Kävin facebookissa keskustelua lääkärien käyttämistä fraaseista. Moni kollega sanelee automaattisesti tekstin alkuun "Yleensä terve potilas". Toisinaan tuon automaation perään luetellaan joukko sairauksia verenpainetaudista diabetekseen.
Potilas vaati korjausta luonnehdintaani "Hyväkuntoinen potilas", jonka jälkeen en ole tuota fraasia käyttänyt vaan sanellut "Kävelee ilman apuvälineitä", "Ei tarvitse apua riisuutumisessa tai pukeutumisessa" tai "Ei lepohengenahdistusta".
Yritän välttää sellaisten tyhjänpäiväisyyksien merkitsemistä kuten "Asiallinen potilas", jonka vastakohta ei ole näissä yhteyksissä "Asiaton potilas" vaan psykoottinen, muistamaton tai sekava henkilö. Potilaani eivät ole oikeastaan koskaan sekavia tai psykoottisia, joten ilmaus on tarpeeton.
Merkkailen välillä erilaisia asioita paperille, jota käytetään pritsin suojana. Vedän puhtaan paperin pritsin päälle ja heitän käytetyn paperin ennestään paperia pursuavaan roskikseen ja alan sanella tekstiä ja vasta siinä vaiheessa muistan tekemäni muistiinpanot ja lopulta kaivelen roska-astiaa.
Tekstit ovat ymmärrettävästi herkkiä juttuja potilaille ja nykyisin tulee aiempaa enemmän korjaupyyntöjä, sillä tekstit menevät Kantaan, josta niitä voivat muutkin terveydenhuollon pisteet katsoa.
keskiviikko 31. tammikuuta 2018
tiistai 30. tammikuuta 2018
Tiivistä!
Tampereella voi nykyään varata (ja lainata!) kirjoja kirjastosta maksutta. Mikä muu tässä maassa on enää ilmaista? Ikävä kyllä varatut kirjat vyöryvät luettavakseni perättäisinä päivinä ja lukemista kertyy liikaa. Kirjapinosta voi toisaalta valita kirjan ihan mielialan mukaan ja tuntea itsensä rikkaaksi.
Käyn kirjastossa niin usein, että ellen olisi pukeutunut toppatakkiin asiakkaat tulisivat todennäköisesti kyselemään minulta "Mistä löytyvät matkakirjat, Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset, entä novellit?".
Eiliselle kirjoituskurssille mennessä vastaamme tipahteli edellisen kurssin väki, joka koostui lähinnä nuorista miehistä. Kurssilla opetettiin Sci-fi ja fantasiakirjoittamista. Muutenhan kirjoitusväki on kovin naisvaltaista. Kirjallisuuden genret ovat ilmeisesti tässä mielessä sukupuolittuneita. Jotkut kirjailijat (varsinkin nuorille kirjoittavat) haluavat häivyttää sukupuolensa käyttämällä etunimestään vain kirjaimia kuten J.K. Rowling.
Opettajamme piirsi tussilla fläppitaululle grafiikan romaanin etenemisestä. Kuva näytti tunturin siluetilta. Hän luki pitkät pätkät Stenbeckin romaania Hiiriä ja ihmisiä. Kirjassa ei selitetä asioita puhki vaan lukija saa itse muodostaa osan tarinasta.
Kirjoituskurssitapaamisen vuoksi on pakko miettiä mitä haluan keskeneräisellä tekstilläni sanoa. En tiedä. Onko raapustuksessani liikaa teemoja ja ihmisiä. On.
Tekstiä pitäsi tiivistää ja tiivistää. Kohta ei jää enää juuri mitään jäljelle.
Käyn kirjastossa niin usein, että ellen olisi pukeutunut toppatakkiin asiakkaat tulisivat todennäköisesti kyselemään minulta "Mistä löytyvät matkakirjat, Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset, entä novellit?".
Eiliselle kirjoituskurssille mennessä vastaamme tipahteli edellisen kurssin väki, joka koostui lähinnä nuorista miehistä. Kurssilla opetettiin Sci-fi ja fantasiakirjoittamista. Muutenhan kirjoitusväki on kovin naisvaltaista. Kirjallisuuden genret ovat ilmeisesti tässä mielessä sukupuolittuneita. Jotkut kirjailijat (varsinkin nuorille kirjoittavat) haluavat häivyttää sukupuolensa käyttämällä etunimestään vain kirjaimia kuten J.K. Rowling.
Opettajamme piirsi tussilla fläppitaululle grafiikan romaanin etenemisestä. Kuva näytti tunturin siluetilta. Hän luki pitkät pätkät Stenbeckin romaania Hiiriä ja ihmisiä. Kirjassa ei selitetä asioita puhki vaan lukija saa itse muodostaa osan tarinasta.
Kirjoituskurssitapaamisen vuoksi on pakko miettiä mitä haluan keskeneräisellä tekstilläni sanoa. En tiedä. Onko raapustuksessani liikaa teemoja ja ihmisiä. On.
Tekstiä pitäsi tiivistää ja tiivistää. Kohta ei jää enää juuri mitään jäljelle.
maanantai 29. tammikuuta 2018
Jännittävät vaalit
Olipa jännittävät vaalit. Hyvä, että sain yöllä nukutuksi.
Olen seurannut lähisukulaisen työnhakua ja osaamisestaan huolimatta yli viisikymppisen näyttää olevan mahdotonta saada töitä. Ainoa homma, johon korkeasta iästä ei ole haittaa on presidentin virka. Suomessa tykätään kärttyisistä vanhoista miehistä.
Huhtasaaren sivuilla jotkut epäilivät vaalivilppiä. Eräs naisen kannattaja ei pitänyt tulosta mahdollisena, sillä ei tuntenut ketään, joka ei olisi äänestänyt Huhtasaarta. Kuplat ovat totisinta totta, sillä minä en tiedä ketään, joka olisi tunnustanut äänestäneensä kyseistä ehdokasta.
Minulla ei ole muuta sanottavaa asiasta kuin, että on hienoa, että saa äänestää eikä tarvitse kärsiä paranoiasta.
Vietän vapaaviikkoa ja aion kirjoittaa. Katsotaan mitä saan aikaiseksi. Osallistun yhteen kirjoituskurssiin ja pitäisi kommentoida erästä käsikirjoitusta tai osaa siitä. On todella vaikea antaa kritiikkiä, josta kirjoittaja ehkä hyötyisi.
Olen seurannut lähisukulaisen työnhakua ja osaamisestaan huolimatta yli viisikymppisen näyttää olevan mahdotonta saada töitä. Ainoa homma, johon korkeasta iästä ei ole haittaa on presidentin virka. Suomessa tykätään kärttyisistä vanhoista miehistä.
Huhtasaaren sivuilla jotkut epäilivät vaalivilppiä. Eräs naisen kannattaja ei pitänyt tulosta mahdollisena, sillä ei tuntenut ketään, joka ei olisi äänestänyt Huhtasaarta. Kuplat ovat totisinta totta, sillä minä en tiedä ketään, joka olisi tunnustanut äänestäneensä kyseistä ehdokasta.
Minulla ei ole muuta sanottavaa asiasta kuin, että on hienoa, että saa äänestää eikä tarvitse kärsiä paranoiasta.
Vietän vapaaviikkoa ja aion kirjoittaa. Katsotaan mitä saan aikaiseksi. Osallistun yhteen kirjoituskurssiin ja pitäisi kommentoida erästä käsikirjoitusta tai osaa siitä. On todella vaikea antaa kritiikkiä, josta kirjoittaja ehkä hyötyisi.
lauantai 27. tammikuuta 2018
Vanha lima
Herätessäni ajattelin, että Kerttu on varmaan kuollut kun se ei tule
minua katsomaan, mutta onneksi se löytyi mielipaikaltaan vieraskammarin sängyn
alta. Kun siirryin sohvalle niin sekin tahtoi kyseiseen kohteeseen. Taistelemme
usein samasta paikasta, minä tosin en yleensä halua nukkua sängyn alla.
Osallistuin yhdistyksemme vuosikokoukseen Helsingissä, tai jos ollaan ihan tarkkoja ja tietysti ollaan, itse kokouksessa en ollut vaan kuuntelin ainoastaan alani luennot. Välillä perustieteen osuus meni yli ymmärrykseni ja vilkuilin salaa muiden facebook-päivityksiä.
Kahvitauoilla hälyyttävän moni sanoi lukevansa blogiani, joten pitäisi kai muistaa sensuroida tekstejään. Itsesensuuri tahtoo ajan myötä unohtua. Usein en muista lukijoita lainkaan.
Helsingissä oli lopulta melko mukavaa, kiertelin lopuksi kirjakauppoja kivassa seurassa ja söin Akateemisen kirjakaupan kahvilassa ylihintaisen lämpimän voileivän ja join lasillisen valkkaria. Ostin Otavan kirjakaupasta pokkarin (Camus, Sivullinen), jolla päätin briljeerata junassa, mutta ikävä kyllä torkahdin. Pitää lukea se seuraavalla junamatkalla. Yksin lukiessa kirja menee ikäänkuin hukkaan. Kuka muuten kulkee kirjakaupasta toiseen ikävässä seurassa?
Olen kuunnellut viime aikoina Areenasta ohjelmaa KulttuuriCoctail ja sattuipa niin, että kuuntelin ohjelmaa otsikolla "Seksistä ei kannata puhua julkisesti". Ensin seurasin Laura Gustafssonin haastattelua (nainen on kirjottanut autofiktiivisen romaanin Pohja) ja sen jälkeen kuuntelin päälle Panu Rajalaa. Jostain syystä toinen heistä kuulosti vanhalta limalta.
Osallistuin yhdistyksemme vuosikokoukseen Helsingissä, tai jos ollaan ihan tarkkoja ja tietysti ollaan, itse kokouksessa en ollut vaan kuuntelin ainoastaan alani luennot. Välillä perustieteen osuus meni yli ymmärrykseni ja vilkuilin salaa muiden facebook-päivityksiä.
Kahvitauoilla hälyyttävän moni sanoi lukevansa blogiani, joten pitäisi kai muistaa sensuroida tekstejään. Itsesensuuri tahtoo ajan myötä unohtua. Usein en muista lukijoita lainkaan.
Helsingissä oli lopulta melko mukavaa, kiertelin lopuksi kirjakauppoja kivassa seurassa ja söin Akateemisen kirjakaupan kahvilassa ylihintaisen lämpimän voileivän ja join lasillisen valkkaria. Ostin Otavan kirjakaupasta pokkarin (Camus, Sivullinen), jolla päätin briljeerata junassa, mutta ikävä kyllä torkahdin. Pitää lukea se seuraavalla junamatkalla. Yksin lukiessa kirja menee ikäänkuin hukkaan. Kuka muuten kulkee kirjakaupasta toiseen ikävässä seurassa?
Olen kuunnellut viime aikoina Areenasta ohjelmaa KulttuuriCoctail ja sattuipa niin, että kuuntelin ohjelmaa otsikolla "Seksistä ei kannata puhua julkisesti". Ensin seurasin Laura Gustafssonin haastattelua (nainen on kirjottanut autofiktiivisen romaanin Pohja) ja sen jälkeen kuuntelin päälle Panu Rajalaa. Jostain syystä toinen heistä kuulosti vanhalta limalta.
torstai 25. tammikuuta 2018
Vankeinhoito
Joku on napsauttanut Tampereen pakastusmoodista sulatuksen puolelle. Kävin nukkumaan kinosten keskelle ja heräsin vesilätäköstä. Tätä ei kannata ottaa ihan kirjaimellisesti.
Olen jo jonkin aikaa pohtinut synkeää aihetta vaikka muuten olenkin niin valoisa persoona.
Kuuntelin This American life -podcastia, jossa puhuttiin eräästä raiskaustapauksesta. Amerikkalaiset käsittelevät ongelmia nimenomaan yksilön kautta. Nuoren naisen raiskausilmoitusta ei uskottu vaan arveltiin hänen keksineen koko jutun saadakseen huomiota. Raiskattu alkoi itsekin epäillä, oliko mitään tapahtunut ja hän sai jopa tuomion väärästä rikosilmoituksesta.
Lopussa ilmeni, että rikos oli totta ja löytyi neljä muuta naista, jotka olivat saman kaksivitosen miehen uhreja. Mies sai kolmensadan vuoden tuomion. Raiskaukset olivat julmia, sillä tuntematon naamioitu mies tunkeutui naisten koteihin ja uhkasi heitä veitsellä.
Mietityttää tuo tuomion pituus. Jos mies olisi raiskannut "vain" kaksi naista, istuisiko hän vankilassa sata vuotta kolmensadan sijaan? USA:ssa jokainen rikos lasketaan entisen päälle. Jos mies elää 75-vuotiaaksi yhteiskunta elättää ja vartioi häntä viisikymmentä vuotta. Hän tarvitsee kenties lääkärinhoitoa, jopa vuodeosastohoitoa loppuvuosinaan. Kuulostaa järjettömän kalliilta systeemiltä. Voihan olla, että vankilassa elinajanodotus on matalampi kuin siviilissä, mutta silti. Olen ymmärtänyt, että Yhdysvalloissa vankeinhoito ostetaan yksityisiltä firmoilta.
Suomalaistaustaista Lauri Lovea (luin Wikipediasta, että miehellä on Suomen passi) uhkaa sadan vuoden rangaistus jos britit luovuttavat hänet USA:n viranomaisille. Terveysongelmista kärsivä Love on hakkeroinut yhdysvaltalaisten virastojen tiedostoja.
Nukuin viime yön huonosti, ehkä nämä mietteet johtuvat siitä tai sitten ei. Päädyin taas kerran siihen, että suomalainen järjestelmä on toimivampi vaikka olenkin joskus tuomioiden pituudesta (tai lyhyydestä) eri mieltä.
Olen jo jonkin aikaa pohtinut synkeää aihetta vaikka muuten olenkin niin valoisa persoona.
Kuuntelin This American life -podcastia, jossa puhuttiin eräästä raiskaustapauksesta. Amerikkalaiset käsittelevät ongelmia nimenomaan yksilön kautta. Nuoren naisen raiskausilmoitusta ei uskottu vaan arveltiin hänen keksineen koko jutun saadakseen huomiota. Raiskattu alkoi itsekin epäillä, oliko mitään tapahtunut ja hän sai jopa tuomion väärästä rikosilmoituksesta.
Lopussa ilmeni, että rikos oli totta ja löytyi neljä muuta naista, jotka olivat saman kaksivitosen miehen uhreja. Mies sai kolmensadan vuoden tuomion. Raiskaukset olivat julmia, sillä tuntematon naamioitu mies tunkeutui naisten koteihin ja uhkasi heitä veitsellä.
Mietityttää tuo tuomion pituus. Jos mies olisi raiskannut "vain" kaksi naista, istuisiko hän vankilassa sata vuotta kolmensadan sijaan? USA:ssa jokainen rikos lasketaan entisen päälle. Jos mies elää 75-vuotiaaksi yhteiskunta elättää ja vartioi häntä viisikymmentä vuotta. Hän tarvitsee kenties lääkärinhoitoa, jopa vuodeosastohoitoa loppuvuosinaan. Kuulostaa järjettömän kalliilta systeemiltä. Voihan olla, että vankilassa elinajanodotus on matalampi kuin siviilissä, mutta silti. Olen ymmärtänyt, että Yhdysvalloissa vankeinhoito ostetaan yksityisiltä firmoilta.
Suomalaistaustaista Lauri Lovea (luin Wikipediasta, että miehellä on Suomen passi) uhkaa sadan vuoden rangaistus jos britit luovuttavat hänet USA:n viranomaisille. Terveysongelmista kärsivä Love on hakkeroinut yhdysvaltalaisten virastojen tiedostoja.
Nukuin viime yön huonosti, ehkä nämä mietteet johtuvat siitä tai sitten ei. Päädyin taas kerran siihen, että suomalainen järjestelmä on toimivampi vaikka olenkin joskus tuomioiden pituudesta (tai lyhyydestä) eri mieltä.
tiistai 23. tammikuuta 2018
Tehokasta työskentelyä
Pitäisi etukäteen perehtyä mitä kunakin päivänä kuuluu tehdä. Lista on
kiinnitetty nastalla kahvihuoneen seinälle. Eihän sitä kaikkea ehdi kuitenkaan selvittää.
Kirjauduin eilen normipolini koneelle klo 7.30, avasin kaikki ohjelmat, tutustuin päivän potilaiden sairauskertomuksiin ja labroihin. Fiksu pomoni (ei sisällä ironiaa) huomautti, että minulla onkin lähete- yms. säläpäivä. Kirjauduin ulos koneeltani ja suljin monta ohjelmaa ja erikoistuva lääkäri tuli tilalleni. Hän avasi koneen omilla tunnuksillaan ja vrk-kortillaan.
Siirryin toiseen huoneeseen ja toiselle koneelle aukaisin tarvittavat ohjelmat, mutta koneelta ei ollut yhteyttä minkään sortin printteriin, joten suljin kasan ohjelmia, vaihdoin toiselle pisteelle samassa huoneessa, avasin taas ne samat p-leen ohjelmat, mutta koneessa ei ollut sanelukapulaa, enkä saanut liitettyä koneen keskusyksikköön sellaista, eikä siinä onnistunut edes sivari.
Kirjauduin koneelta suljettuani taas kerran ohjelmat. Vaihdoin huonetta erään ystävällisen sairaanhotajan kanssa. Hoitaja sulki koneensa ja ohjelmat, aukaisi koneen, jolla minä äsken olin ja avasi ohjelmat. Minä taas avasin ohjelmat sillä koneella, jonka hoitaja oli juuri sulkenut.
Jos joku jaksoi lukea tänne saakka niin kerronpa, ettei tällä tarinalla ole minkäänlaista kohottavaa loppua.
Kirjauduin eilen normipolini koneelle klo 7.30, avasin kaikki ohjelmat, tutustuin päivän potilaiden sairauskertomuksiin ja labroihin. Fiksu pomoni (ei sisällä ironiaa) huomautti, että minulla onkin lähete- yms. säläpäivä. Kirjauduin ulos koneeltani ja suljin monta ohjelmaa ja erikoistuva lääkäri tuli tilalleni. Hän avasi koneen omilla tunnuksillaan ja vrk-kortillaan.
Siirryin toiseen huoneeseen ja toiselle koneelle aukaisin tarvittavat ohjelmat, mutta koneelta ei ollut yhteyttä minkään sortin printteriin, joten suljin kasan ohjelmia, vaihdoin toiselle pisteelle samassa huoneessa, avasin taas ne samat p-leen ohjelmat, mutta koneessa ei ollut sanelukapulaa, enkä saanut liitettyä koneen keskusyksikköön sellaista, eikä siinä onnistunut edes sivari.
Kirjauduin koneelta suljettuani taas kerran ohjelmat. Vaihdoin huonetta erään ystävällisen sairaanhotajan kanssa. Hoitaja sulki koneensa ja ohjelmat, aukaisi koneen, jolla minä äsken olin ja avasi ohjelmat. Minä taas avasin ohjelmat sillä koneella, jonka hoitaja oli juuri sulkenut.
Jos joku jaksoi lukea tänne saakka niin kerronpa, ettei tällä tarinalla ole minkäänlaista kohottavaa loppua.
sunnuntai 21. tammikuuta 2018
Viiden tähteen illallinen
Kirjoitin blogiini, että Ossi Nyman näyttää kuvissa pitkänaamaiselta vaikka ei oikeasti ole sitä ja sain bogiini yhtenä päivänä lähes tuhat kävijää (Nyman oli linkannut kirjoituksen facebookin kirjailijasivulleen). Minä taas näytän kuvissa vanhalta ja lihavalta vaikka oikeasti olen nuori ja laiha.
Kaikki riippuu siitä miten asiaa katsoo. Kävin eilen lenkillä ihanassa talvisäässä, tein herkullista ruokaa, pistäydyin Galleria Rongassa, istuin kaksi tuntia hyvässä seurassa kahvila Runossa ja luin kirjoitusystäväni Raisan runokokoelmaa Grand plié. Toisaalta heräsin puoli kuudelta kissan mekastukseen, siivosin kissanoksennuksen matolta, makasin sohvalla, pelasin Sanajahtia ja ostin Tokmannilta astianpesuainetta. Kumman tarinan haluaisitte kuulla? Ette kumpaakaan.
Katsoin Areenasta dokumentin kemianopettajasta, joka dyykkaa kaikki ruokatarvikkeet vaimolleen ja itselleen ja hankkii rahalla taidetta. Pariskunnan keittiön lattialla lojui muovilaatikoissa ruokatarvikkeita ja niitä oli tungettu keittiön tuuletusikkunan väliin, sillä jääkaappiin kaikki löydetyt ruokatarvikkeet eivät tietenkään mahdu. Mies ei dyykkaa kauppojen vaan kerrostalojen roskiksista ja samalla siirtää sekajätteistä metalli- ja lasijätettä oikeisiin keräyslaatikoihin. Kuulostaa ekologiselta. En silti mahda mitään sille, että minua inhottaisivat vaippojen alta ongitut herkkusienet vaikka ne olisivatkin muovisessa pakkauslaatikossa. Mies tarjosi sienet vaimolleen viiden tähteen illallisella. Taidan tyytyä keräämään roskia maasta (sitäkin mies teki). Pyrin mahdollisimman pieneen ruokahävikkiin.
Näin USA:ssa kahvilassa, kun mies tiskin takana leikkasi patonkien päät roskikseen tehdäkseen myytävistä täytetyistä patonginpaloista tasalaatuisia.
Kuulin eilen, että Sauli Niinistöltä ei kerry juuri lainkaan biojätettä. Mies syö ilmeisesti hedelmien, kananmunien ja perunoiden kuoret sekä kalojen perkeet, eikä jätä ruokaa lautaselleen. Kuvittelen mielessäni miten Niinistö haukkaa välipalaksi palan banaania kuorineen ja paloittelee kuhan pään haarukalla ja veitsellä. Googlasin asian, kysely oli tehty ennen edellisiä presidentinvaaleja. Olen siis tehnyt huolellisen faktatarkistuksen, eikä tämä perustu pelkästään kuulopuheisiin.
Kaikki riippuu siitä miten asiaa katsoo. Kävin eilen lenkillä ihanassa talvisäässä, tein herkullista ruokaa, pistäydyin Galleria Rongassa, istuin kaksi tuntia hyvässä seurassa kahvila Runossa ja luin kirjoitusystäväni Raisan runokokoelmaa Grand plié. Toisaalta heräsin puoli kuudelta kissan mekastukseen, siivosin kissanoksennuksen matolta, makasin sohvalla, pelasin Sanajahtia ja ostin Tokmannilta astianpesuainetta. Kumman tarinan haluaisitte kuulla? Ette kumpaakaan.
Katsoin Areenasta dokumentin kemianopettajasta, joka dyykkaa kaikki ruokatarvikkeet vaimolleen ja itselleen ja hankkii rahalla taidetta. Pariskunnan keittiön lattialla lojui muovilaatikoissa ruokatarvikkeita ja niitä oli tungettu keittiön tuuletusikkunan väliin, sillä jääkaappiin kaikki löydetyt ruokatarvikkeet eivät tietenkään mahdu. Mies ei dyykkaa kauppojen vaan kerrostalojen roskiksista ja samalla siirtää sekajätteistä metalli- ja lasijätettä oikeisiin keräyslaatikoihin. Kuulostaa ekologiselta. En silti mahda mitään sille, että minua inhottaisivat vaippojen alta ongitut herkkusienet vaikka ne olisivatkin muovisessa pakkauslaatikossa. Mies tarjosi sienet vaimolleen viiden tähteen illallisella. Taidan tyytyä keräämään roskia maasta (sitäkin mies teki). Pyrin mahdollisimman pieneen ruokahävikkiin.
Näin USA:ssa kahvilassa, kun mies tiskin takana leikkasi patonkien päät roskikseen tehdäkseen myytävistä täytetyistä patonginpaloista tasalaatuisia.
Kuulin eilen, että Sauli Niinistöltä ei kerry juuri lainkaan biojätettä. Mies syö ilmeisesti hedelmien, kananmunien ja perunoiden kuoret sekä kalojen perkeet, eikä jätä ruokaa lautaselleen. Kuvittelen mielessäni miten Niinistö haukkaa välipalaksi palan banaania kuorineen ja paloittelee kuhan pään haarukalla ja veitsellä. Googlasin asian, kysely oli tehty ennen edellisiä presidentinvaaleja. Olen siis tehnyt huolellisen faktatarkistuksen, eikä tämä perustu pelkästään kuulopuheisiin.
perjantai 19. tammikuuta 2018
Nastaa
Hain polkupyöräni korjaamosta. Pyörään vaihdettiin uusi takarengas rikkoutuneen tilalle. Pyöräkorjaaja sanoi, että hiekoitussepelin vuoksi heillä riittää asiakkaita. Jostain syystä tällä uudella renkaalla on kevyempi ajaa kuin entisellä, johtuisiko siitä, että tässä on vähemmän nastoja. Littynee kitkaan. Kiroan sepelin!
Annoin ääneni Metson alakerrassa. Ääneni piilotettiin kahteen kirjekuoreen. Sinne se jäi ihan suosiolla. Muilla äänestäjillä oli käytössään erilaisia liikkumisen apuvälineitä. Moni nojasi rollaattoriin tai vähintäänkin keppiin. Mieleni teki toteuttaa yksityistä galluppia ja kysyä "Ketä aiotte äänestää?" Olen työssäni huomannut, että raihnaisuus ja vanhuus ei tee ihmisestä tyhmää eikä välttämättä edes kuuroa vaikka jotkut vaikuttavat niin luulevan.
Vein talvisaappaat suutariin luisteltuani niillä riittävästi. Kenkiin laitetaan uudet pohjat, alkuperäisillä ei ole ollut tarkoitus liikkua Barcelonaa pohjoisempana. Nastalenkkarit ovat loistava keksintö, mutta en mielelläni mene niillä sisätiloihin, sillä inhoan kengistä lähtevää ääntä.
Annoin ääneni Metson alakerrassa. Ääneni piilotettiin kahteen kirjekuoreen. Sinne se jäi ihan suosiolla. Muilla äänestäjillä oli käytössään erilaisia liikkumisen apuvälineitä. Moni nojasi rollaattoriin tai vähintäänkin keppiin. Mieleni teki toteuttaa yksityistä galluppia ja kysyä "Ketä aiotte äänestää?" Olen työssäni huomannut, että raihnaisuus ja vanhuus ei tee ihmisestä tyhmää eikä välttämättä edes kuuroa vaikka jotkut vaikuttavat niin luulevan.
Vein talvisaappaat suutariin luisteltuani niillä riittävästi. Kenkiin laitetaan uudet pohjat, alkuperäisillä ei ole ollut tarkoitus liikkua Barcelonaa pohjoisempana. Nastalenkkarit ovat loistava keksintö, mutta en mielelläni mene niillä sisätiloihin, sillä inhoan kengistä lähtevää ääntä.
torstai 18. tammikuuta 2018
Työ
Ihminen syntyy työntekijäksi. Jos hän ei pysty tai halua tehdä palkkatyötä, hänellä ei ole ihmisarvoa. Kun poliitikot ovat huolissaan syntyvyyden laskusta, pelätään nimenomaan työvoiman vähenemistä.
Heräsin tänään vapaapäivään, joita minulla on yhteensä neljä viikossa, työpäiviä on kolme. Olen siis neljä päivää täysin tarpeeton yksilö, mitä nyt kirjoittelen joutavia, käyn ruokakaupassa, pesen pyykkiä, juoksen toimittamassa erilaisia asioita ja käyn lenkillä silloin kun viitsin.
Näin työuran loppupuolella huomaa, että suurin osa elämästä on mennyt työn tekemiseen ja opiskeluun. Opiskelu on ollut antoisaa, työ ei ole ihan aina ollut sitä. Olen tehnyt siivoustyötä, työskennellyt mielisairaalassa, tehnyt toimistotyötä, myyntityötä ja tietysti lääkärintyötä, välillä yötä päivää. Olen ollut onnekas, sillä olen aina työllistynyt. Itsetuntoni on ollut kiinnittynyt työn tekemiseen.
Olen joskus kritisoinut nuoria lääkäreitä, joista osa haluaa tehdä vähemmän työtä ja jotka osaavat pitää puoliaan. Nykyään ymmärrän heitä paremmin. Olen riistänyt työnteollani aikaa lapsiltani, silloiselta puolisoltani ja ystäviltäni.
Olen nähnyt parina yönä unia talosta, jossa aikoinaan asuimme. Unitalossa kaikki on vinksallaan, putket vuotavat ja nurkissa lilluu kosteutta. Talo ilmeisesti symboloi minua itseäni. Joudun lääketieteelliseen tutkimukseen, jota pelkään. Toivottavasti toimenpiteeseen on pitkä jono.
Heräsin tänään vapaapäivään, joita minulla on yhteensä neljä viikossa, työpäiviä on kolme. Olen siis neljä päivää täysin tarpeeton yksilö, mitä nyt kirjoittelen joutavia, käyn ruokakaupassa, pesen pyykkiä, juoksen toimittamassa erilaisia asioita ja käyn lenkillä silloin kun viitsin.
Näin työuran loppupuolella huomaa, että suurin osa elämästä on mennyt työn tekemiseen ja opiskeluun. Opiskelu on ollut antoisaa, työ ei ole ihan aina ollut sitä. Olen tehnyt siivoustyötä, työskennellyt mielisairaalassa, tehnyt toimistotyötä, myyntityötä ja tietysti lääkärintyötä, välillä yötä päivää. Olen ollut onnekas, sillä olen aina työllistynyt. Itsetuntoni on ollut kiinnittynyt työn tekemiseen.
Olen joskus kritisoinut nuoria lääkäreitä, joista osa haluaa tehdä vähemmän työtä ja jotka osaavat pitää puoliaan. Nykyään ymmärrän heitä paremmin. Olen riistänyt työnteollani aikaa lapsiltani, silloiselta puolisoltani ja ystäviltäni.
Olen nähnyt parina yönä unia talosta, jossa aikoinaan asuimme. Unitalossa kaikki on vinksallaan, putket vuotavat ja nurkissa lilluu kosteutta. Talo ilmeisesti symboloi minua itseäni. Joudun lääketieteelliseen tutkimukseen, jota pelkään. Toivottavasti toimenpiteeseen on pitkä jono.
keskiviikko 17. tammikuuta 2018
Kirjallinen tapahtuma
Teoksen kirjakaupassa järjestettiin lukupiiri, jonka vieraana oli esikoiskirjailija Ossi Nyman. Mies näyttää kaikissa valokuvissa pitkänaamaiselta, mutta ei olekaan onneksi sitä. Kasvot näyttävät luonnossa oikein miellyttäviltä.
Pidin miehen kirjasta Röyhkeys, joka jakautuu kolmeen osaan: Turku, Tampere ja Helsinki. Spoilausvaroitus! Ensimmäisessä osassa kirjailijaa muistuttava mies käy Bruce Springsteenin konsertissa, toisessa osassa hän osallistuu työvoimaviranomaisten järjestämälle kurssille ja kolmannessa opiskelee kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Minua kiinnostivat eniten kaksi viimeistä osaa, konserttikokemus oli vähiten innostava. Muitakin mielipiteitä lukupiirissä esitettiin.
Jouduin lähtemään tilaisuudesta hieman ennen sen loppua, sillä minulle tuli pissahätä. Unohdin lähtökiireessä käydä vessassa, enkä omista kummoistakaan seurapiirirakkoa.
Blogin kommentoijat, älkää ihmetelkö viivettä kommenttienne julkaisussa, se ei johdu teistä vaan siitä, että jostain syystä en enää onnistu tarkastamaan kommentteja älypuhelimellani.
Pidin miehen kirjasta Röyhkeys, joka jakautuu kolmeen osaan: Turku, Tampere ja Helsinki. Spoilausvaroitus! Ensimmäisessä osassa kirjailijaa muistuttava mies käy Bruce Springsteenin konsertissa, toisessa osassa hän osallistuu työvoimaviranomaisten järjestämälle kurssille ja kolmannessa opiskelee kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Minua kiinnostivat eniten kaksi viimeistä osaa, konserttikokemus oli vähiten innostava. Muitakin mielipiteitä lukupiirissä esitettiin.
Jouduin lähtemään tilaisuudesta hieman ennen sen loppua, sillä minulle tuli pissahätä. Unohdin lähtökiireessä käydä vessassa, enkä omista kummoistakaan seurapiirirakkoa.
Blogin kommentoijat, älkää ihmetelkö viivettä kommenttienne julkaisussa, se ei johdu teistä vaan siitä, että jostain syystä en enää onnistu tarkastamaan kommentteja älypuhelimellani.
tiistai 16. tammikuuta 2018
Faktinen taso
Osallistuin eilen pitkästä aikaa kirjoituskurssille. Ajattelin, että kurssi pakottaisi minut käyttämään enemmän aikaa kirjoittamiseen, saisin kenties ideoita ja mahdollisesti neuvoja siitä, miten edetä.
Opettajalla oli päässään punainen baskeri ja häntä oli lysti katsella ja kuunnella. Opettajaa ehti tarkkailla kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia, joten voisin kuvata hänet melko tarkkaan, mutta en tee sitä.
Mies lukee meidän kaikkien tekstit, joka tuntuu työläältä, sillä kyseessä ovat kokonaiset romaanikäsikirjoitukset. Raukkaparka. Tarinamme ovat tuskin maailmankirjallisuuden helmiä. Minun ei ainakaan ole.
Tein kurssilla muistiinpanoja:
1. Faktinen taso
2. Sosiaalinen maailma
3. Kirjallinen taso
4. Esteettinen taso
Nyt ihmettelen mitä noilla neljällä kohdalla teen? Olisi ehkä pitänyt kirjoittaa ylös mitä opettaja käsitteistä kertoi. Minulle jäi mieleen epäolennaisia seikkoja kuten lapsi, joka leikki yksin koulun pihalla ja Puppe-koira, joka etsi piilottamiaan kaljoja. Ja punainen baskeri.
Potilas sanoi tänään minulle "Sinä se jaksat aina olla niin pirteä".
Saanko mennä jo nukkumaan?
Opettajalla oli päässään punainen baskeri ja häntä oli lysti katsella ja kuunnella. Opettajaa ehti tarkkailla kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia, joten voisin kuvata hänet melko tarkkaan, mutta en tee sitä.
Mies lukee meidän kaikkien tekstit, joka tuntuu työläältä, sillä kyseessä ovat kokonaiset romaanikäsikirjoitukset. Raukkaparka. Tarinamme ovat tuskin maailmankirjallisuuden helmiä. Minun ei ainakaan ole.
Tein kurssilla muistiinpanoja:
1. Faktinen taso
2. Sosiaalinen maailma
3. Kirjallinen taso
4. Esteettinen taso
Nyt ihmettelen mitä noilla neljällä kohdalla teen? Olisi ehkä pitänyt kirjoittaa ylös mitä opettaja käsitteistä kertoi. Minulle jäi mieleen epäolennaisia seikkoja kuten lapsi, joka leikki yksin koulun pihalla ja Puppe-koira, joka etsi piilottamiaan kaljoja. Ja punainen baskeri.
Potilas sanoi tänään minulle "Sinä se jaksat aina olla niin pirteä".
Saanko mennä jo nukkumaan?
sunnuntai 14. tammikuuta 2018
Ahdistavaa teatteria
Amarylliksessäni nuokkuu valkoinen kukka, joka näyttää ryppyiseltä paperinenäliinalta. Joulutähti kukoistaa, mutta hyasintti tuli tiensä päähän jo pari viikkoa sitten. Muista huonekasveista ei ole mitään sanottavaa.
Olen viettänyt päivän puhumatta edes amaryllikselle tai kissalle. Tai sanoinhan Pyynikin kahvilan myyjälle "Kahvi ja pieni munkki".
Televisiossa aikoinaan näytetty "Huojuva talo" ahdisti niin, että sydän meni ruttuun. Sarjassa oli viisi osaa, joiden jälkeen olen ajatellut Kari Heiskasta potentiaalisesti väkivaltaisena miehenä. Sara Paavolainen näytteli televisiosarjassa alistuvaa Leaa.
Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä esitetään Antti Mikkolan ohjaamaa ja dramatisoimaa erilaista näytelmää, nyt Lea onkin se agressiivinen ja manipuloiva puoliso. Huojuva talo on siirretty 30-luvulta nykyaikaan.
Anna-Maija Tuokko ei tuntunut ihan yhtä demoniselta kuin Heiskanen. Arttu Ratinen oli uskottava kiusattuna aviomiehenä.
Näytelmän taustalla kulki hieno videokuva, joka pirstoutui välillä väkivaltaisesti kuin valtava näyteikkuna olisi lyöty rikki. Ratisesta oli tehty nössö pukemalla hänelle vähän löysät beiget housut ja villapaita.
Näytelmä piti hyvin otteessaan dramaattiseen loppuratkaisuun saakka. Tuli kuitenkin mieleen, että lauantai-illan olisi voinut viettää rattoisamminkin. Väliajalla joku nainen sanoi, ettei voi katsoa näytelmää loppuun vaan karkasi paikalta. Kannatti kuitenkin katsoa, sillä teos oli ajaton ja ajatuksia herättävä.
Olen viettänyt päivän puhumatta edes amaryllikselle tai kissalle. Tai sanoinhan Pyynikin kahvilan myyjälle "Kahvi ja pieni munkki".
Televisiossa aikoinaan näytetty "Huojuva talo" ahdisti niin, että sydän meni ruttuun. Sarjassa oli viisi osaa, joiden jälkeen olen ajatellut Kari Heiskasta potentiaalisesti väkivaltaisena miehenä. Sara Paavolainen näytteli televisiosarjassa alistuvaa Leaa.
Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä esitetään Antti Mikkolan ohjaamaa ja dramatisoimaa erilaista näytelmää, nyt Lea onkin se agressiivinen ja manipuloiva puoliso. Huojuva talo on siirretty 30-luvulta nykyaikaan.
Anna-Maija Tuokko ei tuntunut ihan yhtä demoniselta kuin Heiskanen. Arttu Ratinen oli uskottava kiusattuna aviomiehenä.
Näytelmän taustalla kulki hieno videokuva, joka pirstoutui välillä väkivaltaisesti kuin valtava näyteikkuna olisi lyöty rikki. Ratisesta oli tehty nössö pukemalla hänelle vähän löysät beiget housut ja villapaita.
Näytelmä piti hyvin otteessaan dramaattiseen loppuratkaisuun saakka. Tuli kuitenkin mieleen, että lauantai-illan olisi voinut viettää rattoisamminkin. Väliajalla joku nainen sanoi, ettei voi katsoa näytelmää loppuun vaan karkasi paikalta. Kannatti kuitenkin katsoa, sillä teos oli ajaton ja ajatuksia herättävä.
lauantai 13. tammikuuta 2018
Ihminen on iso kissa
Olen sattuneesta syystä miettinyt kirjojen nimiä. Päätin vuosia sitten, että jos joskus kirjoitan romaanin (ajatus oli sinänsä outo, sillä enhän minä kirjoittanut), niin kirjan nimi tulisi olemaan "Ei saa mennä ulos saunaiholla". Nimi oli siis valmiina, joten minun tarvitsi enää kirjoittaa tarina, jolla nimen jotenkin perustelisin.
Nyt minulla on keskeneräinen tarina, jolta puuttuu nimi. Useinmiten romaanin nimi on korkeintaan kahden sanan mittainen, tavallisimmin otsikkona on lakonisesti yksi ainoa sana. Pidän enemmästä, niin pitkistä nimistä, että ne mahtuvat huonosti kirjan kanteen.
Marja Liisa Vartion romaaneilla on hienoja nimiä kuten "Kaikki naiset näkevät unia" ja "Hänen olivat linnut". Vaikka Marjo Niemen romaanilla, Ihmissyöjän ystävyys, on lyhyt nimi, siinä on hieno juju. Pidän Hertha Müllerin romaanin nimestä "Ihminen on iso fasaani". Entäpä klassikot kuten "Saatana saapuu Moskovaan" tai "Kuin surmaisi satakielen"?
Nyt muistin Eeva Joenpellon, jonka kirjoja en ole edes lukenut, mutta nimet ovat runollisia kuten "Vetää kaikista ovista", "Ei ryppyä ei tahraa", "Kuin kekäle kädessä", "Viisaat istuvat varjossa" ja "Sataa suolaista vettä".
Arto Salmisella on romaani nimeltään Paskateoria ja Irwine Welsh on kirjoittanut kirjat Paska, Liima ja Porno. Nimet saattavat rujoudellaan houkutella joitakin lukijoita.
Kirjan nimen pitäisi olla koukku, johon kustantaja, kirjakauppiaat sekä lukijat tarttuvat.
Nyt minulla on keskeneräinen tarina, jolta puuttuu nimi. Useinmiten romaanin nimi on korkeintaan kahden sanan mittainen, tavallisimmin otsikkona on lakonisesti yksi ainoa sana. Pidän enemmästä, niin pitkistä nimistä, että ne mahtuvat huonosti kirjan kanteen.
Marja Liisa Vartion romaaneilla on hienoja nimiä kuten "Kaikki naiset näkevät unia" ja "Hänen olivat linnut". Vaikka Marjo Niemen romaanilla, Ihmissyöjän ystävyys, on lyhyt nimi, siinä on hieno juju. Pidän Hertha Müllerin romaanin nimestä "Ihminen on iso fasaani". Entäpä klassikot kuten "Saatana saapuu Moskovaan" tai "Kuin surmaisi satakielen"?
Nyt muistin Eeva Joenpellon, jonka kirjoja en ole edes lukenut, mutta nimet ovat runollisia kuten "Vetää kaikista ovista", "Ei ryppyä ei tahraa", "Kuin kekäle kädessä", "Viisaat istuvat varjossa" ja "Sataa suolaista vettä".
Arto Salmisella on romaani nimeltään Paskateoria ja Irwine Welsh on kirjoittanut kirjat Paska, Liima ja Porno. Nimet saattavat rujoudellaan houkutella joitakin lukijoita.
Kirjan nimen pitäisi olla koukku, johon kustantaja, kirjakauppiaat sekä lukijat tarttuvat.
torstai 11. tammikuuta 2018
Rappiotaidetta
Rappiotaidetta voi ihailla Hämeenlinnassa. Kansallissosialistit eivät ekspressionismia hyväksyneet vaan pitivät sitä rappioituneena. Monet taiteilijat pakenivat maasta ja niille jotka eivät lähteneet, kävi huonosti.
Hämeenlinnan taidemuseon toisessa kerroksessa voi nähdä lisää Vexi Salmen keräämää taidetta.
Rappiotaide näyttelyä oli mielenkiintoista katsoa, sillä luen juuri Rosa Liksonin kirjaa Everstinna, jossa sivutaan suomalaisten ja saksalaisten suhteita jatkosodan aikana. Kirja on vetävä ja helppo lukea vaikka kieli onkin vähän kimuranttia. Hitleristä käytetään nimitystä vyyreri ja kun puhutaan loorasta on kyse naisen sukupuolielimistä.
Kun Vexi Salmi on halunnut jonkun taideteoksen hän on ottanut vaikka lainaa pankista saadakseen himoitsemansa teoksen. Kaikki taulut eivät ilmeisesti enää mahdu pariskunnan seinille, joten niitä joudutaan ripustamaan taidemuseoon. Onneksi en kärsi moisesta pakkomielteestä, mutta toisaalta hyvä, että joillakin on kyseinen ongelma riesanaan.
Hämeenlinnan reissu lähti siitä kun tapasin ystäväpariskunnan kamerakaupassa (se oli kyllä sovittu) ja he kysyivät lähtisinkö Hämeenlinnaan. Sanoin tahdon ja kyllä kannatti lähteä.
tiistai 9. tammikuuta 2018
Kirkkaita valoja
Aikuinen lapseni söi pizzeriassa. Ruoan päälle sai juoda kahvit samaan hintaan, joten P päätti ottaa kupillisen sumppia. Kahvikannu ei kuitenkaan irronnut lämpölevystä. Tarjoilija tuli apuun ja riuhtoi lasikannua irti siinä onnistumatta. Lopulta hätiin riensi ravintolan omistaja, joka sai voimakkaalla väkivallalla kahvikannun irrotettua. Kahvi ei ollut kovin hyvää.
P:n puoliso on menossa allergiatesteihin sairaalaan. Kutsukirjeessä käskettiin tuoda poliklinikalle purjo. Muut vihannekset tarjotaan sairaalan puolesta.
Tänään oli loistava pyöräilykeli, ei liian kylmä, sateinen eikä sohjoinen. Vaihdoin pyörän lamppuun patterit. Monella on nykyään polkupyörässä sellaiset valonheittimet, että vastaantulija sokaistuu. Pyörässäni on vaatimaton valaistus, ero on vähän kuin Tampereen valoviikoilla ja Lux Helsinki tapahtumalla.
P:n puoliso on menossa allergiatesteihin sairaalaan. Kutsukirjeessä käskettiin tuoda poliklinikalle purjo. Muut vihannekset tarjotaan sairaalan puolesta.
Tänään oli loistava pyöräilykeli, ei liian kylmä, sateinen eikä sohjoinen. Vaihdoin pyörän lamppuun patterit. Monella on nykyään polkupyörässä sellaiset valonheittimet, että vastaantulija sokaistuu. Pyörässäni on vaatimaton valaistus, ero on vähän kuin Tampereen valoviikoilla ja Lux Helsinki tapahtumalla.
sunnuntai 7. tammikuuta 2018
Pyhä ei ole paha
Metso-kirjasto on sunnuntaisin auki! Pyhä ei ole enää paha.
Kuuntelin Nuoren Voiman podcastin, jossa puhuttiin kustannustoimittajan työstä. Mukana oli kaksi kustannustoimittajaa, toinen Saarni kustannuksesta ja toinen Otavasta. Kustannustoimittajille tarjottiin skumppaa, kun kuulemma kustannustoimittajat tarjoavat sitä kirjailijoille. En ole saanut.
Kirjailijan ja kustannustoimittajan ero on siinä, että jos kustannustoimittaja jää auton alle ja kuolee, hänet voidaan korvata toisella, mutta kyseisen tyyppisen onnettomuuden jälkeen kirjailijan tuotanto päättyy kuin seinään. Tämä ei ole oma ajatukseni vaan podcastista noukittu.
Tajusin, miten suuri juttu (kirjani julkaisemisen lisäksi) oli se, että toinen haastatelluista kustannustoimittajista oli niin kiinnostunut käsikirjoituksestani, että vei asian kustannuspäällikölle saakka vaikka sitä ei sitten sieltä käsin julkaistu. Nyt kehua retostan vaikka yritän kuulostaa nöyrältä.
Olen vaikeiden valintojen edessä, syödäkö lounasta vai säästääkö nälkää sushi-buffettiin, jonne olen tänään menossa. Tiedän, ettei mitään yhtä ainoaa oikeaa ratkaisia tähän ongelmaan ole, mutta taidan mennä johonkin kahvilaan nauttimaan pullan ja kahvin. Kirjaston kahvila ei ole auki.
Tihrustin eilen puhelimestani kun Antti Holma naukkaili teetä ja puhui joutavia Instagramissa. Pitäisi siis hankkia elämä, mutta olen suunnitelllut sitä niin monta vuotta, että se tuskin enää toteutuu. Sitä Holmakin ehdotti kaikille seuraajille tosin hän käytti sanoja joita en uskalla tänne kirjoittaa. Antti Holma oli harvinaisen oikeassa.
Kuuntelin Nuoren Voiman podcastin, jossa puhuttiin kustannustoimittajan työstä. Mukana oli kaksi kustannustoimittajaa, toinen Saarni kustannuksesta ja toinen Otavasta. Kustannustoimittajille tarjottiin skumppaa, kun kuulemma kustannustoimittajat tarjoavat sitä kirjailijoille. En ole saanut.
Kirjailijan ja kustannustoimittajan ero on siinä, että jos kustannustoimittaja jää auton alle ja kuolee, hänet voidaan korvata toisella, mutta kyseisen tyyppisen onnettomuuden jälkeen kirjailijan tuotanto päättyy kuin seinään. Tämä ei ole oma ajatukseni vaan podcastista noukittu.
Tajusin, miten suuri juttu (kirjani julkaisemisen lisäksi) oli se, että toinen haastatelluista kustannustoimittajista oli niin kiinnostunut käsikirjoituksestani, että vei asian kustannuspäällikölle saakka vaikka sitä ei sitten sieltä käsin julkaistu. Nyt kehua retostan vaikka yritän kuulostaa nöyrältä.
Olen vaikeiden valintojen edessä, syödäkö lounasta vai säästääkö nälkää sushi-buffettiin, jonne olen tänään menossa. Tiedän, ettei mitään yhtä ainoaa oikeaa ratkaisia tähän ongelmaan ole, mutta taidan mennä johonkin kahvilaan nauttimaan pullan ja kahvin. Kirjaston kahvila ei ole auki.
Tihrustin eilen puhelimestani kun Antti Holma naukkaili teetä ja puhui joutavia Instagramissa. Pitäisi siis hankkia elämä, mutta olen suunnitelllut sitä niin monta vuotta, että se tuskin enää toteutuu. Sitä Holmakin ehdotti kaikille seuraajille tosin hän käytti sanoja joita en uskalla tänne kirjoittaa. Antti Holma oli harvinaisen oikeassa.
lauantai 6. tammikuuta 2018
Yksinäistä puuhaa
Jos olohuoneen lattialta löytyy kotiin tullessa pieni kissanoksennus
niin tietää, että pääoksennus on taatusti jossain toisaalla. Jos taas
astuu suureen oksennukseen niin pienempi on ihan varmasti myös olemassa.
Miksi siis oikeastaan pitää kissaa lemmikkinä? Katista voi otaa valokuvia ja oksentavasta ja aamuöisin herättelevästä luontokappaleesta voi kirjoittaa.
En pidä ylimääräisistä pyhäpäivistä. Toisaalta on mahdollisuus tylsistyä, joka on kuulemma luovuuden edellytys. Lauantaipyhä on vähän kuin sunnuntain harjoitus, ilman perinteistä sunnuntaiangstia.
Kuuntelin aamulenkillä Nuoren Voiman podcastia, jossa kirjailija Erkka Mykkänen keskusteli kollegansa Miina Supisen kanssa. He puhuivat muun muassa kirjoituskoulutuksesta. Supinen (jonka kurssille olen osallistunut) sanoi, että jotkut kiintyvät liikaa kirjoitusryhmiin. Kirjoittaminen on kuitenkin yksinäistä puuhaa, joten niin ei kai saisi tehdä. Supinen suhtautui muutenkin epäilevästi kirjoituskoulutukseen. Pikkuisen sama kuin minä en uskoisi määräämieni hoitojen tehoon ihan noin yleisesti.
Minä olen pitänyt kirjoittajaryhmistä: yhdessä kirjoittamisesta, eväiden syömisestä, nauramisesta, vähemmän toisten tekstien arvioimisesta, sillä en ole siinä hyvä. Nyt ilmoittauduin pitkästä aikaa erääseen kirjoitusryhmään, en tiedä oliko se järkevää. Supinen sanoi podcastissa, että parasta kirjoittajakoulutusta on kaunokirjallisuuden lukeminen.
Miina Supinen antoi muutama vuosi sitten henkilökohtaisen palautteen keskeneräisestä tekstistäni kävellessämme opistolta Oriveden S-Markettiin. Hän sanoi, ettei teksti ollut omaperäistä, mutta mahdollisuudet julkaisukynnyksen ylittämiseen olivat olemassa. Jotenkin palaute antoi uskoa vaikka joku olisi saattanut pitää sitä nuivana.
Miksi siis oikeastaan pitää kissaa lemmikkinä? Katista voi otaa valokuvia ja oksentavasta ja aamuöisin herättelevästä luontokappaleesta voi kirjoittaa.
En pidä ylimääräisistä pyhäpäivistä. Toisaalta on mahdollisuus tylsistyä, joka on kuulemma luovuuden edellytys. Lauantaipyhä on vähän kuin sunnuntain harjoitus, ilman perinteistä sunnuntaiangstia.
Kuuntelin aamulenkillä Nuoren Voiman podcastia, jossa kirjailija Erkka Mykkänen keskusteli kollegansa Miina Supisen kanssa. He puhuivat muun muassa kirjoituskoulutuksesta. Supinen (jonka kurssille olen osallistunut) sanoi, että jotkut kiintyvät liikaa kirjoitusryhmiin. Kirjoittaminen on kuitenkin yksinäistä puuhaa, joten niin ei kai saisi tehdä. Supinen suhtautui muutenkin epäilevästi kirjoituskoulutukseen. Pikkuisen sama kuin minä en uskoisi määräämieni hoitojen tehoon ihan noin yleisesti.
Minä olen pitänyt kirjoittajaryhmistä: yhdessä kirjoittamisesta, eväiden syömisestä, nauramisesta, vähemmän toisten tekstien arvioimisesta, sillä en ole siinä hyvä. Nyt ilmoittauduin pitkästä aikaa erääseen kirjoitusryhmään, en tiedä oliko se järkevää. Supinen sanoi podcastissa, että parasta kirjoittajakoulutusta on kaunokirjallisuuden lukeminen.
Miina Supinen antoi muutama vuosi sitten henkilökohtaisen palautteen keskeneräisestä tekstistäni kävellessämme opistolta Oriveden S-Markettiin. Hän sanoi, ettei teksti ollut omaperäistä, mutta mahdollisuudet julkaisukynnyksen ylittämiseen olivat olemassa. Jotenkin palaute antoi uskoa vaikka joku olisi saattanut pitää sitä nuivana.
torstai 4. tammikuuta 2018
Kissojen unikoulu
Onko olemassa osastoa, johon kissan voisi laittaa unikouluun vai pitääkö minun muuttaa muutamaksi yöksi hotelliin? Luontokappale herää säännöllisesti puoli viiden maissa naukumaan ja ryntäilemään pitkin asuntoa. Aamulla matot ovat rutussa.
Ihana hammaslääkärini kehui hammaslangan käyttöäni. Kerroin, että ykkösharrastukseni on sohvalla makoilu ja hampaiden lankaaminen. Teen molempia yhtä aikaa. Välillä nousen syömään välipalaa. En saanut tarraa enkä kiiltokuvaa. Kun alahuuleni alkoi väpättää, antoi hammaslääkäri minulle kaksi pientä hammastahnatuubia.
Luin Jari Tervon romaanin Revontulentie (romaanin päähenkilö asuu yllättäen Rovaniemellä ja hänen nimensä on sattumalta Jari). Nyt luen Tervon romaania Pyrstötähti. Kirjoja lukiessani tajusin mikä niistä tekee hauskoja: tekstin rytmi. Jotenkin tunnen Tervon tahdin omakseni. Kirjat kuvaavat Jarin lapsuutta ja nuoruutta kovin herttaisesti. Kirjojen Jariin on helppo samaistua, sillä hän ei ole Hannu Hanhi vaan Aku Ankka. Ihastuksen kohde Irene ei katso Jariin sillä tavalla vaan hyppää amislaisen auton etupenkille. Joku on päästänyt Jarin polkupyörän kumeista ilmat.
Ihana hammaslääkärini kehui hammaslangan käyttöäni. Kerroin, että ykkösharrastukseni on sohvalla makoilu ja hampaiden lankaaminen. Teen molempia yhtä aikaa. Välillä nousen syömään välipalaa. En saanut tarraa enkä kiiltokuvaa. Kun alahuuleni alkoi väpättää, antoi hammaslääkäri minulle kaksi pientä hammastahnatuubia.
Luin Jari Tervon romaanin Revontulentie (romaanin päähenkilö asuu yllättäen Rovaniemellä ja hänen nimensä on sattumalta Jari). Nyt luen Tervon romaania Pyrstötähti. Kirjoja lukiessani tajusin mikä niistä tekee hauskoja: tekstin rytmi. Jotenkin tunnen Tervon tahdin omakseni. Kirjat kuvaavat Jarin lapsuutta ja nuoruutta kovin herttaisesti. Kirjojen Jariin on helppo samaistua, sillä hän ei ole Hannu Hanhi vaan Aku Ankka. Ihastuksen kohde Irene ei katso Jariin sillä tavalla vaan hyppää amislaisen auton etupenkille. Joku on päästänyt Jarin polkupyörän kumeista ilmat.
keskiviikko 3. tammikuuta 2018
Mistä erottaa ihmisen
Kuulin radiosta, että muut eläinlajit eivät itke, ihminen vain. Ne eivät itke tyylikästä pikkuitkua, eivätkä rumaa räkäitkua, jota ei saa millään loppumaan. Onko tämä se kuuluisa ero ihmisen ja eläimen välillä vai erottaako meidät ainoastaan se, että ihminen on keksinyt rikkaimurin?
Kerrostalo, jossa asun tuntuu kyllä itkevän tällä hetkellä vuolaasti tai sitten katolle satanut lumi sulaa. Minua ei itketä vaikka huomenna täytyy mennä hammaslääkäriin. Hammaslääkärille pitäisi viedä jotain, vaikkapa viinipullo, mutta unohdin ostaa sen, enkä jaksa millään enää lähteä Alkoon. Voisiko hänelle viedä puoliksi juodun punaviini-, glögi tai jälkiruokaviinipullon?
En hallitse vieläkään ammattiani. Jotkut asiat stressaavat. Edelleen pitää välillä sanoa, että minun pitää kysyä joltakin viisaammalta tai katsoa Terveysportista. Toisinaan siitä tulee ketjureaktio, kun viisaampikin kysyy joltain vielä viisaammalta.
Ei minulla ole mitään sanottavaa. Taidan mennä tekemään voileivän.
Kerrostalo, jossa asun tuntuu kyllä itkevän tällä hetkellä vuolaasti tai sitten katolle satanut lumi sulaa. Minua ei itketä vaikka huomenna täytyy mennä hammaslääkäriin. Hammaslääkärille pitäisi viedä jotain, vaikkapa viinipullo, mutta unohdin ostaa sen, enkä jaksa millään enää lähteä Alkoon. Voisiko hänelle viedä puoliksi juodun punaviini-, glögi tai jälkiruokaviinipullon?
En hallitse vieläkään ammattiani. Jotkut asiat stressaavat. Edelleen pitää välillä sanoa, että minun pitää kysyä joltakin viisaammalta tai katsoa Terveysportista. Toisinaan siitä tulee ketjureaktio, kun viisaampikin kysyy joltain vielä viisaammalta.
Ei minulla ole mitään sanottavaa. Taidan mennä tekemään voileivän.
maanantai 1. tammikuuta 2018
Kuvaelma
Lääkärinkierto. Henkilöt: innostunut nuori amanuenssi, erikoistuva lääkäri, hoitaja, keski-ikäinen naislääkäri ja sekava potilas. Kaksi kärryä, joilla on avonaiset läppärit, joita hoitaja ja erikoistuva lääkäri naputtavat. Lääkärillä ja amanuenssilla on yllään siniset paperiset suojatakit ja maskit.
Naislääkäri potilaalle: Tiedättekö te missä olette?
Potilas:----
Naislääkäri: Keski-Suomen keskussairaalassa Jyväskylässä.
Amanuenssi: Eikös me kuitenkin olla Tampereella?
Naislääkäri potilaalle: Tiedättekö te missä olette?
Potilas:----
Naislääkäri: Keski-Suomen keskussairaalassa Jyväskylässä.
Amanuenssi: Eikös me kuitenkin olla Tampereella?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)