Sivistyssana

Luin Simo Frangenista jutun, jossa hän kertoo, että hän kaivaa vanhat ikävät asiat maahan ja peittelee huolellisesti. Hän ei muistele niitä. 

Minulla tuo ei toimi tai sitten en hautaa asioita tarpeeksi syvälle. Muistan kaikki typeryydet, jotka olen tehnyt. Lapsuuden murheet. Ikävät ihmiset. Pettymykset. Ne ilmaantuvat nopeina takaumina silloin kun niitä vähiten odottaa. 

Viimeksi eilen, kun kävelin Tokmannilta ja kannoin selässäni kymmentä litraa kukkamultaa, päähäni pälkähti joku muinainen juhlimisilta, jonka olin mielestäni mokannut. Luultavammin kukaan muu ei sitä muistele. En minäkään haluaisi.

Kun tänään odottelin hauislihasharjoitteiden luppoajan kulumista, eräs mies sanoi minulle "Mitä kontemplimoit?" Menin sanattomaksi, sillä en tiennyt mitä kontemplimointi tarkoittaa. Katsoin sanan merkityksen harjoituksen jälkeen puhelimeltani ja kaipa mies halusi sanoa "Mitä pohdiskelet?" Tai mitä siinä seisoskelet turhanpäiväisenä. 

Nyt Mältinrannan uimahuoneelle pääsee rannekkeella. Ranneke painetaan lukkoa vasten, ja sesam se aukenee. Vesi oli hyvinkin uimalämpöistä (14.8 asteista).  

Rautakauppias

Kylppärin bideesuihku on vuotanut jo jonkin aikaa. Vesipisarat ovat kastelleet kylpyhuoneen nurkkaa.  En ole puuttunut asiaan.

Perjantaina aktivoiduin ottamaan yhteyttä huoltofirmaan ja ilmeni, ettei vian korjaus kuulu taloyhtiölle vaan on asukkaan vastuulla. He voisivat kuitenkin vaihtaa vuotavan bideesuihkun 70 euron hintaan.  En tiedä kuuluivatko tarvikkeet hintaan.

Muina putkiasentajina ja sukulaisten rohkaisemana tutustuin hanaan ja letkuun. Huomasin, että letkun saa vaivatta kierrettyä irti. Hakeuduin suihkun osat kauppakassissani keskustan rautakauppaan ja sain uudet kiiltävät välineet mukaani neljälläkympillä. Kotona ruuvasin suihkusysteemin paikoilleen ja olin hyvin tyytyväinen itseeni. Hakeudun aina välillä kylppäriin ihailemaan bideesuihkuani, joka kiiltelee kromattua loistoa. Vanha kulahtanut jäi rautakauppaan. 

Tein joitakin vuosia sitten pientä remonttia. Menin samaan rautakauppaan hankkimaan maalia ikkunalautaa varten. Silloinen rautakauppias oli usein kiukkuisen ja väsyneen oloinen. Nykyinen on ystävällinen. Hän on myös nuorempi ja komeampi kuin entinen. Ex-kauppias ei suostunut myymään minulle pyytämääni maalimäärää. Hän sanoi, että pikkupurkillinen riittää. Ei riittänyt.  

Suunnittelen jo suihkun uusimista. Saa nähdä mihin kaikkeen tämä johtaa.

Olen uhkaillut kaktustani biojäteastialla, joten se heläytti maailmaan yhden vaaleanpunaisen kukan.  

Pelottava tulevaisuus

Ennen Kanada-Suomi ottelua eräs mies kiersi kirjaston kahvilassa ja huusi, että Kanada saa Suomesta rökälevoiton. Tänäänkin hän teki kahvilakierroksensa, mutta ei puhunut tappioista tai voitoista vaan huusi, että Parkkonen on maajoukkueen paras maalintekijä. En tiedä kenestä Parkkosesta oli kyse. 

Hyppelehdin taas asiasta toiseen: Uimahuoneella eräs innokkaasti hymyilevä nainen sanoi, että Wille Rydman on ihana.  Olen vahvasti eri mieltä.  

Kävin eilen katsomassa Tampereen yhteiskoulun lukion musikaalin  IAI-Voiko sydämetön rakastaa?Musikaali sijoittuu tulevaisuuteen, jossa tekoälyllä varustetut ja "tavalliset" ihmiset elävät rinnakkain, mutta IAI tyyppejä halveksitaan. Tämä on vähän sellainen Romeo ja Julia -tarina, jossa opiskelija Carum rakastuu IAI tyyppiin Gemmaan, eikä sitä sulateta. 

Nuoret ovat käsikirjoittaneet näytelmän, säveltäneet musiikin, tehneet koreografian, meikit ja puvustuksen. He soittavat, tanssivat, laulavat ja näyttelevät nuoruuden innolla ja taidollakin. Loppukiitokset ovat aina liikuttavat ja nyt ehkä erityisesti. Musikaalia esitetään Tampereen yliopiston teatterimontussa, jonne saa vielä lippuja. 

Lähipiiriini ei kuulu enää lukiolaisia, mutta näytelmän perusteella tulevaisuus pelottaa heitä, enkä  yhtään ihmettele sitä. 

Kesäahdistus

Puin juhlamekon kun lähdin elokuviin, sillä olen varma, etten koskaan enää pääse juhliin. Tai jos pääsen mekko on jo mennyt muodista. Minulla on tuskin enää asiaa Otavan pihajuhliinkaan. 

Elokuva, jota menin katsomaan juhlamekossani oli nimeltään Urchin –Vapaus on mielentila ja se kertoi asunnottomasta Mikestä ja oli todella ahdistava. Hyvä, mutta raskas. Siinä eivät juhlahepeneet auttaneet. 

Sitten minua alkoi ahdistaa kesäkin. Grillimakkarasta ja marjaämpäreistä tehty seppele laskeutui päälleni.  Hyvä kun selvisin kotiin.

Päätin pari päivää sitten arpoa kaksi romaaniani Instassa. Kokeilin ostaa arvonnalle lisähuomiota kolmeksi päiväksi maksamalla Metalle 7 euroa/ päivä, joku pieni lisämaksu siihen tuli päälle. Mark Zuckerberg on kuulemma panostuksestani kovin iloinen. Tämän rahan ansiosta 5245 henkilöä on nähnyt julkaisuni, sitä on jaettu kolmesti, kommentoitu 134 kertaa ja uusia seuraajia on tullut 81. 

Rahalla saa melkein mitä tahansa. 

Kuva on napattu Tampereen uudehkolta maisemasillalta. 

Gootti laivalla

Luin äsken kännykällä tehdyt Norja-päivitykseni ja häpesin.Tekstit olivat pintapuolisia, epäloogisia ja aikamuoto vaihtui miten sattui. No se ei taida olla uutta.

Olen kotona ja istun omalla sohvallani. Vanha ruma joulukaktukseni on lykännyt herkän vaaleanpunaisen nupun. "Nuoriso" oli kastellut kukkiani runsaalla kädellä. Kaktus taisi tykätä siitä. Ehkä se on kärsinyt janosta jo useamman vuoden. Ihme etteivät huonekasvien suojeluviranomaiset ole ottaneet kaktusta huostaan. 

Matkustin eilen Oslosta Tukholmaan, juna oli myöhässä, mutta ehdin yölaivaan. Terminaalissa huomasin, että suomalaiset näyttävät persoonallisemmilta kuin tasalaatuisemmat norjalaiset. Norjassa en nähnyt yhtään goottia (varmaankin heitä on). Olisi ollut huvittavaa, jos Hurtigruten laivalle olisi ilmaantunut gootti. Laivalla tuntui siltä kuin osallistuisi senioriyhdistyksen kokoukseen.

Kannoin Norjaan urheiluhousut ja keveät kesähousut. Turhaan, sillä vedin joka aamu farkut jalkaani. Mekkokin oli täysin tarpeeton. Rinkka painoi niin paljon, että katsoin aina junavaunusta jonkun kuntosaliharrastajan näköisen nuoren miehen ja sanoin "Näytät vahvalta,  voisitko nostaa rinkkani matkalaukkuhyllylle". Aina onnistui. 

Kaipasin matkalla neuletyötä, olihan paljon junassa istumista. Tykkään tehdä jotain käsilläni. Siskoni sanoi, että olisit ostanut langat ja puikot. En uskaltanut, sillä pelkäsin villalankakerän maksavan sata euroa ja puikkojen viisikymmentä euroa. 

Jos siis lähdette Norjaan, pakatkaa mukaan neuletyö tai puukäsityö, pukekaa päällenne farkut, jättäkää mekko kotiin ja  ottakaa omat eväät, sillä kaikki on kallista.   

Kuvassa oslolaiset liikennevalot. 

Matkustaminen on rentouttavaa

Eilinen tärväytyi matkustamiseen. Aamulla kävelin ajoissa rautatieasemalle. Kävin matkalla kaupassa ja ostin appelsiinin ja jonkun jugurtin näköisen, jonka päällysosassa näkyi mysliä ja puulusikka. Tuote osoittautui kylmäksi kaurapuuroksi, joka oli keitetty kauraryyneistä ja niinhän purkissa lukikin, kun tarkemmin katsoi. 

Olin ajoissa laiturilla odottamassa Osloon menevää junaa. Taulussa luki Oslo S ja kellonaika 9.52. Laiturilla seisoi paljon matkustavaisia. 

Kun juna oli puoli tuntia myöhässä, rautatiefirman edustaja jakoi meille pienestä korista suklaata. Hän sanoi, etteivät junan ovet toimi. Taululla luki ”Prepairing train”.

Oli kylmä. Eräs nuori mies puki lapaset, nuori nainen veti päälleen toisen villapaidan. Lapsiperheet ahtautuivat ”lämmittelykoppeihin”, joita laiturilla oli. 

Kun pari tuntia oli kulunut, meidät lastattiin linja-autoihin. Matkalla pysähdyimme huoltoasemalle, jossa söin elämäni kalleimman huoltoasemaleivän. Olimme Oslossa illalla kahdeksan maissa ja hotellilla olin puoli yhdeksän jälkeen.

Kävin syömässä lähipubissa vegehampurilaisen ja join muina täteinä oluen. 

Aamiaisella viereisissä pöydissä istui neljä iäkästä ranskalaispariskuntaa. Miehillä oli kauluspaidat ja tyylikkäät villapaidat, naisten hiukset olivat kauniisti kammatut. Tuli mieleen joku ranskalaiselokuva, jossa vanha nainen voimaantuu. Yksi mies jäi vielä pöytään, kun muut lähtivät. Kun hän nousi ylös, hän katsoi minua silmiin ja sanoi ”Bonjour”. 

Tänään olisi tarkoitus ehtiä Tukholmaan ja laivalle, jos juna on aikataulussa. Norja on muuten ulkoistanut osan raideliikenteestään ja Trondheim-Oslo reitistä huolehtivat Ruotsin rautatiet. 

Trondheim

Olen päässyt taas tukevalle norjalaiselle maaperälle. Ei tarvitse miettiä millä kannella toimii kahvila ja monennellako kannella voi nauttia universumin kalleimman Sokos-hotelliaamiaisen.

Eilen laiva heitti ankkurin vuonoon ja halukkaat kuljetettiin pienemmällä veneellä kyläseen, jonka nimi on Urke. Kylässä toimi kauppa, josta ostin tummaa suklaata ja kylän keskustassa sijaitsi leirintäalue. Kylän halkaisi innokas koski. 

Kävelin rinnettä ylös ja mietin, miten järjettömän kaunista oli. Miten joku on aikoinaan sinne päässyt (luultavammin veneellä) ja millä hän on itsensä elättänyt. Kalastuksellako. Jotenkin ymmärsin vaikka Jon Fossen romaanien henkilöitä paremmin. 

Pistäydyimme myös Ålesundissa, jota joku sanoi Norjan kauneimmaksi kaupungiksi. Kylmää ja märkää siellä ainakin oli. 

Tänä aamuna jäin laivasta Trondheimissä, jossa satoi kaatamalla, mutta minähän pungersin rinkka selässä tänne hotellille. Näin isoa huonetta minulla ei ole tällä matkalla ollut, tosin huoneen katosta puuttuu yksi sisustuslevy, ja aukosta näkyy putkia. Huoneessani on kuitenkin kolme ikkunaa, nojatuoli, sohvapöytä, kirjoituspöytä ja tietenkin parisänky. 

Trondheim on norjalaiseen tapaan liian sievä. Tosin täältä löytyy ihan pikkuisen rosoakin. Olen kävellyt kaupunkia ristiin rastiin. Söin intialaisessa ravintolassa elämäni parhaan palak paneer -annoksen. Kävelin rautatieasemalle ihan harjoituksen vuoksi, aamulla on sitten helpompaa. 

Yritin vaihtaa blogin yläosaan uuden kuvan siinä onnistumatta.

Imagokysymys

 

Seilaan Ms Norkapp -laivalla, joka on huomattavasti Ruotsinlaivoja pienempi. Kodikas. Matkustajat ovat myöhäiskeski-ikäisiä ja osaa voisi kutsua vanhuksiksi. Mukaan on sattunut yksi lapsiperhe ja muutama parikymppinen. Suurin osa saksalaisia ja brittejä, oletan. Taitavat kulkea koko reitin. Walesilainen nainen luuli, ettei voi valita osaa matkasta.

Terminaalissa vietiin laukut ja kuljetettiin valmiiksi hyttien oville. Minä halusin kantaa rinkkani itse. Kaikilla muilla oli matkalaukut.

Ennen laivaan menoa oli pakko osallistua safety demonstration -videon katsomiseen. Se oli oikein opettavainen. Pelastusliivien ja - veneiden lisäksi kaikille on tarjolla punaiset haalarit. 

Meille tarjottiin viinerit, kahvia ja teetä.

Kuudelta pääsimme laivaan, joka lähti 20.30. Kannelta seitsemän sai ostaa ylihintaista kuohuviiniä. 

Yhdeksältä järjestettiin informaatiotilaisuus. Siellä kerrottiin, että yöllä on myrsky ja neuvottiin käyttämään oksennuspussia. En löytänyt pussia, mutta en oksentanutkaan. Pientä keinumista havaitsin avomeriosuudella. Yöllä en oikein malttanut nukkua, sillä oli niin kaunista. 

Kiskurihintainen aamiainen oli Sokos-hotellien peruskauraa. Huomasin myöhemmin, että kahvilakin olisi myynyt aamiaispakettia. Kaikkien piti pestä kätensä ennen ruokailua. Hyvä!

Huvittavaa seurata matkustajia ja heidän yritystään saada ikkunapaikka. 

Laiva pysähtyi aamiaisaikaan muutaman minuutin ajaksi johonkin satamaan. Edessäni ikkunapöydässä istui kaksi saksalaisrouvaa, toinen kysyi tarjoilijalta saksaksi mihin pysähdyimme. Tarjoilija kaivoi taskustaan lapun ja sanoi jotain, joka kuulosti Buuröpiltä. Sellaista paikkakuntaa tuskin on. Saksalaisrouva nyökkäsi. Rouvat ottivat aamulääkkeensä.

Jos vielä joskus lähden Interrailille, otan matkalaukun, vaikka onhan rinkka imagokysymys.

Näkemiin!

Visa-korttini ei toiminut Bergenin pääkirjaston kahvilassa. Kävi ilmi, että muidenkaan ulkomaalaisten Visat eivät pelittäneet. 

Kahvila tarjosi minulle kahvin ja croissantin ja liikutuin kyyneliin. Kaupasta olisivat myyneet elintarvikkeet velaksi. ”Maksa huomenna”, nainen sanoi.Täällä ollaan luottavaisia, ainakin kun täti-ihmisestä on kyse. 

Kirjoitustuttuni oli samaan aikaan Tanskassa oppilaidensa, 20 nuoren nälkäisen ihmisen kanssa, eikä sielläkään kortti toiminut. Nyt joku sanoo, että pitää olla kaksi eri pankin korttia. Oli, mutta ei auttanut. 

Kävin elokuvissa katsomassa Paholainen pukeutuu Pradaan. En osaa oikein pitää sitä edes elokuvana, se oli enemmän vaate-esittely. 

Tänään häivyn Bergenistä. Kuusi päivää oli riittävä aika täällä. Lähden laivalla Trondheimiin.

Olen tosi iloinen siitä, että Päivi Hietasesta tuli 13. arkkiatri ja ensimmäinen nainen siinä asemassa. Juuri sopiva henkilö siihen hommaan. Onnea! 

Stolzekleiven

Kiipesin kukkulalle nimeltä Stolzekleiven. Sinne noustiin luonnonkivistä koottuja portataita pitkin. Askelmat olivat vaihtelevan korkuisia (usein liian korkeita) ja nousu tarkkaa ja rankkaa. Palatakaan ei voinut, sillä laskeutuminen olisi ollut hankalampaa. Norjalaiset sujahtelivat ohitseni.

Eräs nainen sanoi, että hän nousee Stolzekleivenille kolme kertaa viikossa. Hänellä oli sinä päivänä 78-vuotissynttärit.

Ylhäällä näköalapaikalla ei harmittanut enää. Maisemat olivat komeat. Entä jos asuisi täällä, turtuisiko kauneuteen?

Paluumatkalla laskeuduin jyrkkää kävelytietä 3.5 km. 

Instasta löysin talvisia kuvia Stolzekleivenilta. Ilmankos norjalaiset pärjäävät kilpaurheilussa. 

Kun Airbnb-emäntäni oli eilen lähdössä lähikukkulalle lenkkeilemään, mainitsin korkeuserot, norjalaiset ja urheilumenestyksen, ja hän sanoi olevansa tanskalainen, eikä hän hiihdä. Jos muistatte, Norja oli joskus osa Tanskaa.

Tämä on taas kirjoitettu kännykällä. 

Taideähky

Bergenissä on esillä kuvataidetta neljässä kookkaassa rakennuksessa, joista käytetään yhteisnimeä Kode. Museot seisovat rivissä keskellä kaupunkia. Yksi niistä oli eilen suljettu. Armeliasta, sillä kolmessakin riitti katsomista. Nämä neljä museota ovat jokainen vähintään Tampereen taidemuseon kokoisia.

Ensin katsoin kierrätysmateriaaleista tehtyä kekseliästä  taidetta. Suomalainenkin taiteilija oli mukana: Caroline Slotte. 

Sen jälkeen kävin tällä hetkellä suljetussa museossa, jonka kahvila oli auki. Söin kalakeiton (25 euroa). 

Menin kylläisenä seuraavaan komeaan museorakennukseen (Rasmus Meyer), jossa oli suuri kokoelma Edvard Munchin töitä. Join kahvit toisessa museokahvilassa. 

Viimeisenä oli vuorossa rakennus nimeltä Permanenten, jonka seinille oli ripustettu norjalaisen Frits Kaulowin kauniita maalauksia. En ollut taiteiljasta koskaan kuullut (on monia muitakin, joista en ole kuullut).  

Museokäyntien saldo: kaksi kahvilaa ja taideähky. 

Toisen huoneen amerikkalainen saapui. Hän sanoi, että hänen äitinsä rakasti nimeä Heidi. Hän ihmetteli, miksi hänelle ei annettu tuota nimeä jne. Hän mainitsi suomalaisten olevan maailman onnellisimpia ja minä sanoin, että me suomalaiset ihmettelemme tutkimuksen tulosta. 

Tässä välissä palohälytin alkoi mölistä (amerikkalainen föönasi hiuksiaan). Onneksi perheen vanhempi poika oli kotona ja tiesi mitä tehdä, että ulina saatiin loppumaan. Tämä puurakennus on 200 vuotta vanha. Tulipalo olisi katastrofi, varsinkin kun toiset samanlaiset puutalot sijaitsevat melkein tämän kyljessä.

On edelleen tosi hankalaa päivittää blogia kännykällä, joten armoa!

Liiallinen tuulettaminen

Olen edelleen Bergenissä, viivyn täällä perjantahin saakka. Airbnb-väki pitää päivisin ulko-ovea auki, siis ihan apposen auki. Ilman lämpötila ulkona vaihtelee kymmenen ja viidentoista asteen välillä. Onko tällä joku hämärä yhteys Norjan hiihtomenestykseen? 

Kipusin tänään Fløien-kukkulan laelle. Sinne olisi päässyt funikulaarilla, mutta en jaksanut jonottaa. Kävelyreitti eteni serpentiininä ylöspäin. Matkaa kertyi kolme kilometriä, ja se oli jatkuvaa nousua. Perillä odotti ravintola, kahvila, kaksi vessaa ja vuohia. Söin kanelibullan ja join kahvit. 

En ottanut selfietä todisteeksi käynnistäni, moni näytti ottavan. Teidän on vain luotettava minuun. Näköala oli upea. 

Kukkulalta laskeutuessa alaraajat tuntuivat hervottomilta. Norjalainen vanha mies juoksi polulla minua vastaan. 

Kävin lähikaupassa ja nuori mies kassalla katsoi huvittuneena ostoksiani, varsinkin yksinäistä appelsiinia, jota en ollut pussittanut. 

Uskalsin ajaa bussilla! Majapaikkaan ei ole keskustasta edes kahta kilometriä, mutta saman matkan sahaaminen jotenkin kyllästyttää, vaikka teenhän sitä samaa Tampereellakin. 

Junalla Bergeniin

Matkustin Oslosta Bergeniin junalla. Reittiä on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista. Jos oikein kuulin kävimme 2200 metrissä. Lumi peitti maan ja järvi oli jäässä. 

Juna kiemurteli ja heilui niin, että kahviostoksilta palatessani juomaa roiskui paidalleni.

Maisemat olivat sykähdyttäviä, mutta siinä vaiheessa kun sain kännykkäkameran esille, tuli esteeksi pusikko tai juna sukelsi tunneliin joita riitti. 

Nyt olen jo Bergenissä Airbnb-kämpässä. Talossa asuu pariskunta, heidän kaksi murkkuikäistä poikaansa ja kaksi kivaa koiraa. Koirat ottivat minut vastaan iloisesti palatessani aamiaistarvikeostoksilta. Täällä on toinenkin Airbnb-asiakas, mutta hän on ensi yön jossakin muualla.

Kävin Bergenin keskustassa, joka oli täynnä kansallispukuihin pukeutuneita humalaisia norjalaisia, sillä olihan Norjan grunnlovsdag. 

Anteeksi taas, on vaivalloista kirjoittaa kännykällä, joten tämä on mitä on.

Suurempi olisi tällä kertaa parempi

Oslossa vuorotellen sataa ja paistaa. Useammin sataa. 

Hotellihuoneessani mahtuu tuskin kääntymään. Huoneen seinässä lukee ”Bigger is not always better”. Ei hirveästi lohduta, toisaalta tiesin mitä sain. Aamiaisella näkyi tavallista enemmän yksin matkustavia näiden kopperoiden takia. Pieni kylppäri on ja sänky, kyllä sillä pärjää. 

Ihailn tänään Munch-museota, jossa oli myös Paula Regan näyttely. Portugalilainen taiteilija kuoli 2022, hänen töistään voisi käyttää adjektiivia voimakas. Munchin työt olivat myös vaikuttavia. Taiteilijan aikalaisten joukossa oli Akseli Gallen-Kallelan maalaus. 

Ajoin ratikalla katsomaan Vigelandin patsaspuistoa, enpä ollut ennen nähnyt mitään vastaavaa. Olisiko tuo kuvan patsastoteemi hieman fallinen? 

Tämä oli suuri hetki minulle: uskalsin ajaa ratikalla vieraassa kaupungissa. Pelkään aina nolaavani itseni, onneksi nykyään voi googlata miten matka maksetaan ja katsoa apista, millä ratikalla mennä ja mihin suuntaan. 

Söin take away - kalakeittoa mukista kertakäyttöisellä lusikalla, johon mahtui vain pisara lientä, joten join nesteen. 

Voin vakuuttaa, ettei Oslossa kaikkia tapeta, vaikka siltä Netflix-sarjan perusteella vaikutti. 

En jaksa kirjoittaa kännykällä tätä enempää.

Interrail

Lähdin torstaina Viking Gracella Tukholmaan. Saavuin turhan aikaisin Turun satamaan. Odottaessani sain tarkkailla ihmisiä ja vielä ilmaiseksi. Ehkä kirjoitan heistä joskus. Ehkä en.

Tukholmassa meitä odotti siivoojien armeija, joka ryntäsi heti laivaan, kun sinne uimatta pääsi. Meidät potkittiin pois. 

 

Kävelin rautatieasemalle, enkä oikein tarkkaan muistanut mitä kautta sinne pääsee. Vikingin Terminaalin ja vanhan kaupungin väliin on tehty mittavia muutoksia.

Jouduin odottamaan junaa pari tuntia asemarakennuksessa sijaitsevassa kahvilassa. Oslon juna oli täynnä nuoria urheilijamiehiä, kaikilla oli luultavasti sama parturi ja valtava matkalaukku. Kaikkien hiukset oli leikattu takaa ja sivuilta lyhyeksi, mutta päälaella ja otsalla oli runsaasti hiuksia. Heitä kaitsi kaksi miestä, jotka joivat punaviiniä. Joivat ehkä lasilliset, joten en katso pahalla ja harvoin muutenkaan katson.  

Jossain vaiheessa ennen Osloa kuulutettiin ”ylitimme äsken Ruotsin ja Norjan rajan”. Elämä jatkui ennallaan. Hinnat ehkä nousivat, olisi pitänyt käydä ostamassa kahvit ennen rajan ylitystä. 

Teksti on kirjoitettu kännykällä ja naputettu yhdellä sormella, joten antakaa armoa.

Kuvien lisääminen onnistui Safarin asetuksia muokkaamalla!

Paossa

Ostin vedenkeittimen. Vanhaa laitetta piti täräyttää reippaasti nyrkillä, jos halusi avata kannen. Olen niin tottunut siihen paukutteluun, että lyön varmaan tätä uuttakin.  Entinen keitin oli valmistettu muovista ja käsittääkseni kuuma vesi ja muovi eivät ole hyvä kombinaatio. Poikani avovaimo on ryhtynyt juomaan teetä, eikä vanhassa keittimessä ollut mahdollista lämmittää vettä tasan 80-asteiseksi vihreän teen haudutusta varten.  Nyt minulla on uusi teräksinen laite. Vein vanhan aparaatin pienkotikoneiden hävitystä varten keskustan Prismaan. 

Istun kirjastossa siivoojaa paossa. Koen huonoa omaatuntoa siitä, että minulla käy nykyään siivooja kerran kuussa. Järjestelin paikkoja eilen illalla ja vielä tänä aamuna siivoojaa varten. Viimeksi siivoojan oli tarkoitus pestä kylpyhuoneen seinät (en tiennyt, että niitäkin pitäisi pestä!), joten sain kylpyhuoneeni järjestettyä.  Siivoojasta on siis ehdottomasti suuri hyöty. 

Jos joku muistaa, hankin vajaa vuosi sitten tarjouksesta Interrail-lipun. Lipun viimeinen aktivointipäivä on 3. kesäkuuta. Olen joka toinen päivä ollut sitä mieltä, että lähden matkalle, joka toinen päivä olen päättänyt jättää kortin käyttämättä. 

Ostin tänään laivalipun ylihuomiselle ja perjantaille hankin paikkalipun Tukholma-Oslo junaan. Varasin Oslosta pikkuruisen huoneen "halvasta" hotellista. Oslosta matkustan junalla Bergeniin, josta en ole vielä varannut minkäänlaista majoitusta.  Junaliput näyttävät olevan Norjassa kovissa hinnoissa, joten kannatti ostaa Interrail-lippu.

Haluaisin matkustaa laivalla Bergenistä Trondheimiin, mutta laivaliput ovat kiskurihintaisia. Matkan lisäksi ruokapaketista laskutetaan sievoinen summa. Kaikki pimeät kopperot on myyty ja jäljellä on vain hyttejä, jossa on parisänky ja merimaisema. Niitäkin on enää vähän, eivätkä aikataulut oikein sovi.  Luultavammin mietin tätä niin kauan, ettei hyttejä ole enää tarjolla.

Kuva on Tampereen kauppahallista, jossa kävin tänään kahvilla. 

 

Jumppatytöt

Perjantaina kahdelta tarkastin netistä, olisiko Työviksen suuren näyttämön katsomossa tyhjiä paikkoja. Siellä esitettiin suosittua näytelmää Jumppatytöt. Löytyi muutama paikka, mutta sivussa ja kaukana estraadilta. Päätin kuitenkin vielä kokeilla onneani teatterin lipputoimistossa. Joku oli peruuttanut lippunsa juuri ennen tuloani ja sain paikan yhdeksännestä rivistä, ihan keskeltä katsomoa. 

Jumppatyttöjen Katariina Havukainen, Inkeri Hyvönen ja Ella Lahdenmäki ovat kaikki entisiä joukkuevoimistelijoita ja nykyisiä teatteriammattilaisia. He muistelivat voimistelumenneisyyttään ja tekivät siitä hurmaavan esityksen, jota oli tarkoitus esittää yhdeksän kertaa, mutta nyt esityksiä on kertynyt yli sata. 

Suomihan on joukkuevoimistelun moninkertainen maailmanmestari. Etkö tiennyt? En minäkään. Kukaan ei ole juossut torille iltamyöhällä tai juonut itseään känniin tyttöjen joukkuevoimistelun takia. 

Esityksen alussa hilataan strasseilla koristeltu jumppapuku kattoon. Olen jo jonkin aikaa seurannut Hesarin urheilusivuja ja laskenut mies- ja naisurheilua käsitteleviä juttuja. Kai toimituksessa katsotaan, ettei naisten urheileminen kiinnosta ketään. Ei se minuakaan suuremmin kiinnosta, mutta ei kiinnosta miesten urheilukaan. Toivon tasa-arvoa.

Joukkuevoimistelu aloitetaan usein alle kouluikäisenä. Jokainen pitää harjoituskirjaa, joita Jumppatytöissä luettiin. Koska on kyse esteettisestä lajista kaloreita lasketaan ja riisikakkuja pureskellaan. Karkkeja saa syödä vasta kisojen jälkeen. Lonkkia väännetään epäfysiologisiin ääriasentoihin. Valitaan kisoihin pääsevä joukkue sekä varahenkilö, joka jumppaa maton ulkopuolella. Porukassa esiintyy myös kiusaamista kuten niissä on tapana.

Jumppatyttöjen esityksessä muuten kuullaan hillitön tarina erään tytön ensimmäisestä seksikokemuksesta, minua ainakin nauratti.  Tyttöjä valistetaan tamponien käytöstä ja niistä jaetaan ilmaisnäytteitä.

En ole eläissäni harrastanut kilpaurheilua, en edes kouluaikoihin. Hiihdin kyllä kansanhiihtoa ja osallistuin koulun liikuntatunneille matalalla profiililla. Pesäpallossa sijoitin itseni takarajan tuntumaan ja koripallossa lähinnä teeskentelin pelaavani. Sain ihan hyviä numeroita. Muistan vielä ne tekokuituiset jumppa-asut, joista ei saanut hienhajua millään irti. 

Jumppatytöt oli silti minustakin hauska, vetävä ja liikuttava esitys. Kiitokset tekijöille!  

En löytänyt mediakuvia esityksestä. 

Elämä ei ole huvipuisto

Tänään saimme nauttia kauden viimeisestä 60+ kahvakuula- ja kehonhuoltojumpasta. Molemmat järjestetään Pyynikin uimahallin kiinteistössä. 

Jumppasalin yhden ikkunan yläpuolelta pilkistää linnunpesä ja välillä saattaa nähdä vilauksen sen asukkaastakin. Minä en ole nähnyt, mutta näin minulle on kerrottu. En tunne lintuja. Ystäväpiiriinikään ei kuulu yhtään siivekästä. Ikkunaan on teipattu lappu, jossa lukee: Älä avaa tätä ikkunaa.

Tunnille osallistuvat 60+ henkilöt ovat tulleet tutuiksi, tosin tunnen vain kaksi heistä nimeltä, he ovat R ja S. S haluaisi, että jumpan taustalla luukutettaisiin Rammsteinia. Ei luukuteta, vaan soitetaan jotain Samuli Edelmania. En haluaisi enää koskaan kuulla laulua Peggy. Siinä Samuli väittää, että syy juomiseen on Peggyssä.

Tällä kertaa kahvakuulaa veti nuori mieshenkilö, joka teki kaikki liikkeet yhdessä kanssamme. Hän heilutteli 24 kilon kahvakuulaa. 

Olen aina keväisin alakuloinen. Välillä vähän itkuinenkin. Silti sanon "Ihana ilma", kun niin kuuluu sanoa. Elämä ei ole huvipuisto. Elämä on järkevästi järjestetty roskiskaappi ja kylmävesiuinti.  

On minulla tällä viikolla pari kivaa kyläreissua. Saan myös kirjoittaa. Toivoisin, että joku lukisi niitä kirjoja.

Päivän motto: Jos ei voi elää kasipuolen elämää, niin kuusi miinuskin riittää (tämä on varastettu eräältä kirjailijalta, kaiken on lopulta sanonut/kirjoittanut joku toinenkin).

Kuva: Bussipysäkki Laulasmaalla Virossa 

Laulasmaa

Olen Virossa, Laulasmaalla kylpylähotellissa. En pidä kylpylöistä. Altaiden vesi on liian lämmintä, on liikaa saunoja ja poreita. Suurin osa saunoista on haaleita, ja niin täynnä höyryä, ettei näe eteensä. Tuoksuu yrteiltä. Kivointa on pieni ulkoallas ja puusauna, joka on tosin lämmitetty niin kuumaksi, että on riski, että uikkarit syttyvät palamaan. 

Tässä lähellä sijaitsee Arvo Pärt -keskus, jonka on suunnitellut espanjalainen arkkitehti. Arvo Pärt (s. 1935) on virolainen säveltäjä, jonka sävellykset tunnetaan keskiaikaisista vaikutteistaan. 

Rakennus on ulkoa katsottuna ehkä hieman kolkko,  mutta sisältä kaunis, puulla sisustettu. Keskuksessa on pieni ortodoksinen kappeli. Pärt kääntyi ortodoksiksi, eikä siitä pidetty neuvostoaikaan, joten hän muutti Wieniin ja sittemmin Berliiniin, mutta asuu taas kotimaassaan. Keskuksesta löytyy auditorio, jossa olisi eilen järjestetty konsertti. Talossa toimii pieni musiikkikirjasto ja esillä on säveltäjän kirjoittamia partituureja. 

Arvo Pärt -keskuksen pihassa seisoo torni, jonka hissi ei toiminut. Tornista avautui kaunis näköala. Keskuksessa on mainio ravintola, tuoretta maukasta ruokaa edulliseen hintaan ja hyviä leivonnaisia. 

Kävelimme eilen rantaa myötäilevää merkittyä polkua. Muutamassa paikassa näkyi kyltti, jossa luki ERAMAA, joka tarkoittanee yksityisaluetta. En tiedä onko Virossa jokaisen oikeuksia, en viitsi googlata, sillä läppärini ja puhelimeni ovat ryhtyneet vironkielisiksi. Ne hakevat ehkä piankin Viron kansalaisuutta. 

Matkalla saimme peräämme räksyttävän koiran, joka lopulta luovutti ja palasi omalle tontilleen.  

Kylpylähotellin aamiaisella saattaa nähdä portugalilaisia sotilaita maastopuvuissaan.  He viettävät iltaansa kylpylähotellin aulassa. Tämäkin nyt sitten piti mainita.

Tänään palaamme kotiin Tallinnan vilskeen kautta.  

Jutun juurilla

Osallistuin tiistaina Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämään Jutun juurilla-tapahtumaan, jossa parveili kirjailijoita ja toimittajia, pääasiassa kirjailijoita. Molemmat edellä mainitut ammattiryhmät kirjoittavat, mutta ensin mainitut toivoisivat, että jälkimmäiset riipustaisivat nimenomaan kirjailijoista ja kirjoista. Mieluiten vielä niitä kritiikkejä. 

Alkuun järjestettiin paneeli, johon osallistui mm. Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen. Hän sanoi, että alan digitalisoinnin myötä heille on selvinnyt, etteivät suuret joukot lue (=klikkaa) kirjakritiikkejä. Lukijat pitävät teatteriesitysten kritiikeistä (Tampere on teatterikaupunki, sanotaan) ja arkkitehtuurikin on nousussa (tarkoittanee lähinnä kuvia taloista ja tyylikkäistä sisustuksista), mutta eivät välitä kirjakritiikeistä.

Kirja-arvion vääntäminen vie paljon aikaa: ensin pitää lukea kirja (lukemiseen saattaa tärväytyä monta päivää) ja sitten täytyy vielä kirjoittaa arvio, jota suuret joukot eivät edes lue. Aamulehti ei siis enää julkaise kirjakritiikkejä, vaikka monet maakuntalehdet niitä edelleen tekevät. Turun sanomissakin on kirjakritiikkejä. Eikö Turussa seurata klikkauksia? 

Tapahtuman alussa kirjailijoille jaettiin siniset ja toimittajille keltaiset nimilaput ja kahvitauolla annettiin tehtäväksi puhua niiden kanssa, joiden rinnuksessa roikkui erivärinen nimikyltti. Ajauduin ihan tuokioksi Aamulehden päätoimittajan kanssa saman korkean pöydän ääreen. Hän näytti stressaantuneelta ja sanoin hänelle, että ymmärrän häntä. On pakko ajatella suuria lukijajoukkoja. Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä menin sanomaan niin. Kuin tehtäväni olisi ollut toimia rauhanvälittäjänä kirjailijoiden ja päätoimittajan välillä. Luulin olevani jonkinlainen amatööritason Martti Ahtisaari. 

Anna Elina Isoaro esitteli ansiokkaasti kaikki tämän kevään Pirkkalaiskirjailijoiden kirjat, joita oli peräti 57, esillä oli myös minun maaliskuussa julkaistu romaanini Lääketieteen sanakirja, jonka suosittelen lukemaan, sillä se on minun kirjoittamani. Ei kai sen kummempaa syytä lukemiseen tarvita. 

Jutun juurilla oli hyvin järjestetty tapahtuma, jolle annan arvosanaksi 9 1/2. Itselleni annan verkostoitumisesta arvosanaksi 6-.  

Messi vai Ronaldo

Lauantaina järjestettiin Kirjailijaliiton kevätkokous ja -juhlat Kulttuurikasarmilla Helsingissä.  'Liiton puheenjohtaja Ville Hytönen piti alkupuheen.

Tilaisuudessa Virpi Hämeen-Anttila ja JP Koskinen saivat liiton kunniajäsenyyden. Kirjailijoissa on muuten yliedustus miehistä, joiden etunimien kirjainlyhenne on JP. Nykyään erotan heidät toisistaan. JP Koskinen (tätä muotoa hänen nimestään usein käytetään) luki Virpi Hämeen-Anttilan puheen, sillä Hämeen-Anttila oli matkoilla. 

Rax Rinnekangas sai Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon. Miehen päätä peitti tyylikäs taiteilijapipo. Olen mieltänyt Rinnekankaan enemmän elokuvaohjaajaksi kuin kirjailijaksi, mutta hän on näköjään julkaissut useita kirjojakin. Rinnekangas on joka tapauksessa oikea taiteilija. Hän puhui pienten kirjakauppojen ja löytämisen puolesta. Ei siis pidä tehdä kuten minä teen, bongaan Hesarista uutuuksia ja lainaan nimenomaan niitä. Hesari päättää mitä luen, jos saa liioitella ja saahan sitä.  

Jukka-Pekka (huomaa JP) Palviainen eli Jukkis palkittiin Tirlittan -palkinnolla hänen työstään lasten- ja nuortenkirjailijana. Jukkis kertoi, että kouluvierailuilla häneltä kysytään aina, että Messi vai Ronaldo. Muistaakseni hän vastaa Messi. Olin tosi iloinen hänen palkinnostaan. Molemmat (raha)palkinnot olivat 10 000 euroa, lisäksi niihin kuuluivat kukat, kunniakirjat ja glooria, ovathan palkitut kirjailijoiden itsensä valitsemia.  Tirlittan -palkintoon kuului myös okariina-soitin. 

Kirjailijoiden puheet ovat tavallista laadukkaampia. Joskus liian pitkiä, mutta ei tällä kertaa.  

Kirjailija Pirkko Arhippa oli testamentannut ihan merkittävän summan Kirjailijaliitolle.  

Saatiin kaksi drinkkilippua, syötiin, juotiin ja tanssittiin. Pöydässä vasemmalla puolellani istui Anita Konkka, joka on Wikipedian mukaan julkaissut 15 romaania, ensimmäisen 1970 ja viimeisimmän 2014. Hänkin on saanut hienoja palkintoja . Päätin heti lainata jonkun Konkan kirjan kirjastosta. Kahvipöydässä Marja-Leena Mikkola kertoili juopoista suomalaisista mieskirjailijoista kuten Pentti Saarikoskesta ja Henrik Tikkasesta. 

Kymmeneltä tamperelaiset riensivät junaan. Kotimatka kului rattoisasti ravintolavaunussa.  

Kolmas elämä

Eilisessä 60+ jumpassa eräs nainen kysyi minulta olenko entinen urheilija. Näytän kuulemma niin urheilulliselta. Eikö monen entisen urheilijan elämä mennyt myöhemmin piloille? 

Olin kouluaikaan huono liikunnassa, en osunut palloon, olin pienikokoinen, enkä halunnut ottaa Cooperin testiä tosissani. Joku antoi kaikkensa ja oksensi testin loputtua. 

Kävin eilen haastattelussa, joka on myöhemmin kuultavissa joissain paikallisradioissa, en tiedä missä ja milloin. On tarkoitus haastatella vuorotellen kaikki halukkaat Pirkkalaiskirjailijat. Jännä, että mietin etukäteen, että mitä en ainakaan sano ja tietenkin sanoin juuri sen. 

Haastattelun jälkeen puhettani ja kuvaani tallennettiin Kirjailijavarttia varten. Istua tönötin ja puhuin kirjoistani. Kuvauksia on tehty vuodesta 2024 ja niitä on kertynyt muistaakseni seitsemisenkymmentä.  Omani tulee Youtubeen vasta elokuussa.  

Menen tänään käymään työpaikallani ja vien sinne muutaman kirjani ja pullaa tietysti (ilman pullaa en uskaltaisi mennä). En usko, että ihmisiä kiinnostavat eläkeläiset. Täytyy olla tosi karismaattinen tai outo tyyppi, että jaksetaan muistella enää läksiäispuheiden jälkeen. Nimeni säilyy korkeintaan sairauskertomusteksteissä ja eikä niissäkään loputtomiin. 

Eläkkeelle jäädessäsi moni unohtaa sinut, ja ei se mitään, eläköityminen on hyvää harjoitusta kuolemaa varten. 

Tällä viikolla ystävä tarjosi minulle Aperol Spritzin tulevien synttäreiden kunniaksi. Tuntui hauskalta istua lähes tyhjässä baarissa keskellä päivää, ja katsoa ikkunasta kun ruuhkavuosi-ihmiset kiirehtivät johonkin. Kyllä tämä kolmas elämä on usein kivaakin. 

Teeskentelen kevätihmistä

 

Joudun näyttelemään, että kevät on ihana asia. Kuulun siihen pieneen vähän ymmärrystä saavaan ihmisjoukkoon, jolle kevät merkitsee lievää alakuloa. Minäkin sanon ihan varmuuden vuoksi "Ihana auringonpaiste" etten erottuisi joukosta. Teeskentelen kevätihmistä. 

Tilannetta ei helpota kirjan julkaisun jälkeinen tyhjyyden tunne. Se etteivät kaikki huomaa kirjaa ja vaikka huomaisivatkin, eivät sano mitään. Vähän kuin naamassa olisi joku kamala tahra, mutta kukaan ei viitsi huomauttaa siitä. 

Olen saanut ihanaa palautetta, mutta palautteen nostava vaikutus jää lyhytkestoiseksi. Uskon positiiviseen palautteeseen enemmän kuin negatiiviseen. Palkitseminen toimii koirien koulutuksessakin. Sanomalehtikritiikit ovat sitten eri juttu. Huonokin Hesarin kritiikki parantaa kirjan asemaa. En tietenkään edes odota sanomalehtikritiikkejä. Ensimmäisen romaanin kohdalla niitä odotin ja sainkin. 

Kävin eilen Lukulaarissa kuuntelemassa kolmea erilaista runoilijaa, Anna Elina Isoaroa, Pekka Kytömäkeä ja Mikko Nenosta. Kuulijoita oli vain kourallinen. Runoilijat esiintyivät silti täysillä ja tilaisuudesta jäi hyvä mieli. On hienoa, että runoja julkaistaan, vaikka niiden kirjoittaminen ja julkaiseminen ei ole taloudellisesti kannattavaa. 

Ostin Anna Elina Isoaron ihanan lastenrunokirjan, josta löytyy mm. runo Seitsemästä nettiriippuvaisesta veljeksestä. En jaksanut kopioida sitä, joten tässä tämmöinen pieni runo. Runo on selvästi tarkoitettu minunlaisilleni kännykkäriippuvaisille. Kaikki kirjan runot eivät ole todellakaan opettavaisia, vaikka tämä on:
. 

Kännykän takapuolella / höystetty insinöörin huolella / merkitty pinkillä nuolella: / VAROITUS! /

Jos hiplaat liikaa ruutua / silmät voivat puutua / ja tahmaantua näyttö. / Siis muista kohtuukäyttö! 

P.S. Kuva on otettu runoillasta. Olen saanut lastenrunon julkaisuun runoilijan luvan.  

 

 

 

Vierotus

 

Ruutuaikani on kasvanut yli neljään tuntiin. Tarkastan noin viisikymmentä kertaa päivässä onko Lääketieteen sanakirja saanut lisää arvioita lukuaikapalveluissa. Ei ole saanut. Mökötän. Siihen mökötykseen ei auta mikään järkipuhe.  

Lääketieteen sanakirja laskee Bookbeatin feelgood-kirjojen listalla. En tosin tiedä miten ne listat tehdään. 

Kumpa joku tulisi sulkemaan minulta kaikki nettiyhteydet. 

Kaverini oli bongannnut Lääketieteen sanakirjan Rosebudista, vaikka kustantamoni ei kauppaa kirjoja kirjakauppoihin vaan niitä voi tilata netistä ja lukea tai kuunnella lukuaikapalveluissa. 

Torstaina kuvataan Pirkkalaiskirjailijoiden tilassa Kirjailijavartti ja on minun vuoroni esiintyä. Olen kirjoitellut ylös, mitä haluan sanoa. Harva niitä jaksaa katsoa. Kirjailijavartit löytyvät Youtubesta. Pitäisi keksiä alkuun jotain oikein koukuttavaa. Antelias kaula-aukko ei taida enää tepsiä, voisi tietty kokeilla.

Nuoriso kävi eilen ja keskustelimme tekoälystä. Siskoni teki minulle tekoälyllä matkasuunnitelman ja pyysi karttaa reitistä. Tekoäly sijoitti Oulun Suomen itärajalle. Luottamus tekoälyn taitoihin karisi. Kun pyysin karttaa, Tamperekin oli muuttanut ihan itärajan kylkeen. 

Puhuimme kahvia juodessamme  siitä, että opettajat voivat teettää opiskelijoiden arviot tekoälyllä. Kohta olemme pisteessä, jossa oppilaat tekevät työt tekoälyllä, jotka opettajat puolestaan arvioivat tekoälyllä. 

 

Sano murmeli

Asun vanhassa kerrostalossa, jonka kellari on käyttökiellossa, sillä sen yhdessä seinässä on halkeama. Seinä ei onneksi ole kantava rakenne, joten talo ei ole ihan lähipäivinä luhistumassa (sitäkin ehdin pelätä).  Minun silmiini kellari näyttää olevan totaalisesti vinksallaan, mutta ammattilaiset ovat tutkineet sen ja vakuuttavat talon pysyvän pystyssä. Kotitalooni on sodan aikaan osunut pommikin.

Talossani on paljon pieniä sijoitusasuntoja, joista kahdesta on muodostunut ongelma asukkaiden päihdehuuruisen elämän takia. Nyt asukkaat on saatu pitkän prosessin jälkeen häädettyä. Rappu, jossa nämä asunnot ovat, sijaitsee kaukana porraskäytävästäni. Paljon tuhoja on saatu aikaiseksi. Vakuutusyhtiö on kuulemma sitä mieltä, ettei niitä korvata, sillä vauriot ovat aiheutuneet asukkaiden elämäntavasta.  

Kun olin tulossa kahvakuulasta, tuntematon vanhempi mies kysyi minulta "Oliko rauta kevyttä tänään?" Hieman hämmennyin. Sitten hän kehui minun olevan hyvässä kunnossa, vaikka ei voinut tietää kunnostani mitään.  Joku arveli, että kyse oli kevyestä flirttailusta. 

Pirkkalaiskirjailijat järjestivät kirjailijakuvaukset halukkaille, no pitää niistä kuvista maksaakin, mutta yhdistys maksaa osan. Valokuvausliike sijaitsee uudehkolla asuinalueella, jonka nimi on Vuores. Valokuvaamon yhteydessä toimii myös pukuvuokraamo, jonka vaatteita sai lainata kuvaukseen. Löysin mustan tyllihameen, jota käytettiin joissakin kuvissa. 

Pelkään valokuvausta. Jähmetyn kauhusta kameran nähdessäni.

Kuvaaja oli ihanan rento ja ymmärtäväinen, ensin otettiin kuvia seisten, sitten sain valita tuolin, jolle istua. Nainen käski sanoa murmeli. Vaihdettiin taustaa, kävelin kuvaajaa kohti ja sitten peräännyin. Heiluttelin tylliunelmaani, pyörähdin.  Hän käski iskeä silmää ja sanoin, että olin flirttailun suhteen pahasti kangistunut. Kuvia en ole vielä nähnyt, mutta oli kivaa leikkiä valokuvamallia. 

Suomessa ei elä luonnonvaraisia murmeleita.  Murmeleista tulee mieleen elokuva "Päiväni murmelina", jossa yhteen ja samaan päivään aamuisin heräävää miestä näytteli suosikkini Bill Murray. 

Kuunnelkaa lukuaikapalveluista romaaniani Lääketieteen sanakirja, lainatkaa sitä kirjastosta ja tilatkaa netistä (esim. Booky-kirjakauppa). Ette pety tai ehkä petyttekin, mutta ihmiselle voi tapahtua huomattavasti pahempiakin asioita. 

Kuva Wikipedia Commons, Gilet Laurents 

 

Sukunimi

Olen monesti vuosien mittaan pohtinut sukunimeni vaihtamista. Alkuun en vaihtanut ex-mieheltäni saamaani eksoottista Mäkistä, koska en ollut varma, että oliko kaikki lopullista, vaikka tietysti oli. Olimme kerran aiemminkin muuttaneet eri osoitteisiin, mutta palanneet yhteen. Sitten ajattelin, että olisi kiva, jos lapsilla ja minulla olisi sama sukunimi. Seuraavaksi tein väitöskirjaa ja värkkäsin artikkeleita ja tuntui yksinkertaisemmalta kirjoittaa ne yhdellä samalla nimellä. 

Lopulta olen ollut niin laiska, etten ole saanut nimen vaihtamista aikaiseksi. 

Nyt vaikuttaa siltä, ettei Mäkinen tule valkoisella ratsulla hakemaan minua, joten olen uudelleen päätynyt pohtimaan sukunimiasiaa. Olen ollut Mäkinen kauemmin kuin Pennanen, joka on alkuperäinen nimeni. Olen miettinyt myös Hovia, joka on äitini tyttönimi. Hassu sana tuo tyttönimi. Heidi Hovi näyttäisi hyvältä kirjan kannessa. Ideaalitapauksessa kirjailijan sukunimessä on vain kaksi tavua. Mitäköhän äiti sanoisi? Hän ei sano enää mitään. Lapsille sukunimeni lienee yhdentekevä.  Tämä on jonkinlainen myöhäinen itsenäistymisprojekti, joten en ehkä kuitenkaan halua äitini sukunimeä. 

Mäkinen on suomen kolmanneksi yleisin sukunimi (19 355). Pennasia on huomattavasti vähemmän, 3672 Pennasta. Hovikin on yleinen sukunimi, mutta Hovi-nimisiä on alle puolet Pennasista. 

Luin netistä, että sukunimen vaihtaminen maksaa 105 euroa ja uusi Kela-kortti tulee automaattisesti. Kaikki muu on tehtävä ihan itse. Nopeaa etenemistä tässä projektissa ei ole odotettavissa. Olen edelleen sama saamaton rahjus.

Kuva eiliseltä: Mältinranta, veden lämpörila 3.7 astetta. Puheenaiheet uimahuoneella: vesimaksut ja hyvä iho (luonnollisesti keskusteltiin myös veden lämpötilasta, joka on ehtymätön puheenaihe). 

Sairauspäivä

Torstain kahvakuulajumpassa oli jotenkin kehno olo. Jalat tärisivät enemmän kuin tavallisesti. Vedin perään vielä kehonhuoltojumpan, jossa käytettiin parin kilon painoja. En jaksanut tehdä sinä päivänä mitään muuta. 

Perjantaiaamuna söin kaksi mandariinin viipaletta ja oksensin ne. Joka paikkaa särki ja palelsi. Kuumemittari ei toiminut. Lapseni toi minulle kaupasta appelsiinimehua, kolme raakaa banaania ja eineskeiton. Söin puoli banaania ja laimennettua appelsiinimehua, otin Buranaa. Notkuin somessa. Luin Soili Pohjalaisen "letkeää lukuromaania" (letkeä lukuromaani on painettu kirjan takakanteen) Tukka hyvin. Omat hiukseni muistuttivat kirjosiepon pesää.

Tv-persoona Topi Borg kehui Instassa kanadalaista elokuvaa The Company of Strangers (1990), jossa kahdeksan iäkästä naista jumittuu pariksi vuorokaudeksi korven keskelle lahonneeseen talorahjukseen. Heillä ei ole mitään syötävää, joten he poimivat marjoja, kalastavat sukkahousuista tehdyllä pyydyksellä ja syövät sammakonreisiä. Naiset kertovat toisilleen elämästään ja näytetään kuvia heidän nuoruudestaan. Illalla kaikki ottavat sydä- ja verenpainelääkkeensä. Wikipedia-artikkelissa elokuvaa luonnehditaan sanoilla semi-documentary/semi-fiction. Elokuva löytyi Youtubesta. Nukahdin elokuvaa katsoessani monta kertaa. Ei arvaisi, että kolmekymppinen Borg pitää tästä sympaattisesta vanhuselokuvasta. 

Minun on tosi vaikea arvioida omaa vointiani. Jouduin perumaaan eiliseltä pari juttua, arvoin pitkään, että olenko riittävän kipeä. Onneksi peruin. Nyt mietin, että voinko jo mennä ulos kävelemään vai pitääkö levätä. Muiden vointia on paljon helpompi evaluoida kuin omaansa. Työssä käydessä asia oli vielä ongelmallisempi, sillä potilasaikoja jouduttiin perumaan. 

Kuunnelkaa myös "letkeää lukuromaania" Lääketieteen sanakirja tai lukekaa e-kirjaa.Pyytäkää, että se tilataan kirjastoonne.  

Tupakka tappaa!

Kotini lähellä liikuskelee nainen, joka käyttää nykyään rollaattoria. Hänen toista polveaan peittää näyttävä musta polvituki. Ennen rollaattorin saamista hän pyysi joskus minua taluttamaan itsensä kadun ylitse. Naisen mielestä en tukenut hänen kulkuaan oikealla tavalla.

Eräänä päivänä nainen huusi minulle "Tule juttelemaan", jolloin pakenin paikalta mumisten jotain kiireestä. Naisen nähdessäni yritän kehittää tärkeän ja kiireisen ihmisen habituksen. 

Pari päivää sitten hän huusi perääni "Tule auttamaan". En voinut kuin palata, sillä oli tullut aikoinaan vannottua jonkinlainen Hippokrateen vala. Naisen tupakka-askissa yksi savuke oli katkennut, eikä hän saanut sitä pois askista. Muina eläkeläislääkäreinä vedin rikkoutuneen tupakan askista, ja hän sai kalastettua askista ehjän savukkeen. Olisiko pitänyt sanoa, että tupakka tappaa?

Kävin tänään Mäntässä katsomassa Stiina Saariston retrospektiivin. Minusta hänen työnsä ovat upeita ja jotenkin häiritseviä.  

Katsoin näyttelyssä filmin taiteilijasta. Hän piirsi paljon jo lapsena, kun ei ollut muuta tekemistä ja sitten hän vasta piirsikin, kun joutui vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeelle. Vaikka hän on niin lahjakas, taitava ja menestynytkin, hän harkitsi jossain vaiheessa lähihoitajaksia kouluttautumista. Sittemmin hän löysi keramiikan. Kaikissa hänen töissään näkyy stiinasaaristomainen jälki. Tarkkuus ja yksityiskohtien runsaus.

Melkein joka kerran, kun olen mennyt Mänttään (olen matkustanut sinne eri ihmisten kyydissä), olemme ajaneet Mäntän tienristeyksen ohitse.  Niin tälläkin kerralla.

 

Mikä trendaa tänään?

Instassa huomaa, mikä liikunta milloinkin trendaa. Nyt harrastetaan rentoja ja vauhdikkaita jumppaliikkeitä, jotka ovat kuulemma peräisin Kiinasta. Nämä eivät siis ole yltiörauhallisia liikesarjoja, joita kutsutaan nimellä tai chi. 

Nyt heilutellaan yläraajoja rennosti ja vauhdikkaasti sivulta toiselle, heitetään kädet vuorotellen ylös, mennään kyykkyyn ja ylös noustessa halkaistaan ilmaa molemmilla käsillä, nostetaan polvia jne. Sille, joka näitä jaksaa jatkuvasti noudattaa, luvataan pitkää ikää. Kiinassa liikesarjoja tehdään kuulemma työpaikoilla, kouluissa ja päiväkodeissa. On selvää, että kaikki osallistuvat jumppatuokioihin.  

Instassa liikkeistä löytyy vähän erilaisia versioita. Olemme tehneet vastaavia liikkeitä kahvakuulajumpan alkulämmittelyssä, mutta nyt niitä pitäisi tehdä joka päivä 50-100 kertaa, jotta "lymfanesteet lähtisivät liikkeelle". Somessa kaikilla lymfanesteen liikuttajilla on lihaksikkaat raajat ja rautainen sixback. 

Miksi näitä ei tekisi joka aamu? Siksi, että on laiska, eikä ole ryhmäpainetta jumppaamiseen.  

Lempeästi hymyileva keski-ikäinen nainen vetää Instassa keittiön pöydän ääressä istuen "pimppajumppaa", kuten hän sitä nimittää. Nainen ei vaikuta erityisen lihaksikkaalta tai muutenkaan urheilulliselta. Pitkänä perjantaina nainen veti pitkän pimppajumpan. 

Ajatella, jos olisi pakko seurata kaikkea mikä on somessa muotia? Jumppaharrastuksiakin pitäisi jatkuvasti säätää ja ruokavaliota tietysti. Samaten ihmissuhteita, vaatetusta, poliittisia näkemyksiä ja kirjamakua. 

Jatkokertomus

Näyttää siltä, että Lääketieteen sanakirjalle tulee jatkoa. Sitähän kaikki odottavat (äskeinen oli ironiaa).

En ollut koskaan tehnyt synopsista, joten N. lähetti ystävällisesti minulle pari esimerkkiä omistaan ja minäpä väänsin elämäni ensimmäisen synopsiksen. Kustantamossa tykkäsivät siitä! 

Seuraavassa kässärissäni on jo 735 sanaa. Kirjoitan romaania keksimälläni villapaitametodilla, silmukka kerrallaan ja kerros kerrokselta. Luon silmukat ja etenen tasaisesti kohti loppua. Sillä systeemillä tulee vääjäämättä romaani. Toisaalta villapaidastakin tulee joskus liian pieni tai suuri tai muuten muotopuoli ja joutuu purkamaan. 

Olin eilen Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo (nuorten)romaanin julkkareissa. Marisha kirjoittelee romaania ensin sieltä täältä ja lopulta yhdistelee kirjaksi. Voisiko sitä kutsua tilkkutäkkimetodiksi? Ei onnistuisi minulta. Marisha onkin moneen kertaan palkittu kirjailija.  

Olen syntynyt Kiuruvedellä ja olen päättänyt, että pistän aina sen Kiuruveden johonkin. Olen käynyt viimeksi paikkakunnalla mummon hautajaisissa, joista on yli kolmekymmentä vuotta. Huomasin ilokseni, että Lääketieteen sanakirja on tilattu Kiuruveden kirjaston kotiseutukokoelmaan.  Odotan, että kutsuvat minut joskus käymään.

Minusta pääsiäiseen liittyy jonkinlainen pohjaton alakulo, vaikka toisista se saattaa olla ilon juhla. Nuoruudessani pitkänä perjantaina ei saanut tai oikeastaan ei voinut tehdä oikein mitään. Satoi räntää ja kaikki paikat olivat kiinni, ei tansseja, ei elokuvia. Ruokaa piti hamstrata kuin pandemian tai sodan varalle, sillä kaupat olivat kiinni.

Nyt minut valtaa tunne, ettei romaanin jatkosta saisi puhua, että se johtaa epäonnistumiseen tai johonkin vielä pahempaan. Häpeään! 

Tämänaamuisessa kahvakuulajumpassa oli käynyt osallistujakato. Ehkä moni oli lähtenyt pääsiäistä pakoon. Mihin sitten pitäisi matkustaa välttyäkseen pääsiäiseltä? Kysyin tekoälyltä ja se vastasi, että esim. Turkissa pääsiäinen ei ole vapaapäivä. Mutta voiko sitä paeta vai tuleeko pääsiäinen mukana, meni mihin tahansa?

Puheenjohtaja

Maanantaina valittiin Pirkkalaiskirjailijoiden uusi puheenjohtaja. Entinen puheenjohtaja Anna Paldar halusi lopettaa ja hänen tilalleen nimitettiin Milla Keränen. Minua liikutti kovasti kun eroavaa puheenjohtajaa kiitettiin ja hänelle ojennettiin kukkakimppu. Hänkin oli näkyvästi liikuttunut. 

Seitsemän viime vuonna palkittua Pirkkalaiskirjailijaa sai punaisen ruusun ja juotiin täytekakkukavit. Porukkaa oli niin paljon, että ketterimmät istuivat lattialla. 

Pirkkalaiskirjailijat on tärkeä yhteisö. Järjestetään jäseniltoja ja yhteisiä kahvihetkiä jäsenille, erilaisia kirjallisuustapahtumia, kuvataan Youtubeen Kirjailijavarttia, tehdään kirjailijahaastatteluja ainakin Radio Fiskarsiin ja järjestetään erilaisia kursseja ja pikkujoulut. On romaanikerhoa ja lanupiiriä. Haetaan rahoitusta toimintaan. Tehdään kirjallisuutta näkyväksi. Nyt jäi varmasti joitakin aktiviteetteja pois.  

On pakko kirjoitta tänne nolo tilanne, joka ei siis liity mitenkään kirjallisuuteen. Kävin Mältinrannassa uimassa ja otin reppuun puhtaat alushousut, jotka vaihdoin uinnin jälkeen. Jatkoin siitä läheiseen Lidliin ja ostin muutaman ruokatarvikkeen. Ryhdyin pakkaamaan tavaroita, repäisi repustani ohuen kestokassin niin voimallisesti, että mustat alushousuni levisivät huomaamattani kassan yhteydessä olevalle pakkausalueelle. Siinä ne sitten makasivat kaiken kansan nähtävillä ostamieni paistopistetuotteiden ja banaanien kanssa. Vieressäni omia ostoksiaan pakkaava mieskin vilkaisi mustia pikkareitani. Heitin vaatekappaleen vikkelästi kassiini. Kotiin kävellessäni episodi alkoi naurattaa minua.   

Hevosen päänahka

Matkustin eilen Saloon tapaamaan isääni, joka asuu palvelutalossa.  Ensin körötin junalla Tampereelta Turkuun, jossa vaihdoin Helsingin junaan. Vaihtoaika kesti reilun puoli tuntia. Kävin luppoajalla Logomossa kahvilla ja tapasin vanhan ystäväni P:n ja annoin hänelle kirjani. P saattoi minut junalaiturille, josta lähti juna Saloon. 

Turussa ei ole enää varsinaista rautatieasemaa vaan katettu silta, jota pitkin pääsee Logomoon tai keskustan laitamille, jossa ei ole mitään houkuttelevan näköistä, sekä tietty junalaitureille. Toista on Tampereella, rautatieasemalta astutaan suoraan kaupungin vilinään. 

Isä oli vastassa Salon asemalla. Hän oli kasvattanut parran, joka näytti hyvältä. Se suorastaan nuorensi häntä, 95 vuodessa onkin mistä nuorentaa. Isä oli ostanut samalla reissulla kaurahiutaleita ja pakastemansikoita. 

Isällä on kiva asunto, johon kuuluu olohuonekeittiökombinaatio, makuuhuone, kylppäri ja lasitettu parveke. Kolmessa maljakossa oli tuoreita kukkia ja siskoni ja hänen miehensä olivat käyttäneet isän matot pesulassa. 

Isä oli ostanut parvekelaiseihin kaihtimet, joita hän esitteli minulle. Keskustelimme isän hemoglobiinista ja musiikista. 

Kävimme palvelutalon ravintolassa lounaalla. Samassa pöydässä istui satavuotias mies, joka ei sanonut sanaakaan. Ehkä hän oli sanottavansa jo sanonut. Saimme jäätelöä jälkiruoaksi.

Siskoni, hänen miehensä ja heidän koiransa Nipsu kävivät kahvilla. Nipsu joi vettä ja söi hevosen päänahkaa, josta piti kovasti. 

Siinä se sitten oli. Matkoihin kului yhteensä kuusi tuntia ja perillä olin viisi tuntia. 

Kävelin asemalle, astuin Turun junaan, ja vaihdoin Turussa Tampereen junaan. Asemalta raahustin kotiin ja mietin taas kerran, että olipa Salossa hiljaista.  

Unohdin kertoa, että Vappu oli kuunnellut romaanini Lääketieteen sanakirja ja kirjoittanut siitä blogiinsa.  Suosittelen Vapun blogia muutenkin!

Kuvassa Nipsu ja hänen vinkuva pallonsa. 

Rakkaudesta sähköön ilman puhetta

Tampereen teatteri myi alennuslippuja näytelmään Rakkaudesta sähköön ja minä tietysti sorruin tarjoukseen, vaikka olin juuri pari päivää aiemmin käynyt teatterissa. 

Rakkaudesta sähköön oli lähes sanatonta teatteria, tosin kuulimme esityksessä Tanjalotta Räikän laulua. Räikällä oli mahtavan yliampuva esiintymisasu, peruukki ja meikki.  

Rakkaudesta sähköön -näytelmän päähenkilöä esittävä Marc Gassot ei sanonut sanaakaan. Olen aiemmin nähnyt hänen esityksensä Tampereen teatterikesässä, eikä siinäkään näytelmässä ollut vuorosanoja. Luulin, ettei hän puhu suomea ja on siksi päätynyt klovneriaan ja mimiikkaan, mutta loppukiitoksissa hän puhui täydellistä suomen kieltä. Wikipediassa kerrotaan, että hän on syntynyt Kuopiossa! Hänen ensimmäinen kielensä ei kuitenkaan ollut savon murre vaan ranska. 

Rakastin Marc Gassot'n epätoivoista yritystä päästä sisälle (omaan tai jonkun toisen) asuntoon. Ehkä se oli oma, sillä hän kaiveli ensin pitkään taskujaan, etsi ilmeisesti avaimiaan. Pystyin samaistumaan viinapullon avaamisen vaikeuteen, vaikka minulla sen viinapullon tilalla on hillo- tai oliivipurkki tai korkeintaan viinipullo. Näytelmässä käytettiin luovasti juoksumattoa ja harrastettiin pesäpalloa. Pidin mustasta huumorista. Näytelmän mies yritti tehdä sen epätoivoisen lopulliseen ratkaisun. Miksi muuten käytin tässä itsemurhan tilalla kiertoilmaisua?  

Näytelmässä osallistutettiin muutamia katsojia, varsinkin eturivissä istuvaa miestä. Sitten poimittiin katsomosta pari tyyppiä lyömään palloa pesäpallomailalla. Sellaiseen tilanteeseen joutuminen olisi ollut noloa, sillä en osu palloon. 

Esityksen oli ohjannut klovni Aitor Basauri brittiläisestä Spymonkey-teatterista. 

Olin tällä kertaa tyytyväinen siihen, että vaihdoin sohvamakoilun kulttuurielämykseen. 

Kuva: Tampereen teatteri, Mitro Härkönen 

Lokki ja villalanka

 

Pohdin usein, mistä ideat näytelmien esityksiin tulevat. Pääasiassa ohjaajalta luulisin. Anton Tšehovin Lokissa (Tampereen teatteri, Frenckell, vierailunäytös) Nina antaa rakastamalleen Trigorinille riipuksen, joka on pätkä vaaleansinistä villalankaa. Lanka on solmittu rinkulaksi. Me katsojat uskottelimme itsellemme, että se oli koru. Teatterilavan katosta roikkuu epämääräinen pumpulimöykky, jossa saattoi nähdä flyygelin muotoisen pilven ja näkikin, kun se meille sanottiin.

Lokki on alunperin ollut komedia, mutta kovin surullinen komedia. Nyt sitä komediallista puolta haluttiin korostaa. Ella Mettänen ja Eero Ojala ovat esittäneet Lokkia yli kymmenen vuotta eri puolilla Suomea. Ensi-ilta oli aikoinaan teatteri Jurkassa. Näytelmän on ohjannut Henri Tuulasjärvi.

Nyt joku Tšehovin näytelmän nähnyt ihmettelee, miten näyttelijöitä voi olla vain kaksi, sillä näytelmässä on useampia henkilöitä. Se onnistuu siten, että näyttämöllä on maisemataulu, joka kuvaa järveä ja soutuveneitä sen rannalla, ja näyttelijät kyykistyvät maalauksen taakse ja muuttuvat toisiksi henkilöiksi. Konstantin näyttää heinänuhasta kärsivältä ja Dorn nostaa kävellessään jalkojaan korkealle jne. Molemmat näyttelijät esiintyvät koko näytelmän ajan samoissa yksinkertaisissa mustissa vaatteissa. 

Lavastus koostuu maalauksen lisäksi parista tuolista, pöydästä ja hymypoikapatsaasta.

Näyttelmässä Nina rakastaa ensin aloittelevaa kirjailijaa Konstantinia, kunnes kuuluisa kirjailija Trigorin ilmestyy maisemiin  ja Nina tietysti rakastuu häneen. Konstantinin äiti (näyttelijä) rakastaa Trigorinia. Nina taas on wannabe -näyttelijä. 

Lokissa puhutaan paljon kirjailijuudesta, muistelen, että Trigorin sanoo kirjailijan ammatin olevan sietämistä, eikä kuuluisuutta. Trigorin nauttii enemmän kalastamisesta kuin kirjoittamisesta.

Näytelmän henkilöt ovat itsekkyydessään ihan nykyihmisten veroisia. 

Lokissa on se klassinen juttu, että jos näytät näytelmän alussa aseen, jossain vaiheessa sitä tulee käyttää. 

Lokki on symboli, en tiedä symboloiko se vapautta ja mitä kuollut lokki symboloi.  Ehkä se symboloi tunkkaista itsekkyyttä.

Ella Mettänen ja Eero Ojala ovat käsittämättömän taitavia. Kiitos!

Kuva on kähvelletty netistä, ei saisi, en löytänyt näytelmän mediakuvia. Kuvaajan nimeä en tiedä.  

 

Kolossaalinen kukkakimppu

Elän romaanin julkaisun jälkeistä itsekeskeisyyden täyttämää aikaa. Minä, kirja, minä, kirja.  

Sain Lääketieteen sanakirjan julkaisupäivänä Lind & Co:n väeltä kolossaalisen kukkakimpun, josta tuli tosi hyvä mieli. En ole koskaan aiemmin saanut kustantamolta kukkalähetystä. 

Editointivaihde on jäänyt pahasti päälle. Kumpi on pahempi, editoiti- vai juomaputki? Ehkä on kuitenkin parempi kärsiä editoinnista kuin alkoholismista. Yritin lukea runoja, mutta päädyin poistamaan niistä sanoja, jotka olivat mielestäni turhia.

Luen Elli Salon kehuttua esikoisromaania Keräilijät, jossa pyöritään syrjäisellä kainuulaisella leirintäalueella.  Siinä Ljudmila huutaa kasvimaalla "Hahaa!" ja nostaa ensimmäisen kypsän perunan ilmaan. Olisipa helppoa, jos perunat kypsyisivät mullassa, eikä niitä tarvitsisi keittää. 

Nyt alan epäröidä, kutsutaanko niitä nostovalmiita perunoita kypsiksi. Pidän Salon romaanista, tykkäsin hänen Muistopäivä -näytelmästäänkin. 

Kävin Pyynikillä kävelemässä ja Pyhäjärvestä oli lähtenyt jäät. Jääpalat kalisivat ja kolisivat rantavedessä toisiaan vasten. 

Pulahdin eilen koskeen uimaan. Pulahtaminen taitaa olla väärä sana, sillä vesi ei ulottunut edes vyötäröön saakka. Veden lämpötila oli noussut 1.7 asteeseen. Mittari oli pitkään vedenpinnan yläpuolella, emmekä voineet keskustella veden lämpötilasta. Veden lämpötilan eksaktin arvon puuttuminen laimensi uintikokemusta.

 

Äänikirjaa pukkaa

Lääketieteen sanakirjan julkaisuun liittyvät postaukset jatkuvat. Voit jättää lukematta, jos kyllästyttää. Blogin lukeminen on muutenkin melko vapaaehtoista toimintaa.

Äänikirja julkaistiin tänään. Heräsin viime yönä  kolmelta ja kuuntelin romaanini ensimmäisen luvun ja pätkän toista lukua. Otin ihan tätä tarkoitusta varten Storytelin. Romaanin lukee Kaija Pakarinen. 

Kuuntelun jälkeen en meinannut saada unta. Kun vihdoin nukahdin, näin unen, jossa kampaajani lopetti hiusteni leikkaamisen kesken kaiken. Hän sanoi, ettei voi saksia kuontaloani enää, sillä se on kiellettyä. Hiukseni jäivät puolitekoisiksi. Ikään kuin kampaajani olisi ammattiautoilija, jolla on lakimääräiset tauot. Toisaalta kyllä kampaajatkin ansaitsevat taukonsa, terävien saksien kanssa heiluva väsynyt kampaaja voi olla vaarallinen. 

Olen voivotellut romaaniani somessa ja saanut useamman palautteen, että pitäisi kehua itseään ja teostaan. No ei se huonokaan ole (savolainen kehu). 

Kustantamo sanoi sitä valloittavaksi, lempeäksi ja viisaaksi.  Kiitos Lind & Co!