Tulin niin iloiseksi uudesta lukijasta, että melkein unohdin pitää yllä päivystysahdistuksen. Tekisi mieleni sanoa, että olen nöyrän kiitollinen kaikista lukijoista, mutta kun en ole nöyrä. Olen siis hyvin kiitollinen ilman nöyryyttä. Kaikki kommentit tuovat myös suurta iloa.
Kun hain Viitaan, kirjoitin elämäni ensimmäisen novellin, siitä on kaksi vuotta. Olin hakenut sinne jo kerran jollain blogistani poimimillani lyhyillä teksteillä, toisella kerralla siis onnistuin. Olin niin iloinen, että soitin kaikille mahdollisesti edes vähän kiinnostuneille ihmisille ja niillekin, joita asia ei kiinnostanut tippaakaan. Se onkin sitten suurin saavutukseni kirjallisella alalla. Olen kahdesti osallistunut Pirkanmaan kirjallisuuskilpailuun menestymättä. Joku sanoi, että siellä pärjäävät masennuskirjoitukset, ei huumori. Viitaryhmässäni on kolme voittajaa. He ovat erinomaisia kirjoittajia. Mainostan tässä Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaania Katariina, ikäänkuin minullakin olisi jotain osuutta sen synnyttämiseen. Kirja julkaistaan elokuussa.
Itseasiassa minun piti kirjoittaa oksennuksesta. Etsin oikein karmivaa runoa, löysin Hanna Haurun proosarunoja, mutta en halua säikyttää teitä. Yhdessä runossa mies ihastui naiseen niin, että oksensi. Minun Viita-hakemustekstissäni oli ilmaisu einespitsan näköinen oksennus. Se onkin hienoin kuvaus, jonka olen tähän mennessä keksinyt. Kissani oksentaa kauniita oksennuksia, säännöllisen pyöreitä ja pitkulaisia, joista voisi askarrella rannekoruja. Pidän kissastani hänen kauniiden oksennuksiensa vuoksi.
Oksennusrunon sijaan viikonlopun runo on Vammala-ostoksiani: Johanna Venhon runoelmasta Yhtä juhlaa
( WSOY 2006):
Istun yksin huoneessa
kunnes kuolleet puhkeavat laulamaan
kuivuneet nuput risahtavat auki
näen sinut munaskuihin asti
ja kaikki pelkistyy vähään.
Pimeä kivi syvässä vedessä,
näkemätön. Kestämätön,
kuroo pallean kokoon,
pakottaa ulos huoneesta, isoon ja isompaan kuoppaan:
minä annan, minä saan,
anna jotta saan, ostan kakki valheet
joilla jaksan kotiin asti,
maksan tyhjillä lupauksilla.
Olen kulkenut alasti kaupungin katuja
olen viiltänyt verinahkaan asti
perannut sanoista sisälmykset esiin
kiehuttanut rakkaudesta vihan ja nähnyt
miten helposti se käy, kevyt tappo
nyt istun yksin huoneessa
en tule mistään kylläiseksi,
otan nälästä niskaotteen,
unohdan käytöstavat ja puheenparret,
miten eletään yhteiskunnassa,
noustaan portaita,
öisin näen silmäni mustassa ikkunassa
huvittavan totiset, vanhanaikaiset,
muurahaisenjälkiin syventyneet:
liekki pimeää vasten, salamanisku
yön sammutushuopaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti