa se vain on, mutta ei se oikein auta. 

Kävin kaikki varaukset ja aikataulut läpi ja pyysin toista matkakumppania tekemään saman. 

Kaivoin sisäisen klovnini esille.


tiistai 2. huhtikuuta 2024

Havumetsän lapset

 

Katsoin Virpi Suutarin dokumentin Havumetsän lapset. Se kertoo nuorista aktivisteista ja heidän kontakteistaan metsäteollisuuden ja poliisien kanssa. 

Elokuvan päähenkilöt Ida ja Minka liikkuvat metsissä ja uivat erämaajärvessä huikaisevan kauniissa maisemassa.  Idalla on metsäalan koulutus, joten hän tietää paljonkin metsien hoidosta.  Aktivistit kartottavat metsiä etsien uhanalaisia eläimiä ja kasveja, joiden suojelemiseksi metsäalueita voitaisiin säästää hakkuilta.

Nuoret käyvät mm. sellutehtaassa, jossa saadaan kuulla tehtaan johdon luonnonsuojelujorinoita. Joku toteaakin metsäasiantuntijoista, että heidät erottaa lähinnä parran pituudesta. Onhan se sellutehtaan ympäristö aika karua katsottavaa. Järjetöntä käyttää tukkeja sellun valmistukseen tai energian lähteenä. 

Pitkään viivytään Aalistunturilla, jossa suojelualueen reunamalta kaadetaan metsää. Paikalliset haluaisivat alueesta kansallispuiston. Metsäkoneet ovat niin kalliita, että niillä niitetään puita vuorokaudet ympäri, ryske vain kuuluu. Poliisit tulevat poistamaan hakkuita estäviä aktivisteja. Paikalliset poliisit eivät vaikuta pelottavilta, enemmänkin nössyköiltä. 

Ida keskustelee isoisänsä kanssa metsänhoidosta. Mies ei ymmärrä ajatusta siitä, ettei metsälle tehtäisi mitään, sitä pitää hoitaa ja hyödyntää.  Eihän luonnonmetsässä voi kävellä, kun se on sellaista ryteikköä. Idakin hyväksyy säästeliään metsän hyödyntämisen, kunhan riittävästi metsää suojellaan. 

Aktivisteihin suhtaudutaan kuin vähän hassuihin pikkuisen kurittomiin lapsiin.  Aktivistit ovat kaikille joka käänteessä erittäin kohteliaita.

Olen aktivistien puolella. Metsien hoidosta en tiedä mitään muuta kuin että avohakkuualue näyttää rumalta. Minusta metsä ei ole suoranaisesti kenenkään omaisuutta (vaikka onkin), niin kuin ei myöskään vesi tai ilma. Ainakin metsän omistajalla on vastuu siitä. Se miten metsiä kohdellaan vaikuttaa meihin kaikkiin.  Sympatiseeraan näitä nuoria idealisteja. 

Elokuvateatterissa taputettiin filmin lopputekstien aikana.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Ottakaa te tytöt viimeiset pellit

Jostain kirjoitusoppaasta löytyy (ihan varmasti) harjoitus, jossa käytetään kirjojen ensimmäisiä virkkeitä ja ne järjestellään miten järjestellään. Kun ei ollut muutakaan tekemistä kuin imurointi tai lauseiden kopioiminen, valitsin tietysti jälkimmäisen. Nyt vieressäni sohvalla makaa sekalaisia, pölyisiä kirjoja hujan hajan.  

Pääsiäinen ei tunnu niin synkältä, kun tekee jotain hyödyllistä:

    Alussa oli meri. Oli kylmä. Sumeilematonta valoa, rivakkaa aamunraikkautta oli pyrkinyt huoneisiin jo viikkoja. Kun kirjoituksen pinta murtuu, paperiarkkien välistä valuu hiekkaa. 

   Kun olin lapsi, tiesin että tulevaisuudesta tulisi sopuisa ja valoisa. Äiti kuoli tänään.  Kun viimein lyömme takaovet kiinni ja ahtaudumme penkille hullunkuriseen riviin, minusta ei tunnu miltään. 

    Tuohon aikaan ovikello ei juuri soinut, ja jos soi, peräännyin talon takaosiin. ”Mitä sinä kirjoitat nykyään”, kysyi eräs kaukainen sukulainen. Miten mielikuvitukseton on jälleen eläinkunta!

   

   Ottakaa te tytöt viimeiset pellit.

 

 

keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Paluu rikospaikalle

Luin Hesarin vanhasta numerosta, ettei kirjailija Chimamanda Ngosi Adichie suosittele aloittelevalle kirjailijalle blogin pitämistä, sillä se vie aikaa romaanin kirjoittamisesta. Olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta silti palaan toistuvasti rikospaikalle. 

Kävin Partioaitassa ja ostin rinkan, joka maksoi enemmän kuin tarjouksessa ollut Interrail-lippuni. Rinkka on väriltään violetti ja siinä on runsaasti erilaisia hihnoja. Epäilen, että muutama niistä on ommeltu siihen ihan vain käyttäjää hämmentämään, luotettu siihen, ettei asiakas kehtaa kysyä mikä roikale tämä on. Varasloukku? Haarukkahankain? Yövoidesilta? 

Irrotin rinkan yläosaan hihnoilla kiinnitetyn erillisen pussukan, enkä meinannut saada sitä takaisin kiinni emorinkkaan. Lantiovyössä on kovikkeet, joita voi siirrellä, joten tein sitäkin. Availin ja suljin vetoketjuja, joita löytyy eri puolilta rinkkaa.  Miten osaan päättää, mistä vetoketjulla suljetusta aukosta rinkkaan tunkeudun.

Tarvitsisin parin viikon rinkkakurssin.  

Hallituksemme on viisaudessaan poistanut vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen, joka oli valtaisat 860 000 euroa ja se kohdistettiin Suomen kirjastoille. Vertailun vuoksi, hallitus on tukenut turkistarhauselinkeinoa lintuinfluenssan vuoksi arviolta 51 miljoonalla. 

Tuella kirjastoihin on hankittu mm. tietokirjoja, käännösromaaneja, runoja, esseitä, lastenkirjoja, selkokirjoja ja suomalaista kaunokirjallisuuttakin. Tämä tuki on samalla auttanut pienkustantamoita, kääntäjiä ja kirjailijoita eli parantanut näiden henkilöiden työllisyyttä. Hallitus haluaa mielummin tukea suuria yrityksiä ja turkistarhausta. Strategiahan sekin on. 

Hallitus esittää kirjan arvonlisäveron nostamista kymmenestä neljääntoista prosenttiin, jonka jälkeen valtio saa kirjasta enemmän kuin sen kirjoittanut kirjailija. Suuressa osassa Euroopan maita kirjoista ei makseta arvonlisäveroa lainkaan. Suomalaisen kirjan ALV on noston jälkeen Euroopan toiseksi korkein.

Päätän raporttini tähän ja siirryn muihin puuhiin.  Anneli Kanto kirjoittaa asiasta omassa blogissaan tarkemmin, asiallisemmin ja asiantuntevammin (linkki blogiin).

P.S. Kaksi kurkun siementä on itänyt! Kohta kerään omaa kurkkusatoa.

maanantai 25. maaliskuuta 2024

Kurkkuverhot

Eräs kirjailija kertoi, että hän lähti nuorena reilille aiemmin täysin tuntemattoman tyypin kanssa. Tai tapasivat he kerran ennen matkaa.  Me olemme L:n kanssa tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Hänen miehensä (joka lähtee myös) on vähemmän tuttu.

Olimme molemmat ladanneet puhelimiimme Interrail-äpit, joista tiirailimme aikatauluja. Toisella matkalaisella junat starttasivat tuntia aiemmin ja tulivat luonnollisesti perille tuntia ennen minun junaani. Ehkä kyse on jostain aikaerohommasta. Hämmentävää se kuitenkin oli. 

Nuorina tyttösinä katsoimme asemien seinille ripustetuista tauluista, mihin niitä junia menisi ja suttasimme määränpään vihkoseen, jota nimitettiin Interrail-kortiksi.

Ymmärsin (tai minulle selitettiin), että kun laiva lähtee aamuyöstä Travemundesta Helsinkiin, on satamaan mentävä jo edellisenä päivänä ja laivaan pääsee klo 22.30. Matkustuspäivä on siis eri kuin laivaannousupäivä.

Varasimme parit majoitukset. Vaihdoin Hampurin majapaikkaa ja muutin yöpymisaikaa.  Ostin konserttilipun. 

Haluaisin kurkkuverhot. Laitoin kurkun siemenet itämään. Kurkin aamuisin multaa toiveikkaana odottaen jotain vihreää ilmestyväksi. Saatan jo kuvitella ojentavani käteni kohti kasvattamiani kurkkuja ja  nauttivani niitä joka aterialla. Suunnittelen katselevani ulos ikkunasta itse pingoittamiani naruja pitkin kiipeilevien kurkun versojen ja lehtien läpi.  

Kurkkujen lannoitukseen suositellaan bogashi-kompostoinnissa syntyvää nestettä tai laimennettua virtsaa. Pohdin jo käytännön toteutusta. Mahdollisesti muukin lannoite käy. 

Varoitus: Tähän blogikirjoitukseen saattaa sisältyä myös faktaa. 

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Raportti


Olen viimeisen päivityksen jälkeen käynyt teatterissa (Rednose Companyn Don Quijote) ja sen jälkeen viinillä Teatterinkulman ravintolassa, kuntosalilla, Sara Hildenin taidemuseossa ja kahdesti tekstipajasssa (toisen tekstipajan jälkeen viinillä Konttorissa).  Viherkasvini on menehtynyt.

Eilisessä tekstipajassa käsiteltiin oman kässärini alkua. Tämä herätti horrostavan tekstin kuplimaan kuin jääkaapista lämpimään otetun ja ruokitun taikinajuuren.  Sain vielä tänäkin aamuna uusia ideoita. Tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi tehdä jotain. 

Rednose Company oli taas ihana. "Luimme" aikoinaan lukupiirissä Don Quijoten, joka lienee ensimmäinen eurooppalainen romaani (ainakin espanjalaisten mielestä). Miguel de Cervantes on espanjalaisten Aleksis Kivi ja Don Quijote Seitsemän veljestä, mutta huomattavasti tylsempi ja varhaisempi teos (anteeksi espanjalaiset, nämä ovat omia tulkintojani).

Romaani on todella puuduttava, yli tuhatsivuinen, eikä oikein etene mihinkään, joten lukematta jäi. 

Nämä Rednose Companyn tyypit tekivät siitä mahtavan karnevaalin, jossa yhdistettiin nykyaikaa ja historiaa. Musiikkia, klovneriaa, naurua ja osaavat nuo tyypit tarvittaessa liikuttaakin. Ei liene sattumaa, että yksi heidän näytelmistään on nimeltään Aleksis Kivi (se kannattaa myös ehdottomasti nähdä). 


Sara Hildenillä on esillä museon omia kokoelmia, ulkomaista taidetta.  

Ylimpänä kuva Sara Hildenin suosikkimaalauksesta (Paul Delvaux, Kesä vuodelta 1938). Kerrotaan, että Hilden halusi aina museolla vieraillessaan nähdä maalauksen. 

Seinällä roikkuu myös yksi museon aarteista Francis Baconin maalaus, Kaksoistutkielma George Dyerin muotokuvaa varten vuodelta 1968. Dyer oli pikkurikollinen ja taidemaalarin rakastettu. Alkoholisoitunut Bacon teki itsemurhan 1971. Sara Hilden istui kerran illallispöydässä miehen vieressä ja kuvasi tätä hiljaiseksi ja miellyttäväksi mieheksi. 

Nyt on ryhdyttävä kirjoitustöihin. 

Kuvat: Jussi Koivunen

perjantai 15. maaliskuuta 2024

Operaattorin vastaisku

En tiedä juuri mitään tylsempää kuin toisen henkilön unet ja matkat. 

Poikkeuksiakin on: esiinnyt itse siinä unessa. Silloin haluat ehdottomasti kuulla kaiken ja esität muutaman kysymyksenkin.  Tunnet itsesi tärkeäksi.

Matkajuttuja jaksaa kuunnella, jos sattumoisin odottaa reissua samaan kohteeseen  tai matkalla on tapahtunut muutakin kuin nautittu hyvää lasagnea ja nähty pakollinen taidemuseo. Pahasti pieleen menneet reissut ovat parhaita.

Hotellivinkit kiinnostavat aina. Huippuhalvat ja ihanat majoituspaikat. Tosin niitä ei ole. 

Vaihdoin puhelinliittymän halvempaan. Sopimusta solmittaessa tarjottiin joka käänteessä lahjakorttia, ensin operaattorin myymälään (30 euroa), lopulta sain lahjakortin Keskolle (50 euroa).  Homma eteni 30-40-50 euroa ja jokaisella etapilla konsultoitiin esihenkilöä tai ainakin näin kerrottiin. Tekstiviestejä on tullut jo neljä kappaletta. 

Odottelen nykyisen operaattorin vastaiskua. 


keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Vielä pari lyhytelokuvaa

Jatkan vielä lyhyesti Filkkareista: Katsoin sunnuntaina kansainvälisen kilpailun palkitut filmit.  Kirjoitan nyt dokumenteista ja jätän fiktion törkeästi väliin.

Tykkäsin Sam Shainbergin elokuvasta, joka kertoi New Yorkin metrossa taskuvarkaana työskentelevästä mustasta miehestä (työskenteleeköhän hän siellä edelleen). 

Palkitusta elokuvasta sanotaan: Eri kerrontatapoja yhdistelevä Shotplayer on monitasoinen muotokuva taskuvarkaasta ja kaupungista hänen ympärillään. Mestarillisesti rakennettu dokumentti leikkii 1970-luvun amerikkalaisten indie-elokuvien troopeilla ja näyttää, millaista on elää yhteiskunnan marginaalissa.  

En ymmärrä indie-elokuvien troopit tarkoittavat, mutta ei se mitään. 

Elokuvan täytyy olla ainakin osittain näytelty, sillä autenttisia anastustilanteita olisi vaikea kuvata. Taskuvaras hapuili metrossa seisomapaikoilla matkustavien taskuja ja  käsilaukkuja. Hän kertoi inhoavansa tiukkoja farkkuja, mikä on ymmärrettävää, sillä ne häiritsevät muutenkin vaativaa työtä. Varas erotti poliisit harhailevista katseista, muut eivät metrossa ympärilleen vilkuile. Muistelen, että mies oli toiminut alkuun harjoittelijana jollain kokeneemmalla alan ammattilaisella. 

Syy varasteluun oli tietysti köyhyys, mutta varas oli jäänyt samalla koukkuun siihen adrenaliiniryöppyyn, jonka onnistuminen tuotti

Katsoja asettuu varkaan puolelle ja jännittää saako tämä otettua lompakon omistajan huomaamatta, vaikka kuka oikeasti haluaisi tulla ryöstetyksi.

Toinen mieleenpainuva dokumentti oli Fariba Haidarin  Leila, joka oli afganistanilaisen transnaisen muotokuva. Leila toimi opettajana ja tanssi häissä miesten puvussa, mutta meikattuna. Nuo esiintymistilanteet olivat hämmentäviä, sillä yleisö koostui pelkästään hurraavista ja seteleitä jakelevista miehistä, muuten Leila koki huutelua ja syrjintää. Hän kertoi kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. 

Elokuvasta välittyi Leilan elämänilo ja pyrkimys elää hyvää elämää vaikeissa olosuhteissa. 

Nyt Leila on lähtenyt maasta, jota Taleban hallitsee.

Suosittelen lyhytelokuvafestivaaleja lämpimästi! Saisinko ilmaiset liput, kun kirjoitan aiheesta näin ahkerasti?

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Carte blanche


Iiti
Yli-Harja (olin jo lisäämässä hänen ikäänsä tähän, mutta sitten muistin, etten pidä taiteilijan iän korostamisesta) on muusikko ja elokuvaohjaaja. Yli-Harja voitti viime vuonna Filkkareilla Risto Jarva -palkinnon ja hän on pokannut Jussin animaatiolla Kaikki äitini puhelut. Ohjaajan retrospektiivi esitettiin tämän vuoden festivaaleilla ja hän sai koota carte blanche -näytöksen (googlasin "mitä carte blanche tarkoittaa suomeksi" ja sain vastauksiksi "avoin valtakirja" ja "vapaat kädet"). 

Havaitsin näytöksen yleisössä korkean miesnutturatiheyden. Pukeutumisen pääväri oli musta. Jännää muuten, että miehetkin ovat kiinnostuneita lyhytelokuvista, yleensähän kulttuuritapahtumat täyttyvät kausikorttimummoista.

Elokuvat: 

Bouquets (ohjaaja Rose Lowder). Kahden minuutin elokuvassa nähtiin täriseviä kukkakimppuja. 

Polte (ohjaaja Sam van Ingen). Teuvo Tulion tuhoutuneen elokuvan pahoin vaurioituneet viime minuutit, joissa näyttelijöiden naamat sulivat psykedeelisiksi kuvioiksi. Näytti hienolta, tältä ehkä tuntuisi jos söisi huumesieniä. En ole kokeillut. 

Lucia (ohjaajat Niles Atallah, Cristobal Leon ja Joaquin Cocina). Huoneen seinille ilmestyy toistuvasti hiilellä piirretty ex-rakastettu. 

Emily & Ariel show (ohjaajat Emily Ann Hoffman ja Ariel Noltimier Strauss). Nukkeanimaatiossa nuoret naiset valmistautuvat iltaan. 

Liitäjät (ohjaaja Anssi Kasitonni). Liito-oravalapsi opettelee lentämistä. Huumoria ja tekemisen iloa. 

Backflip (ohjaaja Nikita Diakur). Ohjaaja muokkaa itselleen avattaren ja opettaa  sille tekoälyllä  voltin taaksepäin kerien. Hulvatonta katsoa hypyn edistymistä, sille nauraa vähän kuin mykkäelokuville. Huonekalut kaatuvat ja raajat vääntyvät vinksin vonksin. 

Creature Comforts (ohjaaja Nick Park). Animaatiossa haastatellaan eläintarhan eläimiä.

My Silence (Ohjaaja Mika Taanila). Ohjaaja kertoi menneensä videokauppaan ja ostaneensa Louis Mallen elokuvan Ilta Andrén kanssa ja leikanneensa dialogikohdat pois. Elokuvassahan ei tapahdu oikeastaan mitään, kaksi miestä syö ravintolassa ja keskustelee, joten materiaalia jäi vartin verran. Tämä on aiemmin esitetty videoteoksena jossain näyttelyssä. Joku yleisöstä kysyi, onko alkuperäisteoksen käsittelyyn pyydetty lupa. Ei kuulemma ole. 

Topic I ei II, part II (ohjaaja Pascal Baes). Kerrassaan kiehtova ja kaunis, jotenkin tanssillinen lyhäri, ei dialogia ollenkaan. Henkilöt liukuvat vaivatta vanhan kaupungin katuja pitkin.

Hi Stranger (ohjaaja Kirsten Lepore). Söpö alaston animaatiohahmo tuijottaa katsojan sieluun. 

Kännykkäkuva: Heidi Mäkinen 2024

 


perjantai 8. maaliskuuta 2024

Mikä on taidetta?


Filkkarit jatkuvat. Yritän kirjoittaa näkemistäni elokuvista edes jotakin. Vaikka kyseessä on lyhytelokuvafestivaali, nähdään muutakin. Eilen katsoin pitkän linjan elokuvaohjaajan, Veikko Aaltosen dokumentin En salaa sinulta mitään

Dokumentissa käsiteltiin taidetta: mikä on taidetta, kuka on taiteilija ja mitä merkitystä taiteella on. Haastateltiin sellaisia merkittäviä hahmoja kuin Esko Salminen, Ralf Gothoni ja Jarmo Mäkilä. Naistaiteilijatkin pääsivät ääneen. Mieleen jäivät ainakin Pirkko Hämäläinen, Saara Turunen ja Riina Tanskanen

Eräs nuori nainen elokuvassa sanoi jotain sen suuntaista, että jos haluaa vaikuttaa asioihin, ei kannata säveltää ilmaston lämpenemistä käsitteleviä sinfonioita kausikorttimummoille. No kausikorttimummot pitävät taidelaitokset pystyssä, mutta onhan kommentissa myös perää. Saattaa olla hyödyllisempää liittyä Elokapinaan. 

Elokuvan jälkeen ohjaajalta kysyttiin,  mitä seuraavaksi. Aaltonen tuntui olevan varma, ettei hän enää saa rahoitusta elokuviinsa, sillä hän tulee eläkeikään. Surullista. Ainakin minusta. 

Dokumenttiin haastateltiin suuri määrä ihmisiä ja haastatteluihin käytettiin paljon aikaa, joten materiaalia löytyy tuntikaupalla jostakin varastosta. 

Jarmo Mäkilän maalaukset ovat hienoja ja oli kiinnostavaa seurata maalausprosessia. Minusta  dokumentissa vilahteleva paikkaa vaihtava patsas oli täysin turha. Muuten kyllä nautin ja mietin elokuvan teemoja vielä jälkeenpäin. 

Hyvää naistenpäivää! 

torstai 7. maaliskuuta 2024

Filkkarit


Ostin kymmenen kerran sarjalipun Filkkareille (varmaankin nykyään kuuluu sanoa Tampere Film Festival). Osa lipuista menee ystäväpariskunnalle. Hankin sarjalipun perinteisesti jonottamalla, vaikka saahan niitä nykyään netistäkin. Jonottaessa tulivat mieleen Sodankylän elokuvajuhlien mataavat lippujonot (sinnekin saa jo nettilippuja), sähläilyt ja kenkkuilevat tulostimet. Peter von Bagh katseli minua pilven reunalta ja myhäili.

Näin eilen kotimaisen kilpailun kokonaisuuden numero seitsemän. Ensimmäisen lyhytdokkarin (Parta) oli ohjannut Kristina Karsten. Dokumentti kertoi keski-ikäisestä Late Mäntylästä, papista, joka on syntyessään ollut nainen, mutta ei identifioidu naiseksi eikä mieheksi. Mäntylä haluaa itselleen parran. Elokuva lisäsi taas kerran ymmärrystäni ja liikutti minua. 

Risto-Pekka Blomin Lasse kaatuu, voi ei kertoi fiktiivisen tarinan Lasse Virenin  kaatumisesta 10 000 metrin juoksussa Münchenin olympialaisissa. Elokuvaan on saatu tunnettuja näyttelijöitä kuten Hannu-Pekka Björkman ja Matti Onnismaa. Isäni osti aikoinaan vinyylilevyn, johon tuon juoksun selostus oli taltioitu. 

Hyvästi Leninille (ohjaaja Inka Achte) dokumentoi Leninin patsaan hävittämisen ja Vain toinen meistä (ohjaus Niina Panda Vuorisara) oli elokuva "sisaruksista, väkivallasta ja aggression hirviöstä" (kopioitu ohjelmakirjasesta). Eivät oikein vakuuttaneet minua, vaikka jälkimmäisessä oli kyllä puolensa. Kovin synkkä se oli.

Täällä haisee hiiri oli Iiti Yli-Harjan varsin mainio omaan elämään perustuva animaatio. Ikävä kyllä elokuvassa vilisi hiiriä, joten jouduin sulkemaan silmäni pitkiksi ajoiksi. Hiiret eivät olleet edes oikeita, mutta jotain kamalaa niissä oli. 

Johanna Vuoksenmaan lyhärin Se on niin kuin se on käsikirjoituksen oli kirjoittanut Petri Tamminen, jota ihailen ja siinä näytteli Aimo Räsänen, jota myös ihailen. Ihailen minä Vuoksenmaatakin ja vähän kadehdinkin. Tässäkin elokuvassa esiintyi Matti Onnismaa! Samuli Niittymäki oli ihan paras metsästäjän roolissa.

Filkkarit, anteeksi Tampere Film Festival alkoi hyvin. Muuta en voi vielä sanoa.

tiistai 5. maaliskuuta 2024

Aurinko vai tuuli

Tampere on ihmeparantunut vaikeasta depressiosta! Kalvakat kaupunkilaiset ovat ryömineet yksiöistään, kaksioistaan ja kolmioistaan ja lähteneet ulos aurinkoon.  Moni on riisunut kevytmielisesti pipansa ja muutama kulkee uhkarohkeasti takki auki.  Tulee mieleen klassikkosatu siitä, kumpi on vahvempi aurinko vai myrskytuuli.

Vielä eilen masennus ja ärtyneisyys riivasivat koko kaupunkia. Metso-kirjastossa mies heitteli raivoissaan veronmaksajien varoilla hankittuja tietokoneen näyttöjä ja keskusyksiköitä niin, että kovalevyt ryskyivät. Meteli kantautui kirjaston kahvilaan saakka. Istuin Cafe Metsossa ja mietin, mitä on meneillään. Näin ikkunasta muutamien asiakkaiden kiiruhtavan ulos kirjastosta ja räyhääjäkin pakeni pian paikalta.  Poliisit saapuivat sitten kun mies oli poistunut rakennuksesta. Tietokoneiden tuhoaja käytti liikkumisen apuna yhtä kyynärsauvaa, mutta liikkui silti vikkelästi.

Joskus minunkin tekisi mieli hajottaa paikkoja, mutta hillitsen itseni. 

Olen alkanut pelätä vanhuutta. Monessa kunnassa säästetään ja lopetetaan ympärivuorokautinen vanhusten hoito kokonaan ja siirrytään halvempaan yhteisölliseen asumiseen.  Muistamattomat vanhukset viettävät suuren osan päivästä keskenään, muita virikkeitä kuin kuukausittainen hartaushetki ei tarjota. Öiseen aikaan ei henkilökuntaa ole. Turvaranneke on kiinnitetty vanhusten hauraisiin ranteisiin, mutta tuleeko ranneke hädän hetkellä mieleen? Osataanko painaa hälytysnappia? Omaiset voivat seurata vanhusta valvontakameran avulla.  Entä jos omaisia ei ole? 

Minulla on kaksi lasta, mutta haluanko heidän valvovan minua ja tahtovatko he seurata kaadunko yöllisellä vessareissulla.  Olen paljolti hoitanut jo lapsena itse itseäni (nyt liioittelen, mutta kun liioittelu on niin tehokasta),  joten tämähän on luonnollista jatkumoa sille. 

 

 

lauantai 2. maaliskuuta 2024

Varas

Mietin miten kummallisia me ihmiset olemme. Minä ainakin yllätän itseni toistuvasti. 

Tiistaina, samaan aikaan kun venyttelin kuntosaliryhmän jälkeen, siinä lähellä vanhempi pariskunta pueskeli ulkovaatteita päälleen. Mies sanoi minulle "Olet tosi hyväkuntoinen" ja hänen vaimonsa sanoi "Teet isoilla painoilla".  Normaali-ihminen ei kommentoisi mitenkään, korkeintaan myöntelisi tai sanoisi, etteivät ne painot niin suuria ole (eivät muuten olekaan) tai  pidän nykyään liikunnasta (koulussa en tykännyt urheilutunneista, olin pieni ja heiveröinen), mutta minäpä sanoin "Meidän suvussa ollaan ensin hyväkuntoisia ja sitten sairastutaan dementiaan". Ei se edes pidä paikkaansa, isäni suvussa ei ole tietääkseni ainoatakaan dementikkoa, äitini suvussa on.

Näin saksalaisen elokuvan Opettajainhuone. Päähenkilöä näyttellyt nainen oli kyllä erinomainen, mutta jotenkin elokuva jätti minut kylmäksi. Mitenköhän amerikkalaiset olisivat tehneet saman tarinan. Loppuun olisi sijoitettu katharsis.  Itkua, naurua, sovintoa, elämän tarkoituksen ymmärtämistä, halauksia ja kävelyä kohti auringonlaskua tai -nousua.

Elokuvassa joku varastaa rahaa. Asiasta syytetään koululaista, joka on maahanmuuttaja (opettajankin suku on Puolasta).  Kumpikaan heistä ei ole syyllinen (opettajaa ei edes epäillä). No varas löytyy ja kaikenlaista hämminkiä aiheutuu, en jaksa selittää. 

Omassa koulussani rehtorin vaimo toimi kanslistina. Pariskunta varasti ainakin koulun ruokarahoja (kouluruokailusta piti maksaa itse ja rehtori kuulutti toistuvasti, että ruokalaskut pitää hoitaa heti). He jäivät eläkkeelle, kun asia paljastui.  En tiedä tehtiinkö poliisitutkintaa. Saisikohan siitä elokuvan?   

Ilker Çatakin ohjaama Opettajainhuone on kilpaillut monessa paikassa Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet kanssa. Pidin  Kaurismäen elokuvasta enemmän.