Kertun oksennukset

En ole viime aikoina kirjoittanut Kertun oksennuksista. Oksennuksia on kahdenlaisia: Ahmin liikaa raksuja oksennus ja suolistooni on kertynyt karvoja oksennus. Jälkimmäinen on vähäisempi ja lievemmin sotkeva ja sisältää vain siistin viiden sentin pituisen tasaisen karvapötkyn sekä mahanestettä. Bulimiaoksennus on silkkaa sulamatonta kuivamuonaa, joka tarttuu mattojen pintaan tiukasti. Eihän sitä viitsi paljaalle lattialle oksentaa.

Kuuntelin eilen lenkillä Ylen Areenasta Maarit Feldt-Rannan puhetta otsikolla Kiitokset ja jäähyväiset. Poliitikko sairastui vatsasyöpään kymmenen vuotta sitten ja myöhemmin tauti uusi. Nyt on menossa sairauden palliatiivinen hoito eli Feldt-Ranta saa ainoastaan oireenmukaista hoitoa. Kävelin Pyynikillä, itkin ja ihailin parantumatonta syöpää sairastavan naisen tyyneyttä, viisautta ja kiitollisuutta. Mietin millainen itse olisin. Katkera? Inhottava? Masentunut? Sitähän ei voi tietää.

Olen matkalla Kuopioon, joka aina herättä voimakkaita tunteita, sillä siellä on tapahtunut paljon asioita: Olen aikuistunut, avioitunut, eronnut (ensimmäisen kerran, sillä olen eronnut kahdesti samasta miehestä) saanut toisen lapseni, käynyt kouluni ja opiskellut kaupungissa.

Muistutan vielä, että ensi viikolla alkaa Tampereen teatterikesä, joten tästä blogista tulee teatteriblogi, enkä kirjoita kissanoksennuksista vaikka kuinka toivoisitte.

Juhlat

Olin lauantaina vanhan ystäväni synttäreillä. Hän täytti kuusikymmentä vuotta ja juhliin oli kutsuttu kuusikymmentä vierasta. Lääkäreitä ja diplominsinöörejä, saattoi olla muitakin.

Alkuun osallistuimme kolmen joukkueina kisaan, johon kuului erilaisia tehtäviä mm. talon ympärysmitan laskeminen. Joukkueiden jäsenten piti olla toisilleen mahdollisimman vieraita.

Ryhmäni DI-mies kiersi talon noin viisi kertaa, piirsi paperille pohjapiirroksen, jokaisen sivun pituudet ja pullistelut ja lopulta laski mitat yhteen. Pääsimme riitävän lähelle oikeaa tulosta saadaksemme pisteen. Minä olisin heittänyt arvion ihan perstuntumalta. Yksi ryhmä arvioi tiilen pituuden ja laski tiilet.

Vieraista vähintään yhdeksänkymmentä prosenttia oli golf-ihmisiä, mutta minäpä sain putattua (kaksi muuta ryhmäläistäni ei onnistunut) vaikka en pelaa golfia, enkä edes aio koskaan pelata. Toisaalta tikanheitossa tikkani lensivät hujan hajan kaikkialle muualle paitsi tauluun, en onneksi kuitenkaan osunut yhteenkään vieraaseen.

Meille tarjottiin ruokaa ja joku kaatoi kurkustani alas liikaa viiniä, josta minulle koituu nykyään useamman päivän apeus. Huomenna jakselen luultavammin jo paremmin. Hienoa, että joku viitsii järjestää juhlia!

Hyvästit Claes Anderssonille

Nyt kun kaikki muistelevat Claes Anderssonia, jonka lahjakkuudesta vallitsee laaja konsensus, niin otan vielä esille yhden (pinnallisen) puolen miehestä. Kollegani, joka menehtyi jo ennen kuin netistä tiedettiin mitään, kertoi, että Andersson oli nuorena komein mies, jonka hän oli koskaan tavannut. Naispuolinen kollega oli Anderssonin kurssikaveri ja sittemmin kokoomuksen kaupunginvaltuutettu. Nainen arvosti kurssikaveriaan muutenkin.

Laitoin tällaisen päivityksen faceen ja keski-ikäiset naiset, kirjailija-facekaverit olivat sitä mieltä, että Andersson oli kahdeksankymppisenäkin hottis. Kuka naiskirjailija on sitä kenenkään mielestä edes kuusikymppisenä, naisten seksuaalinen viehätysvoima ei veny sinne asti ja se on minusta epäreilua. Voisko tämän jotenkin korjata?

Näin koululaisena Kuopion kaupunginteatterissa Anderssonin näytelmän Pyhä perhe, joka teki aikoinaan minuun suuren vaikutuksen. Miehen kirjoittaman runot ovat tällaiselle ruonouden suhteen sivistymättömille riittävän helppoja ymmärtää.

Yritin etsiä netistä nuoruudenkuvia, mutta niitä löytyi niukasti. Olen saanut nauttia Anderssoin soitosta, tarinoinnoinnista (hän esiintyi usein julkisesti) ja runoista. Minusta tuntuu, että hän eli juuri sopivan pituisen ja omanlaisensa elämän.

Löysin eilen kirjahyllystäni yllä olevan signeerauksen. Andersson oli hieno kokonaispakkaus. 

Kotimatka

Vilnasta Riikaan lähtevä bussi saapui Berliinistä. Kuvitelkaa, että yöhikiset ihmiset, banaaninkuoret ja vauvanvaipat umpioidaan yön yli, niin sellaiselta kaksikerrosbussissa lemusi. Hajua ei hetken kuluttua edes huomannut, siihen tottui kuin oman kotinsa ominaishajuun.

Vilna-Riika välillä bussissa toimi englannin kielen taitoinen nainen, joka keräsi kaikkien matkaliput ja kertoi palauttavansa ne viisitoista minuuttia ennen kuin saavumme Riikaan. En ymmärtänyt miksi ja mitä se sitäpaitsi minulle kuului.

Edessä olevan istuimen taskussa oli menu, olisi voinut tilata erilaisia makkaraperunoita ja täytettyjä lättyjä.

Riikassa vaihdoin bussia ja ehdin ostaa vessamummolta kolmellakymmenellä sentillä vessaoikeuden ja käyttää sen. Matkatavarat merkittiin tarralla ja ne sai vain matkalipulla, joka myös leimattiin.

Kuljettajat puhuivat yleensä latviaa (?). Heidän muu kielitaitonsa rajoittui äkäisiin "Five minutes stop" tai "Drei minuten". Kun eräs pariskunta myöhästyi minuutin, he saivat kuskilta sapiskaa. Lähtöpysäkillä kielitaitoinen nainen tarkasti liput ja neuvoi missä paikka sijaitsee vaikka olihan paikka merkitty selkeästi myös numeroilla.

Minun piti kirjoittaa yksin matkustamisesta. Yksin olet täysin riippumaton toisista ja saat valita mitä teet, milloin heräät, missä syöt ja milloin. Toisaalta et voi jakaa kokemuksiasi kenenkään kanssa. Matkatavarat on otettava mukaan yleisiin vessoihin. Hotellihuone maksaa enemmän. Ihmiset ottavat helpommin kontaktia, mutta sekin riippuu maasta. Molemmissa on puolensa.

Olen ollut myös ryhmämatkoilla, jos ryhmä on pieni ja rento, niin se on kivaa, mutta jo yksi valittaja voi pilata kaiken. Inhoan suurissa porukoissa liikkumista. Siinä tuntee itsensä jotenkin naurettavaksi.

Vilna

Viimeinen Vilna-päivä on illassa. Olen kävellyt Liettuan pääkaupungin katuja yhteensä viisikymmentäviisi kilometriä.

Tänään koekävelin linja-autoasemalle, sillä ajattelin kulkea sinne huomenna jalkaisin. Saanhan sitten istua yhdeksän tuntia linja-autossa. Havaitsin matkalla pari kännykkäkauppaa, joissa myytiin kännykkäkoteloita ja ajattelin hankkia uuden hajonneen tilalle. Heillä ei kuulemma ollut mitään näin vanhalle puhelinmallille. Juurihan minä tämän luurin hankin. Pitää varmaan askarrella itse se kotelo.

Samalla matkalla törmäsin kauppahalliin. Moniin kivoihin paikkoihin joutuu vahingossa. Hallissa aidot mummot myivät hilloja, leivonnaisia, karamelleja, vihanneksia, kukkia ja hedelmiä. Miehet myivät sikaa, nautaa ja broileria. Kahvilassa tapasin suomalaisen naisen, joka oli matkalla teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Olin niin puhekaverin puutteessa, että otin kaikki heidän juttunsa vastaan kuin suuren lahjan.

Koska matkalla on kivuttava arjen yläpuolelle, raahauduin Geminasin torniin. Torni töröttää korkealla mäellä, ja jonne johtaa kivinen tie. Mäellä huomasin, että sinne olisi päässyt funiculaarilla yhden euron hintaan. Tornista avautuivat hienot näköalat yli kaupungin ja sieltä ylhäältä saattoi laskea kirkkoja, sillä niitä Vilnassa riittää.

Tornissa esitettiin filminpätkää vuodelta 1989, jolloin ihmiset muodostivat neuvostovaltaa vastustaakseen koko Baltian läpi kulkevan ihmisketjun. Ketjulla oli pituutta 600 kilometriä. Sellaisen porukan kokoaminen ennen internettiä on ollut käsittämätön saavutus. Liikutuin filmistä niin, että jouduin pyyhkimään kyyneleitä.

Kipaisin vielä Zverynasin viehättävään kaupunginosaan, joka oli vähän kuin Pispala, mutta suurempi, alkuperäisempi, kivempi ja tasaisempaa maastoa. Söin viehkeässä terassiravintolassa pastaa.

"Kotimatkalla" näin vielä Vilnan suuren pääkirjaston, jossa oli kahvila, elokuvateatteri ja kirjojakin näytti olevan hyllyissä.

Lopetan raporttini tähän. Lähiaikoina aion kirjoittaa yksin matkustamisesta, kunhan hieman toivun. Tähän loppuun vielä kirkkokuva.

Huono turisti

Kolmas ja viimeinen kokonainen Vilna-päivä. Eilen valtasi väsymys, enkä toteuttanut tehtävääni turistina riittävällä intensiteetillä. Illalla söin sipsipussin huoneessani ja kuuntelin sateen ropinaa (asustan hotellin ylimmässä kerroksessa huoneessa, jossa on vino kattoikkuna). Söin myös ravintolassa (kanaa, ranskalaisia, salaattia ja olut) neljällä ja puolella eurolla. Melkein menin kirkkokonserttiin, mutta koska saatavilla oli vain seisomapaikkoja, en viitsinytkään.

Löysin postitoimiston, joka oli valtava halli. Neliskanttisen huoneen reunoilla, lasien takana, istuivat tuikeat virkailijat. Otin numerolapun ja pian minut jo kutsuttiin tiskille. Virkailija liimasi kortteihini huolellisesti postimerkit ja rahasti. Täällä ei päästetä asiakkaita merkkejä liimailemaan, sillä nehän saattavat mennä vinoon. Postissa oli enemmän työntekijöitä kuin meitä asiakkaita.

Kävin jalkahoidossa parin korttelin päässä ja nyt varpaankynsissäni on geelilakkaus. Jalkojani kylveteltiin, rasvattiin ja raspattiin, eikä se maksanut kuin kolmasosan suomalaisesta hinnasta (googlasin). Tuskin niitä geelikynsiä olisin muuten viitsinyt hankkia. Harmittaa pukea sukat ja lenkkarit.

Kansanmurhan uhrien museo ja MO -taidemuseo ovat yllättäen tänään kiinni (tai eihän se yllätys ole, sillä sen voi katsoa googlesta), mutta useinmiten museot ovat kiinni maanantaisin). Matka on nyt sitten pilalla, sillä en pääse museoon. Yritän toipua tästä vastoinkäymisestä. Ehkä kierrän kirkkoja ja on täällä muitakin museoita, jos oikein tekee mieli.

Kuvassa yllä näkyy pieni kirjaston etäpiste puistossa.

Turistina

Kävelin eilen kaupunginosaan nimeltään Uzupis, joka julistautui "itsenäiseksi" 1997 ja jolla on perustuslaki, joka on käännetty suomeksikin. Perustuslaissa mainitaan mm. että ihmisillä on oikeus olla onnellisia ja toisaalta, että ihmisille kuuluu oikeus olla onnettomia. Luin Wikipediasta, että Suomen Uzupis -suurlähettiläät toimivat Pispalan Hirvitalossa!

Uzupis on ollut aiemmin taiteilijakaupunginosa, mutta nyt monet taiteilijat ovat kaikonneet ja tilalle ovat ryömineet turistilaumat.

Käväisin samalla reissulla kauniilla hautausmaalla. Hautausmaat ovat aina matkan kohokohta.

Illalla katsoin hotellin viereisessä elokuvateatterissa (Kino Pasaka) dokumentin "Why are we creative?", tämä kysymys estitettiin luoville ihmisille elokuvaohjaajista muotisuunnittelijoihin (Aki Kaurismäki vilahti). Ei siitä konsensusta saatu. Elokuvassa tuottivat vaikeuksia japanilaisten ja ranskalaisten taiteilijoiden haastattelujen ymmärtäminen, sillä elokuva oli tekstitetty liettuaksi. Olen muuten oppinut yhden liettualaisen sanan kauppojen ikkunoista NUOLAIDOS, joka tarkoittanee jotain alennukseen viittaavaa.

Mietin, minkä ohjeen antaisin tällaiselle matkalle lähtijälle. Pakkaa vain välttämätön ja vähennä sen jälkeen matkatavarat puoleen. Pidä aina kukkarossa 30 senttiä varalla vessamummoa tai automaattia varten. Varaa hyvät kengät (lenkkarit), kävelin eilenkin yli 15 kilometriä.

Lähden etsimään postitoimistoa ostaakseni postimerkkejä. Jostain syystä monessa maassa on työläämpää hankkia postimerkkejä kuin huumausaineita.

Kirkkoja, kirkkoja, kirkkoja

Matkustin Tallinnasta Vilnaan bussilla. Matka kesti noin yhdeksän tuntia, bussissa oli riittävästi jalkatilaa, ilmastointi toimi ja kuljettaja kuulutti kielellä, jota en ymmärtänyt. Bussissa matkusti siistiä väkeä, nuoria naisia ja miehiä ja keski-ikäisiä pariskuntia. Vieressäni istui ranskalainen vanhempi rouvasihminen ja hänen miehensä istui käytävän toisella puolella.  Linja-autossa näytti olevan matkustajia useista eri maista.

Aika kului ihmisiä tarkkaillen, äänikirjaa kuunnellen, eväitä syöden ja torkahdelleen. Kahviautomaatti sijaitsi lähellä ja siitä kuului korahtavia ääniä aina kun joku haki kahvia.

Ensin näin ikkunasta virolaista tienvarsipusikkoa, sitten latvialaista ja lopulta liettualaista.

Riikassa kysyin kuljettajalta kauanko pysähdymme ja hän osoitti sormella kellotaulun kolmosta ja päättelin, että jäämme tunniksi. Ostin vessamummolta 30 sentillä vessavuoron, kioskista sämpylän ja tarkastin valotaululta bussin lähtöajan, joka oli varttia yli kaksi, joten pysähdys kestikin vain viisitoista minuuttia. Ehdin bussiin.

Hotelli on siisti, oikeastaan aika hieno, mutta silti halpa. Tämä on ihan vanhan kaupungin kyljessä, joka muuten kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Ehdin tutustua siihen hieman jo eilen illalla: kirkkoja, kirkkoja, ravintoloita ja kirkkoja.

FOMO

Luen lomapäivityksiä facessa ja minut valtaa joku niin hieno kuin Fear Of Missing Out, FOMO. Mistä jotkut sen kaiken lomatoiminnan edes keksivät? Luin kirjastossa hädissäni Aamulehteä vinkkejä hakien, enkä löytänyt muuta kuin Tammerfestin ja ne ikuiset Eput ja Popedat. Onhan niitä nähty ja kivaa oli, mutta paljonko tykkäyksiä niillä heruu?

Porraskäytävässäni on vuosia kukoistanut kiinanruusu. Pari viikkoa sitten huomasin sen menettäneen elämänhalunsa. En kestänyt seurata kasvin hiljaista hiipumista vaan otin huonekasvin elvyttämisen elämäntehtäväkseni, kaadoin ruukkuun vettä ja Substralia. Nyt masentuneina roikkuneet lehdet ovat terhakoituneet ja elämälläni on tarkoitus. Epäilen kasvia hoitaneen naisen joko muuttaneen pois tai matkustaneen johonkin ja kasvin jääneen heitteille. Mihin tästä voi ilmoittaa?

Tänään lähden minäkin pienelle matkalle Vilnaan ja jätän kiinanruusun.  Ensin seilaan Tallinnaan, yö laivalla ja sitten reittibussilla Vilnaan (bussimatka kestää vain yhdeksän tuntia). En ole ehkä ihan järjissäni. Minulla on jatkuvasti sellainen olo, että joku tässä menee pieleen. Liput tai hotelli ovat väärille päiville varattuja tai sitten jotain muuta. Matkustan yksin, joten on vaan pärjättävä. Otan läppärin seurakseni ja kerron matkastani lähes reaaliaikaisesti jos siltä tuntuu.

Ovet on monessa lukossa ja kissalla hoitaja, joten ei kannata tulla hakemaan näitä kissan raapimia huonekaluja, eikä valittaa mihinkään virastoon Kertun heitteillejätöstä.

Korvamato

Tampereen taidemuseossa esittäytyy vuoden nuori taiteilija Nastja Säde Rönkkö. Näyttelyn teoksessa 6 Months Without nainen luopuu netistä puoleksi vuodeksi.

Netinkäyttäjänä olen pääasiassa puhditon somekärkkyilijä. Käytän lisäksi nettiä laskujen maksamiseen, sähköpostien lähettämiseen ja vastaanottamiseen, televisio-ohjelmien katsomiseen, radion ja äänikirjojen kuunteluun, kirjojen ja lippujen varaamiseen, ostamiseen ja erilaisten pikaviestien lähettämiseen. Paikkaan nettihauilla muistiani ja yleissivistystäni. Elämä ilman nettiä olisi työlästä, ehkä jopa mahdotonta.

Näyttelyssä oli esillä Rönkön nettipaaston aikana saamia kirjeitä. Ne näyttivät sympaattisen vanhanaikaisilta.

Sain tänään postikortin. Joku oli nähnyt vaivaa, ostanut kortin, postimerkin, etsinyt kynän, miettinyt mitä kirjoittaa, täyttänyt pienen tilan tekstillä, etsinyt osoitteen ja kirjoittanut sen korttiin, liimannut postimerkin ja kiikuttanut kortin postilaatikkoon. Sitä on pakko arvostaa.

Seurasin facesta keskustelua korvamadoista, joista pahimmaksi osoittautui "Pikkukakkosen posti, postilokero kolme neljä seitsemän, kolme kolme sata yksi Tampere kymmenen". Edellä mainittu liittyi nyt sitten sekä nettiin että postikorttiin ja ikäänkuin yhdisti nämä asiat tähän loppuun.

Laiskottelua

Vietin reilun vuorokauden lähes yhdeksänkymppisten vanhempieni mökillä heidän passattavanaan. Autoin sen verran kuin sallivat.

Isä siirtää mökin terassin lasitusta lisätäkseen terassin pinta-alaa, tarkoitus on myös vaihtaa terassin lattiamateriaali. Aiemmin vanhempani rakensivat terasseja, nyt terassikiintiö on ilmeisesti täysi.

Isä on kotoisin pientilalta, jossa ei ollut sähköjä eikä vesijohtoa vaan pesuvesi kannettiin järvestä ja juomavesi haettiin lähteestä. Kun talosta löydettiin luteita, koti jätettiin talvipakkasella kylmilleen ja mentiin sukukuloimaan.

Mummo oli siisti ihminen, jonka pihaa koristivat joriinipenkit (joriinit ovat hienommalta nimeltään daalioita). Lapsuuden kesiltä muistan Raidin hajun, sillä mummola myrkytettiin ainakin kerran kesässä. Kaasutuksen jälkeen kärpäsvainajat lakaistiin lattioilta.

Syötin aamulla äidille puolipakolla kananmunan tai itse hän sen kuori ja söi vaikka valitti ettei jaksa. Toinen tarvitsisi proteiinia ja toisen pitäisi sitä rajoittaa. Kyttään myös heidän vedenjuontiaan, eikä nestemäärä ole mielestäni riittävä. 

Mökillä olisi kiva käydä useamminkin, mutta matka kotioveltani mökkiolosuhteisiin vie neljä tuntia. 

Itsekeskeisellä linjalla jatketaan

Kuulun työni puolesta ryhmään, jossa suunnitellaan eräitä valtakunnallisia ohjeita. En tunne suurta intohimoa aihetta kohtaan. Eräs kollega on järjestänyt kaikki kokoukset ja tahtoi järjestää seuraavankin, mikä sopi minulle erinomaisesti. Kollega toivoo, että toimin kokouksissa puheenjohtajana (en haluaisi tehdä sitä). Jokaisessa kokouksessa hän kuitenkin ottaa sen puheenjohtajuuden ilman virallista asemaa. Ehdotin taas puheenjohtajan vaihtoa, mutta hän ei halunnut sitä. En ymmärrä miksi, sillä hänellä on luontaiset puheenjohtajan lahjat.

Istun Turun junassa, tarkastin junan kyljestä monta kertaa, että määränpää on todellakin Turku, sillä viimeksi hyppäsin vahingossa Hesan junaan.

Luen kirjaa, josta pidän paljon (Rachel Cusk, Siirtymä), nautin tästä jopa enemmän kuin kirjasarjan ensimmäisestä osasta (Ääriviivat). Kirjailijalla on loistava taito upottaa tekstiin lukuisia tarinoita ja niin paljon kiinnostavia ajatuksia, että niihin tekee mieli palata. Jos kaipaat monimutkaista ja yllättävää juonta niin nämä eivät ole kirjojasi.

Molempien romaanien päähenkilö on kirjailija, joka muistuttaa Cuskia. Miten monessa kirjassa näkökulma on nimenomaan kirjailijan? Cuskin molemmissa suomennetuissa romaaneissa kirjailija opettaa kirjoittamista. Kirjoituskursseja käyneenä aiheesta on hauska lukea. Sarjan kolmas kirja julkaistaan suomeksi muistaakseni 2020.

Tästä päivityksestä puuttuu yhteinen nimittäjä. Olen siitä pikkuisen pahoillani, mutta ei se päivääni pilaa. Itsekeskeisellä linjalla kuitenkin jatketaan.

Kerrostalotäti

Olen tarkkaillut itseäni ja huomannut huolestuttavia piirteitä. Siirtelen roskapusseja roskasäiliöstä toiseen. Joillakin taloni asukkailla on tapana heittää roskansa täyteen roskasäiliöön vaikka vieressä odottaisi tyhjänä ammottava roskis ja sitten roskat tursuavat rumasti yli.

Roskien lajittelussakin on havaittavissa huolimattomuutta, mutta siihen en ole jaksanut puuttua. Varis ruokaili eilen roskasäiliössä kun tulin paikalle. Lintu ei tuntunut piittaavan saapumisestani vaan jouduin huitomaan ja huutamaan ennen kuin luontokappale leväytti laiskasti siipensä ja siirtyi naapuripihalle kyttäämään.

Kastelin rappukäytävän ikkunalla kituvan kiinanruusun ja annoin sille Substralia. Olen kuulemma henkilö, jota kutsutaan kerrostalotädiksi. Jäin lomalle, joten voin täysipäiväisesti siirellä roskapusseja.

Loma-ahdistus iski jo eilen. Käytänkö lomani oikein? Luen facesta kuinka tutut kehittävät itseään kursseilla, käyvät festivaaleilla ja siirtyvät kiinnostavista kohteista toisiin. Googlailin Mäntän busseja (tarvittava kuvataidekokemus), olen hankkinut Vilna-oppaan kirjastosta (lomamatka) ja laitellut kavereille viestejä (lomaan kuuluvat ystävien tapaamiset ja yhteisselfiet). Eiköhän tästä lomasta saada kasaan riittävät some-päivitykset.

Lapsena vietin kesälomat mummolassa uiden, kasvimaata kitkien ja vanhoja Yhteishyvä-lehtiä lukien. Totean tämän ihan ilman nostalgista haikailua.

Laiska töitään jne.

Olen tällä viikolla poliklinikan ainoa lääkäri ja teen viisipäiväisen viikon kolmen sijaan. Vaikuttaa siltä, että selviän. Tänään sain outoa tyydytystä siitä, että lista oli piiiitkä, minua häirittiin koko ajan ja puhelin soi yhtenään.  Tämä viikko on poliklinikkatyön ultrajuoksu. Olen tarpeellinen!

Huomenna olen luultavammin tyytyväinen, mutta voi tuntua myös tyhjältä. Toisaalta saatan vaipua hengettömänä kulunseurantalaitteen eteen. Tällä viikolla ylityötunteja kertyy lähes yhden työpäivän verran.

Tiistaina päätin, että teen joka päivä töiden jälkeen jotain kivaa. Tiistaina kävin elokuvissa, keskiviikkona söin Tallipihalla jäätelön ja tänään ostin tuosta lähikaupasta valkosuklaakeksijäätelötikun. Sellaisenminäostinjasöinjanytkirjoitansiitä.

Kävin hakemassa kirjastosta tilaamani kirjan ja lainasin samalla Vilna-oppaan.

Laskin askelet ulko-oveltani kirjastoon (273 askelta), sillä eräs ystäväpariskunta pyysi minua tekemään niin, ei aavistustakaan miksi. Laskut meinasivat pariin otteeseen mennä sekaisin, mutta luulen tuon luvun olevan melko lähellä totuutta.

Hey dude

Valitin eilen työkavereille työn paljoutta. Sitä ruikutusta oli inhottava kuunnella. Helvetin valittaja! Mene muualle kiukuttelemaan ja ilmapiiriä pilaamaan. Kyllä ne lomalla olevien kollegojen kirjeet ja soitot tekee siinä täyden listan ohessa. Valittamatta, hymy huulillaan.

Ihan oikeasti inhoan kaikkein eniten omaa ruikutustani, inhoan sitä jopa enemmän kuin heinäkuista poliklinikan ainoana lääkärinä työskentelemistä.

Tänään mietin, että tätähän kestää vain viisi päivää, joka on lopulta lyhyt tuokio ihmisen elämässä.

Neljältä jätin hommat kesken ja päätin, että ehtiihän sitä huomennakin ja polkaisin katsomaan hupsua elokuvaa (Danny Boylen Yesterday). En mennyt elokuviin suurin odotuksin, eikä elokuva ollut mikään mestariteos, mutta sellaisella hömpällä tavalla söpö.

Yesterdayssa joku kummallinen sähkökatko poistaa kaiken Beatles-musiikkiin viittaavan maailmasta. Kähmäisen pubin nurkassa soittanut Jack on ainoa (tai melkein ainoa) ihminen, joka muistaa yhtyeen kappaleet ja alkaa esittää niitä ominaan. Siitähän seuraa sitten mainetta ja sitä maineen nurjaa puoltakin Jack pääsee maistamaan.

Ellie Jackin "mangeri" ja ystävä, haluaisi olla muuta kuin ystävä, mutta koska tämä on romanttinen komedia niin yhteen päädytään vasta loppuviivoilla.

Paljastinko liikaa? Sen verran ilmeinen tämä lopputulos oli, etten varmaankaan sitä tehnyt.  Hyvä mieli tuli. Työstressi hävisi ja palasin kotiin Hey Judea laulellen.

Elokuvassa levy-yhtiö haluaa muuten tehdä Judesta duden.

Nuoruus!

Runopiha on ollut tapahtuma, jossa aloittelevat ruonoilijat lukevat ääni väristen ensimmäistä kertaa omia tuotoksiaan julkisesti. Paperit, joille runot on kirjoitettu irtoilevat vapisevista sormista ja laskeutuvat keoksi runoilijanalun jalkoihin. Lavan vieressä seisoskelee pari heppaa aitauksessa, sillä tilaisuus järjestetään Tallipihalla.

Loppuillasta joku pönäkkkä runoilija lukee viimeisen runokokoelmansa alusta loppuun. Kiva tilaisuus, voi ostaa jäätelöä, olutta ja runoja. Runot ovat halvimpia (niitä saa runokioskista kahdella eurolla kappale).

Täytyy myöntää, että viimeisimmästä runopihakäynnistä on jo aikaa. Nytkin hipsin paikalle myöhässä ja menetin monta esitystä. En kommentoi kaikkea kuulemaani, laiskottaa. Viimeisenä esiintyi Nihkee Akka, jonka räppipoljentoinen räyheä, humoristinen, femisnistinen spokenword -esitys kolahti. Ennen sitä esiintyi kahden nuoren miehen mainio Nykypost. Nihkee Akka (Jonna Nummela) myi kangaskasseja, julkaistakseen runoistaan omakustanteen. Jostain syystä halutaan edelleen nähdä runot paperille painettuna.

Tuli mieleen Arto Mellerin runo, joka alkaa: Nuoruus! Kaiken pitää olla sille siivekästä, siivekästä ja veristä! Tämä täti tykkäsi.

Hääyön suunnittelu 30 e/ tunti

Sukuni on huonounista. Lapsena saatoin mennä keskellä yötä sanomaan jotain äidilleni, joka ei koskaan vaikutanut nukkuvalta vaan siltä, että makasi peiton alla valveilla, mutta silmät suljettuina

Isän äidin hiukset letitettiin iltaisin pitkälle harmaalle ohuelle letille. Illalla juotiin teetä ja syötiin korppuja ja sitten käytiin nukkumaan. Mummo ja vaari nukkuivat eri huoneissa (mummo kunnon sängyssä ja vaari hetekalla) ja vaari heräsi aamuyöstä lypsämään lehmät. Aamulla mummo valitti "En ole nukkunut silmän täyttä".  Mummon makuukammarista kuului tauoton kuorsaus. Ehkä hän kärsi uniapneasta.

Minäkin nukun välillä (=melkein aina) huonosti. Ostin kiinalaisen painopeiton (7 kg, peitossa on painona lasihelmiä) ja olen maannut sen alla jo kaksi yötä. No jaa, ehkä paremmin, toisaalta niin teen aina vapaapäivinä. Kaikille peitto ei varmaan sovi, joku saattaa ahdistua, sillä kääntyminen käykään yhtä kevyesti kuin tavallisella täkillä.

Kävin eilen kukkakaupassa ja luin kassan viereen kiinnitetystä lappusesta "Hääyön suunnittelu 30 e/tunti". (Häätyön suunnittelu 30 e/tunti)

Vaarallisia liikennevälineitä

Vietän vapaapäivää. Kaikkein eniten haluaisin kirjoittaa tai editoida käsikirjoitustani, silti välttelen työn aloittamista kaikin keinoin. Kävin suihkussa, pesin vessan, luin sanomalehden, luin romaania, ihmettelin maailmanmenoa, siivosin Kertun hiekkalaarin. Kohta lähden Metsoon. Rakastan tuota kirjastoa.

Yläkerran uudet asukkaat remontoivat kotiaan iltamyöhään. Jostain syystä remontin äänet eivät ärsytä minua vaan tuntuvat jotenkin kotoisilta. Pidän kerrostalon kopinoista, suhinoista, huonosti erottuvista lauseista, jopa roska- ja aura-autoista. En siis ole erityisherkkä. Kaikki taiteilijat ovat erityisherkkiä ja koulukiusattuja, joten en ole taiteilija. Ajatus koulukiusatuista taitelijoista perustuu taiteilijahaastatteluihin, joita olen lukenut.

Kaupungilla liikkuu nykyään suoraselkäisiä tyyppejä kuin jotain uutuustuotteita liukuhihnalla. Kun tarkemmin katsoo niin he seisovat sähköpotkulaudoilla. Aamulla seitsemältä, kun poljen töihin, kippaa pakettiauto ladatut kulkuvälineet riviin jalkakäytäville. En vastusta uusia kulkuvälineitä, mutta toivoisin, että niitä käyttävät kaupunkilaiset noudattaisivat liikennesääntöjä.

Kaikkein vaarallisin kapine on auto ja ihminen sen ratissa.

Milloin jäät lomalle?

Töissä on oudolla tavalla intiimimpää kuin tavallisesti. Johtunee siitä, että niin moni lomailee. Hommia on kuitenkin vähintään yhtä paljon kuin muulloinkin ja väsyttää ihan normaaliin tapaan. Ilmoitan sitten kun ei väsytä. Hoitajat kysyvät kysymyksiä, joita kysyisivät muilta lääkäreiltä jos nämä eivät olisi mökeillä, mummoloissa, kesätapahtumissa tai kaiken maailman turistirysissä.

Pukeudun usein mekkoihin, sillä ne ovat maailman helpoin vaate. Kun joskus vedän farkut jalkaani, tunnen itseni jotenkin reippaammaksi. Ostin farkkujen seuraksi kirkkaan punaisen t-paidan ja viimeistelin asun punaisilla kengillä. Persoonallisuuteni vääntyi energisempään suuntaan, joten jaksoin kävellä jäätelökioskille ja ostaa jäätelön.  Kaduin heti ostostani, sillä jäätelö ei maistunutkaan niin hyvältä kuin odotin. Söin kuitenkin.

Näytin tänään sivarille kuvia Kertusta ja nuori mies esitteli vanhempiensa kissaa. Kateista saa paljon juttua aikaiseksi. Olen kysynyt sivarilta noin viisikymmentä kertaa milloin hän lopettaa, mutta en muista sitä vieläkään. Ehkä elokuussa, luulisin.

Heinäkuussa on helppoa jutella vieraampienkin ihmisten kanssa, sillä aina voi kysyä "Milloin jäät lomalle?" tai "Joko on lomat pidetty?"  Sitä potilaatkin kysyvät.  Toivotamme hyvää kesää, pitäsikö jo siirtyä toivottamaan hyvää loppukesää, että vaikuttaisi paremmin aikaan orientoituneelta.

Tuntuuko teistä, että vieraat ihmiset hymyilevät teille? Minusta tuntuu. Katson välillä peilistä onko joku vaate jäänyt pukematta tai mekko nurin. Ehkä he hymyilevät punaiselle paidalle. 

Hain kirjastosta tilaamani kirjan (Maggie Nelson, Sinelmiä) ja havaitsin ilokseni, että se onkin oikeastaan vain pieni kirjanen, eikä uuvuttava tiiliskiviromaani.

Älykäs patja

Sain tilaamani petauspatjan. Sen mainostettiin olevan älyvaahtopatja,  paksuutta patjalla on peräti 8 senttiä ja se on 160 senttiä leveä.  Muistin sänkyni mitat väärin, sen leveys ei olekaan 160 vaan minulla on teinisänky (140 cm leveä). Patja siis roikkuu hieman yli sängyn laitojen, mutta eihän kaiken tarvitse olla niin viimeisen päälle.  Sisustuksessa on hyvä olla pientä rosoa. Jälkikäteen tuli mieleen, että järkevä ihminen mittaisi sängyn ennen kuin ostaa patjan.

Patja ei sitä paitsi vaikuta erityisen älykkäältä, eihän se muuten tyytyisi olemaan pelkkä patja vaan pyrkisi yliopistoon.

Heinäkuu on vuoden hankalin kuukausi, sillä heinäkuulle kasautuu kohtuuttomia odotuksia.  Suomalaiset piileskelevät mökeillä hyttysten syötävinä. Kunnollisia elokuvaensi-iltoja säästellään syksyyn. Pitää viettää aikaa ulkona, eikä ole soveliasta maata sohvalla. On pakko nauttia. Heinäkuu on kesän sateisin kuukausi vaikka tästä tosiasiasta pyritään vaikenemaan.

Elokuussa jo vähän helpottaa. Lehdissä ryhdytään mainostamaan koulureppuja. Kulttuuritapahtumat palaavat sinne mihin ne kuuluvat, kaupunkien keskustoihin. Työväenopiston ohjelma julkaistaan.  Ihmiset kyllästyvät perheenjäsentensä seuraan ja haluavat tavata muitakin ihmisiä. Aloitetaan kaikki ne harrastukset, jotka viimeistään marraskuussa lopetetaan.