Kertun tarinoita 2

(Tämä lienee täällä ollut jo kertaalleen, mutta pitäydyn silti julkaisusuunnitelmissani)

Päätän kertoa Kertulle tarinan Köyhästä Pojasta. Köyhällä Pojalla oli lapsena kissa. Poika pelasti kissan naapurin isännän kynsistä, sillä mies aikoi hukuttaa kissanpojat vesisaaviin. Kissanpoikaset olivat maatiaisrotua, joten ei siitä sen enempää.

Köyhä Poika saa perinnön. Hän ei ole koskaan pidellyt käsissään sadan euron seteliä, nyt niitä on lompakossa viisi. Tämän verran tädiltä jäi. Täti oli säästänyt summan pienestä eläkkeestään. Rahat löytyivät vaatekaapista alusvaatteiden alta. 

Köyhä Poika tunnustelee hellästi takataskuaan, jossa lompakko sijaitsee. Köyhä Poika päättää lähteä markettiin.

Marketin pihalle on pysäköity japanilaisia ja saksalaisia autoja. Köyhä Poika ei autoa omista, joten ostokset on mitoitettava sen mukaan. Mies kuljeskelee pitkin kaupan loputtomia käytäviä. Kahvihyllyssä mainostetaan Presidentti-kahvia, jota saa kaksi pakettia hintaan 3.99. Köyhä Poika heittää kahvit kärryyn. Euro Chopper sokeria saa hintaan 99 senttiä. Mies paiskaa sokerin mukaan ja hakeutuu lyhyimmän kassajonon perään. Kassaneiti pyyhkäisee tuotteiden viivakoodit koneelleen ja täten yhteissummaksi muodostuu  4,98.  Köyhä Poika ojentaa sadan euron setelin ja saa takaisin 95 euroa. Nyt rahaa on helpompi käyttää. 

Köyhä Poika käy vaihtamassa 25 euroa kolikoiksi ja pelaa ne marketin hedelmäpelissä. Perinnöstä on jäljellä 470 euroa. Miehen seisoskellessa peleihin keskittyneiden mummojen rivissä, töpöttelee Makkonen sisään marketin liukuovista tikkumaiset jalat täristen. Köyhä Poika käy Makkosen kanssa ostamassa pari sixbagia. He tilaavat marketin eteen taksin. Kahvit ja sokerit unohtuvat hedelmäpelien viereen.

Monta taksimatkaa ja sixbagia myöhemmin Köyhä Poika tulee takaisin markettiin. Lompakko ei enää pullota ja taskun pohjalle on unohtunut euron kolikko. Mies heittää kolikon hedelmäpeliin. Köyhän Pojan eteen rävähtää hedelmärivi: hapan sitruuna, mehevä vesimelonin pala ja vihreä viinirypäleterttu. ”Ei raha tee onnelliseksi”, tuumaa Köyhä Poika.

Marketin parkkipaikalla seisoo siisteissä riveissä japanilaisia ja saksalaisia autoja. Köyhä Poika tarkistaa tavan vuoksi muutaman telineessä seisovan polkupyörän, mutta kaikki on lukittu huolellisesti. Köyhä Poika lähtee löntystämään kortteeriaan kohti.


"Ei noin halvalla kahvia saa” toteaa Kerttu. Sitä mietityttää kissanpentujen murha. Köyhä poika otti niistä vain yhden. Kerttu raukka on pakkosteriloitu, joten se ei tule äitiyden onnea kokemaan.
 

Vuoden tärpit

Kampeuduin ylös vuoteestani ja hieroin silmistäni kymmenen tunnin yöunet. Nukuin eilen vielä päiväunet. Otan tänäänkin päivätorkut ja nukun ensi yönä yksitoista tuntia. Ehkä en ensi vuonna nuku ensinkään.

Kaikki kunnianarvoisat sanomalehdet julistavat näihin aikoihin vuoden kulttuuritapahtumat, levyt, elokuvat, näyttelyt, joten miksen minäkin.

Vuoden 2012 tärkeimmät kulttuurikokemukseni:

Mad Men televisiosarja. En ole sarjaa koskaan televisiosta seurannut, nyt katsoin sen DVD:ltä melko lyhyellä ajalla. Ihastuin ja vihastuin Don Draperiin ja koko sarjaan, joka välillä myös ärsytti ja toisinaan onnistui yllättämään.

Vuoden elokuva oli sympaattinen ranskalainen työläiskuvaus Kilimanjaron lumet.

Vuoden musikaali oli koruton Svenskanin Kristina från Duvemåla ja näytelmä sekava 12 Karamazovia. Molempia seuratessa minulla oli lieviä kielivaikeuksia, jälkimmäisestä en ymmärtänyt muutenkaan paljoakaan.

Vuoden liikuttavimpiin kokemuksiin kuului taas ihana Sorin sirkuksen joulunäytös Kujalla.

Vuoden näyttelyksi valitsen saksalaiset ekspressionistit, sillä sivistymättömyyttäni en tiennyt heistä mitään ja koska pidän niin kovin Sara Hildenin taidemuseosta.  Cafe Sarasta saa ihania leivonnaisia, mitä ei pidä väheksyä.

Vuoden konsertti oli koruton, mutta taitava Kings Singer's Roomassa kuultuna. Voiko kukaan toivoa upeampaa yleisöä kuin innokkaat roomalaiset musiikinystävät. Eräs työkaverini kertoi, että hän on nähnyt roomalaisten katsojien buuaavan laulajarukan pois näyttämöltä, nyt yleisö ei meinannut päästää laulajia edes väliajalle.Ja olihan vielä ihana Leonard Cohen Helsingissä.

Pitäisi kai valita vuoden kirja. Löysin viime vuonna Alice Munron, samanlaisia löytöjä ei tänä vuonna ole. Tai olkoon vuoden kirjailija Jonathan Franzen, joka viihdyttää ja mietityttääkin.

Tänä vuonna olen ostanut vain pari levyä. Valitsen niistä Nitsien Malpensan. Bändin konsertti Tampere-talolla oli sympaattinen. Bändi on esiintynyt Tampereella vuosikymmenten ajan, onneksi löysin heidät ennenkuin on liian myöhäistä.

Tässäpä nämä. Paljon unohtui, ehkä sitten joutivatkin painumaan unholaan, ehkä eivät. Lähden ruokaostoksille laatiakseni hyvän aterian nuorisolle. Vuoden ruoka lienee avocadopasta. Vuoden sitä ja tätä. Kuka enää näitä kohta muistaa. Tulevat uudet kirjailijat, muusikot ja ruokatrendit. Minäkään en täällä ikuisesti ole, mikä ei liene monellekaan suuri pettymys. Kaiken kuuluu mennä eteenpäin. Silti taustapeiliin on kiva välillä vilkuilla.

Vaisua viiniä

Kävin erään kaverini kanssa viinilasillisella. Jos ihan tarkkoja ollaan niin kolmella. Viimeisen vaisun valkoviinin joimme Paapan kapakassa. Eräs potilaani istui samaisessa ravintolassa. Nainen näytti elinvoimaiselta ja huolettomalta. Nyt olen tekopyhä, saahan sairauslomalla istua kuppilassa. Yritin tekeytyä näkymättömäksi ja epäilen siinä onnistuneeni.

Lavalla esiintyi bändi, joka yritti innokkasti ylittää puheensorinan. Kukaan ei tuntunut soitosta suuremmin häiriintyvän. Kaikki tuntui vähän tylsältä. Kun kerran tällaista asiantilaa tammikuussa valitin niin miespuoleinen kollega totesi "vasta maaliskuussa ne alkavat kollitkin mouruamaan".

Huomenna lapset tulevat syömään. Voiko mikään olla parempaa. Poika soitti,että opiskelijakortista on pudonnut vuositarra. Hän piti ylettömänä tuhlaavaisuutena koko junalipun hinnan maksamista, minä lupasin hövelisti pistouvata (tämä hieno sana on kähvelletty ex-anoppivainaalta).

Jokainen päivä

Tein tänään töitä toisaalla. Tällaiset välipäivät ovat hienoja työpäiviä:  ruokalassa on tilaa, on erilaisia poikkeusjärjestelyjä, jotka ovat parhaassa tapauksessa kevyempiä kuin arkityö. Lymyilin työhuoneessa ja sain työajalla lähes valmiiksi toisen tammikuun esitelmistä.

Väliaikaistyöpisteeni seinällä roikkui yllä näkyvä käsityötaulu. Minussa on joku valuvirhe, sillä en osaa lauseesta innostua, vaikka onhan se kiistämättä totta, ellei kidu ihan terminaalivaiheesssa. Aloin väännellä lausetta mielessäni "Jokainen päivä on lahja, uusi mahdollisuus töpätä", "Jokainen päivä on lahja, velaksi ostettu" , kohta pitäisi sanoa "Jokainen vuosi on uusi, vaikka tuntuukin vanhalta". Taulu on oikeastaan sievä, mutta se ei tee modernia lääkärinkansliaa kodikkaaksi, vaan korostaa muun ympäristön teknisyyttä.

Ihminen ei synny kyyniseksi. Tyylikäs ironinen elämänasenne vaatii vuosia jalostuakseen. Jospa ensi vuosi onkin uusi, eikä käytettynä ostettu. Jos oikeasti on niin, että vuodet tekevät ihmisestä syvällisemmän, niin parhaat vuodet ovat vielä edessä.Tein jo muutama vuosi sitten uuden vuoden lupauksen, jonka mukaisesti päätin ryhtyä syvälliseksi ihmiseksi. Saman lupauksen voinen tehdä uudestaan. Mitäpä noita uusia. Kierrätys on päivän sana, vaikka sitä on vaikea uskoa näin alennusmyyntien aikaan.

Miksi kauniit ja miellyttävät ihmiset ovat sitä vanhanakin? Eikö olisi reilua, että nuorena kauniista tulisi vanhana ruma. Koulussa pärjännyt älykäs ihminen on iäkkäänäkin fiksumpi kuin vähäisemmällä ymmärryksellä siunattu. Elämä ei kohtele kaikkia yhdenvertaisesti,  tasapuolisuudesta ei ole tietoakaan.

Pyörätielle oli taas pysäköity autoja. Sain lainattua kirjastosta uudestaan VIP-kirjan (viikon lainausaika, ei saa uusia), jouduin kyttäämään VIP-hyllyä Aamulehden takaa ainakin kymmenen minuuttia, ennenkuin kirja paulautui hyllyyn. Päivä tarjosi siis vastoinkäymisiä, mutta myös voiton tuon kirjaston kirjan muodossa. Annan päivälle arvosanaksi tyydyttävän 7+. Plussa tuli siitä, että sain ostaa tyttärelle kunnolliset talvikengät ja  takin alennusmyynnistä.

Lasimestarin punasipuli

Sukulaisvierailu on suoritettu. Minulla oli ostettuna lippu 17.30 junaan, mutta ostin uuden piletin 15.30 lähtevään kulkuneuvoon. Tuli koti-ikävä.

Aina välillä mietin, mitä kaikkea voin leväyttää tänne muiden nähtäväksi. Luin äsken loppuun Stephen Fryn elämänkerran Koppava kloppi. Siinä mies kertoo nuoruudestaan, ystävistään ja sukulaisistaan heidän oikeilla nimillään. Koska muistelmat on kirjoitettu 40-vuotiaana (1997), ovat monet asianosaiset olleet vielä lukemassa tuota kirjallista tuotosta. Kaikkein ankarimmin kirjoittaja kohtelee itseään, kertoo avoimesti, minkälainen paskiainen on ollut, toisaalta mahtailee älykkyydellään ja erinomaisella muistillaan. Kirjaa voisi suositella itsetuhoisia ajatuksia hautovalle nuorelle ja hänen vanhemmilleen, sillä se on selviytymistarina. Lopussa hiipi pieni suolainen tippa silmäkulmaani. 

Isäni ja äitini viettivät kaksi viikkoa ”all included”- hotellilomalla. Isä pakkasi mukaan vaa’an, jottei lihoisi huomaamattaan seisovien pöytien houkutusten ääressä. Molemmat vanhempani ovat niin hoikkia, että mahtuisivat vaivatta ulos ilmastointirööreistä. Jouluruokien kalorit he heittävät tänä iltana kahdeksan kilometrin hikilenkin varrelle. Meidän suvussamme on siis pitkä jonkinlaisten syömishäiriöiden perinne. 

Löysin tänään ruokapöydässä suustani lasinsirun. Lasilautanen, jolle pilkottu punasipulia oli rikkoutunut, sipulin joukossa helmeilleet jäähileet olivatkin lasia. 

Ensi Jouluna matkustan johonkin, ehkä Venetsiaan. Venetsia on kuulemma talvella rentouttava, siellä ei ole ketään ja autottomuus tekee kaupungissa oleskelusta retriitin. No vietän kuitenkin Joulua vanhempieni luona, syön suklaakonvehteja, teen ristikoita, katson telkkaria ja nukun levitettävällä IKEA-sohvalla.

Kertun tarinoita nro 1

Kertun suosituksesta olen päättänyt julkaista täällä pieniä tarinoita, joita kirjoitin kirjoituskoulutuksessa. Suunnitelmissani on julkaista tarina kerran viikossa. Osan olen täällä jo aiemminkin julkistanut. En minä näillä muutakaan tee, eli jos jotakuta kiinnostaa lukea niin tässä on ensimmäinen:

Kerttu hakeutui mielellään kylkeeni sohvalle makaamaan (silloin kun ei ollut päätoimessaan, tuhoamassa huonekalujani). Otin tavakseni kertoa sille pieniä tarinoita, joita se sitten lakoniseen tapaansa kommentoi. Se piti eniten kertomuksista, joissa esiintyi kissa, mieluiten rotukissa. Kerttu oli ylpeä sukujuuristaan, enkä hennonut kertoa sille, että sen turkissa oli värivirhe, eikä sen siitä syystä sallittu jatkaa sukua. Näin alkaa ensimmäinen Kertulle kertomani tarina:

Näin lähikaupan eteisen seinällä ilmoituksen, jossa haluttiin antaa rotukissa hyvään kotiin emännän allergian vuoksi. Olin jo pitkään miettinyt jonkun helppohoitoisen kotieläimen hankkimista. Rotukissa sopeutuisi todennäköisesti hyvin pieneen kaksiooni. Kissan toi minulle surullisen näköinen nuori nainen. Nainen kertoi asuvansa samassa talossa.

”Iiris Rauta”, sanoi nuori nainen tukkoisella äänellä ja ojensi kätensä. 

Käsi oli kuiva ja lämmin. Kun nainen kätteli, nousi takin hiha hieman ylöspäin paljastaen pätkän hilseilevää käsivartta. Naisella toi mukanaan erilaisia kissanhoitotarvikkeita ja pari purkkia kissan herkkuruokaa. 

Kissalla oli liian pitkä kuninkaalliselta kalskahtava nimi, mutta sitä kutsuttiin Liisaksi. Liisa katsoi minua arvioivasti, harmaan tuuhean turkin keskellä kimmelsivät siniset silmät, kuin syvät korpilammet.  Perässään kissa roikotti pitkää, paksua häntää. 

Liisa tutustui varovasti asuntooni, kun se tassutteli hyllyllä keräilemieni lentokoneen pienoismallien joukossa, ei yksikään kone pudonnut. Olin vuosia koonnut noita pienoismalleja, ne olivat intohimoni. Erikoisalaani olivat toisen maailmansodan aikaiset koneet. 

Kun täytin Liisan ruokakupin, se vaikutti hymyilevän maireasti. Kun aamulla ajoin partaani, se kehräsi jalkojeni juuressa ja hinkkasi kylkeään mustiin housunlahkeisiini. Puhdistin kankaaseen tarttuneet vaaleat karvat vaateharjalla.

Näin kului pari kuukautta, elimme tyytyväistä rinnakkaiseloa, Liisa ja minä. Eräänä tiistaina lähdin pelaamaan shakkia, olin toiminut näin jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tiistai oli shakki-ilta, jonka jälkeen kävin juomassa yhden konjakin. Perjantaisin uin avannossa ja saunoin ja lauantaisin tapasin vanhoja lennokkikerholaisia kahvikupin ääressä. Kesäisin kokoonnuimme torikahvilassa ja talvella istuimme kauppahallin kahvilassa, aina siinä samassa.  Muuten minulla ei juuri menoja ollut, illat kokosin pienoismalleja. En kaivannut elämääni suuria muutoksia, muutokset olivat minulle yhtä mieluisia kuin toukokuun räntäsateet.

Tuona tiistaina Liisa hyvästeli minut tavalliseen tapaansa eteisessä.  Ennen ulos astumista vetäisin taas muutamalla vedolla kissankarvat lahkeistani. 

Shakki-ilta meni loistavasti, voitin yhden pikapelin taitavaa pelaajaa vastaan. Otin omahyväisen lasin vähän parempaa konjakkia vaikka hinta kirpaisikin. Nuuskin lasiani ja maiskuttelin pitkään ruskeaa lientä kielelläni. 

Kotiin tullessani ei Liisaa näkynyt missään. Yleensä se oli minua vastassa eteisessä. Olohuoneen lattialla makasivat Amstrong Whitworth Whitleyn surulliset jäännökset. Kone oli silputtu peukalon kynnen kokoisiksi palasiksi. Pakkasin pienoismallit laatikoihin ja päätin jo seuraavana päivänä hankkia niille vitriinin. Tähän asti ne olivat seisseet kirjahyllyssä, hienoimmat olin ripustanut siimoilla kattoon. En ymmärtänyt miten Liisa oli saattanut ylettyä katon rajassa roikkuvaan koneeseen. Liisa oli arka, hyppäsi kyllä varovaisesti sohvalle, mutta ei sitä ylemmäs. Liisa ilmaantui esiin sohvan alta ja katsoi minua ivallisen näköisenä. 

Olin piintynyt poikamies, olin kuitenkin tapaillut jo jonkin aikaa erästä ikäistäni naista. Hänen nimensä oli Leila. Suhteemme ei ollut edennyt intiimille tasolle. Leila oli tulossa ensimmäistä kertaa vierailulle kotiini ja odotukseni olivat kieltämättä aika korkealla. Katoin keittiön pöytään äidiltä perimäni ruusukahvikupit, ne olivat kuulemma Myrnaa, vanhaa Arabian mallistoa. Naiset arvostivat sellaisia asioita. Asettelin liinalle pikkuruiset liköörilasit, sekä Sacher -leivokset, jotka olin hankkinut hallista. 

Leila saapui täsmälleen sovittuun aikaan. Autoin ulsterin hänen päältään. Naisen katse pyyhkäisi läpi pienoismallirivistön ja suu napsahti tiukasti kiinni. Hän ei edes vilkaissut Liisaa. Leila istui nojatuoliin ja kaivoi käsilaukustaan neuletyön. Nainen oli sitä tyyppiä, joka ei osannut olla hetkeäkään jouten. Liisa tuijotti ikkunalaudalta vikkelään suihkivia puikkoja ja minä yritin olla tuijottamatta naisen varsin avaraa kaula-aukkoa. Huomasin, että olin unohtanut hankkia kahvimaitoa. Sanoin Leilalle meneväni ostamaan maitoa samassa korttelissa sijaitsevasta kaupasta. Käskin hänen olla kuin kotonaan.

Kävelin kauppaan ja ostin puolen litran tölkin kevytmaitoa. Rupattelin hetken sievän kassaneidin kanssa ja palasin kotiani kohti. Leila törmäsi ulos porraskäytävästä. Naisen kasvoja halkoi ikävän näköinen verinaarmu, joka ulottui oikealta ohimolta vasemman korvan eteen. Silmät olivat onneksi säästyneet. Naarmu oli syvä ja tihkui verta Leilan vaalealle ulsterille. Yritin houkutella Leilaa takaisin, jotta voisin puhdistaa naarmun. Leila ei vastannut vaan juoksi kulman taakse. Ehdin huutaa hänen peräänsä:

 ”Onko jäykkäkouristus voimassa?” piti tietysti sanoa jäykkäkouristusrokotus, mutta en siinä kiireessä ehtinyt muotoilla sanomaani riittävästi.

En nähnyt Leilaa sen koomin.  Pistin maidon ja Sacher – leivokset jääkaappiin. Liisa istui viatonta teeskennellen ikkunalaudalla ja tuijotti ulos. 

Marraskuussa järjestettiin shakkikerhon perinteiset pikkujoulut. Juhlat pidettiin erään shakkikerholaisen kotona. Tunnelma oli epätavallisen hilpeä. Yleensä nautin korkeintaan yhden konjakin, nyt join illallisella viiniä ja siemailimme jälkeenpäin useita konjakkeja. En tupakoi, mutta juhlan kunniaksi poltimme sikareita, joita tämä mies oli hankkinut Kuuban matkaltaan. En ihan tarkasti muista kotimatkaa. Taisin liukastuakin taksista ulos astuessani, maata peitti jo ohut jää, joka jäi petollisesti ensilumen alle. 

Kun aamulla raotin varovasti silmiäni, näytti rannekelloni kuutta. Huomasin makaavani olohuoneen sohvalla. Päätäni kivisti ja kieleni oli liimautunut tiukasti kitalakeeni. Liisa seisoi takajaloillaan sohvan vieressä. Sen etutassut olivat puuskassa rintakehän päällä. Siniset silmät tuikkivat vihaa ja halveksuntaa. ”Juoppo” se huudahti ja käveli sänkyyni, jossa se oli mitä ilmeisimmin yönsä viettänyt. Minulla ei ollut tapanani päästää sitä makuuhuoneeseeni. Menin nöyränä suihkuun, irroittelin kieleni kitalaesta ja pukeuduin. 

Kauppahallin kahvilassa keskustelimme Suomen lainavakuuksista Kreikalle. Toin Liisalle palan keuhkoa, joka tuntui olevan sen herkkua. Liisa ei leppynyt, joten jouduin viettämään toisenkin yön evakossa olohuoneen sohvalla. Öisellä vessareissullani kurkistin makuuhuoneeseen: Liisaa makasi tyytyväisenä vuoteessani, se oli jopa vetänyt päiväpeiton syrjään, pää lepäsi tyynyäni vasten, Liisa oli kaivautunut untuvapeiton alle, etutassut se oli asetellut sievästi peiton päälle.

Sunnuntaina muistin, että olin mies ja Liisa oli sentään vain kissa. Häädin Liisan makuuhuoneestani ja suljin oven. Olin kuulevinani, että se sanoi ”Haista vittu!”, mutta en uskonut rotukissan voivan käyttää noin karkeaa kieltä.

Aamuyöstä heräsin särkyvän lasin helinään. Näin juuri unta, jossa lentokone lähestyi kerrostalon seinää. Unessa ohjasin itse konetta ja ohjauslaitteet olivat jumiutuneet, enkä saanut konetta väistämään eteen ilmaantunutta estettä. Nousin nopeasti vuoteestani, puin päälleni aamutakin ja työnsin jalkani tohveleihin. 

Olohuoneessa minua kohtasi lohduton näky. Vitriinin etuseinä oli säpäleinä ja pienoismallien raadot ajelehtivat olohuoneen matolla. Liisaa ei näkynyt missään. Minä itkin ensimmäistä kertaa aikuisen elämäni aikana. 

Siivosin lasinpalat ja rikkonaiset pienoismallit lattialta jätesäkkiin ja imuroin maton vaikka kello oli vasta neljä. Kun lopetin imuroinnin, kuulin kuinka naapuri hakkasi seinääni. Potkaisin seinää, jolloin isovarpaastani alkoi valua verta, kynsi sojotti puoliksi irti. Menin takaisin makuuhuoneeseen, Liisa makasi vuoteessani. Paiskasin viheliäisen eläimen lattialle ja heittäydyin pitkäkseni. En saanut unta, sillä jalkaterääni särki perkeleesti. Seuraavana päivänä en pystynyt kunnolla kävelemään, kahdessa jalkaterän luussa todettiin murtuma. Sain sairaslomaa ja kuljin pari viikkoa sauvoihin tukeutuen. 

Jouduin jättämään siltä viikolta shakkikerhon, avantouinnin ja kauppahallikahvit. En uskaltanut liikkua jäisillä kaduilla. Nukuin sohvalla, sillä sieltä minun oli helpompi nousta vessaan. Liisa nukkui sängyssäni.

Tästä onnettomasta  tapahtumasta lähtien on jalkaterääni särkenyt aina sateen edellä. Isovarpaaseeni kasvoi petoeläimen kynttä muistuttava paksu ja suippo kynsi.

Yhteiseloni Liisan kanssa saavutti uuden hauraan tasapainon. Se laski armeliaasti minut omaan sänkyyni, jossa vietimme nyt yöt vieretysten. Jos satuin sortumaan konjakkiin, jouduin oitis nukkumaan olohuoneen sohvalle ja sain seuraavan päivän ajan kuunnella Liisan haistattelua ja kiroilua.  Moisen hairahduksen jälkeen minun piti pitkään lepytellä kissaa keuhkolla ja katkaravuilla.

Kerttu oli kuunnellut tarinaa tarkkaavaisena, kommentoimatta. Nyt se totesi ”vihapuhetta”. Kerttu ei pitänyt kertomuksestani, joka oli kuitenkin tosi.  Vakuutin, että seuraava tarina ei olisi kissan kannalta yhtä epäsuotuisa.