Loma

Täten ilmoitan, että aion olla viikon ajan poissa virtaalimaailmasta. Muistakaa minut vielä silloin. Tai unohtakaa. On maailmassa tärkeämpiäkin asioita ja toki sen tiedättekin. Tämä tekee meille molemmille hyvää. Jos kone pysyy taivaalla, jota epäilen, niin tapaamme reilun viikon kuluttua.

Jos olisin puu

Koska makselen Duodecim-seuran jäsenmaksua, postiluukustani tipahtaa säännöllisesti "Hyvä terveys" -lehti. Lehti on sekoitus tutkittua tietoa ja ryppyvoiteita. Rakel Lignell on jonkinlainen lehden mannekiini. Nainen hymyilee joka ainoassa numerossa. Lehden perusteella Rakel Lignellin suurin saavutus on huomattava painonpudotus ja hiljattain liikuntauskoon tulleen innostus. Rakel on varmaan aivan valtavan ihana ihminen, mutta olen kyllästynyt Rakeliin.

Samaisessa lehdessä haastateltiin kolmea henkilöä, jotka ovat toimittajan mukaan niin rohkeita, että tunnustavat olevansa yksinäisiä. Hesarissakin hiljattain mainittiin, että aiemmin suomalaisten vitsaukset olivat nälkä ja sairaudet, nyt kansakunta kärsii yksinäisyydestä. Aiemmin minusta oli noloa ostaa pieniä määriä ruokatarvikkeita. Se oli säälittävää, kuin julistaisi epäkelpoisuuttaan, tuo ei ole kenellekkään kelvannut. Ei tuossa päällepäin mitään ihan kauheita virheitä ole, nenäkin sojottaa keskellä naamataulua ja silmät tuikkivat varsin tavallisissa asemissa. Silti tuo asuu yksin. Puhuin mielelläni tuntemattomillekin lapsistani ja ex-miehestäni, jotten leimautuisi ihmiseksi, joka ei ole elänyt. Yksinäisyys on edelleen stigma, vaikka nykyään suuri osa ihmisistä asuu yksin. Helsingissä yhden hengen talouksia on peräti 60 prosenttia. Minua aikoinaan ärsytti kaveri, joka valitti yksinäisyyttä, vaikka hänellä oli perhe ympärillään. Yksinäisyys on kuitenkin subjektiivinen tunne.

Koska olen "yksin" ja kokenut avioeron tai jostain muusta kumman syystä, monet kertovat minulle salaisuuksiaan. Jotkut niistä ovat jonkin verran raskaita kantaa, sillä niitä ei saa kertoa kenellekkään. Täytyy myöntää, että  minäkin olen monet kerrat tehnyt samaa. En tosin ihan viimeaikoina.

Sain haasteen Paulalta:

Jos olisin vesi niin halajaisin olla kuplavesi. "Still or sparkling?" "Sparkling."
Jos olisin kukka niin olisin anopinkieli. Olisi kamalaa olla kukka: varpaiden väleistä pursuisi multaa, ei pääsisi pois vetoiselta ikkunalaudalta ja joutuisi olemaan jonkun armoilla. Tuleeko sitä vettä? Kamala jano. Anopinkielenä pärjäisin pitempään epäkelvossakin hoidossa. Olisin mielummin puu.
Jos olisin eläin niin haluaisin olla kala. Oppisin vihdoin sukeltamaan.
Jos olisin soitin niin olisin epävireessä.
Jos olisin hedelmä niin olisin hunajameloni. Honey melon.
Jos olisin talo niin kärsisin vesivahingosta ja lattiasienestä.
Jos olisin kirja niin tuntisit minut kannesta kanteen. Ja juoneni lakkasivat kiinostamasta. Enkä yhtään ihmettele.
Jos olisin maisema niin olisin savolainen kivinen pelto.
Jos olisin juoma niin olisin punaviini. Join tänään lasillisen. Katsoimme vieraani kanssa vanhoja valokuvia ja pakkailin matkalaukkuun patikointivermeitä. Välillä siemaisin suullisen viiniä. Kerttu viihtyi matkalaukussa.
Jos olisin puu niin en huomenna matkustaisi minnekkään. Ehkä niin olisi parempi.Seisoisin ylväästi paikoillani enkä hyppelisi epänormaalissa olotilassa, taivaalla.
Jos olisin joku niin olisin Heidi.

Välitän tämän viestin Exmelle, Minervalle ja Dessulle. Ei ole pakko ottaa vastaan.

Dietti

Panu Rajalalla on kadehdittava tapa luoda menestysteoksia. Ensin hän menee naimisiin valokuvamallin tai iskelmälaulajan kanssa ja sitten kirjoittaa kirjan tuosta avioliitosta. Formaattiin kuuluvat tarinat herran rinnakkaissuhteista. Luin aikoinaan kirjan Rajalan avioliitosta Elina Yli-vakerin kanssa. Minusta se oli varsin vetävästi kirjoitettu. Oikeastaan pidin kirjasta. Uudessa kirjassaan avioliitosta iskelmäikonin kanssa Rajala kuvaa lehtiartikkelin mukaan mm. Katri-Helenan alastonta vartaloa. Sehän on kuin tekisi kirjallista selontekoa Jeesuksen sukupuolielimistä. Uskaltaako kukaan enää aloittaa suhdetta Rajalan kanssa?

Kurssikaverini ja ystäväni M kävi eilen luonani. Kun M istui sohvalla, Kerttu asettui sohvan selkänojalle ja nuoli hänen takahiuksiaan. Kehuin myöhemmin M:n kampausta. Suunnittelimme uuttavamme Kertun syljestä kallista taatusti "luonnollista" hiustenmuotoilutuotetta ja tarjoavamme sitä myytäväksi Ruohonjuureen.

Katsoin Prisma-dokumentin paastosta. Dokumentissa toimittaja kokeili diettiä, jossa paastotaan kahtena päivänä viikossa. Näinäkään päivinä ei tarvitse tyystin olla ilman ravintoa, vaan saa syödä yhden aterian, on sama nauttiiko aamiaisen, lounaan vai päivällisen. Tällä keinoin uuma kapenee, kolesterolit valuvat pakkasen puolelle ja verenpaineet laskevat niin, että hädin tuskin pystyssä pysyy. Minä tietysti aloitin tuon ruokavalion tänään. Olen syönyt ainoastaan lounaan ja haaveilen huomisesta aamiaisesta. Jos saan unta niin uneksun todennäköisesti riisipuurosta.

Kuuntelimme eilen Eppuja lääkäripäivien iltatilaisuudessa. Jos olen ihan rehellinen (ainahan minä olen), niin minun on pakko myöntää, ettei heidän soittonsa oikein koskettanut minua.

Bloginautti

No nyt se bloginautti, jossa tekstini luettiin, tuli vihdoin Areenaan. Laitoin jo sinne muutaman kovistelevan palautteen. Sain tänään viestin, jossa todettiin "Pahoittelemme, että ohjelman puuttuminen Ylen Areenasta on tuottanut teille pahaa mieltä..." Vastasin, ettei siitä paha mieli ole tullut, mutta kaikki aika on mennyt sitä odottaessa, joten työt ja toimet ovat kärsineet. Siskonikin on lampannut sitä kyttäämässä, tosin huomattavasti vähemmässä määrin. Tässä se nyt on: http://areena.yle.fi/radio/1853900

Kierre

Olen taas juuttunut tuttuun kierteeseen: työ, koti, ruoka (suklaa), sohvaunet, herääminen ja virkeys. Virkistyminen sijoittuu ajankohtaan, jolloin pitäisi käydä maate. Ruotsalaisen rikossarjan aikaan silitin pyykit ja tein muutakin kotiaskaretta, enkä nyt oikein tiedä kuka sen Palmen lopulta ampui. Elän ikävässä epätietoisuudessa.

Olen töihin pyöräillessäni kuunnellut Seitsemää veljestä. Kieli on niin hupaisaa, että suunnittelin kirjoittavani päivityksen Aleksis Kiveksi. Kirjassa Venlaa nimiteään luntuksi ilman minkäänlaista negatiivista kaikua. Veljekset pyllyilevät ilman seksuaalista viritettä. He eivät millään tahdo sopeutua yhteiskuntaan, vaan ovat jonkinlaiset Duudsonit (en ole kyllä koskaan Duudsoneita katsonut, saattaa siis mennä pahasti pieleen, eikös ne tee hölmöyksiä poikaporukassa?).

FB:sta saa lukea, miten kansalaisaloitteen taakse tulee jatkuvasti lisää porukkaa, itseasiassa kannattajia on jo riittävästi. Minusta on hienoa nähdä ihmisten aktiivisuus ja into viedä Suomea tasa-arvoisempaan suuntaan. Minua liikuttaa se, että tyttäreni on tästä onnellinen.

Vihreää teetä

Epäilen kissani suunnittelevan punk-bändin perustamista: se liimailee kitaran kaulaan teippeillä merkkejä, jotta osaa asetella tassut oikein. Bändin nimeksi tulee Kerttu Kurikan nimipäivät.

Luokallani oli poika, joka osasi soittaa kitaralla "Borricito mulla on, aasi lukutaidoton", tästä taidosta johtuen nuorella miehellä kävi hyvä flaksi. Muusikot ovat aina olleet naisten mieleen.

Päätin perjantaina juoda aamukahvit Tammelan torilla. Näin talvella alue on torikammoisen helvetti, aukiolla tököttää kahvila, pari perunakauppiasta ja kukkakauppias. Kahvilan seinät on pykätty valoa läpäisevästä muovista, jota himmentää vesihöyry. Kahvila on täynnä keski-ikäisiä miehiä, jotka ryystävät kahvia muovimukista. Myyjä tuntee kaikki asiakkaat nimeltä ja juomatottumuksilta. "Vesa sinä otat varmaan vihreää teetä?". Kahvila on niitä harvoja paikkoja Tampereella, jossa mies voi siemailla vihreää teetä muiden miesten seurassa tulematta leimatuksi homoksi.

Pidin tänään referaatin.Minulla oli harvinainen kunnia: professori oli kuuntelemassa esitystäni. Mies kysyi täysin odottamattomia kysymyksiä. Kysymysten yksinkertaisuudesta hämääntyy, eikä keksi yhtään järkevää vastausta.Yleensä kollegat kysyvät niin monimutkaisia kysymyksiä, että niihin on jotenkin valmistautunut. Niiden kysymysten tarkoituksena on myös esittää omaa pätevyyttä. Professorin aivot toimivat toisin, ilmankos hänestä on tullut professori. Hän vaikuttaa vilpittömän kiinnostuneelta ja hän on itseasiassa aina hyvin kiinnostunut kaikesta. Ihmiset ovat yllättävän harvoin kovinkaan kiinnostuneita mistään muusta kuin itsestään.

Eilisessä lukupiirissä havaitsimme, että Laxnessin Salka Valkasta on kaksi suomennosta. Ensimmäinen, jota minä luin oli tehty 40-luvulla ja myöhempi 60-luvulla. Minun kirjastani puuttui osia alkuperäisteoksesta. Kirjat pitäisi kenties lukea alkukielellä, mutta islanninkielen taitoni on ikävä kyllä hieman puutteellinen. 

Kertun nimipäivät

Arvoisa emäntä,

Onko liikaa toivottu, että edes kerran vuodessa muistettaisiin? Ei minusta. Yötä päivää raadan ja revin kynnet verillä huonekaluja, mutta saanko kiitoksen sanaa? En saa.

Kerran olen vuoden mittaan päässyt lomalle ja silloinkin minut tungettiin matkan ajaksi kassiin ja vedettiin vetoketju kiinni. Minulla on niin herkkä vatsakin, annan helposti ylen. En saanut riittävästi happea sen viheliäisen verkon läpi. Kassi tuupattiin auton lattialle. Eivät sinne paljon maisemat näy, ettei siinäkään mielessä voi virkistyksestä puhua. Muu väki istui mukavasti auton penkkehin turvavöillä kytkettyinä. Kukaan ei kuullut valitustani. Autoradion volyymia vaan lisättiin.

Matka suuntautui alkeellisiin olosuhteisiin mökille ja minä kun odotin edes Tallinnan risteilyä. Tallinnassa on tasokkaat kauneushoitolat. Mökillä minut pakotettiin ulkoilmaan hiirien ja päästäisten syötäväksi. Valitus on edennyt eläintensuojelusta Eroopan Yhteisön puheenjohtajan pöydälle.

Toiset ne vaan matkustelevat. Minua hoitelevat sillä välin vaihtelevan tasoiset hoitajat. Kerrankin kissanhiekka oli puoli vuorokautta vaihtamatta.

Onneksi minulla on laaja ja tasokas ystäväpiiri, jolta on tänään tullut kasapäin onnitteluita.

Naurettavan näköiset nuo punaiset farkut: mauton väri ja liian tiukka malli.

Kerttu

Nahkainen resepti

Kirjoitan blogia uudella vempeleellä, iPadilla.  Niin moni on tätä kehunut. Minä tarvitsen  kirjoittamista varten erillisen näppäimistön. Fyysinen kirjoittamistapahtuma vie jotenkin huomioni, en tiedä mitä kirjoittaisin.  Yritän kirjoittaa tätä sängyssä. Ei hyvä.

Heidi Hautala kärähti pimeästi teetetyistä siivous- ja remonttitöistä. Töissä eräs hoitaja mainitsi omakotirakennuksilla tehdyistä vähintään hämäristä töistä. Sanoin, etten halua kuulla. Sehän on yleisesti hyväksytty tapa, paitsi tietysti ministereillä.

Isäni ehdotti aikoinaan hammaslääkärille, että nastahammas ruuvattaisiin leukaan noin niinkuin kirjanpidon ulkopuolella. Se onnistui hyvin. Aikoinaan yrittäjien tapa oli tehdä ainakin osa töistä noin. Kotona vuosikymmeniä sitten olohuoneen kattoa naulattiin ilman verottajaa ja osittain pirtupalkalla. Äitini työsketeli laboratoriossa, jossa tuota maagista haluttua nektaria käytettiin. Monesti selvittiin  pullolla 99 prosenttista alkoholia.

Eräs kollega löi pelleillessään lääkintävahtimestarin niskaan leiman. Mies pyysi kirjoittamaan perään pirtureseptin. Näin tehtiin ja mies meni nahkaisen reseptinsä kera apteekkiin. Hän sai pullonsa, tosin häntä kehotettiin myöhemmin tuomaan myös paperinen dokumentti.

Kommunistisen kaunis maisema

Ostin eilen köyhälle opiskelijapojalleni kengät. Nämä olivat kolmannet tai neljännet prikulleen samanlaiset. Entiset näyttivät varsin surullisilta. Poikani esitteli halkeamista pilkistäviä villasukkia. Jotenkin tulivat mieleen Chaplinin elokuvat. Sympaattista, mutta kuitenkin harmittavaa, että kosteus tunkee varpaisiin. Kenkäostosten yhteydessä olemme aina heittäneet vanhat kenkärajat kaupan roskikseen. Myyjä ehdotti kengännauhojen säilyttämistä kunnes näki ne.  Poikani vaate- ja kenkäostokset ovat vaivattomia, kengät hankitaan aina samasta puodista, ne ovat mustat  nauhalliset varsikengät. Poikani pukeutuu uskollisesti mustiin Leviksiin, viimeisimmät ostin Washingtonista, vyötärö oli tuumaa aiempaa tuhdimpi, vaikka nuoren miehen uuma on edelleen  säilynyt kapeana.  Itselleni hankin kirkkaan punaiset tiukat farkut. Se saa olla villi kevätryöpsähdykseni.

Sain luettua Laxnessin Salka Valkan. Kirja oli lopulta melko perinteinen rakkaustarina höystettynä humoristisilla kansaninhmisten ja kurjuuden kuvauksilla. En aina saanut selvää oliko kirjailija tosissaan. Mitä sanotte tästä?  Kirjailija kuvaa kuinka rakastavaiset kulkevat kesäyössä: "He seurasivat hevos- ja karjapolkuja kapean alamaan yli vuonon reunaa pitkin, ja rannalla vilisi vedenrajassa lintuja, jotka kisailivat valittunsa kanssa tai lepäsivät keinuen haaveellisen sulokkaasti pehmeillä laineilla yön valkeassa rauhassa. Täällä oli niin kommunistisen kaunista."

Katselin eilen sivusilmällä A-talk ohjelmaa. Ohjelmassa haastateltiin Jussi Halla-Ahoa  ja jotain toistakin miestä, joka ei missään nimessä ole rasisti. Kaikenlaiset hommalaiset eivät vain halua ulkomaalaisia Suomeen.  Rotujen ei haluta sekoittuvan. Tänne ei kaivata elintasopakolaisia, jotka elävät meidän nuhteettoman työteliäiden suomalaisten siivellä. Ei tänne tarvita niitäkään, jotka tekisivät töitä, sillä he vievät suomalaisilta työpaikat ja naiset. Ne eivät välttämättä edes käytä alkoholia, joka on ehdottomasti epäilyttävää. Jokainen saa olla mitä rotua tahansa ja ihan minkä värinen vain kunhan pysyy poissa täältä! Nyt sitten joku sanoo, etteivät he niin sanoneet. Eivät varmaankaan, mutta heidän jalkateriensä asennosta tein nämä päätelmät. Mahtaa  olla hankalaa, kun kokoajan joutuu vakuuttelemaan, ettei ole rasisti. Kumma ettei asia mene tyhmien toimittajien päähän.

Väärin ymmärretty

Kampaajani eroprosessi etenee. Hän ei enää pessyt hiuksiani hyytävän kylmällä vedellä. Elämä voittaa ja päänahkani säästyy paleltumavammoilta.

Latasin eilen puhelimelleni ilmaista kirjallisuutta. Monet vanhat klassikot ovat saatavissa ilman maksua. Luin  F.Scott Fitzgeraldin romaania The Great Gatsby vuodelta 1925 puhelimen pieneltä näytöltä. Sivun kääntö matkii oikeaa paperista kirjaa. Onko romaania järkeä lukea puhelimen näytöltä? Onpahan lukemista aina mukana. Vieraat sanat on helppo tarkistaa ohjelmaan liittyvällä sanakirjalla. Puhelimen näytöltä saattaisi olla kätevä lukea runoja.

Tapaan tänään poikani, joka tulee Tampereelle kuuntelemaan Manowaria (heavy-bändi USA:sta). Kampaajani ehdotti minulle bändin keikalle menemistä. Poikani varmasti ilahtuisi. Liput oli onneksi jo myyty loppuun.

Olen kateellinen Kertulle, joka saa kaikessa rauhassa omaan tahtiinsa repiä kotona huonekaluja. Minun täytyy taas ensi viikolla mennä töihin.

Työelämässä kohtaan kovin vähän kateutta. Lääkärien mielikuvitus ja aika eivät tahdo riittää moiseen. Kirjoittajapiireissä kateus on enemmän läsnä. Siitä ei puhuta suoraan vaan se ilmenee ilkeilynä, jota on välillä vaikea havaita. Minulle tuskin kukaan on kateellinen ja miksi olisikaan. Kirjoituskilpailuissa pärjänneet saavat kuulla mielenkiintoisia kommentteja. "Minäkin menestyin kirjoituskilpailuissa kunnes aloin kirjoittaa persoonallista tekstiä. Olen iloinen, että olen vihdoin löytänyt oman ääneni". "Kirjoittaisin kirjan, jollen en raataisi paskaduunissa/ hoitaisi räkänokkaista lapsilaumaa. Sinullahan tuota aikaa piisaa kun olet työtön/ miehesi elättää sinua".

Kirjoittajaryhmissä voivotellaan, ettei mitään synny ja kun sitten syntyy niin ennen tuotoksen käsittelyä valitetaan tekstin keskeneräisyyttä ja kehnoutta.

Minähän olen kollegojen puheissa "kirjailija", sillä olen julkaissut ammattilehdessä muutaman kolumnin. Kolumnit ovat oikeille kirjailijoille pakkopullaa, jota on tehtävä, jotta pysyisi hengissä. Mutta kylllähän minä romaanin pyöräyttäisin jos ei tarvitsisi käydä töissä ja jos kustantajat ymmärtäisivät minua. Olen lääkärin valepukuun piiloutunut väärinymmärretty suuri taiteilija.

Unta

Olen viime päivinä nukkunut paljon, lisäksi kävimme eilen ystävän kanssa hienossa vaatekaupassa. Ensin joimme tyylikkään kauppiaan kanssa kupilliset espressoa. Sen jälkeen nainen kaiveli rekeistä minulle sopivia vermeitä. Minä sovittelin ja kauppias sekä ystäväni kehuivat sovittamiani vaatteita ainakin jossain määrin. Selvisin lopulta vähäisin vaurioin, sillä ostin vain yhden mekon, joka ei ollut edes ylettömän kallis. Tällä kertaa olinkin selvin päin, sillä kuohuviinitarjoilua ei ollut. Espresso ei vie harkintakykyä samassa määrin kuin kuplivassa muodossa tarjoiltu alkoholi.

Olen lähdössä ensi viikon työpakerruksen jälkeen ihan oikealle lomalle ja kaiken lisäksi seuramatkalle. Sain hiljattain lentoliput ja papereista kävi yllättäen ilmi, että lennämme Teneriffalle ja sieltä reittikoneella määränpäähän. Tämä ei lentopelkoista ilahduttanut. Olisin halunnut selvitä yhdellä lennolla. Reissulla on tarkoitus patikoida. Viimeksi jäi tarvikeluettelo lukematta, eikä minulla ollut mukanani retkiastioita. Nyt kävin sellaiset ostamassa. Ostin myös päivärepun. Miesmyyjä moneen kertaan mainosti, että reppu on naisten mallia. Eipä ole tullut mieleeni, että niissäkin voisi olla omat mallit miehille ja naisille. Tässä naisten mallissa eivät olkaimet kuulemma hierrä tissejä. Saatavilla olisi ollut myös selkäreppuja, joiden kyljestä luikertaa muoviletku, josta voi naukkailla juotavaa. Ostin naisten repun ilman letkua.

Katsoin toissailtana osan dokumentista, joka kertoi Suomen hiihdon häpeästä, dopingista. Tein aikoinaan kesätöitä Koljonvirran sairaalassa, joka oli tuolloin ns. B-mielisairaala. B-mielisairaaloita ei enää ole. Samaisessa sairaalassa puhuttiin hiihtäjien verensiirroista, joita siellä oli mahdollisesti toteutettu. Henkilökunta juoruili, että sairaalaan olisi tilattu punasoluja, joita on hyvin vaikea kuvitella annettavaksi potilaille, sillä eihän sairaalassa yleensä hoidettu somaattisia sairauksia. Kuiskailtiin tyhjistä veripusseista ja neuloista. Silloinen ylilääkäri toimi myös hiihtäjien lääkärinä. Kaikki oli huhua, en nähnyt hiihtäjille verta annettavan (tuskin sitä kesällä annettaisiinkaan). Sittemmin erytropoietiini on syrjäyttänyt punasolusiirrot.

Nyt eivät suomalaiset hiihtäjät ilmeisesti käytä dopingia , eivät ainakaan menestyksestä päätellen. Hyvä Suomi!

Lahjus

Tämän aamun Hesarissa kirjailija Katri Tapola esittelee tyhjiä taskujaan. Nainen on saanut apurahan, joka kuitenkin viipyy johtuen opetus- ja kulttuuriministeriön tietojärjestelmän hitaudesta. Järjestelmän nimeksi on annettu enteellisesti Salama.

Meidän tietojärjestelmämme nimiä ovat onneksi Miranda ja Uranus. Uranus on jo aikaa sitten kääntynyt muotoon Ur-anus (anus=peräaukko). Asiasta kirjoittaminen tuntuu yhtä turhauttavalta kuin kirjoituskilpailuihin osallistuminen. Sähköinen resepti on hyvä uudistus, samaten rtg-kuvien digitaalistaminen ja laboratoriojärjestelmä, muu syö tarmon, turhauttaa, mutta toivottavasti ei kyynistytä.

Slaavilaiseen systeemiin on kuulunut perinteisesti lääkärin "lahjominen". Meille on riittänyt palkka ja joskus onnistuneesta työstä saatu tyydytys. Saan aina jouluksi eräältä miespotilaalta komean ruukkukukan, viimeksi orkidean. Samalla käynnillä hän aina toivoo, ettei häntä siirrettäisi omalääkärille. En ole siirtänyt. Onko kyse lahjuksen ottamisesta? Lieventävänä seikkana voin kertoa, että kukat ovat järjestään paleltuneet, kun olen kuljettanut ne kotiin pyörän tarakalla.

Eräs iäkäs rouva toi aikoinaan minulle joka vastaanottokäynnillään jonkun lahjan. Se oli minusta kiusallista. Sitten hän lahjoitti minulle niin suuren pöytäliinan, että se valui pitkin lattioita, sillä minulla ei ollut riittävän suurta pöytää. Seuraavaksi potilaani sai eräästä lääkkeestä vaikean sivuvaikutuksen. En voinut enää edes katsoa tuota arvokasta liinaa, sillä se toi ikäviä asioita mieleen (nainen kylläkin tervehtyi). Annoin pöytäliinan  eteenpäin.

Turhat sanat

Mielenkiinnolla olen seurannut Kasbachin projektia, jossa hänen tarkoituksenaan on kirjoittaa sata päivää tuhat sanaa. Kuulostaa iskelmältä. Itse en moiseen kykenisi. Blogissa heitettiin ajatus siitä, että kun kirjoittaa paljon niin lakkaa ajattelemasta mitä kirjoittaa ja itsesensuuri vähenee. Varsinkin silloin kun asiaa ei ole.

Olen usein aloittanut kirjoittamisen tietämättä ollenkaan mitä teksti tulee käsittelemään. Muutamassa seuraamassani blogissa on aina selkeä aihe, jossa kirjoittaja pysyy. Minun tapanani on ollut harhailla teksteissäni kuin turisti vieraassa kaupungissa, tai siten kuin minä usein matkaillessani toimin, etenen ilman tarkkaa suunnitelmaa. Myöhemmin luen matkaoppaasta,että juuri tuonne minun kuuluikin eksyä.  Saa nähdä mihin Kasbach lopulta päätyy vai päätyykö mihinkään.

Varma tapa saada paljon kommentteja, on kirjoittaa jostain, joka koskettaa jokaista. Juttu pitää vetää hieman yläkanttiin ja nolata itsensä. Kirjoitin eilen peloista. Aihe lähti siitä, että olen huomannut, että ne asiat, joita olen pelännyt ovat välillä lopultakin osoittautuneet siunaukseksi. Monia kamaluuksia olen pelännyt siinä mielessä turhaan, että ne eivät ole toteutuneet. Miten paljon aikaa ja energiaa olen käyttänyt turhaan murehtimiseen. Sitä kaikkein pahinta en aina ole osannut edes kuvitella vaan se on vyörynyt päälle kuin kuorma-auto kolmion takaa. Samaan tapaan ovat tulleet vastaan hienot asiat, vaikka useimpiin niistä on itsellä ollut kova pyrky, tuo pyrky koskee myös pariutumista ja lasten hankintaa. Löytyykö parisuhde oikeasti ilman mitään yritystä siihen suuntaan?

Viimeisimmässä Bloginautti-ohjelmassa kuulemma luettiin blogiani, eikä se ohjelma näytä ilmaantuvan Ylen Areenaan. En ollut tiennyt moisen ohjelman olevan olemassakaan. Ei ole tainnut tietää kukaan muukaan. Nyt olen kytännyt sitä netistä noin 50 kertaa päivässä. Tämä alkaa jo häiritä toimintakykyäni. Taidan vielä kerran kurkistaa, onko ohjelma siellä.

2 pelkoa

Herättyäni katsoin sängyssä FB-päivitykset ja kaksi osaa Girls-sarjaa puhelimeltani. En edes tiedä miltä ohjelma näyttäisi televisioruudussa.

Olen aina pelännyt kahta asiaa kaikkein eniten (jos jätetään tämän ulkopuolelle ne fobiat, jotka liittyvät läheisilleni potentiaalisesti koituviin ikävyyksiin).  Pahempi näistä kahdesta on yksin asuminen ja toiseksi kamalin lento-onnettomuus. Ensimmäinen näistä toteutui joitakin vuosia sitten, toinen on vielä toteutumatta. Pari viikkoa sitten huomasin yllätyksekseni, että viihdyn erinomaisesti yksin (kohta vissiin alan rakastaa lentämistä).  Kannattaako lopulta pelätä mitään. Lapsena pelkäsin vanhempieni eroavan, nyt he sitten ovat olleet kiusallaan naimisissa lähemmäs kuusikymmentä vuotta. Meni ihan hukkaan hyvä murehtiminen.

Kuuntelin luennon, jossa kerrottiin, että nykyään sinkutkin haluavat kuolla yksin kotonaan. Sitä varten ei tarvita ympärivuorokautista päivystystä, vaan ihmiset haluavat vain taata, ettei heitä unohdeta kotiinsa viikkokausiksi ja ettei kissa nälissään aterioi heidän jäännöksillään.  

Yksinäisyydestä ja syrjäytymisestä kertoi eilen näkemämme Iiris Härmän dokumentti Hiljaisen talven lapsi. Dokumentissa kuljetaan alle 30-vuotiaana eläköityneen tytön yksinäistä arjessa. Nuoren naisen asuntoa kalustavat sänky, nuhjuinen sohva ja pahvilaatikko, jonka päällä nainen värittää kummallisia piirrustuksiaan. Sohvalla makoilee koira. Arvailimme nuoren naisen diagnoosia (eläkkeelle ei ilman sitä pääse tai joudu). Päädyimme hyvin lääkittyyn skitsofreniaan. Onhan näistä elokuvista sellainenkin hyöty, että alkaa arvostaa omaa pikkuruista elämäänsä.Ei tämä lopulta ole paskempaa.

Nyt lenkkiseura soitti. Lienee lähdettävä ulos.Taivaalla möllöttää aurinko, jonka näkeminen on suotavaa ja jonka luovuttamaa valoa Suomessa arvostetaan hyvin korkealle. Ulkoilma saattaa jopa voittaa elokuvateatterin pimeyden.

Pitkä päivä, lyhyet elokuvat

Olen istunut tänään kahdeksan tuntia elokuvateatterissa. Saattoi olla liikaa.  Aloitimme urakkamme kymmeneltä ja tarkoitus oli jatkaa ilta kymmeneen asti, mutta kahdeksalta väsähdimme. Takareidet olivat jo valmiiksi edelliseltä päivältä kireät. Annoimme kahdeksan näytännön liput nuorelle naiselle ja  miehelle. Pitäisin tuollaista ilmaisen lipun ilmaantumista jonkinlaisena merkkinä siitä, että elämä on saanut uuden suunnan, jossa elokuvalippuja leijailee taivaalta.

Pidin Zaida Bergrothin elokuvasta Heavy Metal. Elokuva toi synkkään päivään edes hitusen huumoria. Ei tarvitse menettää tyystin toivoa ihmisten suhteen. Viimeisessä näkemässämme elokuvassa siivottiin lattiasta verijälkiä ja hävitettiin ruumista.  Saivatko oikeasti kaiken veren irti puulattiasta. Epäilen.

Oikeasta pakarastani on jostain syystä koko päivän kulkenut sähkövirta kohti oikeaa pohjettani.

Lyhyestä virsi

Hienot ovat nämä pätkäfilmijuhlat. Kukaan ei rouskuta karkkia tai popcornia elokuvateatterin pienimmässä salissa. Istutaan hiljaa paikoillaan, vaikkei mitään ymmärrettäisi. Suomenkielinen tekstitys on muuten melkein lattianrajassa, joten sitä ei voi seurata. Onneksi tekstit ovat myös englanniksi. Alussa kuulutetaan kahdella kielellä, että elokuvajuhlat ovat neljännetkymmenetkolmannet, sitten luetellaan elokuvat ja niiden ohjaajat sekä maat, joissa filmit on tehty. Seuraavaksi lavalle pyydetään ohjaajat, jotka eivät tiedä mitä siellä tehdä tai sanoa. Heille ojennetaan neilikka, joka on monessa maassa hautajaiskukka. Sen jälkeen katsotaan elokuva, jonka lopuksi taputetaan ja saa antaa pisteitä. Toimenpidettä varten valot sytytetään noin kahden sekunnin ajaksi. Sinä aikana pitäisi merkata arvio lippuun, joka on aina väärin päin, eikä sitä pientä pränttiä näe kyllä muutenkaan. Ja mikä minä olen näitä arvostelemaan, taiteilijoita. En edes muistanut ottaa kynää mukaan.

Tänään katsoin ensin Fiona Jonuzin kolme lyhytelokuvaa, joista ensimmäinen kertoi rehellisen todentuntuisesti nuorista tytöistä. Kahdessa muussa filmissä juotiin ja tapeltiin. Koskaan en ollut ohjaajasta kuullut, mutta hieno ura lie nuorella naisella edessä. Enempi kuitenkin tuolla vähemmän kaupallisella kituutus puolella.

Kävin välillä teellä ja siitä virkistyneenä sain kokea kansainvälisen kilpailusarjan osan kolme: Queerscenes. Kaikki elokuvat käsittelivät sukupuolta ja seksuaalisuutta. Ensimmäinen niistä lie ollut ohjaajalle erittäin omakohtainen. Tuntui jotenkin hurjalta, että noin rohkean omaelämänkerrallisen (?) filmin tekijä istui etupenkissä.

Tämän päivän perusteella lyhytelokuva on jotenkin rehellisempi, vaatimattomampi ja karheampi taidemuoto kuin pitkä elokuva. Nämä lienevät taidetta, mitä sitten taide oikein on. Taide-elokuvan kohtalaisen varma tunnusmerkki taitaa olla, ettei yleisö syö popcornia ja ryystä Coca Colaa päälle. Tai en tiedä.  Onko sillä väliä?

Huolenpitopalvelu

Kävin sunnuntaina katsomassa uutta läppäriä. En ostanut. Nuori miesmyyjä hieroskeli käsiään ja veti esille kaikkein kalleimman mallin, josta teki "edullisen" tarjouksen. Siihen kuuluisi 36 kuukauden huolenpitopalvelu. Masiinan saisi tuoda kerran vuoteen kontrolliin ja rokotukset (virustorjunta) saisi samaan hintaan.

Olen tavannut ihmisen, jonka jokaisen kommentin melkeinpä arvaa etukäteen. Yleensä ihmiset edes joskus yllättävät. Epäilen tämän henkilön olevan robotti. Hänen kovalevylleen on ajettu ilmatieteen laitoksen säätiedot viimeiseltä kymmeneltä vuodelta ja tämä sisältö muodostaakin pääasiallisen tuotetun puheen informaation. Hänen päähänsä on sullottu keskimääräisen pohjoisen Pohjanmaan tuppukylän kepulaiset arvot, joita hän olettaa kaikkien muidenkin kunniottavan. Hän arvostaa sammakkomiehen meteorologintaitoja. Hän ei lue tätä blogia.

Kävin vähän leikkimässä päivystäjää. Homma on mennyt sellaiseksi, että tutkimuksia tehdään varmuuden vuoksi. Kun lähetteessä epäillään sisuskalujen pyörineen ympyrää, kärsineen hapenpuuttesta ja pakkasenpistelystä, niin potilas poloinen vedetään läpi suuresta koneesta ja todetaan, ettei sitä vikaa, jota epäiltiin, löytynytkään. Vaikka se tiedettiin jo heti kun päivystystilojen ovi aukesi ja sairaaksi epäilty kärrättiin sisälle. Kaikki tehdään vain ihan varmuuden vuoksi. Se on helpompaa, ei tule virheitä, eikä joudu tekemään selvityksiä millekään lautakunnalle.

Komedia

Olen vaistomaisesti kaihtanut Komediateatteria, sillä en pidä useimmista komediosta. Niissä juostaan näyttämöllä edestakaisin, lauotaan sovinnaisia kaksimielisyyksiä, miehet pukeutuvat naisiksi ja koko teoksen kruunaa jokin äärimmäisen typerä väärinkäsitys, jonka katsoja heti oivaltaa, mutta roolihenkilöpölvästit eivät millään vaikka se heidän eteensä tyrkätään.Tälläinen komedia on usein pakko katsoa, ennenkuin pääsee syömään jouluruokia, juomaan drinkkejä ja laukomaan pomolle totuuksia

Komediateatteri on hieno rakennus, teatterisali on hyvä, kaiken näkee ja kuulee, mutta ei sillä ole suuremmin väliä. Aika ei ole kohdellut Liisa-Maija Laaksosen Lumikit-näytelmää kovin lempeästi. Esitys oli lievästi sanoen innoton. Loppukiitokset ovat usein näytelmän paras hetki, nyt taputukset olivat löysiä, eivätkä liikuttaneet.

Huomenna saan taas päivystää. Hurraa!  Nyt menen nukkumaan, jos se jotakuta kiinnostaa ja miksei kiinnostaisi.Aion nukkua huonosti ja lyhyesti.

Soittotahto

Katsoin eilen Teemalta dokumentin Iskelmä Suomi ja hätkähdin mahdollisuutta, että sitten joskus vanhainkodissa, jossa itseäni passuutan,  järjestetään disko, jossa soitetaan  Einen käännösiskelmää "Yes sir alkaa polttaa...". Mahdollisuus altistua tahtomattaan Markku Aron, Frederikin tai Päivi Kautto-Niemen lauluille vei minulta yöunet. Tilitin asiaa FB-päivityksessäni ja sainkin runsaasti osaaottavia kommentteja. Päädyimme siihen, että hoitotahdon lisäksi on syytä laatia mitä pikimmin soittotahto.

V onkin alkanut jo aiemmin laatia soittolistoja tähän tarkoitukseen. Soittolistan kerääminen alkoi V:n pelosta joutua kuuntelemaan viimeiset elinvuotensa jatkuvaa virrenveisuuta.

H haluaan aamiaseksi keksin ja kupin kahvia, mutta pelkää hoitajan alkavan lappaa aamutuimaan limaista kaurapuuroa hänen suuhunsa. On siis laadittava myös aamiastahto.

A pelkää kokevansa äkkikuoleman, jolloin omaiset hädissään laittavat kuolinilmoitukseen jonkun mauttoman värssyn. Minä tiedän henkilön, joka on käynyt valmiiksi hautajaiskuvassa valokuvaamossa. V haluaisi osallistua omiin hautajaisiinsa ja kuulla kehuja. Tätini hautajaisissa muisteltiin kaikkia hulluuksia, joita hän ehti dementoituessaan tehdä. Minusta tuntuu, että äitini närkästyi asiasta ja alkoi kehua siskonsa älykkyyttä ja pahoitella sitä, ettei tällä ollut mahdollisuutta hankkia koulutusta. Dementiajutut olivat hauskempia vaikka vain pieni osa tuon sukulaisen elämää. Kun kuolee iäkkäänä niin surullisen pieneltä näyttää saattojoukko. Oli kuuma, eikä hautajaisiin saanut tulla paljain säärin. Minun hautajaisiini saa, saa toki laittaa pitkät kalsaritkin, jos sattuu olemaan talvipakkaset.

Voimanainen

Päätämme S.n kanssa mennä poikkeuksellisesti kuntosalille maanantaina tiistain sijaan. Unohdan läpyskän, jolla itsensäkidutustiloihin pääsee. Suljetun oven takaa kuluu samanlaista suhinaa kuin ahtaasta aortaläpästä. Hakkaan ovea ja suhina loppuu, S avaa oven ja jatkaa soutamista, joka ei johda järvenselälle. Paatti pysyy uurastuksesta huolimatta paikoillaan.

Unohdin sukat kotiin, joten pujotan paljaat jalkani kenkiin. Asetun juoksumatolle, väännän nopeuden sellaiseksi, että huima kilometrin repäisy onnistuu mahdollisimman nopeasti, mutta en sinkoudu kuntosalin seinälle. Siirryn piinaamaan reisiäni. Viereiseen laitteeseen nojailee kaksi miestä, joiden paljaista käsivarsista pullistelevat lihakset kuin satoisan kesän avomaankurkut. Miehet supisevat ja vilkuilevat toisessa laitteessa ylväästi istuvaa nuorta naista.

S auttaa kahdenkymmenen kilon tangon telineeseen, josta sieppaan sen harteilleni. Pelkkä tanko riittää minulle hyvin. Niksautan polvet koukkuun ja takapuolen mahdollisimman lähelle nuhruista lattiaa ja toivon pääseväni takaisin ylös ilman että virtsa karkaa (no ei se sitä tee, tämä on tekstin tehoste). Teen kaiken tismalleen samoilla painoilla kuin muutama kuukausi sitten. Eikös lihasten kuuluisi kehittyä? Viimeiseksi ojennun jumppapallon päälle ja rutistan vatsalihaksiani.

Kotiin tultua syön pastaa ja nukahdan sohvalle.Viikon päästä lähdemme taas treenaamaan. Katson peilistä hauistani, ettei se vaan ihan vähän pullistelisi. Ettei nyt vaan mene överiksi.

Aamun haaste, illan haaste

Blogimaailmassa näyttää kulkevan haaste, jossa kysytään: mikä vuorokaudenaika olet? Minä olen lauantai- ja sunnuntaiaamu. Ei sitä kyllä kukaan ole minulta kysynyt. Sanon silti. Lääkärintakki on rytyssä kangaskassissa makuuhuoneeni lattialla, eikä sitä tarvitse käyttää ennen huomista. Kuljetan takin mukanani kotiin kun päivystän, ettei minun tarvitse hakea sitä työpisteestäni, joka on kaukana päivystyksestä.

Sain eilen sähköpostin, jossa minua pyydettiin väitöskirjatyön esitarkastajaksi. Oletan, että tehtävään on oltava dosentti, joten saatoin kieltäytyä vaivattomasti. Miten tämä on tällaiseksi mennyt? Tunnen itseni huijariksi, enhän minä osaa tai tiedä mitään. Väitöskirjaesitarkastajista täytyy olla alallani huutava pula, toinen tarkastaja oli hankittu ihan Ruotsista asti.

Nyt kun minulla on vain yksi viikonloppuvapaa, tuntuu sen täyttäminen erityisen vaativalta. Tänään kokoontuu kirjoitusryhmäni, eikä minulla ole mitään siellä esittää. En myöskään osallistunut Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Silmäilin yhtä novellia, jonka kirjoittamisen aloitin Orivedellä toissa kesänä ja totesin, että paperin tuhlaaminen mokoman tulostamiseksi on täysin turhaa. Novellissa oli jotain joka minua huvittaa, mutta ei ainoatakaan runollista lausetta, hienoa vertausta, omaperäistä sanaa, ei mitään, joka voisi tuomarina toimivaa Runoilijaa miellyttää. Jätin siis osallistumisen sikseen. Onpahan raukoilla vähemmän luettavaa. Lukevatkohan he oikeasti kaikki tuotokset läpi? Jos näin tekevät, niin lennätän myötätuntoisen aatoksen Runoilijan yksinäiseen kammioon

Runoilijoiden kunniaksi Anna-Maija Raittilan suomentama Gyola Illyesin rakkausruno kokoelmasta Kaivojen maa:

Hämärä tie

Ei ollut hevosta, vain liehuva harja.
Ei ollut enää mihin mennä, vain "Rakastan sinua!"
Ei sydäntäkään, vain tykytys-
tarrailu, änkytys! Eihän
ollut tulevaisuuttakaan, vain ajankulu.

Janos Pilinszky:n runo eilisen päivitykseni jatkoksi

Vanhus

  yksin
  yskiskelee
tuhannen hengen salissa

Vanhuus

Eräs hoitajamme tekee omansa ja murrosikäisen lastensa hengenpitimeksi kahta työtä. Hänen toinen työpaikkansa on vahusten hoitopaikassa. H:n mielestä vanhustenhoitoa arvioidaan nelikymppisen (ministerin) näkökulmasta ja raahataan mummoparat viriketoiminnan pariin, vaikka he haluaisivat käpertyä peiton alle ja nukkua. Vanhukset nostetaan väkipakolla ylös ja talutetaan seurusteluhuoneeseen, jossa he sitten päätään roikottaen kuuntelevat lehdenlukua tai Georg Malmstenin äänilevyjä. He ovat helpottuneita, kun meidän nuorempien heille hyväksi katsoma puuha on ohi. Kaikki iäkkäät ihmiset eivät halua myöskään ulkoilla, vaikka sisätiloissa elämistä pidetään ihmisoikeuksien vastaisena.

H sanoi, että moni vanhus on sitä mieltä, että ruokaa tarjotaan liikaa. Juuri kun aamiainen on syöty niin pitäisi alkaa näykkiä lounasta. Kun mikään ei oikein edes maistu ja kulutuskin on minimaalista.

Onko niin, että me oletamme yli 90 vuotiailla haurailla monisairailla vanhuksilla olevan samat tarpeet kuin meillä "nuorilla". 

Suomessa pyritään iäkkäiden ihmisten kotona asumista tukemaan niin pitkään, etteivät he enää välttämättä hyödy heille tuputetuista huveista. Omaisille tulee niistä parempi mieli ja vähemmän huono omatunto.

Päivystys alkaa olla voiton puolella. Päiväunetkin on jo nukuttu. Parikymppisen näkökulmasta elämäni kaipaisi lisää virikkeitä. Juhlimista. Onnelaa, Gloriaa, Tivolia ja mitä niitä lieneekään. Onneksi minua ei voi väkipakolla mihinkään raahata (välillä olen lähtenyt ihan vapaaehtoisestikin). Nyt taidan siirtyä lukemaan Salka Valkaa. 

Elokuvaa ja nöyhtää

Ostin tänään useita lippuja Tampere film festival -tapahtumaan. Menin liiallisuuksiin, mutta kun olen niin monta vuotta menettänyt niin nyt on kurottava menetetty kiinni. Tämä on vasta toinen kerta kun osallistun mainioon tapahtumaan, jolla ei näytä enää olevan suomenkielistä nimeä (ei ainakaan sen mainoksessa). Muistelen aikoinaan kuulleeni puhuttavan Tampereen lyhytelokuvajuhlista. Olen menossa lyhytelokuviin ystävän kanssa ja tarkoitus on aloittaa elokuvateatterin penkkien kuluttaminen klo 10 lauantaiaamuna ja lopettaa illalla klo 22. Välillä pidämme laiskuuttamme kahden tunnin ruokatauon. Ostin liput täysin randomoidulla menetelmällä, jossa minä ja lippuja kaupannut nuori nainen hieman sekosimme. Taakseni alkoi kertyä jonoa. Kuvittelin takanani seisseiden lyhytelokuvaihmisten villamyssyjen päälle ajatuskuplat, joissa luki ihan selvästi: mitä tuo täti säätää. Ostin vielä itselleni liput pariin näytökseen perjantaille. Lyhytelokuvatarpeeni tulee joksikin aikaa tyydytettyä.

Nyt puhutaan taas sukupuolineutraalista avioliitosta. Asia on minulle sillä tavalla henkilökohtainen, että tyttäreni kumppani on nainen. Minusta on täysin käsittämätöntä, ettei tasa-arvoista lakia saada aikaan. En pysty millään tajuamaan, mikä estää oikeuden toteutumisen. Minun on yhtä vaikea mennä lain vastustajien nahkoihin kuin sarjamurhaajan tai Matti Nykäsen laulutaiteen ihailijoiden.

Alan kerätä voimia huomiseen päivystykseen. Voimaantuminen tapahtuu sohvalla maaten. Voimaravintona toimii tumma täytesuklaa, musiikkina se mitä radio sattuu suoltamaan ja voimasanoina soteuudistus, visio, missio ja rajapinnat.

Joku on löytänyt blogiini hakusanoilla "miehen virtsassa nöyhtää".