Naiskirjailijan elämä

Olen syntynyt vääräksi ihmiseksi. Minusta olisi pitänyt tulla kirjailija Anja Snellman. Jos elän tämän väärän elämän pyytettömästi ja nöyrästi saanko syntyä uudelleen keski-ikäisenä Anja Snellmanina. Seurasin eilen hänen päivästää kertovaa ohjelmaa. Aamulla kirjailijaa meikataan televisio-ohjelmaa varten. Juontaja tarjoilee suklaakaramelleja. Seuravassa kohtauksessa kirjailija astuu ulos TV talosta. Vastaan ryntää komea pitkä mies kukkapuskan kanssa. He menevät uimahalliin ja sen jälkeen kahvilaan, jossa he istuvat käsi kädessä ja tuijottavat toisiaan ihailevasti. Kirjailija käy divarissa. Komean miehen kanssa he valitsevat kaupasta niin mehukkaita appelsiineja, ettei täältä lähi-Siwasta moisia saa. Kirjailija ulkoiluttaa koiria. Kirjailija sytyttää kaksi tuoksukynttilää ja laittautuu pitkäkseen sohvalle, komea mies hieroo hänen jalkapohjiaan. Illalla kirjailija katsoo kun tytär tanssi iltapuku päällä vanhojen tansseissa. Fiksu ex-mies halaa kirjailijaa lämpimästi. Komea mies ei ole paikalla. Kirjailijalla on nyt tauko kirjoittamisessa, hän vain on ja lukee kirjoja. Olen täysin varma, että olen syntynyt väärään ruumiseen ja elän väärää elämää.

Tasalaatuinen suomalainen

Suomen valtio pitää kansalaisistaan hyvää huolta koko suomalaisen elinkaaren ajan. Ystäväni kaksi ja puoli vuotias lapsi on päiväkodissa. Siellä tädit ovat raportoineet ihan kirjallisestikin, ettei lapsi osoita omaa tahtoa. Hänellä ei siis ole tapana heittäytyä lattialle ja huutaa naama sinisenä saadakseen tahtonsa läpi. Tästä poikkeavuudesta varmastikin ihan asianmukaisesti jatkossa raportoidaan lapsen opettajille. Osaavat jo suhtautua ja käsitellä näin poikkeavaa lasta. Kun lapsi tulee murrosikään hänestä tullaan raportoimaaan, ettei hän normaalissa määrin haistattele opettajille ja vanhemmille. Työelämässä hänelle osataan etsiä sopiva paikka, hän ei missään nimessä sovi mihinkään kunnan tai valtion asiakaspalveluun, siihen sopii paremmin henkilö joka on jo kaksi vuotiaana osannut näyttää oman tahtonsa. Kaiken kaikkiaan tavoitteena valtiollamme on joskus tulevaisuudessa tuottaa täysin tasalaatuisia Suomen kansalaisia.

Amerikan imperiumin rappio

Olen katsonut pääsiäisenä pari hienoa elokuvaa, molemmat tulivat peräkkäin Teemalta. "Amerikan imperiumin rappio" oli mahtipontisesta nimestä huolimatta pienimuotoinen elokuva vanhojen ystävien kohtaamisesta. Miehet valmistivat ateriaa ja puhuivat seksistä, naiset kuntokeskuksessa puhuivat samasta aiheesta. Sitten he nauttivat yhteisen aterian. Asetelma viittaa suvaitsevaisuuteen ja tasa-arvoon varsinkin kun yksi näistä miehistä oli homoseksuaali. Pinnan alla kyti kuitenkin katkeruutta ja jännitteitä. Älykkäät naiset eivät olleen edenneet urallaan kuten miehet elleivät olleet luopuneet perheestä ja lapsista kuten yksi naisista. Vastavoimana näille älymystön jäsenille oli yhden naisen rakastaja, joka arvosti tekoja ainaisen puhumisen sijaan. Olen miettinyt onko älykkyys yleensäkään mikään etu ihmissuhteissa. Ovatko älykkäät ihmiset itsekeskeisempiä, onko heillä epärealistiset ajatukset elämästä. Elokuvassa yksi lause heilauttaa idylliä, paljastuu asia, jonka kaikki ovat itseasiassa jo tienneetkin.

Harvinaista herkkua oli katsoa perään samoista ihmisistä kertova "Barbaarien invaasio". Vuosia on kulunut ja ihmisitä on tullut ikäänkuin paljaampia. Porukan naistenmies on kuolemassa, lopussa odottaa sovitus. Kuolevan miehen poika järjestää isälleen heroiinia, joka tekee hänen viimeisestä ajastaan suorastaan hilpeän. Suunnittelin, että jos sairastun vakavasti ja käy ilmi, että elinaikaa on enää pari kuukautta alan käyttää huumeita. Tulisipa sekin koettua ilman koukkuun jäämisen riskiä. Riskinä on sitten, että elämä pitkittyy ja huumeiden käyttöön liittyvät ongelmat tulevat esille. En sitäpaitsi tiedä mistä täällä Tampereella voi hankkia heroiinia. Jos näette minut Tampereen keskustassa huumeita etsimässä tiedätte, että loppu on lähellä.

Missä minä olen?

Liittyykö se Y-kromosomiin vai poikien kasvatukseen, etteivät miehet halua kysyä neuvoa. Vieraassa kaupungissa pyöritään mielummin tuntikausia ympyrää kuin käännytään paikallisen asukkaan puoleen. Paikalliselta mieheltä ei pidä kysyä, hänen arvonsa mukaista ei ole myöntää, ettei hän tiedä missä kyseinen paikka on vaan hän on tietävinään asian ja neuvoo juuri vastakkaiseen suuntaan. Minulta kysytään usein tietä eri puolilla maailmaa, olen ilmeisesti niin vaarattoman näköinen.

Erilaiset GPS-laitteet ovat saavuttaneet suuren suosion miesten keskuudessa. Mies saattaa säästyä nöyryyttävältä neuvon pyytämiseltä. Olimme menossa tiettyyn osoitteeseen täällä Tampereella ja sovimme, että edellämme ajavat tutut ohjaavat meitä koska heillä on tuo suunnistuslaite. Pää meni pyörälle niistä ylimääräisistä silmukoista ja käännöksistä, joita teimme, mutta eipähän tarvinnut kysyä tietä.

Jos uusi kone ei toimi mies lukee puhelinluettelon paksuisen manuaalin hiirenkorville ennen kuin soittaa apua. Nainen taas kysyy heti neuvoa painettuaan yhtä nappia tuleksettomasti. Jos mies osallistuu jollekin kurssille hänen on luonnollisesti täytynyt opiskella asiaa kirjoista parin vuoden ajan etukäteen tai sitten vaimo/tyttöystävä on pakottanut miehen kurssille monenlaisten uhkausten avulla. Mieskirurgi saattaa kysyä neuvoa naissisätautilääkäriltä, mutta hän tuo samalla esille, ettei ole halunnut/viitsinyt asiaan paneutua, koska pitää asiaa vähempiarvoisena kuin veitsen kanssa heilumista. Liekö asiaa tieteellisesti tutkittu, mutta olen henkilökohtaisten kokemusten perusteella olen varma, että tällainen sukupuolten välinen ero on olemassa.

Runoilijan helvetti

Olen sivistymätön uskonnon suhteen. En tahdo muistaa minä päivänä pääsiäisenä tapahtuu mitäkin. Pitkäperjantai on kuitenkin surullinen ja ankea päivä. Pääsiäinen on ortodoksien suuri juhla. Pidän heidän kirkoistaan ja palveluksistaan vaikka en kuulu mihinkään kirkkoon. Olisi mukava uskoa tosissaan, mutta aina välillä häivähtää myös epäusko. Kriittisesti tarkasteltuna uskonasiat eivät ole oikein uskottavia. Lapsena minua ahdisti oma pienuuteni maailmankaikkeudessa ja kaiken rajallisuus nyt se on lohduttavaa, ei niillä omilla töppäyksilläkään ole niin suurta merkitystä.

Kävimme tyttäreni kanssa kerran ortodoksisessa yömessussa. Messu oli hieno, mutta kesti tunteja. Kävimme välillä kotona katsomassa yhden osan Salaisia kansioita. Messun jälkeen seurakuntatalolla syötiin lammaspaistia ja juotiin punaviiniä. Saman tyyppisissa yösyömingeissä lauletaan yleensä juomalauluja, nyt pappi nousi välillä ylös laulamaan Kristus nousi kuolleista... Laulufrekvenssi tiheni sitä mukaa kun viinipullo hupeni.

Olen ollut pari kertaa Valamossa. Kerran olin elämänkertakirjoituskurssilla. Meitä oli siellä keski-ikäinen naisporukka Hieno reissu, sain sitäpaitsi positiivista palautetta. Illalla kävimme viinilasillisella luostarin ravintolan terassilla. Eipä ilta venynyt, paikka meni kiinni yhdeksältä. Ei ollut taksijonoja eikä humalaisia sönkkääjiä. Samaan aikaan Valamossa oli laulukurssi laulutaidottomille. Hoilasivat vielä illalla asuntolassa ja aina laulu tyssäsi samaan kohtaan. Onneksi lopettivat jo kymmeneltä. Kävin Pentti Saarikosken haudalla, sinne olivat turistit tuoneet satoja kyniä, yksi kurssilainen sanoi, että viedään sinne paperia. Minusta se oli hieno oivallus, miksei kenellekään ollut tullut mieleen. Siellä se Pentti makasi ajatuksineen ja satoine kynineen voimatta laittaa mitään paperille. Runoilijan helvetti.

Pyjama ja pikkutakki

Olen taas kerran munannut itseni kun arvostelin Julian Schnabelin elokuvaa "Perhonen lasikuvussa". Heti kun puhuin blogissani tuosta taideteoksesta halveksivaan sävyyn alkoivat kaikki tiedoitusvälineet yhteen ääneen ylistää sen tekijää. Julian Schnabel esiintyi Helsingissä mieliasussaan pyjamassa, jonka päällä oli pikkutakki. Ihanan originellia. Jos meikäkäinen lähtee kaupungille moisessa asussa ajatellaan joko etten ole ehtinyt pukeutua tai harmitellaan Suomen psykiatrisen hoidon vähäisiä voimavaroja. Tuokin keski-ikäinen nainen on heitetty avohoitoon ennen aikojaan. Seuraavan kerran kun alan arvostella jotain taideteosta odotan Hesarin arvostelut ja myötäilen niitä. Kävin eilen katsomassa teatterissa Sirkku Peltolan "Äiteetä en yksiöön ota". Luettuani sekä Aaamulehden että Hesarin arvostelut uskallan sanoa, että se oli hauska ja koskettava kuvaus Suomen kituvasta maaseudusta.

Kanojen sielunmessu

Olin eilen kuuntelemassa Mozartin Requiemia, tämä sielunmessu assosioituu minulla yhteen jaloon luontokappaleeseen nimittäin kanaan. Saimme aikoinaan häälahjaksi kaksi kanaa Kielon ja Kanelin. Ne annettiin talvella hyvään kotiin. Myöhemminkin meillä oli kesäkanoja. Kanat tepastelivat pihalla aitauksessa. Alkuun meillä oli myös kukko, mutta se oli niin agressiivinen, että sitä piti lyödä muoviämpärillä, jotta aitaukseen uskalsi mennä. Joka pävä kanat munivat yhden kauniin munan. Kun aitaukseen heitti savusilakan kanat villiintyivät ja taistelivat siitä verisesti. Lapset hellivät niitä, harjasivat vanhalla vauvanharjalla. He yrittivät saada kanat tekemään sirkustemppuja, joita ne eivät oppineet. Tytär ulkoilutti kanaa nukenvaunuissa. Naapuri kysyi, että mitä sinä siinä kuljetat. Tytär sanoi, että kanaa tietenkin, etkö sinä näe. Syksyllä kun maa alkoi huurtua piti kanoista päästä eroon. Silloinen mieheni kuunteli Mozartin Requiemin, joi lasin punaviiniä ja lahtasi kanat. Minä nyin höyhenet, ne olivat tiukassa. Kanoista tehtiin myöhemmin ruokaa. Meidän kanamme olivat lihaisempia kuin marketin pakastekanat.

Anteeksi!

Ilkka Kanerva on pyytänyt anteeksi tekstiviestejään. Katson velvollisuudekseni seurata hänen esimerkkiään:

Kerran huomasin ohitettuani kaupan kassan, että kärryyn oli jäänyt yksi minttulaku. En palannut takaisin ja maksanut ostostani. Anteeksi.

Vuonna 1996 valehtelin, että minulla on viikonlopputöitä säästyäkseni sukulaisvierailulta vaikka olin vapaalla Anteeksi.

Olen kerran suudellut yhden kaverini aviomiestä. Anteeksi.

Olen antanut ymmärtää, että olen lukenut Bulgagovin kirjan Saatana saapuu Moskovaan, vaikka kirja jäi minulta kesken. Anteeksi.

Olen nukahtanut elokuvateatteriin katsoessani Kaurismäen elokuvaa Juha. Anteeksi.

Koti

Olen löytänyt kodin ja samalla tutustunut moneen asunnonvälittäjään. Yksi välittäjätyyppi on yltiöasiallinen ja jäykkä mies. Esittelee asuntoa aina pariskunnille, ei näe yksin liikkuvaa naista. Toinen on limanuljaska, joka "liittoutuu" potentiaalisen ostajan kanssa "myyjällä menee jo sahajauhot nenään, kyllä se on jo kypsä pudottamaan hintaa kymppitonnilla". Tuttavallinen imartelija "Heidi, olet niin mukava, että haluan myydä tämän asunnon sinulle ". Hoputtaja "tee tarjous, tämä menee heti" (asunto on myynnissä vielä neljän kuukauden kuluttua). Bisnestyyppi "tämä asunto on hieno sijoitus" (joudut olohuoneen ikkunasta tuijottamaan tyyppejä, jotka ahtavat ruokaa Raxissa").

Joudun heittämään haikeat jäähyväiset koko joukolle ainakin joksikin aikaa.

Naistenpäivä

Tänään on naistenpäivä. En ole koskaan toivonut olevani mies, vaikka mieheksi syntyminen on tässä yhteiskunnassa edullista ainakin rahallisesti. Katsoin eilen pätkän ohjelmasta, joka kertoi transseksuaalista, joka kävi läpi leikkauksen miehestä naiseksi. Mikä pistää miehen haluamaan naiseksi, varsinkin kun tuloksena on kuitenkin jollain tavalla irvikuva naisesta. Miksi minä haluan olla nainen? Enkö kuitenkaan halua ottaa täyttä vastuuta asioista? Haluan olla katseen kohteena, vaikka katsooko minua enää kohta kukaan. Vanhuudessa naisiin tulee ripaus miehekkyyttä. Niinpä miesnäyttelijä sopii hyvin näyttelemään mummoa. Nainen ei enää välttämättää yritä miellyttää muita vaan löytyy se oma ydinminä. Olen vielä vahvalla säikeellä kiinni siinä miellyttämisessä.

Sokea kana ja jyvä

Sokea kana haastoi minut haaveilemaan. Huomasin, että haaveilu on viime aikoina jäänyt ihan retuperälle. Poliittisesti korrektia olisi varmaan haaveilla maailmanrauhasta ja siitä, että saisimme hiihtokelit takaisin Etelä-Suomen talviin.

Pyydetyt kolme haavetta:

1. Haaveilen, että lapset löytäisivät paikkansa ja ansaitsisivat elantonsa ja olisivat jokseenkin tyytyväisiä elämäänsä.

2. Tällainen proosallinen lähihaave on viihtyisä rauhallinen koti mielellään keskeltä kaupunkia. Olen alkanut epäillä onko haave ollenkaan realistinen.

3. Löytää ystäviä Tampereelta. On minulla täällä pari ystävää ja tämä on ihan suosittu vierailupaikka. Tavata loppuelämäni mies. Tämä tuntuu yhtä realistiselta kuin se, että Simo Frangen muuttaisi Tampereelta Turkuun.

Warre

Wartburg oli Saksan demokraattisessa tasavallassa VEB IFA-Kombinat PKW Karl-Marx-Stadtin VEB Automobilwerk Eisenach-tehtaan toimesta valmistettu automerkki. Auton erkoisuutena oli kaksitahtimoottori. Bensa-asemalla auton tankkiin piti kaataa öljyä ja sitten päälle bensaa. Toisinaan autosta kuului hämmästyttävän kova pamaus. Silloin piti olla kuin ei kuulisikaan. Warremme oli luksusmaista farmarimallia. Sellaisen saadakseen joutui todennäköisesti DDR:ssä odottamaan pitkään. Auto oli aina rikki, mutta ei hätää, sitä pystyi itse korjaamaan. Matkalla Helsinki- Kuopio jouduttiin autoa yleensä fiksaamaan vähintään pariin otteeseen. Mieheni avasi konepellin ja puhdisteli tulppia ja taas mentiin. Takapenkillä ei ollut turvavöitä, penkit sai käännettyä, joten kuljetuskapasiteetti oli suuri. Mökkireissulla kovalla pakkasella meidän Warre lähti aamulla käyntiin, kavereiden Mersut ja Audit hyytyivät. Warre oli helppo bongata muiden ajoneuvojen joukosta, sen teki kirkas punainen väri, traktorimainen käyntiääni ja savupilvi.

Warrella ajo muistutti traktorilla ajoa, en ole tosin koskaan ajanut traktorilla, todennäköisesti niiden ajomukavuus on nykyään eri luokkaa kuin Warrella. Huippunopeus oli noin 80 km/t, sitä kovemmassa vauhdissa auto tärisi kuin kuumehorkassa. Vanhemmiten vaihteet kävivät ongelmallisiksi, niitä piti vaihtaa kaksin käsin, se oli hankalaa kun samalla piti irrottaa kädet ohjauspyörästä. Lopulta toimi vain pakki. Ystävät ehdottivat, että kääntäisimme vain penkit toisin päin. Lopulta myin Warren minua tyttöjen saunaillasta kotiin kuljettaneelle taksikuskille 200 markalla. Kuten tarkkaavainen lukija huomaa ei kuva ole meidän hienosta farmarimallistamme vaan tavallisesta junttimallista.