Jutun juurilla

Osallistuin tiistaina Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämään Jutun juurilla-tapahtumaan, jossa parveili kirjailijoita ja toimittajia, pääasiassa kirjailijoita. Molemmat edellä mainitut ammattiryhmät kirjoittavat, mutta ensin mainitut toivoisivat, että jälkimmäiset riipustaisivat nimenomaan kirjailijoista ja kirjoista. Mieluiten vielä niitä kritiikkejä. 

Alkuun järjestettiin paneeli, johon osallistui mm. Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen. Hän sanoi, että alan digitalisoinnin myötä heille on selvinnyt, etteivät suuret joukot lue (=klikkaa) kirjakritiikkejä. Lukijat pitävät teatteriesitysten kritiikeistä (Tampere on teatterikaupunki, sanotaan) ja arkkitehtuurikin on nousussa (tarkoittanee lähinnä kuvia taloista ja tyylikkäistä sisustuksista), mutta eivät välitä kirjakritiikeistä.

Kirja-arvion vääntäminen vie paljon aikaa: ensin pitää lukea kirja (lukemiseen saattaa tärväytyä monta päivää) ja sitten täytyy vielä kirjoittaa arvio, jota suuret joukot eivät edes lue. Aamulehti ei siis enää julkaise kirjakritiikkejä, vaikka monet maakuntalehdet niitä edelleen tekevät. Turun sanomissakin on kirjakritiikkejä. Eikö Turussa seurata klikkauksia? 

Tapahtuman alussa kirjailijoille jaettiin siniset ja toimittajille keltaiset nimilaput ja kahvitauolla annettiin tehtäväksi puhua niiden kanssa, joiden rinnuksessa roikkui erivärinen nimikyltti. Ajauduin ihan tuokioksi Aamulehden päätoimittajan kanssa saman korkean pöydän ääreen. Hän näytti stressaantuneelta ja sanoin hänelle, että ymmärrän häntä. On pakko ajatella suuria lukijajoukkoja. Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä menin sanomaan niin. Kuin tehtäväni olisi ollut toimia rauhanvälittäjänä kirjailijoiden ja päätoimittajan välillä. Luulin olevani jonkinlainen amatööritason Martti Ahtisaari. 

Anna Elina Isoaro esitteli ansiokkaasti kaikki tämän kevään Pirkkalaiskirjailijoiden kirjat, joita oli peräti 57, esillä oli myös minun maaliskuussa julkaistu romaanini Lääketieteen sanakirja, jonka suosittelen lukemaan, sillä se on minun kirjoittamani. Ei kai sen kummempaa syytä lukemiseen tarvita. 

Jutun juurilla oli hyvin järjestetty tapahtuma, jolle annan arvosanaksi 9 1/2. Itselleni annan verkostoitumisesta arvosanaksi 6-.  

Amazing!

Odotin elokuvan alkua, kun tuttu toimittaja lähetti linkin Aamulehden haastatteluun. Lehdessä kerrottiin kolmen sivun verran minusta. Hävetti, mutta ei pahalla tavalla.

Alkuun olikin vaikea keskittyä elokuvaan (Amazing Grace), joka on Aretha Franklinin gospel-konsertin taltiointi. Filmi kuvattiin 70-luvulla, mutta ääntä ja kuvaa ei saatu synkkaamaan (äänitys onnistui hyvin ja levy tehtiin) ja filminauha hautautui varaston perälle. Nyt synkronointiongelma on korjattu nykytekniikalla.

Amazing Grace näytti yhtä haalistuneelta vanhat inter rail -kuvani. Osa elokuvasta oli kuvattu käsivaralla.

Elokuvassa James Cleveland soittaa pianoa ja Franklin laulaa, he tekevät sen kuin juoksisivat pikamatkoja. Yrittävät turhaan pyyhkiä hikeä kasvoiltaan. Kuorolaisilla on hopeanväriset liivit ja seurakunta tanssii. Kaikilla on suuret hiukset. Mick Jagger näyttää istuvan (ja välillä seisovan) katsomossa. Takaseinällä roikkuu vaaleansininen Jeesus- taulu ja Herraa ylistetään. Tässä ei mietitä missä vaiheessa virttä kuuluu nousta seisomaan.  Seurakunta hymyilee ja nauraa enemmän kuin suomalaisissa luterilaisissa kirkossa koko historian aikana.

Siihen Aamulehden juttuun vielä. Juttu oli ihana (Simopekka Virkkula), kuvat olivat ihania (Eriika Ahopelto), en näköjään keksi muuta sanaa kuin ihana. En saanut yöllä nukutuksi.

Aamulla huijarisyndrooma alkoi kalvaa minua. Sanoin Kertulle "Me ollaan julkkiksia", mutta Kerttu vain käpertyi sohvan nurkkaan nukkumaan, julkkiksena oleminen on ilmeisesti sille niin arkipäiväistä. Päätin lähteä lenkille, sillä en pystynyt keskittymään romaanin taittovedoksiin. Kampasin hiukseni, olenhan nyt julkisuuden henkilö.

Kahvilassa myyjä kysyi, olinko minä Aamulehden jutussa. Tällaista siis julkkiksen elämä on, saa huomiota.  Toisaalta selvin päin suomalaiset jättävät ihan oikeatkin julkisuuden henkilöt rauhaan. Olen muutaman kerran istunut julkkiksen lähellä. On hankalaa, kun pitää koko ajan katsoa vastakkaiseen suuntaan.

Sanomalehdessä julkaistu henkilöjuttu vaikuttaa romaanin kiinnostavuuteen hämmästyttävän paljon. Eilen Pirkanmaan kirjastoissa oli saatavilla runsaasti 2016 julkaistua kirjaani (esikoisromaanini ikä vastaisi naisen iässä 59 vuotta, jolloin kukaan ei enää huomaa ja opus heitetään ale-laariin), varauksia ei ollut, nyt niitä on kertynyt 152! Helmikuussa julkaistavaan romaaniin (Ei saa elvyttää) oli eilen 19 varausta, tällä hetkellä niitä on 146.

En tiedä mitä tästä ajatella. Olen iloinen, kiitollinen, levoton ja työkyvytön. Ehkä huomenna kykenen taas tarkastamaan romaanikäsikirjoituksen taittovedoksia.