Sää, sää, sää

Miksi alituisesti jauhetaan säästä? Millainen keli on ensi viikolla, entäs huomenna ja miten onkaan sääennustus muuttunut toissapäiväisestä! Viime viikolla kymmenen uutisissa sanottiin että tämän viikon tiistaina sataa ja maanantain Aamulehdessä ennustettiin seuraavaksi päiväksi raekuuroja. Tiistaina olikin sitten vain pilvistä, eikä vettä tullut taivaalta missään olomuodossa. Voi mikä skandaali!

Kävin töiden jälkeen työkaverin seurassa Telakan terassilla. Ehdin sinne ennen häntä, sillä poljin pyörällä. Valitsin mahdollisimman vaarattoman pöydän (yhtään tyhjää pöytää ei näkynyt). Pöydät ovat itseasiassa yleensä vaarattomia, vaarallisia ovat vain pöydän ympärillä istuvat ihmiset. Siistin näköinen eläkeläispariskunta siemaili hiljaisina oluitaan.

Mies ryhtyi ikävä kyllä heti kyselemään horoskooppimerkkejämme ja puhua pölpötti jotain tulesta ja vedestä. Sitten puhe kääntyi huuliharppuihin, joita hänellä oli laaja kokoelma (pari sataa yksilöä). Mitä mies tekee niin monella soittopelillä? Vaimo istui hiljaa. Oli varmaan saanut horoskoopeista ja huuliharpuista kylläkseen.

Lähetin vihdoin romaanini 90-vuotiaalle äidinkielenopettajalleni. Helka lähetti pitkän kirjeen, jossa kertoi yllättyneensä kirjasta. Eikö kirjallinen lahjakkuuteni ollutkaan tehnyt vaikutusta? Kertoi kuitenkin nauttineensa kirjastani.

Nyt istun sohvalla, syön kirsikoita, kuuntelen radiota, hätistelen kissaa ja olen läsnä. Eikös läsnäolo ole muotia? Läsnäoloni keskeyttävät välillä erilaiset some-toiminnot, joista en kuitenkaan suuremmin loukkaannu.

Toivomuksia

Voisiko joku keksiä lääkkeen, jolla saisi kaikilta kivut pois, ihan jokaiselta. Rohto olisi tietysti halpaa, sillä ei olisi sivuvaikutuksia, eikä annosta tarvitsisi koskaan nostaa. Mieluiten pilleri, ei mitään suoneen pistettävää myrkkyä, laastarikin käy.

Kaikille kaveri.

Saisinko toivoa vielä unilääkettä? Jotain yhtä hyvää kuin tuo kipulääke, jota jo toivoskelin.

Kun tälle toivomuslinjalle lähdettiin niin saisiko vielä kaikille töitä ja niille, jotka eivät jaksa kuntoutustuki tai eläke.

Kauniita kesäilmoja olisi kiva pidellä ja saada kutsuja grillijuhliin.

Joku sähköasentaja vielä kun löytyisi, olisi nimittäin pienen pieni sähköremppa keittiössä.

Tämä taitaa olla tänään tässä. Kiitos. 

Pillimehu

Innokkaalta lukiolaistytöltä näyttävä lääkäri poisti jalastani luomen. Hän tuikkasi  sääreeni puudutetta, leikkasi, kuroi haavan kasaan ja liimasi päälle lapun. Kehuin hänen näppäryyttään. Aikaa kului vajaa viisitoista minuuttia. Lääkäri oli kuulemma suunnitellut kirurgin uraa ennen kuin sai lapsen.

Vedin farkut jalkaani ja työtakin päälleni ja kiiruhdin takaisin työpaikalle. Portaita noustessani huomasin farkun lahkeessa jotain tummaa. Työtakin helma oli punaisissa veriroiskeissa. Kävelin huolettomasti vastaanotolle odottavien potilaiden ohi ja pyysin apua hoitajilta, jotka pyyhkivät verisen jalkani, laittoivat haavan ylle uuden lapun ja päälle vielä kääreen. H toi lopuksi minulle pillimehun.

Ihanaa olla hoidettavana. Virkistävä päivä. On kivaa vaihtelua kun pääsee luomenpoistoon.

Luin Imagesta lapsensa menettäneen naisen päiväkirjamaisia merkintöjä. Naisen aikuinen lapsi oli tehnyt itsemurhan, joten naisen suru sisälsi sietämättömän määrän syyllisyyttä. Vanhempien kuuluu kuolla ennen lapsiaan. Isät ja äidit rakastavat aikuisia jälkeläisiään enemmän kuin nämä vanhempiaan. Lasten saaminen tekee ihmisestä käsittämättömän haavoittuvan. Imagen juttu oli karu, mutta itkettävä. 

Juhlien jälkeen

Tänä aamuna iäkkäät naiset olivat kaivaneet kaapista poplarit ja harmaat kävelykengät ja lähteneet Pyynikille aamukävelylle. Sukkahousujuoksijoita ei näkynyt.

Juhlapyhien ja alkoholin jälkimaku on jo kadonnut. Toiseksi parasta juhlimisessa on juhlien loppuminen ja ryhdikkään normaalielämän paluu. 

Juhannusaattona menin perinteisesti nukkumaan ensimmäisenä. Nuoriso valvoi nuotion ääressä puoli kuuteen. Eräs juhannuksen vakioporukkaan kuuluva mies pukeutuu aina juhannusta juhliakseen pilkkihaalariin, jonka hän riisuu ainoastaan saunaan mennessään. Minä puin päälleni toppatakin. Istuimme nuotion ääressä ja siirtelimme penkkiä aina välillä taaksepäin kun polvet kuumenivat liikaa.

M ja A olivat ostaneet komean kaasugrillin, joka on ilmeisesti grillimaailman Jaguaari. Musta ja kiiltävä. Vanhempieni mökillä grillataan ruoka pallogrillissä. Kukaan ei ole laskenut monesko pallogrilli on menossa. Hiillos on parhaimmillaan siinä vaiheessa kun makkarat on grillattu. Vastaavaa palaneen  lihan ja savun makua ei millään kaasugrillillä saa aikaiseksi.

Huumorintaju on suhteellisuudentajun sukulainen

Roxane Gay sanoo olevansa bad feminist. Tunnen siinä mielessä sympatiaa, että olen taatusti huono feministi, mutta olen päättänyt silti ilmoittautua feministiksi.

Gayn kirja Bad Feminist oli minulle pettymys, sillä se on kovin amerikkalainen. Entä afrikkalaiset tytöt, joita edelleen silvotaan? Arabinaiset, jotka kulkevat hunnutettuina ja joilla ei ole mitään ihmisoikeuksia?

Kirja on keskittynyt populaarikulttuuriiin (osa siitä on minulle tyystin vierasta) ja sen naiskuvaan. Gay kirjoittaa myös keskeisistä asioista kuten raiskauksista, abortista ja naisten pienemmistä palkoista. Nämä hukkuvat kuitenkin räppi-sanoitusten vatvomisiin.

Kävin eilen kahteen otteeseen Alkossa. Ostin kolmen litran punaviinilaatikon. Sain viestin, että mökillä tarvittaisiin myös kuohuviiniä, joten tein vielä toisen viininhakumatkan. En selittänyt myyjälle mitään vaan tökkäsin kuohuviinin hihnalle ja maksoin (mieleni teki tietenkin selitellä).

 Luin lehdestä, että suomalaiset tarvitsevat rajoittavaa alkoholipolitiikkaa, sillä täällä ei samaan tapaan paheksuta humalahakuista juomista kuin muualla. Suomessa juopottelemiseen suhtaudutaan kuten Venäjällä ja Irlannissa.

Kuulin äsken radiosta, että huumorintaju on suhteellisuudentajun sukulainen. Olen humoristi ja huono feministi.

Hyvää juhannusta!

Loma-ahdistus

Kissa oksensi yöllä sänkyni päätypuoleen, siihen missä se normaalisti itse makaa. Tyhmä kissa!

Luin aamun Hesarista miten loma koettelee parisuhdetta. Muistan sen vielä. Varsinkin lomamatkoilla tuli riitaa.

Ei loma ole yksinasuvallekaan helppoa aikaa. Lomalla ehtii tarkkailemaan itseään kriitisesti. Sehän makaa sohvalla ja katsoo Ylen Areenasta ohjelmaa Au pairit Lontoossa, eikö se keksi mitään parempaa. Ajattelee samoja typeriä juttuja vaikka on loma, jolloin mielensä voisi kohottaa jonnekin romanttisiin sfääreihin. Hommaisi seuraa vaikka netistä, niinkuin muutkin kunnon kansalaiset. Tekisi gourmet-aterian eikä söisi voileipiä. Kampaisi hiuksensa ja laittaisi huulipunaa. Lähtisi ihmisten ilmoille.

Luin loma-ahdistukseeni Pirkko Saision kirjan Spuuki spaidermän ja raju nonna. Auttoi. Kirjan luki parissa tunnissa ja siitä tuli hyvä ja kotoinen olo. En ole koskaan välittänyt kirjoista, joihin on kerätty lasten hassuja tokaisiuja, mutta tästä pidin.

Huomenna lähden kavereiden mökille. Olen tehnyt saman monena perättäisenä juhannuksena. Saunotaan, syödään, juodaan, pestään megalomaanisia tiskikasoja (ilmoittaudun yleensä vapaaehtoiseksi tiskaajaksi) ja palellaan toppatakeissa rantaan kasatulla nuotiolla ja kuunnellaan musiikkia Spotifysta.

Kakkapää!

Olen lomallani tavannut kirjoittajaystäviäni kahvilassa ja eilen kävin Telakalla syömässä parin muun kaverin kanssa. Tänään kännykkä herätti minut kampaajalle. Kampaamossa ei ollut muita kuin me ja analysoimme laajasti parisuhteita. Ehdin katsoa uusimman "Kauneus ja terveys"-lehden kahden ensimmäisen sivun kuvat.

Tapasin nuoren työterveyslääkärin ja näytin hänelle sääressäni olevaa luomea. Luomi leikataan maanantaina ja potilasaikoja joudutaan siirtämään. Lääkäri ei saa sairastaa vaan hänen kuuluu tuupertua hengettömänä maahan ensimmäisenä eläkepäivänään. Työterveyslääkäri näytti innokkaalta lukiolaiselta.

Istun Metson alakerrassa. Lapsi huutaa "Kakkapää, kakkapää!" Hain automaatista vihreät korvatulpat, jotka hieman laimentavat meteliä. Nyt tuo pikkuinen huutaa "Kakkapylly!" ja koko perhe menee pissalle.

Keskiyön auringon elokuvia

Filmifestivaalit muistuttavat lääketieteellistä kongressia. Olet jatkuvasti väärässä paikassa, sillä jossain toisessa tilassa on mielenkiitoisempi esitys. Jonotat vessaan ja syöt roskaruokaa. Suosituimmat elokuvaesitykset järjestetään isoimmissa tiloissa klo 20 vähäisemmät näytetään koulun jumppasalissa klo 5.30.

Suuressa teltassa Avanti! säesti elokuvan "Suuren oopperan kummitus". Esityksessä oli taikaa, jota on vaikea selittää. Hienointa olivat sopraano Reetta Haaviston osuudet.

Festivaalien erikoisuuksia ovat elokuvalle läpsytetyt ablodit. Välillä lavalle kävelee liikuttunut ohjaaja. Näin vasta nyt Selma Vilhusen elokuvan "Tyttö nimeltä Varpu". Elokuva kertoo pienperheestä, johon kuuluu vain äiti ja tytär (ihan tavallinen perhe siis). Äidin ja tyttären roolit ovat menneet sekaisin ja äiti kipuaa lapsensa sänkyyn kun ei saa unta. Pieni, mutta tärkeä elokuva.

Toinen suomalainen elokuva, joka on vain jäänyt näkemättä oli "Tom of Finland". Antti Holma kirjoitti Imagessa, että Touko Laaksosen kuvat ovat tavoittaneet jo muumien aseman. Painetaanhan miehen homoeroottisia piirroksia lakanoihin ja pyyheliinoihin, joita annetaan lapsenlapsille lahjoiksi. Elokuva on paljon parempi kuin luulin. Jonkinlainen kaupallisen menestyksen kerjääminen häiritsi.

Muitakin elokuvia näin, mutta minulla ei ole niistä paljonkaan sanottavaa, joten jätän sanomatta.

Mitä v----a?

Sodankylän elokuvajuhlilla on suhtauduttu tapahtumassa juotavaan alkoholiin niin, että siniselle kartongille oli tekstattu "No alcohol". Sen jälkeen on suljettu silmät festivaalivieraiden viinipulloille ja oluttölkeille.

Elokuvatelttaan ei saanut viedä omia alkoholijuomia, eikä siellä niitä myöskään myyty, silti aina kun valot sammuivat kuului kollektiivinen suhaus kun katsojat avasivat oluttölkkinsä. Suhauksessa oli jotain anarkistista.

Esko Valtaoja sai valita kaksi festivaalielokuvaa. Hänen mielestään hyvän elokuvan tunnistaa siitä, että elokuvateatterista poistuessa miettii "Mitä vittua?". Godardin Kiinatar totisesti täytti tämän kriteerin. Minua elokuva yksinkertaisesti nauratti. Ei ole vaikea arvata mistä Aki Kaurismäki on saanut innoituksensa elokuviensa repliikkeihin. 

Festivaalien ehdoton tähti oli 85-vuotias Carlos Saura, joka on kuulemma ohjannut 40-50 elokuvaa. Hän ei ole itsekään varma elokuvien määrästä. Mies on myös valokuvaaja ja hän oli joka kerran yleisön eteen kävellessään pukenut ylleen kameran (niitä hänellä on kuulemma 700, kuulin äsken radiosta, ei kai kenelläkään voi olla niin monta kameraa). Juontaja nimesi vaatimattoman Sauran festivaalien viralliseksi playboyksi.

Korppi sylissä on Sauran kuuluisin elokuva. Kaikki muistavat ainakin elokuvassa soivan melodian, joka jäi tavallista sitkeämmäksi korvamadoksi. Elokuvan nimi tulee sanonnasta "Ruoki korppeja ja ne nokkivat sinulta silmät päästä". Espanjalaisilla äideillä on ollut tapana sanoa näin tottelemattomille lapsilleen. En katsonut elokuvaa.

Näin Sauran elokuvat Elisa- elämäni, Iberia ja Ay, Carmela (siihenkin liittyy tarttuva sävel). Ensimmäisessä elokuvassa ikääntyvä taiteilija on erakoitunut maalle kyisten peltojen keskelle, jonne tytär saapuu isänsä seuraksi. Isä kirjoittaa elämänkerrallista tarinaa, eikä aina tiedä mikä versio tarinasta on totta. Geraldine Chaplin näyttelee katsojaa sekoittavasti sekä äitiä että tytärtä. Hetken luulin, että isällä ja tyttärellä oli seksisuhde. Kerrankin olisi ollut mahdollista kysyä ohjaajalta "Mitä vittua?", mutta jätin tilaisuuden käyttämättä.

Ay, Carmela on kuvaus Espanjan sisällissodasta ja helppo elokuva varieteeryhmästä joka yrittää taiteilla kahden rintaman keskellä.

Iberiassa tanssitaan. Ei muuta. Ilokseenhan tuota tanssimista katsoo ja kuuntelee. Saura vertaa flamencoa jazziin, koskaan ei tiedä miten kappale päättyy.

Animaation avangarde -näytöksessä yhdysvaltalainen Jennifer Barker näytti meille vanhoja itäblogin animaatioita. Nainen on elokuvatutkija ja yliopisto-opettaja. Hän sanoi että söpöys miellyttää luonnostaan meitä kaikia. "Akateemiset" ihmiset kuitenkin halveksivat söpöyttä. Näimme siis vanhoja söpöjä animaatioita ja nautimme naisen luvalla pupuista, kissanpennuista, hiiristä ja lumiukoista.

Vuokraemäntäni kertoi, että edellisenä vuonna hänen luonaan yöpynyt korealainen nainen katsoi 30 elokuvaa, minä katsoin sentään vain 13. Jatkan matkakertomustani huomenna.

Keskiyön auringon elokuvajuhlat

Makuuvaunujen käytävissä leijuu aina hento kusenhaju. Sitä ei pidä olla huomaavinaan kun on kalliilla itselleen makuupaikan hankkinut. Konduktööri ei ole vielä pistäytynyt lippua tarkastamassa, joten olen välitilassa, jossa en voi tehdä juuri mitään.

Sodankylässä ei blogipäivitys onnistunut. Majoituspaikassa ei ollut langatonta nettiä. Talossa oli hiljaista ja siistiä. Yhden miehen majapaikassa huoneessa ei ollut valoa (eipä sitä tarvittukaan, sillä valo virtasi sisään ikkunasta, vessassa ei ollut ovea (sitä olisi tarvittu) ja isäntä ystävineen juhli toistuvasti aamuviiteen.

Jonotin elokuvalippuja kaksi tuntia auringon porottaessa myrkyllisesti (lippuja ei voi ostaa netistä). Jonotin naistenvessaan yhteensä viisi tuntia (hieman liioittelen), jonotin elokuvanäytöksiin.

Söin ruokani kertakäyttölautasilta (no pari kertaa posliinisiltakin) ja join viiniä muovikiposta. Ranskalaiset perunat ja punaviini ovat ihan kiva yhdistelmä.

Katsoin 13 elokuvaa, joista kirjoitan myöhemmin tarkemmin sillä tästä heiluvalla sängyllä kirjoittamisesta tulee huono olo.

Näin eilen kuusi elokuvaa. Carlos Sauran Iberiaa katsoessa pääni retkahti pari kertaa pahasti. Kyse saattoi olla sekunnin kestävästä mikrounesta.

Elokuvia esitettiin isossa ja pienessä teltassa, koulun jumppasalissa ja elokuvateatteri Lapinsuussa. Penkeissä oli hankala istua, minkä huomasi vasta silloin kun elokuva oli tylsä. 

Aurinko paistoi yöllä nuorekkaan pirteästi ja päivällä raskassoutuisemmin. Ihmiset olivat mahdottoman kivoja. Suomalaisista kehkeytyy pohjoisessa small talkin mestareita.

Huomenna tarkemmin. 

Earl Grey krapula

Empaattinen naistoimittaja haastatteli minua radio-ohjelmaan, joka esitetään luultavasti sitten joskus. Alkuun puheen äänittäminen jännitti, mutta pian mikrofoni unohtui ja huomasin lavertelevani nauhoittavaan laitteeseen mitä sattuu. Puhuin innostuneena kun kerrankin joku kuunteli. Toimin kuin nousuhumalassa, sanoin sellaisiakin asioita, joita en ollut aikonut kertoa. Täytyin energialla jota tahdoin säteillä näkymättömille kuuntelijoille.

En halunnut tuottaa pettymystä toimittajalle, joka oli pyytänyt minut ohjelmaan.  Hän osti sian säkissä. Yritin olla erinomainen, puhelias sika. Puhevirrastani leikataan teaseri, jota sitten soitetaan radiossa ennen ohjelmaa.

Tänä aamuna heräsin moraaliseen krapulaan vaikka oli juonut vain Earl Grey -teetä. Muistelin mitä kaikkea tuli sanottua ja häpesin. Onneksi monikaan tuttu ei kuuntele kyseistä ohjelmaa ja se esitetään jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa.

Lähden tänään Sodankylään. Elokuvafestivaalien ohjelmaa lukiessani sydämeni lyö tiuhaan. Saan katsoa elokuvia kokonaista kolme päivää ja vaikka yöllä! Mitään muuta ei tarvitse tehdä. Elokuvalippuja voi varata etukäteen (kolmasosa lipuista), mutta niitä ei voi ostaa netistä. Lippuja kuuluu jonottaa, sillä Peter von Bagh on joskus suuressa viisaudessaan niin päättänyt. Ohjelma ei ollut eilen ihan valmis, mutta festivaalit alkavatkin vasta huomenna.

Hyvä paha ihminen

Joistakin ihmisistä sanotaan "Se on kuitenkin hyvä ihminen". Sanoo välillä mitä sattuu, mutta jostain syystä typeryyksien laukojasta ajattelee, että pohjimmiltaan hän on puhtoinen. Perimmäiset tarkoitukset ovat positiivisia vaikka ihan aina ei mene putkeen. Trump ei ole hyvä ihminen edes tällä kriteerillä eikä myöskään Putin, tuskin sitä on Halla-Ahokaan. Soini todennäköisimmin kuuluu hyviin ihmisiin. Hyvällä ihmisellä saattaa olla veitsenterävä äly tai hän saattaa olla toivoton tomppeli. Sen hyvyyden vain jotenkin tietää vaikka sanat eivät aina sen puolesta puhuisikaan.

Minulta kysyttiin, mikä on parasta lääkärin työssä. Ensin en keksinyt oikein mitään muuta kuin että työ on mielenkiintoista ja siitä saa hyvää palkkaa (tämä on siis ironiaa). Olen miettinyt asiaa melko aktiivisesti viikon ajan ja päätynyt siihen, että työni parhaat puolet ovat potilaat ja kollegat (sen pahimmat puolet saattavat joskus olla niitä samoja). Työtä tekee niin hyvin kuin pystyy ja yrittää auttaa, mutta ainahan se ei onnistu. Silloin  miettii työnsä tarkoitusta. Ja saa kai sitä lääkärikin sitä pohtia kun muutkin saavat (lisäsin tämän ensimmäisen kommentin jälkeen samaten tein tuon ironialisäyksen, sillä ironiaa se oli ja ironia on vaikea laji).

Kohta saattekin lukea feminismistä, sillä ostin kirjan Bad Feminist. Suomalaisen kirjakaupan myyjä etsi vaatimattoman näköistä pehmeäkantista kirjaa pitkään, sillä se oli piilotettu tehokkaasti kuten kuuluukin.

Kirjan kääntäjät pohtivat ihmisen värin korrektia ilmaisemista, joka onkin todella vaikeaa, sillä nahkamme värisävyt ulottuvat mustasta maidonvalkoiseen ja kaikki mitä siitä sanoo vaikuttaa rasistiselta. Kääntäjät päätyvät negaatioon ei-valkoinen, joka sekin kuulosta ikävältä eikä kovin täsmälliseltä. Nykyään rasistileiman pelkääminen saa aikaan melkoisen sanallisen kaartelun.

Osoitin eilen, etten ole ihan kaavoihini kangistunut. Ystävä soitti klo 12.30 (olin kaupungilla ja raahasin ruokakasseja) ja pyysi Kangasalle peltojen keskelle syömään. Kävelin kotiin, takaisin Stockmannin eteen ja hyppäsin bussiin ja bussista taksiin. Olin perillä joskus kahden jälkeen. Kannatti ehdottomasti. Palatessa nuori taksikuski katsoi netistä, missä bussi oli menossa ja heitti minut sopivalle pysäkille, jossa jouduin odottamaan alle viisi minuuttia. Kiitokset taksikuskille!

Violetti

Kävin töiden jälkeen S:n kanssa Paapan kapakan terassilla. Aurinko paistoi silmiin ja oli muutenkin oikein mukavaa.

S:n tytär kävi katsomassa Kerttua, jota hän hoitaa ensi viikolla muutaman päivän ajan kun minä olen Sodankylässä. Kerttuun tutustuminen on melko turhaa, sillä kissa pitää kaikista ihmisistä melko tasapuolisesti ja heittäytyy luottavaisesti heidän paijattavakseen. Nuori sukulaismies pääsi Sibeliusakatemiaan, joten on pakko etsiä uusia kissanhoitajia.

En tiedä mitä teen Sodankylässä, jonne lähden ihan yksikseni. Katson tietysti elokuvia, mutta kenen kanssa voin niistä puhua ja kenen seurassa käyn viinilasillisella?

En osaa keskustella elokuvista vakavien elokuvaihmisten kanssa, sillä minulta puuttuvat oikeat termit.

Nuorena kutsuimme kulttuuri-ihmisiä violeteiksi. He tiesivät aina mitä mieltä mistäkin kuului olla. En ymmärrä miksi he olivat juuri violetteja. Ehkä se liittyi heidän käyttämiinsä vaatteisiin.

Haave

Haavemaailmassani suuri joukko ystäviä ja lapseni kumppaneineen istuvat pitkän pöydän ääressä ja minä tarjoilen ruokalajin toisensa perään. Todellisuudessa stressaannun jo parista vieraasta ja vien lapseni nepalilaiseen ravintolaan syömään tai ostan muonaa kiinalaisesta ruokakioskista Pyynikintorilta. Periaatteessa rakastan ruoanlaittoa. 

Ruokapöytäni ympärille mahtuu neljä kapeaharteista ruokailijaa. Pöytään saa katettua lautaset, veitset, haarukat ja lasit. Muuta siihen ei mahdu.

Minulta kysyttiin eilen mikä on paras palaute, jonka olen potilaalta saanut. Jos puhun ihan totta niin mieluisin oli tyyppi joka sanoi "Jos voitan Eurojackpotin päävoiton niin ostan sinulle uuden ultraäänilaitteen".

Päätin lapsena, etten koskaan sano "Lapsuus oli niin huoletonta ja onnellista aikaa", enkä ole sanonut. Vietin lapsuuden kesät Pohjois-Savossa ja olen vasta nyt tajunnut, että ihmiset, joita silloin tapasin olivat melko erikoisia. Aikuiset käyttäytyivät kummallisesti, mutta enhän minä pitänyt sitä mitenkään outona, sillä vertailukohtia ei vielä ollut. He puhuivat minulle asioita, joita ei yleensä lapsille puhuta. Ajateltiin, että lapselle voi puhua ihan kuin aikuiselle.

En pitänyt mitenkään kovin outona, että isänäiti haukkui minulle miniäänsä (siis äitiäni). Kerroin tietysti äidilleni joka sanan. Ehkä se oli viestinnän tarkoituskin.

Lapsuuden kieleni on Savon murre. Jos tamperelaiselle murreihmiselle sanoo jotain savoksi, hänen kasvoillaan käväisee ilme, jonka tulkitsen ehkä vastenmielisyydeksi. Voiko murteita asettaa paremmuusjärjestykseen? Tamperelainen puheenparsi on kovin sympaattinen ja savolainen nolo (paitsi tietysti savolaisen korvissa). Minäkään en ymmärrä läntisiä murteita, joissa sanoja lyhennetään oudosti.

Nyt en saa tätä jorinaa loppumaan. Löysin kännykästäni yövalaistuksen, jolla saa sinisen valon keltaiseksi, tässä sellaista toimintoa ei ole, joten on lopetettava ajoissa. 

Kuninkaallinen vieras

Käväisin vanhempieni mökillä.  Kun istuin saunan lauteilla, äiti kiikutti minulle saunaoluen ja jätti tökkin saunan pukuhuoneeseen. Hän oli aukaissut oluttölkin valmiiksi, mutta ei sentään kaatanut lasiin, jonka minulle myös toi.  Tunsin olevani jonkinlainen kuninkaallinen, joka ei osaa itse tehdä mitään.

Yleensä mökkiolosuhteissa vanhempani remontoivat, kääntävät maata, lenkkeilevät, maalaavat, vaihtavat istutusten paikkoja, kuokkivat, kitkevät ja puunaavat. Kun minä tulen kylään, he palvelevat minua.  Isän kanssa kyllä siirrettiin ruokapöytää kolmeen eri lokaatioon ennen kuin ruokailulle ihanteelliset aurinko- ja tuuliolosuhteet löytyivät.

Yritin muutenkin auttaa kaikessa, missä sallittiin. En saanut petata lakanoitani tai laittaa ruokaa, mutta kannoin ruokapöytää ja astioita.

Eilisessä lukupiirissä huusimme taas toistemme päälle. Meteli oli kova ja kirja Marja-Liisa Vartion "Hänen olivat linnut".

Elämä on suorakulmio

Katson joka aamu kalenteria, johon on painettu kuvia Rothkon maalauksista. Se ei voi olla vaikuttamatta minuun. Elämästäni on tullut suorakulmio. Tässä kuussa siinä on heleät värit, heinäkuussa se on maalattu synkein vedoin.

Anna-Leena Härkönen puhuu Hesarissa masennusjaksoistaan. Hän liittää masennuksen kirjailijantyöhön ja sen yksinäisyyteen. Elämässäni on ollut alakuloisia vaiheita ja väsymystä. Nyt kun kirjan julkaisemisen tuoma noste on ohi, tuntuu jotenkin lattealta. Väsyttää. Olen kertonut tämän jo aiemmin: Kun taas kerran valitin väsymystä, lapseni sanoi kyllästyneesti "Ilmoita sitten kun ei väsytä".

Olin eilen juhlissa, joissa oli vain naiskirjailijoita. Juotiin viiniä ja syötiin vegaanisia makupaloja, tahnoja ja leivonnaisia. Osa vieraista istui lattialla. Jokaisen kirjailijan kirjoja en ole lukenut, eikä sitä kukaan onneksi edes odota. Keskusteltiin ajasta (aika on ihan loputon keskustelunaihe, voittaa sään), Syksy Räsäsestä, kotieläimistä, deja-vusta ja televisiosarjan käsikirjoittamisesta.

Sarjaa kirjoittaa ryhmä ihmisiä. Jotkut suunnittelevat mitä tapahtuu ja toiset naputtelevat dialogin. Sarjassa ei voi olla paljonkaan hiljaisuutta, joten oikeastaanhan kaikki on dialogia ja siksi sitä on oltava paljon. Kirjoittajat allekirjoittavat sopimuksen, etteivät kerro tulevista tapahtumista eivätkä heitä käsikirjoitusta paperinkeräykseen vaan silppuriin.

Minulla ei ole mitään syytä alakuloon, sillä olen löytänyt kirjoittamisen myötä uusia mielenkiintoisia ystäviä ja tuttavia. Emme puhuneet sanaakaan sotesta. Nyt on pakko sanoa, että terveydenhuollon alalla työskentelevät ihmiset ovat myös kiinnostavia ja erinomaista seuraa vaikka sotesta puhuttaisiinkin. On ihanaa, että on kaksi erilaista elämänpiiriä.

Istun taas kerran junassa matkalla vanhempieni mökille. Haen lapsuudenkuvia, sillä tarvitsen niitä radio-ohjelmaa varten.