Katselin Kirsti Ellilän blogia http://kulkeekohenki.blogspot.com/ ja muistelin lapsuuteni uskontokokemuksia. Olen kasvanut suomalaisessa tapakristityssä perheessä. En muista kuka opetti meille iltarukouksen. "Levolle lasken Luojani..." en ymmärtänyt mistä oli kyse. Päättelin, että ellei tuota rukousta lue, niin petistä ei enää aamulla nouse, vaan kuolo korjaa yöllä. Jossain vaiheessa lopetin värssyn jokailtaisen toistamisen. Mummo kuunteli sunnuntaisin hartaana kirkonmenot radiosta. Saarnan aikana hänen suustaan purkautui syviä huokauksia.
Pyhäkoulussa laulettiin:
Älä sydän pieni, mieti mitä vain, älä sydän pieni mieti mitä vain, sillä
Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen.
Älä sydän pieni mieti mitä vain.
Tätä isää ei päässyt pakoon mihinkään. Ajatuksetkaan eivät olleet omia. Vielä enemmän pelkäsin pilven reunalle vihdoin siirtynyttä mummoa, joka oli kansakoulunopettaja ja seurasi kriittisesti toimiani, jotka eivät aina olleet hänen nähtäväkseen tarkoitettuja.
tiistai 5. heinäkuuta 2011
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Kerttu
Kampaajani on pitkään kierrellyt ammattiani vaivihkaisilla kysymyksillä: "Onko teillä töissä nyt rauhallisempaa?" "Taidat olla kaupungilla töissä?" "Onko sinulla pitkä työmatka?" Miten pitkä loma sinulla on?". Tänään hän kävi suoraan toimintaan ja kysyi ammattiani.
Hänen sormensa ei koukistu kunnolla. Tapaturmassa oli siinä mielessä tyyliä, että kampaaja oli viiltänyt sormensa Samurai-miekkaan. Nainen laittoi nyrkkinsä nenäni eteen, yksi sormi ei mennyt ihan kämmenpohjaan asti. Sanoin, että on viisaampaa olla puuttumatta tuttujen vaivoihin, toki kampaajani sormien toiminta on minun sydämenasiani. Onneksi hänellä oli jo aika käsikirurgille.
Kissalleni on ehdotettu erilaisia nimiä. Kisun hennoilla harteilla on jo hieno rotukissanimi, jonka olen unohtanut, enkä löydä nyt paperia mistään. Kissa on joutunut fasistisen rodunjalostuksen kohteeksi, hänen ei sallittu värivirheensä vuoksi jatkaa sukuaan. Olen hiljalleen päätynyt siihen, että kisu haluaa olla Kerttu. Kerttu on sellainen säpäkkä tyyppi, joka ei vello syvissä vesissä. Kertuilla ovat liinavaatekaapit aina viivasuorassa ojennuksessa. Kertut eivät jää vanhoiksi piioiksi, he ovat oivaa vaimoainesta. Kertut ovat empaattisia, eivät juutu menneisiin vääryyksiin. Tämä kisuni on kahdesta kodista jo häädetty: ensin synnyinkodista ja sitten seuraavasta sijoituspaikasta. Tästäkin syystä on parempi, ettei hänen nimensä ole vaikkapa Mimosa, Mimosat ovat liian herkkiä tähän maailmaan.
Hänen sormensa ei koukistu kunnolla. Tapaturmassa oli siinä mielessä tyyliä, että kampaaja oli viiltänyt sormensa Samurai-miekkaan. Nainen laittoi nyrkkinsä nenäni eteen, yksi sormi ei mennyt ihan kämmenpohjaan asti. Sanoin, että on viisaampaa olla puuttumatta tuttujen vaivoihin, toki kampaajani sormien toiminta on minun sydämenasiani. Onneksi hänellä oli jo aika käsikirurgille.
Kissalleni on ehdotettu erilaisia nimiä. Kisun hennoilla harteilla on jo hieno rotukissanimi, jonka olen unohtanut, enkä löydä nyt paperia mistään. Kissa on joutunut fasistisen rodunjalostuksen kohteeksi, hänen ei sallittu värivirheensä vuoksi jatkaa sukuaan. Olen hiljalleen päätynyt siihen, että kisu haluaa olla Kerttu. Kerttu on sellainen säpäkkä tyyppi, joka ei vello syvissä vesissä. Kertuilla ovat liinavaatekaapit aina viivasuorassa ojennuksessa. Kertut eivät jää vanhoiksi piioiksi, he ovat oivaa vaimoainesta. Kertut ovat empaattisia, eivät juutu menneisiin vääryyksiin. Tämä kisuni on kahdesta kodista jo häädetty: ensin synnyinkodista ja sitten seuraavasta sijoituspaikasta. Tästäkin syystä on parempi, ettei hänen nimensä ole vaikkapa Mimosa, Mimosat ovat liian herkkiä tähän maailmaan.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Kaunis kissanoksennus
Tulin niin iloiseksi uudesta lukijasta, että melkein unohdin pitää yllä päivystysahdistuksen. Tekisi mieleni sanoa, että olen nöyrän kiitollinen kaikista lukijoista, mutta kun en ole nöyrä. Olen siis hyvin kiitollinen ilman nöyryyttä. Kaikki kommentit tuovat myös suurta iloa.
Kun hain Viitaan, kirjoitin elämäni ensimmäisen novellin, siitä on kaksi vuotta. Olin hakenut sinne jo kerran jollain blogistani poimimillani lyhyillä teksteillä, toisella kerralla siis onnistuin. Olin niin iloinen, että soitin kaikille mahdollisesti edes vähän kiinnostuneille ihmisille ja niillekin, joita asia ei kiinnostanut tippaakaan. Se onkin sitten suurin saavutukseni kirjallisella alalla. Olen kahdesti osallistunut Pirkanmaan kirjallisuuskilpailuun menestymättä. Joku sanoi, että siellä pärjäävät masennuskirjoitukset, ei huumori. Viitaryhmässäni on kolme voittajaa. He ovat erinomaisia kirjoittajia. Mainostan tässä Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaania Katariina, ikäänkuin minullakin olisi jotain osuutta sen synnyttämiseen. Kirja julkaistaan elokuussa.
Itseasiassa minun piti kirjoittaa oksennuksesta. Etsin oikein karmivaa runoa, löysin Hanna Haurun proosarunoja, mutta en halua säikyttää teitä. Yhdessä runossa mies ihastui naiseen niin, että oksensi. Minun Viita-hakemustekstissäni oli ilmaisu einespitsan näköinen oksennus. Se onkin hienoin kuvaus, jonka olen tähän mennessä keksinyt. Kissani oksentaa kauniita oksennuksia, säännöllisen pyöreitä ja pitkulaisia, joista voisi askarrella rannekoruja. Pidän kissastani hänen kauniiden oksennuksiensa vuoksi.
Oksennusrunon sijaan viikonlopun runo on Vammala-ostoksiani: Johanna Venhon runoelmasta Yhtä juhlaa
( WSOY 2006):
Istun yksin huoneessa
kunnes kuolleet puhkeavat laulamaan
kuivuneet nuput risahtavat auki
näen sinut munaskuihin asti
ja kaikki pelkistyy vähään.
Pimeä kivi syvässä vedessä,
näkemätön. Kestämätön,
kuroo pallean kokoon,
pakottaa ulos huoneesta, isoon ja isompaan kuoppaan:
minä annan, minä saan,
anna jotta saan, ostan kakki valheet
joilla jaksan kotiin asti,
maksan tyhjillä lupauksilla.
Olen kulkenut alasti kaupungin katuja
olen viiltänyt verinahkaan asti
perannut sanoista sisälmykset esiin
kiehuttanut rakkaudesta vihan ja nähnyt
miten helposti se käy, kevyt tappo
nyt istun yksin huoneessa
en tule mistään kylläiseksi,
otan nälästä niskaotteen,
unohdan käytöstavat ja puheenparret,
miten eletään yhteiskunnassa,
noustaan portaita,
öisin näen silmäni mustassa ikkunassa
huvittavan totiset, vanhanaikaiset,
muurahaisenjälkiin syventyneet:
liekki pimeää vasten, salamanisku
yön sammutushuopaan.
Kun hain Viitaan, kirjoitin elämäni ensimmäisen novellin, siitä on kaksi vuotta. Olin hakenut sinne jo kerran jollain blogistani poimimillani lyhyillä teksteillä, toisella kerralla siis onnistuin. Olin niin iloinen, että soitin kaikille mahdollisesti edes vähän kiinnostuneille ihmisille ja niillekin, joita asia ei kiinnostanut tippaakaan. Se onkin sitten suurin saavutukseni kirjallisella alalla. Olen kahdesti osallistunut Pirkanmaan kirjallisuuskilpailuun menestymättä. Joku sanoi, että siellä pärjäävät masennuskirjoitukset, ei huumori. Viitaryhmässäni on kolme voittajaa. He ovat erinomaisia kirjoittajia. Mainostan tässä Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaania Katariina, ikäänkuin minullakin olisi jotain osuutta sen synnyttämiseen. Kirja julkaistaan elokuussa.
Itseasiassa minun piti kirjoittaa oksennuksesta. Etsin oikein karmivaa runoa, löysin Hanna Haurun proosarunoja, mutta en halua säikyttää teitä. Yhdessä runossa mies ihastui naiseen niin, että oksensi. Minun Viita-hakemustekstissäni oli ilmaisu einespitsan näköinen oksennus. Se onkin hienoin kuvaus, jonka olen tähän mennessä keksinyt. Kissani oksentaa kauniita oksennuksia, säännöllisen pyöreitä ja pitkulaisia, joista voisi askarrella rannekoruja. Pidän kissastani hänen kauniiden oksennuksiensa vuoksi.
Oksennusrunon sijaan viikonlopun runo on Vammala-ostoksiani: Johanna Venhon runoelmasta Yhtä juhlaa
( WSOY 2006):
Istun yksin huoneessa
kunnes kuolleet puhkeavat laulamaan
kuivuneet nuput risahtavat auki
näen sinut munaskuihin asti
ja kaikki pelkistyy vähään.
Pimeä kivi syvässä vedessä,
näkemätön. Kestämätön,
kuroo pallean kokoon,
pakottaa ulos huoneesta, isoon ja isompaan kuoppaan:
minä annan, minä saan,
anna jotta saan, ostan kakki valheet
joilla jaksan kotiin asti,
maksan tyhjillä lupauksilla.
Olen kulkenut alasti kaupungin katuja
olen viiltänyt verinahkaan asti
perannut sanoista sisälmykset esiin
kiehuttanut rakkaudesta vihan ja nähnyt
miten helposti se käy, kevyt tappo
nyt istun yksin huoneessa
en tule mistään kylläiseksi,
otan nälästä niskaotteen,
unohdan käytöstavat ja puheenparret,
miten eletään yhteiskunnassa,
noustaan portaita,
öisin näen silmäni mustassa ikkunassa
huvittavan totiset, vanhanaikaiset,
muurahaisenjälkiin syventyneet:
liekki pimeää vasten, salamanisku
yön sammutushuopaan.
Korkeakulttuuria
Heräsin aamulla jo kuuden maissa. Jonkun on tämä tehtävä, mutta onko sen oltava minä, ajattelin ja poljin töihin läpi tyhjän sotkuisen kaupungin. Puutarhakadulla käveli vastaan menninkäisen näköinen mies, joka huojui uhkaavasti. Kadun pyörälaskin kertoi, että olin sen vuorokauden neljäskymmeneskuudes pyöräilijä.
Töissä hakeuduin ensin kohteeseen A, josta hain työtakkini ja turvallisuutta tuovat omat välineet kuten stetoskoopin. Lähdin kävelemään kohteeseen B, josta haen puhelimen: vaikka minulla on kolme avainta ja kolme erilaista kulkuläpyskää, ei kohteen tavoittaminen sisäreittiä pitkin onnistunut. Minun ja käytävän väliin jäi yksi lukittu ovi. Kävelin siis ulkokautta, onneksi ei satanut. Seuraavaksi etenin koteeseen C, jossa työskentelin. Kului melkein 20 minuuttia ennen kuin pääsin aloittamaan työt. Kun poistuin työstä tein saman toiseen suuntaan.
Aion pilata iltani odottamalla puhelinsoittoa, joka kutsuisi minut takaisin töihin. Katson Australian huippumalli haussa ohjelmaa. Se on korkeatasoisinta kulttuuria, jota jaksan seurata näissä olosuhteissa. Hupaisaa seurata tyttöjen sosiaalisia suhteita. Yleensä porukassa on joku kaikkien inhokki. Mahdollisesti silitän vähän pyykkiä. En uskalla laittaa pesukonetta pyörimään, sillä se on suoranainen soittokutsu.
Kävin eilen Tampereen taidemuseon 80-vuotis juhlanäyttelyssä. Pidin ideasta, Johanna Sinisalo oli tehnyt rakennuksen ja taideteosten sitomiseksi tarinan,joka oli osittaini fiktiota ja osittain totta. Vähäpätöisemmätkin taideteokset saivat näin merkityksen.
Töissä hakeuduin ensin kohteeseen A, josta hain työtakkini ja turvallisuutta tuovat omat välineet kuten stetoskoopin. Lähdin kävelemään kohteeseen B, josta haen puhelimen: vaikka minulla on kolme avainta ja kolme erilaista kulkuläpyskää, ei kohteen tavoittaminen sisäreittiä pitkin onnistunut. Minun ja käytävän väliin jäi yksi lukittu ovi. Kävelin siis ulkokautta, onneksi ei satanut. Seuraavaksi etenin koteeseen C, jossa työskentelin. Kului melkein 20 minuuttia ennen kuin pääsin aloittamaan työt. Kun poistuin työstä tein saman toiseen suuntaan.
Aion pilata iltani odottamalla puhelinsoittoa, joka kutsuisi minut takaisin töihin. Katson Australian huippumalli haussa ohjelmaa. Se on korkeatasoisinta kulttuuria, jota jaksan seurata näissä olosuhteissa. Hupaisaa seurata tyttöjen sosiaalisia suhteita. Yleensä porukassa on joku kaikkien inhokki. Mahdollisesti silitän vähän pyykkiä. En uskalla laittaa pesukonetta pyörimään, sillä se on suoranainen soittokutsu.
Kävin eilen Tampereen taidemuseon 80-vuotis juhlanäyttelyssä. Pidin ideasta, Johanna Sinisalo oli tehnyt rakennuksen ja taideteosten sitomiseksi tarinan,joka oli osittaini fiktiota ja osittain totta. Vähäpätöisemmätkin taideteokset saivat näin merkityksen.
lauantai 2. heinäkuuta 2011
Kisu identiteettikriisissä
Vanhan kirjan päivät tuli katsastettua. Kirjanmyyntipöytiä oli levitelty kouluun sekä pihalle pystytettyyn telttaan. Hiki valui pitkin myyjien ja asiakkaiden kasvoja. Paras löytöni oli kirja nimeltään "Viisi tiibetiläistä riittiä". Olen tehnyt näitä riittejä lähes päivittäin jo parin vuoden ajan, ilman kirjan tuomaa opastusta. Nyt tiedän, että ihmisen kehossa on seitsemän energiakeskusta, jotka ovat voimakkaita sähköisiä kenttiä, joiden nopeutta näillä riiteillä kiihdytetään ja saavutetaan ikuinen nuoruus. Kirjasta käy ilmi, että on olemassa myös kuudes riitti, joka on selibaatti.
Ostin vielä kolme runokirjaa sekä Jhumpa Lahirin novellokokoelman Kaima. Yleisön joukossa oli kuulemma Timo Soini. En nähnyt häntä, sillä katseeni kiersi pitkin kirjahyllyjä, ei yleisöä.
Kirjapäivä seuralaiseni R oli sitä mieltä, että kisulleni olisi annettava kunnon nimi. Kisu kärsii muuten identiteettikriisitä. R ehdotti nimeä, joka kuului kurssikaverilleni, joka myöhemmin riisti hengen itseltään. Nimellä on paha aura, en halua itsetuhoista kissaa. Kokeilin nimigeneraattoria, joka ehdotti Emelinaa. Kuka keksisi kisulle nimen?
Ostin vielä kolme runokirjaa sekä Jhumpa Lahirin novellokokoelman Kaima. Yleisön joukossa oli kuulemma Timo Soini. En nähnyt häntä, sillä katseeni kiersi pitkin kirjahyllyjä, ei yleisöä.
Kirjapäivä seuralaiseni R oli sitä mieltä, että kisulleni olisi annettava kunnon nimi. Kisu kärsii muuten identiteettikriisitä. R ehdotti nimeä, joka kuului kurssikaverilleni, joka myöhemmin riisti hengen itseltään. Nimellä on paha aura, en halua itsetuhoista kissaa. Kokeilin nimigeneraattoria, joka ehdotti Emelinaa. Kuka keksisi kisulle nimen?
Tekotalvi
Olen lähdössä Vammalaan Vanhan kirjan päiville. En ole aiemmin käynyt tapahtumassa. Minua on informoitu ruuhkasta ja kuumuudesta. Takana on taas huonosti nukuttu yö. On liian kuuma nukkua ja valo pitää hereillä. Kun kaamoksen aiheuttamaa väsymystä hoidetaan valolla niin voisiko tätä tilaa hoitaa pimeällä? Jospa puen illalla aurinkolasit ja leikin talvea, tungen korvani ja silmäni täyteen pimeyttä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)