Heräsin aamulla jo kuuden maissa. Jonkun on tämä tehtävä, mutta onko sen oltava minä, ajattelin ja poljin töihin läpi tyhjän sotkuisen kaupungin. Puutarhakadulla käveli vastaan menninkäisen näköinen mies, joka huojui uhkaavasti. Kadun pyörälaskin kertoi, että olin sen vuorokauden neljäskymmeneskuudes pyöräilijä.
Töissä hakeuduin ensin kohteeseen A, josta hain työtakkini ja turvallisuutta tuovat omat välineet kuten stetoskoopin. Lähdin kävelemään kohteeseen B, josta haen puhelimen: vaikka minulla on kolme avainta ja kolme erilaista kulkuläpyskää, ei kohteen tavoittaminen sisäreittiä pitkin onnistunut. Minun ja käytävän väliin jäi yksi lukittu ovi. Kävelin siis ulkokautta, onneksi ei satanut. Seuraavaksi etenin koteeseen C, jossa työskentelin. Kului melkein 20 minuuttia ennen kuin pääsin aloittamaan työt. Kun poistuin työstä tein saman toiseen suuntaan.
Aion pilata iltani odottamalla puhelinsoittoa, joka kutsuisi minut takaisin töihin. Katson Australian huippumalli haussa ohjelmaa. Se on korkeatasoisinta kulttuuria, jota jaksan seurata näissä olosuhteissa. Hupaisaa seurata tyttöjen sosiaalisia suhteita. Yleensä porukassa on joku kaikkien inhokki. Mahdollisesti silitän vähän pyykkiä. En uskalla laittaa pesukonetta pyörimään, sillä se on suoranainen soittokutsu.
Kävin eilen Tampereen taidemuseon 80-vuotis juhlanäyttelyssä. Pidin ideasta, Johanna Sinisalo oli tehnyt rakennuksen ja taideteosten sitomiseksi tarinan,joka oli osittaini fiktiota ja osittain totta. Vähäpätöisemmätkin taideteokset saivat näin merkityksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti