Kerttu onnittelee

Kunnitoitettu emäntä,

Täytit sitten vuosia. Et ole enää mikään nuori tyttönen, vaikka niin kuvittelet ja yrität pitää säälittävää silmäpeliä parikymppisten poikalasten kanssa ja pukeudut liian nuorekkaasti. Pitää myöntää, että olet vielä ihan vetreä nainen. Silloin kun sinua ei joku huvita tai pelottaa, niin käytät ikää tekosyynä. "En voi, kun olen liian vanha." Menoksi vaan, sanon minä. Voisit välillä vaikka mennä baareihin, ei aina tarvitse istua iltaa kotona nenä kirjassa.

Laitoit eilen sen artikkelin lehteen. Jo oli aikakin. Melkein pari vuotta olet mokomaa tuhertanut. Minusta diskussio oli silti aika pintapuolinen. Ei se siihen lehteen mene, mutta ainahan sitä saa yrittää.

Lähdet tänään Skotlantiin. Jätit taas kerran pakkaamisen viime tippaan. Liiaksi raahat roinaa mukanasi, sano minun sanoneeni. Ota sontikka, siellä sataa aina.

Siunattu rauha tänne laskeutuu. Hoitajan olet minulle tänne hankkinut, kivaa vaihtelua, onhan tuota sinun naamaasi saanut jo riittävästi katsella. Ei tarvitse soitella.

Ja onnea minultakin. On niitä vielä rupsahtaneempiakin kuin Sinä.

Ystävällisesti,
Kerttu

Rikos

Minulle on vihdoin selvinnyt, että olen rikollinen. Olen tietämättömyyksissäni rikkonut tekijänoikeuslakia julkaissessani blogissani viikonlopun runoja.  Bloggaajia ja tekijänoikeuksia käsittelään Sallan lukupäiväkirjassa. Minun olisi pitänyt pyytää lupa kustantajalta ennen runojen kopioimista. Jos tämä raskasta rikkomustani edes hiukan keventää, tarkoitus on ollut hyvä: runojen lukemisen edistäminen. Voiko vankilassa päivittää blogia? Mihinkään yhteiskuntapalveluun en tule suostumaan. Samalla voin varmaan sovittaa suorittamani minttulakuvarkauden, laku jäi kärryjen pohjalle vuonna 2000, en viitsinyt enää palata kassalle maksamaan vaan anastin tylysti lakupötkön. Tulee mieleeni ammoinen television tietoisku Myymälävaras istuu ruokapöydässäsi. Laku maistui makealle. (Olen ollut neljä viikkoa ilman karamelleja ja tätä kirjoittaessani alkaa sylkeä kertyä suuhuni).

Metso-kirjaston aulassa seisoo hylly, johon asiakkaat saavat jättää kirjojaan ja josta joku kirjaa tarvitseva voi sellaisen ottaa. Valikoima on harvoin erityisen houkutteleva. Nyt sieppasin hyllystä Lillian Toon hieman postimerkkiä kookkaamman kirjasen Pieni fengshui-kirja. Aion opusta tässä hieman siteerata. Kovin syvällinen perehdytys jaloon asiaan ei kirja voi olla, mutta sangen viihdyttävä. Minua houkuttaa mm. todella mainio tapa aktivoida erinomainen fengshui-onni kotiini. Sitä varten minun olisi hankittava akvaario ja sinne kahdeksan punaista tai kullanväristä sekä yksi musta kultakala. Jos kala kuolee sen voin korvata uudella ja kuollut kalaparka on imenyt itseensä kaiken huonon onneni. Voin sijoittaa akvaarion yleisen varakkuuden nurkkaan, joka sijaitsee luonnollisesti kaakossa. Minulla ei ole vähäisintäkään tajua asuntoni ilmansuunnista. Mistä saisin hankittua luonnonkvartsikideryppään? Jos laitan kideryppään olohuoneen lounaisnurkkaan ja valaisen sitä kolme tuntia joka ilta alkaa seuraelämäni vertyä. Seuraelämäni vilkastuisi todennäköisesti ilman kiviryppäitäkin jos viitsisin ottaa yhteyttä ihmisiin vähän ahkerammin.

En ole perehtynyt fengshui-touhuun  tuota kirjasta syvällisemmin. Uskon kyllä siihen, että kaikenlaisen turhan poistaminen kotoa rauhoittaa ihmistä. Se energiaa vievä asia saattaa olla paperi- ja lehtipinoja, likaisia ikkunoita, kuolleita kasveja (pahaa enrgiaa), tai tekemättömiä töitä ja huonoja televisio-ohjelmia.Siivosin eilen eteisen kaapin ja heti tuntuu paremmalta. Tänään käyn mahdollisesti yhden epämääräisen paperipinon kimppuun (niitä minulla totisesti riittää).

Lähden huomenna Glasgowiin erääseen kongressiin. Ehdin ehkä aamulla vielä päivittää blogia, mutta sitten on tulossa muutaman päivän tauko, joka tehnee meille kaikille hyvää. Kerron sitten minkälaista Skotlannissa oli. On tietysti mahdollista, että Kerttu tätä päivittää,mutta silloin vastuu on yksin hänen. Tytär tulee Kerttua vahtaamaan, joten turha haaveillakkaan hopeoidusta porokynttilänjalastani.

Syntymä

Minulla on tänään syntymäpäivä. Poikani kysyi, miten aion sen viettää, en ollut edes miettinyt asiaa, ehkä korjailen artikkelia. Ehkä teen eteisen komeroon Fengshui-siivouksen.

Meillä on poikani kanssa yhteinen syntymäpäivä, mutta asumme etäällä toisistamme. Hän tuli 26 vuotta sitten Tsernobylin säteilyttämään Suomeen. Muistan vielä edellisenä päivänä pyöräilleeni, ylläni oli T:n siskolta peritty värikäs toppatakki, joten ehkä oli kylmä tai sitten muut takit eivät mahtuneet suuren vatsani peitoksi. Syntymäpäivä oli lämmin, tytär tuli isänsä kanssa sairaalaan veljeään katsomaan pelkässä villatakissa. Muistan näköjään asioista parhaiten takit.

Lapsena minua ärsytti aikuisten huokailu lapsuuden huolettomuudesta. Päätin, etten koskaan moista kommenttia suustani päästä, enkä ole sitä tehnyt. Olin hyvin huolestunut lapsi, josta tuli kamalan huolestunut nuori ja yhtä huolestunut aikuinen. Vasta viisikymppisenä minua on lakanneet kaikenlaiset potentiaaliset onnettomuudet huolestuttamasta. Elämä siis oikeasti muuttuu helpommaksi. Jälkikäteen huomaan, että moni asia, jota aikoinaan pelkäsin ei toteutunutkaan. Vanhempani ovat edelleen elossa, heistä ei tullut alkoholisteja, he eivät eronneet, lapseni ovat hengissä, minäkään en ole sairastunut niihin satoihin sairauksiin, joihin olisin totisesti voinut sairastua. Nyt kun vastaranta alkaa jo hääämöttää,  huolestun ajan rajallisuudesta. Se iskee kuin nyrkki palleaan näin syntymäpäivänä. 

Viikonlopun runo on Irina Jaynen kokoelmasta Euroopan kylmin talvi (Gummerus 2012)

Olla hetken aikaa ehjä, särkyneet palaset asettuvat kohdalleen, sinä osaat rakentaa, näet kokonaisuuden muilta piilotetun, olla ehjä, olla kieli kitalaessa, olla silmä savessa, maa otsassa, ratas ilmaan heitetty, pysähtynyt kuva, liike vetää paloja eri suuntiin, näet nuken pään, käsien ja jalkojen liikkuvan kuvasta pois, sinne jäi vain silmä, kieli ja käteen viritetty luuta.

Olla hetken aikaa ehjä, aika repii meitä eri suuntiin, olla hetken aikaa ehjä kesässä kerran, sinä odotat lähtöä minä paluuta. Olla ehjä rikkinäisessä peilissä. Olla hetken aikaa tytär. Ainakin yhden unen verran.

Valhe

Huomenna on lauantai, vuosien mittaan lauantait ovat alkaneet ilmaantua kiihtyvällä tahdilla samoin Vaput ja muut juhlapäivät. Lauantaiaamu on parasta mitä tiedän. Töpsyttelen villasukat jalassa, keitän kahvia mutteripannulla, selailen sanomalehtiä ja kehrään kilpaa Kertun kanssa. Sunnuntai on maanantain aatto, ei ollenkaan samanlainen päivä. Kaikessa on jo kiireen aavistus.

Avovaimon murhasta epäilty mies luonnehti itseään seuranhakuilmoituksessa komeaksi ja turvalliseksi. Työkaveri on käynyt kurkkimassa taloa, jossa surmatyö mahdollisesti tapahtui ja asumus on kuulemma idyllinen. Lehtien mukaan oikeudessa käydään läpi tapetun naisen menneisyyttä, sivusuhteita ja muuta sellaista. Miten uhrin tekemiset teon raskauteen vaikuttavat, eikö ole yhtä suuri rikos murhata vaikkapa strippari kuin pyhäkoulunopettaja? Kun nuori ihminen menehtyy väkivaltaisesti, mässäilevät iltalehdet uhrin kauneudella ja lahjakkuudella. Eikö ruman ja lahjattoman kuolema ole saman arvoinen?

Nyt tuli paha olo. Mitäköhän omastakin menneisyydestä repäistäisiin esiin. Pitää elellä hiljakseen ja vältellä tiedotusvälineitä ja murhamiehiä, ihan varmuudeksi kaikkia miehiä.

Olen aina kehuskellut rehellisyydelläni. Vuosia sitten ystävät pyysivät kummiksi, enkä osannut kieltäytyä. Yritin kyllä sanoa, etten kuulu kirkkoon. Ristiäiset järjestettiin kesämökillä. Pappi oli karismaattinen mies, nautti hyvästä ruoasta, sikareista ja kuohuviinistä. Kaksospojat ristittiin rantakalliolla. Ennen toimenpidettä raamikas pappi kysyi, mihin seurakuntaan kuulun. "Muuramen seurakuntaan", valehtelin hetkeäkään epäröimättä.

Kerttu läksyttää

Arvoisa emäntä,

Jotain suhteellisuudentajua toivoisi naisella jo tuossa iässä olevan. Kutsua kymmenen vierasta näihin tiloihin; ei riittänyt kaikille edes pehmeää istuinta. Eivät kehdanneet valittaa, sen verran hienoa väkeä olivat. Oliko sitäpaitsi ihan pakko olla kokoajan suuna päänä? Mielellään sitä kuuntelisi välillä jonkun muunkin kuin Sinun mielipiteitäsi. Sinulla on niin latteita ajatuksia.

On ikävää kun ihmiset karistelevat sipsejä lattialle, ne tarttuvat inhasti tassuihin.

Muistutan, että täällä blogissa oikein ohjeet julkaisit, miten pitäisi elää. Korkeintaan kolme alkoholiannosta illassa, katin kontit. Punaviiniä ryystit niin, etten laskemaan ehtinyt. Siitä on monen alamäki käynnistynyt. Kokoontuvat tuolla Anttilan edustalla, eivätkä punaviiniä valitessaan katso rypäleen kasvupaikkaa ja lajiketta.

Naisesta tulee itsekäs, jos liian kauan yksin asustaa, tottuu liian helpolle. Ei joudu keräilemään lattialta toisten likaisia kalsareita. Viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset maailmalle lähtivät, olisi pitänyt mies hommata tähän huusholliin. Mieluiten sellainen vähän avuton, joka ei osaa perunoita keittää  ja pikkuisen viinaan menevä, vahdittava. Et joutaisi töiden jälkeen kahviloissa kiertelemään ja erikoiskahveja ryystämään.

Nyt se on pomosikin sen artikkelin korjaukset tehnyt. Voit itseäsi syyttää, kun ei valmista tule. Vähemmän FB:ssa notkumista ja enemmän tuota tieteellistä ambitiota saisi olla. Ei se itsestään tekeydy.

Kävi päivällinen niin ramasemaan. Taidan ottaa sohvan selkämyksellä pienet torkut, että jaksan taas yöllä mellastaa.

Kunnitoittaen,
Kerttu

Super Maximum Strong

Olin päättänyt ostaa hiuslakkaa. Katseeni hapuili koreiden metallilieriöiden rivistössä. Suunnittelin hankkivani erästä edullista tuotetta, jota myytiin kookkaassa pakkauksessa. Tarjolla oli kolmea eri vahvuutta: Super Xtra Strong, Maximum XX Strong ja Super Maximum Strong. Valitsin vaaleanpunaisen pullon, jossa luki: Super Maximum Strong. En tiedä, olisiko sittenkin pitänyt ottaa Maximum XX Strong. Muissa merkeissä olisi ollut tarjolla näinkin mitättömiä laatusanoja: extra strong, ultra strong ja mega strong hold. Ehdotan uutta laatua: ultra mega turbo super maximum xtra strong hold. Voit olla varma, etteivät hiukset eivät nuole päänahkaa edes työpäivän ja työmatkaliikunnan jälkeen vaan ovat pysyväisesti tönköt: No weighing down.

Suosittu työviksen 1985 musikaali on tänä vuonna nimeltään Vuonna 1985 golden turbo platinum. Musikaalista tehdään elokuvaa ja kesäteatteriversio esitetään tulevana kesänä Pyynikillä. Joku tolkku.

Olin ihastunut, kun luin Aamulehdestä, että synkkälatikka-luteen asuinsijoja aletaan suojella. Olen huojentunut synkkälatikka-ludekannan puolesta. Viimein tehdään jotakin uhanalaisen synkkälatikan eteen.

Feng Shui kirjahylly

Minua väsyttää, eikä siinä ei ole mitään uutta, kuten aikaansa tätä lukien tuhlanneet ovat jo vuosia sitten havainneet. Tyttäreni totesi kerran kyllästyneenä: kerro sitten kun sinua ei väsytä. Potilaat ja hoitajat lähestyvät jatkuvasti erilaisin toivein. He pitävät minusta, jos täytän toivomukset. Kukapa ei haluaisi olla rakastettu. Mitä enemmän itsestään antaa, sitä enemmän pyydetään. Kaikkien pyyntöjen toteuttaminen johtaa umpikujaan, kohta ei uupumukseltaan kykene enää mihinkään.

Kirjoitusryhmäni ainoa julkaissut kirjailija on siirtynyt suurelle arvostetulle kustantajalle. Olen iloinen hänen puolestaan. En juurikaan kateellinen ja miksi olisinkaan. En ole jaksanut pitkään aikaan kirjoittaa muuta kuin blogia.

Luin lukupiirikirjaa Siinä näkijä missä tekijä pitkän tovin tajuamatta mitään. Miksi romaanissa pitää olla niin h-tisti henkilöitä? Sopiva määrä voisi olla korkeintaan kymmenen. Jokaisella henkilöllä tulisi olla riittävän erilaiset nimet. Jenni Linturin romaanissa Isänmaan tähden lähes kaikkien miesten nimi oli Erkki. Sietämätöntä. Oma lukunsa ovat venäläiset romaanit, joissa ihmisiä nimitellään jos jonkinmoisilla lempinimillä, välillä etu- ja välillä sukunimillä. Aikakaudesta ja maasta toiseen hyppiminen tulisi kieltää. Vähintään pitäisi romaanin kanteen painaa varoitus: saattaa viedä mielentyyneyden ja itsetunnon. Sisältää runsaasti henkilöitä, paikkoja ja ajankohtia. Suositellaan vain kokeneille lukijoille, yliopistotasoinen kirjallisuuteen ja sen teorioihin perehtyneisyys suotavaa.

Sinikka Nopolan jossain tarinassa päähenkilö (likka?) järjesteli kirjahyllyään Feng Shui oppien mukaan. Kirjahyllyyn sai jättää vain ne kirjat, joista tuli hyvä mieli. Jenni Linturin opus lentäisi divariin oitis ja sinne päätyisi varmaan Hannu Salaman paksu romaanikin ellei sattuisi olemaan Sampolan kirjastosta lainattu. Likan kirjahyllyyn jäi muistaakseni Feng Shui siivouksen jäljiltä kaksi kirjaa: Peppi Pitkätossu ja Anna ystävämme.

Työasu

Kun töissä kumartuu poimimaan jotain lattialta, siroavat rintataskuun tungetut kuulakärkikynät lattialle neliömetrin säteelle, yleensä jonkun huonekalun alle. Kun sitten alkaa noukkia kyniä, joissa on eri lääkkeiden myyntinimiä, putoaa EKG-viivain ja kynsiviila lattialle. Kynsiviila on tärkein työkaluni, viilaan kynsiäni samalla kun tuijotan tietokoneen näytöllä pyörivää tiimalasia. Olen hyvinkin todennäköisesti säilyttänyt edes jossain määrin mielenterveyteni viilan ansiosta. Kumartuminen on muuten suoritettava hallitusti toinen käsi taskun päällä. Näin monen työvuoden jälkeen muistan oikean kumartumistavan vain joka toinen kerta. Konttailen siis harva se päivä pitkin työhuoneen permantoa.

Apulaislääkärinä kannoin työtakin taskussa Akuuttihoito-opasta, erilaisia annosteluohjekortteja, suttuisia muistiinpanoja sisältäviä muistilehtiöitä ja erilaisia monisteita. Selkä painui kyyryyn tiedon painosta. Nykyään tyhjennän taskuni tiheästi.

Sairaalahygieniasyistä on takin hihat käärittävä kyynärpäihin, kelloa tai sormusta ei saa käyttää. Kaikki sormuksettomat lääkärit eivät siis ole sinkkuja. Sain hygieniahoitajan raportin eräästä aamukierrosta vuodeosastolla: lääkäri nojailee ikkunalautaan, takinhelmat koskettavat viereistä tyhjää potilasvuodetta, lääkäri koskettelee kasvojaan, lääkäri laittaa stetoskooopin taskuunsa, josta pursuaa nuhjuisia papereita. Hiljattain kierrolla kulki taas mukana hoitaja, jota epäilin hygienia-agentiksi. Heti alkoi nenääni kutittaa: en raapinut vaan vääntelin naamaani, kunnes kutina hellitti. Älköön kukaan silti luulko, että suhtaudun hygienia-asioihin kevytmielisesti. Ei vainen, ne ovat alati lähellä sydäntäni.

Suuntavaisto hukassa

Kävin R:n kanssa taidesuunnistamassa. Järkevä ihminen tekee jonkunlaisen reittisuunnitelman, me sen sijaan kuljimme edestakaisin Pispalanharjun yli. Nousimme Pyynikin harjulle ja laskeuduimme Pispalan kirjastolle, kävimme Hirvitalolla, ylitimme harjun ja vierailimme PauHaus taideyhteisössä, nousimme taas portaat ylös toiselle puolelle ja kävimme vanhalla trikootehtaalla. Hirvitalo ja PauHaus olivat molemmat leppoisan rähjäisiä vanhoja puutaloja, joissa haahuili porukkaa, jotka olivat ilmeisesti taiteilijoita. Jälkimmäisessä olisi saanut itse maalata, joka tuntui vähän teennäiseltä ajatukselta. Nainen videoi meitä ilman lupaa, pelkään päätyväni johonkin vinkeään videoinstallaatioon. Suunnittelen taiteilijaksi ryhtymistä, homma vaikuttaa näiden käyntien perusteella leppoisammalta kuin poliklinikan pitäminen.

Vanhalla trikootehtaalla taiteilijoiden työhuoneet olivat kompaktisti lähekkäin. Mielenkiintoinen kohde.

Suunnistimme vielä komean keski-ikäisen miestaiteilijan kauniiseen Pyynikkikotiin. Taitelija tarjosi simaa ja vaahtokarkkeja. Olin nähnyt hänen töitään aiemminkin, mutta en ollut tajunnut, että mies maalaa vanhoille kirjankansille. Kun katsoin tauluja tarkemmin, niin kuvan taustaa ei ole kokonaan häivytetty näkyvvistä. Ei mennyt hukkaan tämäkään reissu.

Melkein unohdin. Viikonlopun runo  Irina Javnen kokoelmasta Euroopan kylmin talvi (Gummerus 2012)

Edessäni loistaa hyvin valvottu yö, sen tuhannet tuikut ja torikahvilassa ison miehen persvako, laitan sinne ruusun ja nokkosen.
---------------------------------------------------------------------------------
Lapsi tarttuu ovenkarmiin, hän ei uskalla  sisälle eikä ulos. Se on. Mutta kun valo lävistää hänet ja kaikki kävelevät hänen ohitseen, hän on pilvi, joka on unohtanut sateen.

Juhlinnan saldo

Vietimme eilen kirjoituskoulutuksen lopettajaisjuhlia luonani. Tämä tapahtui nyyttikestiperiaatteella. Tarkistin aamulla saldon: kymmenen voisarvea, kulhollinen salaattia, kattilallinen herkullista kasviskeittoa, pullollinen kuohuviiniä sekä punaviiniä, juustoja, viinirypäleitä, halvaa ja puolitoista pussillista sipsejä.  Viinilaseja löytyi ympäri asuntoa (kuin joskus entisinä aikoina), sipsinmurut tarttuivat paljaisiin varpaisiin ja läppärin näppäimet rapisevat. Olen viisastunut, en imuroinut läppäriä, kirjaiten onkiminen pölypussista on hankalaa. Virkistävää vaihtelua oli, ettemme keskustelleet sairaaloiden toimimattomista tietojärjestelmistä.

Esittelin esiliinoja, joita olen hankkinut kirpparilta, minusta ne ovat söpöjä, vieraat näkivät niissä eroottisen aspektin, varsinkin puoliesiliinoissa. Kävimme aikoinaan Budabestissa eräässä kylpylässä (se oli vielä kommunistivallan aikaa). Siellä ei pukeuduttu uimapukuihin vaan valkoiseen essuun. Naisten peittona toimi kokoessu, miesten puoliesiliina. Naisten ja miesten osastot olivat erillään. Tuhti hieroja hieroi räväkästi, kuin vaivaisi pullataikinaa ja lauloi komealla äänellä. Vuosia myöhemmin vierailin toisessa kylpylässä samassa kaupungissa, siellä kylvettiin uimapuvuissa. Vanhat papat pelasivat shakkia ulkoaltaassa. Kunderan eräässä kirjassa kerrotaan kylpylästä, joka oli erikoistunut lapsettomuuden hoitoon. Tulokset olivat erinomaisia, syntyneillä lapsilla oli samanlainen nenä kuin kylpylaitoksen ylilääkärillä.

Miten minä kylpylään päädyin? Minun piti kertoa juhlista, kerroin kylpylöistä, esiliinoista ja muruista.

Nyt tuli kiire. On lähdettävä taidesuunnistukseen.

Kertun kevät

Kunnioitettu emäntä,

Kevättä pukkaa, sen minkä ikkunalasien läpi ulos näkee. Voisit muuten pestä akkunat, ne ovat ainut väyläni ulkomaailmaan. Viime keväänä kuurasit vain keittiön ja olohuoneen lasit, makuuhuoneen ja vierashuoneen ikkunat jätit koskemattomiksi, jos saan asiasta huomauttaa. Jos et itse viitsi niin tilaa joku pesemään, ikävä kurkkia ulos likarantujen välistä. Puissa istuskelee jo pieniä pulleita paisteja, niitä olisi soma katsella. Kuluisi aika rattoisammin.

Tulit eilen töistä viiden maissa. Minulla on herkkä hajuaisti, olit selvästi nauttinut lasin viiniä. Sen päälle ajoit polkupyörällä, promillet eivät olleet kenties kaksiset, mutta kyse on periaatteesta. Monen alamäki on sitäpaitsi alkanut lasillisesta kuivaa valkoviiniä, pian sitä onkin kulunut pullollinen, kohta kelpaa lasinpesunesteet ja seuraavaksi maataankin jo ojan pohjalla. Sieltä on harva ylös kivunnut.

Muutaman kerran korviini on kantautunut kun illalla höpötät itsellesi "olen hyvä tyyppi". Se taisi alkaa siitä terapiaohjelmasta, jossa sillä yhdellä naisella oli niitä itsetunto-ongelmia. Sitä joko on hyvä tyyppi tai sitten ei, siinä eivät hokemat  auta.

Kävi taas tuo aamiainen ramaisemaan, kun sitä vihdoin sai. Kyttäsin sitä viidestä saakka, hypin sängyssäsi ja päästin kuuluvia naukaisuja. Väitit, että sinua väsyttää. Puhuit kuuden päivän työputkesta. Ammatinvalintakysymys sanon minä. Turha moista nyyhkiä, kurjaa sitä ruikuttamista on kuunnella. Sitäpaitsi mitä olet tällaisen viattoman luontokappaleen vaivaksesi ottanut, syytön minä siihen olen.

Palauta kirjastonkirjat. Ettei taas tule sakkoa.

Ystävällisesti,
Kerttu

Trabant

Siirryin juuri makuuasennosta nojatuoliin. Poljin töistä kotiin rillit huurussa.  Otsahiukset sadeveden ja pyöräilykypärän lättäämänä astelin kahvila Valoon. Tilasin pienen lasin kuivaa valkoviiniä sekä kasvispiirakan. Selailin eilistä iltalehteä ja mietin ihmisen pohjatonta ahneutta.

Miljonääri W vertasi julkista terveydenhuoltoamme Trabantiin. Hänen mukaansa, joku saattaa haluta Mersun. Minua ärsytti kommentti, sillä olenhan niitä Trabantin tuottajia. Miljonääri W tuskin ymmärtää, että silloin kun Mersun hankinnasta koituu joku komplikaatio, hänkin on pakotettu turvautumaan Trabantiin. Mikään yksityinen tuottaja ei tarjoa tehohoitopalveluita.

Nuoret lääkärit hakeutuvat töihin yksityisiin vuokrafirmoihin. Se on ymmärrettävää, sillä julkinen sektori ei pysty tarjoamaan kilpailukykyisiä palkkoja ja työehtoja. Tuntuuhan se hieman kohtuuttomalta, että saan samanlaista palkkaa kuin vastavalmistunut lääkäri, vaikka minulla on pitkä kokemus, erikoislääkärin tutkinto, suppean erikoisalan koulutus ja päälle tohtorin tutkinto. Yritän toistaiseksi sinnitellä julkisen terveydenhuollon leivissä. Joskus vaan työmäärä tuntuu kohtuuttomalta. Tänään kotiin lähtiessä huomasin työpöydällä maanantaita varten kootun korkean huojuvan paperipinon. Virallinen työaika oli jo päättynyt ja aloin tosissani suunnitella vielä muutaman homman tekemistä, jotta maanantai kevenisi. Sitten tulin järkiini, hyppäsin pyörän satulaan ja poljin kohti viikonloppua kura villisti roiskuen.

Jos

Selailin äsken kirkkaan keltaista paksua luetteloa, joka putkahti postiluukustani, vaikka postiluukussa lukee pahviselle lapulle raapustettuna "Ei mainoksia!". Valitsin lehdykästä hyödykkeitä, joita en aio ostaa.

En ole koskaan kysynyt keneltäkään, onko muilla yhtä typerää tapaa. Nappaan vaikkapa sisustuslehden kirjaston lehtihyllystä ja alan valikoida kotiini huonekaluja, tekstiilejä ja kaikenlaisia kauniita esineitä. Huomaan lehden sivulla ihanan kutsuvan laiskanlinnan, jonka edessä seisoo pehmeä rahi, jolle voisin jalkani ojentaa.  Päätän ottaa tuon mukavan tuolin itselleni ja sijoitan istuimen olohuoneeseeni. Suunnittelen nojatuolin sijoittelun tarkkaan. Samalla pohdin, mihin kuskaan vanhan tuolini. Päätän kysyä huolisiko tyttäreni sen, jos tyttärelle ei vanha nojatuoli kelpaa, mietin sopisiko se jonkun ystäväni lapsen opiskelijaboksiin, viimeiseksi vaihtoehdoksi jää nojatuolin raahaaminen läheiselle kirpparille. Huomatkaa, että realielämässä en aio laiskanlinnaa hankkia, eikä se olisi edes mahdollista, sillä se seisoo jo jonkun olohuoneessa. Jos lehden myöhemmillä sivuilla on kauniimpi tuoli, saatan vaihtaa sen ensin näkemäni tilalle. En ota mööpeliä, joka ei mahtuisi asuntooni, tässä kulkee kuvittelun raja.

Bussilla matkustaessani valitsen ohikiitävästä maisemasta syrjäisen asumuksen ja mietin minkälainen elämästäni olisi muodostunut jos olisin syntynyt sinne, sen sijaan, että synnyin nuoren äidin lapseksi pienen pohjois-savolaisen kylän kansakoululle. Samanlaista leikkiä leikin eri puolilla maailmaa. Entäpä jos olisin lääkärin sijasta valmistunut vaikkapa kirjastonhoitajaksi: en olisi todennäköisesti tavannnut miestäni (joka ei ole enää mieheni vaan kauniin nuoren ja laihan naisen mies),  enkä saanut lapsiani. Jos taas en olisi mennyt erääseen koulutukseen, jos en olisi istahtanut katukahvilaan parin kollegan kanssa, jos toinen heistä ei olisi ollut Tampereelta, jos en olisi sanonut, että voisin kuvitella asuvani Tampereella, jos kollega ei olisi kertonut asiaa pomolleen, jos pomo ei olisi soittanut minulle ja kysynyt töihin, niin en koskaan olisi hakenut Viita-akatemiaan, enkä ehkä ikinä olisi lukenut Szymborskan runoja.

En ole väsynyt

Olen hokenut kaksi päivää mantraa "En ole väsynyt, en ole väsynyt". Se alkaa hämmästyttävästi tehota: pumppasin eilen pyörän renkaat ja vein roskat. Pyörän kumien pumppaus käynnistyi hillittömällä kaappien penkomisella, pumppu löytyi siivouskaapista. Jalkapumpun hankin Anttilan tarjouskorista ja siihen kuuluu metallinen välikappale, joka keirretään pyörän venttiiliin. Kyseinen osa löytyi luonnollisesti korurasiasta. Joillakin ne ovat tarvittavat tavarat aina oikeilla paikoillaan.

Kinastelin erään potilaan kanssa lääkkeen aloittamisesta. Minusta se olisi pitänyt käynnistää, hänestä taas ei. Hän oli tähän mennessä saanut sivuvaikutuksia jokaikisestä rohdosta. Moni lukee sivuvaikutuslistan oikein suurennuslasin kanssa. Kun ensimmäinen pilleri laskeutuu vatsaan veden kera,  alkaa nahkaa kutittaa, päätä särkeä, vatsaan koskea, huimata, väsyttää, tykytyttää, oksettaa, hiukset irtoilevat tukkoina, ruoka ei maistu, ruoka maistuu liiaksi, yöunet katoavat, kädet hikoavat, suu kuivuu, sylkeä valuu, pistelee, puuduttaa eikä seksi enää kiinnosta (päinvastaisesta ei kukaan ole toistaiseksi valittanut). Minkäpä sille sitten mahtaa. Olen itse ihan samanlainen. Onneksi olen ollut toistaiseksi terve.

Kotimatkallani tuli vastaan runoilija, nahkatakki repsotti auki. Mies näpersi jotakin hyvin intensiivisesti. Lähempää katsoen runoilija raaputti kolikolla raaputusarpaa. Mies, joka poraa ihmisen sieluun ja tunnistaa sisäisen taiteilijuuden. Voittoarpaa hän ei ilmeisesti kuitenkaan erota, on pakko raaputtaa.

Elämä on ihanaa

Eilisessä Hesarissa, jonka näytän kadottaneen jonnekin sanomalehtipinon uumeniin, mainittiin, että positiiviset ihmiset elävät viidestä kymmeneen vuoteen pidempään kuin ikuiset pessimistit. Ihminen voi ryhtyä positiiviseksi, riittää että alkaa tiirailla asioita positiivisesta vinkkelistä, oli elämä sitten kuinka viturallaan tahansa. Pitkän terveen vanhuuden nimissä ja eläkeyhtiöiden kauhuksi on minunkin siis ryhdyttävä positiiviseksi.  Sen ei luulisi olevan vaikeaa.

Ensinnäkin vanhoja töppäyksiä ei saa muistella. Jostain syystä muistan jokaisen tekemäni virheen sellaisella millin tarkkuudella, johon harva positiivari kykenee. Muistini ulottuu aikaan, jolloin olin hädin tuskin oppinut kävelemään ja puhumaan. Minulla oli lieriömäinen säästöpankki, johon sain pudotettua rahan, mutta en kyennyt onkimaan sitä ulos. Myöhemmin opin taiteilemaan ainakin kolikot säästöpossusta veitsen avulla. Sain mummolta markan setelin ja kokeilin sitä pankin suuaukkoon. Minä en aikonut säästää rahaa, vaan aikomuksenani oli tuhlata koko summa karkkiin. Minä vain kokeilin, miltä ensimmäisen omistamani setelin säästöön laittaminen tuntuisi. Raha lipsahti vahingossa pikkuruisista näpeistäni pankin nieluun. Huusin kuin henkeni hädässä, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Muitakin virheitä olen vuosien mittaan tehnyt, mutta en käy niitä täällä tilittämään, vielä.

Eilen vilkaisin kakkoselta amerikkalaista ohjelmaa (en ole ihan varma oliko se amerikkalainen). Neljä naista oli asutettu kolmeksi viikonlopuksi kartanoon. He olivat kaikki nuoria ja kauniita, mutta heillä oli ongelmia. Yhdellä ei olllut mitään tekemistä, kun lapset olivat koulussa, yhden mies oli hylännyt ennen häitä, yhdellä ei ollut miestä ollenkaan ja yksi pelkäsi vieraita ihmisiä. Kaikki vaikeudet ratkesivat, kun he makoilivat sängyillä, heitä stailattiin ja yksi naisista hoki moneen kertaan ääneen, miten hyvä hän onkaan. Valmentajan kannustamana tottakai. Yhdelle valittiin uudet vaatteet ja hiukset leikattiin ja värjättiin. Kaikista tuli onnellisia.

Minua väsyttää. Minun ei siis tarvitse kuin mennä kampaajalle, kosmetologille ja sanoa kymmenen kertaa ääneen: minua ei väsytä. Sillä selvä. Minua ei väsytä. Ulkona ei ole kylmä. Olen mahtava tyyppi. Roskien ulos vieminen on kivaa, biojätelootan ja kuivajäteastian välissä saatan tavata elämäni rakkauden.

Elämä on ihanaa.

Viuruleuka

Olen aina vilpittömän iloinen, kun saan uuden kuvan lukijat osioon. Välillä huolestun, kun ketään ei kuukausiin ilmaannu, sitten taas onnellistun tuoreesta pikkuruisesta kuvakkeesta. Olen kylläkin tässä suhteessa kyltymätön. Huudan lisää. En siis vaatimattomasti kirjoittele itselleni vaan janoan lukijoita. Suunnittelen kaikenlaisten nolojen yksityiskohtien paljastamista eloni varrelta, ihan vaan ahneuttani. Ramppaan kulttuuririennoissa, jotta saisin jutunjuurta.

Pohdin jälkikäteen käyntiäni uudessa musiikkitalossa. Kaksi ensimmäistä teosta olivat sellaisia, joita en ihan vapaaehtoisesti kotonani kuuntelisi, vaikkakin ne lienevät upeita nykymusiikin rakastajille. Kuten kerroin, saatoin hetkeksi jopa torkahtaa. Eikös tuolloin voi puhua rentouttavasta taide-elämyksestä? Viimeisin kosketti,  oli siis todennäköisesti helppo. Schönbergin kaunis Kirkastunut yö oli kuvitettu nykytanssilla. Tanssissa esiintyi mies ja nainen, joilla oli  selvästi keskenään jotain säpinää. Lopussa he kuoriutuivat osasta vaatteitaan ja syleilivät kiihkeästi vaakatasossa. Kolmannen tanssijan, Jorma Uotisen psesaans (ei taatusti kirjoiteta noin) oli taas kerran mahtava. Mies kulki tummassa palttoossa edestakaisin lavalla. Käsissään hän heilutteli suurehkoa karahkaa (olin niin kaukana, etten ole puun laadusta ihan varma, koivua?). Koskettava esitys kerta kaikkiaan (ihan oikeasti).

Alan taantua hämäläiseksi. En tunne enää päivittäin liikkuvani Kummeli-vitsissä. Alussa huvituin jatkuvasti tamperelaisesta puheenparresta. Nyt lueskelen Hannu Salamaa ja suorastaan nautin sen kielestä. Minusta tuntuu, että kirjassa Siinä näkijä missä tekijä puhutaan koko ajan murretta, mutta kun aloin etsiä murresanontoja niin huomasin niitä käytettävän lopulta säästäväisesti.

"Pispalan enimmän kiroillut ahteetkin näytti kuin huvikummuilta sieluni silmin; ei huvituksia ei mitään, ja ihmiset jos ei tyhmänleuhkoja niin muuten viuruleukaisia."

Ahteet? viuruleukaiset? Opittavaa riittää.

Elämisen nopea hitaus

Oikeastaan inhoan näitä Elämisen sietämätön keveys- väännöksiä.

Luulin meneväni musiikkitaloon kuuntelemaan Soile Isokoskea. En ollut itse järjestänyt lippuja, vaan kyseisen tilaisuuden järjesti A, joka oli valinnut ohjelman lähinnä sopivan ajankohdan perusteella. Talossa esiintyi Tapiola Sinfonetta johtajanaan Santtu Rouvali. Kaksi ensimmäistä modernia teosta olivat mielenkiintoisia, mutta saattaa olla, että hetkeksi torkahdin. Viimeisenä numerona kuulimme Schönbergin Kirkastunut yö, joka oli kaunis nykybalettiesityksineen. Istuimme katonrajassa, ikäänkuin tyhjän päällä, vähän hirvitti. Talo oli sisätiloiltaan komea, mutta sali näytti hieman arkiselta. Soittimet kuuluivat hämmmästyttävän tarkkapiirteisinä (sanoo tämä suuri akustiikan asiantuntija).

Pääsin omaan petiini yhdeltätoista. Heräsin viideltä, nousin ylös kuudelta, kello soi kaksikymmentä yli kuuden ja lähdin tallustamaan töihin kymmentä yli seitsemän. Nyt olen siis kotona ja nukkunut ansaitut päiväunet. Vetreyttelen päätäni kirjoittamalla.

Kerroin tässä hiljan eroseminaarista. Konseptiin kuului vertaistuki. Meitä kehoitettiin soittamaan toisillemme. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen saimme kotitehtävän: soita. Seuraava tapaaminen lähestyi uhkaavasti, enkä ollut vielä pirauttanut yhdellekään erovammaiselle. Plarasin listaa ja mietin, kuka joukosta olisi vähiten pelottava.Päädyin sellaiseen järkevän oloiseen naisihmiseen. Siirsin puhelua vielä parilla tunnilla. Lopulta minun oli mielestäni pakko soittaa.

"Hei, täällä Heidi sieltä eroseminaarista."
 "No hei."
"Miten menee?"
 "Ihan hyvin. "
"Oletko soittanut kenellekään?"
"En ole."
 "En minäkään, siis muille kuin sulle."
 "Ok"
"Nähdään sitten vissiin huomenna."
"Joo nähdään."

Saimme valtavasti vertaistukea tästä spontaanista jutustelusta.

Viikonlopun runo on riivitty pikaisesti Kai Niemisen valituista runoista: Istun tässä, ihmettelen. Kai Niemiseltä sain oivalluksen, että elämäni kulkee kuin kirja tai elokuva. Kymmenen vuotta on tungettu sataan sivuun tai elokuvan ensimmäiseen puoleen tuntiin. Kaikki mennyt on ohikelattu vauhdilla.

Älä sano mitään:
jos sanot sanankin
en enää tiedä mitä ajattelet.
----------------------

Levoton-
     sen taidon osaan kyllä,
kääntää kylkeä elämän vuoteessa,
etsiä turhaan asentoa jossa maailma ei paina.

-----------------------------------------

turha ahdistua:
ei aika olekaan muuttunut nopeammaksi
minä vain olen muuttunut hitaammaksi
--------------------------------------

Aamun höpötyksiä

Jo opiskeluajoista mukana kulkeutunut ystävä on kylässä. Heräsin aikaisin, jotta joudan rauhassa lepäilemään. Muutenhan sitä ei ehdi tehdä, sillä on mentävä yhdentoista junalla Helsinkiin. Tavoitteena on syödä vanhojen ystävien kanssa Elitessä ja sen jälkeen kuunnella Soile Isokoskea musiikkitalossa ja palata illalla omaan kotiin, jotta ehtii huomenna töihin. Viimeksi mainittu asia ei minua miellytä. Minkä sille mahtaa, ammatinvalintakysymys. Valitsinko joskus aikoinaan tietoisesti ylimääräisen sunnuntaityön?

Kävimme eilen Tillikassa syömässä. Perinteinen ravintola täytti hiljattain 100 vuotta. Ruoassa ei ollut kehumista, mutta ympäristö on viihtyisä ja palvelu ystävällistä.

En tiedä kannattaako tätä kertoa, mutta Tampereen paras ruokaravintola on kauppahallin ranskalainen ruokala Neljä vuodenaikaa. Tätä ei passaisi mainostaa, sillä se on jo nykyisin aina täynnä ruokailijoita. Ravintola sijaitsee keskellä perinteisen kauppahallin vilinää. Asiakkaat istuvat jakkaroilla kylki kyljessä kahdessa pitkässä pöydässä ja jonkinlaisella tiskillä. Ruoka on lähes aina herkullista ja sievästi aseteltua, ei kuitenkaan liian fiiniä. Ikävä puoli on se, että paikka menee kiinni jo neljältä, joten iltaravintolasta ei ole kyse. Älkää menkö sinne, että minä mahdun.

Illalla pistäydyimme Tulenkantajien kirjakaupassa kuuntelemassa kun introvertit runoilijat lukivat runojaan. P arveli, että tilaisuus vilisisi keski-ikäisiä naisia. Ei vilissyt, yleisö koostui kirjallisen näköisestä nuorehkosta joukosta (myös nuoria miehiä). Tilaisuudessa tarjottiin tölkkiviiniä, punaista ja valkoista. Jälkeenpäin kävimme parissa pubissa ja puhuimme samat asiat, joista olemme puhuneet ainakin kaksikymmentä vuotta. Mitenkä ne hyvät puheenaiheet ajan myötä happanisivat.

Tiedoitus

V:lle tiedoksi: vaikka en ehdi päivittää blogia, niin en kuitenkaan makaa lattialla toispuolihalvattuna vaan minulla on vieras ja huomenna lähden Hesaan ja sunnuntaina päivystän. Kirjoittelen taas heti kun ehdin. (V:n kanssa olemme sopineet, että jos minusta ei vähään aikaan kuulu, niin hän tarkistaa henkisen ja fyysisen tilani ennenkuin Kerttu alkaa minua nälissään järsiä).

Pientä keski-ikäistä kyynisyyttä ilmassa

Joku on suositellut blogiani eroperhefoorumissa (Kiianmaa.com). Luokittelu kuuluu: Pientä keski-ikäistä kyynisyyttä ilmassa. 

Kari Kiianmaa toi Suomeen eroseminaarit. Minäkin kävin läpi seminaarin, joka perustui amerikkalaisen Bruce Fisherin kirjaan. Oppaassa oli 19 osaa, joiden kautta piti tapahtua viheliäisen kusiaisen metamorfoosi värikkääksi trooppiseksi perhoseksi. Minulla komeiden siipien kehittyminen taisi jäädä vajaaksi. Ihastuin kurssilla ihan pikkuisen sellaiseen pitkätukkaiseen mieheen, joka oli mielisairaanhoitaja ja osoittautui myöhemmin alkoholistiksi. Ei meidän välillämme mitään romanssia ollut, mutta kerjäsin miehen huomiota. Kun mies tuli myöhemmin vastaan kaupungilla rähjääntyneessä tilassa, en ollut häntä tuntevinani. Uskonnollinen kuvasto tulee mieleeni: pitkätukkainen partamies, jonka kielsin jo puoli vuotta sen jälkeen kun olin häntä ihaillut. Eräs osanottaja alkoi lievästi vainota minua. Hän soitteli minulle ja väitti, että ympärilläni värisi hieno aura. Myöhemmin hänellä alkoi mennä niin lujaa, että hänet passitettiin sairaalahoitoon. Se siitä aurasta. Muutamien seminaarilaisten tarinat olivat niin huikeita, että Täydelliset naiset tuntuisi tylsän arkiselta (en tosin sarjaa seuraa, mutta oletan sen olevan kaukana arjesta). Meissä oli enemmän jätettyjä kuin jättäjiä. Jättäjä tuskin kokee tarvitsevansa moista märehdintää. Hän on asian käynyt jo läpi mielessään ennen eron toteutumista. Seminaarin lopettajaisissa lauloimme karaokessa "Hei me mennään naimisiin".

Minulla on hankala potilas (sellaisiakin on uskokaa tai älkää). Tässä eräänä päivänä onnistuin saavuttamaan hänen kanssaan jonkinlaisen yhteisymmärryksen. Hän ei noudata koskaan ohjeitani, mutta nyt oli noudattanut, tai ainakin sanoi niin tehneensä.Nykyisin ainakin kansainvälisten hoitosuositusten laadinnassa on mukana myös potilaiden edustajia. Tämä käytäntö on tuonut suosituksiin fraasin  "hoidosta sovitaan yhdessä potilaan kanssa". On potilaita, joilta on turha kysyä mielipidettä "sinähän se lääkäri olet". On myös sellaisia, jotka ovat aina myötämielisiä, eivät sano vastaan, mutta tekevät juuri päinvastoin kuin on määrätty tai ainakin vähentävät lääkeannokset homeopaattiselle tasolle. Yksi ryhmä ovat avoimesti vihamieliset ja katkerat. Heitä on kohdeltu kaltoin läpi kivisen polun arvauskeskuksesta viheliäiseen yliopistosairaalaan.

Kertun elämän ohjenuorat

1   Kerttu haluaa välttämättä julkaista oman elämänsä ohjenuorat ja mikäpä minä olen häntä siinä estämään. Itse noudattaisin näistä korkeintaan kohtaa 9, mutta meitä on moneksi. Ehkä joku lukija löytää näillä ohjeilla sen uuden paremman elämän. Minua on kuitenkin turha tulla syyttelemään.

1. Yöt ovat valvomista ja päivät nukkumista varten.Yö kuuluu meille kauniille ja rohkeille.

2. Pidä huoli henkilökohtaisesta hygieniastasi ja nuole peräpääsi pari kertaa päivässä.

3. Oksenna säännöllisesti, se puhdistaa elimistön ja pitää timminä.

4. Karvalankamatto on paras oksennusalusta.

5. Herätä emäntä varhain. Säännöllinen ylösnousu on emännän etu.

6. Syö vain parhaita ruokia. Muita älä maista. 

7. Kynsi tukevia huonekaluja, emännän mieliksi revi harvakseltaan myös raapimapuuta.

8. Syö huonekasveja, siitä saat kivaa puuhastelua ja vitamiineja.

9. Valitse asunnon paras paikka ja heittäydy siihen.

10. Varo punaista mölisevää hirviötä. Kammottavan otuksen kyljessä lukee Miele. Se on sen nimi.

Loppu- slut

Makasin sohvalla ja odotin jotain tapahtuvan. Mitään ei tapahtunut. Hain jääkaapista mandariinin ja söin palan kerrallaan. Maistelin jokaista palaa kuin olisin odottanut erilaista makunautintoa. Siirryin takaisin sohvalle. Vedin torkkupeiton turvakseni. Katselin kattoa, siirsin katseeni seinään, johon oli liiskautunut kuollut hyönteinen.   Vilkaisin lattiaa, josta palasin takaisin kattoon. Käteni lepäsivät suorina vartaloni molemmin puolin. Laitoin kokeeksi kädet ristiin rinnalleni. En ollut tyytyväinen, irroittelin sormet toistensa lomista ja palautin yläraajani alkuasentoon. Jalat pidin vierekkäin. Heiluttelin varovasti varpaitani.

Pyyhin kirjahyllyä katseellani. Kirjani seisoivat siististi rivissä. Nousin ylös ja siirsin yhden kirjan rennosti horisontaaliseen positioon vertikaalisten teosten päälle. Palasin sohvalle ihailemaan aikaansaannostani. Hylly näytti heti boheemimmalta.  Sitten taas makasin sohvalla ja odotin jotain tapahtuvaksi. Ihmiselle, jonka kirjat eivät tökötä siististi rivissä tapahtuu ihan varmasti jotain.

-----------------------------------------------------------

Viimeinen kirjoituskoulutus ja sen viimeinen harjoitus, joka sai alkunsa eräästä Sirkka Seljan runosta. Nyt minulla on todistus, jonka ylälaidassa seisoo Lauri Viidan naama. Nyt minulla on haikea olo ja melkein  haihtunut yhden lasin kokoinen kuohuviinihiprakka.

Kerttu kirjoittaa taas

Armahin emäntäni,

Porraskäytävästä kuuluu kimeä viheltävä ääni, jonka arvelen lähtevän palovaroittimesta, jonka patteri vetelee viimeisiään. Vihellys kuuluu viiden minuutin välein, tarkistin kellosta. Voisitko ystävällisesti tehdä asialle jotain, sen sijaan, että rönötät nojatuolissa ja luet dekkaria. Asian hoitaminen kuuluu sinulle, olethan osakkeenomistaja (no pankkihan tämän oikeasti omistaa, mutta Osuuspankista tänne tuskin kukaan tulee asiaa järjestämään näin pyhäpäivänä). Onneksi olet ottanut patterin pois omasta palovaroittimestamme, joten se ei meitä häiriköi.

Me kissat opimme elämämme aikana monia asioita. Vaikka olen elänyt vasta pari vuotta, niin tiedän, mitkä kangasmateriaalit ovat miellyttävimpiä kynsittäviä. Sinä taas toistat samoja virheitä kerrasta toiseen. Lähdet aina yhtä innokkaasti junaan, etkä jostain syystä viihdy koko ajan täällä seuranani (suonetko anteeksi, jos sanon onneksi). Kun sitten seuraavana päivänä palaat, niin höpiset kodin ihanuutta. Miksi sitten ollenkaan lähdet?

Nyt on kissarunon aika. Tässä on muutama mielirunoilijaltani Sirkka Seljalta. Ainoa, jonka kirjoittamat runot edes lähentelevät omien tadeteosteni tasoa. Kokoelmani tulee joulumarkkinoille, se muuten käännetään heti kahdeksalle kielelle.

Kuilun yltä
pimeältä töyräältä katsovat
kuun ja pienen kissan silmät.

--------------------------

Jasmiini kukkii,
salaatti rehottaa.
Kissa kuuntelee portailla.
Elämme hitaasti.

--------------------------

Seisoin ikkunan vieressä ja katselin kissaa
joka katseli puusta putoilevia lehtiä.
Radiosta pauhasi mahtava musiikki ja minä ajattelin:
näin kaikki muuttuu historiaksi.

------------------------------

Nyt sitä piipitystä ei enää kuulu. Taidan ottaa pienet unet. Kävi taas tuo ajatustyö niin väsyttämään.

Kunniottavasti,

Kerttu

P.S. Se piipitti taas. Nukun silti. Unen läpi se ei erotu.

Self help

Katja Martelius tarjoilee Hesarissa Elämänohjeita pääsiäisen ratoksi. Ohjeet ovat yksinkertaiset ja toimivat. Ohje 4. kehoittaa olemaan tekemättä päätelmiä maailman luonteesta jos ei ole ensin syönyt ja nukkunut kunnolla. Nukuin sukulaisvierailulla kehnosti. Kammarini katossa pörräsi kärpäsiä ja pelkäsin, että on yöllä käytävä pissalla (olin mökillä) . Lisäksi sukulaisten tapaaminen sai minut tunnekuohun valtaan. En aio asiaa täällä perusteellisesti tilittää. Olen jo onnellisesti kotona ja kuuntelen Bachia, joka tuo aina helpotuksen. Sivumennen sanoen iäkäs sukulainen oli leikkauttanut riippuvat yläluomensa (en ollut huomannut niissä mitään vikaa) ja esiintyi mustissa aurinkolaiseissa. Hänen mielestään kattolampun valkoiset kuvut olivat tummuneet, toki näin on jos niitä katsoo iltapimeässä aurinkolasien läpi. Hän katsoi myös illan dekkarisarjan aurinkolasit silmillään.

Hengissä on kuitenkin kotiin selvitty. Kävin lenkillä isäni 82 v kanssa. Kyseessä oli jonkinlainen taistelu, kahdeksan kilometriä taitoimme melko vikkelään. Se tuntuu tänään reisissä. Loppusuoran juoksimme kilpaa, emme asiaa kylläkään myönnä.

Mitkä olisivatkaan omat self help ohjenuorani (en kylläkään osaa auttaa edes itseäni saati muita).

1. Kaikelle voi nauraa, kaikesta löytyy huvittavia piirteitä, varsinkin omista töppäyksistä. Hautajaisten jälkeen voi nauraa vaikka papille.
2. Bachin musiikki auttaa kaikkeen.
3. Kaikesta selviää häpeällä. Häpeä ei tapa.
4. Maailma on valtava, omilla hölmöilyillä ei juuri ole merkitystä noin globaalisti ajatellen, ellei satu olemaan USA:n presidentti.
5. Ei kannata vertailla itseä toisiin, aina löytyy niitä, jotka ovat älykkäämpiä, viehättävämpiä, lahjakkaampia kuin sinä.
6. Huonon kirjan saa jättää kesken.
7. Välttele tosikkoja.
8. Ketään ei kannata pelätä, ei se ole kuitenkaan sen kummempi kuin sinä.
9. Ikäviä ihmisiä kannattaa välttää (poikkeuksena sukulaiset, joita on siedettävä ja joiden on taas kestettävä sinua, vaikka minullahan ei keljuja sukulaisia ole)
10. Koko päivää ei kannata maata sohvalla.

11.Bonusohje: alkoholia kannattaa nauttia korkeintaan kolme annosta illassa.

Mökki

Kävin eilen katsomassa elokuvan Rouva presidentti. Entisestä prseidentistämme sai varsin jämäkän ja huumorintajuisen kuvan. Elokuva tarjosi koomisia hetkiä, vaikkapa se kun adjutantti teki maakuntamatkalla askartelutyötä kukkaesiliinassa. Rouva presidentti kiskoo jatkuvasti avonaista jakkuaan kiinnemmäksi, kannattaisi napittaa nuttu, niin pääsisi helpommalla. Presidentin toimi ei vaikuttanut kovinkaan kadehdittavalta, ei hetken rauhaa. Nykyinen presidentti vaikuttaa tosikkomaiselta kurttuotsalta edelliseen verrattuna.

Elokuvassa presidentti toteaa, että kun  rauhan Nobel ojennetaan miehelle, niin se annetaan yhdelle henkilölle. Kun on "naisten vuoro" se jaetaan kolmen kesken.

Heittelin laukkuun kaikenlaista, jota mökillä saattaisin tarvita: kirjoja, neuletyö, lenkkivaatteita, meikkejä, kamera, läppäri, hopeoitu porokynttilänjalka (ettei jää rosvojen syötiksi), aurinkolasit, muistikirja  ja muuta ääritarpeellista. Roinaa kertyi pieni matkalaukullinen. Pian olisi mentävä, että ehtii junaan. Ovet ovat moninkertaisissa säpeissä ja arvoesineet muassa. Ei siis kannata residenssiini murtautua. Palaan pian.

Pitkä perjantai

Ilma on sellainen kuin pitkäperjantaina kuuluukin. Harkitsen aamulenkistä luopumista. Nykyisin kävelen töihin (olen kyllästynyt Tampereen kaupunkiin, joka ei hoida kevyen liikenteen väylien aurausta ja tekee pyöräilystä hankalaa). Eilen taapersin vielä illalla Tamperetalolle kuuntelemaan Johannes passiota. Laskin, että kävelymatkaa kertyi yhteensä 12 kilometriä.

Bachin musiikki on meditatiivista, hoitaa sielua. En silti ole varma onko se uskonnollista musiikkia. Ilman sanoja ja evankelistaa, voisi kuvitella musiikin kertovan eroottisesta eikä agape rakkaudesta.

Konserttiyleisö on suuri taukojen aikana köhivä otus, joka kääntää samaan aikaan sivua vihkosta, josta passion sanoitus löytyy suomeksi ja saksaksi. Kollektiivisesta sivunkäännöstä syntyy kovaääninen rapina.

Kuuntelen edelleen Katja Ketun Kätilöä. Luin hiljattain Rosa Liksomin teoksen Hytti numero 16. Kätilössä kuvataan sukupuolielimiä yhtä rikkaasti kuin jälkimmäisessä kirjassa neuvostomaisemia. Mitään eroottista tai pornografista noissa kuvauksissa ei ole. Sukupuolielämän kirjallistaminen ei ole helppoa. Siitä tulee helposti noloa. Kirjoituskoulutuksessa L kirjoitti rakkaudesta nuoren miehen näkökulmasta. Tämä nuori mies rakasteli nuoren naisen kanssa. Pohdimme, käyttäisikö nuori mies kyseistä sanaa, mutta oli vaikea keksiä hänen suuhunsa sopivaa ilmaisua. Kirjoituksemme eivät ole juuri rakkautta käsitelleet. Taidamme olla joukko kyynikkoja, osa onneksi runollisia.

Viikonlopun runo: Kristiina Wallin Kaikki metrit ja puut (Tammi 2012)

Avaan napit. Riisun puseron. Oliivinvihreää villaa. Riisun hameen, sukat. Myttään lattialle. Näetkö minut nyt? Katso: tässä on teekuppi, lusikka. Pöytäliina on kolmekymmentä vuotta vanha, ruskeat suuret kukat. Jos katsot kuvioiden läpi, näet minut. Minulla on keltaiset sukkahousut, myyn hiekkakakkuja, leikkipuistossa asuu suuri possu. Kuuntele mitä sanon. Ravista kirjaimista irti vinyylilevyjä, villasukkia, unohtuneita ilmeitä.

Avaan napit. Olen oma heijastukseni. Kerron tarinan minusta. Kerron sinusta. Kerron isoäidistä, vieraista karttalehdistä. Olen rakeinen kuva. Riisun puseron. Heijastan surua. Oliivinvihreää villaa, jossakin liikahtaa ilo. Katoan. Sinä katoat. Me katoamme loputtomiin välähdyksiin, sirpaleiseen valoon. Täällä välkähtää puita ja kasvoja, nakkikioskeja ja monotonista naurua. Tartun sinuun, sinä räjähdät sanoiksi ja nykiviksi liikkeiksi. Olen tässä ja katoan. Tämä hauras päivä, niin käsin kosketeltava, todempi kuin.

Raks Kerttu

Raks Kerttu,

Huomasin kyllä kirjoitusvirheen, mutta miksi ei raks. Lumi, jota vielä pari päivää sitten satoi yllin kyllin, sulaa nyt syviksi lätäköiksi suojateiden eteen. Loikin ja yritin välttää kenkien kastumisen, turhaan. Mustien farkkujen lahkeita nousee kuravana, joka ulottuu yli polvitaipeiden. Minulla on kummallinen tapa kävellä, talvisaappaisiini kulkeutuu kadulta hiekotussoraa.

Istuin hetken Valossa, join raikasta valkoviiniä ja söin vuohenjuustokasvispiirakkaa. En syönyt pullaa, en. Tulin sinua tapaamaan ja kohta lähden kuuntelemaan Johannes passiota. 

Ystävällinen naisääni soitti pankista ja halusi keskustella raha-asioistani. Vielä 20 vuotta sitten se olisi tarkoittanut tilin ylitystä, nyt minua houkuteltiin rahastosäästämään. Vakuutin naisäänelle, että haluan tuhlata, en säästää. Nainen ehdotti, että sijoittaisin rahastoon ja matkustaisin jonnekin parin vuoden päästä. Mistä tiedän, olenko edes elossa silloin.

Joudun jättämään sinut yksin. Kirjoita runo tai revi huonekalu.  Kyllä sinä saat aikasi kulumaan. Ja pian minä palaan. Lahkeet kurassa ja saappaat sepeliä täynnä.

Ystävällisesti,
emäntäsi Heidi 

Aamukahvin harras odotus

Aloitin aamun esitelmän kahvikupin kuvalla ja lupasin, että kaikki pääsevät pian nauttimaan sairaalan meille hankkimasta Costa Ricasta. Työantaja ei varmaan osannut ennakoida kahvin hinnan nousua: kahvi on tarjottu meille vuoden alusta. Ennustan, että etu poistuu ensi vuonna säästösyistä kuten elävät joulukuuset aiemmin.  Sijoittelin esityksen puoliväliin kahvikuvan ja lupasin, että puolet on suoritettu ja kahvi pian uutteria kuulijoita odottaa. Lopetin esitelmän kahvikupposeen. Juoni se on oltava esitelmälläkin, vaikkakin tässä tapauksessa hatara. Esimieheni kysyi, olinko posmottanut esitykseni noin koemielessä kissalle. Tällä kertaa en ollut ehtinyt. Eläinkoe jäi siis uupumaan, esitelmä syötettiin harvalukuiselle yleisölle rohkeasti ilman testausta. Kerttu piiloutuu nykyisin sängyn alle kun alan pitää esitelmää, sen runollisia korvia särkee asiateksti ja termistön epäloogisuus (englannin, suomen ja latinan sekakäyttö).

Sain potilaalta pullon punaviiniä: KWV Pinotage 2010.

Kuuntelen Katja Ketun Kätilöä. Liekö kuuntelukokemus erilainen kuin lukukokemus. Välillä teksti virtaa korvistani liiankin vahvana ja lihallisena. Pidän Eija Ahvon tavasta lukea, se ei ole vielä alkanut ärsyttää kuten joidenkin näyttelijöiden imelä ääni.

Palautin pikalainassa olleen Virtahevon Metsoon. Valitin virkailijalle, etten ollut ehtinyt lukea opusta loppuun saakka ja että minua pikkuisen vaivaamaan, miten kirjassa lopulta kävisi. Nainen sanoi, ettei voi suoraan ojentaa kirjaa minulle takaisin, mutta se ilmaantuisi ihan kohta takaisin VIP-hyllyyn. Niin se tekikin ja sain viikon lisäaikaa. Hannu Salaman Siinä tekijä, missä näkijä vaikuttaa olevan hämmästyttävän suosittu, en onnistunut sitä lainaamaan, mutta se varattiin minulle Sampolan kirjastosta.

Katse

Mummo kertoi aluksesta, jonka ei pitänyt koskaan upota. Laiva vajosi neitsytmatkallaan meren pohjaan. Mummo sanoi, että samalla kun matkustajat etenivät kohti loppuaan, soitti laivan kannella orkesteri virttä. Ajatus kylmäsi minua. En katsonut elokuvaa Titanic, enkä tule katsomaan tämän iltaista minisarjaa Titanicista. En halua nähdä elokuvaa, jonka tiedän loppuvan kehnosti. En katsonut Mikko Niskasen  Kahdeksan surmanluotia, enkä tule katsomaan 11.9.2001 tapahtumista kertovia filmejä. Seuraan mieluummin valkokankaalta, kun ihmiset puhuvat, juovat kahvia ja tupakoivat. Pidän siitä, että yksi katse on elokuvan kohokohta.

Sen sijaan olisin halunnut nähdä elokuvan Pekka ja Pätkä neekereinä (taideteos esitettiin päivällä televisiossa). Elokuva oli mahdollisesti tahattoman rasistinen, me emme asiaa tuolloin ymmärtäneet. Kyseinen elokuva oli ensimmäinen kokopitkä näytelmäelokuva (siis muu kuin animaatio), jonka olen nähnyt. Näin sen Kino Haagassa. Silloin elokuvateatterit eivät vielä olleet suuria huviryppäitä, joissa syödään popcorneja suuresta saavista ja kommentoidaan filmiä ääneen.

Viime teatterireissulla (tai kyseessä oli teatteriravintola) yhdessä pöydässä porukka puhui häiritsevästi. Näyttelijä Riku Suokas totesi "Tämä ei ole televisio, minä kuulen puheenne". Pöytä hiljeni.

Kurssikaveri arveli laihdutuskuurinsa menneen överiksi, koska luuli kolmeen kertaan keittiön pöydällä olevaa raihuovoviljelmää pitsaksi. Minä näin pitkään Harrin (löytökissa, jota kaikki pelkäsivät) sujahtelevan pitkin huoneistoamme, vaikka se oli jo vainaa. Raskaana ollessa kaikkialla näkyi vauvoja, rakastuessa rakas ihminen liikkuu  kaikkialla.

Nyt katse esitelmään, muuten ei kunnian kukko laula.

Siinä tekijä, missä näkijä

Saavuin kotiin päivystyksen ikeestä. Katsoin ulos ja sanon Kertulle
"Hienoa asua kerrostalossa"
Kerttu naukaisi haikeasti ja tuijotti märkää lunta, joka satoi luonnonvastaisesti vaakaan.
Kurkistin naamakirjaan: paatuneinkaan positiivari ei enää hihku lumitöiden ihanuutta.

En ehtinyt lukea lukupiirikirjaamme Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa loppuun saakka, mutta ilokseni kuulin, ettei kirjailijakaan saanut vietyä urakkaansa koskaan päätökseen. Kirjaan jäi neljä osaa suunnitellun kuuden sijasta. Pääsin teoksen puoliväliin, mutta luin Wikipediasta kaikenlaista tietoa, jota toisilla ei ollut. Kirjassa naureskellaan papeille, hihitellään poliiseille, pilkataan upseereita ja naisetkin saavat osansa. Joudutaan putkaan, mielisairaalaan, vankilaan ja juodaan viinaa. Kirjaa lukisi ehkä mieluiten pieninä annoksina, vaikka viikottaisena pakinana, kertarykäisy on liikaa.

Jokainen saa vuorollaan valita luettavan kirjan. Seuraavana työnämme on Hannu Salaman Siinä näkijä, missä tekijä. Olin taas kerran innoissani siitä, miten valtavasti tulen sivistymään. Kun sitten harpon kirjaa pari tuntia ennen kokoontumusta, niin en enää ole yhtä optimistinen kehittymiseni suhteen. 

Runollinen sanomalehti

Kisu hyppää viereeni, kehrää, nuolee hiuksiani ja hönkii päälleni kissanruoan hajua. Ojennan oikean käteni ja hamuilen puhelimeni jakkaralta, joka toimii yöpöytänä. Tarkista ajan, kello on seitsemän. Ikkunasta tunkee jo valoa. Vilkaisen sähköpostini (ei uutta postia), hiplaan esille FB:n, joku nelikymppinen intoilee kehittyneensä kypsäksi aikuiseksi. Vedän villasukat jalkoihini. Napsautan Selena-matkaradioni auki:  mies kertoo unettavalla äänellä äänilevyistään. Lataan keittimeen kahvia: kaksi lusikallista tummaa Presidenttiä, yhden Lidlin kahvia, jota olen vahingossa ostanut ja josta en pidä. Ruokaa ei saa heittää roskiin. Kasaan kuppiin banaania, mustikoita, mangoa, soijajugurttia ja KRUNGGGGSSS. Vedän kaiken sauvasekoittimella pehmeäksi mössöksi. Paistan kananmunan. Haen lehdet, kisu seuraa minua. Valutan pieneen kippoon kisunruokaa, jota se haistaa ja alkaa säntäillä pitkin asuntoa. Kisu naukuu kuuluvasti. Istun pöytään sanomalehtieni, kahvieni ja syötävieni kera.Viimeinen lomapäivä. Keskiviikon esitelmä (kongressiraportti) on ikävästi vaiheessa. Illalla on lukupiiri ja Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa puolivälissä. Päätän stressaantua.

Eilisessä Hesarin kuukausiliitteessä toimittaja Anu Leppä kertoo anoreksiastaan. En todellakaan ole anorektikko, mutta tunnistin jutusta silti itseni.Välillä olen kokenut pakkoa  liikkua, pelkoa lihomisesta. Joka sunnuntai-aamu on lähdettävä lenkille, vaikka mieluiten haahuilisi läpi päivän villasukissa ja aamutakissa. On ulkoilukin mukavaa, en kiellä, mutta romahtaisiko maailma, jos en lähtisi minnekkään. Toinen juttu on oman keskinkertaisuutensa hyväksyminen.  Aavistan, että keskinkertaisuuteen tyytyminen voisi olla tie tasapainoiseen elämään. Myönnän kyllä olevani huono, mutta että keskinkertainen: se tuottaa tuskaa.

Eilisessä Hesarissa julistettiin sanomalehtirunokilpailu: otetaan lehtijuttu, käytetään mustaa tussia ja piilotetaan sanat, joita runoon ei tarvita. Aikaansaannos kuvataan ja lähetetään lehteen. Nyt luen lehtiä runoa etsien.

Tähän perään viskaan pätkän Harry Salmenniemen kokoelmasta Runojä. Tästä tulee mieleen se mitä sanomalehtitekstistä voisi esiin kaivaa:

kuuluu itkua; itku on musertavaa; ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua kun hieman pulska lähimmäinen syö liikaa makeisia ja  oksentaa; emaliastiat, muoviastiat ja avioerolomakkeet; kahden,aikaisemmin toistensa kanssa viihtyneen lemmikin välille syntynyt kolkkous pitää pintansa loppuun saakka; neonvalojen kirkkaus kohtauksen laukaisijana, elämä ja kuoleman pakkoliikkeet; syksyn röntgen paljastaa metsän rakenteen, kaiku vuorten välissä suurentaa itkun; syyt paljastuvat hitaasti, kuin kaivertamalla; lapsi itkee; paikallisbussin valoikkunat läpi maiseman; kauhubetoni, graffitit, arvoesineet, messinki; napalmimetsässä luoti tunkeutuu naudan läpi; lentokoneet, ruoka-avustukset ja luotisarjat; säkkipimeässä metsässä ihminen etsii lähimmäistä, mutta ei löydä; jokin nytkähtää, jokin havahtaa;