Marimekko-nainen

Eräs ystäväni sanoi, että meistä suomalaisista keskiluokkaisista kulttuuritantoista tulee vanhemmiten joko "Gudrun Sjöden" - tai "Marimekko" -naisia.

"Gudrun Sjöden" -vaatteissa vallitsevat luonnon värit, sammaleen vihreä, tuleentuneen viljan sävyt, taivaansininen ja hiekka. Vaatteita puetaan monta kerrosta päällekkäin, kankaissa on kukkakuvioita, sukkahousut ovat boheemin värikkäitä, samaten kengät. Korkeita korkoja ei harrasteta ja harmaantuvat hiukset värjätään punaisiksi tai annetaan luonnonharmaan kukoistaa.

Marimekko-naiset pukeutuvat selkeisiin perusväreihin ja vaatteet ovat suoria ja väljiä. Yksi vaatekerros riittää. Korkokenkiä saatetaan käyttää ja hiukset ovat huolellisesti leikatut ja värjätyt. Kaiken kruunaavat rohkeat silmälasinkehykset.

Kumpi minä sitten olen? En ole toistaiseksi selvästi kumpikaan, mutta viitettä marimekkolaisuudesta on havaittavissa. Tämä ei tarkoita välttämättä kyseisen firman vaatteita (niitäkin minulla kyllä on, olen hankkinut alennusmyynnistä) vaan tyylistä. "Gudrun Sjöden" -kaupassa olen käynyt, mutta mitään en ole ostanut, toistaiseksi. 

Olen huolissani ilmastonmuutoksesta. Olenkin tehnyt merkittäviä muutoksia kulutustottumuksiini: peseydyn palasaippualla ja leikkaan hammastahnatuubin poikki ja kaivelen loputkin hammastan jämät käyttöön. Mainostan kaikille palasaippuaa, ei tule muovijätettä ja alle euron palasaippuan saa lähikaupasta. Saippua kestää pitkään. Hiuksetkin voi pestä saippualla (siihen olen ostanut tätä tarkoitusta varten valmistettua palasaippuaa). Tässä mielessä olen enemmän "Gudrun Sjöden" -nainen. Maailma pelastuu.

Hame/housut -farssi

ET-lehden kolumni "Vihjailevat helmat" on saanut aikaan hame/housut -gate farssin. En ole lukenut Pirkko Arstilan kolumnia, mutta sen aiheuttamaan someraivoon olen päässyt tutustumaan. Ensinnäkin Arstila ei ole häävi kolumnisti, eikä ansaitse tällaista huomiota. Toiseksi Suomen ongelmat eivät ole kummoisia jos mokoma saa näin suuren merkityksen. Huvittavinta tässä oli päätoimittajan nöyrä pahoittelu.

Nyt kun Arstila alkaa olla rasite ET-lehden maineelle, saatan ottaa hänen paikkansa. Arvoisa ET-lehden päätoimittaja Riitta Korhonen, voitte ottaa minuun yhteyttä tällä sivulla olevan sähköpostin välityksellä.

Facessa toimii ryhmä nimeltään "Rento feministiryhmä", jonka jäseneksi minut huolittiin. Ryhmän päivityksiä lukiessa on tullut mieleen, että minkälainen se vähemmän rento ryhmä sitten on. Olen ajatellut, että keskeisiä asioita feminismissä ovat esim. palkkausasiat, mahdollisuus edetä urallaan ja globaalimmin päästä irti "all male panel" -ilmiöstä, estää naisten silpominen, pakkoavioliitot  jne. Ei suinkaan, tärkeää ovat Pirkko Arstilan typerien ajatusten vastustaminen. Nyt taidan saada potkut jopa rennoista feministeistä.

Miltä tuollainen someraivo tuntuu, kun sen kohteeksi joutuu? Ei ehkä tee vähään aikaan mieli käydä lähikaupassa, uimahallissa, pubissa tai R-kioskilla. Koeta kestää Pirkko, kohta se pahis on joku muu!

Tietoteknistä katastrofointia

Hesarin mukaan HUS:n potilastietojärjestelmä kaatui tänään. Se tarkoittaa sitä, että potilaita ei voi hoitaa. Päivystyspotilaat tietysti on hoideltava jotenkuten. En tiedä kauanko katkos kesti.

Minä koin tänään pienempiä tietoteknisiä kaatumisia, jotka nekin saivat aikataulun rähmälleen. Ensin printteri kieltäytyi toimimasta. Kotona selvittelisin asiaa itse, töissä ryntäsin sivarin luo apua pyytämään. Nuori mies näppäili hetken konettani ilman se kummempaa menestystä. Ehdotin printterin sulkemista ja uudelleen avaamista, joka oli taas kerran toimiva strategia.

Myöhemmin samana päivänä sanelukapula ryhtyi kapinoimaan. Asia ratkesi irrottamalla kapula hetkeksi sitä ruokkivasta keskusyksiköstä, jonka jälkeen se muuttui lauhkeaksi ja yhteistyöhaluiseksi.

Näissä tietoteknisissä ongelmissa minulla on taipumusta katastrofoida (en tiedä käykö sana tähän, mutta kuvaa hyvin käytöstäni). Hermostun, päätän ettei mistään tule mitään, painelen näppäimistöä paniikinomaisesti, kiroilen ja lopulta huudan apua.

Meillä on lopulta luja usko tietotekniikan toimintaan, tosin hävisivät ne potilaskansiotkin aina välillä. Olen ollut joskus apulaislääkärinä mukana ortopedin vastaanotolla, jossa tehtäväni oli etsiä paksuista kuorista ne oikeat rtg -kuvat. Tiirailin kuvien päivämääriä löytääkseni tarvittavat dokumentit ja ripustin ne valotaululle kirurgin katsottavaksi. Se oli varmasti kaikkein sopivin tehtävä minulle  kyseisellä alalla.

Jazz-musiikkia Tampereella

Tampere Jazz Happening on hieno tapahtuma. Toisin kuin Pori Jazzissa Tampereella kuunnellaan nimenomaan jazz-musiikkia. Koska en tiedä mitään kyseisestä musiikin lajista, on tapahtumassa aina yhtä jännittävää (tämä oli minulle toinen kerta).

Konsertti pakkahuoneella alkoi klo 14 ja loppui siinä varttia vailla seitsemän. Kolmen eri kokoonpanon esiintymisten väleissä pidettiin pitkät roudaustauot, jotka yleisö vietti vessassa ja kaljajonoissa. Jazz on jostain syystä enemmän miesten laji, joten naistenvessoista puuttuivat ne normaalit kulttuuripissajonot. Esiintyjistäkin vain yksi oli nainen.

Kun soittajat tulivat lavalle ja ottivat soittimensa esiin, ei oikein tiennyt, oliko kyse soittimien virittelystä vai jo varsinaisesta esityksestä.  Ensimmäinen kokoonpano oli Sunna Gunnlaugs trio vahvistettuna juuri palkitulla Verneri Pohjolalla. Tästä pidin kovin, tykkäsin (mikä analyysi!). Verneri Pohjola sai trumpetistaan esiin kivoja ääniä. Islantilaisen Gunnlaugsin melodinen musiikki oli kaunista kuultavaa.

Samuel Blaser ja kumppanit haastoivat tällaisen osaamattoman kuulijan. Lavalla oli viisi soittajaa ja yhtä monta kansallisuutta. Ensimmäinen biisi kesti 40 pitkää minuuttia. Ryhmä ei ottanut yleisöön mitään kontaktia. Meitä ei ollut olemassakaan. Tavallaan hieno juttu  tuo "Ottakaa tai jättäkää, tässä olemme" -asenne.

Ranskalaisen Erik Truffazin kvartetin tahdissa olisi tehnyt mieli tanssia. Sympaattinen Truffaz esitteli bändin jäsenet suomeksi. Miehen posket pullistuivat trumpettia soittaessa kuin pienet ilmapallot ja tyhjentyessään ne rutistuivat hassusti. Ääni hiveli tottumattomia korviani. Arthur Hnatek soitti rumpuja kuin rock-rumpali afrikkalaisin maustein. Muut rumpalit enemmänkin vain hivelivät varovasti soittimiaan.

Kuten edellä kävi ilmi, en ymmärrä jazzista mitään. Ensi vuonna uudestaan. Ehkä joskus vielä harkitsen festivaalipassin hankkimista.

Iloisia uutisia

Nykyään sanomalehtiä lukiessaan tulee vain vihaiseksi. Eilisestä Hesarista löytyi iloinen uutinen: erään pelifirman omistajat ottavat voittonsa palkkatuloina ja maksavat tuloista veroa. Tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää niitä todella isotuloisia, jotka yrittävät välttyä verojen maksamiselta eli hienommin sanottuna harrastavat verosuunnittelua. Luulisi,  että on olemassa joku tulotaso, jonka jälkeen lisäraha ei tuo enää mitään lisäiloa.

Ryntäsin eilen elokuviin kello yhdeksäksi nähdäkseni uuden Tuntelmattoman sotilaan. Katsomo oli lähdes täynnä aamuvirkkuja elokuvaharrastajia. Hesari antoi elokuvalle vain kaksi tähteä, en ymmärrä miksi.

Ajattelin etukäteen, että ajatus kolmannesta Tuntemattoman elokuvaversiosta on ummehtunut ja ilahduin ehkä siksi elokuvasta näinkin paljon. Kun seurasin Eero Ahoa Rokkanan ymmärsin tai ainakin luulin ymmärtäväni ensimmäistä kertaa oikein todella miltä niistä miehistä tuntui ja miten kaksi hävittyä sotaa heihin vaikutti. He menettivät vuosia elämästään, kotinsa ja heistä tuli hiljaisia synkkiä miehiä. Elokuvaa olisi voinut hieman lyhentää, sen verran tiuhaan elokuvasalin ovi kävi kun katsojat kävivät vessassa.

Sain eräänä päivänä päähäni, että haluan oppia seisomaan käsilläni. Katsoin netistä videon, jossa neuvottiin, miten tuohon päämäärään pääsee. Ensin piti maata selällään lattialla ja painaa selkä alustaan. Helppoa! Sen jälkeen nuori lihaksikas mies nojasi kämmeniinsä ja asetteli jalat seinälle, jota pitkin kiipesi vaivatta kuin gekko ja lopulta nojasi seinään suorana kuin seinää vasten asetetut tikapuut. Yritin samaa siinä onnistumatta. En luovuttanut vaan riisuin sukat ja yritin uudestaan, jonka jälkeen vietin pari sekuntia vähemmän täydellisessä jalat seinällä kämmenet lattialla asennossa ja olin kovin ylpeä itsestäni. Tämän suuren voiton jälkeen en ole viitsinyt katsoa miten tästä edetään. Taidan toistaiseksi vain nauttia saaavutuksestani.

Synkeitä mietteitä

Töissä mietittiin mitä tehdä jos Kerttu-kissa yhtäkkiä kuolee. Ei kai ruumista voi laittaa sekajätteisiin ja olisihan se aika tunteetontakin kun olemme tunteneet toisemme jo melkein kymmenen vuotta ja se on repinyt huonekaluni riekaleiksi.

Kaima ehdotti pakastamista, jolloin Kertun voisi haudata sitten sulan maan aikaan vaikka Kaupin metsään. Mutta kun pakastin on nyt niin täynnä marjoja ja sieniä! Pitäisi keittää hilloa. Olisi sitäpaitsi traumaattista hakea pakastimesta syötävää jos samalla näkisi Kertun hurmaavat, mutta jo jäykistyneet tassut.

Toisaalta Kerttu on kirjallisen henkilön esikuva, joten se ansaitsisi vähintään näköispatsaan tai mieluiten mauseleumin.

Oikea ratkaisu on kuulemma tuhkaus.  Toivottavasti Kerttu viipyy vielä pitkään nojatuolejani repimässä ja öiseen aikaan melskaamassa. Itseasiassa näin pimeän aikaan se nukkuu öisin.

Kerttu elää, eläköön Kerttu!