Illan viimeinen

Lapsena minulle teetettiin talvitakki, jonka huppuun kiinnitettiin äidin vanhan takin karvakaulus. Karvakaulus oli liian lyhyt, joten inhosin kireäsuista huppua. Joku ompelutaitoinen lähinaapuri ompeli takin. Minulla on sellainen mielikuva, että melkein kaikki naiset olivat tuolloin sivutyökseen ompelijoita. Miksiköhän tämä ajatus tuli tänään mieleeni?

Pimeässä kotiin polkiessani mietin jostakin kuulemaani ajatusta, jonka mukaan ihmisen ei ole pakko olla onnellinen. Minusta ajatus on jotenkin huojentava. Ihminen saa toisaalta olla onnellinen jos sitä tahtoo.

Lähes päivittäin pohdin ihmisen eloa, johon kuuluu jatkuvaa pukeutumista, riisuutumista ja itsensä pesemistä. Miten helppoa olisikaan urheilla ilman tuota vaivaa. Tarvitaan lisäksi paljon vaatteita, jotka vievät runsaasti tilaa ja joiden huolto vie aikaa ja energiaa. Maailma kuulemma hukkuu vaatejätteeseen.

Kuulin tänään kaupungilla hempeän balladin, sellaisen illan viimeisen tanssikappaleen. Olisin halunnut nojata poskeani jonkun pikkutakkiin ja tanssia hitaita, mutta menin sen sijaan ruokakauppaan.

Tee työtä!

Tein eilen työpaikalla esitelmää ja psyykkaan itseäni menemään sinne tänäänkin. Työympäristössä on helpompi keskittyä kuin kotona, sillä siellä on vain persoonattomia työpöytiä ja - tuoleja ja tyhjiä käytäviä. Kaikki väritkin ovat haaleita. Ympäristö suorastaan huutaa "Tee työtä!"

Olin nukkunut edellisen yön huonosti, sillä minulla on huolia, joista en nyt täällä avaudu. Avasin tyhmyyksissäni työsähköpostini, josta löytyi potilaan lähettämä haukkumaviesti. Olin mielestäni tehnyt kaiken niinkuin pitääkin, oli tehty tutkimuksia ja konsultoin kollegoitakin. Potilas ei kuitenkaan saanut toivomaansa apua. Viestistä tuli inhottava ja syyllinen olo. Kehut ohittaa tuosta vain, mutta haukkumisia märehtii pitkään. Kaikki epäonnistumiset muistaa ihmeen tarkaan vielä vuosien takaa.  Ennen kotiinlähtöä luin viestin vielä uudelleen ja huomasin, että siinä käytettiin poikkeuksellista sarkasmia ja värikästä kieltä!

Kävin eilen katsomassa Sorin sirkuksen joulunäytöksen. Nuoret sirkuslaiset olivat taitavia ja innostuneita. Tällä kertaa ei tullut ihan samanlaista WAU-efektiä kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin ei osannut vielä odottaa mitään. Ehkä kalevalainen juoni vähän kyllästytti eikä tuntunut nuorten omalta. Näistä syistä (ja valvotusta yöstä) johtuen en nauttinut esityksestä ihan niin paljon kuin aiemmin vaikka olihan siinä ihan huikeitakin hetkiä.

Pieniä noloja tapahtumia

Joku oli käynyt kuuntelemassa Miki Liukkosta, joka oli sanonut, että pitää kirjoittaa pienistä noloista tapahtumista.  Miki Liukkonen on sentään Finlandia-ehdokas. En ole ihan varma sanoiko Liukkonen juuri noin, mutta jos oli sanonut niin minusta se oli osuvasti sanottu. Joku oli siis taas käynyt jossain, nähnyt ja kuullut jotain, kirjoittanut sen johonkin, josta minä luin sen.

Edinburg-Helsinki lennolla vieressäni nukkui jenkkinuorukainen. Kun saavuimme Helsinkiin, hän kuvasi innoissaan kännykällä lentoaseman vierustan harmaata sohjoa. Ennenkuin hän nukahti, hän kertoi odottavansa lumen näkemistä ja sitä hän sai nähdä. Häntä ei lumen huonolaatuisuus haitannut. Muutenkin hän oli omituisen innostunut kaikesta.

Kotiin tultuani sain voimakkaan siivouspuuskan. Konttasin luutun kanssa ympäri asuntoani ja olen nyt kovin tyytyväinen. Olisi pakko lähteä pikkujouluihin vaikka oikeastaan mielummin haistelisin puhdasta kotiani.

Kävin aamulla kampaajalla ja kaupungilla. Black friday -hapatus on levinnyt tännekin.

Yhtään shortseihin pukeutunutta lasta tai ruudulliseen hameeseen pujottautunutta miesoletettua en ole Tampereella nähnyt. Princess streetillä näin miehen kävelevän paljain jaloin, mutta taustalla oli kenties joitakin mielenterveysongelmia. Paljaat polvet menevät normaalin piikkiin, mutta paljaat varpaat eivät.

Turisti lepää

Aamukahvia tuodessaan emäntä kysyi olenko käynyt Edinburgin ulkopuolella. En ole, joten en ole täyttänyt turistin velvollisuuksiani täydellisesti.  Se yksi kappelikin (mainitaan Dan Brownin ensimmäisessä romaanissa) jäi näkemättä.

Kuljin eilisaamuna lähilelokuvateatterin ohitse ja huomasin, että Sean Bakerin elokuva "The Florida Project" alkaa vartin päästä. Elokuvassa seurataan teiniäidin Halleyn ja hänen kuusivuotiaan tyttärensä Moneen elämää rähjäisessä motellissa lähellä Disney Worldia. Elokuvan värit ovat My little pony värejä, mutta maailma on karumpi. Kaikkea sitä katsotaan Moneen silmin. Halley elättää heitä myymällä hajuvesiä turisteille ja vähän muillakin keinoin. Välillä he käyvät syömässä hotellien muhkeista buffet-pöydistä. Bobby, motellin pomo, huolehtii motellista ja vähän lapsistakin. Hän edustaa jollain tavoin turvallista aikuista.

Elokuvan jälkeen toinen katsoja (meitä oli kuusi) kysyi minulta "What did you think about the movie?"Olisi ollut vaikea vastata suomeksikin saati englanniksi. Se taitaa olla hyvän elokuvan merkki. Lapset olivat tässä elokuvassa huippuja.

National Scottish Museum on valtava museo, johon en ehtinyt kahdessa tunnissa perehtyä kunnolla. Vanha hieno rakennus, johon oli liitetty moderni lisärakennus. "Kansallismuseo" sisälsi kaikkea mahdollista muodista tieteeseen. Museo olisi hieno kohde lapsiperheille.

Näin kahvilan, jossa J.K. Rowlings kirjoitti Pottereita (The Elephant House) ja kurkistin ikkunasta. Minulle sopii paremmin tuo lähi-Starbucks.

Eilen tuuli ja satoi niin, että tuuli repi hatut ja hiukset päästä. Jos tuuli olisi hiemankin yltynyt olisi mennyt samalla pääkin.

Huomenna lähden kotiin. Olen jo tsekannut itseni lennolle, eikä lähtö ole onneksi kovin aikainen. Kyllä tästä selvitään.  Tänään taidan hieman lepäillä ja tehdä pieniä ostoksia.

Tuossa alapuolella on kuva SIITÄ kahvilasta.

Kirjoituskahvila ja suosikkielokuvateatteri

Ei olisi minusta nykyajan nomadiksi, sillä eilen kaipasin jo Tamperetta, kotiani, kissaani, lapsiani (joita en edes joka viikko näe) ja aamiaspöytääni.

Seuraan Instagramissa nuoren miehen pyöräreissukuvia, hän taisi viimeksi olla Uzbekistanissa. Matka kestää kuukausia, jollei vuosia ja hän tapaa aina ystävällisiä ihmisiä. Kun ongelmia ilmenee niin joku ilmaantuu auttamaan. Ihmiset noin yleensä ovat ystävällisiä ja avuliaita silloin kun eivät ole epäystävällisiä. Ihmisiä kaipaan kuitenkin eniten, niitä jotka tunnen.

Löysin Edinburgin paikallisen Niagaran (Film House), jossa näytetään uusien elokuvien lisäksi klassikkoelokuvia, lyhytelokuvia ja järjestetään festivaaleja. Nappasin mukaani marraskuun esitteen. Elokuvien perään oli lisätty erilaisia varoituksia kuten: contains brierf sexual assault, contains mild sex references, contains infrequent strong sex scenes, contains strong violence and horror (elokuva oli muuten Texasin moottorisahamurhaaja), contains suicide theme and strong comic horror jne.

Katsoin pikkuruisessa salissa elokuvan "Murder in the Orient Express" (näytös oli sopivana ajankohtana), joka oli vähän kuin se näytelmä "Kvartetti", tähänkin oli kerätty kaikki vanhat tähdet. Kenneth Branagh oli olevinaan  Hercule Poirot vaikka eihän kukaan muu voi olla Poirot kuin David Suchet. Teko-Poirotilla oli harmaat viikset. Olisin halunnut katsoa elokuvan Florida project, mutta se oli hävinnyt teattereista.

Istuin Starbucksilla kirjoittamassa (en etsinyt J.K. Rowligsin kirjoituskahvilaa, jonka nimi on muuten The Elephant House). Majapaikkani lähellä sijaitseva Starbucks on sopivan neutraali paikka, kahvilassa on hyvä nettiyhteys, paljon tilaa ja moni muukin tekee jotain läppärillään.

Hämmästelen skottien tapaa ylittää suojatie vaikka punainen valo palaa ja rivi autoja väijyy suojatien vieressä. En ole silti nähnyt vielä kenenkään jäävän auton alle.

Yllä näkyvästä vaunusta olisin voinut hankkia tietoa tulevaisuudestani.

Elokuvissa

Pistäydyin lähiteatterissa katsomassa elokuvan "Filmstars don't die in Liverpool". Elokuva kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Oscar-tähdestä Gloria Grahamesta (Anette Bening) ja hänen rakkaussuhteestaan nuoreen näyttelijänurasta haaveilevaan Peter Turneriin (Jamie Bell). Elokuvan on ohjannut Paul McGuigan.

"Filmstars don't die in Liverpool" kertoo ajasta, jolloin musiikkia kuunneltiin kasettimankasta ja puhelimella soitettiin puheluita. Glorian ura on jo laskusuunnassa kun hän tapaa Peterin, joka asuu samassa kämpässä, jossa Gloriallakin on huone. Filmitähti pyytää miestä huoneeseensa harjoittelemaan diskotanssia ja siitä se lähtee. Jamie Bell ei olekaan hassumpi tanssikaveri, sillä hän tuli tunnetuksi elokuvasta Billy Elliot. Elokuvassa eletään Los Angelesissa, New Yorkissa ja kaikkein aidoimmillaan Liverpoolissa, jossa Peterin vanhemmat ja veli myös asuvat. Pidin tästä elokuvasta, vaikka olihan se romanttinen ja traaginen,  mutta jotenkin elämänmakuinen. Naisen vanheneminen ja seksuaalisen vetovoiman vähenemisen kokemus tuntui läheiseltä. Tämä nainen ei onneksi jäänyt näkymättömäksi.

Liverpoolista ei voi tehdä teennäistä ja rosotonta elokuvaa.  Näyttelijät olivat hyviä ja pääparin kemia toimi uskottavasti. Hienon näyttelijätyön tekivät myös Kenneth Graham ja Julie Walters Peterin vanhempina.

Täällä elokuvan alaikärajaksi oli asetettu 15, syyksi mainittiin "strong language", elokuvassa ei ollut suoraviivaista seksiä, ei väkivaltaa (lukuunottamatta pientä nujakointia)  ja vahvempaa kieltä saa kuulla jokaisella suomalaisella ala-asteella.

Kävelin eilen kasviteteelliseen puutarhaan, ilma oli kirkas ja puutarhan pieni vesilämpäre jäässä. Näin pikkupojan, jonka shortsien lahkeista pilkistivät laihat valkoiset jalat. Suomessa vähemmästäkin lapsi huostaanotettaisiin. Puistossa oli syksyisen kaunista.

Piipahdin Stockbridgessä, joka on soma paremman väen hipsteripesä. Montako vintage-myymälää kaupunginosaan voi mahtua? Kivat markkinat. Piipahtamisesta kertyi puhelimen askelmittariin yli 14 000 askelta.

Majapaikassani on kahdeksan vierashuonetta. Guest house Adria suljetaan joulu-tammikuuksi. Olen kovin tyytyväinen sijaintiin, saamaani kohteluun, hiljaisuuteen ja aamiaiseen. On sitäpaitsi hyvä, ettei huoneen ovea saa lukkoon ilman avainta, joten avain ei voi unohtua huoneeseen. Huoneen lukitsemisen voi tietenkin unohtaa, mutta se onkin sitten eri juttu.

Läpinäkyvä elämäni

Ilalla kun kaivautuu hotellisänkyyn huomaa, että jokin on pielessä, sillä jalat eivät liiku vapaasti. Vaikka kuinka väsyttää on noustava ylös ja ryhdyttävä repimään tiukasti patjan alle kiristettyä peittoa.

Olen löytänyt sisäisen Primark-naiseni. En kysy "Onko tämä tuote ekologinen?" tai "Onko tämä tuotettu eettisesti?" kunhan se maksaa yhden punnan.

Museot ovat turistin ykköskohteita: kivat kahvilat, kaupat ja siistit vessat. Menen aina museoihin. Scottish National Portrait Gallery oli sitäpaitsi ilmainen ja mielenkiintoinen vaikka sen seinällä luulisi roikkuvan vain pölyyntyneitä, pönöttäviä tyyppejä. Museosta löytyi myös moderneja kiinnostavia muotokuvia ja valokuvia.

Kävin lounaalla tässä melko lähellä, trendikäs paikka. Söin pikkuruisen annoksen lohisalaattia ja join lasillisen valkkaria. Melkein vieressäni istui keski-ikäinen vähän liian tyylikäs mies koiransa kanssa. Hän otti välillä muovirasian laukustaan ja antoi jotain pienelle koiralleen. Aikansa istuttuaan mies sanoi "Daddy will take you home" ja koira vaikutti olevan mielissään.

Andrew Squarelle oli jäädytetty ympyrän muotoinen luistinrata, joka keskellä sijaitsi baari ja luistinvuokraamo. Kaikki näyttivät luistelevan sinisillä muovisilla lainaluistimilla. Pienimmät luistelijat työnsivät edellään oranssia kalaa, joka liukui mukavasti jäällä ja johon saattoi tukeutua.

Luin siitä, että vaikka nykyään ihmisten elämä on läpinäkyvää (minäkin avaudun matkastani),  valehdellaan enemmän kuin koskaan ennen. Kaikki tämä oli kuitenkin totta.

Edinburg

En oikein tiedä mihin muotoon kaupungin nimen laittaisin, paikalliseen h-loppuiseen vai tähän toiseen.

Olen oppinut huoneeseen mennessäni kiertämään avainta vastapäivään ja työntämään oven auki, kylpyhuoneeseen pääsee kääntämällä avainta myötäpäivään ja vääntämällä ovenkahvasta. Illalla onnistuin aukaisemaan ulko-oven ilman komplikaatioita (klo 22 jälkeen ei respassa ole enää henkilökuntaa).

Söin aamiaiseni kauniissa aamiaishuoneessa klassisen radiokanavan soidessa. Kaikki ruoka kannetaan pöytään eikä mitään ehdi kaivata kun käydään kysymässä voisiko vielä tarvita jotain. Vähemmän valikoimaa, mutta ei sotkuisia noutopöytiä.

Päivä kului kaupungilla. Ihastelin Waterstones kirjakauppaa, josta löytyi kirjoja monessa kerroksessa, siellä näytti olevan iltaisin kirjailijavierailujakin. Join kahvit ylimmän kerroksen kahvilassa katsellen näkymää Edinburgin linnaan.

Ostin tulopäivänä lipun Cabaret -musikaaliin, joka näyttää olevan englantilainen kiertue-esitys. Lippuja ostaessa kysyttiin olenko neiti vai rouva. Mitä ne sillä tiedolla tekevät? Nainen luukun takana sanoi, ettei hän pääse tietokoneohjelmassa eteenpäin ilman tuota tärkeää tietoa.

Teatterin ovella kaikkien laukut tarkastettiin. Menin paikalle jo puoli tuntia ennen esitystä, jolloin baarit olivat täynnä. Katsojat kävelivät katsomoon muovisine viini- ja kaljamukeineen. Koska yleisö oli valmiiksi humalassa oli tunnelma välitön. Jokaisen laulun jälkeen läpsytettiin käsiä innokkaasti. Pientä huuteluakin esiintyi, mutta fiksua, oikea-aikaista ja huumorintajuista.

Musikaalikiertuetta mainostetaan Will Youngin nimellä (näyttää olevan 2002 Idols-voittaja). Mies todella osasi laulaa ja näytellä. Young oli jonkinlainen kabareetirehtööri. Loistava. Sally Bolesin roolin lauloi kauniisti Louise Redknapp, jonka karisma ei yltänyt ihan Bob Fossen ohjaaman elokuvan Liza Minellin tasolle.

Musikaali oli rohkeampi kuin elokuva. Jo alussa käy ilmi, että Brian on biseksuaali. Musikaalin loppu on todella pysäyttävä, en kerro enempää jos jollakin teistä on mahdollisuus nähdä tämä produktio. Yhtymäkohdat nykyaikaan ovat pelottavat. Silloin natsit voittivat.

Lopussa täysi teatterisali nousi pystyyn osoittamaan suosiotaan. Niin tein minäkin, joskus sen joutuu tekemään vähän pakosta, nyt se tuli sydämestä.

Edinburgh

Aamiaisella tarjottiin niin paljon eläinrasvaa, että veri tuskin enää etenee suonissani. Koska matkustan yksin ja olen pienessä sosiaalisessa vajeessa, uskouduin miespuoliselle ystävälliselle aamiaistarjoilijalle kirjastani ja siitä että aion kirjoittaa jossain kahvilassa. Hän mainitsi pari kahvilaa, jossa J.K. Rowling on joskus kirjoittanut. "I am not so famous" sanoin, "not even in Finland"

Edinburghissa ihmettelee samoja asioita kuin Englannissa. Hanoja tietenkin, altaan toisessa päässä nököttää yksinäinen kylmävesihana ja toisesta päästä saa kuumaa vettä. Suihkuvesi lämpiää siinä vaiheessa kun on jo päättänyt luovuttaa. Vedenpaine on kovin vähäinen verrattuna kotimaahan.

En meinannut millään löytää valokatkaisijaa käytävällä sijaitsevasta eriöstäni, kunnes uskaltauduin vetäisemään katosta roikkuvasta narusta (samanlaisella Suomessa kutsutaan joku paikalle, kun saadaan sairauskohtaus vessassa).

Kävelin eilen 11 kilometriä. Kävin National Galleryssa, varsinkin sen vessassa ja kahvilassa. Taidemuseot ovat ilmaisia. Kaupoissa myydään jouluvillapaitoja (joka on nähnyt ensimmäisen Bridget Jones elokuvan tietää minkälaisia). Haahuilin kaupungilla, oli viileää, mutta ei satanut vettä. Kaupunki valmistautuu jouluun, glögi- ja siiderikojuja pystytetään ja joulukoristeita ripustellaan.

Matkalla

Istun lentokoneessa matkalla Edinburghiin. Lähden kyseiseen kaupunkiin, sillä ihmisen pitää aina silloin tällöin lähteä johonkin.

Matkustaminen on vaivalloista. On pakattava tavarat matkalaukkuun, otettava ne pois laukusta, yksi kerrallaan, vaihdettava mekon tilalle farkut ja villatakin tilalle villapaita tai toisin päin. Kun lopulta suljet laukun ja kaadut sänkyysi, muistat adapterin, nouset ylös, etsit vimpainta eri paikoista ja löydät sen keittiön laatikosta, jossa sen ei pitänyt olla ja laitat laukkuusi. Luovut samalla jostain pikkujutusta, jota kuitenkin tulet tarvitsemaan matkalla.

Lentokoneessa teeskentelet nukkuvaa, lukevaa tai muuten vain nauttivaa matkalaista. Juot sitä mitä on tarjolla (kahvia ja mustikkamehua). Käyt vessassa.

Lentokoneessa myydään kaikenlaista tarpeetonta, jota et missään nimessä osta.

Jännität hieman millä pääset hotelliin, missä se lopulta on ja onko siellä huonetta sinulle.

Kun viimein asetut hotelliin, on pakko lähteä kaupunkia katsomaan. Kun astut ulos hotellin ovesta et tiedä mihin suuntaan lähteä. Hotellin respasta saatu kartta näyttää vain ”vanhan kaupungin”, museot, sillat, kirkot, linnan ja ravintolat.

Muutama päivä menee melko mukavasti, pelkäät ihan pikkuisen varkaita ja sitä ettet ymmärrä paikallista mongerrusta. Sitten pitääkin jo huolehtia, millä kyydillä pääsee lentokentälle. 

P.S. Tulin lentokentältä keskustaan ratikalla. Rahastaja naksautti lippuun reiän.

Huone löytyi! Respan mies toivotti tehvetulleeksi ihan nimellä ja  piti puolen tunnin esitelmän siitä mitä kaupungissa voi tehdä ja näytti minulle oleskelu- ja aamiaishuoneen.

Oleskeluhuonetta lämmittää takka, jossa "palavat" muoviset halot. Kylppäri on käytävällä, mutta se on ihan oma ja saan jättää sinne shampooni ja muut tilpehöörini.  Viihtyisää, ei välttämättä käytännöllistä, mutta niin  ystävällistä ja kotoisaa! (Sain hotellivinkin ystäviltä, jotka ovat majoittuneet tääällä monena vuonna.)

Syyslaulu

Kun lähdettiin oli pimeää,
kun palattiin oli pimeää,
kun nukuttiin oli pimeää,
kun herättiin oli pimeää,
kun siivottiin oli pimeää,
kun sotkettiin oli pimeää,
kun itkettiin oli pimeää,
kun naurettiin oli pimeämpää.

Ankkurinappi löytynyt ei.
Ankkurinappi sen joku kai vei.

(Saa laulaa millä sävelellä kukin haluaa)

Onko koneessa filosofia?

Kävin eilen työpaikalla tekemässä esitelmää. Lähteminen oli vaikeaa, mutta vakuuttelin itselleni, että saan samalla tehtyä päivän liikuntasuorituksen. Työpaikalle kävellessäni kuuntelin Ylen podcastia "Päivystävät dosentit". Ohi ajavat autot pitivät välillä niin kovaa meteliä, etten kuullut podcastia. Mietin kulkeutuuko kuulokkeista korvakäytävieni kautta aivoihin jotain siitäkin mitä en tietoisesti kuule.

Podacastin keskustelussa väitettiin, että luonnontieteet ovat tiedemaailman valkoinen mies ja tavallaan se on ymmärrettävää sillä eihän lentokoneessakaan kuuluteta "Onko koneessa filosofia?" Luonnontieteilijöiden kannattaisi kuitenkin kuunnella myös humanistitutkijoita.

Esitelmän teko sujui hyvin. Siskoni ehdotti, että laittaisin kännykän hälyttämään 25 minuutin päästä ja päättäisin tehdä sen ajan esitelmää. Aika tuntuu niin lyhyeltä, että sen on valmis uhraamaan tuosta vain. Tein hommia parin tunnin ajan. Olin jo aiemmin kerännyt ja lukenut esitykseen tarvittavaa materiaalia.

Ensin esitystä tekee niin, että kunhan jotain vain saisi tehtyä, mutta jossain vaiheessa alkaa selvitä, mitä minä tästä ajattelen ja haluan sanoa. Silloin työ yhtäkkiä alkaakin tuntua mielekkäältä. Nyt jätän asian hautumaan ja palaan siihen kunhan olen käynyt lomamatkalla, jonne lähden ensi viikon loppupuolella. Teen esitystä ihan vain meidän poliklinikan pienelle porukalle.

Päätin jatkossa käyttää käsikirjoituksen tekemisessä tuota 25 minuutin hälytystä. Juutuin hiljattain kirjoittamisessa paikalleni, mutta ratkaisu ilmaantui ihan huoneilmasta, siltä ainakin tuntui. Henkilöt ovat jossain määrin alkaneet elää omaa elämäänsä, jota seuraan mielenkiinnolla.  Heistä on tullut melkein ystäviä.

Kirjoitin blogiin Marimekko- ja Gudrun Sjöden -naisista. Gudrun Sjöden otti yhteyttä ja haluaa muistaa minua pienellä lahjalla, mikä tuntui hauskalta. Marimekko ei ole lähettänyt palautetta. Piste Gudrun Sjödenille!

Yhteen vai erikseen?

Menen tänään Lavikseen, jumppaan, jossa keski-ikäiset naiset tanssivat tangoa ja valssia näkymättömien kavaljeerien käsivarsilla. Olisi mukavampi tanssia ihan oikeasti jonkun miehen kanssa, mutta en viitsi mennä tanssilavalle seisomaan ja odottamaan, että joku tanssitaitoinen hakisi minua.

Olen kirjoittanut kaksi päivää ja tunnen itseni melkein oikeaksi kirjailijaksi. Olen viettänyt niin paljon aikaa yksin, että ajatukseni ovat kohta riittävän omituisia.

Kävin P:n kanssa Amurin kahvilassa aamiaisella, joka virkisti kovasti. Tai P otti aamiaisen ja minä kahvin ja joulutortun. Aioin ensin pyytää, että P hakee minulle salaa toisen kupin kahvia aamiaispöydästä ja minä säästän rahaa, mutta tulin omantunnontuskiin ja lähdin ostamaan santsikupillista, mutta sen sai lopulta samaan hintaan. Kannatti olla rehellinen.

P:n puoliso A sanoi, että ulkomaalaiset oppivat suomen kielestä nopeasti ainakin kysymyksen "Samasta vai erikseen?" sillä sitä käytetään täällä niin paljon. Muualla pöytään tuodaan automaattisesti yksi lasku, jonka jompikumpi hoitaa tai sitten se jaetaan, eikä ravintolaa sotketa koko asiaan. 

Välillä minusta tuntuu, että kässäri on suorastaan nerokas kunnes se on sellaista paskaa, ettei sitä kukaan koskaan julkaise tai jos julkaisee saa hävetä loppuelämänsä. En edes tiedä tuleeko siitä mitään. Unohdan aina mainita, että Saunaihosta löytyy vielä kiva blogiarvio Kirjallisia blogista.
(Linkki blogin nimen kohdalla).

Olen kirjoittanut hartiat kyyryssä, lukenut sohvalla pitkälläni, pääni alla tyyny, joka varmasti viimeistään vetää minut kyttyrään ja siksi Lavis on paikallaan. Lauantaina aion tehdä selkä kyyryssä esitelmää.

Olen lukenut Ossi Nymanin esikoisromaania Röyhkeys. Pidin Nymania ensin jonkinlaisena köyhän miehen Knausgårdina, mutta kirjasta löytyy ihan omakin juju. Kirjottavana ihmisenä sitä oli hauska lukea.

Marimekko-nainen

Eräs ystäväni sanoi, että meistä suomalaisista keskiluokkaisista kulttuuritantoista tulee vanhemmiten joko "Gudrun Sjöden" - tai "Marimekko" -naisia.

"Gudrun Sjöden" -vaatteissa vallitsevat luonnon värit, sammaleen vihreä, tuleentuneen viljan sävyt, taivaansininen ja hiekka. Vaatteita puetaan monta kerrosta päällekkäin, kankaissa on kukkakuvioita, sukkahousut ovat boheemin värikkäitä, samaten kengät. Korkeita korkoja ei harrasteta ja harmaantuvat hiukset värjätään punaisiksi tai annetaan luonnonharmaan kukoistaa.

Marimekko-naiset pukeutuvat selkeisiin perusväreihin ja vaatteet ovat suoria ja väljiä. Yksi vaatekerros riittää. Korkokenkiä saatetaan käyttää ja hiukset ovat huolellisesti leikatut ja värjätyt. Kaiken kruunaavat rohkeat silmälasinkehykset.

Kumpi minä sitten olen? En ole toistaiseksi selvästi kumpikaan, mutta viitettä marimekkolaisuudesta on havaittavissa. Tämä ei tarkoita välttämättä kyseisen firman vaatteita (niitäkin minulla kyllä on, olen hankkinut alennusmyynnistä) vaan tyylistä. "Gudrun Sjöden" -kaupassa olen käynyt, mutta mitään en ole ostanut, toistaiseksi. 

Olen huolissani ilmastonmuutoksesta. Olenkin tehnyt merkittäviä muutoksia kulutustottumuksiini: peseydyn palasaippualla ja leikkaan hammastahnatuubin poikki ja kaivelen loputkin hammastan jämät käyttöön. Mainostan kaikille palasaippuaa, ei tule muovijätettä ja alle euron palasaippuan saa lähikaupasta. Saippua kestää pitkään. Hiuksetkin voi pestä saippualla (siihen olen ostanut tätä tarkoitusta varten valmistettua palasaippuaa). Tässä mielessä olen enemmän "Gudrun Sjöden" -nainen. Maailma pelastuu.

Hame/housut -farssi

ET-lehden kolumni "Vihjailevat helmat" on saanut aikaan hame/housut -gate farssin. En ole lukenut Pirkko Arstilan kolumnia, mutta sen aiheuttamaan someraivoon olen päässyt tutustumaan. Ensinnäkin Arstila ei ole häävi kolumnisti, eikä ansaitse tällaista huomiota. Toiseksi Suomen ongelmat eivät ole kummoisia jos mokoma saa näin suuren merkityksen. Huvittavinta tässä oli päätoimittajan nöyrä pahoittelu.

Nyt kun Arstila alkaa olla rasite ET-lehden maineelle, saatan ottaa hänen paikkansa. Arvoisa ET-lehden päätoimittaja Riitta Korhonen, voitte ottaa minuun yhteyttä tällä sivulla olevan sähköpostin välityksellä.

Facessa toimii ryhmä nimeltään "Rento feministiryhmä", jonka jäseneksi minut huolittiin. Ryhmän päivityksiä lukiessa on tullut mieleen, että minkälainen se vähemmän rento ryhmä sitten on. Olen ajatellut, että keskeisiä asioita feminismissä ovat esim. palkkausasiat, mahdollisuus edetä urallaan ja globaalimmin päästä irti "all male panel" -ilmiöstä, estää naisten silpominen, pakkoavioliitot  jne. Ei suinkaan, tärkeää ovat Pirkko Arstilan typerien ajatusten vastustaminen. Nyt taidan saada potkut jopa rennoista feministeistä.

Miltä tuollainen someraivo tuntuu, kun sen kohteeksi joutuu? Ei ehkä tee vähään aikaan mieli käydä lähikaupassa, uimahallissa, pubissa tai R-kioskilla. Koeta kestää Pirkko, kohta se pahis on joku muu!

Tietoteknistä katastrofointia

Hesarin mukaan HUS:n potilastietojärjestelmä kaatui tänään. Se tarkoittaa sitä, että potilaita ei voi hoitaa. Päivystyspotilaat tietysti on hoideltava jotenkuten. En tiedä kauanko katkos kesti.

Minä koin tänään pienempiä tietoteknisiä kaatumisia, jotka nekin saivat aikataulun rähmälleen. Ensin printteri kieltäytyi toimimasta. Kotona selvittelisin asiaa itse, töissä ryntäsin sivarin luo apua pyytämään. Nuori mies näppäili hetken konettani ilman se kummempaa menestystä. Ehdotin printterin sulkemista ja uudelleen avaamista, joka oli taas kerran toimiva strategia.

Myöhemmin samana päivänä sanelukapula ryhtyi kapinoimaan. Asia ratkesi irrottamalla kapula hetkeksi sitä ruokkivasta keskusyksiköstä, jonka jälkeen se muuttui lauhkeaksi ja yhteistyöhaluiseksi.

Näissä tietoteknisissä ongelmissa minulla on taipumusta katastrofoida (en tiedä käykö sana tähän, mutta kuvaa hyvin käytöstäni). Hermostun, päätän ettei mistään tule mitään, painelen näppäimistöä paniikinomaisesti, kiroilen ja lopulta huudan apua.

Meillä on lopulta luja usko tietotekniikan toimintaan, tosin hävisivät ne potilaskansiotkin aina välillä. Olen ollut joskus apulaislääkärinä mukana ortopedin vastaanotolla, jossa tehtäväni oli etsiä paksuista kuorista ne oikeat rtg -kuvat. Tiirailin kuvien päivämääriä löytääkseni tarvittavat dokumentit ja ripustin ne valotaululle kirurgin katsottavaksi. Se oli varmasti kaikkein sopivin tehtävä minulle  kyseisellä alalla.

Jazz-musiikkia Tampereella

Tampere Jazz Happening on hieno tapahtuma. Toisin kuin Pori Jazzissa Tampereella kuunnellaan nimenomaan jazz-musiikkia. Koska en tiedä mitään kyseisestä musiikin lajista, on tapahtumassa aina yhtä jännittävää (tämä oli minulle toinen kerta).

Konsertti pakkahuoneella alkoi klo 14 ja loppui siinä varttia vailla seitsemän. Kolmen eri kokoonpanon esiintymisten väleissä pidettiin pitkät roudaustauot, jotka yleisö vietti vessassa ja kaljajonoissa. Jazz on jostain syystä enemmän miesten laji, joten naistenvessoista puuttuivat ne normaalit kulttuuripissajonot. Esiintyjistäkin vain yksi oli nainen.

Kun soittajat tulivat lavalle ja ottivat soittimensa esiin, ei oikein tiennyt, oliko kyse soittimien virittelystä vai jo varsinaisesta esityksestä.  Ensimmäinen kokoonpano oli Sunna Gunnlaugs trio vahvistettuna juuri palkitulla Verneri Pohjolalla. Tästä pidin kovin, tykkäsin (mikä analyysi!). Verneri Pohjola sai trumpetistaan esiin kivoja ääniä. Islantilaisen Gunnlaugsin melodinen musiikki oli kaunista kuultavaa.

Samuel Blaser ja kumppanit haastoivat tällaisen osaamattoman kuulijan. Lavalla oli viisi soittajaa ja yhtä monta kansallisuutta. Ensimmäinen biisi kesti 40 pitkää minuuttia. Ryhmä ei ottanut yleisöön mitään kontaktia. Meitä ei ollut olemassakaan. Tavallaan hieno juttu  tuo "Ottakaa tai jättäkää, tässä olemme" -asenne.

Ranskalaisen Erik Truffazin kvartetin tahdissa olisi tehnyt mieli tanssia. Sympaattinen Truffaz esitteli bändin jäsenet suomeksi. Miehen posket pullistuivat trumpettia soittaessa kuin pienet ilmapallot ja tyhjentyessään ne rutistuivat hassusti. Ääni hiveli tottumattomia korviani. Arthur Hnatek soitti rumpuja kuin rock-rumpali afrikkalaisin maustein. Muut rumpalit enemmänkin vain hivelivät varovasti soittimiaan.

Kuten edellä kävi ilmi, en ymmärrä jazzista mitään. Ensi vuonna uudestaan. Ehkä joskus vielä harkitsen festivaalipassin hankkimista.

Iloisia uutisia

Nykyään sanomalehtiä lukiessaan tulee vain vihaiseksi. Eilisestä Hesarista löytyi iloinen uutinen: erään pelifirman omistajat ottavat voittonsa palkkatuloina ja maksavat tuloista veroa. Tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää niitä todella isotuloisia, jotka yrittävät välttyä verojen maksamiselta eli hienommin sanottuna harrastavat verosuunnittelua. Luulisi,  että on olemassa joku tulotaso, jonka jälkeen lisäraha ei tuo enää mitään lisäiloa.

Ryntäsin eilen elokuviin kello yhdeksäksi nähdäkseni uuden Tuntelmattoman sotilaan. Katsomo oli lähdes täynnä aamuvirkkuja elokuvaharrastajia. Hesari antoi elokuvalle vain kaksi tähteä, en ymmärrä miksi.

Ajattelin etukäteen, että ajatus kolmannesta Tuntemattoman elokuvaversiosta on ummehtunut ja ilahduin ehkä siksi elokuvasta näinkin paljon. Kun seurasin Eero Ahoa Rokkanan ymmärsin tai ainakin luulin ymmärtäväni ensimmäistä kertaa oikein todella miltä niistä miehistä tuntui ja miten kaksi hävittyä sotaa heihin vaikutti. He menettivät vuosia elämästään, kotinsa ja heistä tuli hiljaisia synkkiä miehiä. Elokuvaa olisi voinut hieman lyhentää, sen verran tiuhaan elokuvasalin ovi kävi kun katsojat kävivät vessassa.

Sain eräänä päivänä päähäni, että haluan oppia seisomaan käsilläni. Katsoin netistä videon, jossa neuvottiin, miten tuohon päämäärään pääsee. Ensin piti maata selällään lattialla ja painaa selkä alustaan. Helppoa! Sen jälkeen nuori lihaksikas mies nojasi kämmeniinsä ja asetteli jalat seinälle, jota pitkin kiipesi vaivatta kuin gekko ja lopulta nojasi seinään suorana kuin seinää vasten asetetut tikapuut. Yritin samaa siinä onnistumatta. En luovuttanut vaan riisuin sukat ja yritin uudestaan, jonka jälkeen vietin pari sekuntia vähemmän täydellisessä jalat seinällä kämmenet lattialla asennossa ja olin kovin ylpeä itsestäni. Tämän suuren voiton jälkeen en ole viitsinyt katsoa miten tästä edetään. Taidan toistaiseksi vain nauttia saaavutuksestani.

Synkeitä mietteitä

Töissä mietittiin mitä tehdä jos Kerttu-kissa yhtäkkiä kuolee. Ei kai ruumista voi laittaa sekajätteisiin ja olisihan se aika tunteetontakin kun olemme tunteneet toisemme jo melkein kymmenen vuotta ja se on repinyt huonekaluni riekaleiksi.

Kaima ehdotti pakastamista, jolloin Kertun voisi haudata sitten sulan maan aikaan vaikka Kaupin metsään. Mutta kun pakastin on nyt niin täynnä marjoja ja sieniä! Pitäisi keittää hilloa. Olisi sitäpaitsi traumaattista hakea pakastimesta syötävää jos samalla näkisi Kertun hurmaavat, mutta jo jäykistyneet tassut.

Toisaalta Kerttu on kirjallisen henkilön esikuva, joten se ansaitsisi vähintään näköispatsaan tai mieluiten mauseleumin.

Oikea ratkaisu on kuulemma tuhkaus.  Toivottavasti Kerttu viipyy vielä pitkään nojatuolejani repimässä ja öiseen aikaan melskaamassa. Itseasiassa näin pimeän aikaan se nukkuu öisin.

Kerttu elää, eläköön Kerttu!