Monenlaisia kirjailijoita

Olen ymmärtänyt esikoisromaanini myötä, että on olemassa kovin monenlaisia suomalaisia kirjailijoita.

On taiteellisesti kunnianhimoisia tyyppejä, jotka kirjoittavat kirjoja, joita kukaan ei jaksa lukea. Teosten rakenne ja kieli uudistaa romaanitaiteen ja tekee teoksista mahdottomia ymmärtää. Kirjojen henkilöt ovat tietysti vastenmielisiä. Kirjailijoista hälistään hetki silloin kun he voittavat jonkun palkinnon.

On kirjailijoita, jotka kirjoittavat hyvin, mutta joiden kirjoista ihmiset ovat vähemmän kiinnostuneita kuin heidän yksityiselämästään tai urastaan television viihdejulkkiksina.

Nykyrunoilijoita lukevat Parnasson ja muutamien pienempien kirjallisuuslehtien kriitikot. Runokokoelmia ei osta kukaan, sillä eihän niitä edes saa kirjakaupoista. Muutama kulttuuri-ihminen hakeutuu runoiltoihin, joissa runoilijat esittävät runojaan, sillä siellähän myydään alkoholijuomia. Suomen kuuluisin nykyrunoilija on Jenni Haukio, mutta kuka on lukenut hänen runojaan?

Viihdekirjoja lainataan kirjastoista kaikkein eniten, mutta eihän niitä kukaan kulttuuri-ihminen lue. Kaikki naisten kirjoittama humoristinen teksti on viihdettä, eikä sitä arvioida kirjallisuuslehdissä eikä Helsingin Sanomissa.

On myös suuri joukko ahkeria kirjailijoita, joista kukaan ei ole kuullut mitään vaikka he olisivat julkaisseet kymmenen kaunokirjallista teosta. Mitään erityistä syytä tähän ei ole. Moni heistä väsää hengenpitimikseen tekstejä lapsille, nuorille ja aikuisille.

Tunnen kolme Hesarin kirjallisuuspalkintoehdokasta, joten tämän on mielenkiintoista aikaa. Kuka voittaa? Suosikkini on Heikki Kännö romaanillaan Mehiläistie. Jos olisin kaikki ehdokaskirjat lukenut, saattaisin olla muutakin mieltä.

Päästäisen aivot

Juha Hurme asteli kirjamessujen lavalle kuin olisi menossa tunturiin patikoimaan. Mukanaan hän raahasi reppua, johon olisi mahtunut viikon muonat, vaatteet, makuupussi ja Trangia-keitin.  Kirjailija keskusteli kirjastaan Niemi tietokirjailija Teemu Keskisarjan kanssa (Wikipedia kertoo, että Keskisarja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti). Keskustelu käsitteli unohdettuja suomalaisia suurmiehiä. Kun Hurme sanoi jotain, puhkesi yleisö spontaaneihin taputuksiin. Hurme vaikutti jotenkin hämmentyneeltä saamistaan suosionosoituksista.

Juha Hurmeesta ollaan tekemässä jonkinlaista messiasta tai vähintään kirjallisuuden ja teatterin rock-staraa. Luin, että mies esiintyi messuilla seitsemän kertaa vaikka olisi kertomansa mukaan ollut mielummin teatterikoululaisten kanssa Suomi 100 000 iltamakiertueella. Kirjoitusystäväni sanoi, että Hurme täyttää Jouko Turkan jättämää tyhjiötä. Jouko Turkka oli myös vihattu henkilö, sitä Juha Hurme ei ole. Isäni kutsui Turkkaa joulukuusenvihaajaksi, sillä Turkka oli jossain kirjoituksessaan kirjoittanut ilkeästi rakkaasta kuusipuustamme.

Kirjailija Juha Hurme sanoi kirjansa olevan hölötystä. Eivät ne todellakaan ole perinteisiä romaaneja vaan vaikuttavat enemmänkin Hurmeen ajatuksilta jotka on sijoitettu jonkinlaiseen pakolliseen juoneen.  Niemeä en ole lukenut, Nyljetyt ajatukset kyllä.

Kirjamessut on sekava ja stressaava tapahtuma vaikka facebook -päivitysten perusteella kaikilla tuntui olevan hauskaa. Join kuohuviiniä toisen esikoiskirjailijan kanssa, ostin yhden ainoan kirjan (Rosa Liksom Everstinna), kuuntelin keskustelun sananvapaudesta ja 20 min edellä mainittua Juha Hurmeen ja Teemu Keskisarjan jutustelua (jouduin kiirehtimään Tampereen junaan) ja käväisin Sanaston osastolla.

Sanasto maksaa kirjailijoille kirjastolainauksista ja halusin tietää paljonko rahaa saan. Sanasto-mies pyysi henkilötodistuksen, tuijotti aikansa läppäriään ja kirjoitti paperilapulle summan, jonka taittoi piiloon ja ojensi minulle ja sanoi "Tämä on bruttosumma, tästä menee vielä verot". Voin paljastaa teille suuren salaisuuden, saan 701,40 e, jota valtio vielä verottaa. On olemassa EU-uhka, että jatkossa osa summasta menisi kustantajalle.

Kotimatkalla luin Suomen kuvalehdestä, että päästäisen aivot pienenevät talvella 20-30%. Epäilen, että minulle käy samoin.

Yövieraat

Nuori sukulaismies yöpyi luonani. Illalla hän puhui kahdesti tyttöystävänsä kanssa puhelimessa. Aamulla hän heräsi aiemmin kuin minä ehtiäkseen seitsemän junaan. Hän hiippaili huomaavaisesti pimeässä, pesi hampaat, kävi jääkaapilla, yritti liikkua hiljaa (joudun pitämään makuuhuoneen oven auki, sillä en kestä kun Kerttu raapii ovea). Meinasin huutaa, että laita valot, mutta en jaksanut. Tänään tulee toinen yövieras ja lähdemme porukalla Telakalle syömään ja filharmonian konserttiin kuuntelemaan suomalaisten säveltäjien musiikkia.

Lähden huomenna kirjamessuille. Tuntui siltä, että messuille on mentävä, sillä sain ilmaisen lipun. Reissu ei tule olemaan halpa, sillä junaliput maksavat ja tuskin maltan olla ostamatta kirjoja. Laitoin faceen viestin "Lähteekö joku tuttu lauantaina kirjamessuille, olisi kiva käydä vaikka kahvilla". Pelotti, että kukaan ei vastaa. Jospa kuulostan säälittävältä, joka on pahinta mitä facessa voi tapahtua, vaivaannuttavaa. Olen joskus kokeillut vastaavaa melko huonolla menestyksellä, nyt sain yhden vastauksen, joten saanen hetkeksi messuseuraa. Jotkut reippaat kirjoittavat: "lähtisikö joku jonnekin istumaan iltaa" ja saavat kymmeniä tarjouksia. Ehkä liioittelen hieman.

Suunnittelin meneväni aamulla lenkille. En mennyt. Uimahalliin. En sinnekään. Luen sen sijaan Imagesta suomentaja Katriina Huttusen juttua "Huone yhdelle", jossa kääntäjä kertoo miten hän matkustaa yksinään laivalla Tukholmaan. Kyse ei ole yhdestä matkasta vaan  vaan hän tekee saman kymmenisen kertaa vuodessa. Hänkin huolehtii, onko hän jotenkin säälittävä mennessään yksin ostoksille, syömään, kannelle saaristomaisemaa ihailemaan ja hyttiin nukkumaan.

Minä menen huomenna vain kirjamessuille, mutta kun muiden päivitykset ovat täynnä lavaesiintymisiä, yhteisiä viinilasillisia muiden kirjailijoiden kanssa ja leveästi hymyileviä yhteisselfieitä. 

Luontohenkinen takapäivystäjä

Nykyään päivystykset on keskitetty isoihin keskuksiin, joissa työskentelee useita lääkäreitä. Päivystyspisteissä voi ottaa verikokeita ja rtg-tutkimuksia ympäri vuorokauden. Aiemmin päivystyspisteet olivat pieniä, eikä yöaikaan välttämättä ollut muita tutkimusmahdollisuuksia kuin omat kädet ja liuskat, joilla sai tutkittua virtsan jos osasi väsyneillä silmillään verrata liuskan väriä purkin kylkeen värjättyhin läiskiin. Lääkärintakissa piti olla niin isot taskut, että taskuun mahtui kirjoista tärkein, Akuuttihoito-opas. Lääkkeet etsittiin paksuista painavista opuksista.

Olen päivystänyt ihan yksiksenikin. Potilas soitti ovikelloa ja ovi piti käydä avaamassa ja kyllähän silloin pelotti. Seuraavaksi täytyi vaeltaa arkistohyllyjen välissä potilaskansiota etsimässä. Siinä oppi arkistoinnin salat. Hyllyt liikkuivat kampea vääntämällä. Potilas tutkittiin miten osattiin, kirjoitettiin resepti ja sairaslomalappu. Pieni ruuhkahuippu asettui ravintoloiden sulkemisaikaan.

Sen jälkeen olenkin päivystänyt erilaisissa sairaaloissa paikan päällä, lankapuhelimen ääressä, valtava musta köntti laukussa (toimi milloin sattui toimimaan), kommunikaattori mahtui jo melkein taskuun ja lopulta tarvittiin vain pieni kännykkä. Eräässä työpaikassa kotiin piti raahata faksi. Muistan itseni nuokkumassa  keskellä yötä tuon mötikän ääressä odottamassa, että se suvaitsee sylkeä Ekg-käyrää arvioitavakseni. Jossain välissä takapäivystäjä tavoitettiin pienen piippaavan haun avulla. Joskus nuorena apulaislääkärinä soitin luontohenkisen takapäivystäjän hakuun, johon vastasi vaimo, joka kertoi miehensä olevan metsässä.

Mikä minulla on tässä villasukat jalassa kotona istuskellessa.  Kotipihan asfaltti ja roskalaatikot ovat  saaneet valkoisen kuorrutuksen. Pimeyttä puhkovat vastapäisen kerrostalon valot. Töihin menen vasta maanantaina, joka on niin kaukana, ettei sitä tarvitse edes ajatella jos ei halua. Esitelmään on aikaa melkein viisi viikkoa.

Kandidaatti

Ilmoitan kaikille blogini sähköpostiin (ja muihin sähköposteihini) kirjoittaville, että vaikka minulla monenlaista harmia onkin niin erektiohäiriöt eivät kuulu niihin.

En myöskään aio antaa teille syntymäaikaani, osoitettani, puhelinnumeroani ja pankkitilini tunnusta, että voisitte laittaa tililleni sukulaisenne miljoonaperinnön. Laittakaa rahat vaan omalle tilillenne.

Tänään vastaanottoani oli seuraamassa lääketieteen kandidaatti (melko usein on). Näin ei ehkä saisi sanoa, mutta ne ovat tosi suloisia. Kandit ovat kuin lasten tulevat puolisot ensimmäistä kertaa anoppilassa tai jotkut pörröiset söpöt eläimet. Niin innokkaita tekemään, oppimaan ja olemaan mieliksi. Miten niistä voi kehkeytyä ilkeitä, ahneita paskiasia, joita me lääkärit monen mielestä olemme? Kuka ne pilaa ja missä vaiheessa?

Olen syönyt taas liikaa lakritsijauheella päällystettyjä taateleita.

Katoava maa

Oikea aviopari, Esko Roine ja Riitta Jalonen esittävät avioparia Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä näytelmässä Katoava maa ja hyvin esittävätkin. Nuorta paria takaumissa näyttelevät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu. Naiset ovat tämän esityksen vahvuus.

Katoava maa sijoittuu pariskunnan makuuhuoneeseen, johon aukeaa kaksi ovea, josta muistot astelevat sisään. Helena on juuri saanut Alzheimerin taudin diagnoosin, joten on tärkeä muistella mennyttä. Kaikki se kaivelu yllättäen ahdisti enemmän kuin olisin odottanut.

En etukäteen tiennyt näytelmästä juuri mitään, luulin jopa näytelmän olevan nimeltään Kaukainen maa. Yllätyin, kun luin näytelmän kirjoittajan nimen (Satu Rasila), sillä katsomisen perusteella oletin sen olevan brittinäytelmä, en tiedä mistä oletus tuli, ehkä merestä, tuulesta, näytelmän nimestä, nuoren parin vaatteista, musiikista ja suurista tunteista, joita näytelmässä oli. Ehkä näytelmä olisi voinut olla myös Yhdysvalloista.

Olen aina pelännyt dementoitumista (no en nuorena, jolloin vanhenemisen ei edes ajattele koskevan itseään). Unohdin kukkaron kotiin(dementia!), joten en voinut ostaa väliaikaviiniä.

Kuka minua sitten hoitaa?

En oleta, että lapset huolehtisivat minusta. Joudun vanhainkotiin virsiä veisaamaan ja soseita syömään. Tai ei kai enää voi puhua joutumisesta vaan pääsemisestä. Sitten kun unohdan toistuvasti keittolevyt päälle ja harhailen yöpaidassa kaupungilla. Toivottavasti minusta tulee onnellinen dementikko ja kadotan ikävät asiat.

63 liuskaa

Kirjoitin kirjastolla kässäriäni. On vaikea käyttää rentoa nimitystä kässäri, mutta käsikirjoitus on liian pitkä ja virallinen sana. Käsikirjoitus tarkoittaa jotain, joka on jo valmis julkaistavaksi tai jonka julkaisusta kirjoittaja on varma vaikka ei olisikaan.

Tekstini oli tänään suorastaan nerokasta. Huomenna se on vihoviimeistä paskaa. Minulla on pieni ongelma, sillä en muista tarkkaan mitä olen ensimmäiseen ja ainoaan romaaniini kirjoittanut, joten saatan toistaa itseäni.  Miten kaukaiselta tuo kirja tuntuukaan. Tästä tulee synkempi, joten se vastaa paremmin mustaa sielunmaisemaani. Voi olla, että loppu on kuitenkin onnellinen.

Minusta on kaikkein helpointa ja turvallisinta kirjoittaa julkisessa tilassa kuten kirjastossa tai kahvilassa. En siis istu läppärini ääressä omassa kodissani verkkareissa, kuulosuojaimet korvillani ja verhot kiinni vedettynä. Haluan ihmisiä ympärilleni, ihmisiä, joista ei tarvitse välittää.

Aloitin eilen tekstini alusta ja lisäilin sinne tänne kaikenlaista mitä sattui mieleeni juolahtamaan. Ihmettelin samalla, että olenko tosiaan kirjoittanut kaiken tuon. Kun pääsen tähänastisen tuherrukseni loppuun, jatkan sitä hieman, juutun paikalleni ja palaan taas alkuun. Alun lisäksi valmiina on "romaanin" viimeinen sivu. Romaani on pakko laittaa lainausmerkkeihin, sillä en tiedä saanko kässäriä koskaan valmiiksi ja vielä vähemmän tiedän julkaiseeko tarinaani kukaan.

Olen kirjoittanut 63 liuskan verran. Olen varastanut itseltäni, työkavereiltani, ystäviltäni ja sukulaisiltani. Aion ehkä kähveltää tv-sarjastakin, en kerro mistä ettei sarjan amerikkalaienn tuotantoyhtiö haasta minua oikeuteen. Varastan kaiken minkä irti saan.

Kolmen tunnin raatamisen jälkeen söin kauppahallin lihapullabaarissa lounasta. Vanhempi mies kysyi saako hän tulla samaan pöytään istumaan vaikka ainakin kaksi pöytää siinä ihan lähellä olivat tyhjiä. "Et saa", ajattelin. "Joo sopii", sanoin. Siinä se toljotti minua vastapäätä vain pieni pöytä välissä ja pilasi ruokarauhani, eikä edes sanonut mitään. Söi lohipalan ilman lisukkeita. Ihminen, joka syö pelkkää lohta on joku ruokarajoitteinen fanaatikko.

Lomamatkalla Helsingissä

Teimme R:n kanssa perinteisen Helsingin reissun. Matkustimme Onnibussilla, josta on tulossa keskiluokkainen juttu ihan kuin ostosreissusta Lidliin. Miksi edes omistaa autoa kun bussilla ja junalla pääsee niin halvalla ja kätevästi ellei satu asumaan jossain korven keskellä niinkuin monet asuvat ja se heille suotakoon. Onnibussin ikkunastakin on kivempi katsella peltoja ja taloja kuin pelkkää asumatonta pusikkoa.

Kävimme kahvilla ja näimme Esa Saarisen ja hänen vaimonsa, mutta emme tuijottaneet vaan hörpimme kahvejamme ikäänkuin törmäisimme Esa Saariseen joka päivä.

Design museon kellariin oli koottu hauska näyttely "Meidän sakset", johon Fiskars oli kutsunut erityyppisiä taitelijoita eri puolilta maailmaa juhlistamaan oranssikahvaisia saksia. Mieleen jäi Karen Bit Vejle, joka leikkaa paperista pienillä saksilla uskomattoman pikkutarkkoja pitsimäisiä töitä. Ykköskerroksessa ihmettelimme suomalaista muotoilua ja hihkuimme "Tuollainen kahvipannu meillä oli kotona!" Ylimmässä kerroksessa oli esillä nykymuotoilua ja kaikkea kummallista.

Oli tarkoitus käydä jossain muussakin museossa, mutta emme ehtineet, sillä syödäkin piti. Teimme hieman ostoksiakin, mutta siitä ei enempää. Helsinki on loistava lomakohde.

Ensin pitää saada ihmiset viihtymään

Teoksen kirjakaupassa Tampereella järjestetään kirjanjulkkareita ja erilaisia kirjallisia tapahtumia.  Kun Teos osti Tulenkantajien kirjakaupan sen ilme modernisoitui, mutta jotain vanhaa kirjakauppaan jäi. Siellä myydään kirjoja! Kirjat keimailevat näyteikkunoissa, seisovat tiukasti hyllyissä ja  lojuvat houkuttelevasti pöydillä.

Tänään juhlistettiin Amanda Vaaran esikoisteoksen "Pientä fiksausta vailla" julkaisua. Haastattelussa menivät Amanda Vaara, Niina Hakalahti ja kirjan sankaritar Venla sekaisin. Opin muuten äsken hienon sanan pseudonyymi.

Esikoisromaani on viihteellisen romaanisarjan ensimmäinen osa. Menin tilaisuuteen, sillä tunnen Niina Hakalahden (Amanda Vaaran tapasin ensimmäistä kertaa), joka oli kirjoituskouluni erinomainen opettaja ja on nykyään ylpeä neljän kanan hoitaja (olen nähnyt niistä monta kännykkäkuvaa). Niinan silmät säihkyvät kun kanat mainitaan. Kanojen nimet ovat Kyllikki, Marja-Leena, Peik, yhden kanasen nimen olen ikävä kyllä unohtanut.

Tilaisuudessa puhuttiin taas kerran siitä mikä on viihdettä ja mikä taidetta. Aiheesta puhutaan aina kun epäillään jonkun tekevän viihdettä. Viihde on syntiä! Haastattelija Päivi Haanpää siteerasi Kari Väänästä "Ensin pitää saada ihmiset viihtymään, että voi sanoa heille jotakin".

Teidänpä vaan, että vetävän ja viihdyttävän kirjan kirjoittaminen ei ole helppoa. Kynnet verillä joutuu olemaan viihdyttävä.

Tapasin Kariston porukkaa ja kerroin kirjoittaneeni 60 liuskaa romaania. Heti iski katumus. Mikä romaani se on? Tällä viikolla olisi kaksi kirjoituspäivää, joista toisen vietän Helsingissä ja toisena käyn elokuvissa. Joku saattaisi sanoa, että elokuvan katsominen ei vie kokonaista päivää, mutta kun elokuva on päivällä ja olen juuri sillä nimenomaisella kellonlyömällä tottunut kirjoittamaan.

Lento

Youtube tarjoaa minulle aktiivisesti videoita kuten "Airplane crashes, takeoff aircraft and crosswind landings", "Top 20 most dangerous airports of the world" tai "Top 10 most dangerous emergency airplane landings".  Muutaman videon alussa näytetään Finnairin mainos.

Pikkuhiljaa mieleen hiipii marraskuinen lento Edinburghiin. Turvatarkastukset, koneen nousu, pienet muutokset koneen äänissä, jotka saavat epäilemään, että nyt yksi moottoreista on tiltannut. Iltalehtien myynti ja kahvin kaataminen. "Coffee or Tea?" Joku ottaa hermostuksissaan tai lomaa juhliakseen pikkupullon kuoharia, valkoviiniä tai oluttölkin vaikka periaatteessa on vähän liian aikaista nauttia alkoholia. Mitä siitä, kuollaan kuitenkin.

Hetken helpotus,  kone liukuu ilmaa pitkin tasaisesti, mutta luonnottomasti, sillä eihän sen pitäisi pysyä taivaalla kun se on niin painava. No kyllä tästä taidetaan hengissä selvitä. "Palatkaa paikoillenne ja kiinnittäkää turvavyönne". Pientä turbulenssia vai pientä tämähän putoaa.

Turvavyövalon sammuminen. Ehtii vielä käydä vessassa. Nopeasti takaisin omalle paikalle. "Aloitetaan laskeutuminen". Matkustajat nousevat pystyyn ja laittavat jotain laukkuun. Menevät vielä vessaan vaikka turvavyövalo jo palaa. Lentoemännät kulkevat kyttäämässä liian takakenoon jätettyjä istuinten selkänojia.

Lentoemännät siirtyvät omille penkeilleen ja ottavat naamalleen tyynen ilmeen vaikka lattia kuinka kuinka kallistelisi ja pomppisi. Näyttävät, että kaikki on kunnossa vaikka ei olekaan. Pyörät koskettavat maata ja lentoperämies iskee jarrut pohjaan. Pysähtyykö vai ei.  Lopulta kaikki nousevat käytävälle seisoskelemaan ja tönimään toisiaan.

Sitten se lentomatka on taas ohitse. Voi rauhassa stressata paluuta ja sitä että onhan se hotellihuone varattu ja mistä bussi kaupungin keskustaan lähtee.

Happy End

Olen ryhtynyt paistattelemaan aamuisin keinovalossa. Kirkasvalolamppuni on pyöreä kuin aurinko, mutta pienempi eikä se lämmitä.

Yritän vähentää ruokahävikkiäni, joten paistoin tänä aamuna jääkaappiini unohtuneen kananmunan. Harmaassa pahvikotelossa luki parasta ennen 8.9. 2017, mutta silti elintarvike oli käyttökelpoinen.

Kävimme M:n kanssa Ilkka Remeksen kirjoittaman näytelmän "Musta sydän" ensi-illassa. Näytelmän ensiesitys jätti kovin vaisun olon ja sai laiskat loppuaplodit.  Näyttelijöiden kukkapuskat tuotiin näyttämön eteen yhteisessä korissa.

Jännitysnäytelmän pitäisi kai olla jännittävä ja yllättää, tämä ei sitä tehnyt. Esitys ei myöskään liikuttanut eikä se huvittanut kuin tahattomasti. Näyttelijäraukat pärjäsivät hyvin.

Onko niin, että jännitys sopii vain elokuviin tai televisiosarjoihin, mutta ei teatterin lavalle.  Ongelmaa oli yritetty paikata näyttämällä mustavalkoista videota näyttämön taustalla ja katsomoon asetetuista monitoreista.

Jäi epäselväksi mitä kirjailija halusi näytelmällä sanoa.

Luin Jonathan Hillin esikoisromaanin Nix. Kirja kertoo äidin ja pojan tarinan, mutta niin laveasti, että ranteeni ovat vieläkin kipeät. Kirjan kansi hehkuttaa romaanin erinomaisuutta ja sen liepeessä John Irving kehuu Hilliä parhaaksi uudeksi yhdysvaltalaiseksi kirjailijaksi.

Karsiminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Joku arveli, että USA:ssa maksetaan kirjailijalle sivumäärän mukaan. Kirjan loppu on sovinnollinen ja optimistinen, voisiko sanoa "Happy End".  Onhan se mukavaa, jäi hyvä mieli kun tietää kaikkien selviävän.

Elokuvissa ja kirjoissa saa mielestäni olla onnellinen loppu vaikka se saattaakin syödä taiteellista vaikutelmaa. Happy End on taiteilijan lahja meille.

Kirjoituspäivä

Olen asettanut itselleni tavoitteen päivittää blogiani säännöllisesti vaikka ei olisi mitään asiaa. Tänään on taas "ei mitään kirjoitettavaa" - päivä.

Kolme hektistä työpäivää on takana, enkä ole yhdestäkään päivästä selvinnyt työajan puitteissa vaan lähtenyt viimeisenä ja sammutellut valot, jotka työkaverit jättävät kevytmielisesti palamaan. Lyhyessä työviikossa on pienentyneen palkan lisäksi muitakin huonoja puolia. Harvoista työpäivistä tulee raskaita, sillä onhan kolme päivää eri asia kuin viisi. Lyhyen työviikon vuoksi joutuu luopumaan asioista, jotka lisäisivät työmotivaatiota kuten erilainen kehittämistyö.

Olen ottanut käyttöön uuden strategian: Kysyn kaikilta vanhemmilta potilailta "Voimmeko sinutella?" Yhtä lukuunottamatta kaikki ovat sanoneet "Ilman muuta!", jonka jälkeen minä sinuttelen heitä ja he teitittelevät minua. Kun potilaille lähetettävät kirjeet sinuttelevat heitä niin voin minäkin kai tehdä saman.

Kävimme R:n ja S:n kanssa vanhassa kirjoittamiskoulussamme puhumassa kirjoistamme, kirjoittamisprosessista, kirjan kustantamisesta ja muusta kirjoittamiseen liittyvästä. Oikeastaan tuppauduimme sinne ihan itse. Saimme palkkioksi lottokupongit. Olen osallistunut joskus työpaikan toiveikkaaseen yhteislottoon, muuten en ole lotonnut. En usko lottoamiseen.  Pitää selvittää milloin arvonta tapahtuu. Saatan olla lottomiljonääri. 

Tänään on kirjoituspäivä. Olen kadottanut vajaassa viikossa kirjoittamistunnelman. Olen etääntynyt käsikirjoituksen henkilöistä. Pitäisi yrittää tutustua heihin uudestaan.

Eniten minua ärsyttää

Minua ärsyttää polkupyörän koliseva etulokasuoja ja lamppu, joka kääntyy tärähdyksestä niin, että valo osoittaa märkään asfalttiin. Minua ärsyttävät pyöräilijät, jotka työntävät polkupyörän eturenkaan pyörätelineen kahden pyöräpaikan väliin. Entäs ne tyypit jotka suunnittelevat pyörätelineet niin, että pyörät tarttuvat toisiinsa kuin rakastuneet parit.

Sukkahousupaketteihin pitäisi liimata tarrat, jossa lukisi "Nämä sukkahousut valuvat", ettei tule yllätyksenä, että K-marketin käytävää kävellessä haarakiila valuu jonnekin reisien puoliväliin. Haarakiila on niin ruma sana, ettei sitä saisi käyttää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä.

Eniten minua ärsyttävät ihmiset, kadut, talot, harakat, R-kioskit, alikulkukäytävät, rullaportaat, kiinankaalisalaatti, rintasyöpäsydämet facebookissa, pimeys, aamuheräämiset, juomatta jääneet aamukahvit, sähköpostit, mainokset, tietokoneohjelmat, minä itse, unet joita en aamulla enää muista, rasvaton raejuusto ja asioista päättäminen

Kirjoittajan oksennus

Ostin valmista jauhesekoitusta, josta voi leipoa näkkileipää. Jauhopussia ostaessani visioin rapean näkkileipäpalan, jolle levittäisin voita tai oikeammin margariinia. Jauhoon piti vain lisätä vettä ja öljyä, levittää taikina uunipellille ja paistaa. Päätin olla luova ja korvasin osan nesteestä puolukkasurvoksella. Levitin sotkun leivinpaperin päälle. Se näytti harmahtavalta oksennukselta, jossa killui puoliksi sulaneita puolukoita.

Näkkileipä paloi laidoitaan mustaksi ja karstaiseksi.

Kuuntelin radiosta Anna-Leena Härkösen haastattelun. Härkösen mielestä kirjailijaksi synnytään. En siis ole oikea kirjailija (en ole sitä muutenkaan). Kirjoitan kuitenkin vaikka mietin mitä kaikkea muuta voisin kirjoittamiseen hukattuna aikana tehdä: käydä kuntosalilla, neuloa villapaitoja, siivota, hoitaa kynsiäni, leipoa näkkileipää tai tavata ihmisiä. Mainitsin tuossa vain muutamia vaihtoehtoja.

Kirjoittaja ei saa verrata itseään toisiin vaan pakertaa omaa juttuaan niin hyvin kuin pystyy. Ei kannata yrittää olla parempi kuin on. Se tekee tekstistä teennäistä.

Nukkumaan mennessäni kadehdin toista kirjoittajaa. Tänään se on jo ohi. Nyt ihmettelen tunnetta, joka välillä karkaa jostain suolistossa sijaitsevasta likakaivosta, jonne se palaa kunnes taas joskus oksennan sen ulos. Eihän kukaan myönnä olevansa kateellinen. 

Sataa vettä, mutta se ei minua estä, sillä olen päättänyt lähteä tuulettamaan ummehtunutta itseäni Hatanpään arboretumiin tai Pyynikille.

Kenen joukossa seisot?

Katsoin eilen Peter von Baghin dokumentin Agit prop- yhtyeestä  "Lauluja utopiasta". Jouko Aaltonen teki elokuvan loppuun, kun maestro Bagh kuoli. Elokuva näytettiin puolilta päivin Niagarassa eikä katsojia ollut kuin muutama.

Elokuva kävi yhtyeen vaiheita läpi kronologisessa järjestyksessä, haastateltavina olivat laulajat ja yhtyeen "viides jäsen" laulut sovittanut Eero Ojanen. Laulut olivat elokuvan hienointa antia. Agit Prop -yhtyettä luonnehdittiin joskus 70-luvulla länsi-saksalaisessa sanomalehdessä kommunistiseksi Abbaksi. Ultra Bra on saanut yhtyeeltä paljon, vaikka ei mitään aatetta julistakaan.

Itkin elokuvaa katsellessani, en tiedä kylläkään mitä. En kyynelehtinyt Neuvostoliiton romahtamista enkä Chilen sotilasvallankaappausta. Taisin valuttaa kyyneleitä menetetylle nuoruudelleni. Elokuvateatterissa joutuu itkemään hillitysti sisäänpäin.

Elokuvan jälkeen kävin Niagaran vessassa, jonka kaakeleihin oli liimattu eläinten oikeuksia puolustavia tarroja. Jos nyt perustettaisiin Agit Prop niin laulaisiko se sikaloista ja vegaaniaatteesta?

Työ

Minua hävettää.

Käyn maanantaisin jumpassa, jonne ehtiäkseen on noustava työpöydän äärestä jo melko pian neljän jälkeen. Aika kiivaasti saa aina polkea työväenopiston jumppasalille. Maanantaihin ängetään jatkuvasti niin paljon hommia, että on kaksi vaihtoehtoa: siirtää ne seuraavalle päivälle ja olla marttyyri tai jättää jumppa väliin ja olla marttyyri (huonokuntoisempi marttyyri).

Ensi viikon maanantain työlistaan on taas kerran mahdutettu niin paljon kirjeitä ja soittoja, että pahoitin mieleni. Minulle vakuutettiin, että olen ihan itse niitä tutkimuksia potilaille määrännyt, eikä kukaan muu, joten se työmäärä on oma vikani.  Tavallaanhan se on totta. Sanoin teatraalisesti "Olen siis vaan niin laiska, hidas ja huono, etten ehdi tehdä töitäni!". Tirautin pari kyyneltäkin. Suunnittelin poistuvani ovet paukkuen vapauteen, kunnes muistin olevani aikuinen ja ettei olla elokuvassa vaan realimaailmassa, jossa asuntolainakin on maksettava.

Kotiin tultuani soitin vielä työttömänä olevalle siskolleni ja valitin työmäärääni.

Melkein unohdin, että teen nyt kolmipäiväistä viikkoa.

Miksi minä?

Ajoin aamulla pyörällä vinosti kohti rotvallia ja kaaduin. Vasemmassa kyynärpäässäni on kirvelevää asfaltti-ihottumaa. Onneksi kyynärpään ja asfaltin välissä oli sadetakki ja villatakki. Lätkäisin iholle jonkinlaiset isot laastarit. Hoitotyöhenkilö kysyi, Puhdistitko ihon? Laitoitko rasvalapun? En tietenkään.

Olin jossain mielenhäiriössä ja tarmonpuuskassa ostanut lipun Procol Harumin konserttiin Tampere talolle. En olisi jaksanut lähteä, mutta pakkohan se oli. Kyllä oli vanhan näköistä porukkaa. Miehet olivat kasvattaneet poninhäntänsä joskus 60- tai 70- luvulla. Nyt Procol Harum -fanien hiukset olivat väriltään harmaat. Minähän en ole ollenkaan niin vanha! En ainakaan omasta mielestäni.

Joku oli linkittänyt Lääkärilehden entisen päätoimittajan Päivi Hietasen ET-lehdessä julkaistun haastattelun facebookiin. Päivi Hietanen on onkologi ja kouluttautunut myös psykoterapeutiksi. Olen ollut hyvin terve kuten Hietanenkin. Arvelen kuten haastateltava, että jos tai oikeammin kun sairastun, en tule kysymään "Miksi minä?"

Onnea vaan Tampere

Palaan huomenna töihin lomailtuani viikon verran. Juuri kun käsikirjoitukseni henkilöt ryhtyivät käyttäytymään kummallisesti. Olisi ollut kiva tietää mihin tämä johtaa. Voi olla, että seuraavan kolmen työpäivän aikana heistä tulee taas ihan normaaleja. Tylsiä.

Tampere täyttää tänään 238 vuotta. Onnea vaan Tampere. Perjantaina Keskustorilla soi surumusiikki ja tamperelaiset jonottivat kahvia ja kakkua. Tänään pääsi ilmaiseksi Pyynikin näkötorniin. Nousin portaat ylös, sillä hissiin oli jonoa. Ylhäällä seisoin mahdollisimman kaukana kaiteesta ja otin pari kännykkäkuvaa. Näin minä juhlin vanhenevaa Tamperetta, muitakin mahdollisuuksia olisi löytynyt.

Pidän romanttisista komedioista ja amerikkalaiset ovat niissä taitavia. Minusta keskeisintä on letkeä, humoristinen dialogi, jonka he osaavat. Oikeassa elämässä ihastuksen tapaaminen saa ihmisen puheen kuulostamaan hieman yksinkertaiselta jos edes saa jotain suustaan ulos.

The Big Sick on lajityypissään varsin hyvä. Päähenkilöt ovat söpöjä ja dialogi nokkelaa ja parin huumoristinen heittely on jotenkin aistillista. Persoonallisen elokuvasta tekee se, että pariskunnan miesoletettu on pakistanilaista alkuperää ja tapamuslimi, jolle äiti esittelee pakistanilaisia vaimoehdokkaita. Naisoletettu sairastuu elokuvassa sairauteen (ihan tarpeetonta), jonka myötä minun tekee mieli huutaa "Antakaa sille kortisonia". Kiva elokuva kumminkin. (Huomaatte varmaan, että olen oppinut sanat mies- ja naisoletettu)