Maisa oli lukenut, että Suomessa kulki irrallaan 200 000 ihmistä, jotka tietämättään sairastivat 2 tyypin diabetesta, puhumattakaan siitä porukasta, joilla tauti oli jo todettu. Maisan vyötärö oli enemmän kuin optimaaliseksi mainittu 80 cm. Vaikka hän kuinka mittanauhaa kiristi, se näytti lukemaa 85. Vatsan iholle jäivät nauhasta punaiset rannut. Maisa oli varma, että poti sokeritautia tietämättään. Vaikka eihän hän sitä enää tietämättään sairastanut vaan nyt tietoisesti kärsi taudista. Virallinen diagnoosi vain puuttui.
Maisa päätti liittyä diabetesyhdistykseen. Hän alkoi käydä diabetesliiton luennoilla. Maisa kuuli kaiken terveellisestä ruokavaliosta ja liikunnasta. Maisa teki luennoitsijoille kysymyksiä:
”Saako syödä rusinoita?”
”Laskeeko sauvakävely verensokereita?”
”Millä voiteella kannattaa jalkoja rasvata?”
Maisa sai paljon uusia tuttavia. Maisan olisi voinut palkata kuntaan kuin kuntaan diabeteshoitajaksi, niin hyvin hän oli asioista perillä, vaikka ei virallista pätevyyttä ollutkaan. Kotona kirjahyllyssä oli metrin verran alan kirjallisuutta.
Kun Maisa vihdoin sai ajan omalääkärille, paljastui, että hänellä oli ihan normaali paastoverensokeri. Sehän ei mitään kerro, tiesi Maisa. Alla voi muhia huonontunut sokerinsieto. Kun sokerirasituskokeestakin tuli normaalitulos, oli Maisan elämältä pohja poissa. Hän ei ikinä oikein toipunut entiselleen.
Maisa ei lopulta koskaan sairastunut diabetekseen. Diabetesystävien kanssa ei ollut enää mitään yhteistä. Maisa menehtyi terveyskeskuksen vuodeosastolle 94-vuotiaana lonkkamurtuman jälkeen sairastamaansa keuhkokuumeeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti