Stolzekleiven

Kiipesin kukkulalle nimeltä Stolzekleiven. Sinne noustiin luonnonkivistä koottuja portataita pitkin. Askelmat olivat vaihtelevan korkuisia ja nousu tarkkaa ja rankkaa. Palatakaan ei voinut, sillä laskeutuminen olisi ollut hankalampaa. Norjalaiset sujahtelivat ohitseni.

Eräs nainen sanoi, että hän nousee Stolzekleivenille kolme kertaa viikossa. Hänellä oli sinä päivänä 78-vuotissynttärit.

Ylhäällä näköalapaikalla ei harmittanut enää. Maisemat olivat komeat. Entä jos asuisi täällä, turtuisiko kauneuteen?

Paluumatkalla laskeuduin jyrkkää kävelytietä 3.5 km. 

Instasta löysin talvisia kuvia Stolzekleivenilta. Ilmankos norjalaiset pärjäävät kilpaurheilussa. 

Kun Airbnb-emäntäni oli eilen lähdössä lähikukkulalle lenkkeilemään, mainitsin korkeuserot, norjalaiset ja urheilumenestyksen, ja hän sanoi olevansa tanskalainen, eikä hän hiihdä. Jos muistatte, Norja oli joskus osa Tanskaa.

Tämä on taas kirjoitettu kännykällä. 

Taideähky

Bergenissä on esillä kuvataidetta neljässä kookkaassa rakennuksessa, joista käytetään yhteisnimeä Kode. Museot seisovat rivissä keskellä kaupunkia. Yksi niistä oli eilen suljettu. Armeliasta, sillä kolmessakin riitti katsomista. Nämä neljä museota ovat jokainen vähintään Tampereen taidemuseon kokoisia.

Ensin katsoin kierrätysmateriaaleista tehtyä kekseliästä  taidetta. Suomalainenkin taiteilija oli mukana: Caroline Slotte. 

Sen jälkeen kävin tällä hetkellä suljetussa museossa, jonka kahvila oli auki. Söin kalakeiton (25 euroa). 

Menin kylläisenä seuraavaan komeaan museorakennukseen (Rasmus Meyer), jossa oli suuri kokoelma Edvard Munchin töitä. Join kahvit toisessa museokahvilassa. 

Viimeisenä oli vuorossa rakennus nimeltä Permanenten, jonka seinille oli ripustettu norjalaisen Frits Kaulowin kauniita maalauksia. En ollut taiteiljasta koskaan kuullut (en ole kuullut monestakaan).  

Museokäyntien saldo: kaksi kahvilaa ja taideähky. 

Toisen huoneen amerikkalainen saapui. Hän sanoi, että hänen äitinsä rakasti nimeä Heidi. Hän ihmetteli, miksi hänelle ei annettu tuota nimeä jne. Hän mainitsi suomalaisten olevan maailman onnellisimpia ja minä sanoin, että me suomalaiset ihmettelemme tutkimuksen tulosta. 

Tässä välissä palohälytin alkoi mölistä (amerikkalainen föönasi hiuksiaan). Onneksi perheen vanhempi poika oli kotona ja tiesi mitä tehdä, että ulina saatiin loppumaan. Tämä puurakennus on 200 vuotta vanha. Tulipalo olisi katastrofi, varsinkin kun toiset samanlaiset puutalot seisovat tosi lähekkäin.

On edelleen tosi hankalaa päivittää blogia kännykällä, joten armoa!

Liiallinen tuulettaminen

Olen edelleen Bergenissä, viivyn täällä perjantahin saakka. Airbnb-väki pitää päivisin ulko-ovea auki, siis ihan apposen auki. Ilman lämpötila ulkona vaihtelee kymmenen ja viidentoista asteen välillä. Onko tällä joku hämärä yhteys Norjan hiihtomenestykseen? 

Kipusin tänään Fløien-kukkulan laelle. Sinne olisi päässyt funikulaarilla, mutta en jaksanut jonottaa. Kävelyreitti eteni serpentiininä ylöspäin. Matkaa kertyi kolme kilometriä, ja se oli jatkuvaa nousua. Perillä odotti ravintola, kahvila, kaksi vessaa ja vuohia. Söin kanelibullan ja join kahvit. 

En ottanut selfietä todisteeksi käynnistäni, moni näytti ottavan. Teidän on vain luotettava minuun. Näköala oli upea. 

Kukkulalta laskeutuessa alaraajat tuntuivat hervottomilta. Norjalainen vanha mies juoksi polulla minua vastaan. 

Kävin lähikaupassa ja nuori mies kassalla katsoi huvittuneena ostoksiani, varsinkin yksinäistä appelsiinia, jota en ollut pussittanut. 

Uskalsin ajaa bussilla! Majapaikkaan ei ole keskustasta edes kahta kilometriä, mutta saman matkan sahaaminen jotenkin kyllästyttää, vaikka teenhän sitä samaa Tampereellakin. 

Junalla Bergeniin

Matkustin Oslosta Bergeniin junalla. Reittiä on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista. Jos oikein kuulin kävimme 2200 metrissä. Lumi peitti maan ja järvi oli jäässä. 

Juna kiemurteli ja heilui niin, että kahviostoksilta palatessani juomaa roiskui paidalleni.

Maisemat olivat sykähdyttäviä, mutta siinä vaiheessa kun sain kameran esille, tuli esteeksi pusikko tai juna sukelsi tunneliin joita riitti. 

Nyt olen jo Bergenissä Airbnb-kämpässä. Talossa asuu pariskunta, heidän kaksi murkkuikäistä poikaansa ja kaksi kivaa koiraa. Koirat ottivat minut vastaan iloisesti palatessani aamiaistarvikeostoksilta. Täällä on toinenkin Airbnb-asiakas, mutta hän on ensi yön jossakin muualla.

Kävin Bergenin keskustassa, joka oli täynnä kansallispukuihin pukeutuneita humalaisia norjalaisia. 

Anteeksi taas, on vaivalloista kirjoittaa kännykällä, joten tämä on mitä on.

Suurempi olisi tällä kertaa parempi

Oslossa vuorotellen sataa ja paistaa. Useammin sataa. 

Hotellihuoneessani mahtuu tuskin kääntymään. Huoneen seinässä lukee ”Bigger is not always better”. Ei hirveästi lohduta, toisaalta tiesin mitä sain. Aamiaisella näkyi tavallista enemmän yksin matkustavia näiden kopperoiden takia. Pieni kylppäri on ja sänky, kyllä sillä pärjää. 

Ihailn tänään Munch-museota, jossa oli myös Paula Regan näyttely. Portugalilainen taiteilija kuoli 2022, hänen töistään voisi käyttää adjektiivia voimakas. Munchin työt olivat myös vaikuttavia. Taiteilijan aikalaisten joukossa oli Akseli Gallen-Kallelan maalaus. 

Ajoin ratikalla katsomaan Vigelandin patsaspuistoa, enpä ollut ennen nähnyt mitään vastaavaa. Olisiko tuo kuvan patsastoteemi hieman fallinen? 

Tämä oli suuri hetki minulle: uskalsin ajaa ratikalla vieraassa kaupungissa. Pelkään aina nolaavani itseni, onneksi nykyään voi googlata miten matka maksetaan ja katsoa apista, millä ratikalla mennä ja mihin suuntaan. 

Söin take away - kalakeittoa mukista kertakäyttöisellä lusikalla, johon mahtui vain pisara lientä, joten join nesteen. 

Voin vakuuttaa, ettei Oslossa kaikkia tapeta, vaikka siltä Netflix-sarjan perusteella vaikutti. 

En jaksa kirjoittaa kännykällä tätä enempää.

Interrail

Lähdin torstaina Viking Gracella Tukholmaan. Saavuin turhan aikaisin Turun satamaan. Odottaessani sain tarkkailla ihmisiä ja vielä ilmaiseksi. Ehkä kirjoitan heistä joskus.

Tukholmassa meitä odotti siivoojien armeija, joka ryntäsi heti laivaan, kun sinne uimatta pääsi ja meidät potkittiin pois. Kävelin rautatieasemalle, enkä oikein tarkkaan muistanut mitä kautta sinne pääsee. Vikingin Terminaalin ja vanhan kaupungin väliin on tehty mittavia muutoksia.

Jouduin odottamaan junaa lopulta pari tuntia asemarakennuksessa sijaitsevassa kahvilassa. Oslon juna oli täynnä nuoria miehiä, kaikilla oli luultavasti sama parturi ja valtava matkalaukku. Kaikkien hiukset oli leikattu takaa ja sivuilta lyhyeksi, mutta päälaella ja otsalla oli runsaasti hiuksia.

Jossain vaiheessa ennen Osloa kuulutettiin ”ylitimme äsken Ruotsin ja Norjan rajan”. Elämä jatkui ennallaan. Hinnat ehkä nousivat. Minäkin olen nyt Norjassa, enkä juurikaan muuttunut.

Teksti on kirjoitettu kännykällä ja naputettu yhdellä sormella, joten antakaa armoa.

Kuvien lisääminen onnistui Safarin asetuksia muokkaamalla!

Paossa

Ostin vedenkeittimen. Vanhaa laitetta piti täräyttää reippaasti nyrkillä, jos halusi avata kannen. Olen niin tottunut siihen paukutteluun, että lyön varmaan tätä uuttakin.  Entinen keitin oli valmistettu muovista ja käsittääkseni kuuma vesi ja muovi eivät ole hyvä kombinaatio. Poikani avovaimo on ryhtynyt juomaan teetä, eikä vanhassa keittimessä ollut mahdollista lämmittää vettä tasan 80-asteiseksi vihreän teen haudutusta varten.  Nyt minulla on uusi teräksinen laite. Vein vanhan aparaatin pienkotikoneiden hävitystä varten keskustan Prismaan. 

Istun kirjastossa siivoojaa paossa. Koen huonoa omaatuntoa siitä, että minulla käy nykyään siivooja kerran kuussa. Järjestelin paikkoja eilen illalla ja vielä tänä aamuna siivoojaa varten. Viimeksi siivoojan oli tarkoitus pestä kylpyhuoneen seinät (en tiennyt, että niitäkin pitäisi pestä!), joten sain kylpyhuoneeni järjestettyä.  Siivoojasta on siis ehdottomasti suuri hyöty. 

Jos joku muistaa, hankin vajaa vuosi sitten tarjouksesta Interrail-lipun. Lipun viimeinen aktivointipäivä on 3. kesäkuuta. Olen joka toinen päivä ollut sitä mieltä, että lähden matkalle, joka toinen päivä olen päättänyt jättää kortin käyttämättä. 

Ostin tänään laivalipun ylihuomiselle ja perjantaille hankin paikkalipun Tukholma-Oslo junaan. Varasin Oslosta pikkuruisen huoneen "halvasta" hotellista. Oslosta matkustan junalla Bergeniin, josta en ole vielä varannut minkäänlaista majoitusta.  Junaliput näyttävät olevan Norjassa kovissa hinnoissa, joten kannatti ostaa Interrail-lippu.

Haluaisin matkustaa laivalla Bergenistä Trondheimiin, mutta laivaliput ovat kiskurihintaisia. Matkan lisäksi ruokapaketista laskutetaan sievoinen summa. Kaikki pimeät kopperot on myyty ja jäljellä on vain hyttejä, jossa on parisänky ja merimaisema. Niitäkin on enää vähän, eivätkä aikataulut oikein sovi.  Luultavammin mietin tätä niin kauan, ettei hyttejä ole enää tarjolla.

Kuva on Tampereen kauppahallista, jossa kävin tänään kahvilla. 

 

Jumppatytöt

Perjantaina kahdelta tarkastin netistä, olisiko Työviksen suuren näyttämön katsomossa tyhjiä paikkoja. Siellä esitettiin suosittua näytelmää Jumppatytöt. Löytyi muutama paikka, mutta sivussa ja kaukana estraadilta. Päätin kuitenkin vielä kokeilla onneani teatterin lipputoimistossa. Joku oli peruuttanut lippunsa juuri ennen tuloani ja sain paikan yhdeksännestä rivistä, ihan keskeltä katsomoa. 

Jumppatyttöjen Katariina Havukainen, Inkeri Hyvönen ja Ella Lahdenmäki ovat kaikki entisiä joukkuevoimistelijoita ja nykyisiä teatteriammattilaisia. He muistelivat voimistelumenneisyyttään ja tekivät siitä hurmaavan esityksen, jota oli tarkoitus esittää yhdeksän kertaa, mutta nyt esityksiä on kertynyt yli sata. 

Suomihan on joukkuevoimistelun moninkertainen maailmanmestari. Etkö tiennyt? En minäkään. Kukaan ei ole juossut torille iltamyöhällä tai juonut itseään känniin tyttöjen joukkuevoimistelun takia. 

Esityksen alussa hilataan strasseilla koristeltu jumppapuku kattoon. Olen jo jonkin aikaa seurannut Hesarin urheilusivuja ja laskenut mies- ja naisurheilua käsitteleviä juttuja. Kai toimituksessa katsotaan, ettei naisten urheileminen kiinnosta ketään. Ei se minuakaan suuremmin kiinnosta, mutta ei kiinnosta miesten urheilukaan. Toivon tasa-arvoa.

Joukkuevoimistelu aloitetaan usein alle kouluikäisenä. Jokainen pitää harjoituskirjaa, joita Jumppatytöissä luettiin. Koska on kyse esteettisestä lajista kaloreita lasketaan ja riisikakkuja pureskellaan. Karkkeja saa syödä vasta kisojen jälkeen. Lonkkia väännetään epäfysiologisiin ääriasentoihin. Valitaan kisoihin pääsevä joukkue sekä varahenkilö, joka jumppaa maton ulkopuolella. Porukassa esiintyy myös kiusaamista kuten niissä on tapana.

Jumppatyttöjen esityksessä muuten kuullaan hillitön tarina erään tytön ensimmäisestä seksikokemuksesta, minua ainakin nauratti.  Tyttöjä valistetaan tamponien käytöstä ja niistä jaetaan ilmaisnäytteitä.

En ole eläissäni harrastanut kilpaurheilua, en edes kouluaikoihin. Hiihdin kyllä kansanhiihtoa ja osallistuin koulun liikuntatunneille matalalla profiililla. Pesäpallossa sijoitin itseni takarajan tuntumaan ja koripallossa lähinnä teeskentelin pelaavani. Sain ihan hyviä numeroita. Muistan vielä ne tekokuituiset jumppa-asut, joista ei saanut hienhajua millään irti. 

Jumppatytöt oli silti minustakin hauska, vetävä ja liikuttava esitys. Kiitokset tekijöille!  

En löytänyt mediakuvia esityksestä. 

Elämä ei ole huvipuisto

Tänään saimme nauttia kauden viimeisestä 60+ kahvakuula- ja kehonhuoltojumpasta. Molemmat järjestetään Pyynikin uimahallin kiinteistössä. 

Jumppasalin yhden ikkunan yläpuolelta pilkistää linnunpesä ja välillä saattaa nähdä vilauksen sen asukkaastakin. Minä en ole nähnyt, mutta näin minulle on kerrottu. En tunne lintuja. Ystäväpiiriinikään ei kuulu yhtään siivekästä. Ikkunaan on teipattu lappu, jossa lukee: Älä avaa tätä ikkunaa.

Tunnille osallistuvat 60+ henkilöt ovat tulleet tutuiksi, tosin tunnen vain kaksi heistä nimeltä, he ovat R ja S. S haluaisi, että jumpan taustalla luukutettaisiin Rammsteinia. Ei luukuteta, vaan soitetaan jotain Samuli Edelmania. En haluaisi enää koskaan kuulla laulua Peggy. Siinä Samuli väittää, että syy juomiseen on Peggyssä.

Tällä kertaa kahvakuulaa veti nuori mieshenkilö, joka teki kaikki liikkeet yhdessä kanssamme. Hän heilutteli 24 kilon kahvakuulaa. 

Olen aina keväisin alakuloinen. Välillä vähän itkuinenkin. Silti sanon "Ihana ilma", kun niin kuuluu sanoa. Elämä ei ole huvipuisto. Elämä on järkevästi järjestetty roskiskaappi ja kylmävesiuinti.  

On minulla tällä viikolla pari kivaa kyläreissua. Saan myös kirjoittaa. Toivoisin, että joku lukisi niitä kirjoja.

Päivän motto: Jos ei voi elää kasipuolen elämää, niin kuusi miinuskin riittää (tämä on varastettu eräältä kirjailijalta, kaiken on lopulta sanonut/kirjoittanut joku toinenkin).

Kuva: Bussipysäkki Laulasmaalla Virossa 

Laulasmaa

Olen Virossa, Laulasmaalla kylpylähotellissa. En pidä kylpylöistä. Altaiden vesi on liian lämmintä, on liikaa saunoja ja poreita. Suurin osa saunoista on haaleita, ja niin täynnä höyryä, ettei näe eteensä. Tuoksuu yrteiltä. Kivointa on pieni ulkoallas ja puusauna, joka on tosin lämmitetty niin kuumaksi, että on riski, että uikkarit syttyvät palamaan. 

Tässä lähellä sijaitsee Arvo Pärt -keskus, jonka on suunnitellut espanjalainen arkkitehti. Arvo Pärt (s. 1935) on virolainen säveltäjä, jonka sävellykset tunnetaan keskiaikaisista vaikutteistaan. 

Rakennus on ulkoa katsottuna ehkä hieman kolkko,  mutta sisältä kaunis, puulla sisustettu. Keskuksessa on pieni ortodoksinen kappeli. Pärt kääntyi ortodoksiksi, eikä siitä pidetty neuvostoaikaan, joten hän muutti Wieniin ja sittemmin Berliiniin, mutta asuu taas kotimaassaan. Keskuksesta löytyy auditorio, jossa olisi eilen järjestetty konsertti. Talossa toimii pieni musiikkikirjasto ja esillä on säveltäjän kirjoittamia partituureja. 

Arvo Pärt -keskuksen pihassa seisoo torni, jonka hissi ei toiminut. Tornista avautui kaunis näköala. Keskuksessa on mainio ravintola, tuoretta maukasta ruokaa edulliseen hintaan ja hyviä leivonnaisia. 

Kävelimme eilen rantaa myötäilevää merkittyä polkua. Muutamassa paikassa näkyi kyltti, jossa luki ERAMAA, joka tarkoittanee yksityisaluetta. En tiedä onko Virossa jokaisen oikeuksia, en viitsi googlata, sillä läppärini ja puhelimeni ovat ryhtyneet vironkielisiksi. Ne hakevat ehkä piankin Viron kansalaisuutta. 

Matkalla saimme peräämme räksyttävän koiran, joka lopulta luovutti ja palasi omalle tontilleen.  

Kylpylähotellin aamiaisella saattaa nähdä portugalilaisia sotilaita maastopuvuissaan.  He viettävät iltaansa kylpylähotellin aulassa. Tämäkin nyt sitten piti mainita.

Tänään palaamme kotiin Tallinnan vilskeen kautta.  

Jutun juurilla

Osallistuin tiistaina Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämään Jutun juurilla-tapahtumaan, jossa parveili kirjailijoita ja toimittajia, pääasiassa kirjailijoita. Molemmat edellä mainitut ammattiryhmät kirjoittavat, mutta ensin mainitut toivoisivat, että jälkimmäiset riipustaisivat nimenomaan kirjailijoista ja kirjoista. Mieluiten vielä niitä kritiikkejä. 

Alkuun järjestettiin paneeli, johon osallistui mm. Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen. Hän sanoi, että alan digitalisoinnin myötä heille on selvinnyt, etteivät suuret joukot lue (=klikkaa) kirjakritiikkejä. Lukijat pitävät teatteriesitysten kritiikeistä (Tampere on teatterikaupunki, sanotaan) ja arkkitehtuurikin on nousussa (tarkoittanee lähinnä kuvia taloista ja tyylikkäistä sisustuksista), mutta eivät välitä kirjakritiikeistä.

Kirja-arvion vääntäminen vie paljon aikaa: ensin pitää lukea kirja (lukemiseen saattaa tärväytyä monta päivää) ja sitten täytyy vielä kirjoittaa arvio, jota suuret joukot eivät edes lue. Aamulehti ei siis enää julkaise kirjakritiikkejä, vaikka monet maakuntalehdet niitä edelleen tekevät. Turun sanomissakin on kirjakritiikkejä. Eikö Turussa seurata klikkauksia? 

Tapahtuman alussa kirjailijoille jaettiin siniset ja toimittajille keltaiset nimilaput ja kahvitauolla annettiin tehtäväksi puhua niiden kanssa, joiden rinnuksessa roikkui erivärinen nimikyltti. Ajauduin ihan tuokioksi Aamulehden päätoimittajan kanssa saman korkean pöydän ääreen. Hän näytti stressaantuneelta ja sanoin hänelle, että ymmärrän häntä. On pakko ajatella suuria lukijajoukkoja. Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä menin sanomaan niin. Kuin tehtäväni olisi ollut toimia rauhanvälittäjänä kirjailijoiden ja päätoimittajan välillä. Luulin olevani jonkinlainen amatööritason Martti Ahtisaari. 

Anna Elina Isoaro esitteli ansiokkaasti kaikki tämän kevään Pirkkalaiskirjailijoiden kirjat, joita oli peräti 57, esillä oli myös minun maaliskuussa julkaistu romaanini Lääketieteen sanakirja, jonka suosittelen lukemaan, sillä se on minun kirjoittamani. Ei kai sen kummempaa syytä lukemiseen tarvita. 

Jutun juurilla oli hyvin järjestetty tapahtuma, jolle annan arvosanaksi 9 1/2. Itselleni annan verkostoitumisesta arvosanaksi 6-.