Häpeäjäätelö

Valitsin Stockmanin kahvilasta Strawberry and Cheesecake-jäätelöä, kermaista mansikkajäätelöä, jossa on seassa makeaa voista taikinaa. Sitä tuodaan todennäköisesti Atlantin yli Suomeen. Valutin valkoiseen kuppiin luomukahvia. Kahvilaan asteli romanikerjäläinen, nainen oli pukeutunut lattiaa viistävään hameeseen ja hiukset peittävään huiviin. Vaatetus oli säähän nähden paksu ja tumma. Nainen painoi tyhjän vesipullon vasten tiskillä olevaa vesihanaa. Pullo täyttyi tuskastuttavan hitaasti. Nuori naismyyjä katseli kiusaantuneena ulos ikkunasta, minä tuijotin täytettyjä ciapatta-leipiä. Nuori myyjä pelkäsi, että joutuisi jotenkin puuttumaan naisen toimiin. Minua pelotti, että myyjä sanoisi jotakin. Nainen sai pullonsa täytettyä ja palasi kadunkulmaan kerjäämään. Minä maksoin viisi euroa jäätelöstä ja kahvista.

Kehu optikkoasi

Näin kadulla optikon, jolta ostin silmälasini. Kehuin häntä vuolaasti, sanoin hänelle, että lasini ovat suloiset ja että ne ovat herättäneet ihastusta. Kotona muistin, että minä itse huomasin kehykset ikkunassa, avasin liikkeen oven ja sanoin: haluaisin ostaa nuo ikkunassa olevat silmälasit.

Levitin eilen valkoista pyykkiä kuivumaan. Laitoin pesukoneeseen ihan ehdottomasti ainoastaan valkoisia vaatteita, mutta nostin koneesta valkoisten hepeneiden joukosta tummansinisen tunikan.  Asunnossani tapahtuu jotain yliluonnollista. Joku haluaa nöyryyttää minua tunkemalla väärää pyykkiä oikean pyykin sekaan.

Minulla on huomenna meno, jonka vuoksi töistä on luikahdettava tavallista aiemmin.Siirsin siis huomisia töitäni tälle päivälle, jolloin listaani tuli tyhjää. Siihen tyhjään tilaan oli ujutettu uutta työtä. Jos nyt joku työpaikkani sairaanhoitaja löytyy kolkattuna, niin olen epäilyksenalainen. Töistä lähtiessäni uhkailin heitä: jos joku laittaa huomiselle vielä jonkun potilaan niin tapan sen (siis hoitajan en potilasta).

Rööperin Taidesalonki

Bloggeri ei tee mitä minä haluan. Yritin liittää tähän saamani näyttelykutsun, ei onnistunut, ihan kettuillessaan poisti muut tekstit sivulta. Nyt ei huvita mikään.

Sain kutsun tekstiilitaiteilijan näyttelyyn, tapasin hänet vajaa kaksi vuotta sitten lentokoneessa. Istuimme molemmat business-luokassa, jonne meidät oli ylennetty rahvaanpuolen ruuhkaisen tilan vuoksi. Näytimme molemmat siltä, että emme todennäköisesti aiheuttaisi häiritsevää meteliä tai hajua niille, jotka olivat hankkineet kalliimmat liput. Nautimme tyytyväisinä shampanjaa. Nainen matkusti Beniniin mennäkseen naimisiin paikallisen kuvataiteilijan kanssa. Vietimme mielenkiintoisen keskustelutuokion ja nyt sain siis näyttelykutsun.

Rööperin Taidesalonki 13.7.–7.8.2011

Victor Amoussou ja Leea Pienimäki-Amoussou
SILTA - BRIDGE - PASSERELLE II
suomalais-afrikkalaisen kulttuurivaihdon hedelmiä


Jyväskylän kaupunkiin on laadittu uusi liikennesuunnitelma, jossa jalankulkijat ja pyöräilijät ovat etusijalla. Kun Tampereella kehitetään pyöräilyä niin maalataan pyöräteihin valkoisia viivoja. Nyt katkoviiva on maalattu Puutarhakadun pyörätielle korttelin matkalle. Kiitos Tampere!

Kuolema, köyhyys ja rakkaus

Mies pelkää kolmea asiaa: kuolemaa, köyhyyttä ja rakkautta. Näin on jos uskomme Paavo Haavikkoa ja miksi emme uskoisi. Rauta-aika jatkaa Pyynikin kesäteatterin ennakkoluulotonta linjaa toteaa mainos, mietin mitä ennakkoluulotonta siellä on aiemmin esitetty. Rauta-aika oli rohkea valinta. Alkuun käytin aikani Kalevalan ja Rauta-ajan henkilöiden ja tapahtumien yhteenliittämiseen, sitten annoin mennä ja seurasin näytelmän hurjaa menoa ja moderneja ratkaisuja. Näyttelijät olivat hyviä ja musiikkia oli käytetty loistavasti. Pidin esityksestä, varsinkin sen toisesta puoliajasta, pidin siitä kuten runosta, jota ei täysin ymmärrä, mutta joka jostain syystä kiinnostaa.

Nainen pelkää (läheisten) kuolemaa, vanhenemista ja sitä ettei kukaan tykkää. Tästä syystä ei parane sanoa mielipiteitään vaan olla hiljaa ja kiroilla sisäänpäin. Laskin eilen montako ihmistä tulisi kuolinvuoteelleni jos nyt olisin kuolemassa ja mietin kenet sinne haluaisin. Nämä kaksi asiaa eivät välttämättä kohtaa. Kehtaisinko edes silloin sanoa mielipidettäni. Kuuntelisin jonkun epämiellyttävän ihmisen jaarittelua viimeiset minuuttini. Ihan vain kohteliaisuudesta.

Alennusmyynti

Kävin alennusmyynnissä. Jotenkin oli sellainen olo, että kyllä siellä on käytävä. Kävelin edestakaisin täysiä vaaterekkejä katsellen. Minulla on jo melkein kaikkea. Selviäisin todennäköisesti omistamillani vaatteilla hautaan saakka. Niitä on kaapeissa, vinttikomerossa ja vaatekomeron päällä kahdessa kassissa, keräsin niitä sinne sen jälkeen kun henkareita kannatteleva tanko romahti. Kassit odottavat tarmonpuuskaa, joka kuljettaisi tekstiilit keräyslaatikkoon.

Valitsin alennustangosta sinisen kotelomekon, jossa oli tuotemerkki Betty Barcley. Mekko oli sellainen, jota en ikinä käyttäisi. On mahdollista, että käytän vääränlaisia vaatteita, saatan olla oikeasti ladylike-tyyliä,  kenties en ole itseäni vielä löytänyt. Kiskoin vaatteen vaivoin kiinni, mekon selässä oli pitkä vetoketju, joka olisi oikeastaan vaatinut avustajan. Katsoin itseäni peilistä ja näin siellä tyylikkään naisen, jolla hammastahna ei aamuisin lentele rinnuksille, joka ei  unohda ruokakassia kauppaan ja joka ei puhu typeriä.

Taiteilin mekon päältäni ja päätin, ettei sen aika ole vielä tullut. Sovituskopissa oli valonappula, jossa oli kaksi vaihtoehtoa: keinovalo ja päivänvalo. Napsutin valonappulaa edestakaisin ja näytin molemmissa valaistuksissa olmilta.

Lintujen duetto

Kuulin juhannuksena järkyttävän väitteen: naaraslinnut eivät kuulemma laula. Minä olen luullut, että keväisin naaras- ja urospuoliset linnut vetävät yhdessä duettoja vähän niinkuin Diana Ross ja Marvin Gaye. Voihan vielä olla, että väite on väärä (toivon niin). Kaikkea ei tarvitse tietääkään.

Ex-mieheni väitti, että en erota harakkaa linja-autosta. Ihan taatusti erotan, jos ne molemmat eteeni asetetaan. Kokoerokin on sen verran merkittävä. Toisaalta elämä on mukavampaa kun joitakin tosiasioita linnuista ei tunnusta.

Elokuvissa unohdusta etsimässä

Olen teini-iässä hoitanut nykyistä pääministeriä. Tuntuu suorastaan hämmentävältä. Kaikki on näköjään mahdollista. Naapurin vauvasta tuli pääministeri.

Minulla on uudet silmälasit, sangat painavat ihoa korvieni takana. Maailma piirtyy omituisen tarkkarajaisena. Rappusten laskeutuminen tuntuu epävarmalta.

Halusin hetken unohdusta, siispä hakeuduin katsomaan ranskalaista elokuvaa "Päiväni Margueritten kanssa". Maailmassa on vain muutama tarina, josta on useita muunnelmia. Tämä oli se "My Fair lady"- tarina. Se, jossa sivistymätön sivistetään. Kukkaistytön sijaan elokuvassa keski-ikäinen puolilukutaidoton Depardieu kuulee kirjallisuuden klassikoita 95-vuotiaalta naisen lukemana.  He tapaavat puistossa. Kaupunki on pittoreski, ranskalaiset niin ranskalaisia, jotain kuitenkin puuttuu. Elokuvasta on tehty sympaattista oikein hampaat irvessä. Myöhäiskeski-ikäisen, ylipainoisen, duunarin (62-vuotias Depardieu) suhde nuoreen sievään naiseen tuntuu epäuskottavalta. Tässä elokuvassa ei ole mitään kovin ahdistavaa ja se on  humaani, mutta riittävää unohdusta se ei tuonut. Jouduin sulkemaan silmäni kun vanha nainen luki Camus'n Ruttoa ja Depardeu näki rotat mustavalkoisina kuvina.  En pysty katsomaan eläimiä, joilla on siimahäntä.

Lähden Juhannukseksi ystävien mökille. Tehtävänäni on paistaa kakku. Leipominen ei oikein ole juttuni. Olen ruoanlaitossakin sellainen säveltäjä, leipomisessa ikävä kyllä moinen ei välttämättä tuo hyvää tulosta. Osaan kyllä leipoa hyviä sämpylöitä. Tein niitä viimeksi vuosi sitten. Ex-mieheni teki kerran täytekakun. Hän vatkasi taikinan ja laittoi sen jääkaappiin odottamaan kun lähti kaupungille. Ihan hyvä kakku siitä tuli.

Betonijulkisivukilpailun voittaja

Hiljattain valitin kuinka Anttilat ovat pilanneet suomalaiset kaupungit. Tampereen Anttila on anttilalaiseen tapaan kolho ruma rakennus. Minkälainen olisi kaupunki, jossa kaikki arkkitehtuuri olisi Anttila-tyyliä. Betoninen kaupungintalo, harmaasta raa-asta betonista rakennettu kauppahalli, betonikirkot ja vaatimattomat, mutta käytännölliset asuintalot. FB:ssa kuulin, että Tampereen Anttila on voittanut betonijulkisivukilpailun ja siitä osoituksena sen harmaan rosoisessa seinässä on laatta. Kuljin tänään Anttilan ympäri laattaa etsien, melkein heitin toivoni kunnes löysin kuparisen tunnustuksen betonisesta pilarista läheltä pääovia. Kuvailin tekstiä kännykkäkameralla: toimeni saattoi herättää jossakussa ihmetystä.

Hain tänään uudet aurinkolasini optikkoliikkeestä ja huomasin läheisen juhlapukuliikkeen ikkunassa alennusta lupaavan kyltin. Ostin mustan iltapuvun puoleen hintaan. Puku on kaunis. Mitään iltapukujuhlia ei nyt ihan heti ole tiedossa, mutta puku on siis valmiina jos vaikka linnan juhlien kutsu saapuu. Tai kun V saa väitöskirjansa valmiiksi ja saa hän ilman muuta. Minulla on yksi musta iltapuku, jossa on avoin kaula-aukko, joka ei pysy paikoillaan. Lähes kaikissa väitösjuhlissani otetuissa valokuvissa näkyvät rintaliivini. Tässäkin on avonainen kaula-aukko, mutta se pysyy paikoillaan.

Juuri kun olin elänyt kevytmielisesti yli varojeni, sain viestin, jossa ystäväni ja kollegani tarjoutui ottamaan minulta Juhannussunnuntain päivystyksen. Lauleskellen, uudet aurinkolasit silmilläni, riensin jäätelökioskille ja ostin jäätelön. Aurinko paistoi juuri sen verran, että saatoin istua puistossa, nauttia jäätelöstä, katsella maailmaa uusien harmaiden lasien lävitse ja hymyillä vähämielisen näköisesti.

Ylilyöntejä ja kyyneleitä

Minulla on tapana ryhtyä erilaisiin ylilyönteihin silloin kun oikein väsyttää. Varasin paikan Oriveden opistoon ihkun Jyrki Vainosen novellikurssille. Vielä voin perua. Liekö joku joskus ollut hänen kurssillaan?

Vaikka hyvin tiedän, että en ole suuri taiteilija, enkä edes pieni, en siis taiteilija lainkaan, pois se minusta,  niin toivon, että joku keksisi, että minun tekstiäni kannattaa julkaista muuallakin kuin alani ammattilehdessä, lehteä yhtään aliarvioimatta. Kirjoittaahan siellä Riikka Pulkkinenkin ja monia muita ammattilaisia. Kirjoittaminen tai oikeastaan sen ajatteleminen vie minulta nykyään niin paljon energiaa, että tarvitsisin lisää aikaa. Kirjoittaminen ei vie aikaa juuri lainkaan. Jos olisin oikea kirjailija, voisin säilyttää järkevän ihmisen statukseni ja alkaa tehdä osa-aikatyötä. Vapautuvan ajan käyttäisin kirjastossa haahuiluun, sohvalla makailuun, ihmisten tarkkailuun, FB:ssa notkumiseen, alennusmyynneissä juoksemiseen, lukemiseen, antikvariaateissa tuhlaamiseen ja blogin kirjoittamiseen. Minulla olisi enemmän aikaa tuhlata rahaa ja vähemmän rahaa mitä tuhlata.

Toisaalta hammaslääkärini kerää edelleen rahaa maailmanympäryspurjehdukseen hampaillani, joten en voi vielä heittäytyä kevytmieliseksi. Ostin ne uudet silmälasit ja aurinkolasit, jotta optikkoni voi hankkia kesämökilleen uuden laiturin. Kun olen toteuttanut heidän haaveensa voin mahdollisesti toteuttaa omani. Kunhan saan selville, mikä se on.

Liikutuin kyyneliin kun luin Hesarista kuinka ihmiset jonottivat Aki Kaurismäen elokuvan Suomen ensi-iltaan. Kuinka Akille taputettiin ja Peter von Bagh liikuttui ja sanoi elokuvaa paremmaksi kuin Panssarilaiva Potemkin. En ole nähnyt Panssarilaivaa, mutta olen vakuuttunut, että näin on. Aki huijasi, että elokuvassa on onneton loppu, mutta se ei onneksi pitänyt paikkaansa. Aki sanoi muuten jossain haastattelussaan, että katsojan pitää tulla elokuvista himpun verran onnellisempana kuin sinne on raahustanut. Olen tismalleen samaa mieltä.

Vinyyli-ilta

Kuuntelin eilen vanhoja vinyylilevyjä mukavassa seurassa. Vinyyleissä on oma tunnelmansa kaikkine rahinoineen. Vinyyli on esineenäkin kiehtova ja nostalginen.

Tein tänään sen, mistä olen vannonut välttyväni. Kävin vapaapäivänä töissä (täytyy myöntää, ettei tämä ihan ensimmäinen kerta ollut). Tein hommia reilun tunnin, jotenkin helpotti, tekemättömät työt lakkasivat painamasta harteita. Toimitilamme ovat vähän syrjässä muusta, tyhjissä tiloissa liikkuminen tuntui aavemaiselta. Minulle tuli kiusaus kokeilla pyörätuolilla ajoa, en sitä kuitenkaan tehnyt.

Kävelin töistä Rauhaniemen uimarannalle, jossa oli muutama saunoja, minä ja yksi sorsa. Vesi oli virkistävää (14 astetta). Pettymyksekseni kioski oli kiinni enkä saanut perinteistä höyrymakkaraa.

Ystäväni V  kirjoitti Aamulehteen erinomaisen mielipidekirjoituksen koskien kaupungin likaamista. Kirjoitus  julkaistiin. V kertoi, että hänen miehensä oli lähettänyt kerran kyseiseen lehden yleisönosastoon kirjoituksen, joka alkoi "Vastenmielinen lehtenne julkaisi uutisen...". Ei julkaistu.

Hilseilevä nainen

Hilseilevä nainen

Iiris vietti normaalin lapsuuden, hänellä on kaksi normaalia siskoa, kumpikaan heistä ei hilseile, kuten eivät myöskään hänen vanhempansa, isällä oli kerran sieni-ihottuma varpaanvälissä, paikallinen taitava terveyskeskuslääkäri paransi sen. Tai oikeastaan sen teki itrakonatsoli niminen sienilääke, jota isä levitti varpaanväliin kahdesti päivässä

.

Iiriksen iho alkoi hilseillä 30-vuotiaana. Iho hilseili kaikkialta lukuun ottamatta kasvoja ja käsiä. Hilseily loppui siihen, mihin pitkät paidanhihat päättyivät. Hilseilyn vuoksi Iiris joutui imuroimaan asuntonsa kaksi kertaa päivässä, muuten hilsettä kerääntyi lattioille kerrokseksi, jonka alta ei lattian pinta erottunut. Kun Iiris liikkui kotinsa ulkopuolella, kertyi hänen peräänsä vaalea vana hienoja läpikuultavia hiutaleita.

Toinen toistaa viisaammat lääkärit yrittivät keksiä syyn hilseilyyn, turhaan. Iholta otettiin lukuisia koepaloja, hilsettä syynättiin lukuisissa mikroskoopeissa ja siitä yritettiin kasvattaa bakteereita ja sieniä pyöreillä kiiltävillä maljoilla. Hilseilyn syytä ei lukuisista ponnisteluista huolimatta saatu selville. Hoitona kokeiltiin kaikkea sienilääkkeistä antibiootteihin, solunsalpaajista valohoitoihin ja Iiristä kylvetettiin monessa pahan ja hyvän tuoksuisessa kylvyssä. Iiris kävi jopa psoriasispotilaille tarkoitetulla ilmastomatkalla, hän hilseili enemmän kuin tämän hilseilevän joukon pahin hilseilijä

.

Lopulta Iiris kyllästyi näihin hoitokokeiluihin ja päätti jatkaa omaehtoista hilsehtimistä. Työpaikalle piti lisätä siivousresursseja. Kun Iiris kävi lääkärillä hän huomasi, kuinka huoneeseen pian astui laitoshuoltaja kärryineen. Kyläreissun jälkeen alkoi kyläpaikan imuri laulaa. Iiriksen pölynimuripussi täyttyi nopeasti. Iiris alkoi vetää polvisukat farkunlahkeiden päälle, hän hankki puseroita, joissa oli tiukat resorit ranteissa. Iltaisin hän tyhjensi sukat ja hihat hilseilevän ihon kappaleista. Kun Iiris meni kylpyyn, nousivat kevyet iholiuskat veden pinnalle, näytti siltä kuin Iiris kylpisi hentoisten valkoisten kukan terälehtien keskellä. Terälehdet eivät tuoksuneet miltään. 

Heinäkuussa Eero näki Iiriksen. Oli hautovan helteinen päivä. Iiris istui kauppatorilla ja söi hillomunkkia. Iiriksen ei tarvinnut pelätä lihomista, hilseily kulutti niin paljon energiaa, että hänen piti syödä jatkuvasti, ettei laihtunut olemattomiin. Naiset kulkivat sinä päivänä kevyesti ja paljastavasti vaatetettuina. Eeroa viehätti Iiriksen poikkeava asu. Iiriksellä oli yllään löysät valkoiset pellavahousut (mustaa hän ei voinut käyttää, sillä siinä hilse näkyi selvemmin), leveät lahkeet oli tungettu valkoisiin sukkiin. Pellavahousut olivat puettu valkoisen ohuen pellavapaidan päälle, paidassa oli pitkät hihat, jotka olivat pussimaiset. Kun Iiris heilautti kättään, näytti ikään kuin ilmassa leijailisi valkeaa kimmeltävää pölyä.

Eero haki suuren mukillisen kermakahvia. Kun hän lähestyi Iiristä kahvikuppeineen, niin hän huomasi Iiriksen kadonneen. Tarjoilija pyyhki luutulla pöydän päältä sokeria ja valkoista pölyä. 

Eerolla oli poikkeuksellisen tarkka näkö. Hän huomasi maassa hentoa vaaleaa pölyä. Oli tyyntä, eikä hilse leijaillut tuulen mukana. Eero lähti seuraamaan vaaleaa vaivoin erottuvaa jälkeä. Hän kulki melkein nenä kiinni asfaltissa ja löysi Iiriksen läheisen hallin juustokaupan tiskiltä.  Iiriksen ympärillä kimalsi. Eero meni Iiriksen luo ja tarttui tämän käteen. Komea vaalea mies viittoi Iirikselle kaikki kauneimmat tietämänsä viittomat. Iiris ei niitä ymmärtänyt, mutta lähti miehen kanssa meren rantaan. Myöhemmin hän yritti selittää Eerolle, miltä lokin kirkaisu kuulostaa.

(Copyright Heidi, ei saa kopioida)

Piikkipaatsama

Minulla on jumppareppu, jossa odottavat jumppavalmiudessa lenkkarit ja juomapullo. Kävelin korttelin verran jumppaa kohti ja muistin, että käytin viimeksi jumppareppua rantareppuna ja otin lenkkarit repusta. Ei auttanut kuin kävellä takaisin oikeita välineitä hakemaan, aurinkovoiteella ei tee paljonkaan jumpassa.

Palatessani kävin Anttilassa ostamassa kisulle ruokaa, hän syö vain tiettyä sapuskaa, jota ei tahdo mistään löytyä. Kuivapapanoita hän syö mielellään, olivat ne mitä merkkiä tahansa.

Anttilat ovat pilanneet suomalaiset kaupungit. Onko kukaan nähnyt kaunista Anttila-tavarataloa? Tampereen Anttilan edessä parveilevat Tampereen syrjäytyneet. Ruma ympäristö kerää henkilöitä, jotka eivät pidä itseään minkään arvoisina.

Viikonlopun runo on Kristiina Wallinin kokoelmasta Jalankantama (Tammi 2009)

Tästä paikasta ei voi piirtää karttaa. Sinun pitää löytää: piikkipaatsama, kotilo. Piikkipaatsamasta on otettava siemen, kotilon sisään on pantava multaa. Kaikki mitä tapahtuu sen jälkeen, on luonnontiedettä. Saatat yllättyä, että puun lisäksi kotiloon kasvaa viisi hotellia ja yksi koulu. Minä olen kolmannessa hotellissa huoneessa 546. Minulla on vaaleanpunaiset aamutossut ja korsetti, harjoittelen peilin edessä kohtalokasta ilmettä. Minua paleltaa. Oikeastaan haluaisin keittää hilloa ja maustaa sen inkiväärillä. Jos löydät tänne, jos löydät merestä kotilon tai reunapalan mannerlaattaa, jos onnistut näkemään nämä hotellit ja koskettamaan minua, voit samaan hengenvetoon käynnistää vanhan Volvon, olla unohtamatta reittiä sinne, missä linnut pysyvät taivaalla eivätkä jätä jälkeensä repalereunaisia jälkiä.

Maaseudun lumoissa

Ihanaa herätä silloin kun hyvältä tuntuu. Toki ensin on noustava puoli seitsämän aikaan avaamaan kisulle makuuhuoneen ovi, sen verran kiihkeästi hän sitä raapii. Sen jälkeen tuo harmaa karvakerä asettuu viereeni kehräämään ja nukahdan uudestaan. Elämäni on taas siinä mallissa, että luen aamulla edellisen päivän sanomalehteä. Siksi arvelen, että tänään on aurinkoinen ja lämmin päivä. Ei se haittaa, en mahdollisesti edes huomaa jos sattuu kaikesta huolimatta satamaan.

Teen hiljalleen lähtöä jumppaan. Minun on pakko. Ostin kymmenen kerran jumppakortin hintaa 82 e. Olen nyt käynyt jumpassa kahdesti, jolloin yhden jumpan hinnaksi tulee 41 e. Kun tänään menen jumppaan, on hinta enää 26.26 e.

Olen vieläkin eilisen matkailuyrityksen lumoissa. Tila on Näsijärven rannalla kauniissa niemessä. R:n isä aloitti toiminnan. R päätti nuorena, ettei koskaan moiseen työleiriin palaa, nyt hän toimii siellä osapäiväisen muun leipätyön ohessa. Kaikki on kauniisti laitettua, rannassa on maailman paras ja kaunein, todella suuri savusauna, mökkejä on vuokrattavaksi, ei mitään vieri vieressä seisovia koppeja vaan oikeita mökkejä. Minua kiinnostaisi ilman mukavuuksia oleva pieni lautamökki. Talossa asustaa onnellisia eläimiä, eläköityneitä hevosia hoitamassa maisemaa, ruskeita ja mustia kanoja vapaana tepastelemassa, monen värisiä lampaita, pari kania ja suloinen vapaana lönkyttelevä koira. Kanien luulttin olevan tyttöjä, mutta nämä olivatkin molemmat raavaita uroksia. Haluan muuttaa maalle, mutta en halua ajaa autolla ja haluan asua kirjaston, hallin ja torin vieressä.

Ylensyönyt poni

Keskellä seisova eläkkeellä oleva poni syö niin paljon, että kaviot tulevat kipeiksi. Silloin poni on laitettava kuivaheinälle laihtumaan. Kaikki kuvan hevoseläimet ovat jo eläkeläisiä.


Eräällä hoitajallamme on maatalousmatkailuyritys, jossa vierailimme. Ihana paikka, aloin jo kysellä yhtä pikkumökkiä vuokralle loma-ajaksi. Mökit vain olivat aika varattuja tälle kesälle. Saunoimme upeassa savusaunassa ja uimme ja saunoimme. Nyt menen nukkumaan, olen niin väsynyt, miten ihminen voikaan olla näin uupunut.

Järkyttävä lähetepino jäi katsomatta. Kai minä menen sunnuntaina ihan vähän käymään töissä. Ei auta.

Jari Tervon voileivät

Minulla oli eilen kylässä kirjoittavia ihmisiä. Yksi heistä julkaisee esikoisteoksensa elokuussa. Olemme monilahjakkaita kauniita ihmisiä ja tästä huolimatta hämmästyttävän vaatimattomia. Esikoiskirja on lupaus, seuraava ei ihan lunasta niitä lupauksia, kolmas on vaatimaton välityö, se viimeinen, jonka jälkeen kirjailija menehtyy on tietysti päätyö ja taiteellinen riemuvoitto. Kirjailija ei ehdi nauttia menestyksestään. Sukulaiset riitelevät vainajan kirjojen tuotosta. Toisaalta menestyneitä kirjailijoita vihataan, varsinkin jos he ovat naisia ja heillä on mielipiteitä, paksu meikki ja isot hiukset. Läheisen R-kioskin tarjouskorissa on muuten myytävänä pieniä pussukoita, joissa on sekä Sofi Oksasen että Juha Vuorisen pokkarit. Vaikea kuvitella henkilöä, joka haluaa hankkia tuollaisen kirjallisen yhdistelmän.

Tunnen hyviä (erinomaisiakin) kirjoittajia, jotka ovat tarjonneet tekstejään kustantajalle, eivätkä ole saaneet koskaan minkäänlaista vastausta. Jari Tervon vaimo sai hetkessä kustannussopimuksen uudelle kirjalleen. Hän kirjoittaa ilmeisesti ihan hyvin, mutta miten minä voin mennä Jari Tervon kanssa naimisiin kun nainen tököttää vuodesta toiseen miehen vierellä ja valmistaa tälle voileivät kun kapakassa sattuu menemään myöhään.

Kirjoitin huonon kolumnin. Minulla oli rohkeita kriittisiä ideoita, mutta jänistin.

Jos mahdollisesti meidän lahjakas, kaunis ja myöskin hämmästyttävän vaatimaton kirjoitusopettajamme lukee tätä niin, unohdimme sinut vahingossa. Toisaalta oma vikasi kun et ole FB:ssa yms. Ja haluavatko opettajat tavata oppilaitaan kesälomalla. Todennäköiseti eivät. Vaikka oppilaat olisivat hyviä leipomaan.

Sisätilapiknik

Olen merkinnyt muistiin asioita, joista aion kirjoittaa.  Julkaisen muistilistani tässä:

Hilseilevä nainen

Terapianainen

Kiropraktikkonainen

Kiropraktikkonainen on naishenkilö, jonka ihmissuhteet koostuvat optikosta, suuhygienistista, kirjastonhoitajasta, runokauppa Kattilan myyjästä, kiropraktikosta, jalkahoitajasta ja Siwan kassasta. Kyse ei ole avainnovellista, vaikka moni saattaa luulla.

Hilseilevä nainen kertoo naisesta, joka hilseilee.

Terapianainen yrittää miellyttää terapeuttiaan ja tulla hänen kaltaisekseen. Hän kertoo unesta, jossa surmaa isänsä puutarhasaksilla, terapeutti on tyytyväinen terapiasuhteen kehittymiseen. Päivä päivältä nainen pistää paremmaksi.

Ongelma on ajan puute sekä se, että en keksi sopivaa loppua näihin traagisiin elämäntarinoihin.

Pidimme luonani kirjallisen sisätilapiknikin. Oli oikein rattoisaa. Minulla on nyt enemmän ruokaa kuin ennen vieraiden saapumista. Yhdellä osallistujalla oli jopa omat astiat. 

Tatuoijan suunnittelemat silmälasit

Olen harrastanut tällä viikolla maksullisia ihmissuhteita. Eilen maksoin maratooneja juoksevan hammashoitajan kidutuksesta (en suosittele) ja tänään optikon kohteliaisuudesta (suosittelen). Kohtelias flirtti on mukavaa, vaikka takana ovatkin taloudelliset tavoitteet. Olen jo jonkin aikaa käyttänyt Tiimarilaseja. Eräänä päivänä kävelin  silmälasiliikkeen ohi, ikkunasta minua katsoivat kauniit silmälasit. Olen pariin kertaan yrittänyt mennä tuohon liikkeeseen, mutta se on ollut suljettu. Tänään se oli auki.Nämä kauniit silmälasit ovat jonkun tatuoijan suunnittelemat. Sain heti ajan erittäin sympaattiselle keski-ikäiselle miesoptikolle. Hän sanoi, että silmäni ovat tähän asti olleet murrosikäiset ja nyt tulleet aikuisiksi. Minulla on siis aikuisnäkö eikä suinkaan ikänäkö kuten aiemmin virheellisesti väitettiin. Mies myi minulle ikkunassa olleet silmälasit, hyllyssä niitä ei ollut, eli ne olivat ainoa kappale tatuoijan suunnittelemia silmälaseja Tampereella. Helsingistä niitä kuulemma saa. Ostin vielä aurinkolasit, ei ollut enää varaa tatuoijan suunnittelemiin, vaan otin liikkeen halvimman mallin, mutta se ovat ns. kaksiteholasit, voin  lukea kirjaa aurinkoisella puistonpenkillä sekä tarkkailla salaa ohi rientäviä  ihmisolentoja.
Tilaisinko huomiseksi vaihteeksi kiropraktikon. En tilaa, menen huomenna piknikille. Harmi, että en ehdi saada aurinkolasejani huomiseen mennessä.

Farkkusukupolvi

Kävin suuhygienistilla. Mies oli juossut viisi maratonia, kaksi Tukholmassa, kaksi Franfurtissa ja yhden Nizzassa. Viimeisimpään aikaa oli kulunut 2 tuntia 38 minuuttia. Miehellä on vaimo nimeltään Satu ja kolmen kuukauden ikäinen lapsi. Nuorena hän on juossut lyhyempiä matkoja. Ultraääni vihloi ikävästi hampaita. En kyennyt kertomaan mitään itsestäni, jouduin pitämään suutani ammollaan lähes tunnin ajan. Ilalla en saa pestä hampaitani, ihan varmasti vahingossa teen sen.

Aamulehti kirjoitti sivun verran farkuista. Uusia farkkuja ei kuulemma saa pestä puoleen vuoteen. Olen sellainen sottapytty, että farkkuni pysyisivät puolen vuoden kuluttua pystyssä itsekseen. Pesen niitä aina parin päivän käytön jälkeen. Olen toiminut täysin väärin jos uskomme Aamulehteä ja mitä voimme uskoa jos ei omaa hienoa tamperelaista sanomalehteämme.

Nykyiset pillifarkut ovat lasten leikkiä verrattuna 70-luvun vastaaviin asusteisiin. Nykyiset farkkukankaat joustavat hieman, tuolloin ei noin ollut. Farkut oli pakko kiskoa jalkaan kosteina. Farkut vedettiin jalkaan ja heittäydyttiin petille vetoketju avoinna. Makuuasennossa vatsa painui sen verran kuopalle, että housut saatiin kiinni. Kun katson vanhoja luokkakuvia niin aina hämmästyn sitä miten laihoja me kaikki olimmekaan.

Kansankylpeilyä ja höyrymakkara

Huomenna on kirjoittamani kolumnin dead line. Sain sen äsken valmiiksi. Pitää vielä tulostaa se töissä, paperilla huomaa paremmin virheet. Pilkkuvirheitä en huomaa edes paperilla. Epäilen aiheen kiinnostavuutta.

Loikoilin tänään Rauhaniemen kansankylpylän rannalla. Söin lounaaksi höyrymakkaran kaikilla mausteilla. Ruokalistalta olisi löytynyt myös lihapiirakka. Makasin varjossa ja voitelin itseni rasvalla, jonka suojakerroin on 20. Elämä on taiteilua melanooman ja D-vitamiininpuutteen välillä. Vitamiinia ei kuulemma saa jos käyttää aurinkorasvaa. Uin ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Aurinkorasva valui hikistä otsaani pitkin silmiini, joita alkoi kirveltää.

Runokrapula

Nukuin huonosti, oli kuuma. Nyt kuuluu sanoa, ettei saa valittaa kun kerrankin on lämmmin. Kylmästä puolestaan  saa valittaa. Runopromilleni olivat illalla vaarallisen korkeat, poden tänään runokrapulaa (ihan  selvennykseksi, tämä kaikki tapahtuu ilman alkoholia). Eilinen mansesterilainen tikkujalkainen ikinuori runoratsu kutsui Väinö Linnan aulkiota sanoilla "mediterranean piazza". Katsoin Googlesta John Cooper Clarken kuvia, aurinkolasit ovat kasvaneet kiinni miehen kasvoihin, yhtään kuvaa ilman niitä ei löytynyt.

Ystäväni asuu Tampereen ydinkeskustassa. Tälläisten helteisten viikonloppuöiden jälkeen porttikongin rautaisten porttien läpi on aina virtsattu ja haju on inha. Talon asukkaat joutuvat kuuraamaan kusijälkiä. Monia keinoja on pohdittu, yleisin ehdotus on ollut sähkövirran johtaminen metallirakenteisiin. Minä ehdotin valvontakameroita ja filmien levittämistä YouTuben kautta. Kuseeko kukaan omiin nurkkiinnsa?

Runofestivaalit ja viikonlopun runo

Kävin elämäni ensimmäisillä runofestivaaleilla. Pelkään runoilijoita, joten tämä vaati kohtalaista rohkeutta. Onneksi sain runofestivaalikonkarin seurakseni. Tilaisuus järjestettiin kuumalla Väinö Linnan aukiolla. Festivaaleilla oli yhtenä vetonaulana Paleface, mutta kävimme hänen vuoronsa aikana kahvilla. Risto oli lutunen, jäi kyllä epäselväksi miksi hän esiintyi runofestivaaleilla. Janne Kortteinen esitti runojaan, joiden tarkoituksena oli osoittaa, missä harhassa me muut elämme, hän puhui kuin maallikkosaarnaaja. Minusta ei tullut käännynnäistä tai käännyin kahvilan suuntaan, ostin jäätelön. Tilaisuudessa luki runojaan myös sympaattitnen Kristiina Wallin ja Tuija Välipakka, molemmat tamperelaisia. Arja Tiainen tuli myöhässä, kävin kotona syömässä hänen esityksensä aikana.

Illan kohokohta oli Punk-runon legenda John Cooper Clarke (kuulin hänestä tänään ensimmäistä kertaa). En ole koskaan nähnyt miehellä yhtä laihoja kinttuja, tikkumaiset jalat oli verhottu tiukkoihin farkkuihin. Mies huojui noilla säälittävän ohuilla koivilla uhkaavasti, mutta säilytti hämmästyttävästi tasapainonsa. Esiintyjänä ja huulenheittäjänä hän oli loistava. "Wedding is a funeral, where you can smell your own flowers" ja sitä rataa. Runoissa oli runsaasti kirosanoja. Tässä vähäkirosanainen runo jonka hän esitti omintakeiseen tapaansa.

(I Married a) Monster from Outer Space



The milky way she walks around
All feet firmly off the ground
Two worlds collide, two worlds collide
Here comes the future bride
Gimme a lift to the lunar base
I wanna marry a monster from outer space


I fell in love with an alien being
whose skin was jelly - whose teeth were green
she had the big bug eyes and the death-ray glare
feet like water wings - purple hair
I was over the moon - I asked her back to my place
then I married the monster - from outer space

The days were numbered - the nights were spent in a rent free furnished oxygen tent when a cyborg chef served up moon beams done super rapid on a laser beam I needed nutrition to keep up the pace when I married the monster from outer space

We walked out - tentacle in hand you could sense that the earthlings would not understand they'd go.. nudge nudge ...when we got off the bus saying it's extra-terrestial - not like us and it's bad enough with another race but fuck me... a monster ...from outer space

In a cybernetic fit of rage
she pissed off to another age
she lives in 1999
with her new boyfriend - a blob of slime
each time I see her translucent face
I remember the monster from outer space

Espressoa hellalla

Matkalta tultua kuvittelee kaiken muuttuneen. Mikään ei muutu, edes hallitusta ei ole saatu aikaiseksi. Vino sanomalehtipino keittiön pöydällä odottaa lukemistaan. Kaupungin paras terassi on valittu.

Eilen puunasin pienen asuntoni.  Kisusta lähtee valkeaa nöyhtää, joka imeytyy  mattoihin ja verhoihin, karvat takertuvat tiukasti päiväpeittoon, hankasin peittoa taas juuresharjalla. Huomasin, että kisun kaulalla oleva kasvain onkin takkuuntunutta karvaa, kuten eräs gynekologiystäväni arvelikin.

Liian jyrkät muutokset ovat pahasta. Keitin aamulla espressopannulla kahvia, jota sitten hinkkasin hellanpäällyksistä. Aion ostaa sellaisen pienen patterivispilän maidon vaahdotusta varten. Radiossa puhutaan Mika Waltarin matkoista.

Tampere tuntuu Pohjois-Italian jälkeen suttuiselta kaupungilta. Onko niin, että siellä osataan arvostaa kaupunkiympäristöä, eikä roskia heitellä pitkin puistoja vai onko kaupungilla enemmän työvoimaa? Paljon puhuttua julkijuopottelua siellä ei ainakaan näe.

Olen kerran käyttänyt Jyväskylän viehättävän modernin matkakeskuksen hissiä, en suosittele kenellekään, joka jotenkuten pääsee rullaportaita. Kusen haju on piintynyt nurkkiin voimakkaana. Miksi kukaan virtsaa hissiin? Pechieran aseman hississä tuoksui kukkaisen raikkaalta.

Hellettä paossa etelässä

Perjantai

Istumme Pirkkalan lentoaseman kakkosterminaalin kahvilassa. Terminaali on parakille liian hieno nimitys.Kahvila on täynnä humalaisia polttariporukoita, jotka ovat onneksi menossa riikalaisia ilahduttamaan. Pöydässämme on sattumalta italialainen mies, joka on ollut päivän verran bisnesmatkalla Tampereella. Minkälainen firma käyttää bisnesmatkailuun Ryan Airia? Mies on Brechiasta ja on innostunut matkastamme. "You have to go to Verona, go to Venice!" joka paikkaan ei ehdi.

Rynkky laskeutuu fanfaarein Bergamoniin. Bussiin on ostettava lippu lentokentän lippuluukulta, myöhästymme ensimmäisestä bussista. Linja-auto on täynnä, suomalainen tukeva mies ryppyisessä puvussaan huutaa käytävällä "Room, more room!" Rautatieaseman lippuluukulle matelee loputon jono, saamme lopulta liput junaan, joilla olisi tarkoitus matkustaa Desenzanoon. Ylättäen matkaan sisältyy junanvaihto, ystävällinen englantia taitamaton mies ohjaa oikealle laiturille. Junassa ei näy konduktööriä, liput ovat halpoja.

Desenzanosta otamme taksin Sirmioneen. Taksimies kehoittaa odottamaan hetken, hänellä on soitettavanaan tärkeä puhelu Barac Obamalle.

Hotelli on vaatimaton, mutta erittäin siisti. Uima-altaasta on saatu hämmästyttävä kuva nettiin, on käytetty varmaan jotain erityslaajakulmaobjektiivia. Huoneessamme on kaksi sänkyä sekä kerrossänky. Kävelemme sievässä ympäristössä ja syömme hyvin.

Lauantai

Meidät on sijoitettu keskelle aamiaishuonetta. Muut asukkaat ovat italialaisia ja he istuvat pöydissä huoneen reunamilla. Rouva tulee kysymään otammeko kenties capuccinoa, lattea vai minkälaista kahvia meille saisi olla, kahvi tarjoillaan pöytään. Kävelemme Garda-järven rantaa kauniin Sirmionen keskustaan. Uimme kaupungilta tultuamme hotellin uima-altaassa, emäntä pitää tekoa rohkeana näin kylmällä ilmalla (25 astetta).

Sunnuntai

Hotellin isätä heittää meidät autolla bussipysäkille, bussimatka Veronaan maksaa 2.5 euroa, vaikka matkaa on 30 kilomatriä. Näemme Veronassa kaiken, jonka Lakes of Italy opas käskee nähdä. Kirja jää kuppilan pöydälle kun ryntäämme bussiin päästäksemme takaisin Sirmioneen. Olemme siitä lähtien siis omillamme. Illalla on kova ukkosmyrsky. Syömme hotellissa, paikkamme on sama kuin aamiaisella.

Maanantai

Hyvästi Sirmione! Hotellin omistajien poika heittää meidät laivarantaan. Matka laivalla saaren pohjoispäähän kulkee monen kaupungin kautta. Kohteet kuulutetaan kolmella kielellä : Limone, Limone, Limone! Samaa voisi totettaa suomalaisessa junaliikenteessä: Pieksämäki, Pieksämäki Pieksämäki!

Rivassa astelemme ensimmäiseen rantahotelliin. Työntekijät ovat ilahtuneita saapumisestamme, todennäköisemmin pelastimme heidät YT-neuvotteluilta. Opettelen huoneen numeron italiaksi, respan mies antaa avaimen, ennenkuin ehdin sanoa mitään. Jos joku on matkasta kateellinen, niin voin kertoa, että on h-tin kylmä, varsinkin kun mukaan tuli pakattua lähinnä hellehepeneitä. Ostamme sateenvarjot.

Tiistai

Aaamulla alaselkäni on kipeä, syyksi arvelen edellisen edullisen hotellin kovaa sänkyä. Otan särkylääkettä ja saan selkäni suoristettua. Sataa, kävelemme hienoille vesiputouksille. Olemme märkiä. Turistit puhuvat saksaa, italialaisetkin osaavat saksaa, mutta hyvin vähän englantia.

Keskiviikko

Seisomme bussipysäkillä. Busseja ei näy. Ne kulkevat joko koulupäivinä tai lomapäivinä. Olemme todennäköisesti pysäkillä vääränä päivänä. Hyppäämme taas laivaan. En halua nähdäkään sisävesialusta vähään aikaan vaikka italialaiset miehet näyttävät kieltämättä komeilta sinisissä uniformuissaan. Syömme lounasta Malcesinessa, päädymme Peschieraan, joka on vilkas paikkakunta. Löydämme taas vaivatta yöpaikan. Huoneessamme on kahden sängyn lisäksi kerrossänky. Illalla kuulemme pimeässä yössä puhallinorkesteria ja syömme ylihintaista turistimuonaa.

Torstai

Matkustamme junalla Bergamoniin, joka osoittautuu erittäin viehkeäksi kaupungiksi. Asumme Bead and Breakfast paikassa, jonka varasin etukäteen. Majoitus on keskellä vanhaa kaupunkia ja löytyy helposti. Upea vanha talo, iso tyylikäs huone kaikkine mukavuuksineen, nyt sänkyjä huoneessa on vain kolme. Emäntä neuvoo ihanan kahvilan ja hienon ravintolan. Vanhaan kaupunkiin mennään funicularella, ravintolaan toisella, eli näköalat ovat huimat. Tarjoilija tuo sellaisen pienen koukun, jolla saan ripustettua laukkuni pöydänreunaan. Syömme viisi ruokalajia, juomme kuohuviiniä ja pullon punaviiniä, lasku on peräti 136 euroa. Ravintolassa on rikkaita vanhoja miehiä nuorten kauniiden naisten kanssa. Kun olemme syöneet kaiken tuon ruoan ei funiculare enää toimi. Kävelemme ja ihailemme Bergamon valoja alapuolellamme.

Perjantai

Rynkyllä fanfaarien saattelemana kotiin. Kyllä täällä on kuuma.

Torstain runo

Puran, pakkaan, puran.

Mietin, mitä minulle jää kun olen vanha, kun ketään ei kiinnosta, kun en enää saavuta mitään. Mietin otanko mukaan hiustenkuivaajan vai en, monetko sandaalit oikeastaan tarvitsen.

Viikko poissa koneelta tehnee ihan hyvää.

Runo on Johanna Venhon kokoelmasta tässä on valo (WSOY 2009)

Ja kun sataa. Ja kun sataa ja soi ja käteen jää kuoppa. Kuopasta virtaa vesi ja tämäkin vuosi. Ruusuja on suojattava eikä muulle ole aikaa. Kun sataa ja soi ja käsiin tuulee. Pensaissa tanssii unesi lapsi, itsensä peittona, ja ne silmät. Se tietää kaiken mitä sinulle tapahtuu ja lukee sanat takaperin, älä kuuntele minne reitti johtaa. Ja kun sataa ja soi ihosi reikiä täyteen, näyt läpi ja viimeinen kipinä sihahtaa maahan, suojaat ruusuja, lapsi tanssii tiehensä ja jäät tavaamaan sanoja lopusta alkuun.

Hyönteistutkija

Kaija oli alansa arvostettu asiantuntija. Hän oli suosittu luennoitsija, panosti esityksiinsä. Viikonloput ja illat kuluivat esitysten valmistelussa. Tietokoneen kovalevyllä oli pari sataa valmista Power Point esitystä muurahaisten emergenssistä, siitä miten yksinkertainen paikallinen toiminta (yksittäisen muurahaisen pieni äly) muuttuu muurahaispesän älykkäämmäksi globaaliksi toiminnaksi. 

Päivät hän työskenteli yliopistolla, teki omaa tutkimustyötään ja ohjasi kuutta väitöskirjan tekijää. Hän eli pätkätyöläisen elämää, elanto koostui apurahoista, joita harvakseltaan hyönteistutkijallekin järjestyi.  Muuta elämää hänellä ei ollut, jos elämäksi ei laskettu vierailuja sukulaisten luo pari kertaa vuodessa ja romanssia Uusi Seelantilaisen hyönteistutkijan kanssa joskus 90-luvun alussa

.

Paksu kalenteri oli täynnä useita kuukausia etukäteen. Eräänä toukokuisena aamuna puhelin soi ja häntä pyydettiin pitämään luentoa Seinäjoelle, joillekin koulutuspäiville, joiden nimestä Kaija ei oikein saanut selvää.  Kaija perehtyi juuri mielenkiintoiseen artikkeliin mauriaisista (lasius niger).  Luento olisi vasta lokakuulla ja siitä maksettaisiin ruhtinaalliset 150 euroa, jonka päälle kustannettaisiin vielä matkat: ihan mukava lisä pieneen apurahaan. Kaijan sisko asui Seinäjoella, joten hän arveli voivansa yhdistää työn ja kyläreissun siskon perheeseen. Luentotilaisuus olisi paikallisessa hotellissa ja Kaija saisi vapaasti valita aiheensa. Oli helppo lupautua, sillä aikaa oli vielä useita kuukausia.

Lokakuu saapui aivan liian nopeasti, niin kävi aina. Kaija astui junaan, hän oli varannut paikan työskentelyvaunuun, jossa korjasi koko matkan ajan väitöskirjaoppilaan tekstiä. Seinäjoella hän käveli läppärinsä ja salkkunsa kanssa hotelliin, joka sijaitsi melko lähellä asemaa. Raaka tuuli puhalsi ja muistutti siitä, että Kaija tarvitsisi uuden takin.

Hotellin aulassa istui lihaksikkaita miehiä valkoisissa teepaidoissaan. He ryystivät olutta kuin henkensä hädässä. Miehet kiskaisivat loput juomistaan ja lähtivät kävelemään Kaijan kanssa samaan suuntaan. Hotellin koulutustiloissa istui Kaijan laskelmien mukaan parisataa siilitukkaista lihaksikasta miestä. Miehet eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, keskustelivat vilkkaasti keskenään. Avulias hotellin työtekijä neuvoi mihin Kaijan piti asettaa muistitikkunsa.

Kaija köhi saadakseen kummallisen siilitukkaisen pyöreäpäisen yleisönsä huomion ja alkoi asiantuntijan elkein kertoa muurahaisten tavoista. Alkuun ääni ei raivannut tietään kuulijoiden korvien kautta heidän tajuntaansa. Muutama muurahaiskuva myöhemmin pyöreät pallomaiset kasvot kääntyivät kysyvinä Kaijaan päin. Joku takarivissä naurahtelikin. Monella miehellä oli päällään palomiehen työasut. Kaija Kukkapää, samanniminen lääkäri toimi kotikaupungin sairaalan ensiavun ylilääkärinä. Postit menivät välillä sekaisin.  Ammattimaiseen tapaan Kaija puhui asiansa loppuun. 

Palomiehet vaikuttivat kiinnostuneilta ja heillä oli huomattavasti enemmän kysyttävää kuin hyönteistutkijoilla konsaan. Pyysivät vielä kovasti Kaijaa iltajuhliinsa, Kaija kieltäytyi kohteliaasti, hän viettäisi illan siskonsa perheessä.

Visa-korttiseikkailu

Huomenna lähden Rynkyllä Bergamoon, sieltä junalla Desenzano del Gardaan, josta jollain pelillä Sirmioneen ja sieltä sitten johonkin, vapautta kestää viikon. Netistä löytyy juna-aikataulu, mutta vain italiaksi, mikä osoittaa melkoista italiailaista selkärankaa. Lähtö tapahtuu tietysti vauhdikkasti kesken työpäivän. Ottaako mukaan matkalaukku vai reppu?

Matkasuunnitelma on avoin, matkaseurana vanha ystävä, josta tuli juuri mummo. Ihan kuin 17-vuotiaana Inter Raililla, nyt on turvana Visa-kortti.

Luen juuri Lahirin novelleja. Lahiri on uusi tuttavuus, olen hänen novellikokoelmansa puolivälissä. Pidän kirjasta kovasti, se on psykologisesti oivaltava, asiat on kerrottu pienesti, selittelemättä. Novelleissa ei tapahdu paljon, pinnan alla sitäkin enemmän. Kieli on yksinkertaista ja helppolukuista, havainnot ihmisistä oivaltavia. Usein novellien ristiriita muodostuu päähenkilön bengalilaisesta taustasta ja elämästä USA:ssa tai Englannissa. Onneksi kirja ei ole vielä lopussa ja muutakin tuotantoa kirjailijalta löytyy. Eräs ystäväni oli jättänyt kirjan kesken, koska se ei koskettanut, ymmärrän senkin. Kirjassa on vähän sellainen vino ja alakuloinen pohjavire. Sopii minulle.

Mistä tuo uusi kummallinen merkki tekstien perään ilmaantui? Mikä se on? Saako sen pois?

Stage

Ryntäsin töistä kampaajalle, näytän tänä iltana tyylikkäältä. Kampaajan mielestä minun olisi ehdottomasti pitänyt lähteä terassille nauttimaan lasi valkoviiniä. Ei huvita. Kisu osaa antaa arvoa kampaukselleni, se nuolee hiuksiani karhealla kielellään.

Katson kotona Stagea, ensimmäistä kertaa elämässäni. Minua ärsyttää loputon hehkutus. Ovathan nuoret raikkaita ja lahjakkaitakin, mutta kun nuorille sanotaan, että he ovat suoraan Broadwaylta, niin onko kyse liioittelusta? Amerikkalainen ylistyskulttuuri on vallannut Suomen. Tuleeko nuorista tähtiä vai turhautuvatko he liian korkealentoisissa unelmissaan? Ehkä heistä tulee tanssijoita, laulajia ja näyttelijöitä. Pitäähän unelmia olla. Olen itse kasvanut ilmapiirissä, jossa ei juuri kehuttu. Koulussa kannustettiin lähinnä hyvillä numeroilla jos jaksoi tarpeeksi päntätä. Isä kehui ilman sanoja, hyväksynnän näki harvoin lämpimänä häivähdyksenä hänen silmissään.

Muistan aina kuinka isän kanssa menimme vaatekauppaan. Isä oli pihi, äiti hankki vaatteemme ja niiden hintoja aina vähän kaunisteltiin isälle. Isä osti minulle takin ja villapaidan, samalla reissulla. Kotona katselin vaatteitani, enkä meinannut uskoa tapahtunuttta todeksi. Takki oli tummanvihreä ja siinä oli huppu. Villapaidassa oli korkea kaulus, palmikkokuviot kiemurtelivat sen etumuksessa, väri oli tumman oranssi.