Juhlat

Kävin lauantaina R:n julkkarijuhlissa. J oli leiponut juhliin hienon kakun, jota koristi supikoiran kuva. Yksi kirjan henkilö sattuu olemaan kyseinen nisäkäs.

Juhlissa järjestettiin tietokilpailu, jossa kysyttiin kaikenlaisia yksityiskohtia romaanista, jonka olin lukenut aikoja sitten. En osannut vastata yhteenkään kysymykseen, mutta meidän joukkueemme voitti kuitenkin. Olen aina osannut hakeutua itseäni fiksumpien ihmisten seuraan. Voitin samalla strategialla Beatles-visan vaikka en tiedä bändistä edes sitä vähää minkä tiedän autojen rassaamisesta. Voitimme kuohuviinipullon, jonka nautimme heti.

Juhlapaikalta piti poistua kymmeneltä, jolloin sanoin suoraselkäisesti lähteväni kotiin. Tämä ehdotus tyrmättiin ja niinpä päädyin itseäni nuoremman porukan kanssa hupaisaan pubiin linja-autoaseman nurkalle. Pubissa hääräsi yksi ainoa työntekijä, joka ilmoitti joskus puoli kahdentoista maissa, että nyt on ostettava alkoholia jos vielä suinkin jaksaa juoda. Puolilta öin mies hätisteli meidät pois. Sen jälkeen porukka lähti Muusaan ja minä lupasin neuvoa missä kuppila sijaitsee, sillä se sattui olemaan oikeastaan melkein kotimatkani varrella. Jotenkin ajauduin muiden imussa vielä kyseiseen ravitsemusliikkeeseen.

Mietin, että ajattelivatko muut, että olin jotenkin hupaisa kun jaksoin pysytellä pystyssä niin myöhään. Vähän kuin Aira Samulin tosin huomattavasti nuorempi.

Sunnuntaina ostin kioskista kiinalaista ruokaa ja söin sen suoraan muovirasiasta.

Paha, paha lääkäri

Hesari on viikonloppuna keskittynyt lääkäreiden tukistamiseen. Eilisessä lehdessä kirjoitettiin lääkärien ja lääketehtaiden suhteista. Samalla lehti jo ilmoitti kertovansa sunnuntaina lääkärien kymmenistä rikoksista.  Odotin jännityksellä mitä nämä rikokset ovat.

Tänään selvisi, että kymmenet lääkärit (35 lääkäriä) eteläisestä Suomesta ovat joutuneet tekosistaan oikeuden eteen vuosina 2012-2016. Eikä edes Valvira tiedä näistä rikoksista. Lääkäreitä on maassamme n. 26 000, joista suurin osa asuu Etelä-Suomessa, joten luku tuntuu pieneltä vaikka asiaa oli dramatisoitu puhumalla kymmenistä lääkäreistä.

Lääkärien facebook-sivuilla ehdotettiinkin sanomalehdelle uutta mielenkiintoista aihetta: "Lääkäreistä vain 65 prosenttia pystyy kestävään parisuhteeseen,  joten onko heistä lääkärin työhön?" Seuraava aiheita voisivat olla lääkärien sukupuolielämä, tupakointi, alkoholin käyttö ja kolesteroliarvot.  Lukijalla on oikeus saada tietää lääkäreistä ihan kaikki! Synkimmät suolenmutkat ja ajatukset.

Kannattaisiko tutkiva journalismi kohdentaa johonkin merkittävämpään yhteiskunnalliseen ongelmaan?

P.S. Elinä Mäntylammi oli kirjoittanut blogiinsa kivan arvion kirjastani: 
http://luettuaelamaa.blogspot.fi/2017/02/heidi-makinen-ei-saa-menna-ulos.html#comment-form

Korruptio

Tämän aamun Hesarissa kirjoitetaan lääkäreiden kytköksistä lääkefirmoihin. Lääkäriliitto on suositellut lääkäreitä ilmoittamaan lääkefirmoilta saamansa tuen (luentopalkkiot ja kongressien osallistumismaksut, kongressimatkat ja hotelliyöpumiset). Tällä hetkellä vain 65 prosenttia lääkäreistä antaa luvan tiedon julkistamiseen. Todenäköisesti monet, jotka eivät anna julkaisulupaa saavat sitä "tukea" paljon. Tuki on ehkä väärä ilmaisu, sillä kyse on monesti luentopalkkioista eli lääkärille on maksettu palkkaa tehdystä työstä. Tuen määrän selvittely on hankalaa, sillä jokainen lääkefirma ilmoittaa vain ne rahat, jotka on itse maksanut. Tieto on kerättävä monesta lähteestä.

Olen päätynyt tekemään kuten lääkäriliitto suosittaa eli olen antanut luvan kaiken tuen ilmoittamiseen. En päässyt kuitenkaan millekään listalle. Tämä avoimuus on vaikuttanut ainakin minuun niin, että harkitsen tarkemmin kannattaako moista sidettä itselleen ottaa. Valikoin tarkkaan koulutukset joihin osallistun. Huvikseni en lähde mihinkään. Luentoja en halua pitää (ei ole kyllä enää pyydettykään).

Nämä listat ovat siitä hassuja, että niiden kärjessä ovat alansa parhaat asiantuntijat. Ne, joilla ei juuri muuta elämää olekaan kuin työ. Jotka ovat aina innostuneita ja kiinnostuneita alansa kehityksestä ja kehittämisestä. Listat ovat siinäkin mielessä hulluja, että työnantaja tarjoaa lääkäreiden tarvitsemaa ulkopuolista koulutusta hyvin vähän. Ilman lääkefirmoja jäisi lähes kokonaan ilman.

Lääkefirmat tarvitsevat lääkäreitä ja lääkärit lääkkeitä ja tietoa uusista lääkkeistä. Elämme jonkinlaisessa osittain vastentahtoisessa symbioosissa toistemme kanssa. En kuitenkaan usko tuon symbioosin purkamisen vähentävän kovin merkittävästi lääkekuluja. Omalla alallani käytämme edelleen sitkeästi (liian sitkeästi?) vanhoja halpoja lääkkeitä, joita kukaan ei enää vaivaudu meille mainostamaan. Uudet kalliit lääkkeet säästämme niille, joille vanhat eivät auta.

Opiskeluaikana lääkefirmojen tarjoamaa ruokaa ja juomaa nimitettiin suorasanaisesti korruptioksi. Ensimmäinen korruptioateria oli lautasellinen makkarasoppaa. Myöhemmin saimme hienompaakin ruokaa. En tiedä onko opiskelijoille enää tarjolla "korrupiota".  Minä en ainakaan enää viitsi mennä mihinkään ruoan perässä, eikä pelkkää ruokaa saa enää tarjota vaan lääkäreille annostellaan aina  ensin iso lautasellinen tietoa.

Minusta potilaalla on oikeus tietää, minkälaisia kytköksiä hänen lääkärillään lääkefirmoihin on. USA:ssa sellainen tieto on kuulemma jokaisen helposti haettavissa, meillä ei näin ole. Sairaaloissa ei lääkäri saa kuitenkaan itse sopia kongressimatkasta jonkun firman kanssa vaan työnantaja päättä kuka minnekin menee. Matkojen määrää on ainakin meillä rajoitettu.

Selitä mitä selität, ajattelette ja ymmärrän ajatuksenne. Aurinko paistaa ja lähden ulos.

On elämä raskasta työtä

Kävin tänään kylässä aikuisen lapseni luona. Oikeiden ihmisten asiat ovat koskettavampia kuin fiktiivisten. Ja koirien, sillä lapsellani ja hänen puolisollaan on kaksi espanjalaista löytökoiraa, joista toinen istui melkein koko vierailun ajan sylissäni. P (entinen E) antoi koirille namuja, jotta sain hauvoista hyvän valokuvan.

Luin Linn Ullmannin romaanin Rauhattomat, joka ei ole oikeastaan romaani lainkaan vaan kertoo kirjailijan suhteesta kuuluisiin vanhempiinsa, varsinkin iäkkääseen isäänsä Ingmar Bergmaniin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Fårön saarelle, jossa elokuvaohjaaja eli viimeiset vuotensa. Tunnen talon hyvin, sillä katsoin televisiosarjaa Bergmanin videot, jossa tunnetut elokuvaohjaajat tekivät toiviomatkan hänen talolleen ja ihmettelivät Bergmanin sekalaista VHS-kasettivalikoimaa.
Ajatella, että tämäkin elokuva on täällä!

Ullmanin kirjasta käy ilmi, että Bergman oli hyvin tarkka mies. Ikkunoita ei saanut pitää kesälläkään avoinna, etteivät öttiäiset lentäneet sisälle. Bergman söi joka ikinen päivä munakasta lounaaksi. Navettaan tehdyssä elokuvateatterissa katsottiin elokuvia ja paikalle tuli saapua kymmenen minuuttia ennen yksityisen näytöksen alkua. Siinä ajassa silmät ehtivät tottua pimeään.

Bergman kirjoitti tussilla muistiinpanoja yöpöytäänsä. En tiedä miksi hänellä ei ollut muistikirjaa yöllisiä oivalluksia varten.

Liv Ullman ja Ingmar Bergman olivat kovin rakastuneita, mutta onnellisin Bergman oli viimeisen vaimonsa kanssa, joka ei ollut taiteilija vaan käytännön ihminen. Viimeinen vaimo parsi miehensä sukat.  Miehellä oli lapsia viiden eri naisen kanssa.

Pidin kirjasta kovin. Arvostan kirjailijan rehellisyyttä. Isäsuhteesta muotoutui lopulta ihmeen läheinen vaikka ikäeroa ja välimatkaa oli reilusti.

Bergman sanoo tyttärelleen vanhenemisen olevan raskasta työtä ja niin kai se sitten on.  Välillä elämä on niin raskasta työtä, ettei jaksaisi muuta työtä tehdäkään.

Tämän ajatuksen jälkeen päässäni alkoi soida "on täällä elämä raskasta työtä, jossa harvemmin on onni myötä..." Sain Linn Ullmanilta sitkeän korvamadon.

Toivon tuolla puolen

Aki Kaurismäki tekee ehkä samaa elokuvaa yhä uudestaan, mutta mitä siitä jos elokuva on hyvä. Kaurismäki ei ehkä piittaa tosiasioista (Alepposta tulleita pakolaisia ei ole käännytetty Suomesta), mutta mikä ei ole tänään totta saattaa olla sitä jo huomenna. Tämä on ohjaajan viimeinen elokuva, jos hänen sanomisiinsa voi luottaa.

Elokuva alkaa paitakauppiaasta (Sakari Kuosmanen), joka päättää vaihtaa alaa ja ryhtyä ravintoloitsijaksi. Hän eroaa juoposta vaimostaan (Kaija Pakarinen), eikä siinä sanoja tarvita. Elokuvassa ei muutenkaan puhuta paljonkaan. Hän ostaa ravintolan nimeltään "Kultainen tuoppi", jonka sijaintia välittäjä mainostaa "alueella asuu paljon varakkaita opiskelijoita". Ravintolan taistelu ruokaa ostavista vieraista huvittaa, milloin se on sushi-ravintola ja milloin myy fuusiokeittiötä (sardiinirasia ja perunat).

Elokuvassa puhutaan tietysti pakolaisista. Pakolainen sanoo rakastavansa Suomea, mutta haluavansa täältä pois ja heti jos mahdollista. Elokuvan pahiksia ovat nahkatakkeihin pukeutuneet porukassa kulkevat uusnatsit ja erilaiset virkamiehet, jotka tekevät sääntöineen elämästä synkän ja ikävän.

Elokuvan nähtyään haluaa ehdottomasti kuunnella Tuomari Nurmiota. Elokuvan musiikki istuu siihen erinomaisesti ja vanhan suomalaisen iskelmän kuulee uudella tavalla. Kaurismäen luottonäyttelijät (Sakari Kuosmanen, Ilkka Koivula, Nuppu Koivu, Janne Hyytiäinen, Kati outinen, Kaija Pakarinen) tekevät sen mihin me Kaurismäki-fanit olemme tottuneet eli ovat puhuttelevasti hiljaa ja artikuloivat ihanan kaurismäkeläisesti. Sherwan Hajin pakolaismies näyttelee sopivan vähäeleisesti.

Tässä elokuvassa on tietysti onnellinen loppu, kuten elokuvissa kuuluu ollakin. Surumielisen komedian jälkeen kotimaataan katsoo hetken taas Aki Kaurismäen silmin.

Opin uuden sanan: Aki Kaurismäki on auteur-ohjaaja (ohjaa, käsikirjoittaa ja tuottaa itse elokuvansa). Sodankylän elokuvajuhlilla ohjaaja näytti jatkuvasti "väsyneeltä". Paikalliset kutsuvatkin elokuvatapahtumaan nimellä fimi poikki festivaali.

Jätteitä, kärpäsiä ja hajuja

Varoitus: Saattaa järkyttää herkimpiä kanssaihmisiä.

Kampaajani kertoi ajasta, jolloin hän asui Helsingissä ja työskenteli teatterissa. Teatterissa työskenteleminen kuulosta hohdokkaammalta kuin hiusteni leikkaaminen ja föönaamien (sen tosiasian peittäminen, ettei minulla ole luonnostaan kovinkaan muhkeaa hiuskuontaloa).

Kampaajan silloiseen asuntoon alkoi tunkea pahaa hajua, josta hän turhaan valitti talonmiehelle. Talonmies väitti haisun johtuvan kuivuneista rööreistä. Kampaaja teippaili viemäreitä tukkoon jätesäkeillä.

Kampaajan asuntoon tunkeutui hyvinvoivan näköisiä kärpäsiä, joten ikkunoita ei voinut pitää auki, vaikka oli kesähelle. Kampaaja asui keskustassa ja kuudennessa kerroksessa.

Kampaajani pohti asioita ja tuli siihen tulokseen, ettei naapurin vessaa ollut vedetty viikkoihin (vessa piti kovaa meteliä). Hän ilmoitti asiasta talonmiehelle, joka piti todennäköisenä, että naapuri oli matkustanut johonkin.

Eräänä päivänä kun kampaaja palasi kotiin, olivat alaovi, porraskäytävän ikkunat, vintin ovi ja naapurin ovi auki. Kampaaja kysyi talonmieheltä, mitä naapuriasunnosta löytyi, johon talonmies vastasi "Ongelma on hoidettu".

Haju ja kärpäset hävisivät.

Facebook-ystäväni joutui kierrätysongelman eteen. Mikroaaltouuni meni sillä tavoin rikki, ettei sen ovea saanut auki, ei edes väkivaltaisilla menetelmillä. Kone oli toimitettava hävitettäväksi jäteasemalle, mutta mitä tehdä niille kahdelle riisipiirakalle, jotka jäivät mikron sisälle? Nehän olisi sääntöjen mukaan laitettava biojätteisiin. Joku arveli, että piirakat saattavat vielä olla aarre tulevaisuuden arkeologeille.

Ehkä ensi vuonna

Kävin luokkakaverini vastaanotolla. Hän on gynekologi ja erittäin ystävällinen ihminen, jolle tulee helposti kerrottua koko elämäntarinansa. Istuimme kahvilassa vastaanoton jälkeen juttelemassa ja suunnittelemassa luokkakokousta, jonka aiomme järjestää toukokuussa täällä Tampereella.

Laskin, että olen aikoinaan pussaillut viiden luokkakaverini kanssa.  Se taitaa kertoa siitä, etten tuntenut muita poikia. Yhden luokkakaverin kanssa seurustelin ja naimisiin menin kurssikaverin kanssa, sain kaksi lasta ja erosin. En siis eronnut heti lasten synnyttyä vaan paljon myöhemmin.

Suvi Ahola kirjoittaa tämän aamun Hesarissa avioerostaan otsikolla "Olen yksin ja onnellinen". Olen samaa mieltä Aholan kanssa siitä, että joidenkin asioiden hyväksyminen vie aikaa, siis todella paljon aikaa, vuosia. Ensin joutuu kamalaan kriisiin, itkee ja repii tapetteja seiniltä ja soittelee entiselle puolisolle puheluita ja sanoo asioita, joita aikuinen ei myönnä koskaan suustaan päästäneensä. Seuraavaksi tekee paljon tyhmyyksiä. Sitten masentuu sellaiseen sopivan kokoiseen masennukseen, tekee töitä ja yrittää selvitä murrosikäisten lasten kanssa ja on katkera.

Jonain päivänä lopulta herää ja huomaa, että onkin kaikenlaista kivaa tekemistä ja kirjoittaa vaikka romaanin. Hankkii uusia ystäviä. On edelleenkin välillä maassa, mutta usein nauttii elämästä, vaikka asuukin lopulta kaksin kissansa kanssa. Ei ole enää nuori.

Dorris Lessing on sanonut "Whatever you're meant to do, do it now. The conditions are always impossible" Luin tämän jonkun facebook-päivityksestä, joten se sivistyksestä. Hienosti sanottu. En kuitenkaan noudata neuvoa, ehkä ensi vuonna tai sitä seuraavana.

Ironinen sydän

Siinä vaiheessa kun sanat eivät enää riittäneet, otettiin käyttöön emojit. Palattiin ikäänkuin taaksepäin, nuolenpäämerkkeihin. Alkuun piirrettiin sydän ja hymy näppäimistön merkeillä kunnes saatiin käyttöön valtava määrä symboleja, jotka itkevät, nauravat ja joiden hymylläkin on niin monta astetta, että niitä käyttäessään saa olla varovainen. Sydämiä on monen värisiä ja liioitteleva viestijä naputtaa niitä monta kappaletta riviin. Silloin kaikki tietävät, että nyt tykätään todella paljon.

Olen emoji -hommasta ihan yhtä kuutamolla kuin kukkien kielestä: viisi kukkaa (minä rakastan sinua, tarkoittaako viisi sydäntä samaa vai riittääkö yksi?), akileija (vapisen innosta), amaryllis (suurenmoinen kauneus), atsalea (kohtuullisuus, raittius, sain kerran potilaalta valtavan punaisen atsalean), valkoinen krysanteemi (uskollisuus), keltainen ruusu (kiihkeä rakkaus) jne. Kun seuraavan kerran ostat kimpun Pirkka-ruusuja, mieti tarkkaan mitä sillä viestität. Oikeastaan kimppu lähikaupan ruusuja voisi tarkoittaa, "en välitä sinusta niin paljon, että viitsisin satsata kukkakauppaan".

Ymmärrän sydämistä sen, etteivät ne voi tarkoittaa romanttista rakkautta, sillä niin yleisesti ja välinpitämättömästi niitä heitellään. Tiesittekö, että emojilla voidaan viestittää väsymystä, hämmennystä, surua,  iloa (iloa on monenlaista, riippuu siitäkin nauravatko silmätkin vai ainoastaan suu), naama halaa, naama punastuu, naama nukkuu, naama hikoilee, naama pohtii filosofisia kysymyksiä (viimeisin oli itse keksitty, mutta saattaahan sellainenkin naama olla, miksi ei olisi).

En haluan käyttää noita härpäkkeitä, joten leimaudun somessa tunteettomaksi ja mikä pahinta, vanhanaikaiseksi. Mieleni ei taivu oikein edes sydämiin, vaikka sellaisen piirtäminen olisi paljon helpompaa kuin sanallinen lohdutus, josta tulee helposti jäykkä ja kliseinen. Kirjoitin haluttomuudestani hymiöidä myös facebookiin ja sain vastineeksi monta ironista sydäntä.

Myymälävaras

Olen hieman väsynyt. Käväisin töiden jälkeen Indiskassa, sovitin kahta mekkoa ja yhtä villapaitaa, joka ei ollut oikeaa villaa nähnytkään. Vaatteet näyttivät ikävä kyllä päälläni kamalilta halvoilta ryysyiltä, mutta mitä muuta voi odottaa 14 euton mekolta.

Palautin mekot rekkeihin ja lähdin ulos kaupasta, jolloin varashälytin alkoi huutaa syyttävästi. Peräännyin ja yritin sitkeästi uudelleen samalla tuloksella. Hämmennyin ja aloin jo miettiä, että olinko ehkä kuitenkin huomaamattani varastanut jotakin.

Myyjä käveli paikalle ja osoitti käsivarrellani roikkuvaa paitaa eikä edes epäillyt teon tahallisuutta, sen verran röyhkeästi tuo vaaleanpunainen neule oli esillä koukistetulla kyynärvarrellani.

Onneksi en aja autoa, bussia tai ohjaa lentokonetta.

Kiukuttelin tänään väsyksissäni hoitajalle, joka toi minulle lappusiaan ja käski soittaa potilaalle, jota en ollut koskaan nähnyt. Hoitaja tiuski minulle takaisin ja minä kiukuttelin lisää. Sitten pyysin anteeksi. Olemme välillä kuin vanha äksy pariskunta. Emme kuitenkaan koskaan eroa riidoissa.

Asiantuntija

Kerttu näyttää tänään pallokalalta. Kenellä muulla on pallokalan näköinen kissa.

Eräs kirjailija pyysi lääketieteellistä asiantuntija-apua kirjaansa varten. Kirjailija oli päättänyt, että hänen romaanihenkilönsä joutuu onnettomuuteen, jonka seurauksena tämän henkilön olisi vietettävä sairaalassa useita viikkoja.

Pohdin sopivia vammoja tutun infektiolääkärin kanssa. Pidän infektiolääkäriä jonkinlaisena asiantuntijana, sillä hän konsultoi usein traumaosastolla. Mietimme sopivia vammoja ja ehdotin kirjailijalle aika yksinkertaista vammaa, jonka arvelin hallitsevani jotenkin. Yliarvioin kykyni pahasti.

Pian kirjailija kyseli hoitovaihtoehdoista, sairaalahoidon kestosta ja muusta sellaisesta. Kyselin ortopedeilta pukukopilla ja kahvihuoneessa leikkausmenetelmistä, kipseistä, osastohoidosta ja ihonsiirroista. Minusta alkoi tuntua, että he alkavat kohta vältellä minua. No ei ehkä kuitenkaan.

Romaanissakin pitäisi faktojen olla kohdallaan. Minua ainakin lääketieteelliset virheet ärsyttävät. Poliiseja harmittaa miten väärin heidän työtään kuvataan. Sama koskee varmaan opettajia, pappeja, lakimiehiä, kampaajia ja torimyyjiä. On helpointa kirjoittaa siitä minkä hallitsee.

Kiire

Tänään minua on väsyttänyt erityisen paljon. On ollut pakko rypistää otsaansa ja keskittyä, ettei ole tullut kysyttyä potilailta samoja kysymyksiä kovin monta kertaa.

Välillä suusta pullahtaa väsyneenä kaikenlaista sekavaa. Varsinkin kun puhuessa ajattelee jotain ongelmaa ja käskee potilasta tehdä jotakin, niin käskystä tulee jotain ajatuksen ja sanottavaksi tarkoitetun lauseen sekoitusta. Älkää pelätkö, kyllä asiat tulevat kuitenkin hoidetuksi.

Täysi kalenteri on statussymboli. Luettelin aiemmin menojani ja olin tärkeä. Vuorotteluvapaan jälkeen minua ei ole pyydetty enää pitämään esitelmiä. Eikä tämä tarkoita, että pitäisi pyytää. Pärjään hyvin ilman.

Käväisin taas pikkuisen päivystyspotilaita tutkimassa. Söin työrupeaman jälkeen poliklinikan kahvihuoneessa voileivän ja kuuntelin jääkaapin hurinaa ja pelkäsin murhaajia, joita piileskelee iltaisin tyhjien työtilojen nurkissa kasapäin.

Poljin kotiin pimeässä illassa. Patosillan Keskustorin pään vanhojen teollisuusrakennusten ikkunat näyttivät joulukalenterin luukuilta. Olen varma, että jonkun ikkunan takaa löytyy joulukuusi ja isoimman ikkunan takana makaa seimessä Jeesus -lapsi ympärillään itämaan tietäjät.

Vielä kaksi päivää ja sitten on viikko vapaata. Vapaaviikolle varannut huvituksia kuten kampaajan, gynekologin ja hammaslääkärin. 

Vikkelä viivyttelijä

On kahdenlaisia ihmisiä: vikkelät ja viivyttelijät. Kuulun viivyttelijöihin, siirrän ikäviä velvollisuuksia tai pahimmassa tapauksessa käyttäydyn kuin niitä ei olisi. Ikävien asioiden välttelyyn saa kulutettua uskomattoman paljon energiaa.

Soitin tänään laskusta erään luottokorttifirman asiakaspalveluun. Olin odotellut jo tovin, että saavutan puheluun tarvittavan vaativan ja tärkeän asiakkaan karisman. Päätin, että tänään on puhelun dead line. Jätin eilen laskuhuomautuksen eteisen pöydälle, että varmasti muistan. Ja minäpä soitin ja puheluuni vastattiin heti. Ei minuuttien panhuilumusiikin kuuntelua vaan pääsin oitis virkailijan puheille. Nuori mies kysyi henkilötunnukseni ja sanoi, että saan repiä laskun ja askarrella luottokortista mitä lystään.

Siirrän ikäviä sähköposteja, puhtaiden lakanoiden hakemista vintiltä, jossa ne vievät tilaa naapureiden märiltä kalsareilta, patterien viemistä kaupan keräyslaatikkoon, puheluita ja sukulaisvierailuja. Odotan, että ikävät asiat häviäisivät itsestään ja joskus ne sen tekevätkin. Useimmiten eivät.

Luen kirjaa elinsiirrosta (Maylis de Kerangal, Haudataan kuolleet paikkaillaan elävät). Elinsiirto on oikeastaan aiheena erittäin kiinnostava. Miksi en ole koskaan aiemmin lukenut elinsiirroista? Kirja alkaa nuorten miesten surffausretkestä, auto-onnettomuudesta ja Simonin joutumisesta teho-osastolle. Kiehtova kirja, joka on voittanut kannen liepeen mukaan Ranskassa "hämmästyttävät kymmenen kirjallisuuspalkintoa". Tyypilliseen tapaani kirjoitan kirjasta vaikka olen lukenut vasta 64 sivua.

Samalla minua pelottaa oma tekstini, joka käsittelee aihetta, josta yhtäkkiä pelkään jonkun muun kirjoittavan. Koska aihe on juuri sellainen, josta olettaisin jonkun kirjoittavan, mutta josta ainakaan minä en ole lukenut. Minulla on siis aihe! Tarvitaan enää teksti.

Kävin Sara Hildenillä Jarmo Mäkilän näyttelyssä ja ihastuin varsinkin miehen uudempaan tuotantoon. Valtaviin öljymaalauksiin, joissa pojat puuhailevat metsässä keskenään erilaisia asioita. He ovat pukeutuneet valkoiseen paitaan ja suoriin housuihin kuin pienikokoiset aikuiset. Heidän isänsä ovat sodankäyneitä mykkiä miehiä, jotka istuvat kotona nojatuolissa eivätkä huutele jälkeläistensä perään. Taulut ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja jonkinlaista lasten keskeistä anarkiaa. Kaiken lisäksi ne ovat niin hurjan kauniita.

Joissakin tauluissa taas alaston mies on maalattu rähjäisiin sisätiloihin: makaamaan sängylle tai suihkuhuoneeseen, jonka seinistä kaakelit tippuilevat. Museon alakerran taulut ovat kypsän iän tauluja, lapsuusmuistoja ja rapistumista.

Menen näyttelyyn ehdottomasti vielä uudelleen. 

"Kuvaa tulppaanikimppu" -päivä

Eilen vietettiin valtakunnallista "Kuvaa tulppaanikimppu" -päivää ja samalla "Ota kuva kirjapinosta" -päivää.

Äidit julkaisevat somessa arkikuvia, joissa leivotaan lasten kanssa sämpylöitä tai kuvataan itse neulotuissa kirjoneuleissa poseeraavat varpaat. Urheilijat kuvaavat itsensä ja suksensa. Bilettäjät viinilasinsa. Lopuksi otetaan kuva, josta ei erota mikä bändi lavalla soittaa.

Juhliin lähtiessä napataan vielä viimeiseksi selfie juhlatamineissa. Pää kallistetaan veikeästi vinoon ja hymyillään ulos kaikki se mikä naamasta lähtee.

Minäkin kuvasin kylästä kotiin kävellessäni Patosillan lemmenlukot ja julkaisin kuvan Facebookissa ja Instagramissa ennen kuin maltoin käydä nukkumaan.

Nimi ei ole enne

Eräs työkaveri totesi aikoinaan "Miksi savolaiset vanhemmat ovat antaneet lapselleen noin hienon nimen?" Kysyin vanhemmiltani mistä he olivat nimeni keksineet. Heidiä ehdotti kuulemma isän työkaverin vaimo. Pirjojen, Merjojen, Marjojen ja Leenojen joukkoon pääsi siis yksi Heidikin. Eikä luokallani ollut muita Heidejä.

Televisiossa näytettiin niihin aikoihin Pikku Heidi- elokuvia. Heidiä näyttelevän Shirley Templen päässä killuivat kadehdittavat korkkiruuvikiharat ja hänen huulillaan loisti reipas kestohymy. Yritin olla yhtä reipas, mutta en onnistunut.

Olen ollut tyytyväinen nimeeni, enkä ole osannut haaveilla muusta.

Kun mietimme nimiä omille lapsillemme, niin halusimme heille sellaisten henkilöiden nimet, joita pidimme sympaattisina. Ei perintönimiä. Isäni sai täsmälleen saman nimen kuin hänen isänsä. Köyhillä savolaisilla ei ollut varaa edes uuteen nimeen.

Nimestä tunnistaa yleensä ihmisen sukupuolen. Miksiköhän Onni on miehen nimi, mutta Lahja naisen? Aina nimellä ei ole sukupuolta. Pieni tyttö luokallani oli nimeltään Rauni ja saman nimen on saanut edesmennyt karismaattinen elokuvaohjaaja Rauni Mollberg.

Lapseni on vaihtanut etunimensä. Voihan se olla, että oma nimi muuttuu hiljalleen vieraaksi tai onhan se voinut aina olla sitä. Tai ehkä se oli oikea nimi lapselle, mutta ei tälle aikuiselle lapselle. Nimi ei aina ole enne.

Lukupiirivieras

Omistan hienot ohuet villaiset sukkahousut. Pesen ne käsin ja viritän kylppäriin kuivumaan. Aamulla ne ovat venyneet pituutta ja näyttävät Giacomettin pitkäraajaisten patsaiden jalkoihin sopivilta.

Kävin eilen kollegojen lukupiirivieraana. Sain hyvän illallisen ja pullollisen punaviiniä kotiin vietäväksi. Miten erilaista tässä lukupiirissä olikaan kuin omassani, jossa kaikki huutavat yhteen ääneen ja nauravat äänekkäästi kuin pöydällinen kreikkalaisia olisi kokoontunut pitkästä aikaa yhteen.

Tämä lukupiiri pisteyttää lukemansa kirjat. He eivät kuitenkaan tehneet sitä minun kuulteni. Hienotunteista. Kukaan ei onneksi sanonut "Tää oli paska, mutta onneksi lyhyt!"

Sain viestin, joka minua kovin mietityttää. Heräsin yöllä suunnilleen tunnin välein. Varoitin heti aamusta, että olen räjähdysaltis. Sanoin, että kannattaa pysyä sen verran etäällä, etten yletä lyömään ketään (viittaan Aamulehden juttuun hoitajia sormille näpäyttäneistä kirurgeista).

Pakkasen jäädyttämiä sanoja

Ei ole mitään sanottavaa. Pakkanen on jäädyttänyt sanat jonnekin äänihuulten tasolle. Maa on rannemurtumajäässä. Taivaan ja järvenjään raja on vaaleanpunainen ja minä haluan samanvärisen villatakin.

Tyttäreni ja hänen puolisonsa ovat hankkineet toisen espanjalaisen löytökoiran. Koirat näyttävät korvapuusteilta sohvalla kerällä maatessaan.  Niillä on omat nukkumakorinsa, mutta ne makaavat itsestäänselvästi sohvalla.

Saimme tänään työnantajalta Sacher-kakun koska olimme vastanneet niin kuuliaisesti johonkin kyselyyn. Kakku oli syöty siinä vaiheessa kun itsekurini petti ja päätin ottaa palan suklaista herkkua kahvin kanssa.

Menen huomenna kollegojen lukupiiriin. En tiedä mitä on tulossa, mitä minulta odotetaan.

Romaanini julkaistiin syyskuun puolivälissä ja neljä potilasta on tähän mennessä ottanut asian puheeksi. En osaa sanoa, onko kirjan kirjoittaminen heidän mielestään jotenkin sopimatonta ja se on suoraan sanoen minulle melko yhdentekevää. 

Kiroilua

Työpaikan kahvihuoneessa oli oikein kodikasta. Söimme maitorahkaa ja keskustelimme hormonikierukoista. H sekoitti rahkaan kiiviä, J ananasta ja minä appelsiinia. Voisimme tilata Valiolta kuorman maitovalmistetta, joka on sairaanhoitajien ruokavalion perusta.  Pitää kuulemma syödä 250 g kerrallaan, jotta vatsaan ei enää mahdu suklaata tai ranskanperunoita. Melkoinen sammio tarvitaan täyttämään naisvaltaisen henkilökunnan rahkatarve.

Minusta on ihanaa pukeutua lämpimästi: paksut sukkahousut, farkut, villaiset polvisukat, jotka vedetään farkkujen päälle, tunika, paksu villatakki, rukkaset kaulaliina, myssy , riittävän suuret talvisaappaat ja untuvatakki. Jossain päällimmäisenä keikkuu pyöräilykypärä. Sisätiloihin tullessa on riisuttava monta kerrosta ja nopeasti, ettei tule hiki.

Kun on koko päivän kuunnellut potilaiden murheita, on ihana lukea naistenlehtiä kirjaston lukusalissa. Kun naistenlehdissä erotaan, täyttyy puolison jättämä tyhjä tila heti hienoilla harrastuksilla ja ihanalla ihmissuhteella. Kukaan ei tapaile salaa varattua henkilöä tai sairasta sukupuolitautia. Omasta ja läheisten sairauksista opitaan ja sytostaattihoidon jälkeenkin näytetään täydellisen kauniilta.

Eräs potilas huusi minulle v-ttu, p-kele, s-tana ja mitä niitä voimasanoja onkaan. Ajattelin, etten välitä, mutta vielä illallakin hän muistui mieleeni. Aamulla ensimmäisenä mietin kirosanojen tulvaa. Ymmärsin hänen turhautumisensa. Tänään yritin vielä keksiä jotain, jolla korjata vituralleen mennyttä potilaslääkärisuhdetta. Potilas häipyi suuttuneena ehtimättä edes täyttää vastaanoton arviointikaavaketta.

Tampereen matkaopas savolaisille

Savolainen pärjää Tampereella kunhan ei liikaa auo suutaan. Jos jotain on pakko sanoa, niin kannattaa sanoa Moro. Harjoittele kotona, ettei luulla vallan vieraaksi tai jopa ulkomaalaiseksi. Luettelen tässä paikkoja, joissa savolaisen kannattaa tänne joutuessaan käydä.

1. Kauppahalli. Sieltä löytää aidot tamperelaiset. Kansaneläkkeen maksupäivinä ja joulun tienoilla ruuhkaa. Istu kahvikupin ääreen ja kuuntele paikallisten puhetta.

2. Tammelan tori. Kannattaa käydä kesäaikaan, sillä talvella se on vain liukas rakentamaton alue. Mustan makkaran perinteinen hankintapaikka.

3. Rajaportin sauna ja Rauhaniemen kansankylpylä. Nämä kaksi yleistä saunaa ovat ehdottomasti kokemisen arvoisia. Jälkimmäisestä pääsee avantoon ja saunassa näkee mielenkiintoisia löylypipoja (käytä nimitystä pipa). Uimapuku on tarpeellinen, sillä miehet ja naiset istuvat somasti samoilla lauteilla. Rajaportin saunassa molemmille sukupuolille on omat saunat.

4. Sara Hildenin taidemuseo. Helppo löytää, sillä museo sijaitsee Näsinneulan kupeessa. Tasakattoinen betonirakennus, vessoissa lievä hometalon haju. Hienoja näyttelyitä ja erinomainen kahvila.

5. Elokuvateatteri Niagara. Ei mainoksia, eurooppalaista elokuvaa, edulliset hinnat, ei pop corneja. Istu mahdollisimman kauas muista katsojista. Tai tule ensimmäisenä, jolloin tyhjä tila asettuu ympärillesi ihan luonnostaan. Elokuvateatterin yhteydessä on baari, joka on savolaiselle liian tyylikäs.

6. Pyynikin näkötornin munkkikahvila. Kävele Hämeenpuistoa pitkin Pyhäjärveä kohti, käänny oikealle, ohita minigolf-rata ja Pyynikin kesäteatteri, nouse harjulle ja jonota kahvi ja munkki. Istu pöytään ja lue paikallista sanomalehteä (Aamulehti). Älä kysy "Onko tässä tilaa?", sillä sellainen ei ole tapana. Istut vaan siihen mistä löytyy tyhjä tuoli. Vältä katsekontaktia muihin pöydässä istuviin. Pääsee kahvilaan muutakin kautta ja jopa autolla, mutta minä kuljen näin ansaitakseni munkkirinkilän.

7. Lukulaari. Divari, jonka lattiatkin ovat kirjojen peitossa. Jos jotain kirjaa etsit, niin täältä se löytyy kohtuuhintaan. Kassalla saattaa työskennellä oikea runoilija.

8.Tulenkantajien kirjakauppa. Siitä outo kirjakauppa, että siellä myydään kirjoja. Erilaisia kirjallisuustapahtumia, joissa istuvat samat varttuneet naisihmiset. Liity joukkoon, se on ilmaista, eivätkä ne muutkaan mitään osta.

9. Teatterit. Tullaan linja-autolla. Takki jätetään bussiin, väliajalla juodaan kahvit. Esityksestä saattaa hyvällä onnella bongata jonkun televisiosta tutun näyttelijän.

Klinikan pikkujouluissa

Olin eilen klinikan pikkujouluissa. Viime vuonna ne järjestettiin tammikuussa ja nyt helmikuussa, kohta ne ovat oikealla paikallaan marras-joulukuussa.

Juhlissa soitti lääketieteen kandien bändi, jonka esiintymistä varten yleisölle oli varattu korvatulppia ja ihan syystä. Bändi ei saanut kymmeneen mennessä nostettua riemua kattoon, joten päätin poistua paikalta, eikä minua harmita tänään lainkaan.

Lääkärilehdessä kirjoitettiin  siitä minkälaisilla syillä lääkäri saa kieltäytyä päivystämästä. Yleisesti ottaen lääkärien suhtautuminen on tiukkaa: päivystäminen on ammatinvalintakysymys tai päivystyshaluttoman pitää ainakin erikoistua alalle, jossa ei tarvitse päivystää. Mistä kukaan tietää kolmikymppisenä miltä vaikkapa kuusikymppisenä tuntuu päivystää?

Päivystämisestä saa jutun perusteella kieltäyä väliaikaisesti jos ei yksinhuoltajana saa lasten hoitoa järjestettyä, joidenkin sairauksien vuoksi tai vaikkapa silloin  jos oma lapsi sairastuu diabetekseen.

Lääkärin ikää ei mainittu missään. Joskus aikoinaan päivystämiselle asetettiin yläikäraja, jonka jälkeen sai päivystää, mutta ei ollut pakko. Miten käy siinä vaiheessa kun eläkeikää nostetaan 68 vuoteen? Olen mielestäni tehnyt urani aikana oman velvollisuuteni, enkä jaksa enää tehdä päivätyötäni jos päivystän viikonloppuja. Nyt olen päivystänyt harvakseen arkisin ja siitä selviän jotenkuten.

Päivystäminen on solidaarisuusjuttu. Jos joku lopettaa, joutuvat muut tekemään enemmän ja siitä kokee syyllisyyttä.

Kuolema facebookissa

Monen ystävän vanhemmat ovat kuolleet ihan hiljattain. Facebookiin laitetaan menehtyneen vanhemman kuva ja kirjoitetaan "Kiitos äiti/ isä". Me muut ilmoitamme osanottomme. Kirjaisinko tuollaisen asian someen? En tiedä vielä.

Toivoisin, että minun kuolemastani ilmoitettaisiin facebookissa. Haluaisin, että sukulaiset ja kaverit kävisivät syömässä muistokseni, sillä olen aina pitänyt hyvästä ruoasta. Haluaisin kuolinilmoitukseeni jonkun runon, jota en ole vielä valinnut. Tuhkani saavat lapseni ripotella mihin lystäävät.

Eipä muuta tänään. Nyt sain luettua Antti Eskolan kirjan loppuun. Kuolemaan se päättyi, mutta ei toivottomuuteen.

Miun sote

Luin Yhteishyvästä Jyrki Sukulasta, joka on ostanut viinitilan Italiasta.

"On illallisaika. Keittiön pöytään katetaan astiat neljälle. Arkenakin kaunis kattaus on puoli ruokaa. Servetit taitellaan ottimien alle ja laseiksi valitaan suomalaista muotoilua. Keittiössä tuoksuu oliiviöljy ja uunissa paahtuvat kasvikset."

Toimittaja kiertää vielä sanallista veistä pimeässä palelevien rinnassa runoilemalla Sukulan iltahetkistä:

 "Kun viinitilalla ilta pimenee, Jyrki Sukula istahtaa rautapenkille ja katselee maisemaa. ...Silloin Sukula sytyttää käsintehdyn italialaisen sikarin, tuntee olevansa kotona ja muistaa kuinka hyvin hänellä on elämässä käynyt."

Tähän juttuun oli ympätty kaikki "viinitila Italiassa" - kliseet. Juttu oli minusta tahattoman humoristinen. En yksinkertaisesti pystyisi mokomaan hymistelyyn. Jos keittiön lattialla olisi lojunut edes yksi likainen sukka tai kasvikset olisivat paahtuneet pikkuisen liikaa, niin saattaisin uskoa idylliin. 

Etsin tänään Pohjois-Karjalan keskussairaalassa työskentelevän kollegan sähköpostiosoitetta, joka on muotoa etunimi.sukunimi@siunsote.fi. Siun sote, miun sote. Tule miun soten asiakkaaksi. Tule, tule! En mahda mitään, mutta minusta tuo on koomista ja noloakin.