Istun junassa siistiksi silitetty sininen mekko ylläni. Juna kulkee kohti Jyväskylää, jossa vaihdan kurssikaverin kyytiin kohti Kuopiota. En odota päivältä ihmeitä, olen vaan utelias. Ex-mieheni ei saavu kurssikokoukseen, joka tuntuu ehkä kuitenkin huojentavalta.
Aloitimme opiskelut 70-luvun loppupuolella. Alkuun luennot järjestettiin Työnkulmalla, joka oli oikeastaan tanssipaikka. Rakennuksen alakerrassa saattoi juoda kahvit tupakansavun tummentamassa kahvilassa. En muista missä ruokailimme, ehkä kaupungin nuhruisissa lounaspaikoissa, ainakin hotelli Hospitsissa, joka oli Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen ylläpitämä.
Seuraava luentopaikka sijaitsi kasarmeilla ja oli aiemmin toiminut sotilaskotina. Siellä saimme ensimmäisen kosketuksemme lääkefirmojen vieraanvaraisuuteen: meille tarjottiin makkarasoppaa ja mainostettiin yskänlääkettä. Sittemmin pääsimme oikeisiin punatiilisiin yliopistorakennuksiin ja opiskelijaruokalaan. Aloimme myös tutkia oikeita potilaita. Vieraaseen kehoon koskeminen ja intiimien asioiden uteleminen ei ollut alkuun helppoa.
Enää lääkefirmat eivät voi tarjota makkarakeittoa,elleivät samalla järjestä luentoja. Suhde firmoihin ei ole ihan ongelmaton. Lääkefirmat tekevät bisnestä. Ne ovat suuria kansainvälisiä pörssiyhtiöitä. Lääkärit tarvitsevat työvälineitä (lääkkeitä), firmat tarvitsevat lääkäreitä jos myyvät reseptilääkkeitä. En tapaa lääke-edustajia kahden kesken, mutta meillä on kerran viikossa lounas, jonka yhteydessä eri firmat antavat informaatiota tuotteistaan. Lounas on vaatimaton, se sama, jonka söisin muutenkin. Se on minusta kalliimpi kuin se itse ostettu: en saa jutella niitä näitä, tai istua omissa ajatuksissani, vaan joudun katselemaan kun joku syöttää minulle lääketietoa perunoiden ja lihapullien ohessa.
Joihinkin esittelijöihin kiintyy ja tuntuu kurjalta, kun he joutuvat lähtemään, kun firman toimintaa "järkeistetään". Me lääkärit vain törötämme vuodesta toiseen pöydän ääressä, syömme perunoita, ruskeaa kastiketta ja lihapullia ja kyselemme edustajilta nokkelia kysymyksiä.
Nyt saavumme Jämsään. Ikkunan takana vilistävät pusikot.Takanani joku rouskuttaa omenaa. Odotan, milloin hän iskee seuraavan kerran hampaat hedelmään. "Rouskis, rouskis." Kokoan kissankarvaisen läppärini laukkuun ja lähden kohti mennyttä.
lauantai 31. elokuuta 2013
perjantai 30. elokuuta 2013
Kurssikokous
Lähden huomenna Kuopioon osallistuakseni kurssikokoukseen. Aion norjistaa naamani kasvonaamiolla ja asetella silmille avomaankurkkuviipaleet. Kukaan pääse sanomaan, että "On se vanhentunut sitten vuoden 1983".
Kutsu kokoukseen saapui sähköpostitse, joku on nähnyt suuren vaivan yhteystietoja kerätessään. Parina päivänä on postiluukkuun tupsahtanut kollektiivisia hauskan juhlan toivotuksia "En pääse osallistumaan juhliin, sillä minut on valittu sairaanhoitopiirin johtavaksi ylilääkäriksi" tai "Tulisin mielelläni, mutta samaan aikaan sattuu olemaan laadukkaat rapujuhlat. Pitäkää oikein hauskaa". Mietin joutessani käyttökelpoisia kieltäytymissyitä:
"Tulisin niin mielelläni, mutta nuori rakastajani vie kaikki voimani. Pitäkää lystiä!"
"Vietän valitettavasti illan Monacossa, vaatimattomalla huvijahdillamme. Nauttikaa illasta ja buffet-pöydästä!"
"Juuri tänä viikonloppuna vietän laatuaikaa kissani Kertun kanssa. Oikein mukavaa iltaa ja terkkuja kaikille!"
"Olen vierailevana professorina Melbournessa. Täältä on niin huonot liikenneyhteydet Kuopioon. Ilta tarjoaa varmasti hienot mahdollisuudet keskustella itse kunkin omasta tutkimusalasta."
Kutsu kokoukseen saapui sähköpostitse, joku on nähnyt suuren vaivan yhteystietoja kerätessään. Parina päivänä on postiluukkuun tupsahtanut kollektiivisia hauskan juhlan toivotuksia "En pääse osallistumaan juhliin, sillä minut on valittu sairaanhoitopiirin johtavaksi ylilääkäriksi" tai "Tulisin mielelläni, mutta samaan aikaan sattuu olemaan laadukkaat rapujuhlat. Pitäkää oikein hauskaa". Mietin joutessani käyttökelpoisia kieltäytymissyitä:
"Tulisin niin mielelläni, mutta nuori rakastajani vie kaikki voimani. Pitäkää lystiä!"
"Vietän valitettavasti illan Monacossa, vaatimattomalla huvijahdillamme. Nauttikaa illasta ja buffet-pöydästä!"
"Juuri tänä viikonloppuna vietän laatuaikaa kissani Kertun kanssa. Oikein mukavaa iltaa ja terkkuja kaikille!"
"Olen vierailevana professorina Melbournessa. Täältä on niin huonot liikenneyhteydet Kuopioon. Ilta tarjoaa varmasti hienot mahdollisuudet keskustella itse kunkin omasta tutkimusalasta."
torstai 29. elokuuta 2013
Jäin laiturille
Sain kehuja kolumneistani yllättävältä taholta facebookin kautta. Kehu virtasi suoneeni kuin heroiini. Ikävä kyllä vaikutus on lyhytaikainen ja joudun huhkimaan ankarasti saadakseni seuraavan annoksen.
Siskoni valitti kuinka huono hän onkaan golfissa (ei varmaan pidä paikkaansa). Minä stressasin jo edellisenä päivänä aikuisbalettitunteja kun vielä niillä kävin. Tunneilla piti pyöriä ja askeltaa sirosti salin poikki samaan aikaan kun muu väki tuijotti ja odotti vuoroaan. Täytyi yksinkertaisesti ottaa seinästä kiintopiste, pysyä pystyssä ja välttää oksentaminen. Tuosta taikapisteestä huolimatta ajauduin salin väärään nurkkaan koko aikuisballeriinajoukon edessä. Kun valittelin opettajalle, etten osaa tanssia, hän sanoi "Jokainen osaa tanssia". Sama kuin tuo täydellinen nainen olisi viskannut naamalleni märät paperipyyhkeet, joilla tanssijat kävivät pyyhkimässä balettitossujen pohjia. Vertailen itseäni toisiin ja usein päädyn siihen loppupäätelmään, että muut ovat parempia. Oikein lahjakkaille olen piinallisen kateellinen.
Myöhästyin eilen junasta. Miten voi viettää yhdeksän jälkeen miellyttävästi kaksi tuntia yksin Helsingin aseman liepeillä kun kahvilat, kaupat ja museot ovat kiinni? Päädyin lopulta viinilasilliselle johonkin aseman lädes tyhjään baariin. Viereiseen pöytään asettui nainen ja kaksi miestä, jotka olivat tulossa jostain runotapahtumasta. Toinen miehistä oli ylittänyt runoillaan julkaisukynnyksen. "Kyllä suhun suhtaudutaan eri tavalla, sä oot olemassa", toinen vakuutti. Tämäkin vielä.
Saavuin Tampereelle, "Saavumme Tampereelle, nästa Tammerfors, we will arrive in Tampere" vähän vailla yksi. Öinen arkinen Tampere on jotenkin apokalyptinen kokemus. Poljin kotiin, enkä oikein tahtonut saada unta, joten valvoin. Työpäivä meni yllättävän hyvin, en jaksanut edes stressata. Kuorrutuksena sain nauttia päivystyksestä, jossa ei ollut hommia, joten tein huomisia töitä. Huomenna teen ensi viikon töitä ja ensi viikolla...
Minä muuten ehdin nykiä sitä yhdeksän junaa. Turhautuminen ei olisi ollut yhtä suurta jos olisin myöhästynyt kunnolla, mutta nyt lohi ehti napata, mutta sitten heilautti pyrstöään ja jätti minut vapa kädessä laiturille.
Siskoni valitti kuinka huono hän onkaan golfissa (ei varmaan pidä paikkaansa). Minä stressasin jo edellisenä päivänä aikuisbalettitunteja kun vielä niillä kävin. Tunneilla piti pyöriä ja askeltaa sirosti salin poikki samaan aikaan kun muu väki tuijotti ja odotti vuoroaan. Täytyi yksinkertaisesti ottaa seinästä kiintopiste, pysyä pystyssä ja välttää oksentaminen. Tuosta taikapisteestä huolimatta ajauduin salin väärään nurkkaan koko aikuisballeriinajoukon edessä. Kun valittelin opettajalle, etten osaa tanssia, hän sanoi "Jokainen osaa tanssia". Sama kuin tuo täydellinen nainen olisi viskannut naamalleni märät paperipyyhkeet, joilla tanssijat kävivät pyyhkimässä balettitossujen pohjia. Vertailen itseäni toisiin ja usein päädyn siihen loppupäätelmään, että muut ovat parempia. Oikein lahjakkaille olen piinallisen kateellinen.
Myöhästyin eilen junasta. Miten voi viettää yhdeksän jälkeen miellyttävästi kaksi tuntia yksin Helsingin aseman liepeillä kun kahvilat, kaupat ja museot ovat kiinni? Päädyin lopulta viinilasilliselle johonkin aseman lädes tyhjään baariin. Viereiseen pöytään asettui nainen ja kaksi miestä, jotka olivat tulossa jostain runotapahtumasta. Toinen miehistä oli ylittänyt runoillaan julkaisukynnyksen. "Kyllä suhun suhtaudutaan eri tavalla, sä oot olemassa", toinen vakuutti. Tämäkin vielä.
Saavuin Tampereelle, "Saavumme Tampereelle, nästa Tammerfors, we will arrive in Tampere" vähän vailla yksi. Öinen arkinen Tampere on jotenkin apokalyptinen kokemus. Poljin kotiin, enkä oikein tahtonut saada unta, joten valvoin. Työpäivä meni yllättävän hyvin, en jaksanut edes stressata. Kuorrutuksena sain nauttia päivystyksestä, jossa ei ollut hommia, joten tein huomisia töitä. Huomenna teen ensi viikon töitä ja ensi viikolla...
Minä muuten ehdin nykiä sitä yhdeksän junaa. Turhautuminen ei olisi ollut yhtä suurta jos olisin myöhästynyt kunnolla, mutta nyt lohi ehti napata, mutta sitten heilautti pyrstöään ja jätti minut vapa kädessä laiturille.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Tulkki
Matkustan junalla Helsinkiin kokoukseen. Saattaisin tarvita uuden läppärin, sillä sain tämän nykyisen auki ja surffailuvalmiuteen vasta Toijalan kohdalla.
Jokaisessa junavaunussa istuu vähintään yksi nainen, joka tilittää elämäänsä puhelimeen ja mies joka järjestelee bisneksiään kännykällä.
Minulla kävi Suomesta turvapaikkaoikeuden saanut potilas. Hän ei osannut suomea, joten hänelle oli tilattu tulkki, joka ei mielestäni myöskään puhunut suomea, omasta mielestään hän ilmeisesti kuitenkin kieltä taisi, koska oli tulkin työhön ryhtynyt. Tulkin rinnassa luki harjoittelija. Keskenään miehet kommunikoivat vilkkaasti, joten heillä oli yhteinen kieli. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Vastaanoton lopussa potilas kysyi tulkin välityksellä, miksi olin vihainen hänelle. En tiennyt sanoneeni mitään vihaisuutta osoittavaa, mutta enhän toisaalta tiedä mitä tulkki miehelle kertoi. Potilas saattoi myös tulkita turhautuneisuuteni äkäisyydeksi. Suora kommunikointi omalla kielellä helpottaa tätä työtä melkoisesti.
Luen Merete Mazzarellan uusinta kirjaa, jossa hän kertoo herttaisia sanontoja lapsuudenperheestään. Minulle tulee mieleen vain kuinka isällä oli tapana sanoa "Ei tule mittään." Tämä lause pulpahti ilmoille monissa eri tilanteissa, erityisesti kun risteyksessä punainen valo keskeytti matkamme.
Nyt saavumme jo Tikkurilaan. Alan sulkea teknisiä apuvälineitä.
Jokaisessa junavaunussa istuu vähintään yksi nainen, joka tilittää elämäänsä puhelimeen ja mies joka järjestelee bisneksiään kännykällä.
Minulla kävi Suomesta turvapaikkaoikeuden saanut potilas. Hän ei osannut suomea, joten hänelle oli tilattu tulkki, joka ei mielestäni myöskään puhunut suomea, omasta mielestään hän ilmeisesti kuitenkin kieltä taisi, koska oli tulkin työhön ryhtynyt. Tulkin rinnassa luki harjoittelija. Keskenään miehet kommunikoivat vilkkaasti, joten heillä oli yhteinen kieli. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Vastaanoton lopussa potilas kysyi tulkin välityksellä, miksi olin vihainen hänelle. En tiennyt sanoneeni mitään vihaisuutta osoittavaa, mutta enhän toisaalta tiedä mitä tulkki miehelle kertoi. Potilas saattoi myös tulkita turhautuneisuuteni äkäisyydeksi. Suora kommunikointi omalla kielellä helpottaa tätä työtä melkoisesti.
Luen Merete Mazzarellan uusinta kirjaa, jossa hän kertoo herttaisia sanontoja lapsuudenperheestään. Minulle tulee mieleen vain kuinka isällä oli tapana sanoa "Ei tule mittään." Tämä lause pulpahti ilmoille monissa eri tilanteissa, erityisesti kun risteyksessä punainen valo keskeytti matkamme.
Nyt saavumme jo Tikkurilaan. Alan sulkea teknisiä apuvälineitä.
tiistai 27. elokuuta 2013
Violetti
Kirjoitin tänään pyynnöstä lausunnon aiheesta: luonnokset hallituksen esitykseksi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain muuttamisesta, asetukseksi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun asetuksen muuttamisesta sekä erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutuksesta annettavaksi asetukseksi.
En tajunnut otsikkoa, vaikka se on kirjoitettu suomeksi ja vaikka ymmärrän jokaisen sanan. Lausuttava luonnos itsessään oli peukalon paksuinen nippu papereita, joissa samat asiat toistettiin useaan kertaan hieman eri muodossa. Se oli kuin klassinen sävelteos, joka sisältää teeman ja tämän teeman lukuisia variaatioita. Papereihin oli huomaavaisesti lisätty tiivistelmä, joka yksinään oli täysin riittävä, mutta ei kieltämättä olisi tehnyt yhtä tyrmäävää vaikutusta kuin koko puuduttava pumaska. Jos olisin saanut ainoastaan tuon yhteenvedon olisin selviytynyt tehtävästä hetkessä, nyt haudoin papereita pari kuukautta ja tartuin vasta tänään toimeen. Lausunto on lähetettävä viimeistään perjantaina.
Olen tavaillut filosofista aikakauslehteä, jonka hankin olohuoneen sohvan koristeeksi ja nostamaan statustani mahdollisten vieraitten parissa. Olen tyydytyksellä poiminut artikkeleista väliotsikkoja kuten Kostituoitu subjekti, Väkivallan rationalisuus ja Pääoman loistava itsesuojeluvaisto. Käytimme aikoinaan tietynlaisista sivistyneisyyttään korostavista nuorista naisista nimitystä violetti. "Se on sitten niin violetti" me sanoimme. Heti tiesimme minkälaisesta tyypistä oli kyse.
Löysin blogin, jonka kirjoittaja päivittää blogiaan työmatkallaan junassa välillä Riihimäki Helsinki. Mainio ajatus. Minä kirjoitan ajallisesti ja fyysisesti nojatuolissani matkallani sohvalta liian pehmeään sänkyyni. Sänky on teinileveyttä (120 cm) ja sitä peittää Ikean Tempura patjajäljitelmä. Ikkunassa roikkuvat Marimekon Ananas-kankaiset tummansiniset haalistuneet ja kissankarvaiset verhot. Tapetit päätin vaihtaa heti asuntoon muutettuani, katon rajaa kiertää edelleen se inhoamani sydänkuvioinen boordi. Huoneessa seisoo sellainen portaikko, jota lyhyehkönä ihmisenä silloin tällöin tarvitsen ja jossa roikkuvat puoliksi pidetyt vaatteet, lähinnä villatakit, joita minulla on parikymmentä. Lattiaa peittää punainen karvalankamatto. Seinällä roikkuu grafiikanlehti, jonka olen hankkinut Hämeenlinnan taidelainaamosta. Siinä kissa torkkuu verannalla nuupahtaneiden ruukkukasvien keskellä. Kun ostin taulun, siitä veloitettiin tavallista suurempi kuukausimaksu, sillä taitelija oli sairas. Toivottavasti hän ehti nauttia rahoistani, sillä hänen nekrologinsa oli sanomalehdessä pari vuotta sitten.
En tajunnut otsikkoa, vaikka se on kirjoitettu suomeksi ja vaikka ymmärrän jokaisen sanan. Lausuttava luonnos itsessään oli peukalon paksuinen nippu papereita, joissa samat asiat toistettiin useaan kertaan hieman eri muodossa. Se oli kuin klassinen sävelteos, joka sisältää teeman ja tämän teeman lukuisia variaatioita. Papereihin oli huomaavaisesti lisätty tiivistelmä, joka yksinään oli täysin riittävä, mutta ei kieltämättä olisi tehnyt yhtä tyrmäävää vaikutusta kuin koko puuduttava pumaska. Jos olisin saanut ainoastaan tuon yhteenvedon olisin selviytynyt tehtävästä hetkessä, nyt haudoin papereita pari kuukautta ja tartuin vasta tänään toimeen. Lausunto on lähetettävä viimeistään perjantaina.
Olen tavaillut filosofista aikakauslehteä, jonka hankin olohuoneen sohvan koristeeksi ja nostamaan statustani mahdollisten vieraitten parissa. Olen tyydytyksellä poiminut artikkeleista väliotsikkoja kuten Kostituoitu subjekti, Väkivallan rationalisuus ja Pääoman loistava itsesuojeluvaisto. Käytimme aikoinaan tietynlaisista sivistyneisyyttään korostavista nuorista naisista nimitystä violetti. "Se on sitten niin violetti" me sanoimme. Heti tiesimme minkälaisesta tyypistä oli kyse.
Löysin blogin, jonka kirjoittaja päivittää blogiaan työmatkallaan junassa välillä Riihimäki Helsinki. Mainio ajatus. Minä kirjoitan ajallisesti ja fyysisesti nojatuolissani matkallani sohvalta liian pehmeään sänkyyni. Sänky on teinileveyttä (120 cm) ja sitä peittää Ikean Tempura patjajäljitelmä. Ikkunassa roikkuvat Marimekon Ananas-kankaiset tummansiniset haalistuneet ja kissankarvaiset verhot. Tapetit päätin vaihtaa heti asuntoon muutettuani, katon rajaa kiertää edelleen se inhoamani sydänkuvioinen boordi. Huoneessa seisoo sellainen portaikko, jota lyhyehkönä ihmisenä silloin tällöin tarvitsen ja jossa roikkuvat puoliksi pidetyt vaatteet, lähinnä villatakit, joita minulla on parikymmentä. Lattiaa peittää punainen karvalankamatto. Seinällä roikkuu grafiikanlehti, jonka olen hankkinut Hämeenlinnan taidelainaamosta. Siinä kissa torkkuu verannalla nuupahtaneiden ruukkukasvien keskellä. Kun ostin taulun, siitä veloitettiin tavallista suurempi kuukausimaksu, sillä taitelija oli sairas. Toivottavasti hän ehti nauttia rahoistani, sillä hänen nekrologinsa oli sanomalehdessä pari vuotta sitten.
maanantai 26. elokuuta 2013
Blogeja keski-ikäisille
Aamulla huomasin auringon laskeutuneen kolmen lomaviikon aikana silmien tasolle. Sähköposti oli täyttynyt. Eräs lääke-esittelijä oli lähettänyt viestin: oli hienoa tutustua sinuun. Suuren kansainvälisen firman sähköpostiosoite oli vaihtunut gmailiin. Päivään, jonka olin varannut passin hakua varten oli ilmaantunut päivystys.
Juttelin ystävän kanssa, joka on kotoisin Pohjois-Karjalasta. Hän kertoi, että lapsuudessa suureen maailmaan (Lieksaan) pääsi linja-autolla torstaisin (siis kerran viikossa) ja takaisin samana päivänä. Tämä nainen on sittemmin työskennellyt Kanadassa, Australiassa, jossain päin Afrikkaa ja Englannissa. Laita ihminen huonojen liikenneyhteyksien päähän, pieneen pohjois-karjalaiseen kylään, niin siitä kehittyy kansainvälinen.
Olin kokouksessa, jossa suurin osa ajasta mietittiin kuka työskentelee missäkin työhuoneessa ja missä käytössä on se pohjakerroksen koppi, eikä asiaan tullut mitään tolkkua. Huomasimme, että suurin este työpisteen vaihtamiselle kesken työpäivän on tietokoneohjelmien hidas sulkeutuminen ja aukeaminen. Jokaisen on avattava ohjelmat omilla tunnuksillaan. Onhan se aika turhauttavaa, kun nykyään moni saa kotona kaiken aukaistua läppärin kannen nostolla.
Blogiini hakeudutaan usein sanoilla "blogeja keski-ikäisille". Käytän kai liikaa sanaa keski-ikäinen. Tai sitten tämä blogi sopii erityisen hyvin keski-ikäisille.
Kun ei mitään sanottavaa ole niin ei sitä tarvitsisi tulla tänne paljastamaan. Sen voisi pitää myös omana tietonaan. Moni pitää.
Juttelin ystävän kanssa, joka on kotoisin Pohjois-Karjalasta. Hän kertoi, että lapsuudessa suureen maailmaan (Lieksaan) pääsi linja-autolla torstaisin (siis kerran viikossa) ja takaisin samana päivänä. Tämä nainen on sittemmin työskennellyt Kanadassa, Australiassa, jossain päin Afrikkaa ja Englannissa. Laita ihminen huonojen liikenneyhteyksien päähän, pieneen pohjois-karjalaiseen kylään, niin siitä kehittyy kansainvälinen.
Olin kokouksessa, jossa suurin osa ajasta mietittiin kuka työskentelee missäkin työhuoneessa ja missä käytössä on se pohjakerroksen koppi, eikä asiaan tullut mitään tolkkua. Huomasimme, että suurin este työpisteen vaihtamiselle kesken työpäivän on tietokoneohjelmien hidas sulkeutuminen ja aukeaminen. Jokaisen on avattava ohjelmat omilla tunnuksillaan. Onhan se aika turhauttavaa, kun nykyään moni saa kotona kaiken aukaistua läppärin kannen nostolla.
Blogiini hakeudutaan usein sanoilla "blogeja keski-ikäisille". Käytän kai liikaa sanaa keski-ikäinen. Tai sitten tämä blogi sopii erityisen hyvin keski-ikäisille.
Kun ei mitään sanottavaa ole niin ei sitä tarvitsisi tulla tänne paljastamaan. Sen voisi pitää myös omana tietonaan. Moni pitää.
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Ennen kuin juhlat alkavat
Luen Merete Mazzarellan uutta kirjaa Elämä sanoiksi. On oikeastaan ihan sama mistä Mazzarella kirjoittaa, sillä hänen tekstiään on aina ilo lukea. Nyt aihe on itselleni erityisen mielenkiintoinen: omaelämänkerrallinen kirjoittaminen. Kirjailijahan on tehnyt sitä ensimmäisestä teoksestaan lähtien (Ensin myytiin piano). Hän on lisäksi ohjannut autofiktiivistä kirjoittamista. Mazzarella siteeraa Fredrika Runebergiä "kirjoittaminen ilman lukijoita on kuin puhuminen ilman kuulijoita". Tästä syystä päiväkirjan kirjoittaminen on aina ollut minulle teennäistä tai olen kirjoittanut sitä ikäänkuin joku päiväkirjaani kuitenkin lukisi. Enää en kirjoita päiväkirjaa vaan kirjoitan blogia ja paljastan "kaiken". Blogin kirjoittaminen on nimenomaan autofiktiota.
Tänään on viimeinen lomapäivä tällä erää. Tarkistin kalenterista, en tulevia töitäni vaan vapaitani: syys-ja lokakuussa viikko, samoin Joulun aikaan. Ehkä selviän, ehkä en.
Eilen kävin pikaisesti Työväen kirjallisuuden päivillä (paljonkohan tilaisuuteen osallistui ns. perinteistä työväestöä?). Kuuntelin Heli Slungan mainiota lavarunoutta. Nainen kysyi "Kuka täällä on feministi?". Ympärilleni vilkuillen hivutin varovasti käteni puolitankoon. Seuraavaksi kysyttiin "Kuka on mennyt naimisiin?". Taas nostin arasti kättäni. Seuraava kysymys kuului "Kuka on tuntenut himoa?". Jätin varmuudeksi käteni nostamatta, sillä alkoi epäilyttää mikä seuraava kysymys olisi. Seuraavaa ei enää tullut. Tämän jälkeen haastateltiin Heikki Turusta, joka oli päivien tähtivieras. Turunen kertoi olevansa pienistä oloista, kuusilapsisesta perheestä. Naapurissa asui kuvataiteilija Eeva Ryynänen, joka tuki pojan luovuutta. Turunen suunnitteli menevänsä opiskelemaan Ateniumiin. "Päätin, että sinne menen! En kuitenkaan mennyt. Eivät ottaneet." Pojasta tuli sitten kirjailija. Hän lähetti kustantajalle monta hienoa taideromaania, jotka eivät kelvanneet. Sitten hän päätti alkaa kirjoitta miestenlehteen novellia, jossa keksi käyttää murretta ja tästä alusta tuli lopulta suosikkikirja Simpauttaja. Näiden "paljastusten" jälkeen seurasi sellaista jaaritusta, että poistuin paikalta. Ostin filosofisen aikakauslehden, koska myyjä oli niin sympaattinen mies. "Näyttäähän tämä hyvältä sohvapöydällä." minä sanoin.
Näin Tampereen Zombie-kulkueen ja hämmästelin. Aikoinaan marssittin jonkun puolesta tai vastaan, mutta nyt siis ilmeisesti myös huvikseen. Moni oli nähnyt paljon vaivaa maskeeraukseensa.
Söimme yhden kaverin kanssa terassilla. Käväisimme Paapan kapakassa. Katsoin huvittuneena kahta miestä, jotka vetivät perässään pieniä matkalaukkuja, toisella heistä oli yllään nahkatakki, jonka pinta näytti nyljetyltä käärmeeltä. He parkkerasivat luoksemme. He olivat serkuksia ja matkalla Tallinnaan johonkin ammattiyhdistystapahtumaan.
Kotona olin ennen yhtätoista, mikä noin positiivisena seikkana mainittakoon. Minä alan oppia hiljalleen lähtemään "juhlista" kun ne ovat vielä hauskimmillaan tai paremminkin ennen kuin ne ovat edes alkaneet.
Tänään on viimeinen lomapäivä tällä erää. Tarkistin kalenterista, en tulevia töitäni vaan vapaitani: syys-ja lokakuussa viikko, samoin Joulun aikaan. Ehkä selviän, ehkä en.
Eilen kävin pikaisesti Työväen kirjallisuuden päivillä (paljonkohan tilaisuuteen osallistui ns. perinteistä työväestöä?). Kuuntelin Heli Slungan mainiota lavarunoutta. Nainen kysyi "Kuka täällä on feministi?". Ympärilleni vilkuillen hivutin varovasti käteni puolitankoon. Seuraavaksi kysyttiin "Kuka on mennyt naimisiin?". Taas nostin arasti kättäni. Seuraava kysymys kuului "Kuka on tuntenut himoa?". Jätin varmuudeksi käteni nostamatta, sillä alkoi epäilyttää mikä seuraava kysymys olisi. Seuraavaa ei enää tullut. Tämän jälkeen haastateltiin Heikki Turusta, joka oli päivien tähtivieras. Turunen kertoi olevansa pienistä oloista, kuusilapsisesta perheestä. Naapurissa asui kuvataiteilija Eeva Ryynänen, joka tuki pojan luovuutta. Turunen suunnitteli menevänsä opiskelemaan Ateniumiin. "Päätin, että sinne menen! En kuitenkaan mennyt. Eivät ottaneet." Pojasta tuli sitten kirjailija. Hän lähetti kustantajalle monta hienoa taideromaania, jotka eivät kelvanneet. Sitten hän päätti alkaa kirjoitta miestenlehteen novellia, jossa keksi käyttää murretta ja tästä alusta tuli lopulta suosikkikirja Simpauttaja. Näiden "paljastusten" jälkeen seurasi sellaista jaaritusta, että poistuin paikalta. Ostin filosofisen aikakauslehden, koska myyjä oli niin sympaattinen mies. "Näyttäähän tämä hyvältä sohvapöydällä." minä sanoin.
Näin Tampereen Zombie-kulkueen ja hämmästelin. Aikoinaan marssittin jonkun puolesta tai vastaan, mutta nyt siis ilmeisesti myös huvikseen. Moni oli nähnyt paljon vaivaa maskeeraukseensa.
Söimme yhden kaverin kanssa terassilla. Käväisimme Paapan kapakassa. Katsoin huvittuneena kahta miestä, jotka vetivät perässään pieniä matkalaukkuja, toisella heistä oli yllään nahkatakki, jonka pinta näytti nyljetyltä käärmeeltä. He parkkerasivat luoksemme. He olivat serkuksia ja matkalla Tallinnaan johonkin ammattiyhdistystapahtumaan.
Kotona olin ennen yhtätoista, mikä noin positiivisena seikkana mainittakoon. Minä alan oppia hiljalleen lähtemään "juhlista" kun ne ovat vielä hauskimmillaan tai paremminkin ennen kuin ne ovat edes alkaneet.
lauantai 24. elokuuta 2013
Rupikonnia
"Jotkut rupikonnat on niin hirveän näköisiä, että ne pitäisi pakottaa leikkauksiin. Siinä ei ole kyse siitä, onko nuori tai vanha, jotkut vaan on rumia ja kannattaisi leikata, jonkun pitäisi se niille sanoa. Jos siitä saisi korvauksen, ehkä ne jopa menisi leikkaukseen." (Anu Saagim Hesarin NYT-liite)
Vetää hiljaiseksi.
Katsoin eilen elokuvan Liberance, jossa Michael Douglas esittää erinomaisesti tuota koreaa pianistia ja Matt Damon hänen poikaystäväänsä. Liberancen naamaa nuorennetaan elokuvassa ja poikaystävän kasvojakin uudistetaan tähden nuoruudenkuvaa muistuttamaan. Elokuvan plastiikkakirurgi on uskomaton sekopää.
Elokuvassa Liberance astelee lavalle pitkässä valkoisessa turkislaahuksessa. Pidin kohtausta liioiteltuna, kunnes löysin Youtubesta pätkän siitä alkuperäisestä konserttitaltioinnista, joka on vielä yliampuvampi. Elokuvan mukaan tähden elämä koostui konserttien lisäksi shoppaamisesta, pornosta ja nuoren poikaystävän kanssa kylvyssä lojumisesta. Vaahtokylpyyn ja shampanjaakin varmaan lopulta kyllästyisi. Mies oli maineensa ja rikkautensa vanki.
Minullakin on tarve näyttää kauniilta. Aamulla värjään ripseni ripsivärillä. Mistä johtuu, että tuolloin luomet usein räpsähtävät kiinni ja ripsiväri leviää silmien alle. Sama väri, joka niin helposti irtoaa ripsistä, ei tahdo millään lähteä silmien alta. Olen sivellyt kasvoilleni sellaisen määrä nuorentavia voiteita, että kasvojeni pitäisi kaiken järjen mukaan olla jo nuoret. Olen pessyt hiukseni vuosien ajan tuuhentavalla shampoolla, mutta ovatko ne tuuheat?
Viikon päästä on kurssikokous (30 vuotta valmistumisesta). Olenko enää elossa kolmenkymmenen vuoden kuluttua? Paska, miten lyhyt elämä on. Liberance makaa lopussa kuolinvuoteellaan AIDsin kuihduttamana. Tupee ei enää ole päässä, vaikka hän aiemmin vannoo, että se on hänen päähänsä loppuun asti liimattava. Joutuiko mies lopulta hautaan ilman hiuslisäkettään? Ei kai sentään. Minua hämmästytti se, että viranomaiset paljastivat miehen kuolinsyyn. Eikö USA:ssa lääkäreillä ole vaitiolovelvollisuutta? Elokuvasta jäi jotenkin tyhjä ja alakuloinen olo, ihan kuin virolaisen Saagimin provosoivasta kommentistakin.
Vetää hiljaiseksi.
Katsoin eilen elokuvan Liberance, jossa Michael Douglas esittää erinomaisesti tuota koreaa pianistia ja Matt Damon hänen poikaystäväänsä. Liberancen naamaa nuorennetaan elokuvassa ja poikaystävän kasvojakin uudistetaan tähden nuoruudenkuvaa muistuttamaan. Elokuvan plastiikkakirurgi on uskomaton sekopää.
Elokuvassa Liberance astelee lavalle pitkässä valkoisessa turkislaahuksessa. Pidin kohtausta liioiteltuna, kunnes löysin Youtubesta pätkän siitä alkuperäisestä konserttitaltioinnista, joka on vielä yliampuvampi. Elokuvan mukaan tähden elämä koostui konserttien lisäksi shoppaamisesta, pornosta ja nuoren poikaystävän kanssa kylvyssä lojumisesta. Vaahtokylpyyn ja shampanjaakin varmaan lopulta kyllästyisi. Mies oli maineensa ja rikkautensa vanki.
Minullakin on tarve näyttää kauniilta. Aamulla värjään ripseni ripsivärillä. Mistä johtuu, että tuolloin luomet usein räpsähtävät kiinni ja ripsiväri leviää silmien alle. Sama väri, joka niin helposti irtoaa ripsistä, ei tahdo millään lähteä silmien alta. Olen sivellyt kasvoilleni sellaisen määrä nuorentavia voiteita, että kasvojeni pitäisi kaiken järjen mukaan olla jo nuoret. Olen pessyt hiukseni vuosien ajan tuuhentavalla shampoolla, mutta ovatko ne tuuheat?
Viikon päästä on kurssikokous (30 vuotta valmistumisesta). Olenko enää elossa kolmenkymmenen vuoden kuluttua? Paska, miten lyhyt elämä on. Liberance makaa lopussa kuolinvuoteellaan AIDsin kuihduttamana. Tupee ei enää ole päässä, vaikka hän aiemmin vannoo, että se on hänen päähänsä loppuun asti liimattava. Joutuiko mies lopulta hautaan ilman hiuslisäkettään? Ei kai sentään. Minua hämmästytti se, että viranomaiset paljastivat miehen kuolinsyyn. Eikö USA:ssa lääkäreillä ole vaitiolovelvollisuutta? Elokuvasta jäi jotenkin tyhjä ja alakuloinen olo, ihan kuin virolaisen Saagimin provosoivasta kommentistakin.
perjantai 23. elokuuta 2013
Nainen makaa sohvalla osa 1
Söimme V:n kanssa lounaan Hämeenpuiston meksikolaista pikaruokaa tarjoavasta vaunusta. Ensin nautimme auringosta ja tacoista. Sitten ampiaiset alkoivat jakaa annoksiamme. V säntäili edestakaisin ja hotki lopulta taconsa seisaallaan turvallisen matkan päässä ampiaisesta, joka jatkoi ateriontiaan pahvilautasellani, vaikkei ollut maksanut siitä mitään. Tapoin ampiaisen paksulla käsipaperinipulla. Se oli helppoa, sillä kananpalaani hurmaantunut hyönteinen ei osannut arvata vaaraa. Ampiaisen kalmon ollessa vielä lämmin ilmaantui jostain tilalle lajitoveri. Mieleeni tuli Johanna Sinisalon mehiläisistä kertova romaani Enkelten verta. Heitin aterian lopun roskikseen.
Matkustin eilen junalla Helsinkiin. Kävin ensin Kiasmassa, jossa oli mahdollista tutustua Eija-Liisa Ahtilan videoteoksiin. Teokset koostuivat filmeistä, jotka kuvasivat samaa tapahtumaa eri näkökulmasta usealle kankaalle, joista yksi saattoi olla katsojan selän takana, mikä oli katsojan kannalta haastavaa. Videot olivat pieniä tarinoita, kuten eräs, jossa näyttelijä Laura Malmivaara esiintyi. Teos kuvasi naista, jonka koira oli kuollut syöpään. Lopussa nainen laulaa yksinkertaisen negro spiritual tyyppisen laulun. Minulla oli näyttelyn jälkeen hyvin epätodellinen olo, ikäänkuin olisin itse osa jotain mystistä videoteosta. Menin Kiasman vessaan, jossa näin Laura Malmivaaran, kohtaaminen lisäsi outouden tunnetta.
Akateemisessa kirjakaupassa haastateltiin Ville Virtasta hänen romaanistaan Hevosen taju. En pitänyt kirjasta, joka oli jotenkin rasittavan runsas (satun olemaan tiiviin ilmaisun ystävä). Virtasella oli hassut hiukset, mies oli laiha, söpö, ruskettunut ja hänellä oli auringon valkaisemat kulmakarvat. Miehen juttuja olisin kuunnellut vaikka pidempään, jollen olisi sopinut meneväni syömään miehen kanssa, jota tyttäreni luonnehti lyhyesti: äidin bgf (=best gay friend). Viihdyn miehen seurassa erinomaisesti: hän on entinen savolainen (aina plussaa), hän ei vilkuile ympärilleen vaan keskittyy minuun. Kaikki ihmiset pitävät siitä, että saavat toisen jakamattoman huomion.
Suunnittelimme yhdessä videoteosta, jossa toisella kankaalla minä makaan sohvalla ja toisella yhdistyksemme entinen puheenjohtaja, joka on huipputarmokas, höösää. Minäkään en ole täysin liikkumaton, räpsytän silmiäni, hipelöin puhelintani, luen kirjaa, soitan puheluita, pistän silmät kiinni ja avaan ne taas uudestaan. Tämä video palkittaisiin kaikenlaisissa taidetapahtumissa ja sen syvällisyyttä ylistettäisiin. Voisin lisäksi kirjoittaa omaelämänkerrallisen romaanisarjan keski-ikäisestä naisesta, joka makaa kaikki illat sohvalla. Siinä nähtäisiin samaa meditatiivisuutta kuin uunin muuraamisessa (Antti Hyry Uuni) tai piipun sytyttämisessä (Volter Kilpi Alastalon salissa). Kaikki ihastelisivat ja päivittelisivät: koskaan ole kirjoitettu yhtä hienosti ja yksityiskohtaisesti sohvalla makaamisesta.
Palasin kotiin 20.07 junalla.
Matkustin eilen junalla Helsinkiin. Kävin ensin Kiasmassa, jossa oli mahdollista tutustua Eija-Liisa Ahtilan videoteoksiin. Teokset koostuivat filmeistä, jotka kuvasivat samaa tapahtumaa eri näkökulmasta usealle kankaalle, joista yksi saattoi olla katsojan selän takana, mikä oli katsojan kannalta haastavaa. Videot olivat pieniä tarinoita, kuten eräs, jossa näyttelijä Laura Malmivaara esiintyi. Teos kuvasi naista, jonka koira oli kuollut syöpään. Lopussa nainen laulaa yksinkertaisen negro spiritual tyyppisen laulun. Minulla oli näyttelyn jälkeen hyvin epätodellinen olo, ikäänkuin olisin itse osa jotain mystistä videoteosta. Menin Kiasman vessaan, jossa näin Laura Malmivaaran, kohtaaminen lisäsi outouden tunnetta.
Akateemisessa kirjakaupassa haastateltiin Ville Virtasta hänen romaanistaan Hevosen taju. En pitänyt kirjasta, joka oli jotenkin rasittavan runsas (satun olemaan tiiviin ilmaisun ystävä). Virtasella oli hassut hiukset, mies oli laiha, söpö, ruskettunut ja hänellä oli auringon valkaisemat kulmakarvat. Miehen juttuja olisin kuunnellut vaikka pidempään, jollen olisi sopinut meneväni syömään miehen kanssa, jota tyttäreni luonnehti lyhyesti: äidin bgf (=best gay friend). Viihdyn miehen seurassa erinomaisesti: hän on entinen savolainen (aina plussaa), hän ei vilkuile ympärilleen vaan keskittyy minuun. Kaikki ihmiset pitävät siitä, että saavat toisen jakamattoman huomion.
Suunnittelimme yhdessä videoteosta, jossa toisella kankaalla minä makaan sohvalla ja toisella yhdistyksemme entinen puheenjohtaja, joka on huipputarmokas, höösää. Minäkään en ole täysin liikkumaton, räpsytän silmiäni, hipelöin puhelintani, luen kirjaa, soitan puheluita, pistän silmät kiinni ja avaan ne taas uudestaan. Tämä video palkittaisiin kaikenlaisissa taidetapahtumissa ja sen syvällisyyttä ylistettäisiin. Voisin lisäksi kirjoittaa omaelämänkerrallisen romaanisarjan keski-ikäisestä naisesta, joka makaa kaikki illat sohvalla. Siinä nähtäisiin samaa meditatiivisuutta kuin uunin muuraamisessa (Antti Hyry Uuni) tai piipun sytyttämisessä (Volter Kilpi Alastalon salissa). Kaikki ihastelisivat ja päivittelisivät: koskaan ole kirjoitettu yhtä hienosti ja yksityiskohtaisesti sohvalla makaamisesta.
Palasin kotiin 20.07 junalla.
torstai 22. elokuuta 2013
Avoin kirje Pirkanmaan eläinsuojeluviranmaisille
Viime aikoina on keskusteltu tuotantoeläinten kaltoinkohtelusta, tässä haluan tuoda esille oman ala-arvoisen tilanteeni ja karut elinoloni "lemmikkieläimenä" :
1. Ruokavalioni koostuu teollisista kissanruokavalmisteista, eikä emäntä viitsi valmistaa ruokiani itse, täten ravintoni on yksipuolista. Joskus hän heittää kiusallaan eteeni nokareen raakaa jauhelihaa. En syö. Sisältää vaarallisia mikrobeja.
2. Olen kuullut pikkulintujen lihan olevan mureaa. Näen herkkupalat vain ikkunasta.
3. Minua hoitavat toisinaan vaihtuvat henkilöt, jotka ovat kylläkin emäntääni kiinnostavampaa keskusteluseuraa.
4. Kissanhiekkani ei ole tasalaatuista ja siihen kertyvät "sattumat" siivotaan vain kerran päivässä.
5. Emäntäni suhtautuu olohuoneen matolle oksentamiseen negatiivisesti, vaikka se puhdistaa sisuskalut. Suosittelen!
6. Kirjahyllyn sisällön olen kahlannut läpi jo pariin kertaan. Missä on Wittgensten!
7. Huonekalut alkavat olla rikkirevityt. Kaipaan uusia haasteita elämääni. Vepsäläiseltä saisi kivoja uusia kalusteita.
8. Emäntäni katkaisee usein nettiyhteyden yöksi, enkä saa sitä itse kytkettyä päälle.
9. Minua ei käytetä säännöllisissä terveystarkastuksissa. Kolesteroliarvoni saattavat olla vaarallisen korkealla tasolla.
10. Emäntäni lähtee Helsinkiin, eikä ota minua mukaan. Olisin halunnut tavata Ville Virtasen (Akateeminen kirjakauppa). Virtanen kirjoitti hevosista, olisin kysynyt häneltä "Miksi?"
Kunnioittaen Kerttu,
Rag Doll
1. Ruokavalioni koostuu teollisista kissanruokavalmisteista, eikä emäntä viitsi valmistaa ruokiani itse, täten ravintoni on yksipuolista. Joskus hän heittää kiusallaan eteeni nokareen raakaa jauhelihaa. En syö. Sisältää vaarallisia mikrobeja.
2. Olen kuullut pikkulintujen lihan olevan mureaa. Näen herkkupalat vain ikkunasta.
3. Minua hoitavat toisinaan vaihtuvat henkilöt, jotka ovat kylläkin emäntääni kiinnostavampaa keskusteluseuraa.
4. Kissanhiekkani ei ole tasalaatuista ja siihen kertyvät "sattumat" siivotaan vain kerran päivässä.
5. Emäntäni suhtautuu olohuoneen matolle oksentamiseen negatiivisesti, vaikka se puhdistaa sisuskalut. Suosittelen!
6. Kirjahyllyn sisällön olen kahlannut läpi jo pariin kertaan. Missä on Wittgensten!
7. Huonekalut alkavat olla rikkirevityt. Kaipaan uusia haasteita elämääni. Vepsäläiseltä saisi kivoja uusia kalusteita.
8. Emäntäni katkaisee usein nettiyhteyden yöksi, enkä saa sitä itse kytkettyä päälle.
9. Minua ei käytetä säännöllisissä terveystarkastuksissa. Kolesteroliarvoni saattavat olla vaarallisen korkealla tasolla.
10. Emäntäni lähtee Helsinkiin, eikä ota minua mukaan. Olisin halunnut tavata Ville Virtasen (Akateeminen kirjakauppa). Virtanen kirjoitti hevosista, olisin kysynyt häneltä "Miksi?"
Kunnioittaen Kerttu,
Rag Doll
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Ekologista lomamatkailua
Vietin eilen ekologisen lähilomapäivän, jonka aloitin lounaalla Tammerin Trattorian terassilla. Kauniista säästä huolimatta siellä oli hiljaista. Seurasin joutessani keski-ikäistä miestä. Mies oli pukeutunut pukuun, selkä oli painunut hieman kumaraan mahdollisesti paljosta istumisesta ja kirjoittamisesta. Miehen ei olisi voinut kuvitella pukeutuvan shortseihin. Mies nautti olutta, mutta ei näyttänyt siltä, että joisi aina puolilta päivin ison tuopin, hän ehkä jännitti tulevaa tapaamista. Seuraan liittyi nainen vapaamuotoisemmassa asussa. Mies ja nainen halasivat. Mies kävi hakemassa baarista valkoviinilasilliset, jonka jälkeen tarjoilija tuli paikalle ja laskutti molempien viinit erikseen. Mietin, ettei mies nyt millään olisi voinut naisen lasillista maksaa.
Kävelin syötyäni Tammelantorille, jonka kahvilassa nautin viinerikahvit. Kahvilan emäntä tuntee vakiasiakkaansa nimiltä ja kulutustottumuksiltaan. "Järvinen kävi jo täällä" hän sanoi miehelle, joka otti vain mustan kahvin. "Perkele!" mies vastasi.Ostin torilta kyssäkaalin, minitomaatteja ja papuja.
Torilta suuntasin kyssäkaaleineni Vapriikkiin, jossa oli esillä näyttely Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet. Onhan se jännittävää ajatella, että kaikki tuo säilyi haudassa 2000 vuotta ja löytyi 70-luvulla sattumalta kaivoa kaivettaessa. Oli jotekin juhlavaa vaellella tummasävysissä ikkunattomissa tiloissa ja tiirailla vanhoja savihahmoja vitriineissä. Vahva on ollut keisarin usko kuoleman jälkeiseen elämään.
Tallipihalta ostin matkamuistot: neulatyynyn, puuhelmet ja postikortteja. Hämeenpuistossa havaitsin, että Tampereelle on avattu Syyrialainen parturi. Aiemminhan täällä on jo voinut käyttää Turkkilaisen parturin palveluita. Lienee syyrialainen hiustenleikkuu kovinkin erityyppistä kuin turkkilainen. Ensin mainitussa näytti toistaiseksi olevan enemmän hang around porukkaa kuin varsinaisia asiakkaita. Hämeenpuistoon oli ilmaantunut uusi myymälä, jonka ikkunassa luki Souvenirs. Näyteikkunoiden koristeeksi oli liimattu kookkaita kuvia poroista ja Lapinasuisista ihmisistä.Jostain vinkkelistä saattaa Tamperekin olla pohjoista Suomea.
Luen Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmatta osaa. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut pitävät kirjoja tylsinä (minä en). Lasten "kasvatuksen" varjolla lapsia nöyryytetään tarpeettomasti (olen itsekin siihen syyllistynyt). Jännitän yhdessä kirjailijan kanssa kiusaavatko kaverit Karl Ovea naisten uimahatusta, varpaitani paleltaa kun Karl Ove ei uskalla sanoa isälle, että jalat ovat jäässä kumisaappaiden sisällä. Omasta lapsuudestani muistan sen kauhun, kun uuden rannekelloni päälle joutui pari vesipisaraa käsiä pestessäni (minua oli erityisesti varoiteltu kastelemasta tuota hienoutta). Olin varma, että kello oli piloilla. Kauhun kohtuuttomuus on jäänyt pysyvästi mieleeni. Suhtaudun edelleen rannekelloon sellaisella lievällä kunnioituksella, vaikka ei kai kukaan edes enää käytä rannekelloa. Minä riisun kellon ainoastaan kun menen suihkuun tai uimaan.
Kävelin syötyäni Tammelantorille, jonka kahvilassa nautin viinerikahvit. Kahvilan emäntä tuntee vakiasiakkaansa nimiltä ja kulutustottumuksiltaan. "Järvinen kävi jo täällä" hän sanoi miehelle, joka otti vain mustan kahvin. "Perkele!" mies vastasi.Ostin torilta kyssäkaalin, minitomaatteja ja papuja.
Torilta suuntasin kyssäkaaleineni Vapriikkiin, jossa oli esillä näyttely Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet. Onhan se jännittävää ajatella, että kaikki tuo säilyi haudassa 2000 vuotta ja löytyi 70-luvulla sattumalta kaivoa kaivettaessa. Oli jotekin juhlavaa vaellella tummasävysissä ikkunattomissa tiloissa ja tiirailla vanhoja savihahmoja vitriineissä. Vahva on ollut keisarin usko kuoleman jälkeiseen elämään.
Tallipihalta ostin matkamuistot: neulatyynyn, puuhelmet ja postikortteja. Hämeenpuistossa havaitsin, että Tampereelle on avattu Syyrialainen parturi. Aiemminhan täällä on jo voinut käyttää Turkkilaisen parturin palveluita. Lienee syyrialainen hiustenleikkuu kovinkin erityyppistä kuin turkkilainen. Ensin mainitussa näytti toistaiseksi olevan enemmän hang around porukkaa kuin varsinaisia asiakkaita. Hämeenpuistoon oli ilmaantunut uusi myymälä, jonka ikkunassa luki Souvenirs. Näyteikkunoiden koristeeksi oli liimattu kookkaita kuvia poroista ja Lapinasuisista ihmisistä.Jostain vinkkelistä saattaa Tamperekin olla pohjoista Suomea.
Luen Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmatta osaa. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut pitävät kirjoja tylsinä (minä en). Lasten "kasvatuksen" varjolla lapsia nöyryytetään tarpeettomasti (olen itsekin siihen syyllistynyt). Jännitän yhdessä kirjailijan kanssa kiusaavatko kaverit Karl Ovea naisten uimahatusta, varpaitani paleltaa kun Karl Ove ei uskalla sanoa isälle, että jalat ovat jäässä kumisaappaiden sisällä. Omasta lapsuudestani muistan sen kauhun, kun uuden rannekelloni päälle joutui pari vesipisaraa käsiä pestessäni (minua oli erityisesti varoiteltu kastelemasta tuota hienoutta). Olin varma, että kello oli piloilla. Kauhun kohtuuttomuus on jäänyt pysyvästi mieleeni. Suhtaudun edelleen rannekelloon sellaisella lievällä kunnioituksella, vaikka ei kai kukaan edes enää käytä rannekelloa. Minä riisun kellon ainoastaan kun menen suihkuun tai uimaan.
tiistai 20. elokuuta 2013
Lomani: lähes viimeinen osa
Tarvitsisin uuden läppärin, sillä tämä nykyinen alkaa olla läppärien vanhuuseläkeiässä ja odotan sitä ikävää äkkikäännettä, joka sitä väistämättä vartoo. Kaatuuko se seisovilta jaloiltaan vai oireileeko jotenkin ensin? Tämä yksilö on niin painava, että kun sen viikonloppuna turhaan mökille kuljetin, niin laukkuani nostanut isäni hämmästeli, mitä ihmettä mukanani raahaan.
Kävin siis eilen läppärikaupassa ja olin taas kerran havaitsevinani miesmyyjän silmissä viekkautta: myydään sille jotain, joka ei muille kelpaa. Punnitsin uusia läppäreitä käsissäni ja hivelin niiden metallinhohtoisia pintoja saaden siitä suorastaan aistillista mielihyvää. Ostinko läppärin? En tietenkään. En osannut päättää.
Loma rientää kohti loppuaan, enkä minä pysy perässä. Mihinkään matkoille en oikein enää ehdi, tai ehkä pistäydyn Helsingissä. Tänään menen mahdollisesti Tammelantorille. Suunnittelin laivaristeilyä Tukholmaan, mutta luin exmen blogista hänen kokemuksiaan risteilystä ja muistin, etten niistä pidä. Tämän päivän Hesarissa poseerasi kypsä pariskunta, joka oli löytänyt toisensa laivan tanssilattialta. He käyttäytyivät kuin nuoret rakastavaiset, joka on tietysti suorastaan noloa. Rakkaus on nuorten, vapaiden, terveiden, kauniiden eri sukupuolta ja samaa rotua ja uskontoa tunnustavien juttu.
Löysin eilen kirjakaupasta yllättäen Taisteluni sarjan kolmannen osan, vaikka sen piti ilmestyä suomeksi vasta syyskuussa! Joku muuten vertasin Knausgårdia Stephen Fryhin. Miksei. Kirjassa, joka on suomennettu nimellä Koppava kloppi, Fry ei kaunistele elämäänsä. Tai mistä minä tiedän kaunisteleeko, kertoo kuitenkin asiat itseään suuremmin säästelemättä. Suomalaista autofiktiota ovat kirjoittaneet mm. Pirkko Saisio, Crister Kihlman, Henrik ja Märta Tikkanen, Merete Mazzarella, kaikki hienoja kirjailijoita. En muista naisten kirjoittaneen itsestään kovin häpeällisiä asioita tai paljastavan negatiivisia ajatuksiaan. Ehkä en vaan muista.
Kävin siis eilen läppärikaupassa ja olin taas kerran havaitsevinani miesmyyjän silmissä viekkautta: myydään sille jotain, joka ei muille kelpaa. Punnitsin uusia läppäreitä käsissäni ja hivelin niiden metallinhohtoisia pintoja saaden siitä suorastaan aistillista mielihyvää. Ostinko läppärin? En tietenkään. En osannut päättää.
Loma rientää kohti loppuaan, enkä minä pysy perässä. Mihinkään matkoille en oikein enää ehdi, tai ehkä pistäydyn Helsingissä. Tänään menen mahdollisesti Tammelantorille. Suunnittelin laivaristeilyä Tukholmaan, mutta luin exmen blogista hänen kokemuksiaan risteilystä ja muistin, etten niistä pidä. Tämän päivän Hesarissa poseerasi kypsä pariskunta, joka oli löytänyt toisensa laivan tanssilattialta. He käyttäytyivät kuin nuoret rakastavaiset, joka on tietysti suorastaan noloa. Rakkaus on nuorten, vapaiden, terveiden, kauniiden eri sukupuolta ja samaa rotua ja uskontoa tunnustavien juttu.
Löysin eilen kirjakaupasta yllättäen Taisteluni sarjan kolmannen osan, vaikka sen piti ilmestyä suomeksi vasta syyskuussa! Joku muuten vertasin Knausgårdia Stephen Fryhin. Miksei. Kirjassa, joka on suomennettu nimellä Koppava kloppi, Fry ei kaunistele elämäänsä. Tai mistä minä tiedän kaunisteleeko, kertoo kuitenkin asiat itseään suuremmin säästelemättä. Suomalaista autofiktiota ovat kirjoittaneet mm. Pirkko Saisio, Crister Kihlman, Henrik ja Märta Tikkanen, Merete Mazzarella, kaikki hienoja kirjailijoita. En muista naisten kirjoittaneen itsestään kovin häpeällisiä asioita tai paljastavan negatiivisia ajatuksiaan. Ehkä en vaan muista.
maanantai 19. elokuuta 2013
Maailman ensimmäinen romaani
Poljimme eilen porukalla lukupiiritapaamiseemme. Joudun säilyttämään polkupyörääni taivasalla, jossa sen satula imee katalasti vettä sisuksiinsa. Farkkujen persaukset näyttivät perillä siltä kuin olisin pissannut housuuni.
Keskustelimme herkkujen ja valkoviinin ääressä kirjasta, jota viitsin lukea vain pätkän. Kukaan ei jaksanut kahlata sitä loppuun saakka. Paras saavutus oli n. 600 sivua. Kirjamme oli maailman ensimmäinen varsinainen romaani, Miguel de Cervantesin Don Quijote, josta on hiljattain tullut uusi suomennos. Sivuja teoksessa on vaivaiset 1015. Kukaan ei kokenut hankalaksi teoksen kieltä,vaan sen ettei homma edennyt mihinkään. Nykyisissä romaaneissa on jonkinlainen alku, käänne ja loppu, ei tässä. Don Quijoten vuoksi moni meistä luki tänä kesänä harvinaisen vähän, sillä muun lukemisen tiellä lojui yöpöydällä vaativana tämä velvollisuuskirja, jonka siirrän nyt kirjahyllyyn. Ruoka oli hyvää kuitenkin.
Ajoittain pulpahtaa ja leviää joku uusi muotisana. Nyt törmään jatkuvasti sanaan epämukavuusalue tai mukavuusalueen ulkopuolelle pyrkiminen tai joutuminen. Tehdään jotain noloa ja sellaista, jota ei oikeasti osata tehdä. Taidan siirtyä vielä hetkeksi mukavuusalueelleni, joka sijaitseen olohuoneen ikkunaseinällä, sohvallani. Ulkona sataa ja minä kuitenkin vielä lomailen, vaikka sähköpostiini yrittääkin jo kierosti ryömiä arki.
Keskustelimme herkkujen ja valkoviinin ääressä kirjasta, jota viitsin lukea vain pätkän. Kukaan ei jaksanut kahlata sitä loppuun saakka. Paras saavutus oli n. 600 sivua. Kirjamme oli maailman ensimmäinen varsinainen romaani, Miguel de Cervantesin Don Quijote, josta on hiljattain tullut uusi suomennos. Sivuja teoksessa on vaivaiset 1015. Kukaan ei kokenut hankalaksi teoksen kieltä,vaan sen ettei homma edennyt mihinkään. Nykyisissä romaaneissa on jonkinlainen alku, käänne ja loppu, ei tässä. Don Quijoten vuoksi moni meistä luki tänä kesänä harvinaisen vähän, sillä muun lukemisen tiellä lojui yöpöydällä vaativana tämä velvollisuuskirja, jonka siirrän nyt kirjahyllyyn. Ruoka oli hyvää kuitenkin.
Ajoittain pulpahtaa ja leviää joku uusi muotisana. Nyt törmään jatkuvasti sanaan epämukavuusalue tai mukavuusalueen ulkopuolelle pyrkiminen tai joutuminen. Tehdään jotain noloa ja sellaista, jota ei oikeasti osata tehdä. Taidan siirtyä vielä hetkeksi mukavuusalueelleni, joka sijaitseen olohuoneen ikkunaseinällä, sohvallani. Ulkona sataa ja minä kuitenkin vielä lomailen, vaikka sähköpostiini yrittääkin jo kierosti ryömiä arki.
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Love you
Luin mökillä Jonathan Franzenin esseitä (Yksin ja kaukana). Kirjassa kerrotaan, miten kirjailija yrittää erakoitua vaikeasti saavutettavalle saarelle muistelemaan itsemurhan tehnyttä ystäväänsä ja ottaa lukemisekseen Robinson Crusoen. Luin kyseisen kirjan lapsena ja se kiehtoi mielikuvitustani suuresti. Franzenin erakoituminen ei suju kovin hyvin, sillä hän kaipaa naisystävänsä ja ystäviensä kanssa urheilubaarin skreeniä tuijottamaan. Mietin pystyisinkö asumaan mökillä yksin, mahdollisesti kykenisin siihen
Franzenia inhottaa lauseen "I love you" banalisoituminen. Juttu liittyy syyskuun 11. päivän tapahtumiin, jolloin ihmiset soittivat rakkailleen sanoen tuon lauseen. Sen jälkeen Yhdysvalloissa on tullut tavaksi lopettaa puhelu "I love you" tai "love you". Pyörtyisin, jos isäni tai äitini sanoisivat rakastavansa minua. Isä ja äiti naputtivat muutama vuosi sitten lattiaani uuden parketin, arvelen teon sisällön olevan jossain määrin sama kuin sanallinen rakkauden ilmaus. Nyt en kehtaa enää pyytää heitä tekemään remonttejani, sillä he alkavat olla jo kaikilla mittareilla kohtalaisen iäkkäitä. Eräässä blogissa, joka näyttää ikävä kyllä olevan enää rajoitetun porukan luettavissa, blogin kirjoittaja (?) istuu sairaalassa kuolevan isänsä vuoteen vierellä. Hän miettii, että nyt on tunnustettava se rakkaus, nyt on viimeinen hetki. Hän vilkaisee ulos, näkee alastoman koivun ja toteaa "Lehdet ovat pudonneet puista".
Anteeksi yllä oleva sitaatti, en pysty sitä enää tarkistamaan ja linkittämään. Tyttäreni on eronnut puolisostaan. Olen alamaissa asian suhteen, joka ei minulle edes kuulu.
torstai 15. elokuuta 2013
Aika
Sain vihdoin eilen käytyä passikuvassa. Tuijotin kuvaa pitkään. Tuoltako nykyään näytän? Yritän opetella elämään passikuvan naisen elämää.
Valokuvat ovat kamalia. Tarkoitan omia kuvia, muiden kuvia katsoo mielellään. Minua ahdistaa ajan kuluminen yhtä paljon kuin joskus toivoin sen rientävän. Ystäväni antoi somessa neuvoja siitä, miten ajan saa kulumaan hitaammin: suostu jonkun järjestön sihteeriksi. Kannattaa siis haalia kaikenlaisia puuduttavan tylsiä velvollisuuksia, niin aika alkaa mataa.
Katsoin hiljattain elokuvan Rakkautta ennen keskiyötä. Se oli jatkoa elokuville Rakkautta ennen aamua ja Rakkautta ennen auringonlaskua. Elokuvatrilogia alkaa siitä kun Celine ja Jesse ovat parikymppisiä, tässä viimeisimmässä he ovat nelikymppisiä kompleksisia aikuisia. Tavallaan tilanne on hyvin tyypillinen Jessellä on poika edellisestä avioliitosta, jolle hän elokuvan alussa jättää hyvästit lentokentällä. Nykyisestä liitosta pariskunnalla on kaksi tytärtä. Elokuvassa kuvataan alkuun päivällisiä, joille osallistuu eri ikäisiä pariskuntia. Vanhat ovat tietysti viisaita, toinen pariskunta huokuu sensuellia yhteyttä, elokuvan pääpari heittelee toisilleen nokkelia kommentteja ja sitten on se nuori söpö pari, jota seurataan haikeana. Päivällisen jälkeen Celine ja Jesse joutuvat viettämään kahdestaan illan ja yön, jolle on kasattu suuri romanttisten odotusten painolasti.
Elokuvassa kaksi ihmistä keskustelee, eipä juuri muuta. Sehän sopii minulle ja paljon tärkeitä ja kipeitäkin asioita käydään läpi. Jotenkin vaan tulee sellainen olo, etteivät tekijät ole osanneet päättää tehdäkö raastava ihmissuhdedraama vaiko kepeä romanttinen komedia. Elokuvaa katsoessa tuli mieleen, että tuokin aika elämästä on ohi. Riitaa työnjaosta, siitä kenen toiveiden mukaisesti eletään, mustasukkaisuus ja taiteilu läheisyyden ja erillisyyden välillä. Ei se huono elokuva ollut.
Olen viime päivinä kirjoittanut. Viimeisellä kirjoituskurssilla sain henkilökohtaisen palautteen tekstistäni. Palaute on merkitty kirjoittamani tekstin marginaaliin: tähän kuvailua (laitan kuvailua), kaipaisi tiivistystä (tiivistän, tämä palaute on siellä sattuneesta syystä vain kerran), tähän dialogia (lisään dialogia). Siellä lukee myös: mainio, hyvin kuvattu yms. Pakkohan sellaistakin on sinne laittaa, että kirjoittajalle tulisi hyvä mieli kun on tullut sijoitettua rahaakin kirjoituskurssiin. Projekti tuskin johtaa sille kirjoittajan kesän parhaalle mustikkapaikalle, joka on tietysti julkaiseminen. Tavoitteena on kuitenkin saada teksti valmiiksi. Ehkä julkaisen sitten netissä. Palautteessa annettiin tekstille aikataulu (vuoden loppuun), realistisempaa on ajatella, että aikaa kuluu pari vuotta. Miksi tuhlaan aikaani tähän? En tiedä. Olen menossa tilastomiehen vastaanotolle syyskuun alussa, sitten tähän ainakin tulee taukoa.
Käväisen mökillä. Palaan viimeistään sunnuntaina. Jos joku ihmettelee mihin olen joutunut. Jos en palaa niin möröt ovat syöneet minut.
Valokuvat ovat kamalia. Tarkoitan omia kuvia, muiden kuvia katsoo mielellään. Minua ahdistaa ajan kuluminen yhtä paljon kuin joskus toivoin sen rientävän. Ystäväni antoi somessa neuvoja siitä, miten ajan saa kulumaan hitaammin: suostu jonkun järjestön sihteeriksi. Kannattaa siis haalia kaikenlaisia puuduttavan tylsiä velvollisuuksia, niin aika alkaa mataa.
Katsoin hiljattain elokuvan Rakkautta ennen keskiyötä. Se oli jatkoa elokuville Rakkautta ennen aamua ja Rakkautta ennen auringonlaskua. Elokuvatrilogia alkaa siitä kun Celine ja Jesse ovat parikymppisiä, tässä viimeisimmässä he ovat nelikymppisiä kompleksisia aikuisia. Tavallaan tilanne on hyvin tyypillinen Jessellä on poika edellisestä avioliitosta, jolle hän elokuvan alussa jättää hyvästit lentokentällä. Nykyisestä liitosta pariskunnalla on kaksi tytärtä. Elokuvassa kuvataan alkuun päivällisiä, joille osallistuu eri ikäisiä pariskuntia. Vanhat ovat tietysti viisaita, toinen pariskunta huokuu sensuellia yhteyttä, elokuvan pääpari heittelee toisilleen nokkelia kommentteja ja sitten on se nuori söpö pari, jota seurataan haikeana. Päivällisen jälkeen Celine ja Jesse joutuvat viettämään kahdestaan illan ja yön, jolle on kasattu suuri romanttisten odotusten painolasti.
Elokuvassa kaksi ihmistä keskustelee, eipä juuri muuta. Sehän sopii minulle ja paljon tärkeitä ja kipeitäkin asioita käydään läpi. Jotenkin vaan tulee sellainen olo, etteivät tekijät ole osanneet päättää tehdäkö raastava ihmissuhdedraama vaiko kepeä romanttinen komedia. Elokuvaa katsoessa tuli mieleen, että tuokin aika elämästä on ohi. Riitaa työnjaosta, siitä kenen toiveiden mukaisesti eletään, mustasukkaisuus ja taiteilu läheisyyden ja erillisyyden välillä. Ei se huono elokuva ollut.
Olen viime päivinä kirjoittanut. Viimeisellä kirjoituskurssilla sain henkilökohtaisen palautteen tekstistäni. Palaute on merkitty kirjoittamani tekstin marginaaliin: tähän kuvailua (laitan kuvailua), kaipaisi tiivistystä (tiivistän, tämä palaute on siellä sattuneesta syystä vain kerran), tähän dialogia (lisään dialogia). Siellä lukee myös: mainio, hyvin kuvattu yms. Pakkohan sellaistakin on sinne laittaa, että kirjoittajalle tulisi hyvä mieli kun on tullut sijoitettua rahaakin kirjoituskurssiin. Projekti tuskin johtaa sille kirjoittajan kesän parhaalle mustikkapaikalle, joka on tietysti julkaiseminen. Tavoitteena on kuitenkin saada teksti valmiiksi. Ehkä julkaisen sitten netissä. Palautteessa annettiin tekstille aikataulu (vuoden loppuun), realistisempaa on ajatella, että aikaa kuluu pari vuotta. Miksi tuhlaan aikaani tähän? En tiedä. Olen menossa tilastomiehen vastaanotolle syyskuun alussa, sitten tähän ainakin tulee taukoa.
Käväisen mökillä. Palaan viimeistään sunnuntaina. Jos joku ihmettelee mihin olen joutunut. Jos en palaa niin möröt ovat syöneet minut.
keskiviikko 14. elokuuta 2013
Kertun lista
1. Raavin ovea, ei aukea, raavin silti
2. Nyt se nousi, lukee Jennifer Egania, yliarvostettu kirjailija
3. Se juo kahvia
4. Se laittaa ruokaa lautaselleni. Pahaa. En syö.
5. Se siivoaa hiekkalaatikon (hyvä!) ja lähtee ulos. Ottaa läppärin mukaan (paha!). En pääse nettiin.
6. Luen toisen Jennifer Eganin romaanin, mikä vahvistaa epäilyni, yliarvostettua soopaa.
7. Otan kauneusunet ja raavin hiukan nojatuoleja
8. Se tulee takaisin. Raavin sohvan oikeaa käsinojaa. Olen hommassa jo melko pitkällä.
9. Se lähtee ilman läppäriä, pääsen nettiin. Luen sen tämän päivän tekstit. Ala-arvoista.
10. Se tulee takaisin. Oksennan olohuoneen matolle. Katsomme uutiset.
2. Nyt se nousi, lukee Jennifer Egania, yliarvostettu kirjailija
3. Se juo kahvia
4. Se laittaa ruokaa lautaselleni. Pahaa. En syö.
5. Se siivoaa hiekkalaatikon (hyvä!) ja lähtee ulos. Ottaa läppärin mukaan (paha!). En pääse nettiin.
6. Luen toisen Jennifer Eganin romaanin, mikä vahvistaa epäilyni, yliarvostettua soopaa.
7. Otan kauneusunet ja raavin hiukan nojatuoleja
8. Se tulee takaisin. Raavin sohvan oikeaa käsinojaa. Olen hommassa jo melko pitkällä.
9. Se lähtee ilman läppäriä, pääsen nettiin. Luen sen tämän päivän tekstit. Ala-arvoista.
10. Se tulee takaisin. Oksennan olohuoneen matolle. Katsomme uutiset.
Lista
1. Luin Jennifer Egania
2. Kirjoitin soopaa
3. Söin sushia
4. Hotkin pussillisen salmiakkikarkkeja
5. Kaduin sitä, että söin pussillisen salmiakkikarkkeja
6. Kävin elokuvissa
7. Koin elokuvan jälkeistä universaalia yksinäisyyttä
8. Etsin lomamatkaa
9. Luin Jennifer Egania
10.Sataa vettä
Eilen kirjoitin sitä ikuisuusprojektiani. Siinä nainen tekee jotain, jota hän ei voi jakaa facebookissa, vaikka tavallaan sen voisikin jakaa. Facebookissa voi kertoa positiivisia asioita kuten lapsen opiskelemaan pääsyn, mutta siellä ei voi paljastaa, että jälkeläinen varasti kaupasta tai poliisi palautti humalaisen lapsen kotiin kaupungilta. Tunteista voi kertoa ilon, onnen tai suuttumuksen, väsynytkin voi olla (kertoo, että on paljon tekemistä), mutta kukaan ei ole yksinäinen. Ei kukaan.
2. Kirjoitin soopaa
3. Söin sushia
4. Hotkin pussillisen salmiakkikarkkeja
5. Kaduin sitä, että söin pussillisen salmiakkikarkkeja
6. Kävin elokuvissa
7. Koin elokuvan jälkeistä universaalia yksinäisyyttä
8. Etsin lomamatkaa
9. Luin Jennifer Egania
10.Sataa vettä
Eilen kirjoitin sitä ikuisuusprojektiani. Siinä nainen tekee jotain, jota hän ei voi jakaa facebookissa, vaikka tavallaan sen voisikin jakaa. Facebookissa voi kertoa positiivisia asioita kuten lapsen opiskelemaan pääsyn, mutta siellä ei voi paljastaa, että jälkeläinen varasti kaupasta tai poliisi palautti humalaisen lapsen kotiin kaupungilta. Tunteista voi kertoa ilon, onnen tai suuttumuksen, väsynytkin voi olla (kertoo, että on paljon tekemistä), mutta kukaan ei ole yksinäinen. Ei kukaan.
tiistai 13. elokuuta 2013
Kauneuden vuoksi kannattaa kärsiä
Satuin eilen Yle 2 kanavalle, jossa kerrottin kauneuskirurgiasta ja kevyemmistä pistoshoidoista, joita voi ilmeisesti antaa ilman terveydenhuollon koulutusta. Ohjelmassa seurattiin nuorehkoa naista, jolle oli suoritettu useita ulkonäköä muuttavia temppuja. Laihan naisen rinnat olivat muhkeat kuin pallojuustot, jotenkin eri paria muun habituksen kanssa. Naisen huulet olivat kummallisesti töröllään. Nainen pitää omaa kauneustoimenpiteisiin keskittynyttä blogia. Seuraavaksi hoikka nainen suunnitteli rasvaimua ja häpyhuulten leikkaamista symmetrisiksi. Viimeksi mainittua toimenpidettä nainen vielä empii. Kenen lääkärin ammattietiikka venyy moisiin toimenpiteisiin? Kun sukuelimien leikkaaminen ei ole länsimaissa uskonnollisista syistä sallittua, niin sitä saa tehdä kosmeettisista (?) syistä.
Ohjelmassa näytettiin, kun naisen huuliin pistettiin neulalla täytettä. Naisen jalat vähän vispasivat toimenpiteen aikana. Mahtoi tuntua kipeältä. Mutta kuten minulle sanottiin jo lapsena: kauneuden vuoksi kannattaa kärsiä. Silloin halusin välttämättä Shirley Temple -kiharat, jotka saatiin rullaamalla piikikkäät papiljottit hentoihin hiuksiin. Tulos oli kovin lyhytaikainen.
maanantai 12. elokuuta 2013
Salakuuntelua
Palaan taas kampaamokäyntien raportoimiseen. Istuin aamulla odottamassa vuoroani, kun edellistä asiakasta vielä viimeisteltiin. Kampaajan käsittelystä nousi vihdoin roteva punakka mies. Miehellä oli jalassaan shortsit ja säärissä sinertäviä tatuointeja. "Maksanko luonnossa vai rahalla?" mies kysyi. Kampaajani hymyili ja varasi seuraavan ajan, sillä tyytyväinen asiakas halusi nimenomaan hänelle.
Junassa salakuuntelin yksin matkustavan miehen ja pariskunnan keskustelua. Yksin matkustava mies kertoi, että oli nähnyt jonkun roikkuvan korkean kerrostalon ikkunasta, vain jalka oli sisällä asunnossa. Sitten mies putosi ja kuului tömähtävä ääni. Junan miestä oli luonnollisesti pitkään mietityttänyt asia ja hän halusi avautua pariskunnalle. Hän sanoi toiselle miehelle "Sinäkin näit silloin kerran miehen hyppäävän ikkunasta" mies myönsi asian. Ilmeni, ettei mies ollut koskaan maininnut asiasta vaimolleen,joka nyt kuunteli kummeksuen ja päivitteli pitkään, miten mies saattoi jättää tuollaisen asian kertomatta. Epäilen, että keskustelua jatkettiin vielä pitkään kun kotiin vihdoin päästiin.
Kahvilan jonossa kaksi kolmekymppistä miestä tapaa pitkästä aikaa. "Elämä on sellaista stabiilia, lasten kuljettelua päiväkotiin ja sieltä pois." toinen mies kertoo, johon toinen "Minulla se meni emäntä vaihtoon. Kolme lasta on minullakin, enemmän ovat eksällä. Uudella emännällä on kolme myös." Siinäpä keskeisimmät. Miehet lähtevät omiin suuntiinsa. Elämä parissa lauseessa. Ja miten paljon siellä lauseiden välissä onkaan. En saata millään kuvitella kenenkään naisen toteavan "Minulla se meni isäntä vaihtoon."
Sukupuolten välillä lie jonkinlainen ero. Kommunikaatio (siis ihmissuhteisiin liittyvä) on usein naisilla jotenkin runsaampaa ja dramaattisempaa. Me naiset olemme romaaneja, kerronta on laveaa.Miehet ovat korkeintaan proosarunoa, jos saa yleistää. Kerronta on tiivistä, antaa kuulijalle hienon mahdollisuuden omiin tulkintoihin.
Junassa salakuuntelin yksin matkustavan miehen ja pariskunnan keskustelua. Yksin matkustava mies kertoi, että oli nähnyt jonkun roikkuvan korkean kerrostalon ikkunasta, vain jalka oli sisällä asunnossa. Sitten mies putosi ja kuului tömähtävä ääni. Junan miestä oli luonnollisesti pitkään mietityttänyt asia ja hän halusi avautua pariskunnalle. Hän sanoi toiselle miehelle "Sinäkin näit silloin kerran miehen hyppäävän ikkunasta" mies myönsi asian. Ilmeni, ettei mies ollut koskaan maininnut asiasta vaimolleen,joka nyt kuunteli kummeksuen ja päivitteli pitkään, miten mies saattoi jättää tuollaisen asian kertomatta. Epäilen, että keskustelua jatkettiin vielä pitkään kun kotiin vihdoin päästiin.
Kahvilan jonossa kaksi kolmekymppistä miestä tapaa pitkästä aikaa. "Elämä on sellaista stabiilia, lasten kuljettelua päiväkotiin ja sieltä pois." toinen mies kertoo, johon toinen "Minulla se meni emäntä vaihtoon. Kolme lasta on minullakin, enemmän ovat eksällä. Uudella emännällä on kolme myös." Siinäpä keskeisimmät. Miehet lähtevät omiin suuntiinsa. Elämä parissa lauseessa. Ja miten paljon siellä lauseiden välissä onkaan. En saata millään kuvitella kenenkään naisen toteavan "Minulla se meni isäntä vaihtoon."
Sukupuolten välillä lie jonkinlainen ero. Kommunikaatio (siis ihmissuhteisiin liittyvä) on usein naisilla jotenkin runsaampaa ja dramaattisempaa. Me naiset olemme romaaneja, kerronta on laveaa.Miehet ovat korkeintaan proosarunoa, jos saa yleistää. Kerronta on tiivistä, antaa kuulijalle hienon mahdollisuuden omiin tulkintoihin.
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Kauhee Dracula
Toiseksi viimeinen Tampereen teatterikesän esitys kohdallani oli eilen. Pian se on suoritettu. Aamulla rikoin pyhän viikkojärjestykseni, johon kuuluu lenkki sunnuntaisin, mutta ei lauantaisin. Löysin Pyynikin harjulta sarvekkaan otuksen, joka on FB-konsultaation perusteella se pahis itse: lehtokotilo. Hävittääkö otus luonnonsuojelualueen?
Näin TTT:n suurella näyttämöllä Kansallisteatterin esityksen Patriarkka. Näytelmän oli ohjannut Juha Jokela, jonka loistavan näytelmän Esitystalous katsoin pari vuotta sitten. Patriarkassa käytettiin musiikkia ja videota samaan tapaan kuin tuossa näytelmässä. Silloin ajattelin: wau! näinkin voi tehdä. Kun jotain on kerran nähnyt niin seuraavalla kerralla se ei enää häkäise samassa määrin. Esitystalous sopi hyvin suureen tilaan, ehkä Patriarkka olisi voinut hyötyä pienemmästä näyttämöstä, koska oli näytelmänä perhe ja sukupolvijuttu ja jotenkin intiimimpi. Kun valtavalla näyttämöllä istuu kaksi ihmistä tuoleissaan, se ei ole ehkä paras asetelma. Korostuihan siinä miten kaukana toisistaan isä ja poika tai mies ja vaimo elivät. Teksti mollasi ns. suuria ikäluokkia ja varsinkin sen miehiä, naiset vain kasvoivat. Sai nelikymppisten joukkokin osansa: luomu- ja ympäristöihmiset, jotka eivät ole koskaan maanviljelijää nähneet, taistolaiset sentään kävivät tehtaassa katsomassa oikeaa työläistä.
Mikä muuten tulee jos juo illalla liikaa verta? Kauhee Dracula. Katsomo nauroi eri asioille, nainen edessäni nauroi petetyn naisen katkeran kimeää naurua miehiä herjaaville heitoille. Näyttämölle oli viritetty suuri meitä katsoijia heijastava peili, haluttiin kai sanoa, että itseämme siinä tuijotimme. Kale (loistava Juha Muje) sanoi, ettei vessan peiliin voi enää katsoa ilman mielialalääkitystä.
Näytelmä oli mielestäni hyvä, mutta ei loistava. Teatterista kävellessäni ulos valui tuttu mies, joka sanoi "Taas miehiä haukuttiin!".Osansa saivat machomiehet ja pehmoisät.
Oikein odotan, että pääsen tästä teatterikriitikon roolista. Huomenna lupaan kirjoitaa kampaajakäynnistä ja ikkunoista tippuvista ihmisistä. Saatan myös mainita Jennifer Eganin.
Näin TTT:n suurella näyttämöllä Kansallisteatterin esityksen Patriarkka. Näytelmän oli ohjannut Juha Jokela, jonka loistavan näytelmän Esitystalous katsoin pari vuotta sitten. Patriarkassa käytettiin musiikkia ja videota samaan tapaan kuin tuossa näytelmässä. Silloin ajattelin: wau! näinkin voi tehdä. Kun jotain on kerran nähnyt niin seuraavalla kerralla se ei enää häkäise samassa määrin. Esitystalous sopi hyvin suureen tilaan, ehkä Patriarkka olisi voinut hyötyä pienemmästä näyttämöstä, koska oli näytelmänä perhe ja sukupolvijuttu ja jotenkin intiimimpi. Kun valtavalla näyttämöllä istuu kaksi ihmistä tuoleissaan, se ei ole ehkä paras asetelma. Korostuihan siinä miten kaukana toisistaan isä ja poika tai mies ja vaimo elivät. Teksti mollasi ns. suuria ikäluokkia ja varsinkin sen miehiä, naiset vain kasvoivat. Sai nelikymppisten joukkokin osansa: luomu- ja ympäristöihmiset, jotka eivät ole koskaan maanviljelijää nähneet, taistolaiset sentään kävivät tehtaassa katsomassa oikeaa työläistä.
Mikä muuten tulee jos juo illalla liikaa verta? Kauhee Dracula. Katsomo nauroi eri asioille, nainen edessäni nauroi petetyn naisen katkeran kimeää naurua miehiä herjaaville heitoille. Näyttämölle oli viritetty suuri meitä katsoijia heijastava peili, haluttiin kai sanoa, että itseämme siinä tuijotimme. Kale (loistava Juha Muje) sanoi, ettei vessan peiliin voi enää katsoa ilman mielialalääkitystä.
Näytelmä oli mielestäni hyvä, mutta ei loistava. Teatterista kävellessäni ulos valui tuttu mies, joka sanoi "Taas miehiä haukuttiin!".Osansa saivat machomiehet ja pehmoisät.
Oikein odotan, että pääsen tästä teatterikriitikon roolista. Huomenna lupaan kirjoitaa kampaajakäynnistä ja ikkunoista tippuvista ihmisistä. Saatan myös mainita Jennifer Eganin.
lauantai 10. elokuuta 2013
Yö, jolloin ei tapahdu mitään
Olen hyvin iloinen uudesta lukijasta listassani, sillä 169 on ikävän epätäysi numero, kun 170 taas on mukavan täytelänen luku.
Tästä uhkaa kehittyä lista kulttuuritoimistani parilta viimeiseltä päivältä. Kuuntelin eilen Katriina Honkasen laulua Keskustorin teatteriteltassa, mukana esiintymässä oli myös tanssiteatteri Tsuumi ja joukko muusikoita. Katriina on vanha kuopiolainen ja minulla on tiettyjä yhteyksiä häneen, sillä hän on eräänä kesänä laulanut pihallamme ja hän on siskoni ystävä. En ollut nähnyt häntä vuosiin, eikä hän tuntenut minua, kun kävin häntä kiittämässä. Pidän hänen äänestään ja pidin hänen läsnäolostaan esityksessä. Hän säveltää ja sanoittaa laulunsa. Teltta ei ollut läheskään täynnä, mutta Joutomiehet esitys toimi hyvin.
Istuin päivällä kirjastossa kirjoittamassa. Teksti etenee hitaasti mutta epävarmasti. Juoni ei yllätä, eikä kieli ole runollista. Kohderyhmänä ovat siis ne, jotka eivät arvosta juonta eivätkä niin piittaa kielen hienouksistakaan. Kävimme tyttären kanssa lounastauolla, jonka jälkeen en viitsinyt enää palata kirjoittamisen ääreen.
Toissapäivänä Tampereella järjestettiin "Tapahtumien yö", jossa mitään ei yöllä tapahtunut. Kuuntelin kirjakaupassa kun Viita-ryhmäläiseni luki romaaniaan samalla kun koululaiset etsivät liikkeestä koulutarvikkeita ja lomalaiset sopivia pokkareita ajankulukseen. Kuulijat koostuivat lähinnä kirjailijan tutuista, joista yksi oli eksynyt väärään kirjakauppaan, eikä siis ehtinyt ajoissa perille.
Metso-kirjastossa järjestettiin runojen yö, jonka jälkeen päädyin siihen, että taidan pitää hieman taukoa runon kuuntelussa. Oli hauska seurata, kun Kirsi Kunnas luki runojaan. Runoilija kertoi, että kun hän etsi sopivaa luettavaa, hän hämmästyi "Tällaistako olen kirjoittanut!". Kunnas luki aikuisille tähdättyjä runoja ja yhden lastenrunon ja lukikin erinomaisen hyvin. Minulle paljastui, että Kunnaksen runoissa on hieno rytmi. Yleisö suorastaan söi runoilijan kädestä, voi sitä ihailun määrää, joka kirjaston kahvilan täytti. Vanhalle jo suodaan se lahjakkuus, jota nuorelta kadehditaan.
Katselin vielä Roller Derbyä, jota tyttäreni harrastaa. Näytti hurjalta. Jonotin puoli tuntia erään tietyn jäätelökioskin jäätelöä. Lajeja on kymmeniä, mutta kun on yhtä hyvää maistanut,on vaikea siltä tieltä poiketa. En ota turhia riskejä.
Tästä uhkaa kehittyä lista kulttuuritoimistani parilta viimeiseltä päivältä. Kuuntelin eilen Katriina Honkasen laulua Keskustorin teatteriteltassa, mukana esiintymässä oli myös tanssiteatteri Tsuumi ja joukko muusikoita. Katriina on vanha kuopiolainen ja minulla on tiettyjä yhteyksiä häneen, sillä hän on eräänä kesänä laulanut pihallamme ja hän on siskoni ystävä. En ollut nähnyt häntä vuosiin, eikä hän tuntenut minua, kun kävin häntä kiittämässä. Pidän hänen äänestään ja pidin hänen läsnäolostaan esityksessä. Hän säveltää ja sanoittaa laulunsa. Teltta ei ollut läheskään täynnä, mutta Joutomiehet esitys toimi hyvin.
Istuin päivällä kirjastossa kirjoittamassa. Teksti etenee hitaasti mutta epävarmasti. Juoni ei yllätä, eikä kieli ole runollista. Kohderyhmänä ovat siis ne, jotka eivät arvosta juonta eivätkä niin piittaa kielen hienouksistakaan. Kävimme tyttären kanssa lounastauolla, jonka jälkeen en viitsinyt enää palata kirjoittamisen ääreen.
Toissapäivänä Tampereella järjestettiin "Tapahtumien yö", jossa mitään ei yöllä tapahtunut. Kuuntelin kirjakaupassa kun Viita-ryhmäläiseni luki romaaniaan samalla kun koululaiset etsivät liikkeestä koulutarvikkeita ja lomalaiset sopivia pokkareita ajankulukseen. Kuulijat koostuivat lähinnä kirjailijan tutuista, joista yksi oli eksynyt väärään kirjakauppaan, eikä siis ehtinyt ajoissa perille.
Metso-kirjastossa järjestettiin runojen yö, jonka jälkeen päädyin siihen, että taidan pitää hieman taukoa runon kuuntelussa. Oli hauska seurata, kun Kirsi Kunnas luki runojaan. Runoilija kertoi, että kun hän etsi sopivaa luettavaa, hän hämmästyi "Tällaistako olen kirjoittanut!". Kunnas luki aikuisille tähdättyjä runoja ja yhden lastenrunon ja lukikin erinomaisen hyvin. Minulle paljastui, että Kunnaksen runoissa on hieno rytmi. Yleisö suorastaan söi runoilijan kädestä, voi sitä ihailun määrää, joka kirjaston kahvilan täytti. Vanhalle jo suodaan se lahjakkuus, jota nuorelta kadehditaan.
Katselin vielä Roller Derbyä, jota tyttäreni harrastaa. Näytti hurjalta. Jonotin puoli tuntia erään tietyn jäätelökioskin jäätelöä. Lajeja on kymmeniä, mutta kun on yhtä hyvää maistanut,on vaikea siltä tieltä poiketa. En ota turhia riskejä.
torstai 8. elokuuta 2013
Ruohonleikkuri
Kuulin hiljattain tositarinan autotallissa itsekseen käynnistyneestä ruohonleikkurista. Jokainen, joka on yrittänyt käynnistää tuota katalaa vehjettä, ymmärtää ihmeen suuruuden. En paljasta paikkaa, ettei sinne ala kertyä toiviomatkaajia. Tosin ymmärrän nykyisistä leikkureista yhtä vähän kuin kvanttimekaniikasta.
Eilinen Kom-teatterin "Kolme sisarta" oli energinen esitys ja siitä minä pidin (niistä kakkavaippajutuista en välittänyt). Näyttämöllä lentelivät tuolit, jotka onneksi olivat metallia ja kestivät kovan käsittelyn. Ensimmäinen osa oli varsin karnevalistinen, toinen taas ahdistavakin. Kaikki haaveilivat Moskovasta, mutta ei sinne kukaan päässyt. Sellaista oli Tsehovin aikaan ja niin on nyt. Rakkaus oli ennemmänkin päähänpinttymää kuin romantiikkaa. Näytelmää oli modernisoitu sopivasti, slaavilaisuutta oli jäänyt riittävästi jäljelle. Näyttelijät olivat hyviä, kuten odottaa saattaa. Kuulin näytelmässä hienoimman ikinä tulkinnan kappaleesta "Nuoruus on seikkailu suunnaton...".
Varmasti moni perinteistä Tsehov tulkintaa odottanut pettyi, minä ilahduin. Tuli hinku tutustua näytelmän alkuperäistekstiin.
Eilinen Kom-teatterin "Kolme sisarta" oli energinen esitys ja siitä minä pidin (niistä kakkavaippajutuista en välittänyt). Näyttämöllä lentelivät tuolit, jotka onneksi olivat metallia ja kestivät kovan käsittelyn. Ensimmäinen osa oli varsin karnevalistinen, toinen taas ahdistavakin. Kaikki haaveilivat Moskovasta, mutta ei sinne kukaan päässyt. Sellaista oli Tsehovin aikaan ja niin on nyt. Rakkaus oli ennemmänkin päähänpinttymää kuin romantiikkaa. Näytelmää oli modernisoitu sopivasti, slaavilaisuutta oli jäänyt riittävästi jäljelle. Näyttelijät olivat hyviä, kuten odottaa saattaa. Kuulin näytelmässä hienoimman ikinä tulkinnan kappaleesta "Nuoruus on seikkailu suunnaton...".
Varmasti moni perinteistä Tsehov tulkintaa odottanut pettyi, minä ilahduin. Tuli hinku tutustua näytelmän alkuperäistekstiin.
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Kultturikaavut
Minulle on tullut ongelma fiktiivisten tekstien suhteen, tämä ongelma käynnistyi Karl Ove Knausgårdin omaelämänkerrallisten teosten lukemisesta (kaksi osaa on jo julkaistu suomeksi ja kolmas tulee syyskuussa, jolloin menen jonottamaan kirjakaupan oven eteen). Todellisten ihmisten elämä on niin paljon mielenkiintoisempaa kuin kuviteltujen ja tarkoitan nyt erityisesti sitä mitä tapahtuu pään sisällä.
Tämä ja monta muuta asiaa pulpahti eilen mieleeni, kun kävin erään hyvin vieraanvaraisen pariskunnan kotona. Näimme yksityisen hautausmaan, nautimme ihanaa omalta kasvimaalta kerättyä ruokaa, tapasimme Kaarina Maununtyttären, joka kertoi uskomattoman elämäntarinansa, näimme hopeakaapin, joka piti sisällään mm. norjalaisen perunalusikan ja anjovishaarukan. Istuin koko päivän terassilla prosecco-lasi edessäni ja katse viljapellossa.
Keskustelimme kulttuuri-ihmisistä ja kuulin ensimmäistä kertaa nimityksen kulttuurikaapu. Edellä mainittu (henkilö on tietysti keski-ikäinen nainen) pukeutuu luonnonmateriaaleista valmistettuihin väljiin kaapumaisiin vetimiin ja usein päässä keikkuu huovutettu hassu hattu, joka julistaa "en enää välitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, saan pukeutua miten haluan, minua ei latisteta, olen persoona, olen kulttuuripersoona!". Lajin tavoittaa teatterien lämpiöistä ensi-iltojen aikaan nauttimassa sherry-lasillista. Kulttuurikaavut pitävät erilaiset kulttuuri-instituutiot pystyssä. Kulttuurin harrastamista pidetään huvittavana ainoastaan jos harrastaja sattuu olemaan keski-ikäinen nainen, muita kulttuurin kuluttajia pidetää jokseenkin ihailtavina. Ehkä jatkuvasti teatterissa lamppaavassa miehessä on kuitenkin jotain epäilyttävää.
Menen tänä iltana katsomaan Kom-teatterin esitystä "Kolme sisarta". Pyrin välttämään kaapumaista pukeutumista.
Tämä ja monta muuta asiaa pulpahti eilen mieleeni, kun kävin erään hyvin vieraanvaraisen pariskunnan kotona. Näimme yksityisen hautausmaan, nautimme ihanaa omalta kasvimaalta kerättyä ruokaa, tapasimme Kaarina Maununtyttären, joka kertoi uskomattoman elämäntarinansa, näimme hopeakaapin, joka piti sisällään mm. norjalaisen perunalusikan ja anjovishaarukan. Istuin koko päivän terassilla prosecco-lasi edessäni ja katse viljapellossa.
Keskustelimme kulttuuri-ihmisistä ja kuulin ensimmäistä kertaa nimityksen kulttuurikaapu. Edellä mainittu (henkilö on tietysti keski-ikäinen nainen) pukeutuu luonnonmateriaaleista valmistettuihin väljiin kaapumaisiin vetimiin ja usein päässä keikkuu huovutettu hassu hattu, joka julistaa "en enää välitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, saan pukeutua miten haluan, minua ei latisteta, olen persoona, olen kulttuuripersoona!". Lajin tavoittaa teatterien lämpiöistä ensi-iltojen aikaan nauttimassa sherry-lasillista. Kulttuurikaavut pitävät erilaiset kulttuuri-instituutiot pystyssä. Kulttuurin harrastamista pidetään huvittavana ainoastaan jos harrastaja sattuu olemaan keski-ikäinen nainen, muita kulttuurin kuluttajia pidetää jokseenkin ihailtavina. Ehkä jatkuvasti teatterissa lamppaavassa miehessä on kuitenkin jotain epäilyttävää.
Menen tänä iltana katsomaan Kom-teatterin esitystä "Kolme sisarta". Pyrin välttämään kaapumaista pukeutumista.
tiistai 6. elokuuta 2013
Mies ja hullu hevonen
Nautin laiskat aamukahvit, istahdin nojatuoliin ja nostin syliini rakkaan läppärini. Epäergonominen asento vihloo vasenta olkapäätä. Pitäsi kirjoittaa kolumnia, pitäisi lukea viitalaisten tekstejä, sillä tapaamme tänään, pitäisi.Tiiviin kulttuuriviikon ensimmäinen päivä on takana.
Juoksin eilen yhdentoista junaan, U oli vastassa Helsingin rautatieasemalla. Kävimme lounaalla ja sen jälkeen loman alun kunniaksi nautimme, vähän mutta kallista periaatteella, lasilliset samppanjaa. Lasillinen nousi päähäni ja kuvittelin olevani rikas helsinkiläinen ja ostin kalliin mustan nahkatakin. Nyt jos minulla olisi moottoripyörä ja jos uskaltaisin sillä ajaa, niin voisin tehdä sen uskottavasti. En pidä itseäni vielä kovin vanhana, mutta olen nähnyt oman vanhuudenvisioni Kööpenhaminassa: terassilla istui arviolta seitsemänkymmenvuotias hoikka nainen mustassa nahkarotsissa.
Neil Young ja Crazy Horse oli huima, kunhan ensisäikähdyksestä selvisi. Bändi soitti puhdasta rockia ja kovaa. Neil Youngin ja toisen kitaristin kitarakommunikointia oli hauska seurata. Staralla oli päässään stetson, jonka alta ne muutamat jäljellä olevat pitkät hiukset hulmusivat. Mies seisoi ja vähän kävelikin lavalla yli kaksi tuntia putkeen. Väliin mahtui lyhyt herkkä akustinen osuus, josta jäi mieleen "Hole in the sky", jota en ollut koskaan kuullut. Mitään muuta en ymmärrä, mutta miehillä oli selvästi hauskaa ja se välittyi myös katsomoon. Yhtään välispiikkiä ei kuultu, eikä meitä kuulijoita turhaan kosiskeltu.
J Karjalaistakin kuunteli mielellään pitkästä aikaa. Roudaustauolla oli mentävä vessaan, Baja Majoihin johtivat hallitsemattomat henkiset jonot. Joidenkin kantti kesti vihaisten katseiden ohituksen. Aitojen takana pikkuloiden edessä odottivat hieman hallitummat jonot, joiden jälkeen vihdoin aukesi sotkuisen eriön ovi. Tämän koettuaan ei enää tehnyt mieli ostaa juotavaa täyteen tupatun kentän juottoloista. Vessavierailun myötä menetimme hyvät paikat kentän etuosasta.
Juoksin eilen yhdentoista junaan, U oli vastassa Helsingin rautatieasemalla. Kävimme lounaalla ja sen jälkeen loman alun kunniaksi nautimme, vähän mutta kallista periaatteella, lasilliset samppanjaa. Lasillinen nousi päähäni ja kuvittelin olevani rikas helsinkiläinen ja ostin kalliin mustan nahkatakin. Nyt jos minulla olisi moottoripyörä ja jos uskaltaisin sillä ajaa, niin voisin tehdä sen uskottavasti. En pidä itseäni vielä kovin vanhana, mutta olen nähnyt oman vanhuudenvisioni Kööpenhaminassa: terassilla istui arviolta seitsemänkymmenvuotias hoikka nainen mustassa nahkarotsissa.
Neil Young ja Crazy Horse oli huima, kunhan ensisäikähdyksestä selvisi. Bändi soitti puhdasta rockia ja kovaa. Neil Youngin ja toisen kitaristin kitarakommunikointia oli hauska seurata. Staralla oli päässään stetson, jonka alta ne muutamat jäljellä olevat pitkät hiukset hulmusivat. Mies seisoi ja vähän kävelikin lavalla yli kaksi tuntia putkeen. Väliin mahtui lyhyt herkkä akustinen osuus, josta jäi mieleen "Hole in the sky", jota en ollut koskaan kuullut. Mitään muuta en ymmärrä, mutta miehillä oli selvästi hauskaa ja se välittyi myös katsomoon. Yhtään välispiikkiä ei kuultu, eikä meitä kuulijoita turhaan kosiskeltu.
J Karjalaistakin kuunteli mielellään pitkästä aikaa. Roudaustauolla oli mentävä vessaan, Baja Majoihin johtivat hallitsemattomat henkiset jonot. Joidenkin kantti kesti vihaisten katseiden ohituksen. Aitojen takana pikkuloiden edessä odottivat hieman hallitummat jonot, joiden jälkeen vihdoin aukesi sotkuisen eriön ovi. Tämän koettuaan ei enää tehnyt mieli ostaa juotavaa täyteen tupatun kentän juottoloista. Vessavierailun myötä menetimme hyvät paikat kentän etuosasta.
maanantai 5. elokuuta 2013
Odotan kissanhiekkaa
Aamulla herätessä on olkapään lisäksi selkä jäykkä kuin (nyt takerrun tähän, puhelinpylväs, heinäseiväs, suomalainen salsaaja). Vanhoja heinäseipäitä kuulemma myydään sisustuselementeiksi 50 euroa kappale.
Näin yöllä unta, jossa olin järjettömän vihainen. Tosielämässä en kykene suuttumaan reilusti (saatan kyllä olla inhottava ja vieläpä niin kierosti, ettei tyhmempi välttämättä edes huomaa) tai kerään suuttumusta viikkokaupalla ja sitten raivoni onkin suunnaton. Unessa luettelin kaikki tietämäni kirosanat, vaikka muuten en osaa edes kiroilla luontevasti. Joskus muuten tekee mieli huomauttaa läheiselle ihmiselle jostain asiasta, mutta sitten päättää olla kypsä ja jättää huomauttelut sikseen, kunnes asia on melkein ohi, jolloin lause yllättäen purskahtaa suusta kuin yskänpuuska, jota on yrittänyt pitkään pidätellä.
Odotan kissanhiekkaa, joka piti tuotaman ennen yhtätoista. Olen ehtinyt tyhjentää mökkikassin, tunkea sen yläkaappiin, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanat ja nyt kuuntelen "Muistojen bulevardia" ja hiukseni ja naamani ovat lähtövalmiit. Menen Helsinkiin Neil Youngia kuuntelemaan.
Näin kaupungilla kuusikymppisen pariskunnan, joilla molemmilla oli puoleen selkään valuvat hiukset, miehen hiukset oli sidottu kuminauhalla niskaan, naisella oli yllään pitkä mekko, mies oli pukeutunut farkkuihin, punaiseen paitaan ja nahkaliiveihin. He eivät olleet muuttaneet tyyliään kuten me muut entiset osa-aikahipit (nimitys on varastettu E:ltä). Pariskunta sopisi hyvin Neil Youngin konserttiin.
Katsoin taas eilen pohjoismaista rikossarjaa "Silta". Siinä on hyvin kiemurainen juoni, älykäs rikollinen, jolla on tekojensa motiivina jonkinlainen missio, kaksi poliisia, joista toinen on tanskalainen kiva nallekarhu ja toinen sääntöjä pilkulleen noudattava ruotsalainen aspergertyyppinen nainen. Juttu on täysin epärealistinen, inhottava, mutta samalla koukuttava. Ohjelman katsottuani väänsin ulko-oven takalukkoon.Mihin sarja ja rikossarjat noin yleensä vetoavat? Ne ovat viihdettä, mutta miksi itseään pitää viihdyttää sillä, että joku ottaa hengiltä lauman ihmisiä? On helpompi ajatella että pahuus on ruudun toisella eikä sillä puolella jossa itse istuu.
Nyt se hiekka tuli.
Näin yöllä unta, jossa olin järjettömän vihainen. Tosielämässä en kykene suuttumaan reilusti (saatan kyllä olla inhottava ja vieläpä niin kierosti, ettei tyhmempi välttämättä edes huomaa) tai kerään suuttumusta viikkokaupalla ja sitten raivoni onkin suunnaton. Unessa luettelin kaikki tietämäni kirosanat, vaikka muuten en osaa edes kiroilla luontevasti. Joskus muuten tekee mieli huomauttaa läheiselle ihmiselle jostain asiasta, mutta sitten päättää olla kypsä ja jättää huomauttelut sikseen, kunnes asia on melkein ohi, jolloin lause yllättäen purskahtaa suusta kuin yskänpuuska, jota on yrittänyt pitkään pidätellä.
Odotan kissanhiekkaa, joka piti tuotaman ennen yhtätoista. Olen ehtinyt tyhjentää mökkikassin, tunkea sen yläkaappiin, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanat ja nyt kuuntelen "Muistojen bulevardia" ja hiukseni ja naamani ovat lähtövalmiit. Menen Helsinkiin Neil Youngia kuuntelemaan.
Näin kaupungilla kuusikymppisen pariskunnan, joilla molemmilla oli puoleen selkään valuvat hiukset, miehen hiukset oli sidottu kuminauhalla niskaan, naisella oli yllään pitkä mekko, mies oli pukeutunut farkkuihin, punaiseen paitaan ja nahkaliiveihin. He eivät olleet muuttaneet tyyliään kuten me muut entiset osa-aikahipit (nimitys on varastettu E:ltä). Pariskunta sopisi hyvin Neil Youngin konserttiin.
Katsoin taas eilen pohjoismaista rikossarjaa "Silta". Siinä on hyvin kiemurainen juoni, älykäs rikollinen, jolla on tekojensa motiivina jonkinlainen missio, kaksi poliisia, joista toinen on tanskalainen kiva nallekarhu ja toinen sääntöjä pilkulleen noudattava ruotsalainen aspergertyyppinen nainen. Juttu on täysin epärealistinen, inhottava, mutta samalla koukuttava. Ohjelman katsottuani väänsin ulko-oven takalukkoon.Mihin sarja ja rikossarjat noin yleensä vetoavat? Ne ovat viihdettä, mutta miksi itseään pitää viihdyttää sillä, että joku ottaa hengiltä lauman ihmisiä? On helpompi ajatella että pahuus on ruudun toisella eikä sillä puolella jossa itse istuu.
Nyt se hiekka tuli.
sunnuntai 4. elokuuta 2013
Mustikoita
Perjantai
Pakkaamme Kertun autoon. Määränpäämme on mökki, jonka sisätiloissa urhealla kissalla on mahdollisuus pyydystää pieniä kärpäsiä. Luontokappale naukuu automatkalla häiritsevästi, joten heitämme kuljetuslootan päälle paksun viltin, peitto vaimentaa äänetelyn siedettäväksi.
Mökillä isä ja äiti tarjoavat ruokaa ja häipyvät paikalta. P saapuu Jyväskylästä ja liittyy seuraamme. P on rakastunut ja toistaa rakkautensa nimeä joka toisessa lauseessa kuten asiaan kuuluu. Syömme, juomme ja saunomme. Toverit riistävät minulta karkkipussin, josta ehdin syödä kaikki salmiakkilakut.
Lauantai
Lähdemme metsään. Jos varpujen päissä keikkuisi mustia lakritsimakeisia, niin jaksaisin niitä jahdata vaikka hiki valuukin pitkin otsaa ja erilaiset hyönteiset tunkevat korviin, suuhun ja silmiin. H (P:n rakkaus) saapuu mökille, vaikka tämä on perinteinen naisten reissu. Rakkaus ja sen ilmenemismuodot ovat ihan samanlaisia kuin nuorilla. H ihmettelee miten hän on P:n myötä joutunut mustikkametsään ja hiihtänyt ensimmäistä kertaa sitten armeija-ajan. H ja P nojailevat toisiinsa ja höpöttävät sympaattisesti kylki kyljessä.
Metsässä on niukasti mustikoita, " eipä tarvitse niin paljon marjoja siivota" toteaa M Pollyanna-tyyliinsä. Jotkut joutuvat ystävien vetäminä päihdyttävien aineiden pariin, minut houkutellaan metsään.
H grillaa ja kertoo "lähiruoan" kummallisista ulkomaanmatkoista (H on tehnyt ensimmäsen uransa ravintoloissa). Näen yöllä unta Helsingistä, joka on omituisen värikäs ja joka pursuaa Gaudin arkkitehtuuria.
Sunnuntai
Löydämme mustikoita. Keräämme mustikoita. Pakastan mustikoita. Tunnen alemmuutta muihin, jotka ovat niin itsestäänselvästi taitavia kaikessa mikä liittyy mustikoihin.
Pakkaamme Kertun autoon. Määränpäämme on mökki, jonka sisätiloissa urhealla kissalla on mahdollisuus pyydystää pieniä kärpäsiä. Luontokappale naukuu automatkalla häiritsevästi, joten heitämme kuljetuslootan päälle paksun viltin, peitto vaimentaa äänetelyn siedettäväksi.
Mökillä isä ja äiti tarjoavat ruokaa ja häipyvät paikalta. P saapuu Jyväskylästä ja liittyy seuraamme. P on rakastunut ja toistaa rakkautensa nimeä joka toisessa lauseessa kuten asiaan kuuluu. Syömme, juomme ja saunomme. Toverit riistävät minulta karkkipussin, josta ehdin syödä kaikki salmiakkilakut.
Lauantai
Lähdemme metsään. Jos varpujen päissä keikkuisi mustia lakritsimakeisia, niin jaksaisin niitä jahdata vaikka hiki valuukin pitkin otsaa ja erilaiset hyönteiset tunkevat korviin, suuhun ja silmiin. H (P:n rakkaus) saapuu mökille, vaikka tämä on perinteinen naisten reissu. Rakkaus ja sen ilmenemismuodot ovat ihan samanlaisia kuin nuorilla. H ihmettelee miten hän on P:n myötä joutunut mustikkametsään ja hiihtänyt ensimmäistä kertaa sitten armeija-ajan. H ja P nojailevat toisiinsa ja höpöttävät sympaattisesti kylki kyljessä.
Metsässä on niukasti mustikoita, " eipä tarvitse niin paljon marjoja siivota" toteaa M Pollyanna-tyyliinsä. Jotkut joutuvat ystävien vetäminä päihdyttävien aineiden pariin, minut houkutellaan metsään.
H grillaa ja kertoo "lähiruoan" kummallisista ulkomaanmatkoista (H on tehnyt ensimmäsen uransa ravintoloissa). Näen yöllä unta Helsingistä, joka on omituisen värikäs ja joka pursuaa Gaudin arkkitehtuuria.
Sunnuntai
Löydämme mustikoita. Keräämme mustikoita. Pakastan mustikoita. Tunnen alemmuutta muihin, jotka ovat niin itsestäänselvästi taitavia kaikessa mikä liittyy mustikoihin.
torstai 1. elokuuta 2013
Lättäpää
Olen kulkenut koko päivän tukka lätässä. Epäilen unohtaneeni aamulla jonkun olennaisen hiusmuotoilutuotteen käytön. Tavallinen repertuaarini pitää sisällään nämä tuotteet seuraavassa järjestyksessä hiuksiin annosteltuina: John Frieda luxorius volume thickening shampoo, JOICO moisture recovery conditioner, Wella professionals natural volume styling mousse, Oribe Dry texturizing spray ja Klippoteket hair spray super maximum strong.Päivä lättähiuksisena oli täysin erilainen kuin tuuheahiuksinen päivä. Sorruin jopa kahvihuoneen kekseihin, joista olen suurempipäisenä pystynyt kieltäytymään. Lättäpäällä ei ole voimia kulkea suoraselkäisesti houkutusten ohi. Lättäpää antaa heti periksi. Lättäpää on luuseri. Pakko lisätä tähän FB-kaverin innoittamana ajatus: minulle on myyty monta pullollista toivoa.
Sain äsken tekstarin, jossa minut kutsuttiin illanviettoon, kutsussa ei ollut nimeä alla ja numero oli vieras. Numeropalvelun mukaan kyseessä oli erään tamperelaisen keski-ikäisen miesrunoilijan viesti. Todennäköisesti sinne on siis kutsuttu puoli Tamperetta tai viesti tuli väärälle henkilölle. Olen jopa vaihtanut joitakin kertoja muutaman sanan hänen kanssaan. Ehkä kutsu koskee kaikkia erään kirjakaupan asiakkaita. Osoite oli kyllä kotiosoite. Kutsu oli avec, eikä minulla ole avecia. Turhaan tätä pohdin, sillä en minä sinne kuitenkaan mene. Joku raja. Nyt alkoi sataa. Loma on piloilla.
P.S. Kutsu oli ilman silmälaseja tehty virhe. Mies vielä soittikin vahingossa ja samalla kertoi, että kutsu oli mennyt väärään numeroon, mutta kutsui kuitenkin juhliin. Sanoin, etten pääse, mikä oli valhe, aina ei voi puhua totta. Joku seikkailijatyyppi olisi ottanut kutsun vastaan. Olen nössö ja lättäpää. Tällaista dramatiikkaa taas tänään.
Sain äsken tekstarin, jossa minut kutsuttiin illanviettoon, kutsussa ei ollut nimeä alla ja numero oli vieras. Numeropalvelun mukaan kyseessä oli erään tamperelaisen keski-ikäisen miesrunoilijan viesti. Todennäköisesti sinne on siis kutsuttu puoli Tamperetta tai viesti tuli väärälle henkilölle. Olen jopa vaihtanut joitakin kertoja muutaman sanan hänen kanssaan. Ehkä kutsu koskee kaikkia erään kirjakaupan asiakkaita. Osoite oli kyllä kotiosoite. Kutsu oli avec, eikä minulla ole avecia. Turhaan tätä pohdin, sillä en minä sinne kuitenkaan mene. Joku raja. Nyt alkoi sataa. Loma on piloilla.
P.S. Kutsu oli ilman silmälaseja tehty virhe. Mies vielä soittikin vahingossa ja samalla kertoi, että kutsu oli mennyt väärään numeroon, mutta kutsui kuitenkin juhliin. Sanoin, etten pääse, mikä oli valhe, aina ei voi puhua totta. Joku seikkailijatyyppi olisi ottanut kutsun vastaan. Olen nössö ja lättäpää. Tällaista dramatiikkaa taas tänään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)