Katselin Kirsti Ellilän blogia http://kulkeekohenki.blogspot.com/ ja muistelin lapsuuteni uskontokokemuksia. Olen kasvanut suomalaisessa tapakristityssä perheessä. En muista kuka opetti meille iltarukouksen. "Levolle lasken Luojani..." en ymmärtänyt mistä oli kyse. Päättelin, että ellei tuota rukousta lue, niin petistä ei enää aamulla nouse, vaan kuolo korjaa yöllä. Jossain vaiheessa lopetin värssyn jokailtaisen toistamisen. Mummo kuunteli sunnuntaisin hartaana kirkonmenot radiosta. Saarnan aikana hänen suustaan purkautui syviä huokauksia.
Pyhäkoulussa laulettiin:
Älä sydän pieni, mieti mitä vain, älä sydän pieni mieti mitä vain, sillä
Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen.
Älä sydän pieni mieti mitä vain.
Tätä isää ei päässyt pakoon mihinkään. Ajatuksetkaan eivät olleet omia. Vielä enemmän pelkäsin pilven reunalle vihdoin siirtynyttä mummoa, joka oli kansakoulunopettaja ja seurasi kriittisesti toimiani, jotka eivät aina olleet hänen nähtäväkseen tarkoitettuja.
2 kommenttia:
Minäkin muistan tuon iltarukouksen todella painostavana. Kuvasta tuli paljon lempeämpi kuin mikä oli oma kokemukseni. Rukouksen sisältöä en ymmärtänyt ollenkaan, kuvittelin koko ajan että jotain ihme luojaherraa tässä nyt pitäisi laittaa levolle.
Mä taas ihmettelin läpi pyhäkoulujen ja seurakunnan kerhojen, KUKA on tää Jeesus josta kohkataan - mikä se juttu niinq ON? Olis edes joku selittänyt, että eri maissa on erilaisia uskontoja, ja meillä Suomessa on tämmöinen evnakelis-luterilaisuus ja siinä Jeesus ja kaikki mitä se teki, on se keskeinen juttu oletetun taivaaseen pääsyn kannalta jne. Vaan ei. Jeesus Jeesus Jeesus vaan. Ja rukoukset päälle.
Lähetä kommentti