Minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä

Päätän taas aloittaa uuden aktiivisen elämän. Tähän uuteen elämäntapaan kuuluu tehdä jotain muutakin kuin maata sohvalla. Lähden kirjastoon. Kirjastossa kuulutetaan "Hyvät asiakkaat suljemme 15 minuutin kuluttua". Nappaan mukaani Petri Tammisen kirjan. Tammisen lause "Minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä." tarttuu minuun kuin tuuulenpuuska hameenhelmaan. Kotona en enää muista lausetta,vaan minun on tarkastettava se kirjan sivulta.  Kirjastosta poistuessani painan vihreää nappulaa, jonka kohdalla lukee "aion tulla tänne uudelleen". Punaisen nappulan viereen on kirjoitettu "en aio tulla tänne uudelleen".

Istahdan puiston penkille lukemaan saalistani. Vanha köyryselkäinen nainen lähestyy minua määrätietoisesti, nainen käyttää liikkumisen apuna kävelysauvaa, eikä häntä häiritse vaikka tuijotan Tammisen kirjan sivua sellaisella intensiteetillä, että arvelen sen karkottavan puheliaimmankin tamperelaisen. Naisen ylähuulessa roikkuu pitkiä harmaita karvoja.

- Mitä luet?
- Kirjaa.
- Onko se oppikirja?
- Ei ole.
- Onko sinulla lapsia?
- On.
- Onko sinulla miestä?
- Haluaisin lukea tätä kirjaa.

Nainen valittaa yksinäisyyttään ja minulle tulee huono omatunto. Entä sitten kun olen vanha, eikä ole ketään kenelle puhua? Nyppisin ainakin ne karvat ylähuulesta. Nainen istuu jo viereisellä penkillä kuulustelemassa nuorta paria, joka poistuukin melko pikaisesesti. Olen nähnyt ranskalaisen elokuvan, jossa puiston penkillä istuvan iäkkään naisen ja sen isonenäisen ranskalaistähden välille kehkeytyy ystävyys.

Valoisia kahvihetkiä

Aamulla pyörän satula oli tahmea liemestä, jota pihapuu (lehmus?) erittää. Eräs lääkäri tuli päivää liian aikaisin lomalta töihin ja palasi huojentuneena kotiin.

Kotiin palatessani näin Kertun profiilin ikkunassa.  Sielllä se raukka ikkunalaudalla minua vartosi tai kyttäsi pikkulintuja. On hämärää, puut taipuvat tuulessa luokille ja kohta tulee syksy! Olen aina pitänyt syksystä, en siis ole ihan täysipäinen (miten voisin ollakaan).

Työdectini akku vetelee viimeisiään. Siitä katoaa kesken puhelun virta, mutta ei hätää, laitan puhelimen siihen möhkäleeseen, jossa sitä voi ladata ja jatkan puhelua. Työdectistä kuuluu pitkään ennen lopullista simahtamista piipitys, jota voisi hyvin käyttää kuulusteltavan vastarinnan murtamiseen.

Keskustelimme tänään kahvihuoneessa seuraavista aiheista: kertakäyttöhanskaan oksentanut anorektikko, sairaalan ikkunasta oksentaminen, ruumishissi ja ruumishissimusiikki sekä sairaalan parvekkeilta putoilevat henkilöt tai oikeastaan heidän vähenemisensä sekä tämän positiivisen kehityksen syyt, pohdittiin lyhyesti ja täysin anonyymisti konsultaatiomielessä erään potilaan alapään ikävät rakkulat ja lopulta käsiteltiin aiheista valoisin, Virosta rahdattava viina.

Lomaan on kolme päivää, sitten pakkaan Kertun, kissanhiekkapussin, heikkalootan, tekoreippaan marjastusmielen, mökkivaatteet, kirjat, läppärin, ruisjauhot (mustikkakukkoa varten) ja kotiin jätän kaikki huolet (näkisi vaan). Muona ja juoma hankitaan paikallisista liikelaitoksista.

Ensimmäisellä lomaviikolla menen Neil Youngin konserttiin, kyläreissulle ja Kom-teatterin Kolme sisarta näytelmää katsomaan. Muita suunnitelmia ei ole. Mietin osaisinko tehdä jonkun matkan ihan yksikseni. Ajattelin jotain niin eksoottista ja vaarallista kuin Tukholma tai Pärnu.

Höpinää

"Valtioneuvoston asetus teveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun asetuksen muuttamisesta" vai Ville Virtasen romaani "Hevosen taju" - kumpaakohan lukisi?

Olen jo sen verran asunut yksin, että olen tottunut huolehtimaan kaikesta itse. Moni naimisissa oleva nainen sanoo aviomiehestä huolimatta tekevänsä kaiken. En usko sen pitävän paikkaansa (ei pitänyt paikkaansa kun vielä olin naimisissa). Sain kerran blogin lukijalta apua uunin luukun korjaamiseen (apu oli virtuaalista, emme ole koskaan tavanneet). Nyt olen saanut vanhalta tuttavalta apua ja tukea sähköpostitse. Olen aina hyvin iloinen kun joku jollain tavoin huolehtii hyvinvoinnistani. Vuosia sitten työterveyshoitaja kysyi minulta mitä syön aamiaiseksi, olin otettu hänen kiinnostuksestaan ruokavaliotani kohtaan. Miehet eivät välttämättä kaipaa apua tai neuvoja, he ajavat vaikka tuhat kilometria harhaan mielummin kuin kysyvät tietä. Nykyisin kysymisen nöyryytykseltä säästyy navigaattorin ansiosta.

Vastaanottoni oli eräänä päivänä taas kerran myöhässä. Ovesta käveli sisään potilas, joka jo huoneeseen astuessa huokui suuttumusta minua kohtaan. Emme olleet koskaan tavanneet. Sanat, joita vaihdoimme olivat varsin neutraaleja, mutta en osaa sanoa, mistä sen vihan aistii. Sen läpi oli melkein vaikea hengittää, kunnes muistin, ettei hän voi oikeasti minua vihata. Hän vihasi sitä mitä minä edustin ja vähäistä valtaa, joka minulla oli.

Flamencoa

Hikoilin eilen illalla Tampereen flamencoviikkojen päätapahtumassa. Esitettävä teos oli Agel Rojasin Camino (ensi-ilta muuten). Ryhmässä tanssi edellä mainitun lisäksi Carmen Cortez ja  siinä esiintyivät myös naislaulaja, kitaristi ja perkussionisti, jälkimmäinen on Pirkanmaan lahja flamencolle. Rojas tanssi housunvyötärö kainaloissa sellaisessa ylväässä takakenossa, ettei siihen moni kykene. Seurasin miehen käsiä, jotka tekivät laajoja kaaria samalla kun mies kieputti ranteitaan. Sormet pyörivät välillä nipussa ja välillä harallaan. Tanssija kommunikoi laulajan, naispuolisen tanssijan ja muusikoiden kanssa, mutta ei flirttaillut yleisölle kuten madridilainen turistiflamencomies. Usein näkyi vain tanssijan selkäpuoli. Rojasin kasvot ilmensivät sen tason tuskaa, jonka saattaa havaita suomalaisen miehen naamalla silloin kun Ruotsi voittaa Suomen jääkiekossa. Cortez oli jo selvästi kypsässä iässä, mutta hänen tanssinsa ei ollut yhtä tuskan täyttämää. Laulaja huusi ai, ai, ai, epäilen, että  iho oli kiireessä jäänyt esiintymiskoltun  vetoketjun väliin.

Esitys oli hieno, mutta miksi aina tällaisissa tapahtumissa lavalle änkeää pari tapahtuman järjestäjää puhumaan joutavuuksia. Kaipa he haluavat vilauttaa uusia juhlaleninkejään. Minusta se vain pilasi latautuneen odotuksen. Ryhmälle jaettiin kiitokseksi saunavastat. Toivottavasti he tiesivät mistä oli kyse, sillä minusta se näytti nololta.

Unikeko on pieni nisäkäs

Huomenna tulee sukulaisia kylään. On vaikea päättää mitä tarjota. Otin kännykkäkameralla kuvia resepteistä, joiden ainekset toivottavasti löytyvät torilta ja hallista. Saatan jopa pistäytyä torikahvilassa.

Huomasin sähköpostissani parin viikon takaisen viestin, johon pitäisi vastata piakkoin, homma olisi järkevä hoitaa ennen lomaa. Viesti ei ikävä kyllä häviä itsekseen, vaikka usein toivon niin. Perusluonteeni on saamaton, toimin siis nykyisin syvintä olemustani vastaan hoitamalla asioita. Itä-suomalaisuuteen kuuluu saamattomuus: itäisellä maaseudulla pihoja koristavat Anglian raadot, Länsi-Suomessa viivasuorat perennapenkit.

Sain viestin, jossa minut kutsutaan Brysseliin EU:n tärkeisiin pytinkeihin. Emäntänä toimii joku meppi ja eurooppalainen järjestömme vastaa matka- ja majoituskuluista. Viestissä mainitaan johonkin debattiin osallistuminen. Lähden jos mitään ei tarvitse sanoa. Kutsuttuja oli listan perusteella suuri joukko eri maiden järjestöjen puheenjohtajia, joten en liene siellä mitenkään keskeisessä asemassa. Miksi tällainen perusujo (osaan peittää sen erinomaisesti) henkilö on suostunut puheenjohtajaksi? Kyse on narsistisesta kunnianhimosta. Hämmästelen  lähes päivittäin sitä mihin olen päätynyt, vaikka jo tiedänkin, että ennen haksahtamistani on aneltu puolta yhdistyksen jäsenistä ryhtymään kyseiseen toimeen. Uutta rahastonhoitajaa ei ole toistuvista uhkailu- ja painostusyrityksistä huolimatta onnistuttu hankkimaan. Puheenjohtajan pestiä on jäljellä puolitoista vuotta ja seuraajakin on tiedossa.

Tänään on sekä minun nimipäiväni että unikeon päivä. Opin äsken, että unikeko on pieni nisäkäs, joka nukkuu 20 tuntia vuorokaudessa. Vaatimaton otus asuu Keski- ja Etelä-Euroopassa ja sillä on tuuhea pitkä häntä. Äitini onnitteli minua. Lähdemme ensi viikonloppuna vanhempieni mökille parin vanhan ystävän kanssa. Kyse on traditiosta (traditio on sellainen tapahtuma, joka toteutetaan vähintään kaksi kertaa samaan tapaan). Äiti varoitti minua sienten puuttumisesta. Täytyy tyytyä mustikoiden poimimiseen (pitänee syödä männävuotiset mustikat pakasteesta), saunomiseen, syömiseen, juomiseen, vieraiden kanssa seurustelemiseen ja ankaraan löhöilyyn.

Kerttu Ressu

Olkapääni on vaivannut minua parin kuukauden ajan. Aina kun yöllä käännän kylkeä siihen vihlaisee ja herään. Yöuneni on ollut viime aikoina katkonaista kuin paikallisbussin kulku. Ensimmäiseksi tietysti epäilin, että sairastan syöpää. Moinen ajatus ei tulisi potilaan olkapääkrempan kohdalla mieleen. Vaikuttamassa lie ollut hiljattain lukemani kirja nuoresta naisesta, joka sairastui osteosarkoomaan ja kuoli. Jostain syystä kollega ei pitänyt maligniteettia todennäköisimpänä olkapäävaivani syynä vaan täräytti AC niveleen kortisonia. En ollut varautunut siihen, miten inhottavalta pistos tuntui, kipu ryömi pitkin olkavartta kuin polttava syövyttävä myrkky (kai pieni dramatisointi sallitaan). Tuki- ja liikuntaelimistölle (paino sanalla liikunta) ei tehne hyvää se, että istun kohtalaisen paljon Kertun tärvelemässä nojatuolissa läppäri sylissä ja hartiat lysyssä.

Ymmärsin pari päivää sitten, että Kerttu edustaa minulle samaa kuin Ressu Jaska Jokuselle. Ressu on inhimillistetty koira, joka naputtaa menestysromaanin tuossa tuokiossa. Ressun postilaatikko täyttyy ystävänpäiväkorteista, samaan aikaan kun Jaska Jokusen postilaatikko ammottaa tyhjänä. Kerttu on samaan tapaan hiljalleen saanut ihmisille ominaisia piirteitä, se on kaikkivoipa ja suosittu, omaa kohtuuttoman hyvän itsetunnon ja on kaiken lisäksi yhtä ilkeä kuin Tellu.

Mitähän Kerttu sanoisi olkapäästäni? "Ota illalla Buranaa, ettei tarvitse yöllä kolistella." tai "Syöpää se on. Anna Visa-kortti, niin käyn hankkimassa itselleni jotain hyvää syötävää ja kuohuviiniä. Sinulle tuskin maistuu."

Päiväuneton Tampereella

Minulta jäivät myöhäiset päiväunet väliin, sillä pistäydyin kesäteatterissa. Näytelmä oli ties monesko versio teemasta "Vuosi 85". Tämäkin oli kyhätty manserockin ympärille. Ikävä kyllä esitys oli huonompi kuin TTT:n näytelmä (josta pidin), hajanaisempi. Yritettiin naurattaa yleisöä niin, että tuntui velvollisuudelta nauraa. Minun osaltani tämä oli tässä.

Mistä se nauru teatterissa syntyy? Parhaimmillaan se on lähellä itkua, se syntyy epäsovinnaisesta ja yllättävästä käänteestä. Pari kertaa naurahdin. Kerran potkaisin vahingossa edessä istuvaa selkään. Toisessa rivissä oli jotain härdelliä, mutta lääkäriä ei pyydetty hätiin. Penkit olivat epämukavat ja joihinkin näyttelijöihin oli ilmaantunut ylimielisyyttä, että vedetään tää rutiinilla, kyllä ne tykkää.

Taidan siirtyä lataamaan itseäni huomista työpäivää varten. Johto seinään ja akku täyteen.

Ilman valitusta

Edellinen loma on jo muuttunut merkinnäksi kalenterissa, joten seuraavan lomapätkän näkyminen seitsemän päivämatkan päässä (lauantaita ja sunnuntaita ei ole laskettu mukaan) tekee kärsimättömäksi.

Keskustelimme tänään kahvipöydässä valittamisesta. Ihmiset, jotka valittavat yhtenään ovat tunnelmanpilaajia, toisaalta ne jotka eivät valita koskaan, ovat tylsiä. On olemassa tasokasta valittamista ja huonolaatuista valitusta. Huonolaatuiseen lasken jatkuvan säätä koskevan nurinan. Sää on sää, eikä siitä sen enempää. Ehdotin kahvihuoneessa radikaalia kokeilua: jospa yrittäisin olla viikon valittamatta. "Eikö saa käyttää edes ironiaa?"  eräs erikoistuva lääkäri kysyi. Päädyimme siihen, että ironiakielto olisi kohtuuton.

Muistelin taas varhaista nuoruuttani paikkakunnalla, jossa ei ollut mitään. Pojilla oli tapana roikkua uhkarohkeasti hetki linja-auton peräpuskurissa ja luistella kyykyssä kengänpohjilla jäisellä tiellä. Suurimpana riskinä pidimme vihaista bussikuskia. Joka puolella rakennettiin ja niinpä istuimme rakennustarvikkeiden päällä kurkkimassa toisiamme pipojemme alta. Tosin kovimmilla tyypeillä ei tietenkään ollut päähineitä edes paukkupakkasilla. Eräs poika tarrasi yllättäen rintoihini kokeillakseen, olivatko ne aidot. Se tuntui kipeältä, mutta en edes osannut tulkita sitä seksuaaliseksi häirinnäksi. Sellaista termiä ei ollut olemassa.

Eräästä vanhasta puutalosta kunnostettiin halvalla  nuorisotalo. Sinne hankittiin levysoitin ja valvoja, joka samaistui liikaa meihin nuoriin. Mitään "kuria" ei ollut. Soitettiin Black Sabbathia, Santanaa ja Creamia. Valvoja oli humalassa ja rämpytti kitaraa J:n kanssa.

Kaikkein mieluiten istuimme tiiviissä rivissä päällyspalttoissa kylmän pihasaunan lauteilla. Me jakauduimme niihin, jotka olivat jotain ja ympärillä pyörivään hiljaiseen enemmistöön. Me hang around ryhmäläiset tapitimme tärkeämpiä persoonia ja anelimme  huomiota lähes samalla nöyryydellä kuin romanikerjäläiset lanttia Hämeenkadulla. Siihen ykkösryhmään pääsyyn tarvittin miessukupuoli (sinne ylsivät myös heidän tyttöystävänsä), vähän enemmän ikää kuin muilla, tupakointia, alkoholin käyttöä ja uhoavaa käytöstä. Minun rohkein tekoni oli puolikkaan savukkeen polttaminen halkopinon takana, olin naissukupuolta, pienikokoinen ja hyvä koulussa, joten ei ollut toivoakaan päästä edes kokelasjäseneksi. 

En edes muista suljettiinko nuorisotalo vai lopetinko minä siellä käymisen. Sain uusia ystäviä, vanhenin, joimme Marlin punaviiniä ja söimme sardiinipizzaa. Kokoonnuimme luokkakaverin mökillä ja harjoittelimme pussailua. Kaikki seurustelivat vuorotellen saman pojan kanssa. Tai mitä se nyt sitten olikaan.

Mansikka

Istuimme tänään ystävän kanssa Valon terassilla. Samaisella terassilla, mutta toisessa pöydässä istui ihminen, joka on suuttunut minuun. Yritin ottaa häneen katsekontaktia ja tervehtiä, jolloi hän käyttäytyi kuin olisin olohuoneen ikkuna, jonka takana olevaa maisemaa hän tarkasteli. Istuimme omassa pöydässämme, söimme ja rupattelimme ja samalla aistin vihamieheni oleskelun arviolta kahden ja puolen metrin päässä. Olin yhtä rento kuin olisin nauttinut kasvisfetapiirakkani Tampereen teatterin lavalla täyden katsomon edessä. Tuohon suuttumukseen on vaikea suhtautua, sillä se on täysin yksipuolista. Olen yrittänyt pyydellä anteeksikin, vaikka en ihan ymmärrä onko syytä näin suureen vihanpitoon.

Olen villinä mansikoiden perään. Pakastettuina ne eivät ole niin ihmeellisiä, siitä huolimatta olen säilönyt niitä ihan itseäni varten 13 kiloa. Tyttäreni ja hänen kumppaninsa ovat käyneet oikein poimimassa marjoja (saa parempia), jota he pitivät ilmeisenä keski-ikäistymisen merkkinä. Minulle on opetettu, ettei pakastettuja marjoja saa syödä ennen kuin ensilumi sataa maahan. Keväällä niitä syödään kaksin käsin, että pakastimeen saadaan tilaa uudelle sadolle.

Eipä muuta tällä erää. Tuotti vaikeuksia keksiä jutun juurta, siitä ne mansikat. Eräs kollega kertoi gastroenterologien poistaneen jonkun suolesta kaalimadon. Minä hämmästelin viattomasti, miten mato saattoi säilyä suolessa vahingoittumana ja miten lajinmääritys suoritettiin. Kun mies sanoi madon edelleen surisseen, valkeni minulle vihdoin mistä oli kyse. Minulle tuli vähän samanlainen olo kuin lapsena kun kerroin äidille Pikku Kalle vitsin ja sanoin, etten ymmärrä sitä ja samalla kun kerroin vitsiä tajusin jutun kaksimielisyyden.

Väinö

Koska asun kaupungin keskustassa, matkat eivät rajoita kuluttamistani. Täältä puuttuvat lähinnä huonekalukaupat ja puutarhamyymälät. Jälkimmäisiä en tarvitse, sillä minulla ei ole puutarhaa, eikä edes parveketta. Rautakauppakin löytyy läheltä, ostin sieltä hopeamaalia, jolla yritin turhaan meikata peilikaapin rupsahtanutta ilmettä.

Juoksin tänään lähikauppaani viime hetkellä, kuten minulla on aina tapana. Myyjät laskivat jo kassoja ja olivat henkisesti kotona perheidensä luona, kun minä pyörin kaupassa haalien koriin sekalaisia tuotteita. Ostin hädissäni purkillisen chilillä maustettuja papuja, nyt kun on saatavissa ihania tuoreita vihanneksia, joiden tuottamiseen ei ole riistetty laittomia afrikkalaisia  asukkeja Espanjassa. 

Käväisin eilen Amurin työläismuseossa, jonne lähdin myös melko viime hetkellä. Olin suunnitellut vierailua pitkään, sillä minulla on sinne matkaa varsin vähäisesti. Pienten asuntojen hellat olivat niin matalia, sängyt lyhyitä ja kapeita, että siellä on täytynyt asua lilliputteja. Seinältä sain lukea asukkaiden nimiä, ikiä ja ammatteja, kuten Väinö 13 v. Finlaysonin käytävien harjaaja.

Työkaverin ystävätär on kihlautunut turkkilaisen miehen kanssa. Tämä tapahtui miehen kotimaassa. Pitääkö lähteä ulkomaille miestä etsimään, sillä Suomesta on vaikeampi löytää alkoholisoitumatonta vapaata keski-ikäistä miestä kuin Helsingin keskustasta viihtyisää ja edullista vuokra-asuntoa. En kyllä ole viime aikoina etsinytkään. Seuraa löytää helposti jos menee ravintolaan ja juo liikaa, mutta tuolloin tulee virhearvioita. Luin jostain lehdestä, että netissä aloitetut suhteet ovat muita kestävämpiä. Täytyy myöntää, että olen pariin otteeseen käynyt nettitreffeillä, jonne mennessä olo on ollut jotensakin yhtä rento kuin karjalla teuraalle vietäessä. Älkää vaan ottako juttujani tosissanne, vaikka yritänkin häpäistä itseäni oikein urakalla. Ehkä alan kokeilla miten pitkälle voin itseni nolaamisessa venyä.

Tuhat sivua

Olen lukenut yli tuhat sivua norjalaisen kirjailijan Karl Ove Knausgårdin sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta. Kannattiko? Ehdottomasti kannatti. Tämän jälkeen on vaikea aloittaa mitään kaunokirjallista teosta, sen sijaan tekee mieli lukea esseitä ja ehkä runoja. Miehen elämänkerrallisia teoksia lukiessa tuli mieleen koiran ulkoiluttaminen: vapaana kirmaileva koira kulkee moninkertaisen matkan ulkoiluttajaan verrattuna. Kuljin Karl Oven mukana, mutta tein pitkiä pyrähdyksiä polun viereen, omaan menneisyyteeni. Kirjat olisivat kenties kaivanneet tiivistämistä, mutta ei kuitenkaan, näin oli hyvä, jäi aikaa niihin omiin reitteihin, joilta oli hyvä palata Karl Oven rapsutettavaksi. Kirjassa kerrotaan, kuinka Karl Ove googlaa itseään, joten siltä varalta: Karl Ove Knausgård, you are a great man! Karl Ove yrittää oikeasti tulla hyväksi ihmiseksi, mikä lie näinä päivinä harvinaista.

Vihaan kaupallisia radiokanavia. Kuuntelen Groove FM kanavalta hienoa musiikkia, jonka keskeyttävät inhottavat tekopirteät jaaritukset. Pakko ei ole kuunnella. Voi sulkea radion.

Eilen päivystäessä taas kerran  mietin, miten monta päivystyspistettä voitaisiinkaan sulkea, jos alkoholia ei käytettäisi taitamattomasti. Eräs alkoholideliriummies näki koiria ja olemattomia ihmisiä ja pyyteli ohikulkevilta hoitajilta rautasahaa. Olin aikoinaan töissä osastolla,jossa hoidettiin alkoholimaksasairauksia. Potilaat pyrkivät aina perjantaisin kotiin hoitaakseen välttämättömiä pankkiasioita. En ole kysynyt keneltäkään mikä onkaan nykyään syy, jonka vuoksi on perjantaina päästävä kotiin.

Hajun jäljillä vol. 2

Pääsin eilen lähtemään päivystyksestä kahdeksalta. Kotiin tullessani eteisessä tuntui taas se kumma haju, joka muistuttaa gourmettason juuston tuoksua. Mikä on juustossa hienoa, ei välttämättä eteisessä ole kivaa , varsinkin kun tuoksu sekoittuu suomalaisen opiskelijanuorison tupakansavun ei niin kovin raikkaaseen tuulahdukseen. Kyseisen hajun lähteeksi epäilen naapurin nuorta miestä.

Kävin uudestaan läpi eteisen naulassa roikkuvat laukut (unohdin kerran "Amerikan pekoni" - paketin viikoksi laukun pohjalle). Laukuista löytyi vain nenäliinoja, vanhoja elokuvalippuja, kyniä ja huulirasvoja.

Kun astuu residenssiini, sijaitsee keittiö oikealla. Huone on tietysti potentiaalinen hajun lähde siinä missä eteinenkin. Riivin taas kerran roskikset kaapista, konttasin ja luuttusin komeron seinämät, mitään kovin epäilyttävää ei löytynyt. Kaivoin kaapeista esille kaikki elintarvikkeet, tein niistä aistinvaraiset arviot, tarkistin päivämäärät ja heitin joitakin tarvikkeita biojätteisiin. Olisin tosin voinut laittaa ne FB:n annetaan ja vaihdetaan ryhmälle tarjolle: annetaan ruokalusikallinen alkuperäisessä "Punnitse ja säästä"- liikkeen pussissa olevaa epämääräistä kuivaa elintarviketta (luultavasti soijarouhetta) tarvitsevalle, haku kotoa. Kyseisellä palstalla vaihdetaan tai annetaan mielenkiintoisia tuotteita, kuten siniset käsisiteet, pullollinen proteinijuomaa, laihdutuskeittopusseja, tuikkukynttilöitä yms. Tähän mennessä en ole mitään niistä artikkeleista tarvinnut. Sinänsä idea on loistava. On jotenkin vapauttavaa luopua tavaroista, en ikävä kyllä ole ylennyt seuraavalle levelille, jossa lakataan hankkimasta roinaa.

Mietin eräänä päivänä, että mistä johtuu se, että jos oikein haluat tehdä johonkuhun vaikutuksen, niin suusta alkaa soljua kaikenlaisia latteuksia. Parempi vaihtoehto on täydellinen mykkyys, joka myös saattaa seurata tuollaista kohtaamista. Jälkeenpäin hävettää.

Stop, shake, honey, go!

Olin töistä lähtiessäni voimattoman raivon vallassa. Tein sellaisen tyhmyyden, että vilkaisin huomista listaa. Se oli niin täysi, etten millään ehdi tehdä kaikkea, varsinkin kun pitäisi olla kolmelta ensiavussa päivystämässä. Kun kirjoitan tätä raivo tuntuu taas päästä varpaisiin. Kaikkea ei ehdi, eikä voi, mutta miksi lähtökohtaisesti tehdään mahdoton ohjelma. Laitoin huoneeni oven kiinni ja luettelin kaikki ne sanat, joita lapsena kiellettiin sanomasta. Luin rimpsun monta kertaa, hengitin syvään ja tuijotin nenäni päätä, kuten Aslakissa opetettiin (Aslakissa ei tosin käsketty kiroilla, ainoastaan tuijottamaan silmät kierossa nenänpäätä). Ei auttanut.

Kävin perinteisesti Tammerfestin ilmaiskonserttissa, jossa yleisö esittää laulutoiveita ja Kari Peitsamo ne toteuttaa. Kuten yllä olevasta kuvasta saatatte nähdä, konserttipaikasta oli tehty sangen viihtyisä. En osaa selittää viehtymystäni Peitsamoon, se koostuu nostalgiasta ja miehen huumorintajuisesta esiintymisestä. Peitsamo puhuu ehdottoman korrektia kirjakieltä ja osaa ironian taidon. Musiikki, no jaa, kappaleet muistuttavat kovasti toisiaan. Vesi valui varpaittteni välistä, kesäleningin helmoista ja nenänpäästä, mutta mielialani parani huomattavasti. Vasemmalla kuvassa heiluu tosifani, joka jaksoi hypellä kaatosateessa koko keikan ajan. Ei tarvinne mainita, ettei tämä opiskelijanuorison edustaja (Peitsamon luonnehdinta) ollut selvin päin.

Viihtyisälle festivaalialueelle päästäkseen oli näytettävä repun sisältö, en tiedä mitä etsivät.

Olen vetänyt taas villasukat jalkaan, se tukalin helle lie siis tältä erää ohi.

Vieras

Kuulokkeiden johto on aina solmussa. Tungen aamuisin töihin lähtiessäni napit korviini ja kuuntelen Areenasta radio-ohjelmia kuten "Nousevan auringon talo", "Pop eilen tänään toissapäivänä" ja jos olen oikein regressoitunut kuuntelen "Muistojen bulevardia", jossa soitetaan lapsuuteni radiomusiikkia. Heitän kissanjätöspussin roskikseen ja poljen ulos porttikongista. Pyörä pitää hankaavaa ääntä, jonka paremminkin tuntee kuin kuulee. Päätän joka päivä rasvata ketjut, siihen tarkoitukseen on jossain öljyä, en vaan muista missä. Yhdessä ylämäessä nousen seisomaan, muuten poljen istuen. Ajan keskimäärin kahdesti punaisia päin, joten en lainrikkojana voisi suunnitella liikenneministerin uraa. Työpisteeni on viidennessä kerroksessa ja huijaan itseäni päättämällä kävellä vain yhden kerrosvälin ja sitten vielä yhden ja taas yhden.

Tajusin eilen miten heinäkuu poikkeaa muista työkuukausista. Muulloin juostaan meetingeissä, pidetään palavereja, kirjoitetaan suunnitelmia ja raportteja, lähetellään ja vastaanotetaan sähköpostia ja opetellaan käyttämään tietojärjestelmän uusia päivityksiä. Heinäkuussa hoidetaan potilaita!

Tänään minulle soitti englantia puhuva nainen, joka soitti mahdollisesti Englannista, minusta hän sanoi UK, en ole varma. Hän soitti ensin yhdistyksemme sihteerille, jonka oletti voivan kääntää puhelun minulle.  Sihteeri ei oikeasti ole mitenkään minun sihteerini vaan yhdistyksen sihteeri ja vähintään yhtä koulutettu kuin minä ja ainakin selvästi kielitaitoisempi. Hän arveli soiton tulleen EU:n komissiosta. Nainen suolsi korvaani englantia sellaisella vauhdilla, että  ymmärsin mitä ymmärsin.  Hän mahdollisesti jotenkin arvosti meidän tietämystämme jostain asiasta, josta en saanut selkoa, enkä tiedä mitä hän minusta halusi. Kun vihdoin sain pysäytettyä puhetulvan sanoin, että olen sattumoisin ulkotiloissa (joka ei ollut valhe). Yritin ehdottaa, että hän ottaisi minuun yhteyttä sähköpostilla, mutta hänellä oli siinä jonkinlaisia ongelmia, joiden tarkempi laatu ei minulle selvinnyt. Nainen soittaa huomenna uudelleen ja minua stressaa jo etukäteen. En muista käytinkö puhuessani kohteliaita fraaseja, joita ulkomailla on kommunikaatiossa tapana käyttää, vai puhuinko suomalaisen asialliseen tyyliin, joka kansainvälisesti saatetaan kokea töykeänä.

Töissä on vain kakkosketju paikalla ja siksi lääkärien kahvihuoneessa on erityisen kivaa. Tavallisesti en sinne edes ehdi, nyt käyn joka päivä, vaikka onkin kiire. 

Minulla on tänään yksinäinen olo (harvoin on). Kaupungissa on festarit ja minä päivystän perjantaina ja lauantaina. Knausgårdin Taistelun toisen osan loppu häämöttää. Ulkopuolisuus on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen, Knausgård on vieras Ruotsissa ja näkee sellaisia asioita, joita ruotsalaiset eivät näe. Minäkin olen vieras Tampereella, toki kulttuuriero ei ole niin suuri, että siitä saisi repäistyä kovinkaan suuria ja syvällisiä aiheita.

Puuma

Otin tänään vähän pitkin hampain ylimääräisen potilaan. Olimme jo hoitaneet asian, jonka vuoksi hän tuli ja potilas oli kääntänyt selkänsä minulle, kun hän tuli toisiin aatoksiin. Hän lähti kiertämään pöytää, jonka takana istuin turvassa ja yllättäen halasi minua. Olimme varmaan hupaisan näköisiä, minä istuin pyörillä varustetussa työtuolissa ja jalkani olivat pöydän alla. Potilas joutui koukistamaan polvensa hankalasti suorittaakseen halauksen. Olimme hetken tässä asetelmassa, kunnes tuntui, että jotain olisi tehtävä, niinpä taputin häntä selkään ja hän irroitteli kädet ympäriltäni.

Pojin töistä paljain säärin, joten minua palelsi. Siniset polveni sointuivat erinomaisesti mekkoni väriin. Leninki ei ole ollenkaan minun tyyliseni, siinä on liikaa yksityiskohtia, rimsuja ja vekkejä, vetoketju ja nappeja. Vetoketjussa on sellaiset puumakanttinauhavetimet. Ei niiden nauhojen leopardikuvioita onneksi huomaa kukaan muu kuin minä. Kun nainen valitsee aseekseen villieläinkuosit, on teko jo epätoivoa hipova.

Istuimme kerran kollegoiden kanssa hotellin baarissa Glassgowssa (miten pirussa se kirjoitetaan?), kun sinne saapui erään skottiprofessorin rouva tai ystävätär, jolla oli suuri valkaistu tukka, ylettömän korkeat korot ja lyhyttä leopardikuosia yllä. Kerroin seuralaisilleni, että naisen viimeinen nolo yritys näyttää seksikkäältä perustuu usein kyseiseen kangaskuosiin. Eräs mies sanoi minulle, ettet sinä tuota tarvitse. Olisin voinut halata häntä. No siitä on kulunut jo pari vuotta, joten 1cm x 4 cm villieläinkuosia lie enemmänkin kuin tarpeen, ei se puumakuosi kylläkään ole erityistä suosiota saavuttanut. Ei leninki enkä minä.

Tunnelissa

Sekava päivä, kaikilla tuntui olevan erilaisia vaatimuksia, jotka minun odotettiin omnipotentisti täyttävän. Viime viikolla olin ainoa alani edustaja, tällä viikolla meitä on kaksi. Tästä sadan prosentin resurssien kasvusta johtuen työmäärääni oli nostettu sadalla prosentilla, mikä sinänsä oli järjetöntä, sillä kollegalla oli täysi poliklinikka, joten hän ei ehtinyt mitenkään auttamaan minua. Päälleni kaatui tavallisen työn lisäksi kaikki kiireellinen ja ennakoimaton. Kiireessä minusta tuli taas melkein ilkeä, huomenna todennäköisesti olen ihan täysillä inhottava ihminen . Osaan olla tarvittaessa kelju kierolla tavalla, jota kaikki eivät välttämättä edes huomaa.

Kävelin eilen Pispalan uittotunnelin läpi. Tunneli johtaa järveltä toiselle ja sitä pitkin voi vetää trailerilla veneen silloin, kun jompikumpi järvi alkaa tökkiä. En kuitenkaan nähnyt ainuttakaan venettä, vaan ainoastaan kävelijöitä ja pyöräilijöitä. Löysin melko helposti tunnelin pään Pyhäjärven puolelta ja kävelin Näsijärvelle (järvi jonka rannalla seisoo taivaita tavoitteleva Näsinneula ja ilmoittaa tamperelaisille valoillaan minkälainen ilma on, sillä muutenhan sitä olisikin vaikea tietää). Tavoitteenani oli saavuttaa tunnelin päässä palveleva kesäkahvila, josta ostin letun ja kahvia. "Laitetaanko päälle partavaahtoa?" kysyi letun paistanut mies. Laitettiin ja hilloa myös. Kermavaahdon korvike suli hetkessä keinotekoisen makuiseksi valkoiseksi nesteeksi letun pinnalle. Kahvilasta pääsi vain autotielle, joten kuljin uudestaan tunnelin läpi Pyhäjärven puolelle. Jotenkin kohottava kokemus, putkahdin tunnelista uutena ihmisenä. Tunnelin elähdyttävä vaikutus kesti vajaan tunnin.

Töistä tullessani asunnossani haisi kummalliselle. Talossani on surkea ilmanvaihto. Yritin nopealla haistelulla päästä perille haisun lähteestä, sillä nenä tottuu nopeasti, jos ei toimi vikkelästi. Epäonnistuin surkeasti, enkä löytänyt odorin lähtökohtaa. Olen haistellut kissanruokia, pyörittänyt astianpesukoneen ja vienyt roskat, ihan varmuuden vuoksi. Haju on saanut paljon hyvää aikaan.

Nautin siitä, että alan oppia kymmensormijärjestelmää. Mukavaa naputella, alan pian kirjoittaa pitkiä sepustuksia, eikä tekstin tiiviydestä ole tietoakaan kun sormeni mellastavat näppäimistöllä. Kymmenen sormeani paljastavat kaiken, mitään ei jää piiloon, sukulaiset haastavat oikeuteen, ystävät loukkaantuvat ja entisten heilojen puntit tutisevat.

Taisteluni

Asun 30-luvun talossa ja asunnossani on pikkuruinen yhdistetty WC ja kylpyhuone. Kylpyhuoneessa tärisee ja mekkaloi pesukone, joka sanoo lingotessaan joko tsunami, tsunami tai Juhani, Juhani, en ole ihan varma kumpaa. Huoneessa on pieni peilikaappi, jonka olen maalannut hopeanvärisellä maalilla, maali varisee ja kaapin valkoinen pohjamaali kuultaa läpi. Koska muuta säilytystilaa ei ole, olen hankkinut metallisen kärryn,  johon on kertynyt kaikenlaista roinaa. Kun otan kärrystä sähköhammasharjan, putoaa deodorantti ja vartalovoide lattialle. Niinpä sain eilen päähäni siivota kärryn. Löysin viisi matkakokoista pulloa hiuslakkaa (peilikaapin päällä oli vielä yksi ja lisäksi siellä seisoi kaksi jättipulloa kyseistä tuotetta), kolme tuubia käsivoidetta (yksi voiteista tuoksuu Raidille), kolme lähes täyttä rullaa hammaslankaa ja mm. kynsinauhaöljyä, jota en edes tiennyt omistavani.

Olen sosiaalinen tyyppi. Ulko-oven lisäksi eristyn ulkomaailmasta toisella ovella, joiden välissä on kapea tyhjä tila. Kun avaan sisemmän oven, saatan kuulla jonkun naapurin liikkuvan porraskäytävässä. Silloin jään odottamaan hetkeksi, jotta säästyn tervehtimiseltä.

Hehkutan taas Knausgårdia. Lueskelen Taisteluni toista osaa ja mietin, miten toisenlainen olisi avioliittoni saattanut olla, jos olisin tienyt tämän kaiken. En edes osaa sanoa onko kirja hyvää kirjallisuutta,  mutta luen sitä ahmien. Monesti hyvät tunteelliset dokumentit ovat koskettavampia kuin fiktiiviset elokuvat. Tiedän, että dokumentit kuten Laulu koti-ikävästä, ovat käsikirjoitettuja ja Knausgårdin kertomus on kaunokirjallinen teos, mutta silti se on  ehdottoman todentuntuinen ja suorastaan koukuttava. Kirja on hyvin runsas (kaikki arkipäiväinen kauppareissuineen ja lattian luuttuamisineen kuvataan tarkkaan), ehkäpä opin jotain, sillä kirjoitan liian tiiviisti. Knausgård paljastaa sellaisia asiota elämästään, joita ei yleensä kerrota, häpeä välillä suorastaa tihkuu kirjan sivuilta. Oma avioliittoni oli myrskyisä, juhlimista, raivoa, pettämistä, mustasukkaisuutta, häpeää, mutta myös iloa ja rakkautta, ainakin alkuun. Knausgårdin kautta palaan sinne omakotitalon yläkertaan, jossa kirjahyllyt oli rakennettu tiilistä ja levyistä ja jonka  lattialle oli aseteltu patjoja ja tyynyjä istumista varten. Muistan  lasten vuoksi valvotut yöt ja kiukun siitä, että toinen kaipasi myös omaa aikaa. Emme me ehkä sitten olleetkaan niin kummallisia, enkä minä enää koe niin suurta syyllisyyttä epäonnistumisesta.

Satamassa

Mustalahden satama tuntuu olevan monelle tamperelaisellekin tuntematon paikka. Siellä järjestetään pienimuotoisia keikkoja. Eilen "ulkorakennuksessa" esiintyi nuori lahjakas laulaja ja lauluntekijä Aino Venna bändeineen. Venna esiintyi englanniksi ja ranskaksi. Hänen tunnetuin kappaleensa lie Suzette ja hän esitti mm. Mahalia Jacksonia. Nuori nainen  oli yhdistelmä vahvuutta ja herkkyyttä ja hänellä oli tumma kaunis ääni. Nuorehko pariskunta pölisi ja nauroi häiritsevästi lähes koko keikan ajan vaikka heille kävi useampikin asiasta huomauttamassa. Joidenkin soisi pysyttelevän kotisohvallaan.

Mustalahden sataman ravintolan henkilökunta osaa erinomaisesti tarjoilijoilta vaadittavan taidon: heillä on selektiivinen näkö ja kuulo, joten he eivät huomaa asiakasta, vaikka sellainen seisoisi nenän alla, huitoisi ja korottelisi ääntään.

Huomionsaantiyrityksistä huolimatta tarjoilija jatkoi kesken olevaa puuhailuaan tiskin takana ja jutteli työkavereiden kanssa. Lopulta hän armeliaasti ilmoitti "Juotavaa saa ulkoakin." Ulkotiskillä ei näkynyt henkilökuntaa. Myöhemmin sinne ilmaantui ystävällinen ja palvelualtis mies, joka lurautti lasiin ylimääräistä viiniä ja kehotti maistamaan lasista. Ihan hyvää oli.

Hesarissa siteerataan Ville Virtasta, jota on haastateltu Me Naiset lehdessä: "Luulen, että keskimääräisesti viisain mahdollinen ihminen on viisikymppinen nainen". Ville Virtanen on lahjakas, miehekäs, seksikäs  ja mitä ilmeisimmin hyvin viisas mies. Taidan ostaa hänen uuden romaaninsa. Naisen viisikymppisyys muuten alkaa sinä päivänä kun hän täyttää viisikymmentä (siihen  saakka hän on nelikymppinen) ja päättyy kuusikymmenvuotispäivään.

Melkein jotain

Olen huolestunut ajan kulusta. Iäkäs isäni  lenkkeilee edelleen, kuuntelee musiikkia ja lukee. Hänellä on ärsyttäviä mielipiteitä. Äiti käy joogassa ja jumpassa. Jumpassa käy kuulemma lähinnä eläkeläisiä, joihin äitini ei itseään oikein laske. He matkustelevat ja osaavat varata netistä istumapaikat lentokoneeseen.

Pelkään, että aikani valuu hukkaan enkä ehdi elää riittävästi. Katsoin tänään kauhistuneena köyryselkäistä naista, joka istui penkillä tavaratalon liukuportaiden vieressä. Hänen suunsa oli auki kuin linnunpojalla. Sellainenko minusta tulee? Nyt on laitettava töpinäksi. Lähden tänään terassille ja kuuntelemaan musiikkia.

Miksi asiat menettävät viehätystään? Joistain asioista pitää aina, kuten hyvästä ruoasta, ystävien seurasta (ainakin useinmiten), kävelystä, elokuvista, musiikista ja kirjoista. Pidin vuosien ajan jumpasta, mutta aloin yhtäkkiä inhota sitä tekopirteyttä, eturivissä epätahtiin liikkuvia aliravittuja naisia, pukukoppeja ja kovaäänistä huonoa musiikkia. Tuosta kaikesta olin nauttinut aiemmin suunnattomasti. Nyt jumppaan kotona, pyöräilen, käyn kerran viikossa työpaikan kuntosalilla (se on heinäkuun kiinni) ja kävelen. Minulla on huono omatunto siitä, etten enää tee grapevinea riviin järjestyneenä.

Väittelin 2008 ja väitöskirjan tekeminen oli hauskinta, mitä olen työelämässä tehnyt. Minusta jopa arkistossa istuminen oli innostavaa, oli hienoa ideoida juttuja kahvikupin ääressä ohjaajan kanssa, joka on myös ystäväni ja odotella hyväksyntää lehdestä. Siihen onnistumisen tunteeseen jäi koukkuun. Sain vielä viime vuonna väännettyä artikkelin hyvään lehteen, mutta se oli työlästä eikä tuottanut enää samanlaista iloa. Toisaalta ymmärsin, ettei minusta koskaan tulisi merkittävää tutkijaa. Nyt pitäisi vääntää enää yksi artikkeli,jotta voisin hakea dosentuuria, se ei kuitenkaan tunnu tavoittelemisen arvoiselta. Tuntisin kuitenkin itseni valedosentiksi, sillä kunnia kuuluu ohjaajille ja tilastomiehelle.

Tuntuisi kiinnostavalta kirjoittaa fiktiivistä tekstiä,mutta mihin tarkoitukseen ja millä ajalla? Olkapääkin on niin kipeä. Sen siitä saa kun ei riittävästi urheile vaan istuu hartiat lysyssä tässä kissan tärvelemässä nojatuolissa ja kirjoittaa tuntemattomille ihmisille siitä, ettei viitsi käydä jumpassa ja leveilee sillä, että voisi melkein olla dosentti, muttei kuitenkaan.

Wittgensteiniä laulettuna

Menin taas kovin vastentahtoisesti päivystykseen. Ensin astuin pieneen huoneeseen, jossa päivystäjät mumisevat tietokoneille kylki kyljessä ja valittavat välillä toisilleen kurjaa kohtaloaan. Kaksi kandia istui päät yhdessä potilaan asioita pohtimassa. Kehoitin heitä melko kärkevästi ottamaan omat potilaat ja vihjaisin, että täällä tehdään töitä eikä seurustella. Sitten en voinut itsekään lorvia ja jutella muiden kanssa ja muutenkin harmitti miten pisteliäs olin ollut. Yritin hyvitellä sanomisiani. Karkasin kotiin kuudelta ja nyt väijyn puhelimen avustuksella.

Kotiin polkiessani kuuntelin Arenalta ohjelmaa "Musiikkia ja filosofiaa" tai jotain sinnepäin. Ohjelmaa juontaa miellyttävä M.A.Numminen. Mies kertoi innoittuneensa Ludwig Wittgensteinin teoksesta Tractatus logoco-philosophicus opiskeluaikoinaan 60-luvulla. Hän kuunteli luentoja Wittgensteinin filosofiasta yliopistolla, luennot pidettiin ruotsiksi ja kirja luettiin saksan kielellä. Nummista kuuntelee mielellään, vaikka Wittgensteinin tekstien kuuntelu laulettuna ei ollut minulle yhtä ekstaattinen kokemus kuin Nummiselle vaan välillä suorastaan puuduttava.

Nyt pitää ryhtyä silittämään kolttuja ja sen jälkeen jatkan Knausgårdin Taisteluiden toisen osan kahlaamista. Kirjan myötä tajusin mikä pienten lasten kanssa on raskainta: yksitoikkoisuus. Elämä on päivästä toiseen samanlaista ja herää epäilys, ettei elo helpotu koskaan. Päivät tuntuvat muodostavan loppumattoman jonon. Dominopalat tuossa jonossa näyttävät lähes identtisiltä: pesemistä, pukemista, pyykkiä, vaippoja ja valvottuja öitä. Keittiön lattiaan ja syöttötuoliin on juuttunut puuroa ja äidin vaatteet ovat maidon tahrimat. Sitten jonain uupuneena päivänä huomaat väsymyksestä roikkuvian silmäluomiesi alta: hehän ovat aikuisia. Alat toivoa, että heitä saisi tavata mahdollisimman usein, sillä heidän seurassaan on mukavaa. Saat armon olla pieni osa heidän elämäänsä ja olet siitä murusesta lapsellisen kiitollinen.

Kertun haastattelu

Olin vihdoin saanut kauan kärkkymäni luvan haastatella Pienkotieläinten pienpuolueen puheenjohtajaa Kerttu Kurpilaista Tampereelta. Kuten kaikki tiedämme, huolimatta säkenöivästä karismastaan Kurpilainen ei saanut johdettua viime vaaleissa Pienkotieläinten pienpuoluetta eduskuntaan.

Tampereen keskustassa sijaitsevan asunnon oven avaa stressaantuneen näköinen keski-ikäinen nainen. Naisen hiukset ovat sekaisin, hänen kätensä vapisevat tuskin havaittavasti ja silmien alle on varissut ripsiväriä.  Nainen näyttäisi olevan levon tarpeessa. 

Kurpilainen lojuu nojatuolissa. Hänellä on lahjakkaan olennon seesteinen katse sinisissä silmissään. Kurpilaisen turkki on tyylikkäässä kuosissa ja hän nuolee jumalaisia raajojaan. Asunnossa tuoksuu vienosti kissanhiekka ja nojatuolien täytteet pursuilevat, mikä leikkaa sopivan särön tilassa vallitsevaan täydellisyyteen.

-        Miten näette nykyisen poliittisen ilmapiirin? rohkenen kysäistä.

Kurpilainen käväisee hiekka-astialla ja kuopii lähes piinallisen pitkään hiekkaa takatassuillaan, jonka  jälkeen hän vielä  kuopaisee elegantisti muutaman kerran parkettia ennen kuin vastaa kysymykseeni.

-       Pelottavan paljon esiintyy meihin rotukissoihin kohdistuvaa vihapuhetta, hän vastaa syvälliseen tapaansa.

Kurpilainen kääntää selkänsä sen merkiksi, että audienssimme on päättynyt, raapaisee pariin otteeseen sohvan pittoreskisti repsottavaa kylkeä ja käy levolle sohvan selkänojalle. Stressaantuneen näköinen nainen avaa meille oven ja astumme ulos asunnosta tietäen, että olemme saaneet kokea jotain ainutlaatuista.

Allergia

Hoitaja kysyi potilaalta, onko tämä allerginen joillekin ruoka-aineille. Potilasta haastateltiin tulkin välityksellä. Nainen oli pukeutunut pitkään mustaan kolttuun ja hiukset oli piilotettu visusti huivin alle. Naiselta tiedusteltiin vielä, voiko hän käyttää tavallista maitoa, vai pitääkö maitotuotteiden olla laktoosittomia. Minusta tuntui kummalliselta, ettei mahdollisia uskontoon liittyviä ruokarajoituksia kyselty. Tulkki välitti kysymykseni ja kävi ilmi, ettei nainen voinut syödä sianlihaa eikä muutakaan tavanomaisesti teurastettua elikkoa, joten jäljelle jäivät kasvikset ja kala. 

Söimme nuorison kanssa sellaisessa American Diner's ravintolassa. Lautasellani lillui ruokamäärä, jolla olisi elänyt kehitysmaan nelilapsinen perhe viikon verran. Minua inhottaa ajatus ruoan pois heittämisestä.  Nyt sitä joutui haaskuun paljon. Amerikkalaisessa kahvilassa näin kerran myyjän leikkaavan tuoreiden patonkien päät suoraan roskikseen.

Olkapääni on kipeä. Pitääköhän mennä lääkäriin. Tytär suositteli hevoslinimenttiä, jota hän on menestyksekkäästi käyttänyt liikunnan jälkeisiin kolotuksiin. Lapsilla ei ole korkeita käsityksiä lääkärintaidoistani. Katsotaan kaapista mitä lääkenäytteitä löytyy ja sillä hoidetaan. He valittavat sellaisista pikkuseikoista kuin siitä, että tabletit ovat vanhentuneet aikoja sitten. Nykyisin ei lääkenäytteitä jaeta entiseen malliin, joten onkin turvauduttava apteekin tarjontaan.

Toteutin taas jo rakkaaksi muodostunutta harrastustani, lasken nimittäin jokaisesta "Hyvä Terveys" - lehden numerosta montako Raakel Lignellin kuvaa tällä kertaa sen sivuilta löytyy. Niitä oli viisi, mutta voihan olla, että joku jäi minulta huomaamatta.

Allergia voisi olla vaikka musiikkitermi, jos hyvää sanaa ei olisi  tuhlattu lääkätieteeseen.

Patti

Olin Tampere-talolla kuuntelemassa Patti Smithiä. Ensin tuntui, ettei tästä tule mitään, kunnes nainen ja bändi löysivät sen mitä halusimme kuulla. Patti Smith oli pukeutunut nuhjuiseen teepaitaan ja miesten pikkutakkiin, hän on sielukas ja hän on runoilija ja hän konttasi lavalla vaikka hän sentään on syntynyt -46. Hieno ihminen. Olen kateellinen hänelle. Omistan laulajan runoteoksen, mutten ole toistaiseksi oikein päässyt siihen sisälle. Runot on suomentanut suuri taiteilija Risto Ahti. Yritän kenties vielä, sitten joskus. Ihan oikeasti heino keikka.

U:n tuttava tarjosi meille valkoviinit jälkeenpäin. Miehen sisko on tunnettu suomalainen laulaja ja tytär hieno taidemaalari. Mies on hyvin sympaattinen. Minun suvussani ei ole ainuttakaan taiteilijaa. Onko olemassa joku taitailijageeni, jonka puutoksesta sukuni kärsii?

Kymmenellä sormella, kiitos

Matkustin eilen junalla Kuopiosta Tampereelle. Välttelen junan vessoja, sillä niissä haisee kuselta (anteeksi brutaali sanavalintani). Sitäpaitsi pelkään, ettei vessan ovi mene kunnolla lukkoon ja sitten kammoan, etten saakaan ovea auki. IC- junan vessan seinässä luki "Kerro meille mitä mieltä olet WC:n uudesta ilmeestä?". Vessan lattia oli harmahtavan likainen ja siellä lojui märkiä paperisia käsipyyhkeitä.

Join ravintolavaunussa kahvit ja söin muoviin pakatun pullan, joka ei maistunut miltään, mutta suutuntumaa voisi kuvata limaiseksi. En yhtään hämmästele, että muut asiakkaat olivat päätyneet olueeseen vaikka oli vasta melko varhainen aamu. Rakastan siitä huolimatta junia.

Vietän viimeistä lomapäivää tällä erää ja hentoa ahdistusta on havaittavissa. Yritän väistellä. Muistanko edes kaikkia salasanoja. Huomenna menen kuuntelemaan Patti Smithin konserttia Tampere-talolle. Ensi viikolla on kaksi päivystystä, joten kovin helppoa ei tule olemaan. Pohdin juuri miten tämän arvokkaan päivän viettäisin. Entistä miestäni ärsytti se, että aloin suunnitella päivän tekemisiä, kun vielä lojuimme sängyssä. Nyt olen kuitenkin jo syönyt aamiaisenkin ja sitäpaitsi saan ihan rauhassa suunnitella mitä haluan.

Karl Ove Knausgårdin teksti vaikuttaa jollain tapaa omaankin kirjoittamiseen. Mistä johtunee, että viitsin lukea perusteellista selvitystä isoäidin saastaisen asunnon siivoamisesta? Löydän siivouskuvauksen keskelle heitetyistä ajatuksista aina välillä jotain tuttua, suorastaan omaa.

Minä kirjoitan jo melko vetreästi kymmensormijärjestelmällä!

Hain Hatanpäältä tähän kukat koristeeksi.

Retkellä jossain Savossa

Kävin Kuopiossa. Pieksämäen jälkeen junaan tulee uudenlaista vilkkautta. Pikkutyttö kysyy:
 "Ukki onko sinulla tekohampaat?"
"On minulla", ukki vastaa.
Nainen edessäni rouskuttaa porkkanoita ja asettelee niiden kannat riviin kapealle ikkunalaudalle.

Ennen Suonenjokea junassa alkavat kiertää mansikanmyyjät. Ostan pienen rasian mansikoita, jotka maistuvat nameilta. Rallatan mielessäni "Suonenjok, Suonenjok, kohta tulloo Suonenjok..." Sitten muistan opiskeluaikaisen työskentelyni kyseisellä paikkakunnalla, paska paikka. Pyydän tätä nöyrästi anteeksi suonenjokisilta ja säälin heitä ihan pikkuisen. Piipahduksesta paikkakunnalla on jo vuosia, mutta muistot eivät ole siitä huolimatta kultautuneet.

Käväisemme viinijuhlilla, bussipysäkillä paikallinen väestö ottaa kontaktia. Mies kertoo ostaneensa koiralle kahvia. Koira nauttii kofeiiniannoksensa kolme kertaa päivässä, Gevalia ei kelpaa, pitää olla Kulta Katriinaa tai Presidenttiä. Mies jatkaa matkaa muovikasseinen, jossa hän kantaa koiran kahvipakettia.

Viinijuhlien teemana ovat luomuviinit, joita nautimme melko kohtuudella. Festivaaleilla esiintyy Popeda. Muistelen, että Pate Mustajärveä kutsutaan Ikurin turbiiniksi, mutta levyllä soittanut mies korjaa FB:ssa virheeni: kyse on turpiinista. Ikurin turpiini taitaa esiintymisen, vaikka biisit eivät ole hääppöisiä.

Kävelemme Puijolla, jossa on kaunista, lapsuuden kaunista, syömme metsämansikoita. Kaupunkiin on saapunut kivoja kahviloita ja ruokapaikkoja, halli on remontoitu. Entinen kalahalli on poissa, kun sen läpi oli kuljettava , oli pakko hengittää suun kautta.

Mielimuseoni Kuopiossa on VB-valokuvakeskus, sievä puutalo, jonka seinille on tällä kertaa ripustettu suomalaisia muotokuvia. Mustavalkokuvat vanhoista suomalaisista filmitähdistä ovat tulvillaan glamouria.

Jännittävät muistelmani osa 2

Keräämme Sarin kanssa kulleroita ja menemme myymään kukkia torille, ei niitä kukaan osta. Kuljemme ovelta ovelle ja kauppaamme kielokimppuja, joita joku naapureista kiltisti ostaa, vaikka voisi käydä itse poimimassa kukat talon nurkalta.

- Ostatteko palleroporonjäkälää?
Sari on nähnyt kyseistä tuotetta käytettävän kukkakaupan jouluasetelmissa ja laittaa minut puhelimitse kauppaamaan sitä kukkakauppiaille. Kukaan ei halua jäkälää.

 Rahapulaamme paikkaamme lastenhoitokeikoilla. On parempia paikkoja, joissa on varattu hyvää ruokaa, limsaa ja karkkia ja hiprakassa kotiin palaavat vanhemmat maksavat hyvin ja on huonompia, joissa ei ole juuri mitään  syötävää ja rahaakin saa niukasti. Hoidamme hotelli Kuopioon majoittuneen hypnotisoija Oliver Hawkin lasta ja mietimme, miksei mies yksinkertaisesti hypnotisoi lasta hypnoosinäytöksen ajaksi.

Naapuri ostaa kioskin, jonne pääsemme myymään. Teemme kaiken yhdessä, joten joudumme jakamaan palkankin puoliksi. Olen pukeutunut punaiseen paitaan, jonka rinnuksia koristaa suuri musta sydän. Jalassani minulla ovat keltaiset mikrot ja kävelen korkkipohjaisilla kengillä, olen siis huippumuodikas. Myynti ei ole huimaa, lapset ostavat karkkia ja kioskin nurkilla norkoilevat mopopojat sippi-Bostonin. Miehet hankkivat ajankulukseen lehtiä.
- Otetaan vaikka tuo laitimmainen.
Se laitimmainen sattuu aina olemaan Kalle tai Jallu.

Punaiset varpaankynnet

Olen kirjoittanut kolmen vuoden sisällä noin 40 liuskaa (liuska on enemmän kuin sivu) jonkinlaista käsikirjoitusyritelmää, johon välillä uskon, yleensä taas en. Kirjoittamisessa on ollut pitkiä taukoja. Aloin kirjoituskurssilla hieman uskoa tekeleeni mahdollisuuksiin ja kehuin itseäni itselleni ja häpeä tunnustaa myös muille. Nyt minua sittten tietysti hävettää.

Miten paljon onkaan kirjoitettu  kirjoittamisen vaikeudesta. Siitä ovat kirjoittaneet meidän harrastelijoiden lisäksi oikeat kirjailijat sivutolkulla. Tämänkin ajan voisin jatkaa käsikirjoitukseni kirjoittamista sen sijaan,että ruikutan miten vaikeaa minulla onkaan. Jos olisin varma tekstistäni, niin ongelmaa ei kenties olisi. Blogiin olen vaivatta kirjoittanut 1922 tekstiä.

Kirjoituskurssin henkilökohtaisessa palautteessa sain neuvoja: tähän dialogia ja tähän kuvailua. Paluatteen ajan silmäilin hermostuneesti kelloani, etten vaan ylittäisi minulle määrättyä vastaanottoaikaa. Tapa liittyy amattiini, sillä pelkään varastavani palan jollekin toiselle varatusta hetkestä. Nyt ei hoidettu mitään vikaa, jollei kirjoittamista voi pitää jonkinlaisena poikkeavuutena. Kirjoittajilla ei aina ole kaikki kynät penaalissa.  Nyt sitten olen laittanut kuvailua sinne ja repliikkejä tänne. Siitä on varmasti tullut parempi, mutta onko järkeä. Kysyn vaan. Enää pitäisi kirjoittaa tarina loppuun.

Tiedän jo ratkaisun. Lähden tilaamaan jalkahoitoajan kosmetologikoululta. Vaikka en jaloillani kirjoitakaan,  niin punaiset varpaankynnet antavat naiselle sitä puuttuvaa varmuutta. Paikkailen vaatimatonta sisäistä olemustani ulkoisesti.

Maa kirjoittaa taivaalle

Kävin eilen tyttäreltä saamallani vapaalipulla Sara Hildenin taidemuseossa, jossa on esilla museon omaa kokoelmaa. Monet teokset olin nähnyt aiemmin. Niitä on kuitenkin aina mukava nähdä.

Tänään matkustin R:n kanssa oikein Helsinkiin asti ja vierailimme Sinerbyhoffin taidemuseossa, jossa oli esillä sympaattinen näyttely: Puut ovat runoja. Näyttelyyn oli ripustettu rinnakkain valokuvia sekä vanhaa grafiikkaa ja maalauksia.

Puut ovat runoja, jotka maa kirjoittaa taivaalle - Kahil Gibran

Kävimme me myös kirjakaupoissa ja lounaalla italialaisessa ravintolassa. Näimme junassa sen Strömsö-miehen. Kaikin puolin täyteläinen lomamatka siis.

Jännittävät muistelmani

Kotini sijaitsi valkoisessa rivitalossa, jossa asusti useita lennoston työntekijöitä. Naapurissa asuivat nykyisen pääministerimme vanhemmat ja myöhemmin pääministeri, jossa ei tuolloin ollut nähtävissä vihjeitä tulevasta poliittisesta urasta. Samassa rivitaloyhtiössä asui Sari, josta tuli ystäväni. Sari kävi tyttölyseota, jossa opiskelu vei vuoden pidempään kuin yhteiskoulussa. Tytöille opetettiin kodinhoitoa, lisäksi tyttöjen katsottiin kai olevan jotenkin hitaampia oppimaan.

Sari teki läksyjä tuntikausia, minä en. Olinkin yleensä houkuttelemassa Saria kirjojen äärestä. Asuinalueemme käsitti pätkän hiekkatietä, jonka varrella seisoi tasakattoisia valkotiilitaloja, jotka olivat tuolloin muotia. Myöhemmin alueelle rakennettiin kauppa, nuorisotalo ja koulu. Koska mitään tekemistä ei ollut, kävelimme iltaisin sitä ainoaa hiekkatietä edestakaisin. Saatoimme myös pyöräillä Kuopion keskustaan ja ostaa kioskilta lihapiirakat, joiden välissä oli nakki, sinappia, ketsuppia ja kurkkusalaattia. Istuimme jälkeenpäin usein hetken toripöydillä ja sen jälkeen poljimme kymmenen kilometriä takaisin kotiin.  Välillä pyöräilimme suunnilleen samanmoisen matkan (ihan vaihtelun vuoksi) Rissalan lentoaseman kahvilaan, jossa joimme limsapullon puoliksi.

Olimme tuolloin noin 13-vuotiaita, emmekä vielä käyttäneet Filmstar-mascaraa, polttaneet salaa sippi-Bostonia tai sivelleet silmäluomiimme paksua sinistä tahnaa yhteisestä rasiasta. Odotimme, että jotain alkaisi tapahtua.