Viinakortti

Eilisessä dagen efter tunnelmassa luin kirjan. Minusta ei olisi kirjablogistiksi, sillä en jaksa kovin syvällisesti kommentoida lukemaani. En ole syvällinen kirjallisuusihminen. Minä senkun lukaisen kirjoja ja unohdan ne yleensä hyvin pian. Nyt luin Sami Hilvon esikoisromaanin Viinakortti. Kirjoitusopettajamme kehui teosta ja satuin vielä löytämään miehen blogin. Kirjailija päivittää sitä kovin harvoin ja todennäköisesti keskittyy kirjan kirjoittamiseen toisin kuin minä, (joka ei ole kirjoittanut yhtään kirjaa),ja  joka viime aikoina on ainoastaan kirjoittanut blogiinsa. Viinakortissa juotiin paljon konjakkia, joka etoi minua (olin edellisenä iltana nauttinut liikaa viiniä). Kirja oli mukaansatempaava ja kaunis tarina kahden miehen Urhon ja Toivon salaisesta rakkaudesta ja monen sukupolven vaikenemisesta. Rakkaustarina alkoi sodassa rintamalla ja jatkui jossain muodossa, vaikka molemmilla miehillä oli perheet. Miesten kohtaamiset saattoi suorastaan haistaa ja maistaa, kuvitella kivun ja nautinnon. Toinen puoli on homomiesten tapaamiset yleisen vessan nurkilla silloin kun homoseksuaalisuus oli vielä rikos (Urho oli nimismies). Säälitti molempien vaimot, jotka jäivät kirjassa ja omassa elämässään jostain paitsi.  Kirja on  myös Mikaelin, Urhon pojanpojan tarina. Viinakortti on hyvä esikoisromaani ja ymmärtääkseni Sami Hilvolta on pian tulossa toinenkin kirja.

Tuoksukynttilä aivoissa

Kärsin eilen nautitun alkoholin aiheuttamasta päänsärystä. Minulla oli vieraita, joista yksi vielä makaa vierashuoneessani. Vierashuone on suurellinen nimitys huoneelle, jossa sijatsee tarjotin, joka sisältää kissanruoan, kissan WC:nä käyttämän kissanhiekkaan sisältävän astilon, silityslaudan ja raudan sekä kirjahyllyn ja poikani vanhan sängyn. Käväisimme eilen jopa tanssiravintolassa, mutta säästän teidät tarkemmilta yksityiskohdilta. Tanssiravintolaa edeltävästi nautimme oivallisen aterian, viiniä, kävimme kahdessa pubissa ja katsoimme Aurinkobaletin esityksen Cat Walk. Kenties päänsärky on nykybaletin vaiettu sivuvaikutus.


Eilen mainitsemani runoilija on hyvin nuori mies Miki Liukkonen, joka voitti J.H. Erkon runokilpailun 2009 ja näyttää olevan ehdolla Hesarin esikoiskirjapalkinnnon saajaksi. Kokoelman nimi on Valkoisia runoja. Minä olen innoissani kirjan humoristisista runoista.

MATEMATIIKAN ULKOPUOLISIA YHTÄLÖITÄ III

Ahdistus: Istut saunassa, nielet villaa

Väsymys: kannettavaksi annetaan säkillinen lämmintä lunta.
Korvista roikkuvat sateiset taivaat.

Raivo: makaat mahallasi kuumalla hiekalla,
nokkoset kasvavat sieraimiin.

Ilo: Rypäleet eivät lopu!

Rakkaus: kaukonäön heikkeneminen.
Tuoksukynttilä aivoissa.

En osaa kirjoittaa runoja ja siksi kirjoitin yhden

Ystäväni

Kävin vaatekaupassa.
"Minulla on jo tuhat villatakkia" sanoin
"mutta ei juuri tällaista villatakkia"
(takista roikkui hirvenvasa)
se oli kallis villatakki
myyjä oli oikeassa
harvoin myyjät ovat.

Vierailin antikvariaatissa.
"Olet todellinen kirjanystävä"
sanoi kauppias, ei päästänyt irti kirjasta
"En ole" totesin.
Kauppiaat ovat harvoin oikeassa.

Ostin runokirjan
luin sitä salaa kahvilassa
(siellä saa lukea vain iltalehtiä)
kirja oli ystäväni.

Se oli runokirja ja joi ehkä siksi espressoa
halvempi kahvi ei kelvannut.

-------------------------

En todellakaan osaa kirjoitta runoja, mutta innostuin yhdestä runokirjasta niin, että päätin heti kokeilla. Esittelen huomenna sitä innostuskirjaa.

Hirvenvasa

Näin unessa hirvenvasan. Se oli täydellinen unihirvi pienoiskoossa, hirven sarvet kasvoivat pehmeää karvaa, kuin harmaata sammalta. Kaikkia ilman muuta kiinnostavat uneni. Olen viime aikoina nukkunut huonosti, en ihmettele asiaa , onhan (työ)elämäni ollut hektistä. En tahdo ehtiä tehdä kaikkea, mitä pitäisi. Eilen puhuin puhelimessa siskoni kanssa. Sisko kysyi mitä teen, sillä luurista kuului kummaa suhinaa. Puhdistin puhuessani kissankarvoja matoilta  juuresharjalla (en enää käytä juuresharjaa juureksiin).

Blogillani on tähän saakka ollut tilaston mukaan noin 150  lukijaa. Yhtäkkiä lukijoita onkin 300, suuri osa lukijoista on Yhdysvalloista. Todellisia lukijoita he eivät taatusti ole. Mistä on kyse? Onko tietokoneeni kaapattu?

Kuuntelen radiosta Kirjakerhoa, jossa käsitellään esikoiskirjoja. Ei riitä, että saa kirjansa julkaistuksi, sille on saatava myös julkisuutta. Hesarin esikoiskirjapalkinto (tai vähintäänkin ehdokkuus) on tärkeä juttu. Toimittaja puhuu innostuneen oloisesti kirjoituskurssilaiseni Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaanista Katariina. Se on oikeasti hyvä kirja.

Tuttuni toimii suuressa yrityksessä, jossa ovat meneillään YT-neuvottelut. Hän kertoi, että kaikkien ikävien vaiheiden jälkeen on työpaikalla mahtava yhteishenki. Hirtehishuumori kukoistaa. Kun työpaikka on vaakalaudalla, firman amerikkalaistyylinen letkeä toimintatapa jaksaa huvittaa. Vähän sama kuin sota-aikana, jolloin kaiken kurjuuden keskellä tehtiin lähinnä komedioita ja rintamalla käytiin sotilaita viihdyttämässä.

Viikonlopun runon on kirjoittanut Pekka Haukinen

Tämä on kertomus itsestäni, ja veljestäni,
viisaasta, jota minusta ei erota edes nimi,
hän oppi, hän, jakaantui,
täytti maailman omilla kuvillaan, ja se oli valmis,
mutta minua ei pelasta ei mikään:
piirsin järven hukuttautuakseni,
se levisi yli paperin,kasteli lattian,
kun tahdoin kuivata lätäkön,
siinä kasvoi tiheä ruoho.
----------------------

ja vielä Jarkko Lainetta

Myyn mustaa valoa.
Runoniekka. Sierain tukossa
ja nuttu asfaltin tomussa;

rikkaitten elämä on tällaista,
ken ei uskalla varastaa, ahmii silmillään.
--------------------------------------

Tuli siitä hyvää, mehevästä amerikkalaisesta kurpitsapiirakasta. Perkeleen kurpitsa.

Perkeleen kurpitsa

Mehevä amerikkalainen kurpitsapiirakka

Nypi voi nopeasti, miten nopeasti? Lisää tarvittaessa vettä, milloin sitä tarvitaan?. Painelen taikinan vuokaan, jostain syystä se ei halua tarttua vuoan pintaan vaan sormiini. Asettelen taikinan päälle leivinpaperin ja painoksi kuivattuja herneitä, joita vartavasten haen iltamyöhällä kaupasta (muut ostavat keskaria, minä kuivattuja herneitä). Otan leivinpaperin ja painona olleet herneet pois 15 minuutin kuluttua, takina tarttuu leivinpaperiin. Heitän herneet biojätteisiin. Mietin, olisiko niistä pitänyt loihtia jotain. Ohjeessa käsketään ostaa 500 g kurpitsaa (punnittu kuorineen). Kurpitsa paistetaan uunissa "irrota kurpitsan liha kuorista lusikalla, soseuta sauvasekoittimella" ja "laita 5 dl sosetta täytteeseen", minulla sosetta on jostain syystä vain vähän reilu 2 dl. "Esipaista pohjaa 15 minuuttia ja lisää täyte. Kun piiras on paistunut 40 minuuttia" (alusta vai siitä kun täyte lisättiin?).

Otan piirakan uunista. Näyttää mehevältä ja tummanruskealta (jos tarkkoja ollaan niin mustalta).

Oi ihana kurpitsa

Ostin ihania talvikurpitsoja. Ne näyttävät söpöiltä koriste-esineiltä. Huomenna tulee vieraita, joten päätin leipoa (tämä vimma iskee pari kertaa vuodessa). Halusin kokeilla Hesarin ruokasivujen talvikurpitsaohjeita. Tapoin kauneimman kurpitsan, siihen pystyi vain suuri lihaveitsi. Nyt kypsennän kovakuorista talvikurpitsaa uunissa pienellä lämmöllä. Sen jälkeen kaunottaresta pitäisi tehdä sosetta, johon sekoitetaan kuohukermaa, tummaa rommia (minulla on vain vaaleaa) ja fariinisokeria. Pohjan paistamiseen pitäisi käyttää piiraspainoa (mikä se on?). Jos menee vituralleen niin voin mennä huomenna leipomoon. Aion valmistaa salaattia butternut-kurpitsasta. Vähän minä olen hyvä. Tosin olen vasta pilkkonut piirakkaan tulevat kurpitsan palat ja työntänyt ne uuniin. Palohälytin ei mekkaloi, sillä poistin patterin.

Olen aina inhonnut sitä etikkasäilykettä, jota Suomessa tavataan kurpitsasta valmistaa. Olen jopa antanut työpaikan ruokalaan palautetta, kun he eräänä talvena roiskivat joka salaattiin tuota pirteän keltaista hirvitystä.

Kävin tässä välillä ottamassa kurpitsan palat uunista, ne ovat kutistuneet.

Pari ravitsemusterapeuttia, ravitsemustieteen professori sekä vähähiilihydraattista ravintoa käyttävä nainen keskustelivat eilen A-talk ohjelmassa .Tämän tyyppiset keskustelut eivät johda mihinkään: maallikko ja professori puhuivat eri kieltä. Professori edusti tieteellistä ajattelutapaa, jossa asiat on selviteltävä laajoissa tutkimuksissa, joissa on vertailuryhmä. Maallikko taas sanoi, että ruokavalioni on hyvä, sillä voin hyvin ja yksi tuttunikin syö samoin ja hänkin on onnellinen. Keskustelun seurauksena alkaa professori näyttää idiootilta, onhan vieressä nainen, joka hehkuu hyvää oloaan.

Karppaaminen on epäekologinen tapa. Hämmästyttävästi se on levinnyt. Ohjelmassa haastateltu kauppias sanoi, että leivän myynti on vähentynyt, lihan myynti kasvanut ja voi loppunut. Pohjois-Karjala projekti kääntyilee haudassaan.

Rakastan junia

Istun junassa. Rakastan junia. Rakastan langatonta yhteyttä. Rakastan junia, joissa on langaton yhteys. Langaton yhteys tökkii. Vihaan langattomia yhteyksiä. Rakastan edelleen junia. Kävin Jyväskylässä, kaupunki oli oudosti pienentynyt. Tapasin poikani ja söin illallista hänen kanssaan. Poika taas puolestaan oli kasvanut ja näytti mieheltä.

Pidin luennon entisessä kaupungissani, siitä maksetaan 100 euroa/tunti, esitelmä kesti 15 minuuttia, joten olen 25 euroa rikkaampi, tosin summasta menee 60% veroja, tarjosin pojalleni illallisen ja ostin entisestä kaupungistani farkut, joten en tule rikastumaan tästä kuin henkisesti.

Luentotilaisuudessa eräs mies luki oman runonsa, se oli pitkä runo. Sen jälkeen mies soitti huuliharppua. Näppäilin puhelintani, kaivelin laukkuani, selailin papereitani.

A kertoi kuinka oli eräässä työpaikassaan hävittänyt leimasimensa. Pesulasta tuli erä vaaleansinisiä työtakkeja. Leimasin löytyi.

Pian pääsen kotiin. Menen huomennna mahdollisesti kahvakuulajumppaan, en todennnäköisesti viikkoon liiku ilman kipuja. Viikonloppuna tulee mukavia vieraita. Tässä kuussa ei ole enää yhtään esitelmää.

Näpit irti tai tarjoilu loppuu

Miksi jotkut älyttömät lauseet ovat jääneet päähäni vuosikymmeniksi. Monia tärkeitä asoita en pysty muistamaan. Junassa, jossain päin Tanskaa, seitsemäntoistavuotiaana Inter-Raililla: humalaisia ruotsalaisia nuokkuu samassa vaunussa. Keski-ikäinen nainen sopertaa kymmeniä kertoja lausetta "Osten luktar illa". En arvannut silloin, että se palaa mieleeni vielä 2011. En edes ymmärtänyt, että joskus tulee vuosi 2011 ja minä olen keski-ikäinen nainen.

Kirjoittajapiireissä liikkuu legendoja siitä, miten nopeasti joku onnekas on saanut kustannussopimuksen, ennätys taitaa olla eräällä esikoiskirjailijalla, joka sai sen alle vuorokaudessa. Kukaan ei elvistele sillä kuinka pian hylsy on saapunut. Olisi komeaa jos kustantamosta saapuisi viiden minuutin päästä jo viesti "Tällaista p-kaa emme julkaise".

Viidan pikaisessa harjoituksessa oli kirjoitettava kaksi repliikkiä, sanoja korkeintaan kymmenen, repliikeistä piti selvitä tilanne ja henkilöt sekä heidän suhteensa. Tässä kaksi tekemääni:

"Vau mikä perse!"
"Näpit irti tai tarjoilu tähän pöytään loppuu."

"Rakas, et tullut eilen."
"Vaimolla oli Pilates ja Veetillä vatsatauti."

Keksin äsken kotiin polkiessa viimeisimpään jatkoa, mutta kirjoittaminen on jätettävä myöhempään ajankohtaan ja viilattava vähän huomisaamuista esitystä. Yllä kuva, jonka laitoin esitelmän loppuun.

Noituminen

Osallistuin kokoukseen, jossa suunniteltiin kevään koulutuksien aiheita (työpaikalla tapahtuva koulutus). Kuuntelemme luentoja kolmena aamuna viikossa tunnin ajan, lisäksi kahtena päivänä on lehtireferaatti ja yhtenä sellainen pieni tietoisku. Viikko sisältää siis lähes neljä tuntia koulutusta, päälle ovat ilta, viikonloppu yms. koulutukset, oman suppean erikoisalan kaksipäiväinen koulutus kolmesti vuodessa, USA:n, Euroopan ja Skandinavian vuotuiset muutaman päivän kongressit (ihan kaikkiin eivät tietysti kaikki pääse).  Koulutuksen puutteesta ei ainakaan johdu, jos ei meikäläinen ammattiaan riittävästi osaa.

Minulle selvisi tänään, että kohortti ja rekisteri ovat ihan eri asioita. Minun pitäisi siis pitää ke esitelmä rekistereistä ja esitelmässäni kuvataan myös kohortteja kun pitäisi olla vain rekistereitä. Mistä sitä voi kaiken tietää. Pitää nyt vain perustella ne kohortit siinä rekisteriesitelmässä. Kaikki ovat varmaan nyt ihan täpinöissään esitelmäni vuoksi. 

En saanut tutkimusrahaa, jota anoin ja joka mielestäni minulle olisi kuulunut. Olin niin ärsyyntynyt, että poistin asiasta ilmoittavan sähköpostiviestin pikaisesti. Jälkeenpäin mietin, että viestissä taidettiin vihjata, että rahaa projektiin kannattaisi kenties hakea sellaisesta kehittämisrahasta. En löytänyt viestiä enää mistään.

Kaikki aika menee noiden p-leen anomusten täyttämisessä. Muistin yhden tehokkaan puoleisen kirosanaryöpyn, jota ex-mieheni joskus käytti. En voi laittaa sitä tähän, mutta voin kertoa, että se sisältää kansanomaisen hevosta kuvaavan nimityksen, sukupuolielimen sekä tanssin. Savossa muuten käytettiin kiroilun synonyymina sanaa noituminen.

Kaikesta huolimatta jaksoin vielä kotiin tultuani lenkkeillä Pyynikillä T:n kanssa. Hieno ilma, taivaalta pilkisti tähtiä, joiden nimistä minulla ei ole mitään hajua, puissa sinnitteli vielä muutama kellervän ruskea orpo lehti. Sain kuulla miten patarummut viritetään. Olen nyt siltäkin osin aiempaa viisaampi

Kaisa on etsinyt nuoruutensa ruonoa, joka alkaa näin:


Tänään vailla tunteiluita
katson elämäni puita.
Lehtimetsä riisuutuu.
Syrjään pannaan suven korut,
suven laulut, suven lorut,
kohta rakenteensa näyttää
selvä runko, suora puu.

Tietääkö joku kuka sen on kirjoittanut?

Elämäni aidanseipäänä

Jos olisin ammatiltani aidanseiväs, niin miettisin vosinko olla jotenkin edes vähän parempi aidanseiväs, vaikkapa suorempi, ylväämpi. Räytyisin epävarmuudessa: onko tämä sitä mitä elämältäni haluan? Väsyisin työssäni (ja vieläpä henkisesti, sillä enhän saavuttaisi koskaan täydellisen aidanseipään statusta).

(Näennäinen) vapaus

Vapautta osaa arvostaa kun pääsee päivystyskännykän ikeestä. Jouduin viipymään työpaikalla onneksi vain 8-16 eikä sen jälkeen enää töihin pyydetty.

Sain eilen niin suuren pitsahimon, että tein pitsaa, jonka päällystin tomaattipyreellä, herkkusienillä, aurinkokuivatuilla tomaateilla, oliiveilla ja mozzarellalla.Se oli hyvää ja sitä on jäljellä. Tänään saan nauttia siitä kera punaviinilasillisen.

Kuuntelin illalla Händelin kuoroteoksia. Händelin Messiaksen Hallelujah saa aina ihokarvani pystyyn. Olimme kerran ex-mieheni kanssa Lontoossa, kyseistä teosta esitettiin eräässä kirkossa (en muista nimeä). Ostimme halvat paikat kirkon seinustalle (rakennuksesta oli tehty konserttisali). Vierestämme kulki orkesteri lavalle. Eräs viulisti sanoi minulle: You will play the violin today. Sanoin, etten osaa, hän vastasi, että luuletko, että hän osaa. Kirkon kellarissa oli pubi, jossa kävimme konsertin jälkeen.

En ymmärrä miksi novellit ovat jotenkin vähemmän arvostetuja kuin romaanit. Novellikokoelmien julkaisukynnys on korkeampi. Kun nuori kirjailija julkaisee novelleja, aletaan odottaa romaania. Minusta novellit sopivat kiireisille nykyihmisille. Aldomovarin elokuvassa Iho jossa elän, plastiikkakirurgin vangille toimitettiin kirjoja luettavksi. Hän sai kirjat ja ruoan pienellä hissillä, sellaisella, joita näkee joissain ravintoloissa. Hänen luettavakseen toimitettiin Alice Munroa. Munro on suosikkejani, samaten Jhumpa Lahiri sekä Anton Tsehov tietysti. Luin Laatunovelleja kokoelmaa (suunnattu koululaisille), siinä oli monta hienoa novellia, en ole varma, olisinko pitänyt niistä kouluaikaan. Yksi novelleista oli Teuvo Pakkalan novelli, jossa äiti komentaa Vappu tyttöään ostamaan kymmenellä pennillä siirappia. Vappu saa rahan toiseen kouraansa ja mukin toiseen. Tyttö on haaveilija, joka tietysti unohtaa asiansa, vaikka rallattaa sitä koko matkan ajan. Miksei edelleen voitaisi tuotteita myydä ostajan omaan astiaan. Hallista se kyllä onnistuu ja torilta.Ai niin, silloinhan tarvittaisiin myyjiä. Huomatkaa aasinsilta novelleista pakkausmateriaaleihin.

Radiossa Akilleen kantapää ohjelmassa keskusteltiin siitä kuinka mainoskamppanjoita käännetään englannista suomeksi. Libero vaipoista päätettiin lähettää näyte jokaiseen suomalaiseen kotiin. Pakkaukseen oli tarkoitus painaa teksti Ilmainen näyte, vahingossa siihen kuitenkin tuli teksti Limainen näyte.

Olen laajentanut lukutottumuksiani. Aiemmin vierastin kaikkea epärealistista. Nyt luen Johanna Sinisaloa ja aloitin jopa Leena Krohnin teoksen Tainaron, joka kertoo oudosta maailmasta, jossa on hyönteisen kaltaisia olentoja. Jotain kiehtovaa tuossa kummallisessa yhteiskunnassa on (teksti on runollista, eikä sen  lukeminen ole silti yhtään vaikeaa!).

Viikonlopun runot ovat suomenruotsalaisen Edith Södergranin  (1892-1923) kirjoittamia:

Vierge moderne

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja turmiota,
olen hyppy vapauteen ja itseyteen...
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja ripeä,
olen vesi, syvä, mutta polviin saakka uskalias,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ehdoitta.

Laulu vuorella

Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui,
ja vuorella seisoi joku ja lauloi.
Kun sanat putosivat mereen, olivat ne kuolleet.
Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois.
Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain,
että hämyisellä kalliolla oli sydänverta,
aavistin hämärästi, että laulu oli
jostakin, mikä ei koskaan palaa.

Alaston näyttelijä

Aamulla asfaltti oli niin märkä ja musta, että se imaisi pyörän lampusta sinkoilevat valonsäteet, lurps, lurps. Olin liikkeellä niin aikaisin, ettei näkynyt ketään,  ei edes niitä hilpeitä edellisen illan juhlinnasta kotiin vaeltavia sieluja, joita kesällä päivystämään mennessä tapaa.

Tajusin tänään, miksi potilaat kertovat epätaloudellisen laveasti vaivoistaan ja niiden synnystä (iän myötä tuo laveus lisääntyy): he eivät ole opiskelleet lääketiedettä, eivätkä täten osaa valikoida kaaoksesta sitä olennaista. Ehdotan, että koulussa alettaisiin opetettaa jämäkän vain olennaisiin keskittyvän anamneesin antamista.Kenties jopa koulutettaisiin kaikista lääkäreitä, näin päästäisiin samalla syrjäseutujen lääkäripulasta.

S asuu viehättävällä omakotialueella. Viereisessä talossa on tähän asti asustanut kunnollinen vanhempi pariskunta, joka on iltaisin sulkenut sälekaihtimet. Nyt siihen on muuttanut miesnäyttelijä ja hänen perheensä. Sälekaihtimet on kurottu ylös ja asuntoon avautuu selkeä näkymä. Näyttelijä esiintyy ikkunan edessä ilman vaatetusta. Mies istuu pöydässä, syö voileipää ja lukee sanomalehteä, eikä  hänellä ole edes housuja jalassaan. Sellaisia ne näyttelijät ovat. S tietysti voisi sulkea omat kaihtimensa niin tiukasti, ettei alaston näyttelijä tunkisi hänen näkökenttäänsä. En ole koskaan vieraillut S:n kodissa, nyt ehdotin, että voisin hyvin tulla kylään. Pitää vain tarkistaa teatterin näytäntöjen ajankohdat.

Väärällä tiellä

Istun hievahtamatta sohvalla. Uskon siihen, että jos en tee mitään niin minua ei pyydetä töihin (takapäivystän). En saa pestä pyykkiä, en imuroida, en katsoa elokuvaa, en mennä kylään, en kutsua vieraita, en laittaa ruokaa enkä hengittää. Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta töistä soitettiin . Mietin, mitä tein väärin, kun tällainen kohtalo minua iski vasaralla päähän. Onneksi soitto oli vain puhelinkonsultaatio. Kerran erehdyin menemään teatteriin. Eräs kollega lupasi näytelmän ajan hoitaa päivystystä. Näytelmän Kohti kylmempää aikana minulle oli yritetty soittaa neljä kertaa, tekemäni soitonsiirto ei ollut onnistunut. Lähdin töihin klo 22.30 teatterin jälkeen. Moista virhettä en ole enää tehnyt enkä tee.

Eilen uutisissa joku teatterimies totesi jotensakin tähän tapaan: miksi ihmiset tekevät työtä, jota eivät jaksaisi tehdä ostaakseen tavaroita, joita eivät tarvitse. Sitä tässä pohdin ja samalla kuuntelen radiosta hartaita säveliä. Kun on työssään jotain saavuttanut,on siitä vaikea luopua, vaikka tietää, ettei se välttämättä ole itselle hyväksi. Se saavutettu ei ole pelkästään aineellista vaan mielikuvia, joissa itsellä on jonkinlainen merkitys. Olen saanut koulutukseni aikana, jolloin pidettiin julkista terveydenhuoltoa arvossaan. Sen parissa työskenteleminen oli hyvää ja oikeanlaista työtä, toisin kuin niiden työ,jotka ovat antaneet pikkusormen helpommalle elämälle yksityisen järjestelmän leivissä. Pyhäkoulussa kerrottiin risteyksestä, josta saattoi lähteä kahteen suuntaan: kiviselle polulle (oikea tie)  ja suoralle mukavalle asfaltille (kadotukseen vievä strada). Valitsin mielestäni sen oikean tien. Enää en ole niinkään varma, sillä helpommalla tiellä viettäisin huoletonta vapaata viikonloppua.

Kirjoittajan urani on edennyt lupaavasti. Saariselän hotelli Laanihovista kysyttiin saavatko he linkittää sivuilleen blogimerkintäni Monotanssit 2. Olen blogistin urani huipulla.

Kirkasta valoa

Anonyymi lukija nimitti blogiani ankeaksi, mutta niin virkistäväksi. Vapaa-aikana on helppo olla ankean virkistävä ihminen, mutta työelämässä se ei tahdo onnistua. On tyydyttävä olemaan virkistävä.

Tänään kahvipöydässä eräs hoitaja suunnitteli lusikoiden asettelemista silmiinsä, jotta kiinni pyrkivät luomet pysyisivät auki. Ehdotin, että lusikoihin maalattaisiin empaattinen katse. Työpaikkamme kahvihuoneeseen on joku tuonut kotoaan kirkasvalolampun. Tuijotin sen kylmää valoa tänään tiiviisti usean minuutin ajan, ei auttanut.

Minulla on huomenna lehtireferaatti. Löysin koneeni kätköistä T:n vanhan esitelmän, josta muokkasin sopivan muutaman minuutin pläjäyksen. Kaikki tulevat tilaisuuteen kahvin ja pullan takia ja esitykseni ainoastaan häiritsee vilkasta keskustelua ja viikonlopun odotusta. Minulla on lauantaina päivystys ja ensi keskiviikkona se esitelmä, jonka olen täällä useaan kertaan maininnut. Viikonloppu on piloilla. Oikeastaan haluaisin viettää "rock and roll"- elämää. Minulla ei vaan ole siihen hommaan ketään kaveria ja yksin on ankeaa heittäytyä kilpailuyhteiskunnan ulkopuolelle.

Vein eilen lukupiirikirjamme V:lle, joka lenkitti leikkikoiran näköistä otusta Hämeenpuistossa. T heiluttaa pikkuruista häntäänsä innokkaimmin rappioalkoholistin kohdatessaan. V sanoi, että hän tunnisti minut kaukaa kävelytyylistäni. Useimmilla ihmisillä on oma persoonallinen tyylinsä liikkua. Liittyisikö se jotenkin evoluutioon? Ei tule hämärässä vahingossa otettua henkeä ystävältä tai perheenjäseneltä.

Hankin korvalehtiini uudet reiät ja yksinkertaiset valkokultaiset korvakorut (olen allergisoitunut hopeakoruillekin). Niihin on kiinnitetty kivet, jotka näyttävät kristallilta, en muista niiden nimeä. Myyjä ehdotti timattikorviksia. Niiden hinta olisi ollut 1000 euroa, joka tuntuu täysin järjettömältä, sitäpaitsi nämä kuttaperkka  korvakorut olivat huomattavasti kauniimmat. Miksi hinta tekee jostain rumemmasta tavoiteltavaa. Mikä stressi olisikaan kulkea 500 euroa molemmissa korvalehdissä.

Päivä elämästäni

Pidin kansakoulua käydessäni päiväkirjaa. Meitä kansakoulun käyneitä on vielä elossa. Vanhoina huonoina aikoina mentiin ensin kansakouluun ja sitten oppikouluun tai vaihtoehtoisesti kansalaiskouluun. Oppikoulu koostui keskikoulusta ja lukiosta. Oppikouluun saattoi pyrkiä käytyään neljä luokkaa kansakoulua. Nyt juttu lipsui täysin hakoteille. Aloitin kuvauksen jokaisesta päivästäni lauseella "Heräsin, puin päälleni ja söin". Napakka aloitus. Olen kadottanut päiväkirjani, joten tulevat sukupolvet eivät saa tietää, että aamulla heräsin, puin päälleni ja söin. Vuosiin en pitänyt päiväkirjaa, kunnes aloitin uudestaan avioeroni aikaan. Ne päiväkirjat olivat kamalaa luettavaa: vihaa, surua, murhetta, bailaamista, miesjuttuja. Kerran ollessani lähdössä USA:han, hävitin kaikki nuo kurjat angstiset höpinät, sillä olin taas kerran varma, että lentokone putoaa ja uppoaa Atlanttiin ja lapseni saavat tietää miten kamala äiti heillä on. He todennäköisesti tietävät sen joka tapauksessa. Minusta jää jälkeen vain tämä blogi. Kirjoitan siis tähän kansakouluheidin päiväkirjamerkinnät tälle päivälle.

19.10.2011

Heräsin (klo 5.55), puin päälleni (kävin ensin suihkussa), söin aamiaista ja lirutin puhtaalle tunikalle mustikkajugurttia. Puin uudelleen päälleni. Tyhjensin kissanhiekkalaatikosta kikkarat, käärin ne sanomalehteen ja tungin pieneen muovipussiin. Roikottaen kissanjätöksiä, olkalaukkua ja kassia, jossa olivat sadevaatteet etenin pihalle. Päätäni suojeli kypärä (portaissakin voi kaatua). Keikautin sirosti jätteet niille kuuluvaan paikkaan. Asettelin korviini kuulokkeet (Bachia, sitä kuunnellaan kun v-ttaa), yritin saavuttaa seesteisen olotilan. Taiteilin pyörän lampun paikoilleen, lähdin polkemaan kohti työpaikkaa. Pyörälaskurin mukaan olin päivän viideskymmeneskuuden pyöräilijä.

Työpaikan pihassa lukitsin pyörän, otin kuulokkeet korvista, nousin viidenteen kerrokseen. Vaihdoin ulkovaatteet valkoiseen kauhtanaan, sujautin puhelimen taskuuni (vain yksi tällä viikolla). Avasin tietokoneen ja vastasin yhteen viestiin. Siirryin kuuntelemaan luentoa, joka kesti taas niin pitkään, että kulautin kahvin seisaaltani. Sitten hoidin potilaita ja kirosin tietokonetta. Kävin lounaalla ja viimeisen potilaan jälkeen soittelin potilaille ja kirosin tietokonetta. En kiroillut potilaille. Viimeisin potilas oli ulkomaalainen, mietin ymmärsikö hän puheestani yhtään mitään. Joskus potilailla on tulkki apunaan. Hauska kuunnella tulkkia: minä sanon kolme sanaa ja tulkki polottaa potilaalle noin viisi minuuttia. Mistä he oikein puhuvat?

Tein vähän esitelmää. Katselimme työpaikan uusia (rumia) huonekaluja. Järjestelin kahvihuoneen ruukkukasveja uusiin asemiin. Puin sadetamineet päälleni, poljin kaupunkiin (kuuntelin Bachia, olen päättänyt heittää henkeni Bachia kuunnellen). Auto ei ajanut päälleni. Kävin kosmetologilla ja värjäytin kulmat ja ripset [näytän taas Leonid Brezhneviltä (ent. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puheenjohtaja)]. Minua v-ttutti vaikka olin kuunnellut runsaasti Bachin musiikkia. Menin vohvelikahvilaan, ostin teen ja jäätelövohvelin, jonka päällä oli jäätelön ja hillon lisäksi järjetön vuori kermavaahtoa. Viereisessä pöydässä äiti ja lapset juttelivat, isä pyöritteli älypuhelinta. Vohvelin jälkeen olisin halunnut painaa deleteä. Minulla oli huono ja paksu olo ja Brezhnevin kulmakarvat. Ajoin kotiin, en enää kuunnellut Bachia. Istun sohvalla, Kisu makaa kyljessäni pienenä karvapallona. Uskollinen sielu.

Kyynikko

Kirjoittajakoulutuksessa oli alkuun niitä, jotka kirjoittivat runoja ja niitä, jotka tuottivat vain proosaa, vain harva teki molempia.Myöhemmin ovat runoilijat tuoneet nolona proosaa muiden luettavaksi ja proosaa kirjoittavat taas ovat raapustaneet runoja ja häpeillen antaneet toisten tutustua hengentuotteisiinsa.

Aiemmin töissä tutkittiin potilaita, kirjoitettiin reseptit, laitettiin paperilapulle, milloin olisi annettava uusi aika. Jos piti tehdä toimenpide niin se tehtiin hoitajan avustamana nopeasti. Nyt hoitaja istuu tietokoneella raportoimassa erilaisia asioita ja luokittelemassa potilaita johonkin luokkiin, joiden perusteella sitten annetaan resursseja, tosin ikävä kyllä niitä resursseja ei kuitenkaan ole, Lääkäri naputtaa viereisessä huoneessa omaa konettaan, merkitsee sinne kuntalaskutuksia, diagnoosinumeroita, käyttää kömpelöitä, hitaita ja huonosti toimivia ohjelmia, väsyy ja kyynistyy. En kaipaa takaisin paperiaikaan, mutta jotain pitäisi tehdä, ettei aika valuisi johonkin toisarvoiseen. Olen taas turhautunut käyttämiimme ohjelmiin, sillä olen hävittänyt kynsiviilani, enkä voi enää viilata kynsiäni ohjeman etenemistä odotellessani. Kynsiviila on epähämäläisen lääkärin tärkein työkalu. 

Nyt virkeänä esitelmiä laatimaan!

Kops, kops.

Minun pitäisi tehdä ensi keskiviikoksi esitelmä, mutta yritän olla ajattelematta tätä vääjäämätöntä kohtaloa. Tällä tapaa joudun vielä paniikin valtaan. Lopulta teen paniikkiesitelmän, joita en ole enää vuosiin laatinut. Paniikkiesitelmä rykäistään kokoon edellisenä iltana ja yritetään uskotella, ettei kukaan sen surkeaa laatua  huomaa. Vielä voisin tehdä ihan kelvollisenkin esityksen, mutta kun lauantainakin on töitä ja melkein joka illalle on jotain menoa ja nytkin välttelen työtä kirjoittamalla kaikkea tyhjänpäiväistä.

Kävin töiden jälkeen syömässä komean miehen kanssa. Tapaaminen ei ollut mitenkään romanttinen laadultaan, mutta näyttelin hetken naista, joka tapaa rakastajansa, vaihtaa poskisuudelmat, syö lammaslihapullia olutkastikkeessa (se siitä kasvissyönnistä), pyörittelee täyteläistä punaviinä lasissaan ja katsoo kohtalokkaasti miestä. Espresson jälkeen olikin aika halata ja poistua paikalta polkupyörällä. Illuusio ei kestänyt kuin sen hetken kun pyörittelin punaviinilasia kädessäni, espresson kohdalla se oli auttamattomasti ohi.

FB sivullani on pitkään viipynyt mainos, jossa kehoitetaan minua hankkimaan hoikentavat alushousut. Mainoksen ylälaidassa on ruksi, josta sen voi piilottaa. Ohjelma kysyy miksi en enää halua nähdä tuota kaupallista tiedoitetta ja antaa vaihtoehtoja, kuten mainos on epäkiinnostava, näkemysteni vastainen, harhaanjohtava. Minä valitsin kohdan loukkaava.

Orkidean kukat putoilevat ikkunalaudalle, kops, kops. Vielä äsken niin rehevä kasvi alkaa näyttää kukoistuksensa ohittaneelta kaunottarelta.

Kaksosten jalat

Minua ahdisti aamulla ja syystäkin. Tutkimusviikon jälkeen alkaa taas normaali työ, huomenna on lehtireferaatti, samaten perjantaina, perjantaina ja lauantaina on päivystys ja seuraavalla viikolla esitelmä, jonka tekemistä vasta suunnittelen. Kaiken lisäksi luen Johanna Sinisalon romaania Enkelten verta, jossa puhutaan mehiläisten katoamisesta, joka ei ole mikään hyvä juttu, ennakoi maanpäällisen elämisemme loppua. Mitä tällaisessa ahdingossa tehdään? Mennään tietysti munkkikahveille.

Innostuin uusista lukijoista, vaikka tiedän, etteivät kaikki tunnustukselliset lukijat tätä välttämättä lue. Ilahduin myös Hesarin Diane Arbus jutusta (kuuluisa amerikkalainen valokuvaaja, kuvasi mm. kaksosia, tappoi itsensä, mistä lopulta taiteilijalegenda tietysti syntyi). M sanoi minulle, ettei valokuvassa saa kuvattavan henkilön jalkoja katkaista säärten kohdalta. Diane Arbus teki niin Hesarissa julkaistussa kuvassa. Laitoin heti M:lle tekstarin. Yllä on nähtävillä kyseinen valokuva.

Täytynee aloittaa esitelmän aiheeseen perehtyminen.

Kolme puuta

Aldomovarin Iho jossa elän on hämmentävä kokemus. Tarinaan mennään ikäänkuin keskeltä ja homma alkaa seljetä vasta takaumien kautta. Elokuva mainitaan trilleriksi, minusta se ei ollut sillä tavalla jännittävä, toki juonenkäänteet olivat yllättäviä. Tarina ei jonkun muun esittämänä olisi ollut uskottava, Aldomovarin kertomana sen ostaa. Elokuvassa tapetaan ja pidetään yhtä henkilöä vankina, nämä asiat tuntuvat vain loogisilta, näin on tapahduttava. Elokuva on visuaalisesti hieno kokemus.

Kävin elien torilla ("ostan vihannekset torilta"- ihminen), ostin risottoriisiä Keittiömaailmasta ("jotkut juntit käyttävät risotossa muuta kuin italialaista valkoviiniä ja palana ostettua parmesania"- ihminen) ja Runsaudensarvessa ("vastustan turkistarhausta"- ihminen). Muuntautumiskykyni on loistava.

En ymmärrä, miten on mahdollista,ettei turkistarhausta ole Suomessa kielletty, ovathan vihreät olleet jo pitkään vallassa. Tämän aamun Aamulehdessä oli annettu puheenvuoro turkistarhaajalle, joka sanoi elinkeinon siirtyvän sitten Kiinaan, jossa kohdellaan eläimiä kohdellaan huonommin. Tällä tavoin voisi perustella omia pahoja tekojaan. Jos en minä, niin kyllä sitten joku muu vielä huonompi ihminen.

Jari Tervo väitti juuri Nadjan huoneessa, ettei kukaan leivo vain itselleen (Jari Tervo leipoo grahamsämpylöitä perheelleen). Minäpä leivoin perjantaina sämpylöitä itselleni.

Vielä viikonlopun runoja, runoilija ei olekaan vähempää kuin Federico Garcia Lorca (Andalusian lauluja), suomentanut Matti Rossi, julkaistu SEVEN-pokkareissa.

Elokuu

Elokuu.
Puoleksi sokeria
ja puoleksi persikkaa.
Illan sylissä aurinko
kuin hedelmän luu.

Maissintähkä on löytänyt
keltaisen, tuikean naurun.

Elokuu.
Lapset syövät mustaa leipää, kuujuustoa.

Kaadettiin kolme puuta

Oli kolme puuta.
(Tuli päivä ja toi kirveet)

Oli kaksi.
(Verkkaiset hopeasiivet)

Oli yksi
eikä yhtään.
(Jäi alastomaksi vesi)

Runoilija pyytää rakastettuaan kirjoittamaan

Suolteni rakkaus, elävä kuolema,
turhaan varron sinun sanaasi
ja mietin, kädesäni lakastuva kukka:
jos kerran elän itsettäni, saat kadota.

Tuuli on ikuinen. Eloton kivi
ei tunne varjoa eikä sitä väistä.
Sydän kätkössään ei tarvitse
jäähunajaa jota tippuu kuusta.

Mutta minä siedin sinua. Revin suoneni
sinun lanteillasi, tiikeri ja kyyhky,
liljojen ja puraisujen taistelussa.

Täytä siis sanoin minun hulluuteni
ja anna minun elää hiljaisena
ikuisesti pimentyneen hengen yötä.

Kahvakuula

Avatessani väsyneet silmäni havaitsin, että hartiani ovat kipeät, kainaloni arat, pakaroitani pakottaa ja aistin kehoni jokaisen lihaksen. Osallistuin eilen liikuntakeskuksen kahvakuulatreeniin. Sain käteeni ruosteisen vaaleanpunaisella maalilla ehostetun kahdeksan kiloa painavan motin, jonka kyljessä oli tarttumiskahva. Sitä mottia heiluttelimme edestakaisin eri tavoin, yleensä toistokertoja oli kaksikymmentä. Kun olin suoriutunut urakastani niin luppoaikana piti tehdä haarahyppyä. Välillä edettiin salissa jalat koukussa ja kuula sylissä. Ohjaajassa armeija menettää oivan aliupseerin.

Eräs kirjan Apatosauruksen maa  tarina toi mieleeni vierailuni jo lopetetun reumasäätiön sairaalan kylmähoitohuoneeseen. Huoneen lämpötila oli -110 astetta. Sinne pukeuduttiin uikkareihin, pipoon, hanskoihin ja villasukkiin. Laahustimme piirissä tuossa ahtaassa loukossa, sairaanhoitaja (?) tarkasteli meitä pienestä ikkunasta. Kylmähoidon kesto oli korkeintaan kolme minuuttia. Henkilökunta kertoi, että jotkut potilaat yrittivät piiloutua huoneen nurkkaan saadakseen viipyä hyisessä tilassa pidempään.

Viikonlopun runon on kirjoittanut Leif Färding, joka eli 1951-1984, hänen elämänsä päättyi oman käden kautta. Ensimmäinen 1971 julkaistu kokoelma sisältää herkkiä, haltioituneita rakkausrunoja, loppua kohti runot saavat synkkiä sävyjä. En tiedä mitä se minusta kertoo, mutta minusta ne loppurunot ovat parempia. Mies muuten kuuluin Oraan suojelijoiden perustajiin. Tämä runo on kokoelmasta Valitut runot 1971-1984 (WSOY 2000)

Menin rannalle. Puhuin kiville
ja kylmässä ilmassa väräjöiville lehdille
koska oli syksy.

Puhuin kivien ja kaarnojen ja sammalten samoajille:
hyönteisille.

Puhuin linnuille ja levottomalle tai tyvenevälle merelle,
puhuin auringolle.

Ja koko ajan tuntui kuin ihminen kuuntelisi.

Kehumispolku

Katsoin eilen A-Talk ohjelmaa, jossa käsiteltiin sukupuolineutraalia avioliittoa. Asia kiinnostaa minua siksikin, että tyttäreni seurustelee naisen kanssa. Keskustelut ovat aina samanlaisia, mukana on asian puolesta puhuvia, fiksuja suvaitsevia ihmisiä ja sitten sitten niitä vastustajia. Nyt paikalle oli raahattu joku perussuomalainen, joka rinnasti samaa sukupuolta olevien avioliitot siskon ja veljen avioliittoon tai moniavioisuuteen (hän oli viisaasti jättänyt pois eläimen kanssa avioitumisen). Nämä vastustajat toteavat suopeasti, ettei heillä ole mitään homoja vastaan ja nytkin homot saavat mennä naimisiin, kunhan tekevät sen vastakkaista sukupuolta olevan kanssa. Yleensä studioon on pyydetty Elsa Saisio, joka edustaa sateenkaariperheiden lapsia, nyt siellä olikin joku toinen nuori nainen, joka oli ehdottomasti keskustelun järkevin henkilö. Homoseksuaalien edustajana puhui vihreiden Jani Toivola. Minustakin tämä on tasa-arvokysymys, soisin sukupuolineutraalin avioliiton toteutuvan.

Olen lueskellut Miina Supisen lyhytproosaa Apatosauruksen maa ja naureskellut. Hauska kirja. Kirjassa kerrotaan mm. omahyväisestä miehestä, joka nikkaroi itselleen ruumisarkkua.

Työskentelin eräässä sairaalassa, jossa toimi lääkäri, joka siis ei ollut vaikkapa sisätautilääkäri, vaan edusti alaa, jonka edustajilla usein on suuret luulot itsestään. Tuossa sairaalassa niinkuin muissakin, lääkärit syövät omassa pöydässään. Mies kehui työpaikkalounaalla itseään päivästä toiseen. Ammatillisen kehumisen lisäksi hänen omakehunsa ulottui kaikille elämänalueille. Minua alkoi hänen kehuskelunsa ärsyttää. Sitten keksin heittää aina jonkun uuden aiheen ja seurasin, miten hän sai aiheesta pontta itsekehuun. Otin puheeksi pakkoruotsin, jolloin mies kertoi puhuvansa niin hyvin ruotsia, että hänet oli pyydetty Ruotsiin oman alansa Suomen edustajana johonkin kokoukseen. Kun keskustelimme teatterista, niin ilmeni, että hän oli melkein päässyt teatterikouluun. Armeijassa hän oli joukkueensa hiihtomestari. Hän loihti kertomansa mukaan sellaisia herkkuruokia, ettei niitä saa mistään ravintolasta maailmalta saati sitten Suomesta. Kehumispolun seuraaminen tuotti minulle hupia ja asia lakkasi minua pännimästä. Usein mietin seksin puheeksi ottamista, olisi ollut hauska seurata kun hän olisi rehvastellut rakastajantaidoillaan. En kuitenkaan kehdannut. Olisi pitänyt. Joka tapauksessa hän oli itsensä kehumisessa ihan omaa luokkaansa.

Epäonnistumisen päivä

Tänään on kansallisen epäonnistumisen päivä (minulla se päivä on huomattavasti useammin). Kirjoittamisessa on pakko ottaa epäonnistumisen riski (fiktiossa ja tieteellisesssä kirjoittamisessa). Lähetin toissapäivänä tieteellisen artikkelin, T:n luettavaksi. Nyt hermoilen, sillä T yleensä reagoi lähes heti. Pelkään, että juttuni on silkkaa p-aa, no ainakin huonoa englantia se on. Haluaisin pitää kaiken mahdollisimman yksinkertaisena, mikä tarkoittaa sitä, että minun kaltaiseni ihminen ymmärtää, mistä on kysymys. Statistikkomme on piirtänyt artikkeliin liian monimutkaiset kuvat.

Minulla olisi työssä erilaisia ideoita, joilla haluaisin toimintaamme parantaa, lähes jokainen niistä on tähän asti tyrmätty. Ehkä ne ovat olleet huonoja ideoita. Yksi projekti toteutuu ensi vuoden alussa (se ei ole keksimäni, vaan valtakunnallinen juttu). Sen toteuttaminen on vienyt noin kymmenkertaisen ajan verrattuna saman läpi viemiseen edellisessä työpaikassani (homma on vieläkin kesken). Mitä isompi laitos, sen byrokraattisempi. Pitäisi olla kärsivällisempi kuin on. Minua ärsyttää asioiden loputon vatvominen.

Kävin eilen kampaajalla. Sain kuulla perinteiset puheet nuorekkuudestani (nuorekkaaksi nimittäminen tarkoitta sitä, että nuoruus on kaukana takanapäin), kampaajani kehoitti minua lähtemään uusien hiuksieni kera viinilasilliselle. Kävelin muutaman askeleen kohti keskustaa, alkoi sataa vettä, joten käännyin kotiin. Istuin kotona hienon kampaukseni kanssa ja kuuntelin musikaalia Les Miserables. En edes erikoisemmin pidä musikaaleista. Onko minusta tulossa musikaali-ihminen?

Luin äskeisen tekstin: minä, minulla, minun...Pitänee seuraavaksi kirjoittaa maailmanpolitiikasta.

NaNoWriMo

Olen lähdössä marraskuussaa Chicagoon.Sinne päästäkseen on hankittava matkustuslupa, joka oli sitten edellisen anomisen muuttunut maksulliseksi (14 dollaria). Nettikaavakkeen saa täyttää suomeksi, joten se ei ole kovin vaikeaa. Sukunimi käskettiin kirjoittaa kuten se passissa lukee. Tein niin kuin määrättiin, jonka jälkeen ohjelma marisi, että sukunimessäni on vääriä kirjaimia. Nyt nimi ei sitten ole kirjoitettu kuten passissa. Vakuutin taas kerran, etten sairasta pehmeää sankkeria enkä lokeronivusajosta, enkä aio missään tapauksessa jäädä Yhdysvaltoihin töihin.

Marraskuu on kuulemma romaaninkirjoituskuukausi (National Novel Writing Month NaNoWriMo) edellä mainittuun osoitteeseen voi kirjautua jos kiinnostaa. Ei tarvitse kuin vääntää 50 000 sanaa peräkkäin marraskuun aikana ja mestariteos on valmis. Kustantamot odottavat innoissaan.

Viitaan ei tule vettä, pihassa on Bajamaja. En ole käynyt Bajamajassa koskaan selvinpäin. En käynyt nytkään. En siis ollut juovuksissa vaan vältin Bajamajan, vaikka nautin kahvia. Viita kesti puoli yhdeksään ja minulle jäi taas niin levoton olo, että nukuin surkeasti. Tänään ajatus kulkee tavallistakin hitaammin. Oikeastaan mitään ajatuksia ei ole. Ei ole siis mitään mikä voisi kulkea. Johtuen väsymyksestä tuntuu pienikin vastoinkäyminen suurelta.

Kävin Tampere-talossa, sillä tarkoitukseni oli käydä lunastamassa tilaamani konserttiliput. En ollut taaskaan kuunnellut mitä minulle oli sanottu (liput on haettava 2 viikon kuluessa varauksesta). Konsertti oli loppuunmyyty. Sanoin paska, vaikka mieleni olisi tehnyt käyttää voimallisempia kirosanoja.

Kävin Stockmannilla ostamassa postimerkin. Paikkaan, johon olen aiemmin jättänyt polkupyöräni oli ilmaantunut kyltti, joka kieltää pyörän pysäköinnin. "Ette sitten halua tänne pyöräileviä asiakkaita" sanoin myyjälle hyytävällä äänellä. Myyjä oli ilman muuta vastuussa pyöräilijöiden sortamisesta ja siitä, etten saanut konserttilippuja.

Harjoitus

Kirjoituskoulutuksen kotitehtävä:

Rotukissa

Näin sanomalehdessä ilmoituksen, jossa haluttiin antaa rotukissa hyvään kotiin sen emännän allergian vuoksi. Olin jo pitkään miettinyt jonkun helppohoitoisen kotieläimen hankkimista. Rotukissa sopeutuisi todennäköisesti hyvin kaksiooni. Kissalla oli pitkä kuninkaalliselta kuulostava nimi, joten päätin alkaa kutsua sitä Liisaksi.

Liisa tutustui varovasti asuntooni. Hän tassutteli varovasti hyllyllä keräilemieni lentokoneen pienoismallien joukossa, yksikään kone ei pudonnut. Olin vuosia koonnut noita pienoismalleja, ne olivat ainut intohimoni. Erikoisalaani olivat toisen maailmansodan aikaiset koneet. Liisa söi kaiken ruoan mitä sille tarjosin. Kun aamulla ajoin partaani, se kehräsi jalkojeni juuressa.

Näin kului pari kuukautta, elimme tyytyvästä rinnakkaiseloa, Liisa ja minä. 

Eräänä tiistaina lähdin pelaamaan shakkia, olin toiminut näin jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tiistai oli shakki-ilta, jonka jälkeen kävin juomassa yhden konjakin. Perjantaisin uin avannossa ja saunoin ja lauantaisin tapasin vanhoja lennokkikerholaisia päivällä kahvikupin ääressä. Kesäisin kokoonnuimme torikahvilassa ja talvella tapasimme kauppahallissa.  Muuten minulla ei juuri menoja ollut, illat kokosin lennokkeja. Tuona tiistaina Liisa hyvästeli minut tavalliseen tapaansa eteisessä.  Shakki-ilta meni loistavasti, voitin yhden pikapelin taitavaa pelaajaa vastaan. 

Kotiin tullessani ei Liisaa näkynyt missään. Olohuoneen lattialla makasivat Amstrong Whitworth Whitleyn jäännökset. Kone oli silputtu peukalon kynnen kokoisiksi paloiksi. Pakkasin pienoismallit laatikoihin ja päätin jo seuraavana päivänä hankkia niille vitriinin, tähän asti ne olivat seisseet kirjahyllyssä, hienoimmat olin ripustanut siimoilla kattoon. En ymmärtänyt miten Liisa oli saattanut ylettyä katon rajassa roikkuvaan koneeseen. Liisa kyllä hyppäsi varovaisesti sohvalle, mutta ei sitä ylemmäs.

Marraskuussa järjestettiin shakkikerhon perinteinen pikkujoulu. Juhlat järjestettiin erään shakkikerhon jäsenen kotona. Yleensä nautin korkeintaan yhden konjakin, nyt join illallisella viiniä ja nautimme jälkeenpäin useita konjakkeja ja poltimme sikareita, joita tämä mies oli hankkinut Kuuban matkaltaan. En ihan tarkasti muista kotimatkaa. Taisin liukastuakin taksista ulos astuessani, maata peitti jo ohut jää, joka jäi petollisesti ensilumen alle. 

Avasin silmäni kuudelta ja huomasin makaavani olohuoneen sohvalla. Liisa seisoi takajaloillaan sohvan vieressä. Sen etutassut olivat puuskassa rintakehän päällä. Silmät tuikkivat vihaa ja halveksuntaa. ”Juoppo” se sanoi narisevalla äänellä ja käveli sänkyyni, jossa se oli mitä ilmeisimmin yönsä viettänyt. Minulla ei ollut tapanani päästää sitä makuuhuoneeseeni. Menin nöyränä suihkuun ja pukeuduin. Kauppahallin kahvilassa keskustelimme Suomen lainavakuuksista Kreikalle. Toin Liisalle palan keuhkoa, joka tuntui olevan se herkkua. Liisa ei leppynyt, jouduin viettämään toisenkin yön olohuoneen sohvalla. 

Kävin yöllä vessassa, minun on käytävä siellä pari kertaa yössä. Lääkärini mukaan eturauhaseni on lievästi suurentunut. Kurkistin makuuhuoneeseen: Liisaa makasi tyytyväisenä vuoteessani, se oli jopa vetänyt päiväpeiton syrjään, pää oli painautunut tyynyäni vasten, Liisa oli kaivautunut untuvapeiton alle.

Sunnuntaina muistin, että olin mies ja Liisa oli sentään vain kissa. Häädin Liisan makuuhuoneestani ja suljin oven. Olin kuulevinani, että hän sanoi ”Haista vittu!”, mutta en uskonut rotukissan voivan käyttää tuollaista kieltä, joten päädyin siihen, että kuulin väärin.

Aamuyöstä heräsin särkyvän lasin ääneen. Nousin vuoteestani ja puin päälleni aamutakin ja työnsi jalkani tohveleihin. Vitriinin etuseinä oli säpäleinä ja pienoismallien raadot ajelehtivat olohuoneen matolla. Liisaa ei näkynyt missään. Minä itkin ensimmäistä kertaa aikuisen elämäni aikana. Siivosin lasinpalat ja pienoismallit lattialta jätesäkkiin ja imuroin maton vaikka kello oli neljä. Kun lopetin imuroinnin, kuulin kuinka naapuri hakkasi seinääni. Potkaisin seinää, jolloin isovarpaastani alkoi valua verta. 

Menin takaisin makuuhuoneeseen, Liisa makasi vuoteessani. Heitin sen lattialle ja heittäydyin pitkäkseni. En saanut unta, jalkaterääni särki. Seuraavana päivänä en pystynyt kunnolla kävelemään, röntgen kuvassa todettiin parissa jalkaterän luussa hiusmurtuma. Sain pari viikkoa sairaslomaa, jouduin kulkemaan ensimmäisen viikon sauvojen kanssa, niin kipeä jalkaterä oli. Murtumat paranisivat kuulemma itsestään. Jouduin jättämään siltä viikolta shakkikerhon, avantouinnin ja kauppahallikahvit. En uskaltanut liikkua ulkona jäisillä kaduilla. Nukuin sohvalla, sillä sieltä minun oli helpompi nousta vessaan. Liisa nukkui sängyssäni.

Jalkani on parantunut lähes entiselleen, olen palannut töihin ja entisiin harrastuksiini. Olen jättänyt shakkikerhon jälkeisen konjakin pois, sillä Liisa ei pidä konjakin hajusta hengityksessäni. Hän on armeliaasti laskenut minut omaan sänkyyni, jossa nukuimme nyt vieretysten. Jos satuin sortumaan konjakkiin, joudun oitis nukkumaan olohuoneen sohvalla ja saan seuraavan päivän ajan kuuntella Liisan sättimistä ja tuiskimista. 

Katin vaivat

Odotan, että sade hellittäisi sen verran, että voisin lähteä T:n kanssa lenkille. Armonaikaa on kahdeksaan saakka, jos sitä ennen ei edes hieman selkene, jää lenkki tekemättä.

Kissalla on ripuli. Kerttu on pitkäkarvainen, eikä sen peräpäästä roikkuva ripuliuloste ja kissanhiekkakokkareet ole mieltäylentävä näky. Joudun pesemään neitoa väkivaltaa käyttäen. Kissa raukka on ragdoll, joten se vastustaa toimenpidettä enemmän naukumalla surkeasti ja kiemurtelemalla vienosti. Kerttu ei ymmärrä, että voisi kynsiä ja purra minua. Pitää vain toivoa, ettei sen tarvitse mennä hiekkalootalle ennenkuin sen peräpää kuivuu.

Hesarissa kirjoitettiin siitä vääryydestä, ettei lääkikseen pääse suoraan lukiosta kuin vähemmistö opiskelijoista. En ymmärrä mikä siinä niin pahaa on jos joku on niin sinnikäs, että moneen kertaan pyrkii, niin hän on todennäköisesti tosissaan. Minusta nykyiset lääketieteen opiskelijat ovat fiksuja ja motivoituneita opiskeluun. Heitä on hauska neuvoa. Yleensä ne vanhemmat ovat kypsempiä ja valmiimpia.

Nyt sade hellitti ja T soitti. Lähden kohti pimeyttä ja märkyyttä ja jätän ripulivaivaisen katin kotiin.

Työtä kotona

Olen tämän viikon tutkimusvapaalla. Olen työskennellyt jo tunnin ajan artikkelini kimpussa, siitä huolimatta minulla on huono omatunto. Ei näin mukavaa saisi olla. Ikkunasta tunkee sisään täydellinen harmaus, vesipisarat kilahtelevat peltiseen ikkunalautaan.

Olen tehnyt viikon työsuunnitelman, jonka mukaan tänään keskityn artikkeliin, huomenna menen työpaikalle täyttämään erilaisia kaavakkeita, suunnittelemaan yhtä aamukokousta, johon pitäisi löytää vaikea potilastapaus, tekemään pari lehtireferaattia ja kaikkea sellaista, jota ei ehdi normaalin työpäivän aikana tehdä, tai ei enää puoli viiden jälkeen jaksa. Laiska töitään/ itse olen tähän hommaan tunkenut/ jotain pitäisi elämälleen tehdä.

Luin Alice Munron kirjan Kerjäläistyttö ja samaistuin täysillä sen irralliseen ja vähän yksinäiseenkin päähenkilöön Roseen. Olen kokenut saman tuttuuden aiemminkin Munron kirjoja lukiessani. Pidän välillä Munro-vapaata ja aloitin Tove Janssonin kirjan Vaarallinen juhannus. En ole jostain syystä koskaan lukenut kirjaa. Ensimmäinen luku Tulta syöksevä vuori on harmillinen oli vähän pelottava.

3 x S (saunomista, syömistä ja sienestämistä)

Kävin siis perjantaina katsomassa Työviksen näytelmän Ota syliin. Unohdin päivityksessäni mainita, että Auvo Vihro esiintyi taas kalsareissa. Hän näyttelee jostain syystä kaikissa näytelmissä kalsarisillaan. Toki hänellä on välillä vaatteet päällä. Ei minulla ole mitään hänen rooliasuaan vastaan, olen vaan kiinnittänyt asiaan huomiota.

Kävin eilen Toijalassa ystävien luona syömässä, saunomassa ja sienessä (suppilovahveroita). Olen kerran aiemmin kerännyt suppilovahveroita.M näytti ensin, miltä nuo vaatimattomat, koivunlehtien sekaan piiloutuneet herkulliset sienet näyttivät luonnollisessa ympäristössään (olin kyllä nähnyt niitä toripöydällä). Sen jälkeen kuljin nenä maata viistäen niitä etsimässä. Sienen löytäessäni hihkaisin. Metsän hajut, värit ja valo ovat näin syksyllä suloiset. Saimme lyhyellä reissullamme arvioni mukaan noin kolme litraa sieniä, löysimme myös lampaankääpiä ja muutaman tatin. Tulin junalla takaisin Tampereelle, konduktööreistä en saanut mitään havaintoa, joten matka oli edullinen. Ohitin kotimatkalla Hämeenpuiston, jonka eurooppalaisella torilla pitkät leipäjonot jatkuivat. Suomalaiset viilliintyvät leivästä, aiemmin leipiä kannettiin silloisesta Leningradista ja Viipurista niin, että luulivat Suomessa vallitsevan leipäpulan.

Innostuin suppilovahverojahdista siinä määrin, että haravoin tänään Pyynikin niitä löytääkseni. Havaitsin ainoastaan yhden olutpullon sekä pahvilaatikon, jonka kyljessä luki Mocca Master.

On hauskaa kun runoilija runoilee runoilemisestaan. Lisää Tomas Tranströmeriä eli viikonlopun toinen runo kokoelmasta Kootut runot 1954-2000 (Tammi 2001)

LAMENTO

Hän laski kynän kädestään.
Se lepää pöydällä.
Se lepää tyhjyydessä.
Hän laski kynän kädestään.

Liian paljon mistä ei voi kirjoittaa eikä vaieta!
Hänet on lamaannuttanut jokin, mikä tapahtuu kaukana,
vaikka suurenmoinen matkalaukku jyskyttää kuin sydän.

Ulkona on kesä alullaan.
Vehreydestä kantautuu vihellyksiä- ihmisiä vai lintuja?
Ja kukkivat kirsikkapuut halailevat kotiin saapuneita kuorma-autoja.

Kuluu viikkoja.
Tulee hitaasti yö.
Koiperhoset lentävät ikkunaruutuun:
pieniä kalpeita sähkeitä maailmalta.

Kivet

Kädet innostuksesta tutisten (en olisi tätä taannoin uskonut) avasin Tomas Tranströmerin Kootut runot. Tässä pikainen maistiainen:

KIVET

Kivien, jotka heitimme, kuulen putoavan
lasinkirkkaina vuosien halki. Laaksossa
silmänräpäyksen hämmentyneet teot
lentävät kirkuen puunlatvasta
toiseen, hiljenevät
ohuempaan ilmaan kuin nykyinen, liukuvat
pääskysten lailla
vuorenhuipulta toiselle
kunnes ovat saavuttaneet
olemisen rajan uloimmat ylängöt. Siellä
kaikki tekomme putoavat
lasinkirkkaina
ei muuta pohjaa päin
kuin itseämme.

Ota syliin

Heräsin seitsemältä. Vaikka olin jo päättänyt jo hylätä kirjoittamisen (sillä juttuni eivät kelpaa mihinkään, eivätkä menesty kilpailuissa), olen koko aamun riipustanut tarinaa virkamiehestä, joka ottaa rotukissan lemmikikseen. Tämä johtaa lopulta säntillisen miehen turmioon. Minun on kuitenkin keskeytettävä tämän traagisen tarinan luominen, sillä minun on käytävä kirjakaupassa ja jumpassa. Tämän jälkeen lähden Toijalaan ystäväperheeseen. Tarkoituksena oli etsiä suppilovahveroita ja saunoa.

Kävin eilen U:n kanssa teatterissa. Kyseessä oli Työviksen uuden näiytelmän Ota syliin ennakkonäytös. Oli mukavaa katsoa teatteria, jossa ei naurettu kaikelle traagiselle. Nykyään tragikomediat ovat tulleet niin muodikkaiksi, että ne ovat alkaneet kyllästyttää. Näytelmässä perheen 17-vuotias poika menehtyy liikenneonnettomuudessa. Menehtyneen pojan äidin Marionin (loistava Tiina Weckström) ja ystävän Danin (nuori, komea ja herkkä Lauri Tilkanen) välille syntyy herkkä rakkaussuhde. Tuo epätodennäköinen suhde on kuvattu kauniisti ja uskottavasti. Kaikki kuolleen pojan läheiset ihmiset oireilevat omalla tavallaan ja etsivät lohtua toisistaan.

Kävimme näytelmän jälkeen Paapan kapakassa. Ravintola toi mieleen takaumia 70-luvun lopulta. Ovella seisoi portsari torjumassa asiakkaita. Miehen kasvoille oli asettunut kivettynyt ilme, syvälle miehen päähän oli vedetty tummansininen pipo, jonka alta kurkkivat epäystävälliset simät. Kun siirryin liian lähelle ovea, hän mitään sanomatta heilautti kätensä tielleni. Kaikesta huolimatta pääsimme sisälle, seisoimme hetken metelissä ja tungoksessa. Muutama urospuolinen voimakkaasti humaltunut henkilö teki tuttavuutta kanssamme. Joimme lasillisemme ja poistuimme yrmeän portsarin ohi kymään syysilmaan.

Teatteriin

Pitäisikö olla huolestunut: blogiini on muutamina päivinä tultu tulvimalla kummallisista ulkomaalaisista osoitteistani? Ovatko pankkitileilläni makaavat miljoonat nyt vaarassa? Tänä aamuna klo 5 blogissani oli vierailtu 80 kertaa oudosta osoitteesta.

Nyt on lähdettävä teatterille, että ehdimme juoda viinilasilliset ennen näytäntöä. Olen oikein tälläytynyt.

Keksin Viidan harjoitukseen aiheen. En ehdi tänään kirjoittaa, toivottavasti muistan idean vielä aamulla. Saatte lukea keskiviikkona jos siitä jotain tulee. Varmaan odotatte jo vesi kielellä.

Lammasmakkara

Sain eilen illalla tietää, että universumi laajenee kiihtyvällä vauhdilla. Miksei kukaan ole kertonut minulle? Avaruus ahdisti minua jo lapsena. Kuvittelin itseni keikkumassa pallon laidalla, ympärilläni pelkkä tyhjyys. Ymmärsin kaiken rajallisuuden parhaiten alle kouluikäisenä ja pohdin asiaa paljon. Myöhemmin luulin olevani ikuinen, nyt taas tajuan sen minkä oivalsin viisivuotiaana: me emme tule tänne jäädäksemme. Nyt tämä uusi avaruustieto melkein vei minulta yöunet.

Stockmannin edessä Tampereella aamulla ennen kahdeksaa seisoi kymmenittäin ihmisiä odottamassa jotakin. Ikkunoita koristivat tutut keltaiset Hullujen päivien mainokset. En ehtinyt jäädä jonottamaan sitä, mitä sieltä olisi saanut. Palatessani Helsingistä tamperelaiset kävelivät keltainen muovikassi molemmissa käsissä roikkuen. Heidän käsivartensa näyttivät minusta venähtäneen pituutta

.

Sanoin luennon aluksi, että esitelmä on testattu eläinkokeissa (pidin sen eilen kisulle), tämä tuntui huvittavan kuulijoita. Luentosalista poistui neljä kuulijaa kesken luennon. Sen muuten näkee hyvin sieltä puhujapöntön takaa. Kuinka useasti olenkaan karannut mukavassa seurassa kesken luennon ja luullut, ettei kukaan huomaa

.

Tampereella Akateemisessa kirjakaupassa Siltala haastatteli Kari Hotakaista. Hotakainen ei ollut oikein kotonaan tilanteessa, tuijotteli kenkiään. Hän sanoi Suomen siirtyneen kuudessa sekunnissa savusaunasta sähköpostiin. Haastattelun jälkeen pohdin, toivatko sanomalehdet aiemmin niin näyttävästi esille uusien tuotteiden lanseerauksia kuin nykyään. Uusi Nokia tai IPhone puhelin on nykyään suuri uutinen, nehän ovat kuitenkin vain puhelimia.

Ranskalainen tori levittäytyy nyt Hämeenpuistoon. Paikka on parempi kuin Keskustori. Toivoisin Hämeenpuistoon pysyväisemminkin samantyyppistä toimintaa. En jaksanut odottaa patonkeja, mutta ostin ihanan lammasmakkara- hotdogin (vaikka laihdutan, vaikka en syö lihaa kuin ihan joskus).

Jaettu häpeä

Lähden huomenna pitämään luennon laboratorionhoitajille, en siis labradorinnoutajille, kuten blogiani lukenut Tiina oli luullut. Olisi kylllä huomattavasti miellyttävämpää puhua kiinnostuneille labradorinnoutajille kuin vihamielisen näköiselle bioanalyytikkojoukolle.  Kisulle jo luentoni posmotin, hän näytti kohtalaisen kyllästyneeltä, käänsi jopa selkänsä kaikkensa yrittävälle luennoitsijalle. Joka tapauksessa homman vaativin osuus on suoritettu: sain ostettua huomiseksi junalipun automaatista.

Haluan jakaa häpeäni. Lähetin toukokuussa tekstejäni yhteen suureen kustantamoon, nyt sain sieltä hylkäävän rutiinisähköpostiviestin. Ennen Viitaa ei edes pieneen mieleeni olisi tullut moisen kokeileminen. Jonkinlaisen joukkohysterian vallassa liitin sepustukseni sähköpostin kylkeen ja klikkasin sen kohti tuota arvostettua laitosta. Miten voin olla niin tyhmä. Päätin taas keskittyä olemaan lääkäri ja kirjoittelemaan ihan omaksi huvikseni. Kirjoittajaryhmässäni on yksi juhlittu esikoiskirjailija. Olen monesti kateellinen toisten saavutuksista, nyt en jostain syystä ole. Kuinka voisin ollakaan, en ole koskaan panostanut kirjoittamiseen siinä määrin kuin hän. Kateus ei todellakaan ole vieras tunne. Kaikkein kateellisin olen niille, jotka eivät koskaan ole kateellisia kenellekään.

Raapija

Kisu kiertää olohuoneen: raapii ensin yhtä nojatuolia (huoneen eteisen puoleinen nurkka), siirtyy sitten nojatuolille joka seisoo huoneen pitkällä seinustalla ja repii kankaan vihreitä kuituja, tassuttelee lopuksi sohvan luo ja teroittaa kyntensä harmaaseen kankaaseen. Näiden ponnistusten jälkeen se kellistyy sohvalle, pää  lepää sohvatyynyllä:  Kerttu nukkuu. Huonekaluista roikkuu surullisia langanpätkiä.

Pidän torstaina luennon koulutuspäivillä. Säikähdin kun luin, että suuri osa kuulijoista on bioanalyytikkoja. Sittemmin minulle selvisi, että kyse on laboratorionhoitajista. Enää ei pelota ihan yhtä paljon. Pitänee kuitenkin jatkaa esitelmän valmistelua.

Jossain välissä

Olin tänään töissä niin kiireinen ja väsynyt, että olisi tehnyt mieli itkeä yhdessä nyyhkyttävän potilaan kanssa. Minulla oli vainoharhainen olo, epäilin että hoitajat tuovat muidenkin työt ja kysymykset eteeni. Yleensä on kyse siitä, että jollekin potilaalle pitäisi saada aika. Jos aikoja on niin silloin he eivät tietenkään kysy mitään,  vaan antavat ajan. Muussa tapauksessa he kertovat, että joku on soittanut ja hänen tarvitsisi pikaisesti päästä vastaanotolle, eli voisitko jossain välissä katsoa. Ihan vain vilkaista, pikkuisen vain. Monen eri projektin lisäksi kannan tällä viikolla  konsultaatiopuhelinta. Nyt muistin, että olen antanut tämän blogin osoitteen S:lle. Älä huoli en ala parkua, en ainakaan vielä.

Lenkkiseuranani oli T, joka työskentelee sinfoniaorkesterissa. Jos joku rakastaa musiikkia niin suosittelen, ettei hakeudu ainakaan muusikoksi, niin viheliäinen ammatti se tuntuu olevan. Pyyynikki loisti syksyisissä väreissään. Kotiin tultua kävin suihkussa, puin päälleni vanhan kylpytakin ja pehmeiksi kuluneet villasukat. En kuulu niihin talousihmeisiin, jotka vaihtavat näihin aikoihin kesäverhot talviverhoiksi. Sen sijaan vaihdoin keveän kesäpeiton ihanan paksuksi painavaksi talvipeitoksi. Sen alle on lutuista paeta pahaa maailmaa.

Taustavaloa

Väsyttää, mutta tuntuu ikäänkuin olisi velvollisuus kirjata päivän kulttuurikokemukset ylös. Tamperepäivän vuoksi museoihin oli tänään vapaa pääsy. Kävin katsomassa Backlight valokuvanäyttelyä Tampereen taidemuseossa ja TR1 taidehallissa. Ensin mainitussa oli venäläistä nykyvalokuvaa ja jälkimmäisessä kuvia siirtolaisuudesta. Etsin kuvia netistä luullen näyttelyn nimen olevan blacklight, minusta sekin olisi kyllä sopinut valokuvanäyttelyn nimeksi. Kuvat herättivät niin paljon ajatuksia, etten jaksa niitä tänne raapustaa. Laitan tähän alle vielä valokuva kommunalkasta, venäläisestä yhteisasumisesta.

Tämän päälle kävin lukupiirissä. Oli oikein mukavaa, meillä on uusi jäsen, joka sopi hyvin porukkaan. Salaatti, punaviini ja ne viinerin näköiset, joissa oli päällä sipulia maistuivat hyvälle. Söin salaattia koristavan keltaisen kukan, joka sekin oli yllättävän maukas. Nyt kaikki on tänne vuodatettu noin pääpiirteissään. Olen velvollisuuteni kulttuurinharrastajana tälle päivälle suorittanut ja vähän ylikin.

Kirjablogisti

Erja kehui kirjablogissaan romaania Vieras kartanossa, niinpä hairahduin teokseen. Sen ulkokuori on tiiliskivimäinen, 594 sivua. Ensimmäiset 300 sivua oli melkoista takkuamista, minua ärsytti romaanin nyhverö päähenkilö, joka oli lääkäri ammatiltaan ja eli rajoittunutta pientä vanhanpojan elämää. Hiljalleen hänen elonsa muuttui, kun hän pääsi tutustumaan kummallliseen rapistuvaan kartanoon ja sen väkeen. Romanssia viriteltiin tohtorin ja kartanon mitäänsanomattoman näköisen tyttären välille. Kirjan pääosassa oli mystinen lahoava kartano. Jossain sivun 450 paikkeilla sain tarpeekseni ja hypin loput sivut lukemalla vain jokaisen pitkän kappaleen ensimmäisen rivin. Näin pääsin selville mitä lopulta tapahtui. Toisin kuin Erja niin en suosittele tätä kirjaa kenellekään, jollei lukija satu pitämään pitkäpiimäisestä jaarittelusta. Sarah Waters, jos luet tämän, niin olen pahoillani. Olet arvostettu kirjailija ja minulla vain sattuu olemaan huono maku. Älä ota tätä raskaasti. Älä tee mitään peruuttamatonta. 

Sen sijaan olen ihastunut samassa sarjassa julkaistuihin Alice Munron kirjoihin. Tällä hetkellä nautin Kerjäläistytöstä, joka on saatavana myös pokkarina. Hieno kirja! Kai minutkin nyt tämän jälkeen kutsutaan Tammen pippaloihin, kuten Salla.http://sbrunou.blogspot.com/2011/09/tammen-vieraana.html

Vielä Hannu Mäkelää 60-luvulta, runo sopii syksyyn.

Palavan puun hieno tuoksu
ajelehtii ilmassa.
Tuhkaan haudataan omenoita,
syksy on tullut,
pistävät aamut,
saunapuhtaat päivät
niin kuin joisi ilmaiseksi hyvää olutta.
Metsäpolulla hän tarttuu hajamielisesti olkapäästä,
poskilla vielä mansikoiden punerrusta.
Maa alkaa olla märkää kaikkialla.
Vaaleat savut kohoavat piipuista,
vaatteet haetaan ullakolta.
Kauniisti kaartuu taivaan kaula.

Kukkia kuudella eurolla

Ostin itselleni kukkia. Sanoin: Olet hyvä nainen. Ansaitset tällaisen kuuden euron kimpun. Et ehkä tusinaa ylväitä tummanpunaisia ruusuja, mutta tällaisen vaatimattoman kuitenkin. Sanoin myyjälle ostavani kukat itselleni. Olen alkanut sanoa tällaisia asioita kaupoissa, siitä on enää lyhyt matka koko elämäntarinan tilittämiseen.

Harvoin katson televisiota. En juuri koskaan satunnaisesti surffaile kanavalta toiselle. Nyt sen tein ja päädyin kuntelemaan Mikko Alatalon 60-vuotis juhlakonserttia. Nyt tulee jutun noloin osuus. Minua alkoivat Alatalon laulut itkettää. Olen kirjoittanut tämän tänne aiemminkin, mutta Pauli Hanhiniemi on ihana.

Toden näköistä

Työpaikassani vietettin eilen suuria jokavuotisia juhlia. Olen työskennellyt sairaalassa muutaman vuoden. Olin tavallaan juhlien sisällä, keskiössä (professorin pöydässä, melkein kuin rovastin pöydässä siis), toisaalta ulkopuolinen. Moni on opiskellut , erikoistunut ja tehnyt koko uransa samassa sairaalassa. Minä en. Joukossamme on useita hyvin lahjakkaita ihmisiä. Itselläni on virka, jota joku voisi vaikka kadehtia. Onko sillä oikeasti väliä. Kaivauduin petiini jo ennen yhtätoista. FB:sta näin, että U oli ollut taksissa puoli kahden aikaan juhlittuaan kertomansa mukaan tappiin saakka. U:n kommentin mukaan juhlat olivat ok, joten en ilmeisimmin menettänyt mitään elämää suurempaaa (FB on loistava).Vielä kymmenen vuotta sitten en uskaltanut lähteä juhlista ennenkuin viimeinenkin vieras oli poistumassa. Pelkäsin jääväni paitsi jostain ainutlaatuisesta, jääväni ulkopuolelle.Haluan kuulua joukkoon.

Olen taas lauantain vaikeiden valintojen edessä, lähteäkö jumppaan, haahuillako päivä kaupungilla, esitelmää on ainakin pakko tehdä. Aurinko kutsuu haahuiluun, velvollisuudentunto vie kohti vaihtoehtoisia ajanviettotapoja. Kaupassa on käytävä, jääkaapissa asustaa kolme kananmunaa ja margariinirasia (joka sekin on puolillaan). Näky on masentava.

Viikonlopun runo on Hannu Mäkelä kokoelmasta Toden näköistä (Tammi 2011)

Saman puun oksia

Suru, ilo, tuska, kaipaus-
saman puun eri oksat
tuolla edelleen harovat valoa,
kurkottavat jokainen kohti taivaankorkeutta
mukanaan myös ne, joilla vielä ei ole nimeä.
Puu, vanha käärmemänty,on sekin vielä tallella,
jyrkän mäen reunalla se seisoo, seisoo vain,
yrittää sinnikkäästi pitää päätään pystyssä.