Tervetuloa!

Jos jonkun asian saavuttaa liian helposti, niin siihen täytyy liittyä jotain hämärää, eikä se tunnu enää kovin tavoiteltavalta.

Hain erääseen kirjailijaresidenssiin. Myönteinen päätös tuli noin kymmenessä minuutissa ja kahden viikon oleskelua tarjottiin alennushintaan. Residenssi sijaitsee entisessä DDR:ssä Puolan rajalla. Puolaan päästäkseen pitää ylittää joki, mutta ei tarvitse uida, sillä Puolaan voi kävellä siltaa pitkin. Puolasta saa halpaa ruokaa ja olutta. Berliiniin pääsee junalla tunnissa ja lippu maksaa kymmenen euroa. Residenssikaupunkia mainostetaan sillä, että sieltä pääsee helposti pois.

Suomessa on tapana sanoa "Kuopio/Savonlinna/Kotka/Hämeenlinna (luettelo on pitkä) on kiva kesäkaupunki". Haluaisin löytää kivan räntäsadekaupungin ja asettua sinne. Tampere saattaa olla lähinnä sitä kaupunkia.

Nyt Tampereelle ei kannata tulla. Kadut on kaivettu auki, pöly lentää suuhun ja sieraimiin etkä tänään tiedä mistä kohtaa voit huomenna ylittää Hämeenkadun.  Parasta ainakin pysyä kaukana ratikkatyömaista. Tervetuloa Tampereelle 2021 niin mennään ratikka-ajelulle!

Tatuointi

Villiinnyin valosta ja lämmöstä siinä määrin, että istuin puistonpenkille miettimään tatuoinnin hankkimista. Olen pohtinut asiaa aiemminkin, mutta luopunut ajatuksesta.  Mitä vanhempana tatuoinnin hankkii, sitä lyhyemmän ajan sitä joutuu katumaan.

Olen seurannut instagramista paria tatuointitaiteilijaa, joiden tatuoinnit ovat kuin kaunista taidegrafiikkaa. Yksinkertaisia ja tyylikkäitä. Saattaa olla niin, että kohta ovatkin muotia värikkäät ja pieniä yksityiskohtia sisältävät ihokuvat.

Työssäni olen nähnyt niin paljon tatuointeja, että tuskin mikään enää järkyttää. Välillä tekisi mieli kysyä miksi joku on tatuoinut tietyn tekstin tai kuvan reiteensä, rintaansa, hartioihinsa tai olkavarteensa, mutta en ole jostain syystä kehdannut. Niitähän voisi ryhtyä kirjaamaan itselleen ylös: kyynärvarressa Carpe diem, olkavarressa sydän, ankkuri ja risti, hartiassa joko ruusu tai päivänkakkara, ota tuosta selvää.

Unelias puistokatu herää

Kaikille pyöräni etulokasuojan rämisemisestä huolestuneille tiedoksi, että käytin pyörääni korjaamolla. Selitin lyhyesti vaivan laadun ja korjaaja tuli ulos kulkuvälinettäni katsomaan. Sanoin, että ruuvit löystyvät vaikka niitä veitsellä toistuvasti kiristän. Mies haki ristipäisen (?) ruuvimeisselin, kiristi ruuvit ja totesi "Nyt pysyy".  Sanoin "Kiitos." ja se oli sillä selvä. Maksua ei ruuvien väännöstä vaadittu.

Eilisissä kivoissa valmistujaisjuhlissa nuori mies, lääketieteen opiskelija, sanoi lukevansa blogiani ja melkein koukuttuneensa siihen. Hän muistaakseni sanoi jotain sinne päin, että samaistuu joihinkin ajatuksiini vaikka ei haluaisi ajatella kuten blogissani kirjoitetaan.  En minäkään ole aina blogini kanssa samaa mieltä.

Hämeenpuistossa järjestetään kansainväliset markkinat. Söin toissapäivänä puistokäytävän varrella thai-ruokaa. Myyjä puhui savon murretta ja huomasin, että kyseinen ravintola oli tullut tänne Kuopiosta asti. Kreikkalaisen ravintolan taustalle oli ripustettu merimaisema, kattoon kiinnitetty muovisia viinirypäleterttuja ja syömistä vauhditti dirlandaa-musiikki. Australialaiseen grilliin kiemurteli pitkä lihanhimoinen jono. Tarjolla olisi ollut myös saksalaista makkaraa, englantilaista toffeeta, italialaista jäätelöä, ranskalaisia leivonnaisia, suomalaisia muikkuja ja paljon muuta. Kadun eteläpäässä myytiin kirpputoritavaraa.  Uneliaasta puistokadusta oli tehty ihanan virkeä ja eläväinen.

Piipertäjä

Luin Imagesta tekstin viherpiipertäjästä, joka kuitenkin matkustaa toistuvasti lentokoneella. Olen tuollainen piipertäjä. Olen vähentänyt lentämistä ja päättänyt jatkossa lentää korkeintaan Euroopassa, mikä on tietysti teeskentelyä. Oikeasti vihaan pitkäkestoista metallilieriössä istumista ja pelkään lentämistä.

Luin jostain, että aiemmin haaveiltiin ammateista, joihin liittyy paljon matkustamista, mutta nykyään ihmiset tietävät, että se tarkoittaa lentoasemilla odottelua, pahvimukissa tarjoiltua kitkerää kahvia ja ketjuhotelleja, joita ei erota toisistaan.

Tiedän, ettei lihaa kannattaisi syödä ja minua inhottaa broilerien lihasmassa, jota meille tuotetaan. Syön silti. Jostain syystä moni syö nykyään vain kalaa ja kanaa. Luin samaisesta Imagesta miten kammottavaa broilerintuotanto on. Miksi broileria, joka on ihmisen jalostama kivulias ja lähes liikuntakyvytön otus, saa kohdella miten vain ja sitten syödä, kun muita eläimiä säälitään. Mitä pahaa broileri on meille tehnyt?

Eläinten syöminen ei sinänsä ole minusta väärin vaan niiden kohtelu ja kärsimykseen johtava jalostus. Kokemukseni maataloudesta perustuu isovanhempieni pientilan elämään, jossa jokaisella eläimellä oli nimi ja kaikkia kohdeltiin ystävällisesti. Lihaa ei syöty joka päivä ja eläimestä käytettiin ihan kaikki.

Yksi mahdollisuus on elää hedonistisesti tästä kaikesta piittaamatta, sillä eihän tulevaisuus ole kuitenkaan minun.

Alex, Barry, Brandon ja muut

Instassa minua seuraavat sellaiset tyypit kuin Alex, Barry, Brandon, Coffey, Carter, Cristoforo, Daniel, Dave, Harvey, James, Jason, Moris, Robert ja Smith. Kaikilla heillä on jämerät leuat, paksut lainehtivat hiukset, lämmin katse ja ehtymätön kiinnostus kännykällä ottamiini Tampere-valokuviin.

Työkaverimme jäi tänään eläkkeelle. Söimme työnantajan tarjoamaa kermakakkua ja joimme kahvia. A sai työnantajalta kaulakorun ja meiltä lahjakortin (johonkin urheilukauppaan kai). Juhlakalu oli (tai ei kai se taito heti häviä) ilmiömäisen nopea konekirjoittaja, joka samalla vähän korjaili meidän sanelijoiden virheitä. Halasin häntä ja hän kävi vielä kerran halaamassa minua ennen työpäivän päättymistä. Saattaa olla, ettemme enää koskaan tapaa toisiamme, sillä en ole ikinä nähnyt häntä työpaikan ulkopuolella. A oli kiusaantunut saamastaan huomiosta.

Sivarimme oli pukenut juhlan kunniaksi ylleen kukikkaan paidan, samaa sävyä olevan rusetin, tummanharmaan liivin ja mustat farkut. Onneksi on sivari.

Ostin Lidlistä hihattoman kesämekon, sovitin sitä kotona ja totesin liian suureksi. Palautin sen seuraavana päivänä kauppaan ja mekkoa kassahihnalle asetellessani huomasin, että sen tummansinisessä kankaassa roikkui melko runsaasti kissankarvoja. Sain onneksi nypittyä hihnan edetessä suurimman osan karvoista irti leningistä.

Pöyhkeilevä peikonlehti

Pyöräni etulokasuoja rämisee ja pelkään sen irtoavan jossain vähän kovemmassa töyssyssä. Olen ratkaissut ongelman siten, että kuljetan repussani veistä, jolla kiristän ruuvit joka kerran ennen kun lähden ajamaan. Joku käyttäisi ruuvimeisseliä, mutta en omista tähän tarkoitukseen sopivaa mallia. Vaikka kuinka tiukkaan veitsellä väännän, niin aina ne löystyvät. Ruuvit. Tätä on jatkunut jo muutaman viikon ajan. Ratkaisu (toistuva ruuvien kiristys) ei ole erityisen kestävä ja pikkuisen nolottaa kaivella se veitsi esille ja kyykistellä veitsi ojossa etupyörän ympärillä. Näillä mennään kunnes viitsin viedä pyörän korjaamolle.

Kuuntelin Nuoren Voiman podcastia, jossa Erkka Mykkänen haastatteli kirjailija Antti Heikkistä, joka kirjoittaa kirjansa nilsiäläisessä autotallissa, jonne on rakentanut miesluolansa. Heikkinen ryhtyi kirjoittamaan paikallislehteen jo 17-vuotiaana (toivottavasti muistan oikein). Merkittävä paalu hänen urallaan oli raportti suuresta peikonlehdestä ja sen emännästä ja isännästä. Pöyhkeilevästä peikonlehdestä kirjoittaessaan kirjailija löysi oman äänensä.

Mukamas festivaalit

Olen pitänyt nukketeatteria lasten juttuna: pykätään näköeste, jonka takana ihmiset seisovat typeriä nukkeja kannatellen. Lapsenakin tämä tuntui huijaukselta, sillä katsojat saattoivat nähdä mistä on kyse. Näytelmän loppuun kuului aina jonkinlainen opetus.

Tampereella järjestetään kansainvälinen nukketeatterifestivaali (Mukamas festivaali), josta kukaan tamperelainen ei ole koskaan kuullut. Eilen illalla Hällä-näyttämöllä esiintyi mainio puolalainen ryhmä Teatr Animacji näytelmällään Molier. Näytelmä kertoo näytelmäkirjailija Molieresta (syntymänimeltään Jean Babtiste Poquelin). Päähenkilö kuvataan kuolemaa tekevänä vanhuksena, jolla on huolta nuoresta vaimostaan ja potenssistaan. Mies kirjoittaa juuri näytelmäänsä Tartuffe.

Esitys oli mainio. Nuket olivat lähes aikuisen kokoisia ja niin ilmeikkäitä, ettei niitä ohjaileviin näyttelijöihin kiinnittänyt mitään huomiota, ainakaan silloin kun se ei ollut esityksen tarkoitus.

Ainoa huono puoli näytelmässä oli suomenkielisen tekstin hankala luettavuus (teksti heijastettiin näyttämön oikealle reunalle, eikä sitä voinut lukea ja katsoa samalla esitystä). Välillä ihmettelin käännöstä. Suomessa Aurinkokuningasta ei kutsuta nimellä Louis vaan Ludvig. Harmitti, että yleisöä oli niinkin vähän, sillä tämä esitys olisi ansainnut enemmän.

Kuva on lainattu festivaalien sivuilta.

Levälautta

Ruokahävikkiä vähentääkseni tein sosekeittoa jääkaapin jämäaineksista (kaksi perunaa, kesäkurpitsa, rucolaa ja pinaattia). Keitto lillui lautasella yhtä houkuttelevana kuin levälautta. Sitä jäi runsaasti huomisellekin päivälle ja todennäköisesti otan viherlevää maanantaina töihin evääksi.

En uskalla lukea kirjoja, joissa kerrotaan vanhoista naisista, sillä kirjoitan tällä hetkellä sattumalta juuri tuosta aiheesta, tosin vain yhdestä vanhuksesta. Pelkään, että usko kirjoittamiseen tuolloin häviää (se häviää kyllä muutenkin) tai kirjoista tarttuu jotain, joka ei ole omaani. Kartan näitä  Minna Lindgrenejä kuin rotaviruksia. Tuo oli pakko lisätä tähän, sillä luen turkkilaisen Elif Shafakin romaania "Eevan kolme tytärtä". Teksti sisältää jopa rasittavassa määrin erilaisia vertauksia, joista osa kuulostaa hyvältä ja jotkut ovat taas vähemmän onnistuneita.

Eevan kolme tytärtä on mielenkiintoinen kirja, sillä enhän tiedä nyky-Turkista paljonkaan. Kävin opiskeluaikoina Istanbulissa, jonne matkustimme junalla. Maistoimme ensimmäistä kertaa kebabia ja kävimme Sultan pubissa oluella. Umpirähjäinen hotellimme sijaitsi lähellä sinistä moskeijaa ja heräsimme aamuisin rukouskutsuihin. En osaa sanoa innostaako romaani matkustamaan sinne uudestaan, ehkä ei kuitenkaan. Turkkilainen yhteiskunta tuntuu nyt pelottavalta ja oli kai sitä jo silloin aikoinaan, mutta emmehän me sitä tuolloin murehtineet.

Romantiikkaa

Olen kirjoittanut kässäriäni tänään (ja eilen). Asiat etenevät varpusen askelin (eikös varpunen ota pieniä askelia, ellei sitten satu lentämään). Kirjoittaminen sujuu tavallisimmin näin: ensin luetaan Hesari ja juodaan aamukahvit, ruokitaan Kerttu, siivotaan Kertun hiekka-astia, käydään suihkussa yms. Mennään kirjastolle, juodaan taas kahvit ja luetaan Aamulehti. Tarkastetaan lainakirjatarjonta (koko valikoimaa ei käytdä läpi vaan fokus on uutuuksissa). Avataan läppäri ja käväistään facessa. Ei keksitä enää mitään sijaistoimintoja, joten kaivetaan tiedosto esille. Kirjoitetaan, katsotaan eteerisesti kaukaisuuteen (vastapäisen talon seinää), kirjoitetaan, käydään facessa ja katsotaan seinää ja todetaan, ettei tiiliseinä ole kymmenessä minuutissa suuremmin muuttunut. Pian onkin jo lounasaika, eikä täydellä vatsalla jaksa enää kirjoittaa. 

Elokuva "Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville" kertoo vähän tehokkaammasta naiskirjailijasta. Elokuvan lopussa kirjailija vetäisee kokonaisen romaanin tuosta vaan vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Loppuun napsautetaan piste ja hengentuote on valmis.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kokoontuu Englannin kanaalin saarella (Guernseyn saari), joka oli elokuvassa kaunis jylhine kallioineen. Luin kuitenkin Hesarista, että kuvaukset oli tehty jossain muualla, vähän kuin elokuvassa Reds, jossa lokakuun vallankumous kuvattiin Helsingin senaatintorilla.

Jos pitää englantilaisesta historiallisesta televisiosarjatuotannosta, tykkää varmaan tästäkin.  Rakastan romantiikkaa, mutta joku tässä nyt tökki tai hetki ei ollut romantiikan nauttimiselle otollinen, sillä tavallaan kaikki oli tässä kohdallaan.

Kukaan ei omista kieltä

Leena Krohn vieraili Teoksen kirjakaupan lukupiirissä. Tilaisuudessa puitiin hänen uutta kirjaansa Kadotus. Ihailen älykästä Krohnia, jonka huulilta pääsee viisauksia siinä kun meikäläiseltä lipsahtelee lähinnä tyhmyyksiä, joita sitten myöhemmin joudun katumaan. Kun keskusteltiin kirjan kielestä, kirjailija sanoi "Kukaan ei omista kieltä". En tiedä mikä minua lauseessa puhutteli. 

Minä jopa luin Kadotuksen etukäteen. Romaani kertoo jonkinlaisesta löytötavaratoimistosta ja sinne toimitetuista varsin arvottomista esineistä, kuten lyijykynästä tai rikkonaisesta kännykästä. Esineen kautta päästään sopivasti aina uuteen tarinaan, eikä kirjaa tarvitse nimittää novellikokoelmaksi vaan siitä tulee romaani. Viisas romaani.

Kirjassa kerrotaan esimerkiksi pienestä lusikasta, jossa lukee Grand Hotel ja siitä päästään matematiikkaan jne. Keittiöni laatikossa, ihan rehellisesti tienatulla rahalla ostettujen lusikoiden seassa, lojuu teelusikka, jossa lukee Finnair. En tiedä mistä se on sinne joutunut, eihän Finnairin koneissa edes tarjota kahvia kuin kertakäyttömukeista. Muistaakseni kahvin sekoittamiseen saa jonkinlaisen puutikun.

Huoltomiehet käyvät huomenna tarkastamassa taloyhtiön vesikalusteet. Mikä on vesikaluste? Pesin varmuuden vuoksi vessan. Eivätkös ne nimenomaan arvioi kalusteiden hygieniatasoa? Koen kaikki tuollaiset tarkastukset hieman uhkaaviksi.

Halaus

Eräs potilas varmaan luuli, että kun nousen seisomaan ja lähestyn häntä, niin kuuluu halata (ennen halausta heiluimme hetken edestakaisin vähän kuin nyrkkeilijät).

Kaikki potilaansa halaava lääkäri voisi olla hyvinkin suosittu. Tuntuisi ainakin hankalalta tehdä valitusta ihmisestä, joka on kietonut ystävälliset kätensä ympärillesi.

Tapasin savolaisen potilaan. Murresanat eivät olleet ratkaisevia vaan se lapsuuden aksentti, jolla sanat lausuttiin. Sanat maistuivat ruisleivältä, kylmältä järvivedeltä, vanhoilta Yhteishyvä-lehdiltä, ullakolta, voilta ja metsämansikoilta.

Aamulla töihin pyöräillessäni mietin erään minulle tuntemattoman henkilön äkillistä kuolemaa ja niitä surun ilmauksia, joita facessa jaettiin. Jos jäisin työmatkalla kuorma-auton alle ja liiskautuisin, niin kuinka moni, sukulaisten lisäksi, surisi tällaista ikävähköä ja sotkuista tapahtumaa.  Ei lopulta kovin moni, muutama kuitenkin. Pitää ajaa varovasti.

Hyvää someäitienpäivää!

Miltä someajan äitienpäivä tuntuu niistä tyypeistä, jotka olisivat halunneet lapsia, mutta eivät ole niitä saaneet? Lapsiaan ei ole kukaan mitenkään erityisesti ansainnut, siihen riittää siittiön ja munasolun kohtaaminen.

Mitä kohottavaa olen oppinut omalta äidiltäni? Olen oppinut tekemään hyvää pannukakkua. Lapsilleni en ole tietoa jakanut. Nyt kun olen miettinyt asiaa tarkemmin niin äitini esimerkki on kannustanut opiskeluun. Hän on kehittänyt jatkuvasti itseään ja kirjoitti ylioppilaaksi vielä viisikymppisenä. Kun äitini on lukenut dekkareita, hän on valinnut englannin kielisiä kirjoja, jotta aika ei menisi ihan hukkaan. Siellä mökillä ne tänäänkin raatavat terassilasitusta asentamassa.

Lukupiiri kokoontui tänään poikkeuksellisesti ulkoilmassa. Luimme Kazuo Ishiguron dystopian "Ole luonani aina". Lääkärivoittoinen porukkamme piti kirjan tarinaa osittain epäuskottavana ja  tapahtumia epäloogisina. Vaikka romaani oli hieno, niin ei se erityisesti mielialaa nostanut. Lukupiirin ruokatarjoilut olivat maukkaat ja kattaus suloinen.

Kaikki on lainaa

Valkoiset sääreni näyttävät jotenkin säädyttömiltä. Auringon säteet saavat pitkästä aikaa hivellä vaatteiden sisälle piiloteltuja raajoja ja toivottavasti tummentaa niiden ihoa edes hieman.

Luin artikkelin kulttuurisesta omimisesta. Se vain sekoitti ajatuksiani. Periaatteessa omimisessa lainataan asioita toisesta kulttuurista (viittaan kuuluisaan sulkapäähinegateen ja Laura Lindstedtin romaaniin Oneiron). Ongelmallista lainaaminen on, jos tuota kulttuuria ja tapoja ei tunneta. Paheksuttavinta on sorretulta alkuperäiskansalta omiminen. Melkein kaikki on kuitenkin lainaa jostain. Toisaalta ajattelen, että mille vaan voi nauraa ja toisaalta kaikesta tehdä fiktiota, joten koko omiminen on ilmiönä vaikea.

Seuraan Instassa nuorta Suomessa asuvaa etnisesti ei kantasuomalaista naista, joka on siis tummaihoinen. Hän oli innoissaan saatuaan odottamattoman lahjan. Kauniin kääreen alta paljastui laatikollinen Brunbergin suukkoja. Nuori nainen vaikutti olevan hämmentynyt ja pahoillaan lahjasta.

Eräs tuttuni sanoi, ettei hänelle n-sana tarkoita mitään rasistista (niinkuin ei monelle muullekaan suomalaiselle). Niille, joita tällä sanalla nimitetään se on kuitenkin loukkaavaa, siksi on yksinkertaisinta välttää koko sanaa.

Missä olette?

Eräs miespotilas sanoi minulle hiljattain "Joko olet ottanut moottoripyörän esille?". Minkä moottoripyörän? Hän ehkä sekoitti minut johonkin toiseen tai sitten näytän prätkämimmiltä. Luovuin autostakin parikymmentä vuotta sitten, enkä ole päivääkään katunut ratkaisua. Miten huoletonta onkaan autoton elämä!

Tamperelaiset Nits-fanit ryömivät taas kerran luolistaan katsomaan ja kuuntelemaan suosikkiaan. Mietin aina, missä nämä fiksut kypsempään ikään ehtineet ihmiset muulloin lymyilevät. Keikka oli taas kerran hieno, nousimme seisomaan ja taputimme innoissamme.

Tarkastin Wikipediasta, että tämä hollantilainen bändi on perustettu 1974. He eivät ole vieläkään uupuneet vaan käyvät keikoilla (esiintyvät näköjään Saksassa, Belgiassa, Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa ja Suomessa) ja tekevät uuttakin musiikkia. Jos minulle ilmoitetaan, että tänään onkin pari ylimääräistä potilasta, vaivun lattialle parkumaan, mutta nämä jaksoivat soittaa kolme ylimääräistä kappaletta ja tekivät sen täysillä. Toki kaksi ylimääräistä kuuluukin ennalta sovittuun koreografiaan, mutta saimme siihen päälle vielä yhden encoren. Tänään on vuorossa Turku.

Eilisessä Fustrassa oli vain kaksi jumppaajaa. Saimme käytännössä yksilöohjausta. Muistan yläselän lihakseni Fustra-päivänä ja ehkä vielä seuraavana, jonka jälkeen unohdan ne tyystin. Silti ne ovat kuulemma kehittyneet.

Kuva on lainattu bändin sivuilta.

Ruusuilta tuoksuvat roskat

Pidän ostoskassia aina mukana, joten muovikasseja ei enää kerry tiskipöydän alla sijaitsevaan kaappiin, joka oli aiemmin täynnä sinne mytättyjä kasseja. Koska roskat pitää pakata johonkin, käytän roskapusseina muun muassa leipäpusseja. Ne ovat niin pieniä, että roskatkin pitää viedä usein.

Hankin kaupasta roskapusseja ja huomasin, että tarjolla on myös hajustettuja versioita. Oli ihan pakko kokeilla ruusuntuoksuisia roskapusseja. Oikeat ruusut eivät välttämättä edes tuoksu ruusuilta, eivät ainakaan lähikaupasta ostetut Pirkka-ruusut. Näistä roskapusseista erittyy voimakasta ruusun aromia.

Kurkistin töissä käytävän ikkunasta ja näin katon reunalla tulevia jälkeläisiään hautovan lokin (kai tämä on lokki). Tuntui väärältä tuijottaa intiimiä perhetapahtumaa. Kuin kurkkisi naapurin ikkunasta.

Tein eilisen iltapäivän paperitöitä kollegan kanssa samassa huoneessa.  Keskustelimme lääketeollisuudesta, johon me molemmat suhtaudumme mielestämme terveen kriittisesti. Ehkä hieman paranoidisestikin. En usko, että kukaan on täysin immuuni kaupalliselle vaikuttamiselle. Se joka väittää muuta, ei ole miettinyt asiaa riittävästi tai on itselleen ihan pikkuisen epärehellinen.

Tästä tuli taas tällainen sekalainen luettelo kaikesta mitä tänä aamuna tuli mieleen. Vähän kuin roskapussin sisältö.

Sukupolvijuttu

Erään kirjoitusryhmän tapaamisessa tajusin, että kuulun eri sukupolveen kuin muut. En ymmärtänyt heidän puhettaan, sillä en ole pelannut Nintendoa, PlayStationia, tietokonepelejä, lukenut fantasiakirjoja tai mangaa, enkä larpannut. Monet näille ihmisille tärkeät elokuvat ja kirjat ovat minulle yhdentekeviä. Olin kerrankin hiljaa.

Eräs reipas ryhmäläinen tuli tapaamiseen suoraan tankotanssiharjoituksista. Hän esitteli mustia muovisia korkkareita, jotka näyttivät tappovälineiltä. Niitä käytetään kuulemma kyseisessä lajissa.

Lähijäätelökioskini on ollut tähän asti Valion kioski ja nyt siitä on tullut Ingmannin jäätelön myyntipaikka. Olen pettynyt, sillä valikoima on suppeampi ja vähemmän houkutteleva. Mieluiten rahtaisin tänne italialaisen jäätelötiskin.  Lapsena minulle sanottiin "Suomalainen jäätelö on maailman parasta". Kun matkustin Italiaan ymmärsin, että minua oli huijattu pahasti.

Tänä aamuna työmatkani varrella tarjottiin pyöräilijöille kahvia ja sämpylää. Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat tehdä vapaaehtoistyötä pyöräilyn edistämiseksi.

Turvallinen teksti

Designtorilla mustiin pukeutuneet designihmiset tungeskelivat myyntipöytien ympärillä ja tappelivat Minna Parikan kengistä. Ostin villalangasta valmistetut korvikset.

Aurinko valaisee kaiken armottomilla säteillään, eikä oikein tiedä milloin takin voi jättää kotiin ja pukea sandaalit jalkaan. Kesä on ahdistavin vuodenaika, sillä silloin ihmisen pitää nauttia, muuta mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ole. Ei saa maata sohvalla mököttämässä vaan on pakko kirmailla järvien rannoilla ja istua kesäterasseilla tummat lasit nenällä juomassa vetisiä alkoholijuomia.

Seuraan erästä feminististä fb-ryhmää, josta olen oppinut uuden lyhenteen TW (trigger warning). Yleensä kirjainten perässä on pitkä pätkä tyhjää, joten kukaan ei vahingossa altistu jollekin liian ahdistavalle. Olisin voinut aloittaa tekstini näin.

TW: kesä, designtori, korvikset
.
.
.
.
.


Näin tietäisitte heti, että teksti on turvallinen lukea. Pitäisikö ottaa tämä tapa käyttöön?

Annoin kissalleni anteeksi

Sain eräältä ihmiseltä järkeenkäypää palautetta siitä miten romaanikäsikirjoitustani pitäisi kehittää. Koska pidin hänen ohjeistaan, niin aion niitä toteuttaa, vaikka se onkin melko työlästä. Ei kannata hosua, luulisin.

Seuraan facessa ryhmää, jossa haahuilee kirjailijoita ja varsinkin kirjailijoiksi halajavia tyyppejä. Hämmästelen kun he kertovat kirjoittavansa kahdeksan tuntia päivittäin. Jos pääsen neljään tuntiin, olen itseeni kovin tyytyväinen.

Nukuin toissayön kehnosti, joten eilinen päivä eteni kuin sankassa sumussa. Tärkeä syy yöunien köykäisyydelle oli Kertun öinen riehuminen. Herätessäni en löytänyt riiviötä mistään ja epäilin sen menehtyneen jonnekin huonekalujen uumeniin ja ryhdyin jo pohtimaan lemmikkini ruumiin hävittämistapoja. Olin yöuneni tuhonneelle luontokappaleelle todella katkera. Lähdin kaupungille ja palatessani Kerttu tuli ovella vastaan suorastaan v-mäisen hyvävoimaisen, rennon ja levänneen näköisenä.

Huomasin illalla puoli kymmenen aikaan, etten ollut ostanut Kertulle märkäruokaa (hän syö myös raksuja, mutta kaipaa illalla tuoreempaa riistaa). Ei hätää, lähikauppa oli auki ja eläin sai mieleistään iltaruokaa. Olen antanut Kertulle taas kerran anteeksi yöuneni tärvelemisen.

Luin hyvän kirjan (Elisabeth Strout, Nimeni on Lucy Barton). Kirjan loputtua teki mieleni lukea se uudelleen. Ei siksi, että kirja oli huippu (sitä se oli) vaan koska minusta tuntui, että jotain tärkeää jäi huomaamatta. Teki mieli löytää lisää johtolankoja kirjan nimihenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Miksi? Mikä? Mitä h-vettiä? Rakastamani televisiosarja Olive Kitteridge on tehty kirjailijan samannimisen romaanin pohjalta.

Taidematkalla

Matkustin Hesaan bussilla, jonka ikkunapaikat täyttyivät heti, käytäväpaikoilla ei joutunut kukaan onneksi istumaan. Matka maksoi viisi euroa.

Katsoin menomatkalla Ylen Areenasta dokumentin Robert Mapplethorpista, valokuvaajasta, joka menehtyi AID:siin nelikymppisenä ja jonka nimeä en osaa lausua. Taiteilija tunnetaan kukkakuvistaan, muotokuvista, veistosmaisista alastonkuvista ja suorasukaisesta homoeroottisesta kuvastosta, jonka vuoksi käytiin aikoinaan oikeuttakin. Miehellä oli dokumentin mukaan hillitön halu tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Mapplethorpin näyttely nähtiin Kiasmassa 2015, jossa "arveluttavat kuvat" oli koottu yhteen huoneeseen, johon taisi olla jonkinlainen ikäraja. Suurin osa dokumentissa näytetyistä valokuvista olivat todella kauniita, mutta jostain syystä mieleeni juuttui kuva, jossa miehen nyrkki oli jykevää rannetta myöten toisen miehen peräsuolessa. Yritän karkottaa tuon näyn tai ehkä kesytän sen. En ole hirmuisen herkkähipiäinen.

Kiasman viidennessä kerroksessa on esillä Grayson Perryn suuria kantaaottavia seinävaatteita, jotka ovat ikäänkuin nykyajan gobeliineja. Näyttelysalin keskelle on aseteltu miehen keramiikkaa ja yhdessä huoneessa esiteltiin miehen mekkoja. Työt käsittelevät mm. brexitiä ja brittiläisiä luokkaeroja ja ne ovat humoristisia. Mikään ei jäänyt inhottavasti kummittelemaan. Pidin miehen töistä ja menisin vaikka uudelleen, jos Kiasma olisi lähempänä.

Design museossa katselin Timo Sarpanevan lasipystejä. Eipä siitä enempää.

Kävin A:n kanssa syömässä ja meillä oli taas kerran oikein rattoisaa.  Ruoan ja juoman jälkeen bussimatka Tampereelle sujui mukavasti torkkuen.

Kielletyt kirjat

Kaikki ovat nykyään huolissaan pojista, jotka eivät lue vaan pelaavat jalkapalloa ja Angry Birdsia. Miksi kukaan ei ole huolissaan minusta, joka luen liikaa? Makaan sohvalla melkein ympäri vuorokauden ja nousen ylös vain hakeakseni uuden romaanin. Onneksi on pakko välillä pistäytyä töissä.

On lapsisukupolvia, joilta lukeminen kiellettiin. Lapset komennettiin sen sijaan rikkaruohoja kitkemään. Lukeminen koettiin turhuutena, joka turmeli mielen ja silmät.

Kuka alle parikymppinen haluaa tehdä jotain, jota koulussa ja kotona tuputetaan? Kirjat pitäisi kieltää! Toinen mahdollisuus on vihjata, että teos sisältää hurjan seksikohtauksen, eikä romaanin lukeminen ole siksi suotavaa. Jättää kertomatta miltä sivulta toiminnan kuvaus löytyy.

Silloin kun en lue niin kirjoitan. Ajanhukan ymmärtäisi, jos kyse olisi jostain erityislahjasta, mutta harrastan riipustelua. Kirjoitan yksinkertaisia lyhyitä lauseita. En mainitse tätä kalastellakseni kehuja teiltä.

Lenkillä käydessänikin kuuntelen nykyään kirjailijoiden haastatteluja tai Proustin moniosaista romaania Kadonnutta aikaa etsimässä (löytyy Ylen Areenasta). Jälkimmäistä kuunnellessa havahdun välillä siihen, että Erja Manton ääni on muuttunut omien ajatusteni taustamusiikiksi.

Laitoin tänään ruokaakin. Korvasin ohjeen munakoison kesäkurpitsalla ja grillatun paprikan aurinkokuivatulla ja tuoreella paprikalla (aineksia ei löytynyt lähikaupasta). Missä vaiheessa ruoka vaihtuu toiseksi, montako raaka-ainetta voi korvata ja kutsua ruokaa edelleen pelmenipannuksi? Pelmenitkin voisi korvata tässä vaikka tortelliineilla, jolloin ruoka ehkä muuttuisi tortelliinipannuksi.