Sokerimiestä etsimässä

Itsenäisyydenkadulla sijaitsee kahvila, jonka nimi on Pörriäinen tai jotain mahdollisimman epätrendikästä. Tähän baariin työmiehet kehtaavat kävellä aamukahveille maalitahraisissa haalareissaan. Sisustus on aitoa 70-luvun tyyliä. Siellä myydään sämpylöitä, joiden välistä pursuaa paistettua kananmunaa ja kinkkua. Kahvila on miesten juttu, yhtään naista en ole nähnyt siellä kahvia siemailemassa. Pullat leivotaan kahvilan takahuoneessa eikä pullakoneella pullatehtaassa. Jokainen pikkupulla on yksilö ja maistuu ihanalta. Poljin aamulla kahvilaan ja pyysin 12 pullaa, niitä oli kuitenkin vain 11 ja ne maksoivat alle 9 euroa.  Pankkikortti ei kelpaa. Kerran jäin velkaa ostoksistani, mutta ei se haitannut.

Näin Anttilan ruokaosastolla mukavan näköisen miehen. Mies kulki perässäni, siis osti samoista hyllyistä ruokatarvikkeita ja asettui kassajonossa taakseni, vaikka kassoja oli neljä. Joskus olisin saattanut ajatella, että hän saattaisi mahdollisesti olla kiinnostunut minusta, nyt olin melko varma, että hän kyttäsi pankkikorttini tunnuslukua. Roisto osti rasvatonta viiliä, suklaata ja appelsiineja. Mies seurasi perässäni ulos tavaratalosta ja hävisi. Tarkistin kukkaroni ja kortti oli tallessa. On myös sellainen pieni mahdollisuus, että miekkonen vain sattui ostamaan samoista hyllyistä kuin minä.

Näin sympaattisen dokumentin Searching for sugarman. Niagarassa oli tunkua, katsomoon oli ahtautunut kymmenen elokuvan ystävää. En toista elokuvan juonta, mutta mietityttämään jäi kyseisen muusikon vaatimattomuus. Pohdin myös miten sattuma voi muuttaa elämän ja muuttaako se sitä kuitenkaan vai oliko se että jossain olet jotain ja toisaalla taas et. Jospa olet väärässä paikassa ja vielä väärään aikaan. Antaa olla.

Iskusävel

Eilen en jaksanut edes suorittaa teille päivittäistä ripittäytymistäni. Olin niin väsynyt, että ryömin päivystyksestä sohvalle ja siitä lattiapintoja pitkin sänkyyn.

Näen jatkuvasti unta liikennevälineistä, lähinnä junista, lentokoneista ja laivoista. Olen itse kyseisten kulkuneuvojen matkustaja. Lentokoneet riipivät puiden latvoja, aallot lyövät laivan kannelle ja junat syöksyvät raiteilta. Ekologisena ihmisenä en ole nähnyt unta henkilöautoista, mutta viime yönä istuin punaisen farmari Volvon etupenkillä. Kolariinhan siinä jouduttiin tietysti ja auto meni lunastuskuntoon.

En ole iskelmäihmisiä eikä Katri-Helena ole millään lailla sytyttänyt minua. Olen katsellut Ylen Teemalta dokumenttia "Iskelmä Suomi". Kun Katri-Helena laulaa luikautti patamaisessa kampauksessaan "Anna mulle tähtitaivas" ja Paula Koivuniemi laulatti täyttä salia aikuisia naisia "kaiken me jaamme, toisiamme tukekaamme..." niin minua alkoi itkettää. Dokumentissa näytettiin hupaisa pätkä 70-luvun ohjelmasta, jossa neljä totista toimittajaa syytti Carolaa siitä, ettei hänen lauluissaan ole riittävästi asiaa ja että niillä yritetään hankkia RAHAA!

Kysyin tyttäreltä, mikä ajatus on Zombie-kulkueen takana. Ei siinä kuulemma ole mitään ideologiaa. Seitsemänkymmenluvulla ei moista olisi voinut kuvitellakaan, kaiken takana oli joku aate. Nyt voi siis tehdä jotain ihan vain huvikseen.

Hiihtolomaton

Alan kyllästyä uutisiin siitä, mistä kaikkialta on löytynyt hevosenlihaa. Seuraavaksi konia löytyy todennäköisesti vispipuurosta. Luen juuri Laxnessin Salka Valkaa, jossa lapset elävät pilaantuneilla perunoilla ja kalanperkeillä jos eivät kuole jo imeväisiässä. Meillä ovat asiat kuitenkin aika hyvin. Ymmärrän kyllä, että einespaketista, jonka kiireinen virkaisä tai -äiti lapsilleen mikrossa lämmittää, pitäisi olla sitä mitä siinä mainitaan olevan.

Aikoinaan kaverini ostivat Puolasta kuulokkeet (ne olivat tuolloin kookkaita ja näyttivät kuulosuojaimilta). Kotona he avasivat toivekkaina paketin aikomuksenaan kuunnella musiikkia naapureita häiritsemättä ja löysivät laatikosta kaksi perunaa. Siinä oli melko selkeästi kuluttajaa petetty. Mitä teit kun huijari asui Puolassa ja "kuulokkeet" oli ostettu pimeästi vaihdetulla valuutalla.

Hiihtoloma täyttää FB:n hiihtolatujen ja laskettelurinteiden kuvilla. Minä vaan poljen töihin pyörällä ja kypärä painaa ohimoitani kuin marttyyrin kruunu. Huomenna on päivystys, joka alkoi jo eilen minua harmittaa. Lauantaina on toinen. Kun viikko etukäteen alkaa tuota ylimääräistä (no eihän se tavallaan ole ylimääräinen vaan työhön kuuluva) tehtävää voivotella, niin onko järkeä. Minkäs teet.

Sunnuntain Hesarissa käsiteltiin lääkärien mahdollisuutta kieltäytyä aborttien suorittamisesta. Gynekologiyhdistyksen puheenjohtaja otti sellaisen kannan, että jos ei omantunnon syistä suorittaa ko toimenpidettä, niin on hankittava toinen erikoistumisala.  Päivystämisessä ei  liene eettisesti kenellekään mitään ongelmaa. Joku neuvoi, että pitää mennä työterveyteen ja sanoa, että päivystykset vievät yöunen ja pyytää työterveyslääkäriltä todistus, ettei terveydellisistä syistä voi päivystää. Jotenkin hommasta luopuminen tuntuisi porukan pettämiseltä. Päivystysrasitukseni on kuitenkin nykyisin aika pieni.

Kerttu ja hevosenliha

Arvoisa emäntä,

Kynteni ovat verillä makuuhuoneesi oven raapimisesta. Ranteitani pakottavat jännetuppitulehdukset. Puoli kuusi on juuri sopiva ylösnousuaika sunnuntaisin, se on sitä kaikkina aamuina ympäri vuoden. Säännöllisyys pitää elämän kuosissa. Menestyvät henkilöt kapuavat aamukahvin laittoon ajoissa. Vain rupusakki lojuu vuoteissaan puolille päivin.

Kirjoitit tänne surkeat muistelmasi ja kehuit niiden tiiviyttä. Päätin siis minäkin kirjoittaa omani:

Synnyn Rag Dolliksi ja kuolen Rag Dollina.Voiko mitään hienompaa kuvitella, kysyn vaan? Siinä välissä minut steriloidaan, joten en voi hankkia kauniita jälkeläisiä jonkun tasoiseni uroksen kanssa. Toisaalta synnytykset eivät pääse turmelemaan jumalaista vartaloani. Jotkut pahantahtoiset tahot vättävät minussa olevan jonkun värivirheen, en ole huomannut. Opin vaativan ammattini: minusta tulee huonekaluraapija. Luen alan kirjallisuutta ja kehityn  huippuosaajaksi. Minua konsultoidaan maailman kaikista kolkista. En edes haaveile eläköitymisestä, sillä tähän ei kyllästy koskaan, aina löytää uusia mielenkiintoisia nyansseja.

En ymmärrä tätä hevosenlihakohua. Liha kuin liha. Se on parasta ravintoa, varsinkin kun se jalostetaan rapeaan raksumuotoon. Jotkut kehuvat hiiren ja talitintin lihan mureutta. Tiedä häntä, en ole kumpaakaan maistanut, vain ikkunasta olen vesi kielellä pikkulintuja tarkkaillut.

Eikös sinun pitänyt lähteä lenkille? Älä paukauta ovea mennessäsi, vie roskat ja siivoa hiekkalaatikko. Taidan vähän lepäillä. Minulla ei ole lomia tai vapaapäiviä kuten eräillä.

Kunnioittaen,
Kerttu

Kurjat musikaalit

Pidin aikoinaan musikaaleja typerimpänä viihteenä mitä saattaa olla: steppailua, tylsiä melodioita, kliseisiä tarinoita ja huonoja näyttelijöitä. Kuopion kaupunginteatterissa ainoat kunnolliset laulajat olivat kookas matroona ja pieni hintelä mies. Mies olisi tarvinnut jakkaran kyetäkseen suutelemaan naista suulle. Vaikka nämä kaksi siis näyttelivät aina rakastavaisia, niin heidän oli sijoitettu näyttämöllä jonkin matkan päähän toisistaan. Kammottavin musikaalikokemus Kuopiossa oli "rohkea" Fanny Hill.

Olen hieman muuttanut näkemystäni musikaaleista nähtyäni Lontoossa hienoja esityksiä, kuten Les Miserables. Näin samaisen musikaalin eilen elokuvana ja minusta tuntuu, että juuri tällainen siitä piti tehdä. Esitys alkaa komeasti kohtauksella, jossa vangit kiskovat laivaa kuivalle maalle ja mahtipontinen musiikki pauhaa. Elokuvan näyttelijät ovat kerrassaan hyviä, he laulavat itse ja tekevät sen samalla kun näyttelevät, mikä tuo esityksen lähemmäksi. Heitä ei ole liiaksi meikattu ja heidän hampaansa eivät kiillä valkoisuutta. Komeita ovat loppupuolen joukkokohtaukset. Ei ole Euroopassakaan kaukana takanapäin aika ilman sosiaaliturvaa ja kaikille saavutettavissa olevaa koulutusta.

Pari iltaa sitten keksin mielestäni hauskan jutun ja naureskelin sille itsekseni. Ihan kiva harrastus sinänsä. Itsekseen itkeskely kuulostaisi kuitenkin normaalimmalta. Juttu liittyi yhdistykseen, jonka puheenjohtaja nyt satun olemaan. Tarmokas sihteeri V selvitteli suurella työllä jäsenten yhteystietoja ja lähetti kaikille, joiden sähköpostiosoitteen löysi, viestin. Siinä kehoitettiin kirjautumaan kotisivuille, sillä yhdistyksen lehden toimittaminen lopetetaan. Tästä yhteydenotosta seurasi se, että kaksi jäsentä ilmoitti eroavansa yhdistyksestä. He olivat varmaan jo hetken aikaa miettineet, miten päästä jäsenyydestä eroon. Keksin, että voisimme perustaa matalan kynnyksen nettisivut, joilla eroaminen kävisi helposti. Tämä osoittanee, etten suhtaudu tehtävääni sen vaatimalla vakavuudella.

Elämäkerta

Tuomas Kyrö harmittelee Hesarissa muistelmien liiallista laajuutta. Hänen mielestään ihmiselo mahtuu hyvinkin kompaktiin pakettiin. Sivuja tarvitaan korkeintaan 72. Kyrö maalailee oman elämänsä käänteet muutamalla lauseeseella. Muistelmissa käydään perinteisesti läpi lapsuus, rakkaudet, seksi, ura ja jälkeläiset. Päätin kokeilla samaa.

Synnyin Iisalmen takamaille. Myöhemmin minusta tuli urbaani: muutin Yrjönkadun uimahallin naapuriin. Opin käymään potalla. Muutin Haagaan. Sukkahousuni valuivat makkaralle, vaikka kiskoin vyötärön kainaloihin. Oksensin linja-autossa. Laitoin vahingossa markan setelin säästöpossuun, enkä saanut sitä pois. Huomasin, että raha kannattaa käyttää heti. Herkuttelin kakkutaikinalla. Sain kaksi siskoa, joiden kanssa tappelimme Volvo Amazonin  takapenkin keskipaikasta, josta saattoi seisten tarkkailla liikennettä eikä oksettanut yhtä pahasti. Voitin Raittiuskilpakirjoitukset. Pääsin oppikouluun. Muutin Kuopioon. Sain stipendin. Minulle ostettiin rintaliivit. Join Cordita viiniä ja humalluin. Sain ensimmäisen seksikokemuksen. Se oli kovin lyhytkestoinen. Pääsin ylioppilaaksi. Minusta tuli teekkari ja minut upotettiin kaulaa myöten Tammerkoskeen. Vesi ei tuntunut yhtä kylmältä kuin näytti. Vaihdoin lääkikseen. Menin naimisiin. Synnytin kaksi lasta. Erosin. Tein joitain tyhmyyksiä. Väittelin tohtoriksi. Huomenna menen elokuviin.

Tällainen keissi

Takana on kahden päivän altistus johdon konsultin aatoksille. Olen nähnyt ympyröitä, jotka on värjätty kivoilla värillä ja halkaistu nuolilla. Vasemmalle sijoittuvat nössöt  ja oikealle jyrät, ylös asialliset ja alas ihmisläheiset. Ympyrä jakautuu suunnittelijoihin, rakentajiin, innostajiin ja käynnistäjiin.

Ryhmämme ortopedi tiesi oitis olevansa käynnistäjä. Siinä ei jouda syntyjä syviä pohtimaan, kun mummon polveen on saatava tekonivel. Minä olen epävarma mihin ympyrän neljännekseen sijoitun: nojaan taaksepäin (nössö), puhun kuuluvalla äänellä (jyrä), sovittelen (nössö), olen nopea (jyrä).

Joka kerran kun sanotaan keisi, alkaa vatsani sisältö kavuta pitkin ruokatorvea. Vielä pahempi versio sanasta on keissi.

Kävin joulun alla vaatekaupassa, jossa minut juotettiin humalaan ja minulle myytiin hävyttömään hintaan minimekko sekä beige untuvainen bleiseri. Myyntitapahtumaa ei haitannut, että unohdin pankkikortin ja rahat kotiin. Nyt putiikin omistaja välitti minulle M:n kautta viestin, että hänellä olisi minulle sopivia vermeitä. Nainen on tullut kolme kuukautta pohdittuaan siihen johtopäätökseen, että olen geometrinen tyyppi. Viimeksi kun tyylillisiä ominaisuuksiani arvioitiin, minut mainittiin naiselliseksi rimpsukeissiksi.

Kuten huomaatte olen melkoisessa identiteettikriisissä.

Negatiivinen kasvatus

Luen Salka Valkaa ja palelen. Kuraisen kylän kostea viima kulkee lävitseni. Olen vasta sivulla 138, sillä lukeminen edistyy melko verkkaisesti. Kirjassa miestä nimeltään Kåfollanin Jukke kuvataan tähän tapaan "Hän oli nelikulmainen paksulainen ja kulki etukumarassa, hänellä oli likarupi kummankin korvan takana ja kellanpunaiset, suun yli riippuvat viikset -posket ja leuan hän ajoi kerran kuussa, joskus kahdestikin. Hän nuuskasi huomattavasti, tapasi raapia itseään vähän joka puolelta, ryki usein ja sylki lakkaamatta. Puhuessaan Sigurlinan kanssa hän aina piti käsiään housunkauluksen alla. Hän oli viirusilmäinen kuin talvella kuivattu lipeäkala, ja hampaat olivat lyhyet ja keltaiset, tuskin ikenistä näkyvät." Siinäpä oiva sulhasmies Sigurlinalla. Tuon rinnalla kalpenevat nykyiset deitti-sivustojen urhot.

Olen viettänyt päivän kuunnelleen johtamisen konsulttia. Alkuun mies ärsytti minua: "tilanne tulee päälle" ja "sit on ne keisit". Mies istui pöydällä ja heilutteli jalkojaan, ruutupaidan napit hieman pingottivat ja alta näkyi sininen aluspaita. Mies käytti usein esimerkkinä perhettään. Olen jo aikoja sitten ymmärtänyt, etten ole mitään johtaja-ainesta ja sitäpaitsi koulutus on suunnattu rupuiselle lähiesimiesjoukolle, sille joka vie oikeiden johtajien päätökset käytäntöön. Silti minusta on ollut varsin mielenkiintoista. Jos minä viihdyn kahvihuoneessa erityisesti jonkun seurassa, niin olemme kavereita. Jos olisin johtaja, olisimme klikki. Jos johtajana kaveeraisin jonkun kanssa paljon ja jonkun jättäisin huomiotta, huomiotta jäänyt saattaisi alkaa temppuilla kuin pahaiset murrosikäiset.

Miehen ajatus nuorista työntekijöistä oli mielenkiintoinen. Nuoret on kasvatettu positiivisuudella, palkiten. Minun ikäiseni ihmiset on koulutettu virheistä rangaisten. Mitä vähemmän avaamme suutamme, sitä vähemmän teemme virheitä. Nuoremmat taas ovat saaneet positiivista palautetta tuomalla ajatuksiaan julki. Saattaa pitää ainakin osittain paikkansa. Meidän keski-ikäinen joukkomme kritisoi nuoria: he ovat laiskoja, haluavat, että aina on hauskaa, eivät tee esitelmiä vapaa-ajallaan. Minä olen eri mieltä: nuoret ovat huomattavasti fiksumpia kuin me tai ainakin rohkeampia, he osaavat vetää omat rajansa ja uskaltavat kysyä.

Kirjoitin ensimmäisen blogikirjoituksen yhdistyksemme sivujen puheenjohtajan blogiin. Käytin hommaan murto-osan siitä ajasta, jonka tähän uhrasin. Toisaalta ei tähänkään kauan tuhraantunut. Tämä on siis tärkeämpi projekti, siinä toisessa olen roolissa, joka rajoittaa minua.

EI

Yöpöydällä pitää aina olla muistikirja, jos vaikka tulee mieleen joku elämää suurempi oivallus. Vielä ei ole tullut. Sain muistikirjan kirjaostoksen kylkiäisenä.

Tulenkantajien kirjakauppa on pieni, sympaattinen, tamperelainen putiikki. Kaupassa järjestetään kirjallista ohjelmaa ja myydään uusia ja vanhoja kirjoja. Tosin yleensä kun kysyn sieltä jotain kirjaa niin sanotaan "Sitä kysytään tosi paljon. Se on loppu. Tilataan kaksi kappaletta". Olen monesti aikonut sanoa, että jos jotain kysellään paljon ja jos minä aion yhden tulla ostamaan niin kohta ne ovat taas loppu. Tilaa on tietty aika vähän, eivätkä runoilijat välttämättä ole niitä parhaita bisnesmiehiä.

Kerttu repii sohvaa suurella intensiteetillä. Hän vaikuttaa siirtäneen lähes kaiken raapimisenergiansa nojatuoleista sohvaan. Ehkä Kerttu katsoo saattaneensa pitkäjännitteisen nojatuolien repimisen itseään tyydyttävään päätökseen ja on siirtynyt kohti suurempia haasteita. Onhan sohvassa kieltämättä enemmän revittävää, toisaalta se menee jo rutiinilla kun on nojatuoleilla harjoitellut. No nyt Kerttu lepäilee sohvan selkänojalla, taisivat tassut väsyä.

Kieltäydyin tänään eräästä tehtävästä. Aloitin kieltäytymisviestin sanoilla: Kiitos kutsusta, arvostan sitä suuresti. Sen jälkeen taisin kirjoittaa jotain itsensä työllä tappamisesta. Projekti olisi kestänyt pari vuotta ja siihen olisi tänä vuonna sisältynyt viisi Helsingissä järjestettävää kokousta. Kysyjä soitti minulle melkein samalla kun olin painanut send nappulaa. Ei hän inhonnut minua. Taidan toistenkin sanoa EI.

Lilliputti

Vaeltelin eilen Marjatta Tapiolan retrospektiivisen näyttelyn läpi Helsingin taidemuseossa. Tauluissa näkyy jotain yhtäläisyyttä ihmisten valokuviin, ihmisen sisäinen ilme ikäänkuin säilyy vuodesta toiseen samana. Maalaukset lienevät vielä syvempiä valokuvia taiteilijan sisimmästä. Samat aiheet toistuvat, mutta saavat hieman eri muodon ja värin. Taulujen perusteella luo kuvan hyvin intohimoisesta ihmisestä, joka on nuorena ollut hyvin ahdistunut (kukapa ei olisi ollut). Kuuntelin myös oppaan selostuksen näyttelystä. Naisella oli kaulassaan punaisista puupalikoista tehdyt helmet. Opas sanoi kaikkien tunnistavan Tapiolan kolmen taulun mieshahmon. Yksi nainen kysyi "Kuka se on?". Jouko Turkkapa tietysti. Viimeisen miehestä lukemani jutun perusteella hän kaivaa päätyökseen kotipihaltaan kiviä. Kivet ovat miehen mielestä arkeologisia löytöjä, muiden silmissä ne ovat no, kiviä.

Tapasimme lukupiirin naisten kanssa Kosmoksessa. Kaikki puhuivat ja nauroivat toistensa päälle. Epäilen nähneeni ravintolassa yhden vuosien takaisen lyhytaikaisen heilan, jonka nimeä en saanut enää päähäni. Kovin oli harmaantunut, minähän en ole muuttunut lainkaan.

Näin uudestaan Kristina från Duvemåla musikaalin. Nyt käytin apuna käännöslaitetta ja myönnän, että edellisellä kerralla jotain meni ohi. Laulajat olivat edelleen upeita, musikaalin tanssit mitättömiä ja tarpeettomia (kai musikaaleissa on sitten oltava tanssia). Lavastus oli minusta kekseliäs ja tyylikäs (joidenkin mielestä liiankin vähäeleinen).

Pistäydyin Kiasman myymälässä ja ostin pannunalusen (milloin käytän pannunalusta?) ja muistikirjan, joita minulla on ennestään kymmeniä. Nappasin mukaani ilmaisen Imagen. Luin tänä aamuna lehdestä Juha Itkosen mainion Jörn Donner haastattelun.  Juha Itkonen pohtii mammutteja: Jörn Donner on mammutti, samoin on vaikkapa Esko Salminen, Urho Kekkonen oli mammuttien mammutti. Voiko kenestäkään nyt vielä nuoresta taitelijasta tulla mammutti, kun kaikkea on niin paljon: kirjoja, radioasemia, televisiokannavia, elokuvia ja presidentitkin vaihtuvat yhtenään...

Ei huonoa

Mielessäni käväisi eilen, etteivät asiani ole lainkaan hullummin. Sellaista ei saa pääästää tietoisuuteensa tai auto ajaa yli ja joutuu teholle.

Kampaajan avioerokriisi jatkuu. Hän pesi hiukseni liian kylmällä vedellä. En voinut rauhassa lukea naistenlehtiä. Etsin neutraaleja puheenaiheita, jotka johtivat toistuvasti petolliseen pian virallisestikin entiseen aviomieheen. Kampaajani kasvot olivat kaventuneet huolestuttavasti. Miespuoleinen tuhti jo vanhempi kampaaja flirttaili kampaajani kanssa juuri ja juuri sopivuuden rajoissa pysytelleen. Kampaajani on nyt mahdollista vapaata riistaa. Kampaajani sanoi päättäneensä selvitä, vaikka velkaa on ja yksityisyrittäjän elo on epävarmaa. Varasin uuden ajan. Olen kiinnitetty tähän naiseen eronneen naisen solidaarisuuden sitein.

Kävin eilen kylässä, nukuin yhdeksään ja suunnittelen nyt Hesaan lähtöä. Lukupiirimme menee katsomaan Kristina från Duvemåla musikaalin (niin olen nähnyt sen jo aiemmin), käyn ehkä taidenäyttelyssä ja syömme porukalla Kosmoksessa. Asiani eivät siis ole ihan paskasti.

Vesijuoksut

Kävin tyttären kanssa Pyynikin uimahallissa. Olen kadehtinut rinnakkain eteneviä vilkkaasti keskustelevia vesijuoksijoita, kun olen orpona madellut altaassa. Nyt minullakin oli puheseuraa. Vesijuoksu tuntuu vähän samalta kuin unessa kun yrittää ehtiä johonkin tärkeään tapaamiseen ja matka etenee tuskastuttavan hitaasti. Eteen kasautuu vielä erilaisia esteitä (vesijuoksussa ne ovat kaksi naista, jotka keskustelevat lapsiensa ruokkimisesta). Altaasta noustua tuntuu samalta kuin avaruusaluksen painottomasta tilasta maan pinnalle kavunneesta astronautista. Tai miltä olettaisin hänestä tuntuvan.

Jälkeenpäin söimme nepalilaisessa ravintolassa (Katmandu). Kaikki tamperelaiset tietävät heti ravintolan sijainnin, kun kertoo sen olevan Big Tits -erotiikkaravintolaa vastapäätä. Katmandun henkilökunta on suloista ja ruokakin varsin maukasta.

Osastolla oli hoidossa ulkomaalainen potilas. Etukäteen häneltä tiedusteltiin, osaako hän puhua englantia. Hyvin kertoi osaavansa. Kun suomalainen sanoo puhuvansa hyvin englantia, niin hän on suorittanut vähintään yliopistotasoisen tutkinnon kielestä ja asunut kielialueella pari vuotta. Tämä henkilö ei todellakaan osannut kieltä. Tilattiin tulkki. Välillä tulee sellainen olo, ettei tulkkikaan taida kieltä ja puhuu onnetonta suomea. Toisinaan kun selität potilaalle pitkät pätkät, niin tulkki sanoo neljä sanaa. Välillä taas kun sinä sanot tyngän lauseen niin tulkki puhua posmottaa kymmenen minuuttia. 

Mihin on muuten yksi lukija kadonnut? Aiemmin lukijamäärä nousi, nyt se laskee kuin Suomen talousnäkymät.

Taide

Ostimme luokkakaverini L:n kanssa liput TT:n näytelmään "Kuin ensimmäistä päivää". Saimme hämmästykseksemme liput perjantaille tuosta vain. L katsoi lippuja myöhemmin tarkemmin ja havaitsi, että ne olivat päivänäytökseen. Me kummatkin satumme olemaan töissä ja koska työnantaja ei aina riittävässä määrin ymmärrä miten tärkeitä työntekijöiden kulttuuriharrastukset ovat, niin liput oli pakko vaihtaa. Minä ehdin tässä välissä kerrankin siivota laukkuni tehokkaasti ja laitoin lipun roskiin. L kävi lipputoimistossa kertomassa, että minä ja minun lippuni ovat Kuopiossa. Pitkään emmittyään lippuvirkailija heltyi keski-ikäisen naisen edessä ja saimme uudet liput, mutta toiseen vähemmän suosittuun esitykseen: Taide.

Taide on näytelmä, jossa ihotautilääkäri Serge (Taneli Mäkelä)  ostaa menestyneen taidemaalarin maalauksen, joka on puhtaan valkoinen ja tasainen suorakulmio. Mies maksaa maalauksesta 200 000. Kuvittelin, että näytelmä kertoisi enemmänkin nykytaiteesta, mutta se keskittyi kolmen miehen suhteeseen. Jotenkin tuntui, ettei ihan riittävän raastavaa intensiteettiä ja koomisuutta tavoitettu. Tässäpä viiltävä ja oivaltava teatteriraporttini tältä illalta.

Koska tämä viikko tuntuu olevan poikkeuksellisen pitkä ja samalla illat kummallisen lyhyitä ja aamuyöt kutistuneita niin jätän analyysini tähän. Joimme näytelmän päälle lasilliset punaviiniä (joissain piireissä väitetään, etten rentoudu kylliksi, mikä ei siis voi täten pitää paikkaansa).

Halauksen välttämisen taito

Viime viikolla eräs miespotilas lähestyi minua kädet ojossa ja sanoi halaavansa KAIKKIA naisia. Outo tapa. Minä peräännyin kauhistuneena ja sanoin, ettemmehän tunne toisiamme lainkaan ja otin kasvoilleni pelottavimman lääkäri-ilmeeni. Sellaisen näkeminen luulisi rauhoittavan fyysisen läheisyyden viimeisenkin tarpeen. Samalla tulee lopetettua tupakanpoltto ja aloitettua laihdutuskuuri. Tapasin miehen ensimmäistä kertaa, enkä nähnyt suurempaa syytä halailla häntä. Kerran jääkaappipakastimen kotiini tuonut mies halusi halata minua, sekin kuulosti kummalliselta. Lääkärit saavat yleensä olla rauhassa, mutta hoitajia nipistellään ja taputellaan.

Tiedän lääkäreitä, jotka ystävystyvät potilaidensa kanssa ja käyvät yhdessä lenkillä ja mustikassa. Ei tulisi mieleenkään. En halua olla potilaiden ystävä, vaikka joidenkin ihmisten kanssa synkkaakin hyvin. Luulen, että hoitosuhteenkin kannalta jonkinlainen etäisyys on hyvästä.

Kesäpyöräily on kivempaa kuin talvipyöräily. Tähän tulokseen olen pitkällisen harkinnan jälkeen päätynyt. Jos mitä saisin päättää, niin pyörätiet aurattaisiin aina ensimmäisenä ja ainakin ennen kuin sohjo jäätyy petollisiksi uriksi.

Talossani ei ole pyörävarastoa vaan katos, jonka alle mahtuu noin puolet pyöristä. Katos on keskellä kinoksia. Telineelle johtaa kapea polku, jonka päässä on yksi tyhjä paikka, josta minun musta ja jonkun keltainen pyörä taistelevat. Se joka on eka voittaa.

Ei elämästä selviä hengissä

Elokuussa pidämme kurssikokouksen samassa paikassa, jossa juhlimme valmistumistamme kolmekymmentä vuotta sitten. Olin tuolloin raskaana. Menin naimisiin kurssikaverin kanssa, saimme kaksi lasta ja myöhemmin erosimme. Opiskeluajoista on jäänyt muutama hyvä ystävä. Kurssikaverit menivät keskenään naimisiin, emmehän me juuri muita tapailleet silloin kun oli aika pariutua ja hankkia lapsia.

Pienessä kaupungissa ei niin paljon tekemistä ollut, joten teimme kaikenlaista keskenämme. Kävimme elokuvakerhossa, juhlimme omissa tiloissamme ja toistemme pienissä opiskelijakämpissä, kuuntelimme musiikkia ja jonotimme siihen kaupungin ainoaan pubiin, jossa kaikki muutkin istuivat. Inhosimme pubin portsareita, jotka päästivät jonon ohi ne, jotka antoivat ylimääräistä rahaa. Jonotusennätys taisi olla pari tuntia talvipakkasessa. Kun tentti loppui kymmeneltä siirryimme pubiin. Ulos astuessa olo oli epätodellinen väsymyksestä, siitä yhdestä oluesta ja keskipäivän kirkkaudesta. Ravintolaan ei päässyt häiritsevää luonnonvaloa.

Ensimmäiset luennot pidettiin Työnkulmalla ja seuraavana vuonna siirryimme opiskelemaan sotkulle. Tauolla juoksimme baariin kahville. Seinällä luki "Lämmin ruoka lounaasta 5 mk" (hinnasta en ole ihan varma).

Uskovaisten kanssa en ollut tekemisissä. Taistolaiset myivät Tiedontajaa ja Kulttuurivihkoja ja pitivät kivoja juhlia. E kertoi siitä, kun kävi ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Hän tapasi siellä nuoren miehen ja oli hämmästynyt kun tämä yritti tunkea käsiään E:n hameen alle, vaikka oli kommunisti.

Moni meistä osasi laulaa ja soittaa ja yhdessä me hoilattiin  "Ei elämästä selviä hengissä" ja Pilvee, pilvee". Kaikki eivät ole selvinneet. E, joka opetteli laulamaan Annikki Tähden kappaleen "Aurinko, tähdet ja kuu" takaperin, kuoli aivokasvaimeen ja moni on ottanut itse hengen itseltään. Tähän mennessä itsemurha on ehdottomasti se yleisin kuolinsyy.

Meistä tuli psykiatreja, terveyskeskuslääkäreitä, monen eri alan erikoislääkäreitä ja professoreja. Tapaamisissa puhutaan vuosi vuodelta vähemmän omista saavutuksista. Uskovaisten ja taistolaisten ryhmät ovat hävinneet, kaikkien kanssa voi seurustella. Joidenkin kanssa vaan edelleen on hauskempaa kuin toisten.

Pohjoinen ulottuvuus

Rynnistin perjantaina töistä junaan ja sieltä Kittilän koneeseen. Taivas oli sakeanaan lumesta, joten olin varma, että kone putoaa taas taivaalta kuin betonimöhkäle, jos lentokorkeuteen asti edes pääsee. Sain vaivoin pidettyä ilma-aluksemme ylhäällä lukemalla päässäni Isä Meidän rukouksesta muistamiani pätkiä, vaikka en edes kuulu kirkkoon. Ihan varmuuden vuoksi.

Jouduimme odottelemaan samaan koneeseen tulevaa japanilaista turistiryhmää. Monen suuta ja nenää peittivät kertakäyttösuojukset. Miltäköhän he kuvittelevat suojautuvansa? Kittilän kentällä he kuvasivat toisiaan lentokoneen edessä. Tyhjässä maisemassa ei muuta näkynytkään. Toivottavasti he onnistuvat näkemään revontulet.

Vietin pari päivää luentosalissa. Lauantaina meidän päästettiin parin tunnin valvomattomaan vapauteen. Alhaalla tunturin juurella oli pakkasta lähes 30 astetta, ylhäällä huipulla oli kaunista ja melkein lauhaa. Vaikka lauantaina olisi Hullu Poro -areenalla esiintynyt Ressu Redford, niin en mennyt sinne tai ehkä nimenomaan siitä syystä laittauduin nukkumaan (moni meni). Nyt sitten olen kotona, ihanaa. Eräs mies tarjosi minulle  ihan oikeaa samppanjaa. Näillä vuosilla jokainen tarjottu samppanjalasi on kirjattava tarkasti ylös.

Nyt on purettava matkatavarat, kylvetettävä orkidea ja loikoiltava sohvalla kunnes saa vihdoin mennä omaan sänkyyn nukkumaan. 

Sinulle on postia

Yhdistyksemme sihteeri ja ystäväni V pyysi viralliseen tarkoitukseen sosiaaliturvatunnustani, jonka lähetin hänelle työsähköpostistani. Viestini oli suojattu niin perusteellisesti, ettei V saanut sitä auki. V epäili minun olevan niin kainon, että lähetän syntymäaikani vahvasti suojattuna. Sittemmin selvisi, että työpaikan sähköpostiohjelma ei salli tunnusten lähettämistä.

Haluaisin ajatella ja puhua kaikista vain hyvää, mutta olen niin ikävä ihminen, etten siihen pysty. Minä myös viihdyn parhaiten sellaisten ihmisten seurassa, jotka arvostelevat toisia, luonnollisesti vain silloin kun siihen on aihetta. Aihettahan lötyy aina. Olen melko varma, että olisin huomattavasti tylsempi, jos puhuisin paskapäistäkin vain hyvää. Muutoin tyhjänpäiväinen valittaminen on ikävää. Valittamisen aiheista kuuluu muotoilla humoristisia tarinoita.

Olen joskus vahingossa tilannut sähköpostiini Positiivareiden päivittäisen viestin. Viestit sisältävät coelhomaisia latteuksia. Aamulla poistan ensimmäiseksi työpostistani nuo positiivarit. Heti tulee olo, että olen tehnyt jotain postimetsikköni karsimiseksi ja että vähän valoa pilkistää jostain raosta.

Työpaikalleni tulee myös perinteistä postia. Mainoksilta näyttävän materiaalin heitän paperinkeräykseen lukematta, englanninkielisen postin siirrän myöhemmin luettavien pinoon ja muun lukaisen läpi.

Tänään sain punaisella huutomerkillä varustetun sähköpostiviestin, jossa käskettiin mitä kiireemmin allekirjoittamaan paperi, joka oli aiemmin minulle lähetetty, ja jossa vakuutan,että olen vastaanottanut CD-levylle tungetun tutkimusmateriaalin. Paperin löysin kohtalaisen vaivattomasti (englanninkielisten myöhemmin luettavaksi tarkoitettujen pino, jota ei kuitenkaan koskaan lueta), CD:n etsimiseen meni enemmän aikaa ja energiaa. Sain kuitenkin samalla siivottua paljon turhaa paperia hyllyistä ja lokerosta. Löysin tuon levyn, laitoin "hyvään talteen" ja faksasin allekirjoittamani paperin.

Lähden huomenna Lappiin ja palaan sunnuntaina. Epäilen, ettei reissuun sisälly monotansseja, joten jätän monot kotiin. Lähtemisessä ei ole mitään järkeä, mutta silloin kun asia sovittiin, se tuntui mukavalta ajatukselta, ei tunnu muuten enää. Tarkkailen itseäni, ettei vain olisi kehkeytymässä vatsatauti, jonka varjolla voisin pysytellä kotona.

Asuntooni ei kannata nytkään murtautua: hopeoitu porokynttilänjalka on piilotettu ja vahtikissa Kerttu ja häntä hoitava bodarityttäreni vartioivat kotini rauhaa. Saattaa jopa olla, etten pariin päivään päivitä blogia.

P.S. Luin jälkikäteen tuon kirjoittamani tekstin ja ihmettelin ajatusteni harhailua. Mitä tuo ihmisistä pahan puhuminen tekee postijuttujen keskelle piiloitettuna?

P.S. Kun noita lentokoneita putoilee taivaalta enemmän kuin kuusenkäpyjä niin haluan varmuudeksi kiittää lukijoita.

P.S. Luin lehdestä, että talitiaiset ovat alkaneet tappaa urpiaisia (olikohan oikein). Molemmat ovat pienenpuoleisia lintusia.  Söpönä pitämäni talitiaiset (siis jotkut heistä) lyövät toisen lajin pikkulinnut tainnuksiin ja syövät hyvällä ruokahalulla. Ei ole lintua sulkiin katsominen.

Käsidesi

Työpaikalla eräs hoitaja alkoi oksentaa kesken työpäivän. Ruikin sen jälkeen käsidesiä parin minuutin välein. Käsidesiä on nykyään sairaaloiden ja terveyskeskusten käytävillä kaikkien saatavilla. Sitä kuluu runsaasti, eikä kaikki suinkaan käsien puhdistukseen, sisältäähän tuo geelimäinen aine alkoholia.

Tuttavani on joutunut tekemisiin työvoimaviranomaisten kanssa oltuaan pitkään saman työnantajan palveluksessa. Nyt toiminnot on ulkoistettu eräälle intialaiselle firmalle, joka saattaa ennustaa työtehtävien loppumista. H varasi ajan työvoimatoimistoon ja meni paikalle sovitulla kellonlyömällä. Työntekijä ei ollut paikalla, eikä poissaolosta tullut mitään ilmoitusta. Monien yritysten jälkeen H sai yhteyden virkailijaan, joka kertoi olevansa pumppuvaivainen. Virkailija oli ollut "vastaanoton" aikaan sairaalassa hoidatuttamassa sydäntään. Hän sanoi, että jollei ketään ole seuraavallakaan kerralla paikalla, niin hän on joutunut uudestaan sairaalaan. Työvoimatoimistossa on kuulemma kielletty laittamasta oveen lappua "olen sairauslomalla". Miten valitat sydänvikaiselle vaikuttamatta julmurilta. Kehoitin H:ta käymään SPR:n ensiapukurssin ennen seuraavaa vastaanottoa.

Pomo pyysi eilen minua päivittämään akuuttihoito-opasta oman alani osalta. Sanoin miettiväni yön yli. Niinpä sitten pyörinkin keskellä yötä pari tuntia valveilla ja heräsin uuteen aamuun tukka pystyssä ja silmät kirkkaina kuin lietelammikot. Asia otettiin puheeksi kokouksessamme ja pomoni kertoi jo kysyneensä minua tehtävään. Eräs kollega alkoi tarjoilla innokkaasti hommaan erästä toista. Minä myötäilin, vaikka jutun saama käänne tuntui omituiselta. Lopulta työ ei tullutkaan minun niskoilleni. Olin hyvin huojentunut. Turhamaisuuteni ja yletön kunnianhimoni lähes tulkoon ajoivat minut turmioon, mutta pelastuin täpärästi.

Puuta ja vähän heinää

Istun nojatuolissa, jonka kyljistä roikkuu langanpätkiä (Kertun mielipuuhaa on upottaa kyntensä juuri tuohon huonekaluun). Päästäni sojottavat siniset tarrapapiljotit, näytän humanoidilta. Jalkojani lämmittävät villasukat, joiden varret ovat mukaviksi venyneet. Sukat tuoksuvat tökötiltä, jolla rasvaan kantapääni. Reisieni päällä makaa läppäri.

Kävin kuntosalilla. Monella on sellainen käsitys, että urheilen paljon. En suinkaan, minä vain raportoin kaikki liikuntasuoritukseni huolellisesti. S toi minulle salille öljyä polkupyörääni varten. A oli askarrellut sinappipullosta öljypullon, sillä valitin polkupyöräni jäykkyyttä kovilla pakkasilla. Ihanaa, että on ihmisiä, jotka haluavat auttaa, vaikkei toinen suoranaisesti edes pyydä apua.

Eräs tuttuni sanoi, että voisin kirjoittaa harvemmin, valikoida, suunnitella hioa kieltä. En viitsi. Tämä blogi on paha tapa, josta en pääse irti. Jos muutaman päivän olen ilman, niin ajatus alkaa muotoilla kaikesta sanottavaa, vaikkei mitään sanottavaa olisikaan. Parhaita blogeja minun mielestäni ovat rehelliset blogit, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minä olisin rehellinen.

Tästä saan aasinsillan Jörn Donneriin, joka on kirjoittanut 1200 sivuiset muistelmat. Olen aina ollut heikkona mieheen. Muistan hänet kymmenvuotiaasta: miehen sensuellit huulet, jatkuvasti käryävän tupakan, hoikan varren, jonka ryhdittömyys televisiossa herätti pahennusta. En ole koskaan lukenut miehen kirjoja. En uskalla pilata aistillista kokemusta.

Luen Laxnessin romaania Salka Valka. En olisi luultavammin tarttunut kirjaan ilman lukupiiriä. Kirjan henkilöiden heikkouksia kuvataan herkullisesti. Kieli ja romaanin maailma on sellainen, että lukeminen etenee kuitenkin hitaasti. Tätä ennen luin Torgrim Eggenin romaanin Sisustaja. Tämä kirja taas oli hyvin helppolukuinen. Päähenkilö, sisustusarkkitehti Sigbjorn, joka edustaa nykyaikaista kaupunkilaista, jolle ulkoiset seikat ovat elämän pääsisältö ja joka halveksii niitä, joilla ei ole oikeanlaista tyylitajua. Alku on kepeä ja sisältää salavihkaista huumoria. Lopussa kirja muuttuu kuitenkin tyystin toiseksi. Mies, jota on seurannut huvittuneena muuttuukin inhottavaksi. Minusta kirjailija toimii epäreilusti. Jos olisin katsonut vastaavaa elokuvaa televisiosta niin olisin sulkenut toosan, nyt luin kirjan kursorisesti loppuun saakka ja tulin pahalle päälle.

Kävin sunnuntaina Tampereen taidemuseossa katsomassa Dashi Namdakovin näyttelyn Myyttien maailma. Näyttelyssä oli esillä miehen veistoksia. Namdakov on burjaatti. En ole koskaan kuullut kenestäkään, joka on burjaatti. Mies näyttää kuvisssa sympaattiselta, joten olen saattanut menettää paljonkin, kun en ole tavannut yhtään burjaattia. Veistokset ovat mielenkiintoisia, myyttisiä. Huomatkaa viiltävä taideanalyysini, joka on napattu suoraan näyttelyn nimestä.

Kiukku

Olen tänään kello 13 jälkeen ollut erittäin väkivaltaisessa mielentilassa. Alan ymmärtää pikaistuksissa tehtyjä tappoja. Tähän tunnelmaan liukumiseen ei ole tarvittu mitään poikkeuksellisia vastoinkäymisiä.

Tuijotin töissä näytölle asettunutta tiimalasia. Yritin kirjoittaa potilaalle reseptiä. Keskellä näyttöä seisoi aikeitani estämässä  tuo viheliäinen odottamisen symboli. Jokaisen työvaiheen välissä tutkailin tiimalasin säännöllistä muotoa ja vihani kasvoi.

Kun sain potilaat ulos (sanella en ehtinyt), olin täynnä raivoa. Soitin tukeen, josta vastasi nuori ääni, joka kertoi ongelman olevan kaiken kattava, eikä minun yksityinen murheeni. Päädyin suunnittelemaan tietotekniikkavälineistöni väkivaltaista hävittämistä. Työhuoneeni sijaitsee viidennessä kerroksessa. Näytöt (juu niitä on kaksi) olisi helppo pujottaa ulos kapeasta tuuletusikkunasta. Olisi mukava seurata niiden leijailua maahan. Valitsisin molemmille eri laskeutumiskulmat ja nauttisin niiden lyhyen lentomatkan seuraamisesta. Näppiksen repisin näppäin kerrallaan ja sirottelisin ne lumihankeen kuin jäniksen papanat. Keskusyksikkö ei mahtuisi kapeasta ikkunasta ulos, mittailin sen paksuutta sormimitalla. Hienompaa olisikin viskata se suoraan ikkunalasin läpi.

Töiden jälkeen astelin kirjastoon läppärini kanssa. Vuorossa olivat artikkelin korjaukset. Kaksi muuta kirjoittajaa on vaatinut varsin maltillisia muutoksia tekeleeseeni. Tämä viimeinen ryökäle yrittää laittaa kaiken uusiin puihin.

Melkein alkoi helpottaa. Kynä toimii pistimenä tai no totuuden nimessä lyön läppärillä kaikkea päähän.

Kerttu kirjoittaa

Kunnioitettu emäntä,

Sinusta on tullut laiska. Ennen hyppäsit sängystä pyhäpäivinäkin seitsemän aikaan naapureita häiriköimään. Nyt saan kynnet verillä raapia oveasi ja käännät vain kylkeäsi. Kun vihdoin avasit oven ja pääsin nuolemaan hiuksiasi (uusi hiuslakkasi maistuu pikantin kirpeälle, ihan kivaa noin tarjouslakaksi), niin avasit puhelimen. Se on mielestäni epäkohteliasta, jopa loukkaavaa. Soititko jonkun kiireisen puhelun? Et suinkaan. Katsoit puhelimeltasi jonkun televisiosarjan, joka ei edes ole tarkoitettu ikäisillesi naisille.

Sen verran sarjan sanailua kuuntelin (kuvaa en nähnyt, sillä pidit puhelinta itsekkääseen tapaasi oman nenäsi edessä minusta piittaamatta). Yksi sarjan nuorista päähenkilöistä sanoi jotain tähän tapaan: kommunikaation alin aste on FB, seuraavaksi tulevat tekstarit ja ylimpänä siintävät puhelut. Fyysiset tapaamiset ovat jo täysin poissa muodista.

Laita radio kiinni, en pidä virsien veisuusta. Alkaa omatunto soimata.

Katselin tänään vanhoja kuviasi: kyllä sinä olet lihonut ja rupsahtanut sitten seitsemänkymmenluvun. Jospa nyt reippasti vähän jumppaisit ja sitten lähtisit lenkille (ei munkkikahveille)! Hanki personal trainer, sellaisen kaikki nykyään palkkaavat, vaikka joku fitness-malli, jonka jokainen lihas erottuu öljytyn solariumissa kärvennetyn ihon alta. Voit jättää illalliset ja täyteläiset punaviinit. Nostat vaan rautaa tutisevin käsin ja päälle hörpit muovipullosta proteinijuomaa.

Lopuksi vielä yksi neuvo: tilaa aika plastiikkakirurgille.

Ystävällisesti,

Kerttu

Tauko

Pidin päivän tauon kirjoittamisesta ja poistin yhden tekstin. Ei siitä sen enempää, etten pahenna tilannetta.

Minulla on ollut rankka viikko: maanantaina oli kolumnin dead line, torstaihin mennessä piti tehdä esimieskoulutuksen tehtävä sekä  projektin loppuraportti ja kun viikkoa sulostutti vielä päivystys, niin uuvuttaahan se. Eiliselle iltapäivälle oli siunaantunut soittoja ja kirjeitä sekä lähetteiden katsomista korkeiksi kasoiksi asti. Näiden paperipinojen takana painoin otsani työpöytään ja sanoin että alan kohta itkeä. Pöydän viileys rauhoitti. Ryhdistäydyin ja nostin pääni pöydästä ja suurta kypsyyttä osoittaen en alkanut parkua vaan tein ne työt, jotka oli pakko samana päivänä tehdä ja siirsin vähemmän kiireiset ensi viikolle. Kotona olin viiideltä.

Välillä jatkuva ajatteleminen on niin kuormittavaa, että tekisi mieli tehdä jotain fyysistä. Siivosin siis pomoni huonetta (olin viime viikon hänen sijaisensa). Mies varmaan ilahtuu maanantaina kun ei löydä tavaroitaan mistään.

Kävimme L:n kanssa syömässä. L:n mielestä lammaspullissa oli liikaa maustepippuria. Hän sanoi asiasta tarjoilijalle, joka tyhmyyttään kysyi miltä ruoka maistui. Tarjoilija väitti, ettei ruoka sisältänyt maustepippuria vaan neilikkaa. L ei oikein uskonut tarjoilijaa. Minä uskon, sillä tamperelaiset eivät osaa valehdella. L onkin Savosta.

Parantava kuutamo

Dessu tarjoaa blogissaan ihania listoja: kauneimmat, rumimmat ja vaikeimmat sanat. Päätän heti kirjoittaa punk -kappaleen rumimmista sanoista. Se osoittautuu kuitenkin liian vaikeaksi tehtävään varaamassani ajassa (15 min).  Alku oli kylläkin helppo "KELA on räkäklimppi", mutta sitten runosuoneni tyrehtyy, kuin oikukkaat laskimot konsanaan. Päädyin kuitenkin  "proosarunoon" kauneimmista sanoista:

Rämmin kylkimyyryä aamukasteisen horsmikon poikki kohti Alkoa. Lasteni äiti loikkii kauriina perääni, tarrautuu takinliepeeseeni kuin herttainen haave. Avaan napit, vapaudun palttoosta ja jätän helmasta roikkuvan naisen koivikkoon."Lupaus on lupaus!" huutaa vaimo ja heiluttaa mattopiiskaa. "Mies on mies!" heitän takaisin ja jätän naisen usvaan.

Tartun paratiisin ovenkahvaan ja kuin lammaspaimen kerään omenaviinit koriini. Rannassa avaan pullon, ensimmäinen suullinen on melankoliaa. Sitten viini täyttää vatsan kuin saunan lämpö.

Silta, johon luotin, romahti kuin ensirakkaus, silti iltahämärässä alan uskoa kuulaisiin enkeleihin. Vedestä nousee parantava kuutamo.