Vanhaa kuvataidetta

Ilmoittauduin taidehistorian luentosarjaan "Renesanssin aika ja taide Italiassa". Olin ajatellut, ettei vanha taide kiinnosta minua, mutta ensimmäisen luennon jälkeen olin valmis ostamaan lentolipun Firenzeen kolutakseni museoita ja kirkkoja.

Opin luennolla, että perspektiivi keksittiin renesanssin aikaan. En tiennytkään, että perspektiivi piti keksiä. Ymmärrän lopultakin, että nykyinen taide on kehittynyt noiden kirkon seiniä peittävien freskojen ja marmoristen patsaiden kautta, eikä ilman niitä olisi niitä taideteoksia, joita ihailen.

Luulin, että Italian taide on ollut noina aikoina kirkon sponsoroimaa, mutta Firenzessä rikkaat suvut kuten Medicien suku teetti taitelijoilla kaikenlaisia tilaustöitä. Yhdessä kurssilla esitellyssä taulussa (en muista taiteilijan nimeä) kuvataan loppiaisen tapahtumia: Keskellä poseeraa Maria Jeesus-lapsi sylissään, ympärillä hyörii kaikenlaista itämaan tietäjää ja muuta väkeä. Tähän porukkaan taiteilija on maalannut myös itsensä sekä sponsorinsa. Ihmisen itsekeskeisyys ei ole uusi keksintö. Nämähän ovat olleet jonkun sortin selfieitä. Ihmisiä on kaiken lisäksi Photoshopattu niin, että maksajan rumasta pojasta on tehty komea mies.

Battistero di San Giovanni- kirkkoon tehtiin ovia 26 vuotta. Ovet suunnitteli taiteilija nimeltään Lorenzo Ghiberti ja hienot ovet tulikin. Firenzen Duomon kupolin suunnitteli Filippo Brunelleshi ja sitä rakennettiin vaivaiset kaksitoista vuotta (nyt saattoi mennä pieleen, en ole ihan varma rakennustöiden kestosta).

Lopetan taidekolumnini tähän, sillä en muista enempää. Jatkuu ensi viikolla.

Pakkanen

Lapsena oli aina kova pakkanen (varsinkin talvella). Hiihdettiin puusuksilla kansanhiihtoa jäätynyt räkä nenästä roikkuen. Monot irtosivat jatkuvasti siteistä ja niitä oli vaikea saada kiinni. Alamäessä lensin nenälleni, enkä saanut itseäni ja suksiani takaisin hiihtojärjestykseen ilman ulkopuolista apua.

Mummolassa talon nurkat paukkuivat pakkasessa. Vaari vei meidät johonkin hevosreella, en muista mihin. Mummo marmatti kun vaari ei saanut jotain mummon mielestä tähdellistä tehtyä ja sanoi "Tekemättä on ja pyssyy".

Nämä nykypakkaset ovat pientä sen rinnalla. On sisävessat ja hanasta tulee lämmintä vettä (mummolassa ei tullut, eikä ollut sähköäkään).

Sen verran olen tottunut lämpimään, että vähän lisäkerrosta laitoin alle kun pyöräilin aamulla töihin.
Aion testata missä kulkee henkilökohtainen pakkasrajani kun kerrankin on siihen mahdollisuus.

Pissutarina

Istuin Tallipihan kahvilassa kahvilla ja korvapuustilla, kun sisään saapui mies ja nainen ulkoiluvaatteissaan. Naisella oli pieni koira repussa vatsansa päällä. Pariskunta ihaili kahvilaa ja tilasi salaattia, myyjät ihailivat piskiä, joka oli kuulemma puolitoistavuotias. Koira sai koirankeksiä ja mies ja nainen salaattinsa. Hauvalle lässytettiin, lässytykseen osallistuivat koiranomistajat ja kahvilahenkilökunta. Mies nousi pystyyn ja katsoi piskiä.

 "Isi lähtee pissalle. Isi käy vaan pissalla", mies sanoi koiralle.
 "Mä käyn pissalla", mies sanoi naiselle.

Mies tuli takaisin. Nappasi koiran hihnaan ja sanoi:
 "Mennäänks käymään pissulla?"
 "Mennään pissulle", mies vielä toisti.

Mies palasi ulkoa.
 "Tuliko", nainen kysyi.
 "Tuli pissu", mies vastasi.

See ei tööta

Leikin Trumpin ajatuksella kouluampumisten uhrien vähentämisestä hankkimalla opettajille aseet. Opettaja ja ase on vaarallinen yhdistelmä verrattuna opettajaan ja karttakeppiin. Millä oppilaat sitten puolustautuvat? Pyssyillä tietysti. Ampumakoulutusta tietysti tarvitaan, mutta onhan siitä sitten muutenkin hyötyä, kodin, uskonnon ja isänmaan puolustamisessa ja muussa. Sen jälkeen vaarassa ovat enää koulun kanslisti, siivoojat ja talonmies, joille on saatava kättä pitempää. Kuka sitten uskaltaa hakea lapsensa koulusta muuten kuin raskaasti aseistettuna?

Vietämme tänään Viron juhlaa. Onneksi olkoon!

Muistan vielä viimeisen matkan Neuvosto-Viroon: jäiset kadut, kylmät ravintolat, suttuiset vessat ja kalaseljankan, Olympia-hotellin jonka aamiashuoneen leivänpaahdin ei toiminut. Kun ihmettelin asiaa tarjoilijalle hän kohautti olkiaan ja sanoi "See ei tööta", eikä se töötannut seuraavanakaan aamuna.

Nyt kaikki töötaa siellä hyvin. Lähden huhtikuussa Tartoon. Bussimatka Tallinnasta Tartoon maksaa muuten kolme euroa.

Elämäni banaanina

Ostin kolme kirjaa Suomalaisen kirjakaupan poistomyymälästä (Laura Gustafsson Korpisoturi, Pekka Hiltunen Onni ja Minna Lindgren Sivistyksen turha painolasti). Kirjat eivät oikeastaan mahdu enää mihinkään, mutta ne olivat hävyttömän halpoja ja maksoivat yhteensä vähän arvokkaamman naistenlehden numeron verran.

Myymälässä olisi ollut saatavana myös Lauri Törhösen muistelmat Elämäni banaanin kuorena. Jos mies aloittaisi muistelmiensa kirjoittamisen nyt, niistä tulisi todennäköisesti toisenlaiset. Muistan vielä hämärästi naistenlehtijutut Törhösen perheidyllistä ennen kuin miehestä tuli meidän kaikkien biojäteastia. Tavallaan hän on ikäistensä miesten marttyyri, kärsii kaikkien syyllisten ja syyttömienkin puolesta. Kirjoitan tämän yhtään puolustamatta miehen tekoja.

On pelottavaa miten nopeasti ihmiset ja media kääntyvät julkisuuden ihmistä vastaan. Vasta vähän aikaa sitten Jari Sillanpää ajeli huolettomasti piripäissään ja keski-ikäiset naiset kuolasivat artistin perään. Nyt hän joutuu keräämään isot rahat sakkoja varten ja iltalehtien lööpeissä on alettu kertoa miten laulaja on kerjännyt seksiä joltain tyypiltä.  Lopultakaan kenenkään ei kannata rakentaa elämäänsä pelkästään menestyksen varaan. 

Kivaa kun on oikea talvi. En ole herkkä palelemaan. Ulkona liikkuessa sormeni ja varpaani lämpenevät nopeasti niin, että hanskat pitää hetkeksi jopa riisua. Muiden ihmisten elimistö pyrkii takaamaan aivojen verenkierron, minun kroppani priorisoi sormia ja varpaita.

Hevoset ja lihakauppiaan tytär

Kävin muutama viikko sitten Sara Hildenillä katsomassa belgialaisen Berlinde De Bryeckeren näyttelyn. Näin hevosen ruhoja ja eltaatuneita lihakimpaleita. Minua etoi siinä määrin, että olin vähällä jättää kahvituokion Cafe Sarassa väliin vaikka se on oikeastaan kaikkein tärkein.

Ystävä Jyväskylästä tuli hiljattain käymään ja oli mentävä näyttelyyn uudelleen. Kokemus oli tällä kertaa erilainen. Vuokrasin kahdella eurolla kuulokkeet, joilla kuuntelin informaatiota taideteoksista ja ymmärsin taiteilijaa ja hänen töitään hieman paremmin.

Suomalaiset hevoset ovat kärsineet ja kuolleet sodassa ihan kuten Belgiassakin. Kun taiteilijalta pyydettiin ensimmäistä maailmansotaa käsitteleviä teoksia taidemuseoon Flandersiin, hän katseli sotakuvia näyttelyä varten ja näki kuvissa hevosia, kuolleita ja eläviä. Näyttelyn vaikuttavimmassa työssä hevoset on kasattu päällekäin ja niiden silmät on armeliaasti peitetty.

Ne eltaantuneet lihapalat ovat esillä kirpparilta löydetyissä lasikuvuissa, joissa on aiemmin säilytetty kirkollisia pyhimyskuvia. Taiteilija tekee aidon näköisiä lihakimpaleita vahasta. De Bryeckeren isä oli lihakauppias, joten hän on luultavammin tuijottanut lihan jauhamista, broilereita, kinkkuja, fileitä ja paisteja yhtä paljon kuin minä olen katsonut säätiedoituksia. Ehkä kuolleet kehon osat merkitsevät hänelle jotain muuta kuin meille muille.

Museon ala-aulassa makaavat kaksi haavoittunutta puuta löytyivät toisiinsa kiinnittyneinä ja ne näyttävät taitelijan käsittelyn jäljiltä siltä kuin niitä olisi yritetty laastaroida terveiksi.

Toisesta käyntikerrasta jäi parempi mieli kuin ensikäynnistä, eikä kahvipullahalu mennyt.

Haluan oppia kuvataiteesta lisää ja olen jopa ilmoittautunut taidehistoriaa käsitteleville luennoille. Olen sitä mieltä, että taide-elämys ei mene piloille vaikka teosten taustasta tietäisi enemmän.

Einesnainen

"Sinä syöt värikkäitä ruokia",  työkaveri sanoi minulle tänään. Talvella pitääkin nauttia väreistä.

Alakerran ruokala tekee valkoista pastakastiketta, jossa lilluu mummon alusvaatteiden värisiä kinkkusuikaleita, joten tuon töihin omat eväät. Siinä säästää sitäpaitsi aikaa, kun ei tarvitse laskeutua portaita, jonottaa ruokaa, seistä kassajonossa ja kivuta portaita ylös epäekologinen muovinen ruokakaukalo kädessä. Voihan sitä tietysti syödä ruokalassakin, varsinkin jos löytää mukavaa seuraa, mutta sitten aikataulut kusevat.

Appelsiineistä saa oranssia, joka on ilonen väri. Hyvät appelsiinit tunnistaa kuulemma siitä, että ne ovat painavia. Seisoskelen usein appelsiinilaarin edessä appelsiinit molemmissa käsissäni arvioimassa niiden mehukkuutta. Avokadot ovat yleensä niin raakoja, että ne tuntuvat sormiin kivikovilta ja ovat syömäkelpoisia vasta viikon kuluttua. Tällä hetkellä suosikkini on sitruuna, jonka mehua puristan melkein kaikkien ruokien mausteeksi. Jossain vaiheessa tungin kaikkeen tuoretta chiliä, sitä ennen oli inkiväärikausi, basilikan ja aurinkokuivattujen tomaattien kaudet.

Suhtaudun aina hieman epäillen ihmisiin, jotka eivät piittaa ruoasta. Kun eräs mies jätti rakastettunsa, hän kertoi, että nainen oli syönyt eineksiä. Ei kai sellaisen ihmisen kanssa voi suunnitella tulevaisuutta.

Minä myös

Katsoin Areenasta kun Arto Nyberg haastatteli Lauri Törhöstä, joka vaikutti pöllämystyneeltä ryppyisine paitoineen. Paidan nappilistaan oli kiinnitetty kuulakärkikynä. Törhönen näytti siltä kuin olisi nukkunut muutaman yön jonkun kaverinsa sohvalla.

Miehen jutuista ei saanut mitään selvää. Tuli samanlainen turhautunut tunne kuin silloin kun kysyy potilaalta kuumeesta ja tämä alkaakin puhua vuolaasti kaurapuurosta eikä jutun suuntaa saa millään käännettyä.

Samantyyppistä strategiaa (kuin Törhönen) käyttävät opiskelijat perinteisesti tenttiin vastatessaan: Jos he eivät tiedä mitään aiheesta josta kysytään, niin he vastaavat kysymykseen, jota ei ole älytty kysyä, mutta jonka he hallitsevat. Törhönen ei ehkä kuitenkaan käyttänyt mitään strategiaa vaikka olisi kannattanut. Hän vaikutti olevan aika hukassa.

Fustra-harrastuksen myötä niskaani jäytää ja polttelee läppärin puoleen kumartuessa, joten on pakko lopettaa tältä illalta. Ei minulla ole enää mitään kirjoitettavaakaan.

Linnut

Perjantaiaamuna kampaamo oli täynnä nuoria kauniita naisia. Tyttösten hiukset väännettiin nutturoille, naamat maalattiin ja heidän päälleen puettiin persikanväriset iltapuvut. Yhdellä tytöllä oli sininen leninki, mutta hän oli poikkeus. Äidit ja kampaajat ottivat tuloksesta kymmeniä kännykkäkuvia. Minä harmaa hiirulainen selailin Kauneutta ja terveyttä, eikä kukaan halunnut kuvata minua.

Eilen illalla kyläpaikassa emäntä etsi vieraita ja itseään parhaiten kuvaavat lintulajit. Minä olin joku kerttunen, pieni keltarintainen mutta muuten harmaa lintunen. Nämä nuoret vanhojenpäiväläiset näyttivät tropiikin siivekkäiltä.

Nykyajan vanhojenpäivä on täynnä ulkonäköpaineita, joita meillä ei aikoinaan ainakaan samassa määrin ollut. Vasta viime vuosina olen valokuvia katsellessani ymmärtänyt, että jotkut meistä ovat olleet kauniita.

Laitoin tekstiäni kirjoitusryhmän luettavaksi ja päätin unohtaa koko jutun pariksi viikoksi. On vaikea irrottautua käsikirjoituksesta.

Stand up!

Vietän yltiösosiaalista viikonloppua. Tapasimme eilen työkavereiden kanssa ravintola Teatterinkulmassa varttia vailla kuusi ja siirryimme sieltä TTT:n klubille seuraamaan Riku Suokaksen ja Johanna Tohnin Stand up -parisuhdekomediaa. Suokas ja Tohni elävät oikeastikin yhdessä.

Kun menimme esitykseen, oli katsomo jo täynnä porukkaa, vain yksi pöytä näyttämön edessä tökötti tyhjänä. Parhaat paikat täyttyvät jostain syystä aina viimeiseksi. Asetuimme kyseisen pöydän ympäristöön, jolloin eräs mies takanamme alkoi vänistä, että istuimme hänen edessään ja peitimme näkyvyyden lavalle. Tuli mieleen, että jos haluaa, ettei kukaan tule eteen, kannattaa mennä lavan viereen. Se on luonnonlaki. Jos haluaa merinäköalan on muutettava ihan merenrantaan.

Esityksessä Suokas ja Tohni astuivat vuorotellen lavalle toisen istuessa taustalla vettä litkimässä. Mielestäni heidän olisi kannattanut pitää jonkinlaista vuoropuhelua keskenään, sillä mitä hyötyä kahdesta esiintyjästä muuten on? Molemmat aloittivat aina juttunsa kuin edellistä ei olisi ollutkaan, eivätkä juurikaan kommentoineet toisiaan. Tekstissä oli lähdetty siitä, että katsomossa istuu vain pareja, jotka viettävät lapsiperhearkea, uusperheasia oli tietysti pinnalla, sillä koomikot elävät uusperheessä.

Kun tuo lapsiperhearki alkaa olla ajan patinoimaa menneisyyttä, en ehkä ollut sitä otollisinta maaperää koko jutulle. Nuo miehen ja naisen erot ovat vaan niin kuultuja, että jotain uutta ja rohkeampaa olisi toivonut. Väliajan jälkeen puhuttiin epäsovinnaisemmin (seksistä tietekin) ja naurattihan se, mutta ei liikuttanut. Pidän siitä, että voi samaistua, nauraa ja lopulta itkeä ja lähteä kotiin onnellisempana kuin näytökseen on tullut. Ehkä nuo toiveet ovat kohtuuttomia ja mahdollisesti ne olisivat toteutuneet silloin aikoinaan. 

Kumpikin esiinyjä oli tyyppinä sympaattinen ja siksi olisin toivonut, että esitys olisi ollut täydellinen.  Hiprakkainen yleisö tuntui kuitenkin tykkäävän kovasti.

Mummot

Ylen Areenasta löytyy dokumentti Tshernobylin alueelle palanneista sitkeistä mummoista. Tshernobyl on kamala ja samalla jotenkin kiehtova, sillä kaikki on pysähtynyt huhtikuuhun 1986 ja luonto valtaa hiljalleen kerrostalot ja asfalttitiet. Ohjelmassa huivipäiset mummot eivät säteilystä piittaa vaan kalastavat, kasvattavat vihanneksia, keräävät sieniä ja juhlivat syömällä omia tuotteitaan, laulamalla ja juomalla pontikkaa. Ilman hiusten peitoksi sidottuja kukkahuiveja olisi vaikea sanoa, mitä sukupuolta nuo sitkeät vanhukset ovat. Vanhoille naisille kehittyy toisinaan melko maskuliiniset kasvonpiirteet vai johtuuko se säteilystä?

Nykyaikana moni menettää yhden osan ihmisen elinkaarta eikä tule lainkaan vanhukseksi vaikka ikää riittävästi kertyisikin. Näiden mummojen vanhuus tarkoittaa sitä, ettei muiden mielipiteistä tai ulkoisista asioista piitata. Sitä voisi tietysti kutsua tyhmyydeksikin, sillä he tuntuvat kieltävän säteilyn, sillä eihän sitä näy. Luultavammin he kyllä tietävät riskin, mutta ovat jo niin vanhoja, etteivät välitä. Mitä vanhempi on, sitä vähemmän säteilystä on haittaa. En söisi noiden tätien paistamia tatteja.

Kurkimme eilen työpaikan ikkunasta kun pysäköinninvalvoja kirjoitti sakkolaput kahteenkymmeneenkolmeen autoon. Yksi pääsi karkaamaan. Koko alueen kadunvarsilla on pysäköintikielto, mutta kuka sellaista huomaa. Karua tulla vaikkapa sytostaattihoidosta ja löytää lappu tuulilasissa.

Vietimme työpaikalla ystävänpäivänyyttäreitä. Miksi muuten kaikkea juhlitaan syömällä liikaa tai sitten ryystämällä turhan paljon alkoholijuomia? Yritin keksiä muita juhlimistapoja, mutta se on vaikeaa. Tanssimalla (kuka uskaltaa selvinpäin), laulamalla (kts. ed.) tai halaamalla (sama taas). Ei siis jää muuta mahdollisuutta kuin syöminen ja juominen.

Liikuntaa

Käymme S:n kanssa tiistaisin lenkillä (tai käymme silloin kun kumpikaan ei ole lomalla tai kampaajalla tai muuta vastaavaa). Välillä minulla menee myöhään töissä, toisinaan odotan, että S saa tahdistimien piuhat uitettua oikeisiin kohteisiinsa. Sitten kävelemme ja käymme läpi edellisen viikon/viikkojen tapahtumia. Lenkin jälkeen minun on pakko vielä polkea kotiin vaikka en millään jaksaisi.

Mietin usein miten ihminen muodostaa kuvan itsestään ja onko kuva ollenkaan yhteneväinen sen kanssa mitä muut ajattelevat. En pidä itseäni liikunnallisena, en ole ollut sitä lapsena, joten en voi olla sitä nytkään. Tapaan työssäni ihmisiä, jotka ovat mielestään urheilullisia koska ovat harrastaneet pesäpalloa tai nostaneet puntteja kaksikymmentä vuotta sitten. He luulevat, että nuorena juostut lenkit jotenkin säilyvät varastossa ja tekevät ihmisestä hyväkuntoisen ihan vaan sohvalla makaamalla.

On pakko myöntää, että olen luopunut jumpista, joissa aiemmin ramppasin. Minua tympivät lisenssijumpat, jotka ovat vallanneet liikuntasalit, enkä pidä niissä soitetusta musiikista. En vaan pysty enää motivoimaan itseäni heilumaan siihen meteliin.

Nyt on pakko lähteä ostamaan ystävänpäiväherkkuja työpaikan nyyttäreihin. Pitäisi kirjoittaa tänne Sara Hildenin museon uudesta näyttelystä (inhottavia lihakönttejä, jotka eivät ole aitoja vaikka siltä näyttävät) tai elokuvasta Fantastinen nainen, jonka on ohjannut Sebastián Lelio. Ei jaksaisi millään. Ei. Eikä jaksakaan, mutta kauppaan on pakko mennä, muuten kukaan ei tykkää.

Todistetusti lihaksikas

Tapasin Fustra-ohjaajan, joka houkutteli minut kehon koostumusta mittaavaan laitteeseen. Seisoin paljain jaloin vaa'alla ja puristin käsissäni kahvoja, joista tuli jotenkin mieleen vesihiihto. Nainen tulosti koneen antaman analyysin. Minussa on tietysti hieman liikaa rasvaa, mutta olen LIHAKSIKAS! Asiasta on nyt kirjallinen monivärinen todiste.

Nainen kuulusteli minut ensin, kysyi liikuntamäärät, sairaudet, ammatit ja pituudet. Kun harjoittelimme, hän sanoi "Hyvä, että olet lääkäri. Tiedät mitkä ovat lapaluut." Tiedän myös mitkä ovat korvat, polvet ja kyynärpäät. Jotkut sihteerit kirjoittavat sitkeästi kyynerpäät. (Kuulemma on ihan oikeasti ihmisiä, jotka eivät tiedä missä lapaluut sijaitsevat)

Sanoin ohjaajalle, että en aio laihduttaa. Uskon vakaasti, että laihduttaminen lihottaa, sillä laihduttaessa ruoka pyörii jatkuvasti mielessä. Äitini painaa alle viisikymmentä kiloa. Haluan, että minulla on jotain mistä myöhemmin laihtua.  Tästä saa sellaisen kuvan, että olen tyytyväinen kroppaani. En ole, ei kai kukaan siihen kykene. Tiedän kuitenkin vielä kaipaavani tätäkin kehoa.

Huutoraivo

Ystäväni kysyi minulta, että eikö minua suututa kun olen kasvattanut lapsestani naista ja hänestä tulikin mies. Minun on vaikea edes tavoittaa ajatusta, että voisin olla vihainen lapsen sukupuolikokemuksesta. En ole tietoisesti kasvattanut lapsiani poikana ja tyttönä, mutta olen tehnyt sen varmasti joka tapauksessa hankkiessani heille vaatteita, leluja tai miettiessäni mitä he voisivat harrastaa.

Olen huutanut ja raivonnut lapsilleni, ollut välillä turhautunut väsynyt ja itkuinen. Olen sanonut, että hattu pitää laittaa päähän ja että yhdeltätoista pitää olla kotona ja suuttunut kun he eivät ole totelleet minua. Olen edelleen niin keskenkasvuinen, etten koe kasvattaneeni heitä. Tämä on fraasi, mutta he ovat ihan kiistatta kasvattaneet minua. Ehkä sen kuuluukin mennä niin päin.

Jos sanoo lapsilleen, että pitää olla rehellinen, eikä ole sitä itse, niin sanomiselta menee pohja. Muiden ihmisten esimerkki on varmasti keskeisin, eikä pelkästään se mitä sanotaan. Olen antanut huutoraivohuonoitsetunto esimerkin. Mahdollisesti olen antanut jotain positiivistakin, mutta sitä on vaikeampi arvioida.

Vilu, mutta ei onneksi nälkä

Asumukseni on näin talvella kämppä ja kesällä se muuttuu taas kodiksi. Pärjään hyvin peiton alla, mutta kun hankkiakseen elantoa on niin miellyttävästä horisontaalisesta tilasta pakko pyrkiä pystyasentoon.

Pukeudun talvella kotioloissa kaksiin villasukkiin. Villapaidan päälle voi hyvin pukea villatakin.  Juu olen valittanut asiasta ja minulle vastattiin "Kyllähän vanhassa talossa kylmä on". Valittaminen on kestävyyslaji, jossa pärjäävät vain sitkeimmät ja häikäilemättömimmät. He saavat kaiken haluamansa. Minä puen kahdet villasukat.

Moni hämmästelee talvipyöräilyä ja väittää että pyöräillessä tulee kylmä vaikka siinä tulee kuuma. Hienointa on polkea kun pyörätielle on satanut pari senttiä kevyttä pakkaslunta, jossa pyörä kulkee jännän pehmeästi. Jotkut hakevat koskematonta lunta laskettelua varten, minusta siinä on kiva pyöräillä. Ekstreemiin pyöräilyyn tarvitaan vähemmän lunta kuin lasketteluun.

Blogikirjoittamisessa pitäisi kuulemma olla joku teema, eikä ainakaan yhdessä päivityksessä saisi hypähdellä aiheesta toiseen. Minä en tottele, en.

Malli-isä

Välillä mietin mistä kirjottaisin, toisinaan en edes mieti, kirjoitan vaan. Aiheita ei ole saatavilla yhtä helposti kuin Runebergin torttuja viime päivinä. Kyseiset leivonnaiset ovat yliarvostettuja.

Löysin korppujauhoista toukkia, joita en uskaltanut tutkia kovin tarkkaan vaan kippasin jauhot biojätteisiin. En tiedä mitä vuosikertaa tuote oli, sillä olin siirtänyt alkuperäisen pakkauksen sisällön muoviseen rasiaan. Tulipahan siivottua laatikko, jossa säilytän ns. kuiva-aineita.

Sain positiivista palautetta uuden käsikirjoitukseni alusta henkilöltä, jonka mielipidettä arvostan.

Joku ihan vieras tyyppi oli viime viikolla kysellyt minua työpaikaltani saadakseen kirjaansa signeerauksen. Allekirjoitukseni on aiemminkin ollut ihan kovaa valuuttaa, mutta muista syistä.

Kävin perinteisellä Pyynikkilenkilläni kahvilla, munkilla ja pistäydyin näkötornin kahvilan vessassa. Vedin kyllä alushousut, sukkahousut ja lenkkihousut ylös, mutta en muistanut, pitkiä urheilukalsareita. Kävelin  kuin vaipoissa kunnes katsojia ei näkynyt ja sain vedettyä myös kalsarit vyötärölleni. Pakkasella vaatetus koostuu monista irtonaisista osista, joita kaikkia ei välttämättä edes muista pukeneensa.

Jörn Donner on puhunut Hesarin kuukausiliitteessä ikävästi jälkeläisistään,  joista osan hän on luokitellut ikäänkuin kakkoslaatuisiksi ja muutaman epätoivotuiksi ihan muuten vaan. Tämä on herättänyt pahennusta somessa. Ymmärrän, että se on loukkaavaa hylättyjen lasten kannalta. Onhan puhe melko suoraa ja karua, mutta ei moinen hylkääminen ihan tavatonta ole.

Lehdessä  haastateltiin ensin Rafael Donneria, joka kertoi isästään Jörn Donnerista ja sen jälkeen haastateltiin Jörn Donneria, joka kertoi Jörn Donnerista vaikka hänen olisi pitänyt vuorostaan puhua Rafael Donnerista.

Jörn Donnerin tapaiset miehet ovat jotenkin kiehtovia, mutta isinä he ovat riskisijoituksia. 

Blondi saksikäsi Edward

Kävin eilen kaverin luona saunomassa, enkä viitsinyt föönata hiuksiani, joten näytän tänään ihan körttiläiseltä. Talvi ei ole hiusten parasta aikaa.

Sovitin yhtenä päivänä kaupassa villapaitaa, josta olisi saanut 70 prosenttia alennusta. Kun puin paidan päälleni, nousiva hiukseni pystyyn niin, että näytin blondilta saksikäsi Edwardilta, jolta en nyt erityisemmin haluaisi näyttää. Hihittelin yksikseni sovituskopissa ja taltutin tottelemattomat hiukseni pipolla. Myyjä kysyi "Sopiko paita?", jolloin kerroin, miten hiukseni käyttäytyivät. Myyjä piti todennäköisesti minua hieman outona.

Poistin eilen Sanajahti-pelin padiltani, sillä siihen kului liikaa aikaa. Tänään kärvistelen hankalissa vieroitusoireissa, mutta eiköhän tästä selvitä.

Kävin perjantaina kolmen runoilijan yhteisjulkkareissa. Fiksuja naisia ja hienoja kirjoja. Kirjakauppatilaisuuden jälkeen kävimme pubissa ja tulin taas huomaamaan, että juoppokirjailija myytti on potaskaa. Joimme yhdet juomat ja lähdimme kotiin.

Juttelin kolme romaania ja yhden novellikokoelman julkaisseen kirjailijan kanssa. Hänellä on myös toinen ammatti ja hän oli sitä mieltä, että on hyvä tehdä muutakin kuin kirjoittaa. Kirjoittaminen säilyy rennompana, nautittavampana, enemmän intohimona kuin työnä.

Luulin, että osaan käyttää tekstinkäsittelyohjelmaa, mutta sain sihteerintaitoja omaavalta kirjoitusystävältä hyviä neuvoja, joilla tein kässäristäni oikean kirjan näköisen. Sivuja siinä on vielä liian vähän ja muutenkin se vaatii vielä paljon työtä.  Kaiken lisäksi se on ihan paska.

Meteopaatti

Luin eilisestä Hesarista, että on olemassa henkilöitä, jotka ovat meteopaatteja. Meteopaatilla ei kuulemma ole mitään tekemistä naprapaatin kanssa vaan on kyse ihmisestä, joka on herkkä sään vaihteluille, sääherkkä. Ylen sivuilla on näköjään kysytty asiaa professori Timo Partoselta, jolta tavallisesti kysytään kaikesta uneen liittyvästä.

Ylen sivujen mukaan on kesän rakastajia, sateen vihaajia, kesän inhoajia ja niitä joihin sää ei vaikuta. Tunnen vain kylmyyden ja räntäsateen inhoajia. Olen tehnyt periaatepäätöksen, että säällä ei ole väliä tai voihan se olla myös niin, että kuulun jotenkin luonnostani tuohon neljänteen ryhmään.

Olen avautunut tästä aiemminkin, mutta sain lapsena tarpeekseni säästä jauhamisesta ja se rasittaa minua edelleen. Sää on kuitenkin asia, jolle emme mahda mitään. Se on mitä on vaikka kuinka urputtaisimme. Maailmasta löytyy niin paljon parempia valituksen aiheita.

Meteorologi-isäni jaksaa edelleen kuunnella melkein kaikki mahdolliset säätiedotukset ja mittailee lämpötiloja kaikkialta, mistä niitä voi yleensäkään mitata. Täytyy toisaalta sanoa, ettei hän valita säästä. Hän varmasti tietää, ettei edes ammattilaisen sana tässä paljon paina.

Kun kaikelle ihmiselämään luonnostaan kuuluvalle annetaan hieno nimitys, ehkä se tekee meistä sitten jotenkin parempia.

(Sohvan) pohjalta

Olen käyttänyt aamupäivät kirjoittamiseen, olen jopa naputtanut tekstiä ennen kuin olen kunnolla herännyt. Olen ollut melkeinpä väsynyt kirjoittamisesta. Ihan kuin olisin hiihtänyt parinkymmentä kilometriä, joten olen nukkunut tunnin päiväunet.Tästä treenistä ei ikävä kyllä kunto nouse.

Luin puoliksi ahmien Laura Gustanfssonin autofiktiivisen romaanin Pohja. Kirja on saanut julkisuutta, sillä kirjailija kertoo kirjassa olleensa 25 ikävuoteen mennessä 50 miehen kanssa.  Nimenomaan tämä on varastanut toimittajien huomion vaikka kirja kertoo paljolti ihan muusta. Minusta romaani oli kiehtova, rujo ja runollinen. Kirjassa puhutaan alistu(a)misesta, hyväksikäytöstä, masennuksesta, rakkauden tarpeesta, syömishäiriöstä ja yksinhuoltajuudesta. Ikävät asiat on kuitenkin etäännytetty siedettävään muotoon, se on itseironinen ja löysin siitä  jopa huumoria. Kirjasta löytyy hauskoja listoja, no hauskoja ja hauskoja. Pidän listoista. Lehteilin kirjaa uudestaan ja löysin lopultakin vain yhden listan. Nyt pitää hankkia kirjailijan aiempia teoksia luettavaksi.

Pohjaa on hankala lukea, sillä kirja on nidottu ja sitä joutuu väkisin repimään auki nähdäkseen tekstin kunnolla ja jos ja kun kirja putosi käsistä, se sulkeutui niin, ettei tahtonut löytyä missä oli menossa. Minusta tämän kirjan kannen pitäisi olla punainen eikä valkoinen.