Mielenkiintoinen elämä

Löysin Antti Eskolan kirjasta Vanhuus (Vastapaino) pari hauskaa juttua, joita haluan nyt jakaa teille.

Professori kertoo synnyttäneensä kirjaa pala palalta eli kanan logiikalla (muna päivässä pitää kirveen loitolla).

Minäkin teen asioita kanan logiikalla. Jaksan juuri ja juuri munia munan päivässä. Jos teen työpäivän, en jaksa kirjoittaa vaan työpäivä riittää munaksi. Blogia ei lasketa, sillä se ei vaadi erityisempää vaivaa.

Kerron vielä toisen jutun tuosta erinomaisesta pienestä teoksesta.  Eskola siteeraa psykologi Marja-Riitta Mattuksen kirjaa, jossa kerrotaan, kuinka perheeseen syntyvät kaksoset, joista toinen osoittautuu vaikeasti vammaiseksi, jolloin lasten isä toteaa "Tulipa tästä mielenkiintoinen elämä". Ei hän ollut sellaista elämää tietenkään itselleen toivonut, mutta se oli silti hienosti ajateltu.

Kirjassa puhutaan hoitotahdosta. Olen jostain muualtakin lukenut professori Raimo Sulkavan tarkasti kirjaaman hoitotahdon. V on äänittänyt jo valmiiksi musiikkia, jota haluaa vanhainkodissa kuunnella. Jos en satu dementoitumaan niin ehkä kamalinta vanhaikodissa olisi tylsien ihmisten seuraan joutuminen.

Voihan se olla, että siinä vaiheessa kun tarvitsen vanhaikotia yhteiskunta lähettää minulle ystävällisesti myrkkypillerin ja sen käyttöohjeen.

Valtakunnanvanhukset

Kehonhuoltojumpassa käytettiin taas niitä inhottavia pilates-rullia. Rullat ovat noin puolen metrin pituisia punamustaraidallisia lieriöitä. Käydään lattialle rähmälleen rullan päälle (rulla polven yläpuolelle) ja kieritetään lieriötä sydäntä kohti, jonne kuonat kaulitaan. Eikös ne pitäisi kuljettaa munuaisiin? Ohjaaja osaa ihania suomenkielisiä lihasten nimiä kuten räätälinlihas, hoikkalihas tai suoliluulihas. Rullaaminen tekee kipeää. Kun olen tähän asti selvinnyt elämästäni lihaksia kaulimatta niin olisin varmaan pysynyt elämään ilman tätä kokemusta edelleenkin. Enpä sitten pystynyt.

Luen Antti Eskolan kirjaa Vanhuus. Siinä sosiologian professori kertoo lenkkeilleensä aikoinaan salaa. 70-luvulla kukaan järkevä ihminen ei urheillut. Nykyään kaikki juoksevat sukkahousuissaan, kuvaavat itseään poluilla, jakavat facebookissa reittinsä, pulssinsa, hikensä  ja juostun matkan metrin tarkkuudella.

Vanhempani palaavat Espanjasta ennen aikojaan, sillä isäni on telonut polvensa eikä voi lenkkeillä. Kotioiloissa he voivat sitten käydä kuntosalilla. Minulla tulisi mieleen viettää hetki ihan huilaten, lueskellen ja kahvilassa istuen. Huomaan itsessäni pienen kapinan poikasen.Tekisi mieli huutaa heille "Te ootte tyhmiä!"

Antti Eskolan Vanhuus on tarkkaan pohdittua tekstiä vanhana elämisestä. Antti Eskolaa kuunnellaan ja luetaan mielellään. Kaikkia vanhoja ihmisiä ei kuulla. Julkisuudessa liikkuvia iäkkäitä ihmisiä ei muuten sanota koskaan vanhuksiksi. Ovatko Jörn Donner (83 v), Claes Andersson (79 v) tai Aira Samulin (89 v) vanhuksia? Nimitän heidät tästä lähtien valtakunnanvanhuksiksi.

Aiemmin teitittelin säännönmukaisesti ikäihmisiä. Se ikäihmisen raja on kohdallani noussut hiljalleen viisikymppisestä kahdeksankymppiseen. Nykyään kysyn melkein kaikilta "Saako sinutella?" ja he vastaavat ilahtuneen näköisinä "Saa!" ja teitittelevät sen jälkeenkin minua.

Uhkaus

Lapsellinen ajatus, mutta julkaisen sen siitä huolimatta. Nyt kun kaikki valtiot ryhtyvät ajattelemaan vain omia etujaan, niin eikö se ala automaattisesti kääntyä itseään vastaan.

Asumme omien korkeiden muuriemme ympäröimänä, emme päästä ketään sisään (ehkä joitakin vaaleita valioyksilöitä), emmekä ehkä kohta uloskaan. Me suomalaiset syömme perunaa, järsimme ruisleipää, katsomme suomalaisia televisiosarjoja ja seuraamme kun suomalaiset pelaavat keskenään jääkiekkoa.

Ai niin kuulostaa jotenkin tutulta, menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin ei totisesti tarvinnut törmätä ulkomaalaisiin. Olen kertonut tämän ennenkin: Kuopiossa asui yksi italialainen, jonka kaikki tunsivat nimeltä. Koska omaa tuotantoa suosittiin, ulkomaalaisia omenoita syötiin vasta jouluna. Kaikki uusi mateli maahamme pitkällä viiveellä. Naapureista ei puhuttu pahaa, sillä se oli etujemme vastaista. Mitä kauempana vääryyksiä tapahtui, sitä helpompaa ne oli tuomita.

No maailma on toinen. Silloin vaihto-oppilaalla oli varaa soittaa kotiin lyhyt puhelu jouluna, nyt on mahdollista olla yhteydessä kaikkialle ja samaa populaarikulttuuria on tarjolla New Yorkissa ja Tampereella samaan aikaan.  Oscar -elokuvan näkee heti, eikä puolen vuoden kuluttua.

Tämä uhkaus ehkä muuttaa Trumpin politiikan täysin: Jos meno ei muutu, en tule teille kylään enkä lähetä perheellesi edes joulukorttia.

Eurolla valkoviiniä

Osallistuin eilen kirjailijoiden tapaamiseen. Oli varsin mielenkiintoista ja mukavaakin varsinkin siinä vaiheessa kun porukkaa oli jäljellä enää kourallinen.

Yhdistyksen uutukaiset jäsenet esittäytyivät. Meitä uusia olikin valtaosa (yksitoista). Istuimme turvallisesti huoneen seinustoilla, josta kurkimme varovasti muita. Tarjolla oli tölkkiviiniä euron hintaan, kahvia, riisipiirakoita, juustoa, suklaata ja kaupan pullapitkoa.

Oli sovittu, että jokainen saa puhua itsestään ja hengentuotteestaan kymmenen minuutin ajan. Jotkut selailivat arasti kirjaansa, josta lukivat vaatimattoman pituisen pätkän, jotkut olisivat mielellään puhuneet vaikka koko illan.

Mistä toiset saavat varmuuden siitä, että ovat lahjakkaita? Onko heitä kehuttu lapsena? Eivätkö he kuule sitä varhaista kuiskausta "Älä luule itsestäsi liikoja" tai "Ei sinusta ole mihinkään"?

Ei kirjailijoiksi enää tulla pystymetsästä. Lähes kaikki uudet kirjailijajäsenet olivat käyneet erilaisia kirjoituskoulutuksia.

Jos olisin varma, etteivät muut lue tätä, kirjoittaisisin mielelläni eilisestä enemmänkin. Koska aion myöhemminkin käydä tapaamisissa jätän analyysini tähän.

Turussa

En ole kuollut vaikka joku on saattanut luulla niin.  Vietin pari vuorokautta Turussa. Yhtä hyvin olisi voinut olla vaikka Rovaniemellä tai Luopioisissa. Olen istunut kuuntelemassa luentoja ja syönyt ateriani seisten. Niin tulee muuten syötyä niukemmin, tosin kulutuskin on ollut vähäistä. En palannut Tampereelle mitenkään ratkaisevasti viisastuneena, mutta pieniä tiedonjyväsiä sain noukittua.

Merkittävintä oli kirjani saama kritiikki eilisessä Hämeen sanomissa, joka oli ihana: "Mäkinen kirjoittaa täsmällisesti ja tarkasti. Kuivakan huumorin lisäksi romaanista löytyy tunnistettavia ihmisluonteen inhimillisyyksiä."

Signeerasin kirjani kahdelle kollegalle ja lupasin lähettää sen kahdelle. Illalla lauloimme Satumaata ja Kalliolle kukkulalle.  En ole ainakaan vielä huomannut, että olisin unohtanut jotain junaan tai hotellihuoneeseen.

Virtuaalisesti sinun

Käväisin Helsingissä kokouksessa, jonka jälkeen on hieman sekava olo. Kyse oli mm. virtuaalisista vastaanotoista. Potilas käy laboratoriossa, täyttää kyselykaavakkeita ja tutkii itse itsensä.

Vuorotteluvapaan jälkeen olen tuntenut itseni vierailijaksi kollegojen keskellä. Ihan kuin en enää täysillä kuuluisi porukkaan.

Olen saanut facebook-kaveripyyntöjä amerikkalaisilta upseereilta, joiden rinnuksissa roikkuu niin paljon kunniamerkkejä, ettei leveäänkään miehiseen rintakehään enempää mahdu. Tiedän jo, ettei sellaisia miehiä ole.

Kaveripyyntöjä satelee keski-ikäisille eronneille naisille. Luulisi, ettei kukaan moiseen haksahda, mutta yksinäisyys vie arvostelukyvyn ja homma tehdään hyvin taitavasti. Rahaa pyydetään ensin pikkusummia ja lopulta enemmän. Kuka haluaa tunnustaa tulleensa huijatuksi?

Työkaverin tutulla on tuollainen facebook-ystävä. Järkipuhe ei auta. Muut ovat huijareita, mutta tämä ihana mies ei kuitenkaan. Kaverini kertoi nähneensä noita viestejä, joissa kerrottiin asioita, joita jokainen haluaa kuulla itsestään sanottavan. Huijauksen paljastumisen täytyy olla kamalaa. Siinä menettää rahojen lisäksi unelmansa ja häpeä on tolkuton.

Onnettomuus

Jumpasta tullessani kävelin yhden kaverini kanssa yhtä matkaa Tammelan halki. Farmarimallinen auto kääntyi Vellamonkadulta Tammelan puistotielle ja törmäsi liikenteenjakajalla (oliko oikea termi?) seisovaan suojatienmerkkiin, joka taipui kuin pajunvitsa, mutta ei noussut takaisin pystyyn vaan jäi niille sijoilleen makaamaan.

Kuski ajoi tien viereen, nousi autosta ja tarkisti oliko auton etupelleissä lommoja ja huristeli pois. Liikennemerkki jäi osittain suojatien päälle.

Kaverini laittoi rekkarin päässään sijaitsevaan muistioon ja soitti poliisille. Minä olen enemmän sellainen ei kannata puuttua toisten asioihin tyyppi. Näin kerran kun mies rikkoi kerrostalon alaoven lasin rautaisella ritilällä. Mietin puoli päivää mihin poliisin numeroon pitäisi soittaa. Olin tapauksen nähdessäni matkalla töihin ja kyselin työkavereilta soittaisinko vai enkö soittaisi. Ennen ruokataukoa rohkaistuin ja soitin, enkä saanut mitään erityiskiitoksia.

Jos näkisin autolautan keulavisiirin irronneen, miettisin että onko tämä nyt oikeasti mitään ja onko noloa mennä ilmoittamaan tällaisesta pikkuhaaverista laivan henkilökunnalle.

Kyykkääminen on kivaa

Sanotaan, että pitkä liikkumattomuus on epäterveellistä. Ihmiset ovat vanginneet itsensä vapaaehtoisesti muovisiin ranteen ympäri kiertäviin muovirenkaisiin, jotka hälyttävät jos olet liian pitkään paikallasi. Noita aktiivisuusrannekkeita näkee monen ihmisen ranteessa. Epäilen, että rannekkeen määräyksiin turtuu ja niistä lakkaa välittämästä.

Olen ryhtynyt töissä tekemään pari kyykkyä potilaiden välissä. Vetelen välillä jumppakuminauhaa, jonka kiedon hanan ympärille. Näytän todella typerältä nauhaa kiskoessani ja kyykätessäni lääkärintakki ylläni. Kai se sitten on terveellistä. Se tekee ainakin hyvää hartiaseudulle. Kerroin harrastuksestani ortopedille, joka kysyi "Et kai ole maniassa?". Näin meitä kannustetaan.

V vastasi tätä koskevaan facebook-päivitykseeni, että liikunta lisää elinaikaa saman verran kuin siihen käyttää. Jos siis pitää kyykkäämisestä niin sitä kannattaa harrastaa.

Olen viettänyt viikonlopun tekemättä mitään erityistä. Käynyt lenkillä, vaihtanut lakanat, siivoillut, lukenut, puhunut pitkiä puheluita ja lähettänyt sähköpostia. Ilmankos on näin levännyt olo. Elämääni on tullut vähän vahingossa uusi ja samalla vanha tuttu ihminen, jonka kanssa olen viestitellyt viikon verran päivittäin. Jotenkin se on antanut energiaa.

Pakolliset päätökset

Lääkärin ammatissa on pakko tehdä paljon päätöksiä. Niitä on tehtävä vastaanotolla potilaan edessä ja puhelimessa vaillinnaisten esitietojen varassa potilasta näkemättä. Lisäksi on jatkuvasti vastattava hoitajien esittämiin kysymyksiin. Eräs hoitaja sanoi, että voin huutaa "Minä olen kirjailija, minä olen kirjailija!" jos kysymyksiä tulee liikaa.

Osa päätöksistä ovat rutiininomaisia, eivätkä ne kuormita, osa taas niin vaikeita, että joutuu käyttämään psyykkistä energiaa, ettei päätös häiritse pahasti vapaa-aikaa.  Vuosien mittaan päätöksen oikeellisuuden vatvominen on käynyt vähäisemmäksi. Onneksi on työyhteisö, jossa asioita voi jakaa.

Kaiken lisäksi ihmispolo joutuu päivittäin päättämään arkisia asioita. Ostanko mandariineja vai appelsiineja. On myös vaikeampia päätöksiä. Onko tämä avioliitto hyvä minulle ja läheisilleni vai pitäisikö laittaa eropaperit vetämään. Sitten niiden appelsiinien tai mandariinien kanssa on elettävä.

Jotkut tarvitsevat päätöksen tueksi toisten mielipiteitä, toiset lukevat Tekniikan maailman vuosikerran ennen kuin päättävät mistään. Minä olen enemmänkin sellainen fiiliksellä päättäjä. On se intuitio tärkeä osa työssä tehtäviä päätöksiäkin, mutta tietoa pitää tietysti myös olla. Kyky sietää epävarmuutta tekee elämästä helpompaa.

Kerttu vääntäytyi keräksi kylkeeni. Olenko sille elävä lämpöpatteri vai pystyykö se tuntemaan jotain alkeellisia tunteita. Sen ei tarvitse tehdä kovin suuria päätöksiä. Repiäkö raapimapuun pintaa vai nojatuoleja ja mihin asettua nukkumaan.

Merkillinen Borneo

Olen käynyt useammassa amerikkalaisessa kongressissa. Yhdysvaltalaiset ovat usein erinomaisia, humoristisia ja rohkeita puhujia. Heidän luennoissaan Trumpin villit otsahiukset ovat vilahtaneet monesti. Vitsistä tuli presidentti.

Kävin ihan vähän päivystämässä. Matkalla kurkin ikkunasta ensiavun edessä parveilevia ambulansseja. Minulle tulivat mieleen illalla parkkipaikalle kerääntyvät nuorten miesten ruosteiset Toyotat,  Subarut ja Mazdat, etuikkunassa heiluvat karvanopat ja täysillä soivat stereot.

Ambulanssit seisoivat luovassa epäjärjestyksessä ja näyttivät kommunikoivan toistensa kanssa. Niilläkin oli varmaan joku mielipide maailmanmenosta kun ne olivat asettuneet piiriin nokkapellit vastakkain.

Tuntuu kuin viikonlopusta olisi leikattu olennainen viipale, vaikka olin töissä vain vähän yli kuuteen.

Nuori kollega lähtee lomamatkalle Borneoon. Nykyään kuuluu matkustaa kaikenlaisiin eksoottisiin kohteisiin. Tukholma, Turku, Ahvenanmaa tai Rodos eivät riitä. Borneosta tuli mieleen tällainen runo.

Merkillinen tapiiri

Borneossa, Borneossa,
sademetsän sydämessä
paikassansa kätketyssä,
oksan alla, juuren alla
onnellista unta nukkuu
kivi punainen.

Merkillinen tapiiri
(se kaksivärinen),
ihmeellinen tapiiri
(se monivarpainen)
puuta kiertää, puuta kiertää
sana pieni kärsän päässä.
Näin puhuu outo tapiiri
(se kaksivärinen):

Tiedän , että olet siellä
oksan alla, juuren alla,
tiedän , että sinä olet
kivi punainen.
Pyöreä ja punertava
oikea on sadun sana.
kenenkään ei kärsää loukkaa
pieni, punainen
kivi, joka unta nukkuu
oksan alla, juuren alla,
paikassansa kätketyssä,
sademetsän sydämessä,
Borneossa.

Helvi Juvonen

Tammerissa

Rosa Meriläinen on muuttanut takaisin vanhempiensa luo ja kirjoittaa kolumnissaan, että vanhempien on aina majoitettava jälkeläisensä ja tuettava heitä. Ihan sama minkä ikäisiä lapsukaiset ovat.

Mietimme töissä, miltä tuntuisi muuttaa takaisin lapsuudenkotiin. Ahdistavalta. Epäonnistumiselta.

H, joka taitaa olla Rosa Meriläistä vanhempi, sanoi että hänen vanhempansa ovat eronneet. Jos hän palaisi kotiin, pitäisi sovitella jonkinlainen yhteishuoltajuus, viikko isän luona ja viikko äidin luona. Juhlapäivistä ja viikonlopuista sitten riideltäisiin.

Kävin tamperelaisessa kirjallisuustapahtumassa esiintymässä. Isoilla staroilla kuten Riku Korhosella pitää olla lämppäri ja minä kelpasin siihen rooliin.

Koin erittäin vapauttavana, että Finlandia-ehdokas sanoi kesken haastattelun pistäytyvänsä pissalla. Itse olisin istunut lavalla vaikka pissa olisi valunut pitkin jalkojani. Vastaillut haastettelijan kysymyksiin kusilammikosta.

Istuin tilaisuuden jälkeen hetken samassa pöydässä illan tähden kanssa. Huomasin, että Riku Korhonen on paitsi hyvä kirjailija myös sympaattinen mies ainakin turkulaiseksi.

Heidi ja Riku

Tulkaa huomenna Roosalupille Tammeriin klo 18. Siellä esiintyvät Heidi ja Riku. Tai oikeammin Riku ja Heidi. Heidi on Rikun lämppäri. Heidillä on kymmenen minuutin keikka. Rikulla onneksi pitempi.

Heidi on harjoitellut esitystään Kertun toimessa koeyleisönä. Kerttu on vaikuttanut aika tylsistyneeltä, sekin odottaa Rikun karismaattista säteilyä. Kotieläinten lojaalisuuteen ei voi luottaa.

Heidi luuli vielä jokin aika sitten, että Roosalupi on joku Roosanauha -juttu, jolla kerätään rahaa rintasyöpäpotilaille, mutta nyt Heidi jo tietää, että kyse on kirjallisuustapahtumasta.

Ettäs tiedätte tekin asian oikean laidan. Rahaa ei kerätä vaan kaikki on ilmaista paitsi juomat ja kirjat.

Kommunikaattori

Järjestelemme luokkatapaamista, johon osallistuvat melko varmasti taas kerran ne samat ihmiset. Näen heitä muutenkin, ainakin niitä, joita haluan nähdä.

Saimme tietoomme monen luokkakaverin sähköpostiosoitteet ja muutamalle löytyi puhelinnumero, jonka oikeellisuus oli kovin epävarmaa. Onneksi nykyään voi vältellä soittamista viimeiseen saakka. Laitoin luokkakavereille tekstiviesit, joissa sotkin kaksi Sakaria.

Olen mennyt Twitteriin, enkä oikein tiedä mitä siellä tehdään. Ketä twiittini kiinnostavat? Miten siellä voi tuoda tärkeitä asioita esille kun seuraajia on alle kymmenen. Näen huomattavasti enemmän ihmisiä joka päivä ihan lähietäisyydeltä.

Laitan kännykkäkameralla napattuja kuviani Instagramiin. Melkein kaikki otokseni olen kuvannut sunnuntaisella Pyynikki-lenkilläni. Teen lenkin vaikka Pyhäjärvi tulvisi, Pyynikinharjun metsä käryäisi tai jalkani olisi pakattu kipsiin. Kuvat ovat melko yksitoikkoisia ja kehnolaatuisia.

Päivystin aikoinaan erästä aluesairaalaa, josta Ekg-nauhat lähetettiin päivystäjälle faksilla. Laite piti kantaa kotiin silloin kun päivystysvuoro iski. Tujotin keskellä yötä tuota ihmettä ja odotin, että se syöttäsi EKG-filmiä katsottavakseni. Seuraavaksi saimme Nokian kommunikaattorin päivystyspuhelimeksi. Siihenkin saattoi lähettää EKG:n. Laite oli kevyempi kantaa kotiin. Ahdistaa moisten vempeleiden muistelu.

Nyt on uudet laitteet ja kommunikointitavat, joiden annamme syödä vapaa-aikamme.

Kohta alan kytätä kuinka moni on tämänkin lukenut.

Olisipa elämä musikaali

Lehdistä saa jatkuvasti lukea tarinoita, joissa joku jättää hyväpalkkaisen työnsä ja ryhtyy joogaamaan kokopäiväisesti tai kasvattamaan kyyttöjä isovanhempiensa vanhassa huterassa navetassa. On köyhä, mutta onnellinen.

Missä ne epäonnistuneet uranvaihtajat ovat? Kai sellaisiakin löytyy, joita jatkuva joogaaminen alkaa tympiä tai jotka eivät jaksakaan lypsää kyyttöjä.  Mummonmökki maalla osoittautuu kylmäksi ja siitä löytyy vesivahinko. Tekee mieli takaisin kerrostaloon ja kaupungin keskustan kahvilaan lattea siemailemaan.

Epäonnistumisista vaietaan, eihän sellaisia tarinoita kukaan halua kuulla.

Näin eilen ihanan musikaalin nimeltään La La Land. Musikaalien ja romantiikan halveksijoiden ei kannata vaivautua. Elokuva on aikuisten kiiltokuvavihko.

Elokuva kunnioittaa Hollywoodin musikaaliperinnettä ja ihailee jazz-musiikkia.

Musikaalin pääpari on kerrassaan ihana. Ryan Gosling on hurmaavan poikamainen. Katse, jonka mies luo vastanäyttelijäänsä Emma Stoneen  sulattaa pahimmankin kyynikon. Emma Stonella on mahtavat kasvot, jotka heijastavat kaikki tunteet todella herkästi.

Vaatteet ovat kauniita ja tanssit ihania, varsinkin tanssi planetaariossa. Vaikka eletään nykyajassa ohjaajalla (Damien Chazelle) on ollut käytössään suodatin, joka tekee Los Angelesista iättömän kaupungin.

Tähän elokuvaan ei tarvitse ostaa irtokarkkia, sillä elokuva itsessään on herkullinen suklaakonvehti.

Olisipa elämä musikaali eikä tragikomedia.

Riku Korhosen lämppäri

Suunnittelen miten esittelen itseni Roosalupilla (tamperelainen kirjallisuustapahtuma), jossa toimin Riku Korhosen lämppärinä (Tervetuloa hotelli Tammeriin 18.1 klo 18!). En ole koskaan kuullut kenenkään intoilevan "Olipa mahtava lämppäribändi!" Toivottavasti minulle ei kuitenkaan buuata.

Aion kertoa, että lääkärin ammatin vuoksi olen oppinut välttämään adjektiiveja ja muuta turhaa ja konekirjoitusta kuormittavaa. Sairaskertomuksissa kuvataan ihmisiä lakonisesti: yleistila hyvä, kohtalainen tai huono. Minkälaisen romaanin näin saisi aikaan? Epikriisin pituisen ja vaikeasti ymmärrettävän. Kahden kovan kannen välissä löytyisi sivun pituinen teksti.

Meillä töissä kuulemma laitetaan sijaiset kirjoittamaan saneluitani, sillä ne ovat niin selkeitä. Tätä en itse sanonut vaan kiitos on tullut niiltä, jotka höpinöitäni kirjoittavat.

Tapasin nuoren naisen, joka opiskelee yliopistossa viestintää. Hän antoi ohjeita tuohon vartin esiintymiseen. Suurimman osan ohjeista olen unohtanut. Minun pitäisi kuulemma saada yleisö puolelleni olemalla samaistuttava. Minun siis varmaankin kannattaa tuoda ilmi, että kirjallinen elämäni on ollut sarja epäonnistumisia ja että kaikki on vaatinut valtavia ponnisteluja. Näitä asioita pitää liioitella.

Viidassa kävi kirjailijavieraita kertomassa urastaan. Rakastimme niitä, joilla oli ollut vaikeuksia ja joiden käsikirjoitukset oli toistuvasti hylätty. Inhosimme kirjailijaa, joka oli ollut jo lapsena nero. Osasi lukeakin siinä vaiheessa kun tavalliset kansalaiset opettelevat käymään potalla ja syömään lusikalla.

Varastettu vessaharja

Kävin aamulla labrassa Hämeenkadun toimipisteessä. Laboratorionhoitaja tai oikeammin bioanalyytikko kertoi, että toimitiloista pyritään varastamaan kaikki irtoava mm. suihkuletku ja vessaharja. Arvelisin, ettei toimipisteen vessaharjalla olisi kovinkaan korkeaa jälleenmyyntiarvoa.

Laboratoriokokeiden tulokset kilahtelevat kännykkääni ja tuijotan niitä ällistyneenä. En ole tottunut työssäni näkemään noin hyviä arvoja. Katsoin itse EKG:n, joka sekin oli prima. Ei edes yhtä ainokaista lisälyöntiä. Vika löytyy siis päästäni.

Sain illalla puoli seitsemän aikaan ajatuksen "Minäpä lähden teatteriin!" Kellariteatteri ja teatteri Telakka ovat tehneet yhteistyönä näytelmän "Ei voi auttaa, sori". Näytelmä päättyy eri teattereissa eri tavoin. Toivottavasi Telakan loppuratkaisu on epäsovinnaisempi kuin Työviksellä oli.

Näytemän ihmisten ongelmat tuntuvat minusta jo kaukaisilta. Parisuhde työn ja lastenhoidon puristuksissa. Tasapainoilu oman ajan tarpeen ja perheen tarpeiden välissä. Kahden ihmisen erilaiset haaveet.

Näytelmässä nainen on se joka määrää ja miesraukan tempoilua katsoo vähän säälien. Toisaalta tekisi mieli ravistaa moista uroslapasta.

Antti Mikkolan teksti naurattaa, mutta ehkä se koskettaminen onnistuu vähän huonommin. Näytelmässä ollaan miehen puolella, joka on lopulta ihan virkistävää. Samuli Muje riehuu itsensä hikeen nöyrtyvänä Ilmarina. Heidi Kiviharju onnistuu hienosti kolmessa eri roolissaan ja on herkullinen tapaus Ilmarin äitinä. Antti Mankonen jää jotenkin valjuksi perseitä maalaavana taidemaalarina.

Näytelmä oli kelpo inhmissuhdedraamaa, voisi varmaankin nimittää tragikomediaksi. Hyvä pieni näytelmä, mutta ei ehkä niin hyvä kuitenkaan, että jaksaisin lähteä Telakalle sitä toista loppua katsomaan. Toivon, että se on räväkämpi, sillä hienoon vauhtiin päässyt näytelmä vähän läsähti lopussa.

Vanhuus

Suomessa elää noin kahdeksansataa satavuotiasta. Kun ihminen saavuttaa eläkeiän, hänestä tulee lähinnä kiusallinen tyyppi, joka kaivaa kassajonossa kolikoita kukkarostaan ryhmyisin, tutisevin sormin ja puhuu vieraille ihmisille säästä.

Alani kokouksissa eläkeläinen, joka on vihdoin päässyt tuulettumaan ihmisten ilmoille, nousee ylös ja ryhtyy kertomaan monipolvisia tarinoita 60-luvun hoitokäynännöistä. Kukaan ei kehtaa keskeyttää.

Lopulta kun ihminen saavuttaa 95 vuoden rajan, häneen ryhdytään suhtautumaan suopeasti ja hänen jutuilleen naureskellaan hyväksyvästi. Vaari on söpö.

Kysyn iäkkäiltä potilailta, mikä on heidän korkean ikänsä salaisuus (lääkäri saa kysyä mitä vaan). Saan toistuvasti saman vastauksen "Olen aina tehnyt paljon töitä". Eräs toinen lääkäri kertoi, että hänen potilaansa arvelevat pitkän iän johtuvan siitä, että he nukkuvat päiväunet.

On tietysti kyse elintavoista ja perintötekijöistä, mutta myös sattumasta. Jääkö auton alle, putoaako lentokone, vetääkö uimareissulla suonta tai tapahtuuko solussa joku epätoivottu muutos.

Kun sitten lopulta täyttää 100 vuotta niin kaikkien naamalle ilmaantuu mairea syntymäpäiväilme ja sinulle puhutaan taas kuin pikkulapselle. Jos sanot nauttivasti ginistä, sikarista ja rajusta seksistä, sinulle naureskellaan kuin pikkuvanhalle jälkeläiselle.

Negatiivisia ajatuksia

Naistenlehdet ovat täynnä ohjeita, joiden mukaan negatiiviset ihmiset pitää heittää pois kuin homehtuneet hedelmät, ennen kuin negatiivisuus leviää ja pilaa muidenkin elämän.

Säälikää edes hiukan meitä negatiivisia! Jäämme yksin, sillä negatiivisetkin hylkäävät tämän ohjeen mukaan meidät kyynikot.

Negatiiviset kärrätään saunan taakse lopetettavaksi ja maailma on sen jälkeen auvoisen positiivinen paikka, jossa kirmailevat nauravat terveet kansalaiset.

On harvoja täysin negatiivisia tai puhtaasti positiivisia ihmisiä. Minäkin suhtaudun moneen asiaan naivin optimistisesti. Riippuu päivästäkin maistuvatko asiat hyvältä vai pahalta, uskonko auvoiseen tulevaisuuteen vai vääjäämättä edessä olevaan luonnonkatastrofiin.

Lehtihaastatteluissa kerrotaan pariskunnista, jotka vakuuttavat hymyillen "Erosimme ystävinä".  He viettävät kaikki juhlapyhät ex-puolisoidensa kanssa. Yritimme töissä miettiä tunnemmeko ketään sovussa eronnutta, emmekä keksineet ainoatakaan. Tunnen kyllä miehen, joka viilteli ex-vaimonsa autonrenkaat ja montakin naista, jotka soittelevat entiselle puolisolleen kammottavia soittoja epämiellyttäviin vuorokaudenaikoihin.  Monet haukkuvat lapsille heidän toista vanhempaansa ja käyvät käräjiä lasten huollosta. Uskovat silti ajattelevansa lastensa parasta.

Ihminen on taipuvainen vertailemaan itseään uuteen puolisoon. Jos tämä sattuu olemaan nuori, lahjakas ja viehättävä niin itsetunto on kovilla. Minusta sellaisiakin tunteita saa tuntea, vaikka ne eivät olekaan positiivisia.

Jos jotakuta ihmistä kohtaan on tuntenut intohimoa, sitä ihmistä vihaakin samalla intensiteetillä ainakin jonkin aikaa. Varsinkin jos on tullut jätetyksi.

Unohtunut kitara

Olen saanut viestin, jossa huolehditaan jaksamisestani. Kiitos. Kyllä tämä tästä helpottaa. Ensi syksynä teen vain viisikymmentä prosenttia nykyisestä työajastani. Muun ajan kirjoitan ja makaan sohvalla.

Luen jatkuvasti facebookista hurmoksellisia kuvauksia kirjoittamisesta. Oma tekstini on jäänyt junnaamaan jonnekin viidentoista liuskan paikkeille. Minulla on jonkinlainen käsitys siitä miten etenen, mutta olen silti jumittunut paikalleni.

Sisareni mies M opiskelee puusepäksi jouduttuaan työttömäksi eräästä kännykkäfirmasta. Miehellä on verstas autotallissa tien vieressä, josta siskoni soittaa hänet kahville taloon mäen päälle. M karistaa sahajouhot vaatteistaan ja nousee kahvipöytään.

M teki pojalleni hienon kitaran, josta kuva tuossa yllä. Saa tehdä tilauksia. Kuljetin kitaran kotiin junan hattuhyllyllä. Olin melko varma, että unohdan sen junaan. Tampereella hyppäsin junavaunusta reppu selässäni ja etenin rivakasti laiturin ihmispaljoudessa. Sitten muistin kitaran ja juoksin takaisin. Juna seisoi onneksi paikallaan ja tyhjän vaunun hattuhyllyllä makasi tuo kaunis soitin.

Poikani ja hänen tyttöystävänsä kävivät eilen luonani syömässä ja poikani rämpytteli soitinta tyytyväisenä. Ihmetteli mikrofoneja ja kaikenlaisia yksityiskohtia, joita kitarasta löytyi.

Tein ruokaa nimeltään "Kanaa Igorin tapaan". Vähensin ohjeen tolkutonta smetanan määrää. Kun ruoan nimestä löytyy nimi Igor, siihen kuuluvat vähintään smetana ja suolakurkut. Hyvää tuli. Kiva kun kävivät.

Jospa kirjoittaminen sujuisi tänään.

Lääkäri käy lääkärissä

Kun heittäydyn illalla vuoteelleni ja sammutan valon, alkaa sydämeni tykytellä ja muljahdella. Tekee se todennäköisesti samaa päivälläkin, mutta enhän minä ehdi sitä kuunnella. Unta odottaessani tykytys kuuluu korvissani ja tuntuu kaulassani ja valvottaa minua. Olen varma, että vaiva johtuu stressistä, mutta aikani jumputusta kuunneltuani päätin mennä työterveyslääkärin vastaanotolle.

Sain työterveyshuoltoon 15 min lääkärinajan jo seuraavalle päivälle. Naislääkäri oli pukeutunut murheelliseen mustaan, hiuksissa näkyi harmaata juurikasvua ja hän puhui suomen kieltä murtaen. Työpöydälla oli rivissä kaikenlaista rekvisiittaa: korvalamppu, refleksivasara, stetoskooppi ja verenpainemittari. Nainen naputti konettaan molemmilla etusormillaan samalla kun puhuin. Olin suunnitellut mitä kaikkea kertoisin, mutta yritin puhua selvästi ja yksinkertaisesti ja jättää erilaiset työelämään liittyvät pohdiskelut vähemmälle. Eipä niitä paljon varttiin mahdukaan.

Lääkäri tarjosi sairaslomaa, jota en huolinut, sillä olen jo lomalla. Ajatus sairaslomasta stressaisi minua enemmän kuin työ, joka kaatuisi poissaollessani muiden niskaan tai löytyisi varmasti edestäni kun palaisin töihin.

Lääkäri kuunteli sydämeni vihreällä halpisstetoskoopilla, jota en huolisi käyttööni. Hän määräsi laboratoriokokeet kysyttyään ensin mitä kokeita halusin.

Jollain kummallisella tavalla vastaanotto rauhoitti mieltäni vaikka en ollutkaan siihen tyytyväinen. Tuo naputtelu ja määrätyt laboratoriokokeet toimivat jonkinlaisena arkisena realiteettiterapiana.

Sukulaisvierailulla

Kun vanhempiaan tapaa harvoin, kaikki yrittävät olla toisilleen mieliksi. Äiti tarjoilee jatkuvasti syötävää ja tiheästi toisiaan seuraavien ruokailujen ja kahvitteluiden välillä ehdottaa sohvalla makaavalle tyttärelleen (siis minulle) appelsiinien syömistä.

Äiti on kieltänyt isää kysymästä minulta mitään lääketieteeseen liittyvää, mutta eihän se isää estä. Ei se minua suuremmin vaivaa, sillä käsken hänen mennä vaivoissaan omalle lääkärilleen.

Katsomme televisiosta hiihtoa. Opin hiihtäjien nimiä kuten Pärmäkoski, Heikkinen, Kyllönen ja Niskanen. Juha Mieto ja Marja-Liisa Kirvesniemi eivät siis enää kilpailekaan.

Siskon luona syömme juustoa, juomme punaviiniä ja kuuntelemme omia suosikkejamme Spotifystä. Aiemmin vastaavan illan jälkeen lattialta löytyi sotkuinen pino LP-levyjen kansia, nyt nostalgisoinnista ei jää mitään jälkiä.

Minua et pysäytä

Olen menossa sukulaisvierailulle. Pakkasen palelluttama juna lähti ajoissa Tampereen rautatieasemalta vaikka moni muu juna oli myöhässä aikataulustaan ja asemarakennus oli täynnä junaa odottelevaa väkeä. Suurin osa joutui seisoskelemaan ja näytti kuin porukka viettäisi aikaansa coctail-kutsuilla. Pikkumustan sijaan kaikilla oli yllään mustat untuvapalttoot.

On ihanaa pukea oikein lämpimästi päälle ja sanoa pakkaselle "Minua et pysäytä!"Ajoin eilenkin pyörällä töihin. Potilaiden tutkimiseen menee tavallista enemmän aikaa, mutta sillä välin kun asiakas riisuu villasukkiaan, välihousujaan ja lukuisia paitakerroksiaan voi näpytellä tietokonetta. Eilen eräs puhelias potilas oli kovin iloinen siitä, että juuri minä olin paikalla eikä kukaan muu. Homma riistäytyi käsistä kun hän selvitti sukutarinansa, naapurinsa ja kotieläimensä.

Maallikon on mahdotonta arvioida, kuka on hyvä lääkäri. Hyvä lääkäri ei ole se, joka kirjoittaa antibioottia silloin kun potilas sitä kärttää, pitkän sairasloman, joka ei välttämättä ole potilaalle hyväksi tai unilääkettä hoitosuositusten vastaisesti. Kiva lääkäri ei ole aina hyvä lääkäri.

Vapaus valita kuulostaa hienolta ja takaa poliitikolle kansansuosion, mutta pitääkö kaikki vapaus maksaa verovaroilla? Vapaus on lopulta kuitenkin harhaa, sillä tiettyjä hoitoja tarjoaa edelleen vain julkinen sektori, sillä yksityisellä ei ole varaa vaikkapa tehotoitoon. Julkinen terveydenhuolto korjaa myös yksityisen puolen aiheuttamat komplikaatiot. Esimerkkinä voi sanoa, että moni plastiikkakirurgi toimii julkisella puolella pienemmällä palkalla ihan työn monipuolisuuden vuoksi. Tämä ei tarkoita, etteikö yksityisellä puolella olisi erinomaisia lääkäreitä. Osa lääkäreistä on tähän asti tehnyt työtään molemmilla puolilla, saa nähdä onko se jatkossa mahdollista. Lääkäreitä on ainakin tähän asti koulutettu vain julkisessa terveydenhuollossa ja tuskinpa siihen tulee muutosta.

Töissä vilahti puoli viiteen (tulin töihin puoli kahdeksaan). Ennen juhlapyhiä on aina monta asiaa hoidettavana. Menimme brittityyliin suoraan  töistä pubiin. Olin jo kuuden jälkeen kotona, söin pussillisen irtokarkkeja ja nukahdin sohvalle, josta siirryin sänkyyni nukkumaan. Pubin nimi oli Teerenpeli, eikä siellä tapahtunut mitään.

Oikea talvi

Oikea talvi tarkoittaa jääpaakkuja silmäripsissä, rumia pipoja, vajaatoimisia käsiä, vaivalloista riisuutumista ja pukeutumista. Tampereen keskustan kartonkitehtaan piipusta nousee pakkasen tiivistämää kaunista savua.  Ihmiset ryntäilevät päättömästi viimassa.

Näin Sorin sirkuksen näytöksen ties monettako kertaa. Wau-efekti ei ole enää samaa luokkaa kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en vielä osannut odottaa mitään niin hienoa.

Enigma-nimisessä esityksessä nuori mies taivutteli itsensä niin kummallisiin asentoihin, että teki pahaa katsoa. Hänet olisi vaivatta voinut laskostaa lentokonelaukkuun ja sijoittaa lennon ajaksi istuimen yläpuolella sijaitsevalle hyllylle.

Nuoret naiset kiipeilivät köysiä pitkin kohti kattoa kepeämmin kuin minä portaita ensimmäiseen kerrokseen. Nuoret miehet hyppivät keinulaudalla, nousivat tankoa ylös ja heittelivät erilaisia esineitä niin, ettei melkein mikään niistä pudonnut. Jos joku vaikka sattui tipahtamaan niin teeskentelivät ettei sellaista tapahtunut.

Erja Manto luki tänään radiossa ensimmäisen kymmenen minuutin pätkän Marcel Proustin teoksesta "Kadonnutta aikaa etsimässä". Ohjelmasarja kestää ilmeisimmin vielä pitkään, eikä siinä tietääkseni ole vauhtia eikä jännittäviä juonen käänteitä. Aion sivistää itseäni luentaa kuuntelemalla. En ymmärrä miksi olen aina ollut kuulevinani, että klassikkoluentaa toteuttaa Eve Mantu eikä Erja Manto.

Jos kirjoittamisessani ei ole mitään järkeä (koska olisi) se johtuu siitä, että vaipunut kylmän aiheuttamaan kevyeen narkoosiin.

Isäni Toni Erdmann

Kuka jaksaa katsoa kolme tuntia saksalaista komediaa? Jos elokuva on "Isäni Toni Erdmann", niin minä jaksan!

Elokuvassa Inesin isä Winfried pistää päähänsä hassun peruukin ja suuhunsa vinksottavat hampaat ja muuttuu musiikinopettajasta Toni Erdmanniksi, joka saattaa olla vaikka suurlähettiläs.

Ines häpeää isäänsä ja sanoo "Monella sinun ikäiselläsi on vielä tavoitteita". Kansainvälisessä firmassa työskentelevällä tyttärellä niitä on. Ystävyyskin on bisnestä ja shoppailemassa käydään tärkeän liikemiehen nuoren vaimon kanssa. Rakastajaa nöyryytetään, eikä tämä edes huomaa sitä.

Ines työskentelee Bukarestissa, jonne isä saapuu ilmoittamatta ja sotkee Inesin elämän. Tai oikeastaan elämää ei ole, on vain työ. Kansainvälisten hotellien ja bisnespukuisten ihmisten lisäksi elokuvassa vilahtaa köyhä romanialainen maaseutu ja työelämän julmuus.

Elokuvassa on muutama todella hieno kohtaus, yksi niistä on Whitney Houstonin "The Geatest Love of All" Ineksen ja Winfriedin tulkitsemana.

Tästä elokuvasta on vaikea kertoa, enkä oikein osaa verrata sitä mihinkään muuhun elokuvaan vaikka teemat ovat moneen kertaan elokuvissa käsiteltyjä. Tässä niistä kerrotaan sopivan vinksahtaneella tavalla.

Omaa pientä maailmaansakin katsoo hetken elokuvan ohjaajan Maren Aden silmillä. Eikös se ole elokuvan tarkoitus?

Hyvä teko

Kerttu hyppää aamuisin aitahyppyä nukkuvan kylkeni ylitse. Välillä se ylittää esteen puhtaasti, mutta toisinaan sen tassut koskettavat kylkeäni.

Facebookissa hehkutettiin viime vuoden mahtavuutta. Hehkutus aiheuttaa minussa vastarintaa. Ei se nyt niin ihmeellinen vuosi ollut vaikka olikin. Henkilökohtaisesti vuosi oli hyvä (sain tekstini julkaistua), mutta globaalisti surkea.

Ystävä kertoi liittyneensä hetken mielenhäiriössä nettideittijärjestelmään, jolla on vastenmielinen nimi. Tein saman eilisessä samppanjahiprakassa (join ihan oikeaa samppanjaa). Tänä aamuna Markut Keravalta ja Artot Kouvolasta lähettivät minulle näkymättömiä hymyjään ja pyysivät kuvaani. Lähemmästä tutustumisesta olisin joutunut maksamaan. Ajauduin lievän paniikin valtaan ja poistin profiilini järjestelmästä vaikka se uhkasi, että menetän keravalaisen Markun hymyn ja kuvapyynnöt lopullisesti.

Vuoden vaihtuessa on tapana tehdä joku hyvä päätös, jonka voi unohtaa jo tammikuun aikana. Yritän tehdä joka kuukausi jonkun pienen hyvän teon jollekin kanssaihmiselle. Lisätään vaativuusastetta, hyvä teko joka viikko.

Lupaan tänäkin vuonna maata sohvalla kirjaa lukemassa, syödä hyviä ruokia ja tehdä kaikenlaista tyhmää.

Lähden ulos kunhan siellä alkaa nähdä eteensä.