Vaarallinen vahtikissa

Vaikka olenkin lomamatkaa niin odottanut, niin lähdön hetkellä tekisi mieli jäädä kotiin. Kirjakin on kesken.

Miksi orkidea alkaa kukkia juuri nyt kun olen lähdössä. Voisin jäädä tuijottamaan sen pulleita nuppuja.

Miksi kaikki tavarat osuvat pudotessaan vessanpyttyyn?

Miksi Hollannin euroviisuedustajalla oli päässään valtava intiaanien sulkapäähine?

Miksi eräs nuori nainen otti hengen itseltään? En tavannut häntä koskaan, mutta hänellä oli kaunis nimi.

Miksi pitää heti rynnätä terassille kun aurinko näyttäytyy? Tähän tiedän vastauksen: huomenna se ei enää välttämättä paista. On tartuttava hetkeen, tilattava iso tuoppi ja istuttava pöytään. Pöydän on sijattava siinä kuumimmassa paahteessa. Paita kannattaa heittää pois. Punainen iho muuttuu loppukesään mennessä ruskeaksi.

Miksi kirjoista on vaikea luopua? Miksi niitä on pakko haalia? Tyhjensin eilen Lundiani, jotta tytär voi viedä sen. Saimme hyllyn aikoinaan häälahjaksi. Minulla ei ole uutta kirjahyllyä. Kaikki nurkat ovat täynnä kirjoja. Kerttu istui viimeiseen asti viidennellä hyllyllä ja kurkki haikeasti kirjojen takaa. Kirjoista roikkui harmaita kissankarvoja, jotka on nyt siivottu.

Lähden patikoimaan oikein Mallorcalle asti. Aurinkovoiteita on mukana siinä määrin, että auringon on oltava todella ovela iskeäkseen minut. En siis kirjoita viikkoon, mikä ei liene suurikaan vahinko. Raapustan vihkoon matkapäiväkirjaa, enkä saa myöhemmin selvää omista sepustuksistani ja kerron sitten muunneltuja tarinoita yltiöeksoottisesta saaresta. Ei kannata murtautua, täällä päivystää vaarallinen vahtikissa Kerttu ja tytär ja ovi on tuhannessa säpissä.

Pinnallista

Varpaani päättyvät marjapuuronpunaisiin sieviin kynsiin. Sivelen sormillani  kantapäitteni ihoa, joka  tuntuu silkinpehmeältä.

Istuin eilen jalkojenhoitajaopiskelijan hoidossa. Olen oppinut jo valehtelemaan kampaajalle, nyt pitää opetella huijaamaan jalkahoitajaa.
"Kuinka usein käyt jalkahoidossa"
"Kolme kertaa."
"Vuoden aikana?"
"Yhteensä."
Kaksi viimeistä tuossa samassa kosmetologikoulussa. Kivaa istua toisen hoivattavana.
"Miten usein rasvaat jalkojasi?"
Pinnistän muistiani, rasvasin niitä ainakin kerran viime kesänä. Jalkahoitajakokelaan mielestä jalkojeni iho on kuiva.
"Käytätkö villasukkia?"
Rakastan villasukkia. Töpsyttelen aina kotona villasukat jaloissani. Naisella oli mielenkiintoinen teoria: villa imee kosteutta ja jos se ei sitä muualta saa, niin imaisee sen jaloistani.

Olen nyt siis investoinut ulkonäkööni. Jostain syystä ihminen ei vanhetessaan kaunistu.

Lainasin Jonathan Franzenin romaanin Vapaus kirjaston VIP-hyllystä. Kirja on melkoinen möhkäle vajaassa viikossa kahlattavksi (lähden huomenna lomamatkalle). Romaani on tosin niin helppolukuinen, että sitä saattaisi pitää viihdekirjana. Kirjan henkilöistä ja heidän kohtalostaan alkaa välittää ihan tosissaan. Nyt siis äkkiä lukemaan. Kirjahylly olisi myös tyhjennettävä (olen luvannut vanhan Lundiani tyttärelle). Uutta kirjahyllyä minulla ei vielä ole, joten kirjallisuus on ladottava lattialle.

P.S. Hämeenpuistoa kännykkäkameralla lounasseuraa odotellessa.

Synkkä yksinpuhelu

Minun on pakko taas kirjoittaa eutanasiasta, vaikka olen mielipiteeni jo siitä sanonut. Jos en olisi lääkäri, kannattaisin mitä todennäköisimmin kiihkeästi eutanasiaa. Nyt joudun nolosti tunnustamaan, että kuunnellessani Päivi Räsäsen ja Esko Valtaojan keskustelua asiasta, olin ensimmäistä kertaa Päivi Räsäsen puolella (minulla ei ole uskonnollista vakaumusta). Saattohoitoa on kehitettävä. Tämä eutanasiakeskustelu tulee varmasti nostamaankin sen tasoa. Kun johonkin kiinnitetään huomiota, niin paine epäkohtien poistamiseen kasvaa. Huomautan nyt vielä kerran, että eutanasia ei tarkoita hoitojen lopettamista eikä sitä, että loppuvaiheessa annetaan potilaalle niin paljon opiaatteja, että se  saattaa vaikuttaa hengitykseen ja jopa nopeuttaa menehtymistä Se ei myöskää tarkoita hoidon lopettamista tai bakteeri-infektion hoitamatta jättämistä vaan aktiivista kuolettavan aineen pistämistä potilaaseen.

Tämän aamun Aamulehdessä tytär kertoo äitinsä kärsimyksistä, äiti kuoli kivuliaana 11 vuorokautta syövän toteamisesta. Eutanasia ei tule ratkaisemaan tällaisten ihmisten ongelmia, tarvitaanhan päätökseen monen lääkärin lausunnot ja jonkun ylemmän instituution päätös. Oras Tynkkynen kirjoittaa samalla palstalla, että vakavasti masentuneet rajataan eutanasian ulkopuolelle. Kuitenkin kipuun liittyy usein masennus. Hänen mielestään armokuoleman ehdoksi pitää asettaa se, että sairaus todistettavasti aiheuttaa sietämättömiä kärsimyksiä. Miten se todistetaan?

Aiemmin on jo vaadittu, että naisilla pitäisi olla oikeus valita synnytystapansa lääketieteellisistä perusteista piittaamatta. Nyt sanotaan, että ihmisen on saatava valita, miten hän kuolee. En halua olla eutanasian toteuttaja, en myöskään lausuntojen laatija. Olen nähnyt monta kuolemaa, ikävämpiä ovat ehkä kuitenkin olleet nuorten ihmisten äkilliset menehtymiset. Myös kauniita ihmiselämän loppuja olen todistanut, mutta myös niitä, joissa satojen kilometrien päästä saapuneet omaiset vaativat monisairaalle raihnaiselle kuolemaan valmistauneelle vanhukselle vielä viime hetkellä  tehohoitoa.

Pelkään kuolemaa ja pelkään sitä tilaa, jota en kykene enää itse kontrolloimaan. Silti minun on pakko kuolla. Toivoisin vain, ettei tarvitsisi kuolla yksin.

Pystybaarikahvit

Istun nojatuolissani ja simuloin mielessäni muiden työpäivää. Meeting on lopuillaan, kaikki ovat virittäytyneet harppomaan kohti vastaanottohuoneitaan. Joku, jonka ohjelma ei ole sekuntipeliä, pitkittää  tilaisuutta kysymyksillään. Vihdoin ihmiset ryntäävät kahvihuoneeseen (jos ehtivät) ja valuttavat valkoiseen sairaalan kahvimukiin pitkään seissyttä sumppia. Jotkut käyttävät tarkoitukseen hupimukia ("En tiedä, olen täällä vain töissä"). Sitten nautitaan pystybaarikahvit (työkaverin nimitys kiiressä seisaallaan siemaistulle Costa Rica kupposelle). Kahvihuoneen ovi suljetaan tiukasti, etteivät potilaat kuule nauruamme. Kaikkialla on huono äänieristys, siksi odotustilassa soi Iskelmä-radio. Laitoshuoltaja napsauttaa kanavan aamulla päälle, eikä kukaan viitsi sitä vaihtaa. Kiireisen kahvin jälkeen ruikataan käsidesit, avataan tietokone ja sitten ei ehdi enää omia asioitaan ajatella. Vastaanottoajat ovat jatkuvasti myöhässä, puhelin soi, tietokone takkuaa. Totean aina potilasta sisään pyytäessäni "Anteeksi, olen taas myöhässä". Eräs tuttuni on sitä mieltä, että lääkärille pitäisi päästä samaan tapaan aina ajoissa kuin kampaajalle. Hiusten laitossa tulee harvoin viivyttäviä yllätyksiä, sairauksien hoidossa ja diagnostiikassa niitä tulee lähes aina.

Minäpä lähden kohta kampaajalle. Ei haittaa, jos hän on myöhässä. Ei tippaakaan.Leninki pitäisi viedä lyhennettäväksi. Siinäpä päivän vaativat aktiviteetit.  Ei pystybaarikahveja vaan rauhallinen kupillinen oman pöydän ääressä.

Vapaus

Ihmiselo on kummallinen. Odotetaan, että tulisi loma. Kun loma loppuu niin aletaan odottaa seuraavaa.

Lapsena loma tarkoitti matkaa mummolaan Pohjois-Savoon. Matka taittui ensin junalla, sitten taksilla tai linja-autolla. Autossa puristin oksennuspussia nihkeissä pienissä sormissani ja yökkäilin. Mutkaisella  hiekkatiellä takapuoli irtosi penkistä töyssyissä.  Tie ei vienyt perille saakka, vaan vaari souti järven yli noutamaan. Venematkan ajan isä kauhoi vettä veneen pohjalta ja sen ansiosta vene ei uponnut.

Nukuimme punamullalla sivellyn talon vintissä, talvella siellä ei olisi tarjennut, sillä lämmitystä ei ollut. Perimmäisen kammarin takana sijaitsi komero,  jossa oli pinoittain Yhteishyvä-lehtiä. Yhteishyvässä oli pari sarjakuvaa, joita oli mukava lukea. Mummolan kirjahyllyn valikoima oli suppea: virsikirja,  Aino Räsäsen "Soita minulle Helena", Hilja Valtosen "Neiti talonmies", Mathilda Freden elämänkerta ja kirja, jossa kerrottiin karhunmetsästyksestä. "Neiti talonmies" oli paras. Mummo luki ääneen Iisalmen Sanomista opettavaisia tarinoita veneonnettomuuksista. Mummon kammarista kuului äänekäs kuorsaus, aamulla hän aina huokaisi "en nukkunut koko yönä silmän täyttä".

Huomenna alkaa loma. Tänään on se kaikkein paras päivä, vapaa-aika on vielä edessäpäin. Luettavaksi on varattu Peter Franzenin "Vapaus". Lomaa on lähes silmänkantamattomiin. Lapsuuden lomien jälkeen koti oli muuttunut tyystin vieraaksi. Nyt aika on kutistunut.

(Kesäloma on kolmessa pätkässä. Tämä on ensimmäinen pikkuinen, pääloma on heinä-elokuussa.)

Minulla ei ole mitään sanottavaa

Palautin perjantaina pulloja Alkoon. Kerään niitä tyhjään tilaan jääkaapin päälle. Palautan pullot siinä vaiheessa, kun ne alkavat putoilla päähäni. Pullo takaraivossa tuntuu ikävältä. Tungin pullot kangaskassiin, joka haisi jälkeenpäin etikkaiselta. En tiedä kuuluuko pulloista riisua korkit. On kivaa työntää pulloja automaattiin, joistakin kuuluu rikkoutuvan lasin ääni, jotkut säilyvät ehjänä. Yhden pullon kohdalla automaattiin ilmestyi teksti: väärä viivakoodi. Pullo pulpahti yhä uudelleen takaisin käsiini (yritin turhautuneena tunkea sitä aukkoon toistuvasti vaikkei se sinne kelvannutkkaan). Lapussa kehoitettiin palauttamaan pullo lasinkeräykseen. Saavuin kassalle täyden valkoviinipullon ja tyhjän punaviinipullon kera.
"Ei kelvannut", katsoin miestä melankolisesti,  "Missä on lasinkeräys?"
Kassamies sanoi, ettei minun tarvise kantaa pulloa mihinkään vaan he huolehtivat siitä. Minulle herahtivat kyyneleet silmiin. "Miten kiltti Alkon setä!". Jonkinlaista uupuneisuutta on ilmassa. Toinen toistaa typerämmät asiat alkavat itkettää. Ylihuomenna alkaa loma.

Kävin kirjoituskurssin viimeisessä henkilökohtaisessa palautteessa. En ollut kirjoittanut mitään uutta. En edes haluaisi enää vaivata opettajaa millään tuoreella sepustuksella. Hän menee jo eteenpäin (ja siihen on hänellä oikeus). Meidän on tultava toimeen omillamme. Uudet oppilaat lähettävät sähköpostin liitteinä uusia tekstejä arvioitavaksi. He häpeävät tekeleitään, iloitsevat kehuista, kadehtivat, innostuvat, masentuvat, kulkevat muistikirjat taskuissaan ja vetävät paperille merkkejä, joista eivät saa myöhemmin tolkkua. Syövät eväitä, juovat kahvia ja tuijottavat Lauri Viidan valokuvaa seinällä. Tai sitä minä tuijotin kolme vuotta. Jos he sattuvat valitsemaan paikan pöydän vastakkaiselta puolelta niin saavat katsella kirjahyllyä.

Kun sanottavaa ei ole. Niin sitä on.Sisällöstä viis.

Kerttu opastaa

Kunnioitettu emäntä,

Mitä minä sanoin. Jos ei siitä tullut kymmenen vuotta sitten mitään, niin ei tule nytkään. Turhaan laitoit parsat ja nieriät ja ostit valkoviinit. Se mies ei edes viinipulloa tuliaisiksi tuonut. Nyt se lähti junaan ja jouti lähteäkin. Ei  silittänyt minua, ei. Siinä sen todellinen luonto tuli esiin. Moni on korea päältä kissanruoka. Mikä meidän on tässä ollessa näin kahdestaan.Ei tainnut konserttikaan häävi olla, amerikkalaista hapatusta.

Voisit muuten olla vähän herttaisempi. Teillä on suvun naisväellä terävä tuo kieli. Se ei ole naiselle eduksi. Ei tarvitse omia mielipiteitään heti tyrkyttää. Ne voi säästää sitten pitemmän tuttavuuden jälkeen käytettäväksi. Sopivia hetkiä kyllä tulee jos on tullakseen.

Alkaa kyllästyttää se kana-maksapata. Sitä on ollut jo kahtena päivänä perättäin.

Alkoi tuo lounas niin kovin ramasemaan ja mokoma vieras. Laita musiikkia vähän hiljaisemmalle, käyn vähän lepäämään. Pyykkikori on täynnä. Pese ensin vaikka valkopyykki.

Ystävällisesti,

Kerttu

Hedonistin elämää

Katson lautasella makaavaa perunaa kuin myrkkykapselia. Peruna on suomalaisten perusravintoa, sitä syötiin päivittäin  silloin kun kaikki vielä olivat laihoja. Vanhoissa luokkakuvissa tuijottaa lattiaan pitkien rasvaisten otsatukkien takaa suorastaan nälkiintyneen näköinen joukko. En usko, että lihomisessa on kyse perunasta vaan kaiken liian helposta saatavuudesta ja siitä, että kielemme on tottunut rasvaisen, suolaisen ja makean liittoon.En ollut vielä parikymppisenä käynyt hampurilaisravintolassa. Saimme ystäväni Sarin kanssa rahaa kukkien myymisestä ja poljimme vaihteettomilla polkupyörillämme kymmenen kilometria Kuopion keskustaan. Suuntasimme nakkikioskille ja ostimme kuusi Hot dogia. Yhden tosin kerrallaan. Nautimme syntisen valkoisesta sämpylästä, höyrytetystä nakista ja urbaanista savolaisympäristöstä. Olisin voinut syödä niitä vaikka enemmän. Kun rahat loppuivat, poljimme takaisin kotiin.

Lähelläni Hämeenpuistossa on pari päivää toiminut ruokatori ranskalaisine ja italialaisine herkkuineen. Patonkia en ole vielä viitsinyt jonottaa. Ostin eilen kimpaleen jotain vaaleaa, tahmaista, pähkinäistä  ja hampaisiin tarttuvaa. Pieni pala maksoi 10 euroa, ei sitä kyllä paljon voisi syödäkään. Tänään Tampereelle avautuu pop-up (meniköhän oikein) ravintoloita.Ihanaa elää hedonistista elämää.

Hesarin NYT liitteessä haastatellaan Matti Apusta. Vaikka olen lähes kaikesta hänen kanssaan eri mieltä, niin ihailen miehen terävää älyä. Hän kiehtoo ja pelottaa minua. Jos joutuisin miehen kanssa vastakkain, en saisi sanaa suustani. Matti Apunen arvostelee kulttuuria, jossa rakastetaan vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa ja menestymistä. Kuulen jatkuvasti vanhempien kollegoiden ruikutusta siitä, kuinka nuoret haluavat tehdä osa-aikatyötä, eivät viitsi uhrata vapaa-aikaansa koulutuspäivillä juoksemiseen, eivätkä enää viitsi päivystää vuorokausikaupalla. Työterveyshuolto ei ollut opiskeluaikanani kaikkein kiehtovin ala, nyt on. Siellä ei tarvitse päivystää. Ymmärrän nuoria hyvin, lääkärin ammatti tarjoaa varsin kohtuullisen toimeentulon, vaikka et raataisikaan 60 viikkotyötuntia, kuten aiemmin tuli päivystyksineen tehtyä. Sinulla saattaa olla jopa aikaa tutustua lapsiisi. Matti Apunen on vasemmistomaisesta kodista ja sanoo olevansa republikaani. Olen oikeistolaisesta perheestä ja minusta tuli silleen sievästi vasemmistoon päin kallellaan oleva.

Nuoruudessani radiosta tuli säännöllisesti ohjelma nimeltään Neuvostoneljännes jotkut kutsuivat sitä valhevartiksi. Nimensä mukaisesti ohjelmassa päiviteltiin 15 minuutin ajan Neuvostoliiton saavutuksia maatalouden ja teollisuuden alalla. Ohjelmassa maalailtiin kuvia kolhoosien laajoista viljavista pelloista, joilla surrasi rinnakkain vähintäänkin viisi leikkuupuimuria. Sato oli joka vuosi mahtavampi kuin edellisenä. Milloin viimeksi olet kuullut jonkun asian paranevan?

Nyt en osaa lopettaa. Orkidea kukkii taas kohta. Lähden junalle vierasta vastaan. Ihanasta neuvostovalmisteisesta Selena-radiostani alkavat patterit hiipua.

Simply the best

Olen vaipunut rappiotilaan. Käyn perjantaisin töiden jälkeen kahvila Valossa, syön kasvispiirakan ja juon 12 cl valkkaria. Valkoviini ja kahvila vetää rajan työn ja vapaa-ajan välille.

Kilpailumenestyksellä on merkitystä. Nuori sukulaispoika on viisivuotiaasta sanonut ryhtyvänsä säveltäjäksi. Poikaa ei koskaan tarvinnut komentaa soittamaan pianoläksyjä, vaan hänelle on hihkaistu kyllästyneesti "lopeta tuo pimputus edes hetkeksi!". Silti en koskaan ole ihan tosissani uskonut, että hänestä oikeasti voisi tulla säveltäjä. Nyt hän pääsi Uuno Klami sävellyskilpailun finaaliin (lasten- ja nuortensarja), oikea orkesteri soittaa hänen sävellyksensä Atso Almilan johdolla. "Säveltämisestä" on tullut yhtäkkiä säveltämistä. Entinen pomoni sanoi, että on tärkeintä, että riittää itselleen. Ihan kivaa jos riittää muillekin.

Katsoin eilen Niagarassa ranskalaisen elokuvan Kilimanjaron lumet. Nyyhkin elokuvateatterin pimeydessä. En tiedä itkikö kukaan muu. Kun neljä suomalaista laitetaan tuollaiseen neliskulmaiseen tilaan, he osaavat vaistonvaraisesti löytää sijainnit, joiden myötä heidän välisensä matka on mahdollisimman pitkä.

V toi illalla väitöskirjansa, luin kirjan kiitoskappaleen (kuka niistä muuta lukee?) ja itkin taas. Minusta sanottiin: has supported, inspired and entertained in  numerous ways. V:n mies on the absolute best man in the world. 

Miten tulla syvälliseksi ihmiseksi?

Jouduin eilen eksistentiaalisen kriisin kouriin istuessani Tampere-talon pienessä salissa.Lavalla keikkui hollantilainen Nits, jossa soitti kaksi kypsän iän saavuttanutta muusikkoa ja yksi nuori nainen. Esitys pursui elämäniloa ja keski-ikäinen yleisö (bändi on perustettu 70-luvulla) nousi seisten osoittamaan suosiotaan. Henk kertoi, että he olivat olleet ensimmäisellä keikallaan tampereella 30 vuotta sitten. Bändin yhden levyn nimi on Alankomaat. Henkin housunlahkeet lepäsivät kenkien päällä mustina laineina, hän oli pukeutunut parhaat päivänsä nähneeseen pikkutakkiin ja lämpimään hymyyn. Jos Henk olisi pyytänyt minua mukaansa, olisin oitis lähtenyt ja jättänyt kaiken sen työn, joka vartoo tekemistään työpöydälläni ja pienessä päässäni. Olin asiasta niin varma kuin asiasta voi olla kahden kuohuviinilasillisen jälkeen olla. Olisin tarttunut Henkin käteen ja kävellyt pois elämäni loputtomista vaatimuksista. Tämä ei ole kypsän naisen kirjoitusta. Tästä etenenkin kypsyyteen.

Täytin hiljattain 56 vuotta. Kun naisellisuuteni alkaa vääjäämättä karista, olen päättänyt satsata syvällisyyteen. Syvälliseksi ei tulla hetkessä. Parikymppiseksi asti minulla oli vielä kaikki eväät syvälliseksi ihmiseksi, podin maailmantuskaa ja luin Herman Hesseä kuten kuuluukin. Sitten meni vuosia opiskellessa luita, lihaksia ja muita ihmiskehon värkkejä ja viettäessä opiskelijaelämää. Siinä ei joutanut syvällistymään. Lasten syntymästä siiihen kun he paukauttivat oven kiinni takanaan, kehitin itseäni lukemalla naistenlehtiä. Sen jälkeen tein väitöskirjan. Koska alkaa olla jo kiire, olen lähes kokonaan lopettanut television katselun, menen elokuviin, jos se on saavuttanut vähintään neljä tähteä (pääsen harvoin elokuviin), en käy Komediateatterissa enkä muissa joutavissa viihdetilaisuuksissa vaan katson otsa rypyssä vakavaa teatteria ja nykytanssia, josta en ymmärrä mitään. Juoksen taidenäyttelyissä ja luen vain korkeakirjallista materiaalia ja tankkaan runoja. Vaikka kuinka ponnistan, epäilen, etten saavuta vähenevinä elinvuosinani edes tyydyttävää syvällisyyden tasoa.

Kävin koulutuksessa erään urheiluopiston läheisessä hotellissa. Miespuolinen kollega ja ystävä K sanoi, että hän haluaisi tarjota minulle illallisen jälkeen drinkin baarissa (hänellä oli Scandicin kanta-asiakkaille antamia lippusia, joilla sai ilmaiseksi juomaa 12 euron edestä). Baarin vieressä sijaitsi tanssilattia. Arviolta nelikymppinen mies haki minua tanssimaan. Ei ehkä ollut kovin kohteliasta lähteä, häkellyin niin, että menin. Pidän tanssimisesta. Koko tanssin ajan vakuutin miehelle, että hänen oli täytynyt erehtyä hämärässä, jankutin olevani niin paljon häntä vanhempi. Koko tanssin ajan keskityin ikäeroomme. Ja se oli vain tanssi. 

Vanheneminen ei ole aina helppoa, varsinkaan yksin vanheneminen. Syvälliseksi tuleminen vaatii niin paljon, etten taida enää ehtiä, olisi pitänyt aloittaa aiemmin.

Jotain tästä aamusta puuttuu. Unohdin vetää jalkoihini villasukat. Kylmillä varpailla ei syvällisyyteen ole vähäisintäkään edellytystä.

Nits

Ihana Nits Tampere-talolla. Olisin lähtenyt heti völjyyn jos Henk olisi pyytänyt. Ei pyytänyt. Tuijotin Henkin silmiä (pikkuisen luomet roikkuivat, mutta ihan vähän) intensiivisesti koko konsertin ajan ja luin loitsuja "vie minut pois täätä, ei vaivaisia, ei B-lausuntoja, ei C-lausuntoja, ei potilastietojärjestelmiä". Loitsu ei ollut ilmeisesti riittävän tukeva. Lähden vissiin nyt sitten nukkumaan. Kiertue-elämä olisi voinut sopia minulle.  Joku toinen kerta sitten.

Kerttu ja Pirkanmaan kirjoituskilpailu

Hyvä emäntä,

Olet nyt jo muutaman päivän kulkenut alahuuli lerpallaan sen kirjoituskilpailun vuoksi, ihan tympii katsoa noin nyrpeää naamaa.  En itse viitsinyt  osallistua mokomaan paikalliskisaan. Minulle riittää, että itse tiedän olevani lahjakas. Siinä ei kunniakirjoja tarvita.

Jaksoit moneen kertaan onnitella voittajia, oikein näin sen pinnistellyn hymyn naamavärkissäsi. Varmaan särki päätä jälkeenpäin. Tekstissäsi löytyi muutama mukava idea, kuten se harmaa rotukissa, joka hääräsi pääosassa, muuten teksti oli pinnallista naistenlehtitasoa (jopa alle). Lahjoja joko on tai sitten niitä ei ole. Moni osallistuja on tehnyt parempaa jälkeä jo ennen kouluikää. Jospa vaikka pitäisit hiekkalaatikkoni siistimpänä ja jättäisit moisen turhan raapustelun.

Lähdet vanhan heilan kanssa konserttiin lauantaina. Kevät tekee monelle tepposet. Jos siitä ei silloin tullut mitään, niin ei tule nytkään, sano minun sanoneeni. 

Ystävällisesti,

Kerttu

Päivä äidin

Kerroin eilen, että kahlaan Lionel Shriverin paksua romaania Syntymäpäivän jälkeen ahmien. Kiinnostava kirja muuttui yhtäkkiä tylsän arvattavaksi romanttiseksi mössöksi. Ikäänkuin kirjailija olisi säikähtänyt, ettei tällaista kukaan osta, lisätään romantiikkaa.

Liikuskelen kotona varovasti, puolella teholla. Ei pidä innostua mistään, ei saa pestä pyykkiä, ei saa mennä lenkille, kännykän käyttö on kiellettyä, ettei vaan tätä takapäivystäjä poloista pyydetä töihin.

Eilinen äitienpäivä meni ilman suurempaa äitienpäivähässäkkää.  Molemmat lapset sentään soittivat. Lapsena äidille piirrettiin kortti ja kerättiin valkovuokkoja, jotka nuupahtivat samana päivänä. Äiti, joka aina nousi ensimmäisenä, joutui odottamaan aamukahveja sängyssä. Äiti sai joka vuosi yöpaidan ja aamutossut. Hän oli itse leiponut täytekakun, joka nautittiin pihalla, vaikka palelsi. Sisko heilautti kerran äitienpäivänä jalkaansa vihaisesti, puukenkä irtosi jalasta ja törmäsi ohjuksen lailla puutarhatuolissa istuvan äidin ohimoon.

Eilen illalla pyyhälsin pyörällä lukupiiriin. Meitä on seitsemän suulasta naista, joten puheenvuoron saaminen vaatii lievää röyhkeyttä. Olemme (yhtä lukuunottamatta) lääkäreitä, joten olemme oppineet keskeyttämään potilaan puheen. Kilpahuutomme ja naurumme kuului varmaan kauas. Luettava kirja oli Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä. Luin kirjaa nyt ihan toisin, kuin olisin lukenut viisi vuotta sitten, ovathan monet kirjan paikat tuttuja ja murre huvittaa. Romaanissa kiroillaan paljon ja puhuimme kiroilusta. Perustamperelainen V istuskeli pienenä tyttönä kadun vieressä ja  itkeä tihuutti. Kiltti täti tuli pää kallellaan kysymään, mitä tyttönen oikein murehti. "Kun oli niin saatanan vaikee virsi", vastasi V. Minun on pitänyt opetella kiroilemaan vasta aikuisena, lapsena en olisi osannut, enkä uskaltanut. En kovin hyvin osaa vieläkään. Ehkäpä sitten dementtinä mummona alan haistatella kaikille.

Valinta

Luen Lionel Shriverin romaania Syntymäpäivän jälkeen ja minun vaikea laskea kirjaa käsistäni. Heräsin jostain syystä keskellä yötä ja kahlasin yhden luvun, aamulla en hypännyt sängystä suorittamaan tiibetiläisiä riittejä vaan nostin paksun teoksen lattialta sängyn vierestä (kirja ei mahdu jakkaralle, joka toimii yöpöytänäni) ja aloin ahmia. Kirjassa ei edes tapahdu juuri mitään ja silti se vangitsee kannattelemaan tuota liian painavaa teosta käsissään. Kirja kertoo Irinasta, kirjojen kuvittajasta, jolla on järkevä, hauskannäköinen, mutta kenties hieman tylsä avomies. Tarina alkaa siitä kun mies on poissa paikkakunnalta ja Irina lähtee syömään miehensä ystävän Ramseyn kanssa tämän syntymäpäivänä ja suutelee tuota huikentelevaista ammattikseen snookeria pelaavaa miestä. Syntymäpäiväillasta alkaa kaksi rinnakkaista tarinaa, jotka näen järkevyyden ja intohimon taisteluna, on kyse siitä, valitseeko päähenkilö älyllisyyden ja kunnnianhimon vai aistillisuuden. En ole lukenut kirjaa loppuun, mutta aavistelen, ettei tule käymään hyvin, ei kummassakaan vaihtoehtoisessa tarinassa. Kirjailija kertoo henkilöistään jotenkin niin paljaasti, että kokee tirkistelevänsä heidän elämäänsä. Lionel Shriver on kirjoittanut kirjan Poikani Kevin, johon perustuva elokuva pyörii juuri elokuvateattereissa.

Olen elänyt kodissa, jossa kukaan ei ollut erityisen huikentelevainen. Fyysiset rakkaudenosoitukset eivät olleet tapana. Nykyisin saatamme halata vaivaantuneesti erotessamme. Kun tapasin entisen mieheni, olin jollain tapaa hurmaantunut hänen perheestään, jossa puhuttiin paljon ja lujaa ja otettiin usein fyysistä kontaktia. Päivällispöydässä vitsailtiin seksistä avoimesti.  Ex-anoppini saattoi puhua kaikille kierukastaan (minusta se oli noloa, en halunnut kuulla appivanhempien ehkäisymenetelmistä paistia pureskellessani). Appi ja anoppi joutuivat auto-onnettomuuteen pian vihkimisen jälkeen. Auto syöksyi sillalta veteen ja appi pelasti nuorikkonsa. Kiihkeän nuorenparin rakkauselämä oli hankalaa sillä vaimolla oli pitkä nivuseen asti ulottuva kipsi.

Plaseeraus

Istun olohuoneessa, jalkani lepäävät rahilla, ylläni on aamutakki, jonka pirteä pinkki väri on muisto vain.Keittiöstä kantautuu astianpesukoneen rauhoittava hurina. Orkidea on kasvattanut kaksi kukkavanaa, joista työntyvät pulleat nuput.

Kun väsyttää kuuluisi levätä, mutta minulla on vauhti vain kasvanut. Liikutuin kyyneliin Ketjukolaajan edelliseen tekstin kommentista (eihän kommentissa ollut edes mitään niin erityisen liikuttavaa). Nyt lienee syytä hieman levätä.

Kävin eilen ystäväperheessä kyläilemässä. He asuvat kauniissa Jugend-talossa, muutaman sadan metrin päässä residenssistäni. Keittiössä istui M, joka oli saapunut vierailulle Helsingistä, hän näpytteli läppäriään, perheenjäsenet olivat asettuneet olohuoneen mukaville tuoleille kukin oma kannettava sylissään. Carl Larsson olisi maalannut näystä sievän taulun.

V väittelee kesäkuussa, joten suunnittelimme plaseerausta. Juhlissa, joissa on yli sata vierasta, joista osa ei tunne toisiaan, on miellyttävämpää, ettei tarvitse hädissään etsiä sopivaa pöytää. Koituu suuri riski, että joutuu puolet illasta kuuntelemaan jonkun sukulaistädin jaarituksia. Päädyimme varsin tyydyttävään pöytäjärjestykseen ja pääsin itse valitsemaan pöytäseurueeni. Sovimme myös, että liian pitkät ohjelmanumerot ja pitkäpiimäiset puheet ovat kiellettyjä. Jos puhe pitkittyyy, niin M tekee kaulan katkaisua kuvaavan kansainvälisen käsimerkin.

Täytin viisikymmentä vuotta edellisessä työpaikassani. Olin työskennellyt kuntayhtymässä yhteensä n. viisitoista vuotta, mutta minulla ei ollut virkaa (se ei ole alallani mitenkään epätavallista). Järjestimme yhteisen kahvitarjoilun osastonhoitajan kanssa, joka täytti kuusikymmentä vuotta. Ylihoitaja ojensi osastonhoitajalle lahjaksi sairaalan puolesta kuusi hopealusikkaa. Minulle hän sanoi "En voi antaa sinulle lusikoita, koska sinulla ei ole virkaa." Sittemmin virkaa minulle suorastaan tyrkytettiin ja sain muita lahjoja, enkä oikeasti suuremmin ole hopealusikoiden perään, mutta tuossa lusikkaepisodissa kylvettiin ensimmäinen lähdön siemen.

Mies, joka kuvaa ruoka-annoksia

Alani kokous järjestettiin erään urheiluopiston liepeillä sijaitsevassa hotellissa. Ainoa urheilusuoritukseni oli kohottautuminen hissillä hotellin aulasta toiseen kerrokseen. Miksi kokousta ei voitu järjestää keskellä kaupunkia kätevien liikenneyhteyksien päässä?

Ajoimme kollegani ja ystäväni V:n kanssa tilaisuuteen. Autossa keskustelimme eräästä miespuolisesta kollegasta. V kysyi "Onko kyseessä se mies, joka kuvaa ruoka-annoksia?". "On!", minä hihkaisin. Kun mies kaivoi illallispöydässä esille laadukkaan kameran, V alkoi etsiä käsilaukusta huulipunaa näyttääkseen kuvaukselliselta. Kollega kuvasikin lautasen sisältöä. Olin hiljattain hänen kanssaan ruokapöydässä ja hän otti kuvia lautasella retkottavista ravuista. Miehellä täytyy olla laaja kuva-arkisto erilaisista ruoka-annoksista. Muita kohteita en nähnyt miehen kuvaavan.

Mistäköhän minut muistetaan? Nainen, jolla on kirjava takki ja liian lyhyt hame. Nainen, jolla on kissa nimeltään Kerttu (kissa, jonka oksennukset ovat sieviä). Nainen, jonka nenä vuotaa ulkoilmassa. Nainen, joka aina suunnittelee laihduttavansa ja aloittavansa jumpassa lamppaamisen.

Eräs kollega oli seurannut toimintaani luennoilla, vilkaisin kuulemma aamupäivän kuluessa luennoitsijaa kolmesti ja kävin FB:ssa kaksikymmentä kertaa.

Ilopilleri K, joka katsoi artikkeliamme varten röntgenkuvat, ennusti käsikirjoituksen kohtalon. On kuulemma 95 prosentin todennäköisyys, että lehti hylkää sen. Olen vihdoin löytänyt jonkun jonka rinnalla vaikutan huikean optimistiseltä olennolta.

Lento

H tunkee jonon keskivaiheille. Nainen rumassa uniformussa ja korkeakorkoisissa avokkaissa käyttää punaisen valon alla lapun, jossa lukee boarding pass. H laskeutuu tuubia pitkin koneeseen. Parissa ensimmäisessä penkissä istuvat bisnesluokan matkustajat, he pääsevät koneeseen ensimmäisinä, sillä heidän työnantajansa ovat maksaneet lipuista eniten. He näpräävät läppäreitään tai lukevat Taloussanomia. H kulkee laukkua raahaten riville 20. Edessä kulkeva nainen alkaa ahtaa kassiaan ylähyllylle ja tukkii tien. Vihdoin H pääsee paikalleen ja kiristää turvavyön tiukalle. Jos kone putoaa niin H ei aio sinkoilla pitkin matkustamon seiniä vaan pudota siististi takapuoli penkkiin sidottuna. Koneessa on alkuun kuuma, sitten katosta alkaa työntyä kylmää ilmaa, tarkoituksena on pitää asiakkat virkkuina lento-onnettomuuden varalta. Nyt viereen istuu mies, joka selailee vaarasta tietämättömänä papereitaan. Lentoemäntä asettuu keskelle käytävää ja viittoilee kohti EXIT-kylttejä. Lähin voi olla selkäsi takana. H kääntyilee, eikä näe yhtään kylttiä. Nainen pukee ylleen keltaiset liivit ja näyttää mistä naruista on vedettävä jos joutuu veden varaan. Naruja ei saa missään nimessä kiskoa ennenkuin on siirtynyt ulos ilma-aluksesta. Nainen demonstroi vielä happimaskin käytön ja poistuu johonkin tarkistettuaan, että kaikki istuvat kiinnitettyinä sinisiin penkkeihin.

Moottorit alkavat jyllätä kuin lopun edellä. H alkaa lukea Isä meidän- rukousta, vaikkei siihen oikein usko.  H on yhden viiinilasin hiprakassa. Koneen vauhti kiihtyy, pyörät irtoavat kiitoradasta ja rullautuvat kolisten koneen pullean vatsan alle. Kun turvavöiden merkkivalo sammuu niin H melkein rentoutuu. Hänen mieleensä ei tulisi irrottaa vyötä, sillä hän iskeytyy maahan mieluiten penkkiin sidottuna. H saa eteensä kolmioleivän, joka maistuu pahvilta, välistä valuu jotain rasvaista ja mautonta, se tippuu H:n housuille ja jättää näkyvät rasvatahrat. H kaataa punaviiniä muovimukiin vihreästä muovipullosta. Hän alkaa keskustella vieressä istuvan miehen kanssa ja kertoo kahden tunnin lennon aikana kaiken itsestään. Millään ei ole mitään väliä, sillä todennäköisyys selvitä hengissä on olemattoman pieni ja tunnustettavaa riittää. H rentoutuu, kone lentää jo niin matalalla, että H saattaisi erottaa pikkuruiset tiet ja talot jos uskaltaisi katsoa ikkunasta. Kone osuu maisemaa halkovalle kiitoradalle. H repii laukun ylähyllyltä ja sanoo ovella seisovalle lentoemännälle kahteen kertaan kiitos.

----------------------------------------------------------

En kirjoita tänne pariin päivään. Piiloudun hotelliin, keskelle ei mitään ja kuuntelen luentoja ja osallistun kokouksiin.

Motivoiva aamu

Istun outoon aikaan koneen äärellä. Menen lääkäriin kello 8.30 ja vasta sitten töihin. Olisin voinut siis nukkua myöhempään,  varsinkin kun saavuin kotiin puolilta öin. Kirjoitusmotivaationi on kadoksissa, eikä sitä tunnu löytyvän sohvan alta, eikä komeroista, jonne kaiken romun piilotan. Syynä ovat kirjoituskilpailut, joihin osallistuin, eikä menestystä irronnut tälläkään kertaa. Eikö jonkinlaisella älyllä varustettu ihminen vaihtaisi kirjoittamista liikuntaan tai vaikkapa raapustaisi tieteellisiä artikkeleita ihan tosissaan. Kun on tyhmä niin on pakko paukuttaa päätään seinään ja alakuloistua.

Lensin parin viikon sisään toista kertaa väliä Helsinki Amsterdam. KLM:n koneessa tarjottiin kaksi leipäpalaa, toinen oli hieman tummempi ja toinen vaaleampi, Finnairilta sai kolmioleivän. KLM ilahdutti pienellä muoviviinipullolla, Finnairilla se olisi maksanut viisi euroa.

Vietin vuorokauden lentokenttähotellissa. Huoneeseeni oli pedattu parisänky ja vuodesohva. Hotellin aulassa parveili joukko japanilaisia ja odotin muutaman heistä majoittuvan kanssani samaan huoneeseen, heillä oli kuitenkin ilmaesesti omat hotellihuoneet. Opettelimme motivoivaa potilaan haastattelua. Potilaalle ei siis sanotakaan "Lopeta idiootti tuo tupakan röyhyttäminen" vaan "Mitä hyviä ja mitä huonoja puolia tupakoinnissasi näet?". Hollantilainen opettaja kertoi opettaneensa nepalilaisia ja ihmetelleensä pitkiä hiljaisia taukoja, kehoitin häntä tulemaan Suomeen.  Nyt ryhmässämme oli useita eri kansallisuuksia.

Nyt motivoidun lähtemään liikenteeseen. Aion ainakin tämän päivän surra lahjattomuuttani.

Pan Am elämää

AuvoT vertaa elämääni Pan Am sarjaan. Sitä se ei todellakaan ole. Välillä mietin mitä tänne voi kirjoittaa, jospa joku alkaa vihata ja vainota minua. Saattaahan joku kadehtia elämääni, vaikka itse en sitä kovin kadehdittavana näe. Kongressit voitaisiin järjestää videokokouksina, 2000 osallistujaa seuraisi luentoja kotonaan ja mieluiten vapaa-aikanaan. Siitä jäisivät kylläkin kaikki kontaktit pois. Kollegat näkevät toisiaan luentojen välillä ja kyselevät mitä kukakin on oppinut, tauoilla katsellaan postereita ja keskustellaan niistä. Toisaalta sitten ei olisi väsyttäviä, pelottavia lentoja ja tylsiä hotellihuoneita. Kongressit ulottuvat yleensä viikonloppuun, ettei työpäiviä menetettäisi niin paljon, nyt luennoilla meni vain vappupäivä. Toukokuun alku on jostain syystä täyteen tupattu, lähden tänäänkin matkoille (ihan kohta), osallistumme apulaisosastonhoitajan kanssa yhteen kokoukseen huomenna ja koska paikkakunnalle ei ehdi Tampereelta aamulla lähdemme jo tänään. Kotiin tulemme huomenna, myöhään illalla, tiistaina on päivystys ja keskiviikkoillasta perjantaihin on alani kokous ihan Suomessa. Ne kokoukset tarkoittavat paria vuorokautta sisällä, poispääsy on aina ilahduttava kokemus. En haluaisi matkustaa työkseni, kotona on kiva olla. Meillä ei sivumennen sanoen anneta päivärahoja, jotta mahdollisimman moni pääsisi kouluttautumaan.

Laitoin taas eilen sen ikuisuusartikkelini eteenpäin. artikkelin kuva oli väärässä formaatissa. taistelin sen kanssa aikani, sain onneksi tehtävään apua. Kävin eilen töissä lukemassa sähköpostit, jiota ei voi kotoa käsin lukea.

Sain tänä aamuna kahlattua loppuun Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä. Kirja kertoo Harri Salmisesta, jonka heti ajattelee olevan itse kirjailija Salama, kirjassa kertovat omat tarinansa myös hänen vanhempansa Maija ja Santtu. Romaanissa on oikeastaan kolme pientä romaania, edellä mainittujan lisäksi tarina jatkosodan aikaisesta vastarintaliikkeestä. Kirja kertoo kommunisteista tekemättä heistä erityisen ihanteellisia, he ovat ihmisiä. Koskettavin minusta oli Harrin tarina, johon kirja loppuu. Romaanissa on paljon ja hyvin luontevaa murteelista dialogia, sekä Keski-Suomesta että Pispalasta: "Sun kinttuskin on on saatana kuin halot huolimattoman liiterissä".

Vähäiset matkatavarani ovat kuin halot liiterissä. Nyt on pakko lopettaa. Voikaa hyvin ja pitäkää peukkuja, että koneeni pysyy ilmassa sen vaadittavan ajan.

Jalkapallosta asiantuntemuksella

Nukuttuani kotvasen, jatkan sekavia höpinöitäni Glasgowin retkeltä. Luennoitsijat ja taksikuskit puhuivat siellä tyystin eri kieltä. Taksikuskien kieltä oli välillä vaikea tulkita leveän aksentin vuoksi, sliipattujen Oxford kasvattien kieli välillä vilisi genetiikkaa ja erilaisia soluja ja sytokiineja. Kunnialuennot olivat hienoja, kypsää ja loppuun asti mietittyä tekstiä. Niissä luennoitsijat kertoivat myös harrastuksistaan, eräs mies puhui geologiasta ja tähtitieteestä ja lopussa lausui Wordworthyn runon, jota en löytänyt, tässä pieni ote toisesta runosta:

I wandered lonely as a cloud
That floats on high o'er vales and hills,
When all at once I saw a crowd,
A host, of golden daffodils;
Beside the lake, beneath the trees,
Fluttering and dancing in the breeze.

Kongressi-illallinen järjestettiin vanhassa kirkossa, josta on tehty viihtyisä ravintola. Tarjolla oli tietysti haggista, joka valmistetaan perinteisesti lampaan mahalaukussa ja joka muistuttaa pippuroitua maksalaatikkoa (ei kuitenkaan makeutta, eikä rusinoita). Lisänä tarjottiin viskillä maustettua kermakastiketta ja jonkinlaista perunalootaa. Loppuillasta esiintyi nuori bändi, joka soitti modernisti kansanmusiikkia, Jäykät brittikollegat villiintyivät tanssimaan kansantansseja.

Viimeisenä iltana katsoimme jalkapalloa. Edellinen kokemus pallon potkimisen seuraamisesta on jostain  70-luvulta, jolloin pelasivat KUPS ja KPT. En muista kumpi voitti. Tylsää touhua. Nyt pelasivat Celtic ja ST Johnstone. Ottelua seurasi vaivaiset 40 000 katsojaa, sillä Celtic oli jo voittanut sarjan. Vaikka en jalkapallosta juuri välitä, kokemus oli vaikuttava. Celtic voitti 1-0. Tauon jälkeen meni pitkään ennenkuin huomasin, että joukkueet olivat vaihtaneet paikkoja. Jälkeenpäin joimme oluet läheisessä pubissa. Ravintolassa oli erikseen baaritiskin puoli ja lounge. Lounge tuntui suurelliselta nimeltä, sillä paikka oli erittäin vaatimaton, sekä baarimikolla, että asiakkailla oli punaiset nenät ja leveä puheenparsi.

Jalkapallo-ottelussa aika kävi välillä pitkäksi, joten löysin kamearastani lähes sata kuvaa jalkapallokentästä.

Viski

Alan epäillä omaa sosiaalisuuttani, lähes viikon kongressimatkan jälkeen on hienoa olla yksin. Paluulento meni mainiosti, kiitos Illimaar Altosaarin, jonka paikka sijaitsi rivillä 21 ja joka siirtyi sveitsiläisten nuorten miesten toivomuksesta viereeni. Illimaar sanoi, että hän suostui vaihtamaan paikkaa sillä edellytyksellä, että pääsee blondin viereen ja niinpä hän pääsi. Minä melkein unohdin lentokoneen hyvinkin todennäköisen putoamisen mukavan seuran vuoksi ja jostan syystä tämä ilma-alus pysytteli taivaalla mitä nyt välillä vähän tutisi.

Vietin muutaman päivän alani kongressissa Glasgowssa. En ole koskaan istunut yhtä ahkerasti luennoilla, syynä saattoivat olla kaupungin varsin rajoitetut turistilliset mahdollisuudet sekä sopivan lintsausseuran puute. Luennot olivat kyllä erinomaisia. Luentosalien ilmastoinnin oli säätänyt joku sadisti, sillä siellä oli helvetin (anteeksi) kylmä. Tasapainon vuoksi myös ulkona oli hyytävää. Skoteilla lienee jonkinlainen häiriö lämmönsäätelyssä, niin vähäisissä pukimissa he liikuskelevat. Oikeastaan hämmästyttävää, että olen edelleen hengissä, ottaen huomioon kylmyys, lentäminen ja yllättävistä suunnista syöksähtelevät ajoneuvot.

Hotelliaamiaisella oli tarjolla viskiä, pullo seisoi kaurapuurosaavin vieressä ja sitä oli todellakin tarkoitus lorauttaa aamupuuroon. Ehkäpä viskikaurapuuro on skottien kylmänkestävyyden salaisuus. Pistäydyimme viskitislaamossa, alkutekeissä oleva viski oli todella pelottavaa. Se pulppusi ja porisi suurissa sammioissa kunnes mokoma puuro tislataan ja sen jälkeen säilytetään tynnyreissä vuositolkulla. Näin saadaan paha ja väkevä juoma, jota siis voi nauttia vaikkapa kaurapuuron kera.

Jatkan raportointiani huomenna. Tosin kovin paljon kerrottavaa ei ole, ellette ole kiinnostuneita luennoista. Jotain kuitenkin mm. asiantuntevaa tekstiä jalkapallosta ja vähän taidetta.