Näkemiin Ykspihlaja

Vietän viimeistä residenssipäivää. Huomenna lähden kotiin.  Käyttäydyn jo kuin omistaisin majoitusyrityksen. Lienee siis parasta häipyä. Neuvoin äsken yhden asiakkaan huoneeseensa. Pakenin kuitenkin "salista", kun pari miestä alkoi kantaa sinne instrumenttejaan. Luulin, että hääjuhlat järjestetään vasta huomenna. Jospa nämä ovat kaksipäiväiset häät.

Voin suositella Ykspihlajan matkustajakotia myös satunnaisille yöpyjille, jotka etsivät persoonallisempaa majoituspaikkaa kuin Sokos-hotellit. Residenssinä tämä on toiminut hyvin. Minä ainakin olen viihtynyt. Matkustajakodin tilat ovat söpöt. Rantasaunassa voi saunoa ja käydä uimassa.  

Kaikki ovat olleet ystävällisiä ja asiat ovat järjestyneet. Huominen kyyti asemallekin onnistuu. Kirjoittaminen on jostain syystä sujunut hyvin. Tänne pitänee tulla uudestaan.

Kahvila Saha, joka sijaitsee melkein matkustajakodin vieressä, on helmi. Olen käynyt residenssiviikolla kahdella keikalla. Yleisö on selvinpäin ja kuuntelee musiikkia. Muusikot aloittavat klo 19, joten paikka sopii iltauniselle kuulijalle. Tunnelma on rento.

Ykspihlajan kaupunginosa on kivan rouhea ja asutus koostuu pääosin vanhoista omakotitaloista. Satama luo oman tunnelmansa.

Monet hienot merenrannat on eristetty metalliaidoilla ja niitä komistavat massiiviset teollisuushallit. Onneksi on uimarannan seutu ja muitakin kivoja ranta-alueita. Täällä toimii yksi K-kauppa, jonka vegaaninen tarjonta on minimaalista. Pitseria on viihtyisä, mutta pizza Margherita, no jaa, ei ollut kovin hyvä. Olisin niin halunnut tykätä siitä.  Tässä lähellä toimii työttömien ylläpitämä ruokala Saima, jonka tarjonta on kyllä aika lihapitoinen. En käynyt paikan päällä.

Olen jutellut aamiaispöydässä työntekijän kanssa, jonka kiinanharjakoiran pitäisi synnyttää minä hetkenä hyvänsä.  Toivon koiralle helppoa synnytystä.

P.S Häät ovat huomenna, nämä ovat jotkut työpaikan pippalot.

Residenssi, päivä nro 3.5

Kaksi kitaristia esiintyi illalla kahvila Sahassa. Samat tyypit, jotka kysyivät minulta ruokapaikkaa englanniksi. Toinen heistä oli Heikki Ruokangas Oulusta ja toinen belgialainen Julien Tassin. Olisin voinut puhua suomeakin. 

Meitä kuulijoita oli ehkä viisitoista.

Muusikot olivat tutustuneet toisiinsa, koska heillä on sama levy-yhtiö. He olivat alkaneet kommunikoida Instassa. Miesten taiteelliset käsitykset mätsäsivät. 

Ruokangas ja Tassin tekivät pienen yhteiskiertueen Belgiassa ja nyt Suomessa. Esitetyt kappaleet olivat yhtä lukuunottamatta heidän omia sävellyksiään. Viimeisenä ohjelmanumerona he improvisoivat. Kitaristit kysyivät yleisöltä aihetta ja minä sanoin myrsky, joten miehet soittivat myrskyn.  Muusikot olivat tehneet saman pubissa, jossa heitä kuuntelemaan tulleen yleisön lisäksi istui paikan kantajengiä. Kantikset ehdottivat aiheeksi krapulaa.

Pidin heidän musiikistaan, vaikka en paljon siitä ymmärtänytkään. He saivat kitaroistaan irti uudenlaisia ääniä, mutta ei se ollut vaikeaa kuunneltavaa. Ei edes minulle.

Viime yönä joku oli yrittänyt tunkea erään miehen huoneeseen varattuaan majoituksen Booking.com:sta. Oli kai kyse tuplabuukkauksesta. Huomaan seuraavani toisia asukkaita tarkkaan, mutta en voi kirjoittaa kaikkea tänne. Mieleni tietysti tekisi.

Vinkuu ja kolisee

Jatkan raportointiani Ykspihlajasta. 

Eilen illalla vieras mies tuli yksityiselle sisäänkäynnilleni ja kysyi huonetta. Sanoin, etten kuulu henkilökuntaan, eikä minulla ole oikeutta pyörittää majapaikkaa. Aamulla samainen mies söi aamiaista matkustajakodissa ja kertoi tavoittaneensa puhelimella henkilökunnan jäsenen. 

Aamiaisella miehen kännykkään soitti ensin Terhi ja sitten Outi-Liisa (nimet muutettu). Mies kertoi, että oli voittanut arpajaisista venematkan Kokkolasta johonkin saareen ja matkustanut palkintoaan lunastamaan kaupunkiin. Toivottavasti hän oli jo tehnyt saarireissun. Tänään en lähtisi merelle. Joka tapauksessa hän oli eilen lähtenyt laukkuineen kävelemään viiden kilometrin matkan Kokkolan keskustasta Ykspihlajaan, vaikka ei ollut edes varannut huonetta. Laukku oli ruskeaa tekonahkaa, eikä siinä ollut pyöriä.

Matkustajakodissa yöpyi kaksi kitaristia, jotka kysyivät eilen ruokapaikkaa, joita ei juurikaan ole maanantaisin tarjolla. Tänään he soittavat kahvila Sahassa.

Poljin pyörällä Kokkolan keskustaan. Nyt se on nähty. Olihan vanha puukaupunki pittoreski. Kävin syömässä huonon lounaan.  Kirpputorin kahvilassa kalju mies kehui sillä, ettei kenestäkään hänen perheenjäsenestään ollut tullut rikollista.

Istun "salissa" ja eräs asukas luuli minun kuuluvan henkilökuntaan ja kysyi, missä voisi lämmittää einesruokansa. Osasin neuvoa hänet yläkerrassa sijaitsevaan keittiöön. Poistuessaan keittoa lämmittämään hän sanoi "Ihana paikka".

Tuuli on puuskaista. Kaikki vinkuu ja kolisee. 

Otin yllä olevan kännykkäkuvan Kokkolasta.

Yksin Ykspihlajassa

Yö yksin Ykspihlajassa meni hyvin. Vessan ovi narisi iltayöstä ja minun piti nousta sulkemaan se. 

Aamiaisella selvisi, että viime yönä olisi pitänyt tulla kolme uutta asiakasta, mutta he eivät saapuneet. Asia ei vaikuttanut henkilökunnan edustajaa hirmuisesti vaivaavan. Saattaa olla, että olen piankin matkustajakodin ainoa asukas. 

Työntekijä kertoi, että hänen kiinanharjakoiransa synnyttää lähipäivinä. Näin kännykän näytöltä kuvia raskaana olevasta koirasta. Matkustajakodin pihassakin kirmaili koira, joka on kuulemma kiltti. Koira ei syönyt minua, mitä nyt vähän vain nuolaisi kättäni.

Eräs nainen kertoi Kokkolan kinojuhlista, jotka vaikuttavat kivalta pieneltä elokuvatapahtumalta (tapahtuma järjestettiin viime viikonloppuna).  Tämän vuoden teema oli Iran -Nainen. Elämä. Vapaus. Festivaalit toteutetaan vapaaehtoisvoimin. Pienillä paikkakunnilla on ilmeisesti pakko tehdä jotain, jos yleensä haluaa jotain tapahtuvan. 

Polkupyörän avain löytyi. Sain apua satulan laskemiseen ja lainasin O:lta pumpun, joten pyörä on nyt käyttökelpoinen. 

Sain Wifi-salasanan!

Residenssi

Matkustin junalla Kokkolaan päästäkseni kirjoitusresidenssiin Ykspihlajaan. Outi A vei sukulaisiaan junalle ja sain häneltä kyydin Ykspihlajan matkustajakotiin, jonka yksi huone toimii sesongin ulkopuolella residenssinä. En ollut häntä koskaan tavannut, mutta "tunnistin" hänet heti. Outi A ehdotti, että lainaisin hänen autoaan. Olen ajanut viimeksi viime vuosituhannella. Polkupyörä olisi kiva, mutta avaimet ovat kateissa. 

Huoneeni on pittoreski (kuva on otettu matkustajakodin yleisistä tiloista) kuten koko majoituspaikka. Rakennus on 1896 rakennettu satamakonttori, joka on siirretty nykyiseen sijaintiinsa ja siitä on tehty persoonallinen majoitusliike. Työ on tehty osin talkoilla. Ihmettelen ihmisiä, jotka saavat aikaiseksi rakennusten siirtämisiä ja remontoimisia, minulle pölyjen pyyhkiminenkin on haastava tehtävä. 

Kävin syömässä kahvila Sahassa, joka oli yllättäen auki, vaikka se lienee kesäkahvila. Saha on kiinni ma ja ti ja muina viikonpäivinä auki. Tänään olisi ollut sauna, mutta en viitsinyt mennä, olisi varmaan kannattanut. 

Löysin Ykspihlajasta kaupan, pubin ja pizzeria/kahvilan. Kyllä täällä kelpaa olla.

Liikuntakalenteri

Lähden huomenna Ykspihlajan matkustajakotiin, jonka yksi huone toimii sesongin ulkopuolella residenssinä. Linja-autot eivät kulje Ykspihlajaan kuin arkisin, mutta minut on ystävällisesti luvattu hakea Kokkolan rautatieasemalta. Olen pistäytynyt Ykspihlajassa kesällä, ja matkustajakoti näytti tosi kivalta. Vieressä toimi kesäteatteri ja kesäkahvila Saha, jossa on kesäisi eri artistien keikkoja. Samassa rakennuksessa lämpiää sauna. Kesä, kesä kesä. 

Joudun luopumaan  monesta liikuntaharrastuksesta viikon ajaksi:

Maanantain reggaeton, jossa rintakehän pitäisi liikkua joka suuntaan, mutta se pyrkii pysymään jäykkänä. Lantion kuuluisi vatkata tehokkaasti. Vaaditaan asennetta! 

Olen käynyt Kuubassa salsatunneilla, joiden lopussa tanssimme reggaetonia. Ei siellä puhuttu askeleista, bailattiin vaan. Ymmmärrän kyllä, ettei sellainen bailataan vaan -tunti vetäisi asiakkaita. Miehen ja naisen yhteistanssi näytti välillä aika härskiltä, mutta kuubalaiset sanoivat, ettei sitä kannata ottaa vakavasti,  siihen rynkytykseen sisältyy paljon huumoria. Tulee hiki.

Tiistaisin käyn Nääshallin 60+ kuntosaliryhmässä, eikä siitä sen enempää. Taustalla laulavat Kirka, Portion boys ja Tapani Kansa. 

Torstaina aloitin kahvakuulajumpan. Osallistujat pakkautuivat yhteen riviin salin takaseinustalle ja kun takaseinä täyttyi, jäljelle jäävät ahtautuivat salin sivustalle mahdollisimman kauas ohjaajasta. 

Suunnitelmissani oli käydä kahvakuulan jälkeen uimassa tai vesijuoksemassa, mutta vesijuoksurata oli niin täynnä vesijuoksijoita, että jos teki pienenkin sivuliikkeen, niin tuli tönäisseeksi kanssajuoksijoita. Parina aamuna jalat ovat olleet jäykät ja kipeät. Syytän kahvakuulaa.

Törmäsin tänä aamuna Instassa mainokseen, jossa tarjottiin kokovartalomagneettitutkimusta ilman lääkärin lähetettä. Sitä suositeltiin ihan vain terveyden varmistamiseksi. En ole radiologi, mutta ajatus on älytön. Vaikka tutkimus tehtäisiin kohdistetusti tautiepäilyn vuoksi, ongelmana ovat erilaiset hyvänlaatuiset muutokset, joiden merkitystä ei voi arvioida ilman lisätutkimuksia. Kokovartalomagneetti ei takaa terveyttä, vaan johtaa ahdistukseen ja rahaa vieviin lisäselvityksiin julkisessa terveydenhuollossa.

Sopimus

Luin Kaj Korkea-ahon omaelämäkerrallisen (nyt kirjoitin sanan luultavasti oikein) kirjan Äitiä etsimässä. Romaani kertoo kahdesta homomiehestä, jotka kaipaavat omaa lasta. Haluavat perustaa perheen. He potevat voimakasta vauvakuumetta ja etsivät äitiä lapselleen. Prosessi on pitkä, mutta lopulta sopiva äiti löytyy ja lapsikin syntyy. Loppu on siis onnellinen. 

Miehet ja lapsen äiti kirjoittavat sopimuksen kumppanuusvanhemmuudesta. Sellainen sopimus olisi hyvä kaikkien vanhempien tehdä. Ei epäilystäkään, etteikö tulevaa lasta rakastettaisi ja hoivattaisi hyvin. Vanhempiakin on kolme ja sukulaisia liuta. 

Olen hankkinut lapseni vähäisin eväin ja ilman sopimuksia. Niinpä ero lasten isästä aiheutti lapsille monenlaisia murheita. Minulle tietysti myös ja epäilemättä lasten isällekin. Olisi varmaan ollut rankkaa, vaikka minkälaiset sopimukset olisi kirjoitettu, mutta olisihan lasta suunnitellessa hyvä ottaa huomioon ero tai vaikka toisen vanhemman kuolema.  Sopia kasvatusperiaatteista, joista sitten myöhemmin luistettaisiin. Neuvotella vanhempien vastuut ja menot omien kavereiden kanssa. Sitä paperia voisi sitten riitatilanteessa heilutella.

Luin somesta havainnon, että vanhoissa lastenkirjoissa lapset olivat pääroolissa,  ja vanhemmat korkeintaan mainittiin. Nykyiset lastenkirjat kirjoitetaan enemmän vanhemmille ja isovanhemmille. Eiväthän lapset niitä kirjoja osta, eivätkä sitäpaitsi liiku enää missään keskenään.  Aikuiset lähtevät mukaan pihalle ja leikkikentälle.

Minun on vaikea kuvitella, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani (leikin kavereiden kanssa, hätätilassa siskojen) tai jotenkin puuttuneet asioihin, joita koulussa tai kaveripiireissämme tapahtui. En todellakaan ihannoi sitä aikaa, kyllähän lapsille tarjotaan nykyään huomattavasti enemmän turvaa tai ainakin joillekin lapsille tarjotaan ja toisille sitten taas ei. 

Viesti presidentille

Keskustelimme porukalla kouluaikaisista kesätyöpaikoista, joita riitti kalatehtaasta ja laivojen siivoamisesta Savon selluun. 

Yksi meistä joutui lukitsemaan työtilan oven, ettei esimiesasemassa toiminut mies olisi tullut kähmimään häntä, kesätyötä tekevää nuorta naista. Miehestä varoitettiin jo työhön tullessa. Olen kuullut moneltakin, että työtehtäviin ohjattaessa on valistettu, kenen kanssa ei saa jäädä kahdestaan samaan huoneeseen, eikä joutua yhteiseen hissiin. 

Lääkärien Face-ryhmässä mieskollega kysyi naislääkäreiltä seksuaalisesta häirinnästä, ja sai heti parisataa vastausta, suurin osa häirinnästä kohdistui alaikäisiin tyttöihin, mutta sitä esiintyi myös työssä. Sairaanhoitajat kokevat käsittääkseni häirintää huomattavasti enemmän.

Kirjoitin jo aiemmin tänne aikuisten miesten nuoriin tyttöhin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä, jota tapahtuu nykyään myös netissä. Onhan siitä keskusteltu muutenkin.  Blogiystäväni Marjatta taisi sanoa, että jonkun vaikutusvaltaisen suomalaisen (miehen) pitäisi sanoa, ettei homma vetele. Mietin kuka sellainen mies voisi olla ja päädyin siihen, että se olisi tietenkin Suomen presidentti Alexander Stubb. Kenellä muulla sitä valtaa olisi yhtä paljon. Puuttuihan Niinistökin koulukiusaamiseen.

Lähetin viestin presidentin kansliaan. Arvasin kyllä, ettei siitä olisi mitään hyötyä.  Sain kyllä vastauksen, jota ei tietenkään ollut kirjoittanut presidentti itse. Vastaus sisälsi sanahelinää tasa-arvosta, jota presidentti kaikissa tilanteissa edistää. 

Mitäpä nuorista tytöistä.  On tärkeämpiäkin asioita kuten urheilu ja Nato.

Raakku

Kotimaisten kielten keskuksen kuukauden sana on raakku. Raakku on luultavasti tullut venäjän rapua tarkoittavasta sanasta rak, taustalla voi olla myös venäjän simpukkaa ja näkinkenkää merkitsevä sana rákovina. 

Raakku oli minulle tuntematon otus kunnes metsäkoneenkuljettaja ajoi satoja kertoja raakkuraukkojen yli ja sanoi asiasta huomauttaneelle biologille "riisu rintaliivit".  Jokihelmisimpukasta olin kuullut.

Oli viimeinen viikko käydä Muutos.art-taidetalossa ja pitihän siellä pistäytyä. Jotkut huoneet näyttivät siltä, että roskat olivat jääneet viemättä, mutta oli myös upeita juttuja. 

Pidin valtavasti Arttu Niemisen videoista. Katsoin videot alusta loppuun, vaikka yleensä jaksan seisahtaa vain hetkeksi taidemuodosta nauttimaan. Kuvasin pätkän videota ja taustalle oli tallentunut erään pariskunnan keskustelu. "Se on väärään suuntaan." / "Ei kuin oikeaan suuntaan."/ "Istu nyt siihen."

Luin Juha Raution blogitekstin (linkki blogiin),  jossa hän kertoo runoteoksensa Tradin olleen äänikirjana lukuaikapalveluissa vuodesta 2021 ja se on näinä vuosina tuottanut yhteensä 0.5 euroa (palkkiohan perustuu aikaan ja runokokoelma on lyhyt). Yksi kuuntelukerta on tuottanut kirjailijalle 0.02 e. 

Joudun leikkaukseen tai kaipa nykyaikana pitäisi sanoa, että pääsen leikkaukseen. Ehkä kerron siitä jossain vaiheessa enemmän. Mahdollisesti käytän operaatiota hyväkseni kerjätäkseni sääliä, lukijoita tai ainakin säilyttääkseni vakilukijat.

Yllä surkea kuva upeasta videosta.

Lumealkoholi

Elokuvateattereissa menee tällä hetkellä ranskalaisen Robert Guédiguianin romanttinen elokuva Elämä on juhla. Taas kerran totesin, etteivät ranskalaiset osaa tehdä romanttisia komedioita. Oliko tämä  komedia?

Kaikki tapahtuu Marseilles'n auringossa, jonka myötä iskee vahva kaukokaipuu.   Elokuvaa mainostetaan näin: "Unelmat eivät katso ikää eikä rakkaus tunne rajoja". Höpö, höpö. Minusta teos oli vähän tylsä.  

Usein elokuvissa joku kroolaa suuressa uima-altaassa ihan yksin, niin tässäkin.  Ei edes yhden yhtä vesijuoksijaa näy. Ei sellaisia altaita ainakaan Tampereelta löydy.

Koska elokuvan nimi oli Elämä on juhla,  siinä juotiin paljon viiniä ja muitakin alkoholijuomia, mutta kukaan ei onneksi humaltunut, kuten vaikka Tampereella saattaisi käydä. 

Jälkeenpäin teki mieli käväistä oluella. Otin poikkeuksellisesti alkoholittoman oluen, jolla on mielestäni selvä placebo-vaikutus. Tulen lumealkoholista pieneen hiprakkaan. 

Kävimme parin kaverin kanssa eilen ravintola Kajossa. Söimme "Oodi luonnolle" -menun, joka sisälsi kymmenen pikkuruista annosta. Söin menun vegaaniversion. Syömiseen meni kolme ja puoli tuntia, joten ihan joka päivä tämä ei onnistuisi ja olihan se kohtalaisen kallistakin. Tippaakaan ruokahävikkiä ei muodostunut. Olisin halunnut vielä nuolla kipot ja lautaset, mutta en kehdannut. 

Ateriajuomiksi olisi voinut ottaa viinipaketin, alkoholillisia ja alkoholittomia juomia sisältävän paketin tai juomapaketin, joka ei sisältänyt alkoholia lainkaan. Otimme tuon keskimmäisen, sillä olemme keskitien kulkijoita. Paketti sisälsi Neipa- olutta, puna- ja valkoviiniä sekä kekseliäitä alkoholittomia juomia, kuten omenamehun ja savunmakuisen Lapsang Souchong teen sekoitusta. Hyviä olivat. Otimme tietysti aperitiiveiksi kuohuviinit ja kun olimme sopivasti hiprakassa, meille strategisesti suositeltiin jälkiruoan kanssa luumusakea. Tartuimme oitis tarjoukseen. 

Hieno elämys, mutta ei ehkä ihan ensi viikolla uudestaan.

Toimenpiteitä

Olen lampannut tällä viikolla  Hatanpäällä, jossa sijaitsee erilaisia terveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palvelupisteitä. 

Eilen kävin seulontamammografiassa. Hoitaja tuntui tylyltä ja leipääntyneeltä, enkä ihmettele. Tissien litistely ja kuvaaminen vaikuttaa aika rasittavalta työtehtävältä. Homman loputtua hän havahtui hyvästelemään minut ystävällisesti. 

Mietin usein Sokoksen ruokaosaston kassahenkilöitä, jotka sanovat satoja kertoja päivässä "Hyvää päivän/illan jatkoa". Tekisi mieli ehkä vähän varioida sanomalla "Onpa teillä kaunis lippalakki" tai "Mitä mieltä olette Petteri Orpon kesälomasta?"

Tänään sain nähdä kohtuni limakalvon. Minusta se näytti ihan kelvolliselta. Kohdustani poistettiin polyyppi ja näin kaiken monitorista. Se oli tosi hienoa. 

Hysteroskopia-toimenpiteen teki gynekologi, jota avusti kaksi hoitajaa. Mietin, oliko kaksi ehkä liikaa vai oliko toinen heistä vasta opettelemassa työtehtävää. Voisiko Purra tulla leikkaamaan jotain pois. Tapahtumaan osallistui myös kalvakka lääketieteen opiskelija, joka ei sanonut mitään. 

Olin tosi kiltisti ja sain UÄ-kuvan itselleni, vähän kuin lapsi kiiltokuvan. Olin erittäin tyytyväinen saamaani palveluun. Minut valtasi toimenpiteen jälkeen "selvisin hengissä"-euforia ja taisin jopa vähän liioitella kiitoksissani.

Ihmisen näköinen

Luen  Tommi Melenderin esseitä kokoelmasta "Ihmisen näköinen" ja olen saanut päähänpinttymän Moleskine-muistikirjan hankkimisesta. Melender ja monet muutkin kirjailijat käyttävät noita arvokkaita merkkituotteita. Naputtelen muistiinpanoja kännykkääni. Siinä jää nyt joku hieno aivoalue käyttämättä, kun ei töherrä aivoituksiaan kaunolla paperille, mutta toisaalta saan vielä jälkikäteenkin selvää, mitä olen kirjoittanut. 

Nautin Melenderin tekstistä, vaikka pidän miestä kirjallisuuden rokkipoliisina: "Rockklubin takaosissa hengaileva kuuntelija, joka katsoo kädet puuskassa arvostelevan näköisenä bändin keikkaa; tyypillisesti itsekin muusikko." (Urbaani sanakirja). Kokoelman esseet ovat aiempaa lyhyempiä ja helppolukuisempia.

Nyt kun moni kaverikin on "päässyt" eläkkeelle, ihmettelen miksi eläköitymistä hehkutetaan jatkuvana lomana. Lomaa ei voi olla, jos ei ole työtäkään. Kaikki on samaa tasapaksua putkea, tosin ilman valvottuja öitä, sunnuntaipäiviin kuuluvaa  maanantaiahdistusta, päivystyksiä, esitelmiä ja työstressiä. Olen yrittänyt tehdä kirjoittamisesta työn, josta ei kyllä käytännössä kerry tuloa, varsinkaan kun ei ano apurahoja. 

Luin Thomas Mannin novelleja. Monessa novellissa käsitellään vanhenemista ja kun mainitaan henkilön vanhentuneen, kerrotaan hänen kasvojensa muuttuneen teräväpiirteisiksi. Mummollani oli suora, terävä nenä ja olen mielestäni perinyt hänen nenänsä. Aiemmin peilistäni katsoi äitini, mutta nykyään sieltä pilkistää mummoni.  Toivon olevani edelleen myös ihmisen näköinen.

Pihajuhlat

Eilen järjestettiin Otavan perinteiset pihajuhlat: Buffet-pöytiä, juomia, hämäävän tutun näköisiä ihmisiä, jotka eivät ole tuttuja lainkaan ja karaokea (onneksi en laulanut). 

Osa kirjailijoista verkostoitui innokkaasti, minä jumiuduin heti juhlien alussa pöytään, jossa istui Kariston kirjailijoita, enkä siitä liikkunut kuin vessaan ja juomia hakemaan. 

Me Naiset -lehti otti kuvia joistakin kirjailijoista. Minua eivät kuvanneet, vaikka olin meikannut ja laittanut hiukseni.  Pukeuduin värikkääseen mekkoon, joka olisi varmasti näyttänyt hyvältä naistenlehden sivulla. 

En koskaan nähnyt isän- tai äidinäitiä pitkissä housuissa. Äitini pukeutui vielä iäkkäänäkin farkkuihin. Naisten pukeutuminen on muuttunut. Miesten pukeutuminen on pysynyt samana. Harva suomalainen mies laittaa mekkoa tai hametta päälleen, vaikka helleilmalla heiluvat helmat ovat kivat ja viileämmät kuin housut.  Nyt me naiset käytämme lenkkareita mekon kanssa. Joskus sitä olisi pidetty omituisena.

Kun kesällä ostaa mekon  myyjät houkuttelevat ostokseen sanomalla  "Tätä voi talvella käyttää vaikka poolopaidan kanssa". Inhoan poolopaitoja. 

Tulin kymmenen junalla kotiin, joten yöuni jäi vaillinnaiseksi. Aivoni raksuttavat edelleen "Mitä kaikkea tuli sanottua" ja erityisesti "Mitä tuli sanottua kustantamon väelle" -kehää.  Ihanat juhlat. Ihanaa, että ne ovat ohitse.

Teatterin taika, Tampereen teatterikesä

Tampereen teatterikesä tuli ja meni ja nyt sataa vettä.  Lauantaina katsoin Pakkahuoneella Oulun kaupunginteatterin näytelmän Kuolema Venetsiassa. Siinä kärsitään kuumuudesta, mädän hajusta ja myöhemmin uhkaa vielä koleraepidemia.

Luin etukäteen Thomas Mannin novellin Kuolema Venetsiassa, johon näytelmä perustui. Olen nähnyt myös Luchino Viscontin elokuvan vuodelta 1971. 

Novellissa ja näytelmässä Gustav von Achenbach on kirjailija, elokuvassa Achenbechista on jostain syystä tehty säveltäjä. Achenbach matkustaa Venetsiaan ja näkee siellä puolalaisen 14-vuotiaan pojan jonka kauneudesta tulee hänelle pakkomielle. Hän jää Venetsiaan, vaikka kaupungissa leviää kolera. 

Novelli on julkaistu 1912, jolloin Mann oli 37-vuotias (jos oikein laskin). Tekstissä pohditaan vanhenemista ja kuolemaa. Innostuin lukemaan muitakin kirjailijan novelleja: Niissä sairastetaan koleran lisäksi hinkuyskää, munasarjasyöpää, jonkinlaista henkitorvivaivaa ja kokoelman ensimmäisen novellin mieshenkilö on vauvana puhdonnut lattialle ja vammautunut. En tiedä onko Mann itse sairastanut paljon, mutta jotain henkilökohtaista hän luultavasti käsittelee. 

Näytelmässä mainitaan, että kirjailijoita pelottaa ajan loppuminen. Muistan jostain lukeneeni, että Petri Tamminen pelkäsi jäävänsä auton alle ennen kuin saisi käsikirjoituksensa julkaisuvalmiiksi. Samaa olen minäkin pelännyt, vaikka onhan se järjetöntä. Thomas Mann kuoli 80-vuotiaana.

Pidin oululaisversiosta ja sen lyhyestä kestosta (1 tunti 20 minuuttia). Esitys oli hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Kuolema Venetsiassa on luultavasti hankala toteuttaa, sillä se ei  juurikaan sisällä dialogia. Oululaiset käyttivät apuna tanssia ja se kyllä sopi hyvin. Pentti Korhonen oli hyvä vanhenevan kirjailijan roolissa. 

Iltamyöhällä, joka tarkoittaa minulle klo 21, menin vielä GLivelabiin seuraamaan Jani Toivolan Rakastamisesta -esitystä. Tiesin paljon Toivolan elämästä haastattelujen pohjalta, joten esitys ei tuonut sen suhteen mitään uutta. Ei voi sanoa muuta kuin että Toivola on rohkea mies. Sellaisia miehiä tarvitaan laajentamaan mieskuvaa. 

Jyväskylän kaupunginteatteri esitti perjantaina Duncan Macmillanin näytelmän Keuhkot. Huomasin heti esityksen alussa, että minähän olen nähnyt tämän aiemmin Kansallisteatterin esityksenä ja jopa kirjoittanut kokemuksesta blogiin (linkki)  

Keuhkot kertoo pariskunnasta, jota näyttelivät ensin mainitussa versiossa Mikko Nousiainen ja Ria Kataja, näytelmän ohjasi Juha Jokela, nyt lavan ottivat haltuun Markus Virtanen ja Hegy Tuusvuori ja sen ohjasi Perttu Leinonen. Muistan Kansallisteatterin esityksen jotenkin rytmiltään parempana. Hyvin jyväskyläläisetkin pärjäsivät, vaikka näytelmän kirjoittaja on antanut ohjeet, ettei väliaikaa, lavasteita ja näyttämöltä poistumista sallita. 

Näin yhteensä seitsemän Tampereen teatterikesän esitystä tai oikeastaan kahdeksan. Pidin eniten Akse Petterssonin ohjaamasta "Joitain keskusteluja merkityksestä" ja yllättäen toiseksi tuli vaikuttava ja yllättävä Satan. 

Muutama vuosi sitten videot olivat muotia ja niitä käytettiin jokaisessa esityksessä, nyt ne on melkein kokonaan pistetty varastoon, josta ne otetaan varmasti myöhemmin uudestaan esille. 

Yksi asia säilyy: teatterin taika. 

Kuva: Kaisa Tiri, Tampereen teatterikesä

Plup plup, Tampereen teatterikesä

Koska en ole teatterikriitikko, en osaa kirjoittaa teatterikritiikkiä. Kerron vain miltä minusta tuntuu. Siitähän kaikki kertovat.

Pääsin eilen jo toista kertaa Tampereen teatterikesän aikana Teatterimonttuun, joka sijaitsee Tampereen yliopistolla. Ei väliaikatarjoilua, ei kyllä väliaikaakaan.  Unisex-vessat. Kovat tuolit.

Tällä kertaa näin näytelmän Plup plup, joka on saanut ensi-iltansa Teatteri Takomossa 2021. Kyseinen teatteri sai tänä vuonna Kiitos kotimaisesta näytelmästä -tunnustuksen.  

Plup plupissa näytteli Samuli Niittymäki, joka oli myös kirjoittanut tekstit ja ohjannut näytelmän. Kai itsäänkin voi ohjata.

Plup plup kertoo laboratoriorotasta nimeltä Splinter, jota käytetään huumetutkimuksessa. Hän joutuu valitsemaan puhtaan veden ja kokaiinilla terästetyn juoman välillä ja päätyy tietysti viimeksi mainittuun. Näistä kokeista sitten tehdään johtopäätöksiä meidän ihmisten suhteen. Jos joutuisin elämään vastaavissa oloissa kuin Splinter, saattaisin päätyä samaan ratkaisuun. 

Olen aina inhonnut ja pelännyt rottia, vaikka moni pitää niitä söpöinä. Niitä myydään lemmikeiksikin. Rotan ohut siimahäntä on  minusta vastenmielinen. Ilman häntää se saattaisi olla söpö eläin. 

Samuli Niittymäen esittämällä rotalla on onneksi paksu liikkumaton häntä, jota hän joutuu vetämään perässään. Splinter puhuu rottakieltä, joka on käännetty ihmiskielelle. Tekstin voi lukea näytöltä. 

Splinterille on suotu virikkeitä, hän voi jumpata televisioruudun jumppaohjaajan ohjauksessa, masturboida (hulvaton rottamasturbointi) ja laulaa karaokea. Välillä Splinter kärsii massiivisista vierotusoireista.

Niittymäki on ilmeinen rotta. Hänen syömistään ja liikkumistaan oli välillä todella vaikeaa ja turhauttavaa seurata. Varmasti vaativa rooli fyysisesti ja todennäköisesti henkisestikin. En kadehdi. Miten näyttelijällä saattoi olla sellaiset jyrsijän silmät? 

Miltä minusta sitten tuntui? Välillä olin itsekin siinä häkissä, takapuoli ja jalat puuduksissa. Ihailin Samuli Niittymäen rottuutta. En osaa kirjoittaa tähän hienoa lopetusta. Jotenkin mieleen muistui Yhdysvaltojen opioidikriisi.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä

Näytelmä, jonka nimeä en muista (Joitakin keskusteluja merkityksestä, Tampereen teatterikesä)

 

Näin Työviksen suurella näyttämöllä Akse Petterssonin ohjaaman, Q-teatterissa  ensi-iltansa saaneen näytelmän Joitakin keskusteluja merkityksestä. Miksi tämän näytelmän nimeä on niin vaikea muistaa? Pystyn palauttamaan mieleeni keskustelut ja ehkä merkityksenkin, mutta en koko nimeä koskaan. 

Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka näyttelevät näyttelijöitä, joilla on sivuroolit jossain hämärässä produktiossa, ehkä elokuvassa, josta kukaan näistä kolmesta ei tunnu tietävän mitään. Mikä heidän tehtävänsä on? Joku on ehkä kuullut jonkun sanoneen jotain ja sitä sitten vatvotaan.  Odotetaan jotain tapahtuvaksi.

Korpelan jonkun toisen projektin käsikirjoitus hukkuu. Katoamisesta on luontevaa syyttää muita. Käsikirjoitus on tietysti salainen, eikä siitä saa vielä puhua. Voi vain arvailla. Mahdollisesti kadehtiakin.

Lähes koko näytelmän ajan nuori nainen (Ringa Manner) makaa kämyisellä patjalla kuulokkeet korvillaan ja miesnäyttelijä on sitä mieltä, ettei tuolta naiselta kannata kysyä mitään. 

Välillä tanssija Jyrki Karttunen ilmaantuu eri asuissa näyttämölle tanssimaan. 

Näytelmän tapahtumapaikka näyttää pubin takapihalta tai muulta joutomaalta. 

Vaikka on kyse näyttelijöistä, voi jokainen samaistua tilanteeseen, jossa kukaan ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Jossa jotain hukkuu ja syytellään toisia. Joku tekee päätöksen, että nyt riittää, mutta toiset estävät hänen poistumisensa. Jokainen käy vuorotellen kurkkimassa, mitä on meneillään, mutta eihän se tietenkään selviä koskaan. 

Näyttelijöiden yhteistyö sujuu mahtavasti (tiedän Korpelan ja Knihtilän olevan aviopari ja olen lehdestä lukenut, että naiset ovat pitkäaikaisia ystäviä). En millään osaa kuvata heidän kommunikaatiotaan, joka on niin luontevaa kuin kyseessä olisi perhe eivätkä näytelmän ohitetut freelance -näyttelijät. 

Varsinkin Knihtilä loisti. Hän esitti mm. sellaista uskomattoman pitkää sanarimpsua, josta Hesarin kriitikko käytti hienoa nimitystä sana-akrobatia. 

Kaikki oli täydellistä ja nautittavaa, vaikka huomenna en todennäköisesti muista näytelmän nimeä, joka on jostain syystä minulle vaikea.  Näytelmän kyllä muistan aina.

P.S. On ollut mahtavaa, että näkemäni esitykset ovat olleet niin erilaisia.

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä

Kaksi näytelmää (Satan ja Kysy siskolta, Tampereen teatterikesä)

Katsoin eilen kaksi hyvin erilaista näytelmää: Satan ja Kysy siskolta.

Saatanalla saattoi olla sormensa pelissä: Kirjekuoressa, jonka sain,  piti olla kuusi lippua, mutta niitä olikin  seitsemän ja yksi lipuista oli ruotsalaisen Iggy Malmborgin esitykseen Satan. En ollut sitä pyytänyt.

Esitteen mukaan Satan leikitteli omaelämäkerrallisilla aineksilla. Todellakin leikitteli, katsoja mietti koko ajan mikä oli totta. Jossain vaiheessa alkoi tuntua selvältä, että minua huijattiin. Odotin jatkuvasti, milloin jotain kamalaa tapahtuisi, sillä olihan näytelmän suositusikäraja 16+ 

Esityssaliin mennessämme soi erittäin kovaääninen elektroninen musiikki. Kuin omat voimakkaasti vahvistetut sydämen lyönnit. Paukutuksen jälkeen hiljaisuus tuntui viisikymmentä metriä syvässä tyhjässä kaivossa istumiselta.

Suurimman osan ajasta Malmborg nöhjötti tuolissaan tyhjällä lavalla, puhui ja joi välillä vettä pullostaan.  Hän kertoi lapsuudestaan uskonnollisessa kodissa. Jumala ei ollut lempeä ja anteeksiantava ja karkin syöminenkin oli syntiä. Enempää en halua juonesta kertoa, sillä se pilaisi katsomiskokemuksen. 

Näyttelijä puhui englantia ja tekstityskin oli hyvä. 

Outo näytelmä, mutta hyvällä tavalla. Kannatti ehdottomasti nähdä. Kamalat penkit (esityspaikkana oli Teatterimonttu), ehkä epämukavuus sopi esitykseen. Iggy Malmborg istui vastaavalla tuolilla.

Kysy Siskolta oli edellisen vastakohta. Satu Rasilan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän esityksessä lava oli täynnä naisia ja musiikkia. 

Näytelmän lähtökohtana on ollut Rasilan oma vanheneminen:

 “Aloin kirjoittaa tekstiä ohjenuoraksi itselleni. Oma pelkoni on, että viisikymppisyys muuttaa minut tapettiin sulautuvaksi tädiksi, ja haluaisin vanheta rohkeasti, tyylikkäästi sekä huumorintajuni säilyttäen. Siihen toivottavasti auttaa, kun tietää mitä muutoksia hormonit aiheuttavat kropalle ja mielelle. Tämän esityksen myötä otan vaihdevuodet haltuun ja kieltäydyn muuttumasta näkymättömäksi.”

Kysy siskolta -näytelmän musiikin oli säveltänyt Anna-Maija Kähärä, joka oli myös koko ajan lavalla. Toinen muusikko oli Sara Puljula ja moni näyttelijäkin soitti välillä jotain instrumenttia ja kaikki tietysti lauloivat. Tunnetuimpia olivat ne esityksen "vanhat" Susanna Haavisto ja Eija Ahvo.

Lavan takaseinälle oli rakennettu erilaisten ovien rivi, josta naiset astuivat lavalle ja ottivat jonkun naiselämän roolin, joissa käsiteltiin PMS -oireita, kuukautisia, synnytyksiä, keskenmenoja, vaihdevuosia jne. Usein mainittiin aviomies, tunsin eronneena ja yksin asuvana jonkinlaista vierautta. En ehkä muutenkaan oikein osaa samaistua kaikkiin noihin naisten juttuihin, vaikka en ole koskaan toivonut olevani muuta sukupuolta kuin nainen. Ehkä tämä esitys oli vähän sovinnainen ja hyvinkin heteronormatiivinen. Kun hormoneista oli puhe, olisi mukaan voinut ottaa vaikka transnaisen tarinan. 

Ympärilläni kaikui välillä nauru ja toisinaan kuului niiskutusta ja kyllä minäkin nauroin. Lopussa noustiin seisomaan ja taputtamaan. Näytelmä kesti väliaikoineen kolme tuntia, joten nouseminen olikin jo terveellistä. 

Katsomiskokemuksen perusteella voisin sanoa, että teatterikatsomon voisi täyttää väsyneillä, itsensä rumiksi ja vanhoiksi kokevilla naisilla ja moni heistä kävelisi esityksen jälkeen ulos salista rinta rottingilla ja  oven karmit ryskyen. 

Ylempi kuva: Rolf Arnold, Tampereen teatterikesä 

Alempi kuva: Maria Peltoniemi, Tampereen teatterikesä

Rednose Company, Mieletön (Tampereen teatterikesä)

 

Tampere-talon Pienessä salissa esitettiin eilen Rednose Companyn näytelmä Mieletön osana Tampereen teatterikesän ohjelmistoa. Olin jo aiemmin nähnyt Rednose Companyn tuotannot Aleksis Kivi, joka perustuu Aleksis Kiven elämään ja hänen romaaniinsa Seitsemän veljestä ja Don Quijote, jossa kerrotaan Miguel de Cervantesin elämästä ja hänen möhkälemäisestä romaanistaan. Mieletön mukailee Siddharthan tarinaa Herman Hessen samannimisen 1922 julkaistun romaanin pohjalta. 

Ensimmäinen kohtaamiseni Rednose Companyn kanssa oli puhdas rakastuminen. On vaikea rakastua aina samaan henkilöönkin, saati teatteriin, joten tämä kokemus jäi laimeammaksi, mutta kyllä osa viehätyksestä oli säilynyt.

Herman Hesse on tuttu kirjailija, sillä lukioaikaan hänen tuotantonsa lukeminen oli muodikasta, ja olen aina kulkenut muodin mukana. Silloin vielä kuvittelin olevani fiksu, myöhemmin moinen painolasti on pudonnut hartioiltani. Siddharthan elämäntarina ja lopun valaistuminen oli painettu ohjelmalehtiseen, joten romaania ei ole pakko lukea etukäteen.  Valaistumisen voi kokea ilman etukäteisvalmistautumista.

Aiemmissa Rednose Companyn esityksissä on heilunut kaksi miestä, tällä kertaa näimme lavalla kaksi naispuolista klovnia (Amira Khalifa ja Nora Raikamo), Aleksis Kivi -näytelmän esityksessä musiikista huolehti Avanti, nyt Jussu Pöyhönen. 

Näytelmä ei kertonut vain Siddharthan tarinaa, vaan siinä puhuttiin mm. äidin väsymyksestä, vaihdevuosista, meditaatiosta ja vähän maailmanmenostakin. Kovnit ottivat sopivasti kontaktia yleisöön ja Jussu Pöyhönen laulattikin meitä. Musiikki oli hienoa ja näyttelijät sekä Pöyhönen lauloivat hyvin. Huumori tuntui kesäillan lämpöiseltä ja pehmeältä iholla.  Tampere-talosta poistuessamme satoi, vaikka ei pitänyt.

Rednose Company kannattaa nähdä vähintään kerran elämässä ja se on mahdollista, sillä esitykset kiertävät Suomea ristiin rastiin. Tämänkin esityksen aikana saattoi joku varmasti kokea rakastumisen, valaistumisen tai edes pienen katharsiksen. 

Kuva: Ekku Raikamo, Tampereen teatterikesä

Lepo on feministinen teko

Kuuntelin Ylen Areenasta kirjailija Anni Kytömäen haastattelun. Kytömäki sanoi, että ihmisen huonoin ominaisuus on touhukkuus. Moinen vitsaus saa ihmisen leikkaamaan nurmikon, hävittämään pusikot, kaivamaan kuoppia ja rakentamaan uusia pytinkejä. 

Kirjailijan mielestä joutilaisuus on hyve, ei  ehdi tuhota luontoa. Minulle tämä oli mieluinen ajatus. 

Asuimme aikoinaan omakotitalossa, jonka puutarha villiintyi omistuksessamme. Pihaan kertyi epämääräisiä lehti- ja risukasoja, joissa asusti siilejä. Eräs kaverimme huudahti pihamme nähdessään "Voi miten slaavilaista".  Anni Kytömäki olisi varmasti arvostanut silloista kotipihaamme. 

Liityin tänä vuonna feminismipuuskassani Naisasialiitto Unioniin. Liiton lähettämässä jäsenkirjeessä (sähköpostissa) sanottiin: "Lepo on feministinen teko ja siksi kannustamme lämpimästi kaikkia ottamaan aikaa itselleen." 

Levätkäämme!

P.S. Unohdin mainita tärkeän asian: Ensi viikolla alkaa Tampereen teatterikesä.

Tädit ja ylikulutuspäivä

Katsoin netistä  Donald Trumpin kannattajien haastatteluja. Trumpilaiset väittivät, että Kaliforniassa lapsia saa "abortoida" laillisesti vielä neljä viikkoa lapsen syntymän jälkeen.  Vaikka haastattelija sanoi, ettei se pidä paikkaansa ja ettei se olisi abortti vaan murha, haastateltavat pitivät tiukasti kiinni uskomuksestaan. 

Vanha ystävä jakaa somessa Halla-Ahon puheita. Samaten juttuja, joissa väitetään, että ihmisten osuus  ilmastonmuutoksessa on valhe. Meemejä, joissa mummo turisee, että ilmastonmuutosta kutsuttiin aikoinaan kesäksi, syksyksi, talveksi ja kevääksi. Mietin kommentoisinko. En kommentoi. Siitä ei olisi mitään hyötyä. 

Eilen "vietettiin" maailman laskennallista ylikulutuspäivää, eli eiliseen mennessä olimme käyttäneet ne uusiutuvat luonnovarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi. Suomen ylikulutuspäivä ohitettiin 12.huhtikuuta. Qatarin asukkaat törsäsivät luonnonvaroja siinä määrin, että he kaahasivat ylikulutuspäivänsä ohi jo helmikuussa.

Luen virolaisen Mudlumin (Made Luigan kirjailijanimi) kirjaa Tätini Ellen, joka kertoo 1966 syntyneen kirjailijan originellista tädistä, joka keräsi kaiken mahdollisen muovikasseista pussinsulkijoihin ja tupakka-askien hopeapapereihin, niin että rojussa joutui kahlaamaan polviaan myöten. Vanhoista kynttilänpätkistä valettiin kynttilöitä, vaatteet ommeltiin itse ja  viikonloppuisin  herkuteltiin kotleteilla.  Täti päällysti huonekaluja tekoturkisella, jota oli käytetty auton penkkien verhoiluun. Kun tavaroita sitten saatiin ja elintaso nousi niin alettiin tilata postimyynnistä kaikkea hullua. 

Täti oli Oulun yliopiston ensimmäinen viron kielen lehtori 1960-luvulla.  Ellen omisti käsirenkaan, jonka hän oli saanut lahjaksi Urho Kekkoselta (tärkeä tieto!) 

Olen lukenut kirjaa puoliväliin ja se on sellaista nostalgista jutuskelua. Ei mitään Knausgårdia. Ei tarvitse ahdistua. 

Minulla on ollut kolme tätiä, joista yksi on elossa ja edelleen tosi terävä. Hän on joskus hoitanut minua ja päivitteli äidilleen lähettämissä kirjeissä kyltymätöntä ruokahaluani. Olin muuttanut maalta vanhempieni luo ja kaipasin isovanhempiani. "Luulee varmaan, että on täällä vain käymässä", tätini kirjoitti.  Kunnia tädeille!

Sitä tikulla silmään

Olen taas päässyt vapaasti kirmailemaan pitkin Näsijärven ja Pyhäjärven rantoja. Nilkka on edelleen jäykkä ja siihen sattuu kävellessä, mutta vain vähän. Kaksi kuukautta siihen meni. 

Kuuntelin radiosta ohjelmaa vanhenemisesta. Ihmiset, jotka tuntevat itsensä biologista ikäänsä nuoremmiksi, elävät pitkään. Tunnen itseni 110-vuotiaaksi. 

Olen kävellessäni käyttänyt Ylen Areenaa,  jossa Ylen ohjelmat on taltioitu joko TV-ohjelmiin tai podcasteihin. Onko teidän mielestänne musiikkiohjelmakin podcast, jos siinä lähinnä soitetaan musiikkia ja mainitaan biisien nimet. Minusta ei. 

Innostuin seuraamaan puheohjelmaa, anteeksi podcastia, jossa toimittaja Marko Gustafsson haastattelee erilaisia julkisuuden henkilöitä, lähinnä toimittajia ja taiteilijoita. En oikeastaan olisi halunnut tietää, miltä toimittaja Gustafsson näyttää, mutta hänen naamansa koristaa podcastia (huomaatte varmaan, että yritän luopua muutosvastarinnastani).  

Gustafsson haastattelee mm.  Ruben Stilleriä. Kun psykoterapeuttivaimo kertoo Stillerille jostain ikävästä tapahtumasta, Stiller sanoo "Tämä on vasta alkua". Jotenkin samaistuin. 

Kuuntelin myös Miia Tervon haastattelun ja tunnistin Tervon tunteman häpeän. Olen kävellessäni nautiskellut myös Hannu- Pekka Björkmanin ja Katja Ståhlin haastattelut (Ståhl on kyllä mainio). Paljon kuunneltavaa on vielä jäljellä. 

Eipä muuta. Pitäisi mennä suihkuun, pukeutua ja kirjoittaa. Ehkä juon välikahvit. Kun aikoinaan olin töissä terveyskeskuksessa, hoitajat laittoivat potilaiden väliin ylimääräisiä potilaita ja näin saatiin ylimääräisiä välejä, joihin saattoi taas tunkea jonkun potilaan.  Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään vai miten se meni.

Paras kuukausi on valittu

Instassa kiertää haaste, jossa kuukaudet laitetaan paremmuusjärjestykseen. Marraskuu näyttää pitävän jumbotilaa, kesäkuu on luokan suosituin oppilas.  

En pidä alkukesästä, sillä siihen liittyy vaatimus jatkuvasta nauttimisesta. Annan kultamitalin elokuulle, on vielä lämmin, mutta harrastukset käynnistyvät.  Hopeamitalin ripustan  syyskuun kaulaan. Marraskuu ja huhtikuu seisovat yhdessä kolmannella sijalla. Täytyy myöntää, että marraskuu sai jaetun kolmannen sijan lähinnä säälistä.

Matkustin lauantaina Helsinkiin ylimääräisellä bussivuorolla. Vieressäni istui nuori nainen, joka oli menossa kuuntelemaan Coldplayn keikkaa. Sen verran olen kuunnellut bändiä, että heidän musiikkinsa vaikuttaa helpolta ja melodiselta. Ensikuulemalta kappaleet eivät oikein erotu toisistaan. Pitäisi kuunnella enemmän. Bändin fanien ei kannata loukkaantua. Olen pudonnut kärryiltä. 

Vietin vuorokauden A:n ja Ö:n luona. Nyt vasta huomasin, että toisen etunimi alkaa aakkosten ensimmäisellä ja toisen viimeisellä kirjaimella. Kävimme terassilla, jonka nimi on Mattolaituri. Nousimme Ullanlinnanmäelle. Teimme pitsaa.  Ö on syntynyt Bursan kaupungissa Turkissa ja hän sanoi, että Suomessa on  alkoholiongelma. Niin taitaa olla.

Kävin yksinäni Valokuvamuseo K1:ssä katsomassa Emmi Sarpaniemen näyttelyä. Osa valokuvista muistutti Iiu Susirajan töitä, sillä niissä oli käytetty arkisia tavaroita ja ruokatarvikkeita epätavallisissa tarkoituksissa. Sarpaniemen kuvat ovat ihanan humoristisia, tyylikkäitä ja söpöjä. Susirajan työt ovat hyvällä tavalla vaivaannuttavia. Kuvausrekvisiitan Sarpaniemi hankkii lähinnä kirpputoreilta. 

Susiraja taitaa työskennellä yksin, Sarpaniemelle valokuvaaminen on yhteisöllistä.  Ei  pitäisi vertailla.  Suosittelen Sarpaniemen näyttelyä.

Kotiin tultuani minulle tuli himo pistää kakkuvuoka päähäni ja porkkanat korviin.  Ottaa itsestäni valokuva. En tehnyt sitä, mutta ehkä jo tänään.

Olen dynaaminen tai ainakin elossa

Kävin hammaslääkärissä. Hän ottaa nykyisin vastaan Nokialla, kauppakeskuksessa, jonne ei pääse suoraan millään julkisella kulkuneuvolla. Hammaslääkäriä en silti vaihda. Jossain se raja menisi. Jos hän siirtyisi pitämään vastaanottoa Utsjoelle, niin vaihtaisin kuitenkin.

Ajoin bussilla Nokian asemalle ja kävelin siitä puolisen tuntia helteessä päästäkseni hammaslääkärini kidutettavaksi (liioittelen taas). Näin hienon nokialaisen teollisuusmaiseman, jota en ollut auton ikkunasta huomannut. Perille päästessäni olin nihkeän hikinen. 

Hammaslääkäri on myös kaverini, joten pääsin hänen kyydissään kotiin. Siinä hammaskiven poiston aikana olikin alkanut sataa. Unohdin sateenvarjoni hänen hienoon autoonsa.  Itse en olisi unohdustani huomannut, mutta hän soitti.  Ei hätää minulla on kolme sateenvarjoa, yksi on vähän rikkinäinen ja sitä pitää aina fiksata.

Huomenna lähden käväisemään Helsingissä. En muistanutkaan miten huimasti junalippujen hinnat nousevat kun matka lähestyy. Olin unohtanut, että hinnoittelu on näin dynaamista. Ostin bussiliput. Minäkin olen dynaaminen (voimakas, energinen, aktiivinen, elävä, liikkuva, muutuva ja kehittyvä), ainakin elävä. Täältä  pesee dynaamisuutta. 

Luin Elizabeth Stroutin romaanin Olive Kitteridge vuonna 2020 ja nyt uudestaan. Elizabeth Strout kirjoittaa lohduttavia kirjoja. Pelkään, että hänen elämästään löytyy jotain moraalitonta, ikävällä tavalla väärää, jonka vuoksi menetän hänen tuotantonsa kuten kävi Alice Munron novelleille, joita en ainakaan tällä hetkellä voi lukea. Woody Allenkin hukkui jo vuosia sitten taiteilijoiden likakaivoon. 

Ihan kohta on talvi

Sillä aikaa kun olen nukkunut pienet päiväunet, on tasavallan presidentti Alexander Stubb juossut, uinut ja pyöräillyt vähintään sata kilometriä. Hänen vaimonsa suunnilleen puolet siitä. 

Sauli Niinistö luisteli harvakseltaan julkisesti (vaimo kirjoitti runoja ja muistelmia ja järjesteli kirjamessuja). Stubbin meininki saa tavallisen kansalaisen tuntemaan itsensä sekundaihmiseksi. 

Eikö presidentin pitäisi viettää luppoajat väistöasunnossaan murehtimassa maailman tilaa ja miettimässä, miten velat saadaan maksettua. Eikä kirmailla Karhun kierroksella. 

Biden luopui lopultakin ehdokkuudesta. Nyt pohditaan, oliko se liian myöhäistä ja kuka tulee tilalle. Ja kauanko Trump kulkee se sidetaitos korvansa päällä. 

Ostin langat villakaulahuiviin, sillä ihan kohta on talvi. 

Mummon opetukset

Mummoni opetti minulle ja serkuilleni, ettei ketään ihmistä saa osoitella aseella, ei edes leikkipyssyllä.  Opetusta toistettiin monta kertaa, sillä eihän oppi muuten jää päähän. 

Kansanedustaja/poliisi Timo Vornasen mummo ei ole huolehtinut velvollisuuksistaan tai mies on harvinaisen kovapäinen.  Ehkä hän luulee, ettei poliisin tarvitse noudattaa näitä sääntöjä edes vapaa-ajallaan.

Mummoni olisi varmasti kieltänyt meiltä pyssyn viemisen yökerhoon tai työhuoneelle, mutta hänelle ei tullut moinen mahdollisuus edes mieleen. Jos kaikilla olisi sellaiset mummot, olisi maailma turvallisempi paikka elää. 

Mummo kielsi laittamasta muovipussia päähän. Sakset tai veitsi kädessä ei saanut juosta (ei edes tavallinen ruokailuvälineveitsi). Saunan jälkeen ulkoileminen oli todella vaarallista touhua. 

Kun isä matkusti opiskeluaikoinaan apurahalla Argentiinaan, mummo kielsi laivan kannelle astumisen (aalto voi pyyhkäistä mereen) ja laivasta poistumisen (rahat ja henki viedään). Isä ei totellut, mutta hän olikin jo aikuinen.  Opit on taottava päähän alle kymmenvuotiaana. 

Jotkut miehet elävät kuin pellossa. Kun olin vielä lapsi (alle 17-vuotias), minua kourittiin, seuraani tungettiin väkisin ja miehet näyttivät sukupuolielimiään pyytämättä metsässä ja kirjaston lehtienlukusalissa. Ulkonäköäni kommentoitiin. Kaikki nämä miehet olivat aikuisia.  

Sama touhu jatkuu edelleen. Tytöt eivät saa olla rauhassa aikuisilta miehiltä. Mummojen opetuksia tarvitaan.

Lasikopissa istuu ihminen

Vein aamulla virtsanäytteen laboratorioon. Laboratoriossa mahdollisuudet asiakkaan kontaktiin henkilökunnan kanssa on minimoitu. Ei näkynyt ketään, jolta voisin kysyä miten menetellä. Aikani ihmeteltyäni pistin Kela-korttini laitteeseen, josta löytyi valikko B, johon  pissaputkineni kuuluin. 

Seurasin katon rajassa roikkuvaa monitoria, jossa valikon A numerot vaihtuivat vinhaa vauhtia, ja tulihan lopulta B-ihmisen vuorokin, vaikka aloin jo epäillä. Minut pyydettiin huoneeseen, jossa kysyttiin samat asiat, jotka olin jo kirjoittanut lapulle, jonka olin ojentanut laboratorion työntekijälle. 

Kävin sairaalan gynekologian poliklinikalla, josta löytyi NEUVONTA. Lasikopissa istui IHMINEN. Lasikopin fasadiin oli puhkaistu asiakkaan ja poliklinikan henkilökunnan väinen kommunikaatioikkuna. 

Vastaanotolla minua kohdeltiin ystävällisesti ja empaattisesti. Koko ajan selitettiin, mitä tehdään seuraavaksi. Otettiin kaksi näytettä. Tiesin etukäteen, että se olisi kivuliasta, sillä olin sen jo kertaalleen kokenut. Hoitaja lupasi, että saisin pitää häntä kädestä. En pitänyt. Vaikka kaikki, mitä minulle tehtiin, oli epämiellyttävää, minulle jäi huojentunut  olo (olin selvinnyt hengissä). 

Olen joskus ajatellut, että tärkeintä on tieto ja taito, mutta yhtä tärkeää on empatia. Erkoistuva lääkäri konsultoi erikoislääkäriä ja sekin tuntui minusta hyvältä.  Joudun vielä epämiellyttäviin lisätutkimuksiin, mutta tällä hetkellä olen huojentunut.

Koska en nukkunut poliklinikkakäyntiä edeltävänä yönä kuin pätkittäin, enkä pystynyt syömään aamulla, tuli kotimatkalla huono olo. Selvisiin kotiin, enkä pyörtynyt häpeällisesti Hämeenkadulle.  Kokonaisuudessaan hyvä suoritus. Kyllä minusta hyvä asiakas tulee, jos terveydenhuollon palveluja on vielä jatkossakin tarjolla.

Olen kateellinen lenkkareilleni

1. Lenkkarit: Elokuvateatterissa nainen kehui lenkkareitani. Miksei kukaan kehu minua? Olen kateellinen lenkkareilleni. 

2. Miki Liukkonen, Vierastila. Olen lukenut romaania aamuisin heti herättyäni. Kun vaihdoin lakanat, siivosin kirjan sängystäni, joten tämän aamun lukuhetki jäi väliin. 

Vierastilan (pää)henkilö, Ren lentää Meksikoon. Kirjailija kirjoittaa lennosta: "Stuerttien sinfoninen hoiva..." "Unta tai ei: lentokoneen puristuneessa ilmassa on lääkkeiden ja lasinpesunesteen ja koirankuolan tuoksu." 

Liukkonen hyödynsi Vierastilaa kirjoittaessaan kaikkia aisteja. 

Teen ehkä Vierastilan lukemisesta samanlaisen liioitellun projektin kuin Volter Kilven Alastalon salissa romaanin läpi kahlaamisesta.  Ehkä Miki Liukkonen on 2120 -luvun Volter Kilpi ja robotit ompelevat t-paitoja, joiden selässä lukee: Olen lukenut Miki Liukkosen Vierastilan.

3. Kävin katsomassa elokuvan Kinds of Kindness, jonka on ohjannut kreikkalainen Yorgos Lanthimos.  Tuotanto on siis amerikkalainen. Tämä Kinds of Kindness koostuu kolmesta erillisestä osasta ikään kuin elokuvanovellista, jotka kaikki ovat todella outoja. Ohjaaja on käyttänyt eri osissa samoja näyttelijöitä, joista kuuluisin lienee Emma Stone. Monet elokuvan yllätykset ovat sopimattomuudessaan, väkivaltaisuudessaan ja mustassa huumorissaan todella absurdeja. 

Nyt seuraa pieni esimerkki ja pikkuruinen juonipaljastus: Yhdessä kohtauksessa mies (poliisi) ja ystäväpariskunta (mies on myös poliisi) keskustelevat illallisilla ensin mainitun miehen vaimosta, joka on kadonnut. Kadonneen naisen mies haluaa, että he katsovat videota, jotta he voisivat muistella kadonnutta. Pariskunta epäröi ja katsoja ymmärtää, että katsominen olisi kaikille liian raskasta. Pariskunta kuitenkin myöntyy ja videolla välähtää näiden kahden pariskunnan ryhmäseksikohtaus.

Tämä oli vaan yksi esimerkki, muut absurdit yllätykset ovat usein aika väkivaltaisia.  Tarinoiden juonet ovat muutenkin tosi outoja. Jotain ihmeen kiehtovaakin elokuvassa on, ja Hesari mainitsee ohjaajan olevan absurdin elokuvan taituri. Elokuvaa katsoessa ei ehtinyt tylsistyä. 

En suosittele elokuvaa herkille henkilöille, en suosittelisi tätä edes itselleni, mutta nyt kun olen elokuvan nähnyt, ei asialle voi  tehdä enää mitään.  Aion katsoa ohjaajan muutkin työt, mutta tarvitsen ensin vähän toipumisaikaa.

 

Kuin nuolisi parkkiautomaattia

Ostin pinkit lenkkarit ja ne todellakin huomataan. Kymmenisen täysin vierasta henkilöä on  sanonut "Sinulla on hienot kengät".  Tutut ovat vaienneet. Ovat varmaan kateellisia. Viimeksi eilen nuori nainen kehui jalkineitani.

Palautin kirjastoon Miki Liukkosen romaanin Vierastila, joka oli minulla kahden viikon VIP-lainassa. Lainasin sen uudestaan samalla kirjastokäynnillä. En sentään vienyt sitä suoraan palautusautomaatilta lainausautomaatille, vaan odotin korrektisti kirjan ilmestymistä hyllyyn. Se suoraan lainaaminen olisi kuin ottaisi uuden heilan heti kun edellinen on astunut ulos elämästä. Ei sen puoleen, että noita heiloja olisi aikoihin ollut.

Vierastilasta mieleeni on jäänyt se, että joku asia tuntuu siltä kuin nuolisi parkkiautomaattia. Voin hyvin kuvitella miltä parkkiautomaatin nuoleminen tuntuisi. Kehujen saaminen on kyllä sen vastakohta, vaikka kehut koskisivat pinkkejä lenkkareita.  

Nyt mieleeni tuli, että oliko se parkki- vai pankkiautomaatti. Ehkä se ei ole tässä tapauksessa ratkaisevaa.

Tänä kesänä on välillä näyttänyt siltä, että ihan kohta sataa. Taivaalle on kertynyt lupaavia pilviä ja puiden oksat ovat taipuneet tuulessa luokille. Sitten on tapahtunut outo käänne: Taivas on nielaissut pilvet, mairea aurinko on tullut näkyviin ja tuuli on hävinnyt johonkin, jossa se tapaa viettää luppoaikojaan. 

Karmiva karmiini

Poikani kertoi, että hänen ystävänsä harjoitteli kahvilassa tekemään cappuccinon päälle niitä hienoja maitovaahtokuvioita, kuten sydämiä. Kuvioista tuli peniksen näköisiä, joten hän ei saanut tehdä niitä asiakkaille.

Ostin eräänä päivänä leivälle vegaanista "paahtopaistia" (voisiko se olla baahtobaistia), levitin baistin päälle Dijon-sinappia ja lisäsi vielä suolakurkkuviipaleita. Maistui hyvältä. Seuraavaksi kokeilin sivellä sinappia ruisleivälle ilman baistia ja se oli ihan yhtä hyvää, tosin siitä puuttui proteiini.

Nykyään monessa kosmetiikkatuotteessa lukee "Vegan". Yritin selvittää mitä eläinperäisiä ainesosia kosmetiikka sisältää. Sianihraa, broilerinkoipia tai T-luupihviä?

Karmiini on väriaine, jota käytetään meikeissä. Sitä valmistetaan murskatuista kirvoista. Lisäksi hyödynnetään lanoliinia eli lampaanvillarasvaa, hunajaa, mehiläisvahaa, maitoa, kollageenia (valmistetaan eläinten rustoista ja jänteistä) eläinten karvaa käytetään meikkisiveltimissä ja sitten oli harvemmin käytettyjä eläinperäisiä aineita. En jaksa luetella kaikkia. 

Yhtään nautaa ei varmaan tapeta saippuan valmistusta varten (saippuaa tehdään myös kasvirasvoista). Eläimiä kuitenkin syödään ja rasva (?), rustot ja jänteet ovat jätettä. Uskoni kollageenivoiteisiin on hyvin heikko. 

Kasviperäiset ainesosat tuovat mieleen niittyjen tuoksut ja herkulliset marjat, eläinperäiset muistuttavat teurastusjätteistä ja tappamisesta. Pyydän vielä anteeksi kirvoilta, lampailta ja mehiläisiltä, jotka ovat joutuneet uhrautumaan turhamaisuuteni vuoksi.

En oikein tiedä mitä tällä halusin sanoa, mutta ei se mitään. Jatkan tällä omalla sekavalla linjallani.. 

Viisisataa euroa

Tampereella on viehättävä kauppahalli, mutta sinne johtava porttikongi on piilotettu Marimekon myymälän kylkeen. Kaupunkilaiset kyllä löytävät perille, ainakin ne jotka kauppahallia arvostavat. Hallissa on useampikin kahvila, käyn siinä, jota joku sanoi köyhien kahvilaksi. Se on halvin ja paras. 

Kun istuin kahvia siemailemassa, lähelläni kökötti mies, jolla ei ollut edes kahvikuppia edessään. Sitten hänelle tuli seuraksi toinen ukkeli ja tämä ensin tullut mies haki kahvinsa. Hän oli varannut itselleen pöydän, sillä tiskille oli jonoa ja hän pelkäsi menettävänsä paikkansa. Jos kukaan ei varailisi paikkoja, kaikille riittäisi hyvin tilaa. 

Mies kertoi kovalla äänellä, ettei voisi ajatellakaan olevansa ikäisensä naisen kanssa. Hyvä juttu naisten kannalta. Sitten hän sanoi käyvänsä Thaimaassa huorissa. Kehui hintatason edullisuutta. Tosin eräs maksullinen nainen oli vienyt häneltä ravintolassa 500 euroa, eikä ollut edes ehtinyt suorittaa työtehtäviään. Lähti ostamaan lantrinkia ja jäi sille tielleen miehen rahat taskussaan.

Puolalainen seksityöläinen oli kerran poistunut hotellihuoneesta miehen nukahdettua ja vienyt asiakkaansa  rahat, mutta oli ollut sentään niin inhimillinen, että oli jättänyt yöpöydälle kymmenen euroa. Mies oli saanut aamulla oluen.

Harkitsin sanovani pois lähtiessäni, että olin iloinen siitä naisesta, joka vei ne 500 euroa. En kuitenkaan sanonut. 

Vieras tila

Olen lukenut tänä aamuna neljäkymmentä sivua Miki Liukkosen romaania Vierastila (kirjoitin ensin Vieraslaji). 

Kirjailijan kuolemasta tuli eilen vuosi. Minäkin tunsin silloin surua, vaikka en edes tuntenut Miki Liukkosta.  Laitoin rahaa kirjailijan mukaan nimettyyn mielenterveyskeräykseen. Viimeisimmässä Suomen kuvalehdessä on liikuttava juttu Liukkosesta.  Artikkelista käyvät ilmi vaikeudet, joita hän koki kirjoittaessaan ja tietysti muutenkin elämässään. 

Liukkonen sai aikaiseksi 12 liuskaa romaaniin, josta piti tulla kova, kirkas ja tiivis kirja. Ihan jotain muuta kuin hän oli kirjoittanut. Sen kirjoittaminen oli hänen mukaansa kuin kivien paskomista. Kustannustoimittaja Samuli Knuuti torjui lopulta koko romaani-idean. 

Sen sijaan syntyi Vierastila, jossa on 546 sivua. Romaanin lopussa Samuli Knuuti kirjoittaa kiinnostavasti Vierastilan synnystä. Liukkonen pyysi Knuutia lisäämään tekstiin kirjoittamiaan irrallisia virkkeitä minne halusi, jotta romaani olisi kirjailijallekin vieras.

Vierastila on ainakin näin alkuun varsin hykerryttävää tajunnanvirtaa.  Romaanin alku kertoo Renistä, jonka isän nimi on Tiim äiti on ihan perinteisesti Aura ja deitti taas Anneli. Ren käy epäonnistuneilla treffeillä ja terapiassa. Otin Vierastilan Metson VIP-hyllystä, enkä luultavammin saa luettua sitä kahdessa viikossa, mutta ei hätää, romaani lämmittää jatkuvasti tuota hyllyä.  Ehkä jopa ostan sen itselleni. 

 En ole aiemmin lukenut Liukkosen proosaa, runoja kyllä.

Luen samaan aikaan Maija Kajannon Korvapuustikesää, romaanit tasapainottavat toisiaan. Haluan nähdä, mikä tekee Kajannon kirjoista suosittua viihdettä.  Korvapuustikesän päähenkilö Krisse on reipas ja saa asioita aikaan. Renin kohdalla ei voi puhua reippaudesta.

Tietokilpailukysymys: Kummasta romaanista tämä on? A. Vierastila B. Korvapuustikesä

1. Ruokailutila tuoksuu suolavedeltä, pieneläinhäkiltä ja kuolleelta jukkapalmulta. 

2. Jotenkin tuntui kuin päivän tapahtumat olisivat saaneet Helsingin soimaan kuin soittorasia. 

3. Huomiselle lounaalle hän leipoisi keiton kanssa tarjottavaksi sämpylöitä ja laittaisi lohikiusauksen aamulla uuniin.   

4. Krapula jyskytti kalloa kuin suurta ovea takova ritari.

(1. A, 2. B, 3. B ja 4. A) 

Molemmat romaanit ovat perinteisen WSOY:n kustantamia. 

Maltillisesti

Olen maltillisesti eläkkeellä. En ole ryhtynyt riehumaan. Kirjoitan, luen, käyn kuntosalilla ja juon päivittäiset pullakahvini. Yksi tapahtuma päivässä riittää. Hammastarkastus on tapahtuma, kaupassa käyminen on tapahtuma, elokuvan katsominen elokuvateatterissa on erityistapahtuma, ihmisten tapaamisen jälkeen on levättävä pari päivää. 

Kirjastokäynti on yhtä vähän tapahtuma kuin hiusten peseminen. Käyn kirjastossa melkein joka päivä. Nyt kirjaston kahvila on suljettuna viiden viikon ajan. Miten minä pärjään?

Katsoin Wim Wendersin elokuvan saksalaisesta kuvataiteilijasta Anselm Kieferistä. Elokuva oli 3D-esitys. Olen aiemmin nähnyt 3D-versiot Avatar -animaatioelokuvasta ja Sodankylän elokuvafestivaaleilla Godardin elokuvan Goodbye to Language. Jälkimmäinen vaikutti  humalaisen kuvaamalta, sillä välillä kaikki kellahti ihan kallelleen. 

Siispä 3D-lasit silmille. Anselm Kiefer on pykännyt itselleen valtavan työtilan ja mystisen maailman vanhoihin teollisuusrakennuksiin. Elokuvassa seurataan kun taiteilija ajaa keskeneräisten ja valmiiden taideteosten keskellä polkupyörällä, räiskii maalia valtaville maalauspohjille (ovatkohan ne puuta?) ja polttaa maalauksiin kiinnitettyjä ruokoja. Avustaja sammuttaa palonalut. Välillä seuraamme pikku Anselmia. 

Liikutaan valtavassa kirjastossa, hiekkakasassa, hökkeleistä kasattujen tornien keskellä ja talvisella pellolla. Jotain hyvin mystistä elokuvassa  ja taiteilijassa on.  Häntä epäiltiin jossain vaiheessa uusnatsiksikin, sillä hän kuvasi taideteokseen natsitervehdyksen. Kiefer on käsitellyt töissään suhdettaan Saksan menneisyyteen.  Hän syntyi pari kuukautta ennen Saksan antautumista.

Taidemuseo Göstaan on hankittu yksi Kieferin työ.  Sen nimi on Väinämöinen Ilmarinen ja siellä sitä voi käydä katsomassa. 

 

Helminauhaa

Kävin Sara Hildenillä katsomassa ranskalaisen Jean-Michel Othonielin näyttelyn Under an Endless Light. 

Paljon kookkaita helminauhoja. Yhdet helmet roikkuvat jopa museon pihapuussa. Mietin, ovatko jotenkin kiinni oksassa. Pystyisikö tuonne kiipeämään ja pudottamaan kalliit helmet maahan. Onko valvontakameroita? Minua ei kannata epäillä jos niin käy, sillä olen surkea kiipeämisessä ja nilkkakin on vielä kipeä.

Sara Hilden taidemuseon aulaa varten tehtyyn taideteokseen on kasattu vihreitä ja hopean värisiä valaistuja lasitiiliä.  

Näyttelyssä on esillä suuria maalauksia, joissa on kuvattu tyyliteltyjä lähes abstrakteja kukkia sekä vulkaanisesta lasista ja kastanjapuusta muovattuja veistoksia, jotka näyttävät melkein ihmisten rintakuvilta, mutta eivät kuitenkaan ihan. 

Yhdessä huoneessa on ruostumattomasta teräksestä valmistettuja helminauhoja, jotka muodostavat solmuja. Niiden kyljistä voi nähdä oman kuvansa monistettuna. Kuitenkin niin pienikokoisena, etteivät virheet näy.

"Othonielin installaatiot ja veistokset eivät ainoastaan heijasta ympäristön loistoa vaan myös valaisevat sen maagista olemusta. Niitä luonnehtii mahtavuus, ja ne käyvät vuoropuhelua sekä historian että innovaation kanssa." (Näyttelyn esittelystä)

Sara Hilden taidemuseo osti taiteilijan Muranon lasista valmistetun helminauhamaisen työn  kokoelmiinsa jo 2010 (ostovuodesta en ole varma, teos on valmistunut 2010).

Jos en tietäisi, että Othoniel on arvostettu taiteilija ja ritariksi lyöty mies, epäröisin saako näistä pitää. Ovatko työt liian kimaltavia ja koristeellisia.  Liian kauniita.

Uskalsin tykätä näyttelystä, sillä onhan töillä asiantuntijoiden hyväksyntä. Nautin taideteosten kauneudesta ja jälkeenpäin Cafe Saran korvapuusteista ja kahvista. 

Tampereella on nyt esillä kiinnostavaa taidetta. Pitäisi nähdä myös Finlayson Art Area -näyttelykokonaisuus ja Tampereen taidemuseossakin kuuluisi poiketa. Purettavasta toimistotalosta tehdään kesän ajaksi elämyksellinen taidekeskus. Siitäkin pitäisi olla jotain mieltä.

Minullakin on mielipiteitä, usein aika epävarmoja ja tiuhaan vaihtuvia. Othonielin näyttelyä suosittelen (Hesarikin suositteli).

Guilty pleasure

Vuosi sitten hakeuduin yksityiselle terveysasemalle gynekologisten oireiden vuoksi. Gynekologi teki ultraäänen ja otti kohdun limakalvolta näyteen (ei ollut kivaa), jossa ei todettu mitään pahanlaatuiseen viittaavaa. Maksoin käynnistä useamman satasen. 

Nyt hakeuduin gynekologille samojen vaivojen vuoksi ja sanoin, että jos otetaan näytteitä, vaadin päästä gynekologian poliklinikalle. Maksoin vastaanotosta ja vastaanotolla tehdystä ultraäänestä 311 euroa ja sain lähetteen. Kutsu Taysin gyn pkl:lle tuli jo heinäkuulle. 

Ymmärrän, että naisen pitää maksaa gynekologikäynneistä, jos haluaa käydä vaan "tarkastuksissa", mutta on kohtuutonta, että oireiden vuoksi tehtävistä välttämättömistä tutkimuksista  joutuu maksamaan näin paljon. En tosin edes kokeillut hakeutua vaivoineni terveyskeskukseen. 

Suomen kuvalehdessä kysyttiin tunnetuilta henkilöiltä, mikä "guilty pleasure" heillä on. Minä katson tositelevisio-ohjelmia. 

Viimeksi seurasin ohjelmaa Kolmiodraama MTV katsomosta. Saatoin hypätä tylsien kohtien ohitse.

Osallistujat valitsivat itselleen asuinkumppanin neljäksi viikoksi kahdesta ehdokkaasta. Samalla he toivoivat elämäänsä rakkautta. Valinta perustui lyhyeen viestittelyyn, jonka aikana he eivät tavanneet kasvokkain. Kun tyypit olivat asuneet yhdessä viikon verran muutti hylätty ehdokas samaan asuntoon.  

Ohjelmassa oli paljon vaivaannuttavia hetkiä, mutta myös ihan aitoa ihastumista. Yksi kolmikko oli selvästi valittu sillä ajatuksella, että yhteentörmäyksiä tulee väistämättä.  

Osallistujat olivat sisäistäneet sen, että suhteesta, omista tuntemuksista ja toisen vioista kuuluu keskustella jatkuvasti. Savolainen Terhi halusi toistuvasti mennä "syvviin vessiin". Fiksuimmat ja kauneimmat löysivät toisensa. 

Kolmiodraamasta jäi lopulta vähän niljakas ja syyllinen olo.  Luovuin MTV katsomostakin, otin vuorostaan Netflixin ja nyt katson siskoni suosittelemaa sarjaa nimeltä Hacks, joka vaikuttaa lupaavalta.

 

Maggara

En usko hiustuotteisiin, jotka suojelevat hiuksia suoristusraudan kuumuudelta. Olen teeskennellyt uskovani. Pyydän anteeksi kampaajaltani. 

En usko kalliisiin kasvovoiteisiin, homeopatiaan, aromaterapiaan tai reikihoitoon.  

En usko, että juhannusyönä katolle heitetyn kengän kärki osoittaa suunnan, johon ihminen myöhemmin muuttaa.

Vietin juhannuksen ensin isän ja sitten siskon perheen luona. Isäni on meteorologi ja hänellä oli aina tapana sanoa, että Suomen kesässä on yksitoista hellepäivää, se ei enää pidä paikkaansa. 

Siskon luona grillattiin maggaraa. Mietittiin, että vegemaito (niitähän on useita) voisi olla maido. Näitähän voi keksiä lisääkin. Vuusto ja zuusto ovatkin jo ihan normikamaa.  Olen joskus tehnyt vegemunakasta. Munagas?

Näin Lidlissä miehen, jonka beigen liivin pitkää repeämää oli kursittu kokoon paksulla ruskealla langalla. Tuo näkyvä ompelujälki aiheutti minulle kokovartalosäälihumahduksen. Mies ei ostanut mitään. Hän vain ojensi pullonpalautuskuitin kassahenkilölle ja sai rahat. Näin hänet vielä kadulla kävelemässä. Mies työnsi kätensä joka ikiseen vastaan tulevaan roskikseen. 

Kuva on otettu Salon kaupungin keskustasta läheltä toria, jossa kävimme munkkikahveilla.

Matosammakon kutu

Asunnossani kävi miehiä (miksi automaattisesti oletan heidän olleen miehiä?) vaihtamassa tuloilman suodattimet, jotka sijaitsevat ikkunoiden yläpuolella. Reitin piti olla vapaa. Pelkäsin kovasti kurkkuverhojeni puolesta ja jätin keittiöön lapun, jossa varoitin kasvin varren heiveröisyydestä. Kurkku selvisi koettelemuksesta. 

Nilkkakipu käy psyyken päälle (en pysty käymään kävelyllä), kun samaan aikaan maailman ja Suomen tila suututtavat ja surettavat. 

Kävin eilen hoitamassa psyykeäni kuntosalilla, uimahallissa, kahvilassa ja elokuvissa (Wicked little letters). Helpotti vähän, mutta en voi jatkaa näin. Näen kaikkialla ontuvia ihmisiä, ihan kuin lasta odottaessa havaitsin raskaana olevia naisia joka puolella.

Wicked little letters oli pettymys. Parasta elokuvassa olivat kaupunkilaisille lähetettyjen kirjeiden sisältämät herjaukset.  Olisi pitänyt kirjoittaa ylös.  

Yritän keksiä niitä itse: Sinä lyttyaivoinen sian äpärä.  Matosammakon kutu. Maho halpishuora. Kyyn poikanen.  Rapajuoppo ääliötrolli.  Impotentti natsipaska.

Ei onnistunut. Herjaukset sisältävät yleensä sukupuolielimiä tarkoittavia sanoja. Yritän pitää blogini asiallisena.  

Junan netti lakkasi toimimasta.

Hyvää juhannusta!

Kirjallisuuden peili

Liwre 2024 kokous Lahdessa on lusittu.  Toivon, että altistuminen fiksujen ihmisten läheisyydelle tartuttaisi minuunkin viisauden.  Leviäväthän monet tauditkin suljetussa tilassa.

Liwre 2024 kokouksen teemana oli kirjallisuuden peili ja aiheesta kuultiin neljätoista hyvinkin erilaista alustusta.  Anneli Kanto sanoi puheensa alussa, että kirjailija kirjoittaa itsensä läpi ja lukija lukee itsensä läpi. No se sanottiin vähän monisanaisemmin ja hienommin. 

Unkarilainen Andrea Tompa mainitsi Gogolin: Älä syytä peiliä, jos jos naamasi on vino. Andrea Tompa muuten sanoi, että Unkarissa halutaan "suojella lapsia" vaikkapa erilaisten perhemuotojen näkemiseltä pakkaamalla moista haureutta sisältävä satukirja muovikelmuun. Sitä ei sitten  voi selailla kirjakaupassa, eikä turmellu. Epäilyttävää materiaalia ei saa myydä kahdensadan metrin säteellä kouluista (älkää muuten uskoko minua, sillä saatan muistaa tuon kaksisataa metriä väärin).

Ruotsalainen Anneli Jordahl (hän on kirjoittanut Kiven Seitsemästä veljeksestä version, jossa onkin  seitsemän siskosta) ihmetteli miksi hänen romaaneissaan on aina koiria ja lääkäreitä ja miksi romaanihenkilöt uivat lähivesistöissä. Mietin tietysti, mitkä asiat toistuvat omissa kirjoissani, joita on vain kolme, kaksi aikuisille ja yksi lapsille. Mummot, äidit, sairaudet, lääkärit, tyttäret ja siskot ainakin. Tekstissä, jota nyt kirjoitan on kissa kuten ensimmäisessä romaanissakin.  

Minun "festivaalipakettiini" kuuluivat yöpymiset ja ateriat.  Kaikki oli järjestetty erinomaisesti. 

Viimeisillä illallallisilla (eikö kuulostakin kohtalokkaalta) vegaaniannokseen kuului lautanen, jossa oli lähinnä raakoja juureksia ja pähkinöitä, kun muille tarjottiin kaikenlaisia herkuja. No onneksi saimme myös kaalikääryleitä. Jälkiruoaksi oli tarjolla littanaa rutikuivaa ruskeaa kakkua, ilman kuorrutusta, kun muut söivät vaaleanpunaista kermaunelmaa.  Jos olisin keliaakikko, olisin saanut muhkeaa suklaakakkua. Tunsin itseni askeetiksi, jota en suinkaan ole. 

Paljon jäi kertomatta. Suosittelen Liwre- tapahtumaa kirjallisuudesta kiinnostuneille. Alustukset, keskustelut, runo- ja proosaluennat ovat kaikille avoimia ja ilmaisia.