Some kehittää

Ohjelmoin lähetteitä vielä vähän vailla viisi. En saanut kaikkea tehdyksi. Suljin lopulta koneen, sovitin dectin telineeseen, sammuttelin tyhjän työpaikkani valot ja polkaisin keskustaan. Lomaan on pari viikkoa.

Minua on alkanut ärsyttää somen pinnallisuuden päivittely. Ihmiset eivät ole koskaan kirjoittaneet yhtä paljon kuin nyt, kun rustaavat nettiin kommentteja tekemisistään ja maailman asioista. Facebookissa suosittuja ovat ne, jotka taitavat yhdyssanasäännöt ja osaavat olla nokkelia. Palaute päivityksiin tulee heti. Isonkin ryhmän tapaamisten sopiminen sujuu kätevästi ja vieläpä niin, etteivät joukkoon kuulumattomat tiedä asiasta mitään. Saa hyviä vinkkejä mienkiintoisista kulttuuritapahtumista. Tosin altistuu myös tahtomattaan laihdutustuotemainoksille ja tylsimyksille. Molemmat riesat voi tarvittaessa piilottaa.

On hienoa saada ihan oikea kirje. Joku on sen paperille raapustanut, ostanut kirjekuoren ja postimerkin ja kantanut kirjeen laatikkoon. Eihän kukaan enää kirjeitä lähetä.  Sähköposti on melkein yhtä kiva. Ensin näet lähettäjän nimen saapuneet laatikossa, säästelet, odottelet ja lopulta avaat ja luet. Tekstistä saa selvää ja siihen on helppo ja tarvittaessa nopea vastata. Ikävä kyllä suurin osa postista joutaisi olla tulematta.

Nykytekniikan välttelemisessä ei ole mitään syvällistä. Luen runoja, käyn taidenäyttelyissä, ostan kirjoja, istun teatterissa ja elokuvissa, kuuntelen konsertteja ja lamppaan festivaaleilla. Silti liikun pinnallisessa sosiaalisessa mediassa. Kun facebookiin pistää jonkun mielestään sukkelan tokaisun, ei koskaan tiedä, mihin suuntaan keskustelu vie. On ihan taatusti hienompaa nähdä ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan. Entäpä jos he asuvat toisessa maassa. Facebookissa minulla on ystävänä mm. kirjoituskurssin opettaja, jonka Japanin matkaa sain päivä päivältä seurata, jos facebookia ei olisi, en olisi enää koskaan kuullut hänestä mitään. Nyt saatoin patikoida hänen kanssaan bambumetsässä ja harhailla Kioton kujilla.

Väitän, että blogi-, facebook- ja twitter- sovellutusten ansiosta kirjoittamisesta on tullut monelle tärkeää. Saa väittää vastaan.

Pipa

Ihmisen perustarve näin tammikuussa on hypotermian välttäminen. Ei tunnu kovinkaan tärkeältä pukeutua aistillisesti, kun viima ruoskii naaman verille. Tarkastan aamuisin säätilan puhelimen näytöltä, joka toistuvasti lupaa ilman tuntuvan lähes kymmenen astetta kylmemmältä kuin se mittarin mukaan on. Lapsena minulle kerrottiin varoittava tarina naisesta, jonka jalkoihin nailonsukat jäätyivät. Ne olivatkin sitten ikuiset sukat, toivottavasti saumat eivät jäätyneet vinoon. Nyt jalat on peitettävä kauniilla paksuilla pehmeillä sukkahousuilla ja päähän on vedettävä villamyssy.


Kuulin tänään kun isä sanoi pojalleen: "Laita pipa päähän". Kirpputorin ikkunassa luki "Lasten pipat alennuksella". Minusta hiusten peitoksi puetaan myssy, hattu tai korkeintaan pipo. Pipa kuulostaa lapsille sopivalta sukupuolielintä tarkoittavalta kiertoilmaisulta. Lasta komennetaan puhumaan pipasta, kun mennään kylään tai lähikauppaan ostoksille. Lapsi vetää äitiä takinliepeestä ja sanoo heleällä ääänellä "Pipa on pipi". V, joka on tamperelaisen puheenparren tunnettu ekspertti väittää, että lause "Pap pipa päähä" on silkkaa runoutta. V:n sanomana se on lyriikkaa, ulkopaikkakuntalaisena en siihen yllä. Pari kertaa olen päästänyt suustani paikallisten suosiman tervehdyksen "moro", mutta paljon on minun vielä syötävä mustaa makkaraa ennenkuin sanon "pipa".

Kadonneiden juustoleipien arvoitus

Eilen aamulla minulla oli huono olo. Vatsatautini osoittautui onneksi laadultaan psykosomaattiseksi. Niin moni oli puhunut oksentamisesta, että minuakin alkoi etoa. Sanoin kahvihuoneessa "Minulla on huono olo". "Näytätkin kurjalta" sanoivat työkaverit. Olin unohtanut laittaa ripsiväriä.

Tänä aamuna tein eväsleivät, jotka päällystin juustolla ja leikkasin vielä tunnollisesti pari palaa paprikaa päälle. En löydä leipiä mistään. Voivatko juustoleivät hävitä?

Kävimme M:n kanssa Työviksessä katsomassa Hiljaiset sillat. Auvo Vihro ei ole ikävä kyllä  Clint Eastwood vaikka päälle puetaan valkoinen hihaton paita ja khakinväriset reisitaskuhousut. Teija Auvinen voitti eroottisen hurmoksen kokevana Francescana Meryl Streepin, jossa taas on seksiä kuin puikulaperunnassa. Tällä kokemuksella on vaikea uskoa muutaman päivän kohtaamisen johtavan ikuiseen rakkauteen ja tuhkan sirottelemiseen sillalta saman virran vietäväksi. Jos mies olisi ollut Clint niin silloin asia olisi tyystin toinen. Auvo Vihro on varma ja ammattitaitoinen näyttelijä, mutta täytyykö hänen esittää kaikki Työviksen miehiset pääroolit? Vihro sopisi erinomaisesti matematiikan opettajan harmaaseen pukuun muttei National Geograficin valokuvaajan safariasuun. 

Olen ollut kiireinen  enkä täten ole ehtinyt harrastaa minulle niin rakasta toimintaa: sohvalla makaamista. Sitä voi tehdä ihan omaehtoisesti, ei tarvita kansalaisopiston kursseja eikä kalliita jäsenyyksiä erilaisiin klubeihin. Välineet löytyvät melkein joka kodista: sohva, tyyny, torkkupeitto ja harhaileva mieli.

Johan minä sitä sanoin

Kävin eilen koirapaikassa kylässä. Koira istui lattialla edessäni ja painoi lämpimän kuononsa reidelleni. Mustat silmät tapittivat otsatukan alta. Talon isäntä tarjosi jalkaani paksut harmaat villasukat ja soitti Beatles- vinyylilevykokoelmaansa. Emännän kanssa keskustelimme mukavia (olemme tuntustuneet toisiimme 47 vuotta sitten). Yhdessä söimme hyvää ruokaa ja nautimme emännän potilaaltaan saamaa arvokasta ranskalaista punaviiniä.

Koirasta saattaisi olla enemmän iloa kuin kissasta, jonka vuorokausirytmi poikkeaa omastani. Anteeksi Kerttu. Minä joudun lähinnä tujottamaan takapuoltasi, kun makaat sohvan selkänojalla.  Eräs lukupiiriläinen kertoi kissansa hyppäävän roikkumaan kahdella käpälällään ulko-oven ripaan kunnes se antaa periksi ja kissa pääsee ulos. Takaisin sisälle se pyrkii kilisyttämällä sitä metallista lenksua oven alaosassa, joka kiinnitetään tappiin jotta ovi pysyy avoimena.

Töissä eräs hoitaja sairastui influenssaan. Naisella oli korkea kuume viiden päivän ajan. Hän ei ole koskaan ottanut rokotetta. Ensi kerralla kuulemma ottaa. Isäni olisi sanonut vastaavassa tilanteessa "Johan minä sitä sanoin". Vaati itsekuria jättää se sanomatta.

T on kuulemma ostanut alasimen ja alkaa harrastaa sepän hommia harrastusmielessä. Hämmästelen entisen mieheni kykyä innostua. Jos hän ei olisi entinen puolisoni, olisin varmaankin vinoillut takkaseteille, joita hän luultavammin takoo. Voi miten huono ihminen  olenkaan ollut ja olen edelleen.  Ainahan voi yrittää muutttua. Usein se tarkoittaa sitä, että jättää jotain sanomatta. Siitä huolimatta, että on niin kiva olla oikeassa. 

Pitkät ripset

Paras hetki on kun avaa sunnuntaiaamununa silmänsä ja tajuaa, että koko päivä on edessä. Silloin ei vielä mieti sitä, että keskiviikkona on esitelmä ja että koko viikko pursuaa kaikenlaisia velvotteita. Voi venytellä ensin oikeaa ja sitten vasenta kättään, sytyttää valot ja lueskella hetken, etsiä sängyn jalkopäästä villasukat, jotka on yön aikana riisunut jaloistaan ja töpsytellä keittiöön . Selena-radion voi napsauttaa päälle ja keittää rauhalliset aamukahvit. Saa lukea Hesaria (eilistä).

Olen matkustanut tällä viikolla junalla Helsinkiin ja Toijalaan. Pian juna lähdettyä ja konduktöörin höpistyä ne omat jorinansa, kuuluu veret seisauttavan kova merkkiääni ja kimeä naisääni alkaa luetella, mitä kaikkea ravintolavaunu tai vaihtoehtoisesti junan  myyntikärry tarjoaa: suolaista ja makeaa syötävää, kylmää ja kuumaa juomaa aikuiseen sekä lasten makuun. Lopuksi nainen sanoo: "Omia alkoholijuomia ei saa nauttia". Nyt seuraa huono vitsi, joka minulla aina tulee mieleen: pitää juoda muiden alkoholijuomia.

Eilen junassa istui joukko opettajia, jotka olivat sopivasti huppelissa ja puhuivat työasioista. He työskentelivät ilmeisesti kaikki samassa koulussa ja puhuivat oppilaistaan halveksivaan sävyyn. Yhtään positiivista oppilasasiaa ei otettu esille. Ymmärrän hyvin, että opettajien niskaan syydetään kaikkea paskaa oppilaiden, vanhempien sekä tiedoitusvälineiden taholta, silti tuntui epämiellyttävältä kuulla tuota kaikkea. Lääkäreille tankutetaan vaitiolovelvollisuutta melkein ensimmäisestä opiskelupäivästä lähtien. En tiedä mitä opettajille asiasta opetetaan. Onko heillä virallisesti velvollisuus olla puhumatta oppilaistaan ulkopuolisille. Oppilaiden nimiä ei toki nytkään mainittu.

Sain ystävältä putkilon silmäripsiä pidentävää seerumia (sitä oli kulkeutunut hänelle vahingossa ripsivärin sijaan Atlantin takaa). Sivelin tuota ihmeainetta tänä aamununa toiveikkaana ripsiini. Suunnittelimme satunnaistettua kaksoisokkotutkimusta seerumin tehosta (minähän olen hiljattain tehnyt tutkimuspaperit eettiseen toimikuntaan ja Fimealle, nyt ruljanssi menisi vanhalla rutiinilla). Samanlaisiin putkeloihin lumetta ja seerumia, ripsien mittaus ja toiseen silmään silmänlumetta ja toiseen tehoainetta ja myöhemmin taas uudet mittaukset. Tämän koejärjestelyn sijaan kävin äsken jo peilistä vilkuilemassa ja kyllä minusta tuntuu, että ne ovat jo pidemmät.

Neuloin sukat lankakerien lopuista.

Lauantai

Heräsin hätkähtäen yhdeksältä, join aamukahvit ja juoksin kampaajalle. Keskustelimme kampaajan nykyisestä sinkkustatuksesta, maajussille morsian ohjelmasta ja liikunnasta samalla kun kampaaja askarteli hiusteni parissa. Nyt hiusten väriä on kirkastettu, föönattu ja sen jälkeen latistettu villamyssyn alla.

Olen monta päivää suunnitellut puhelua vanhalle ystävälleni, joka oli soittanut minulle. Puhelu ei mahdu mihinkään väliin. Se vaatii aikaa, sillä se käsittelee monimutkaisia ihmissielun koukeroita. Milloin elämä meni tällaiseksi, ettei aikaa enää ole? Työelämä vaatii liikaa. Olen seurannut määrätietoisia ihmisiä, jotka kiipeävät koko ajan ylöspäin. He pitävät omaa sanomaansa kaikkein tärkeimpänä ja runnovat sen läpi samalla kun muut tuntevat voimatonta raivoa. On tietysti muunkinlaisia uraihmisiä, he keskittyvät kuuntelemaan toisten ehdotuksia ja ottavat ne tosissaan.

Lähden kohta Toijalaan. Saan siellä hyvää ruokaa ja pääsen saunaan. Kirjoitin tämän kiireessä, joten älkää olko liian kriittisiä. Niistän punaista nenääni kahden minuutin välein. Läppärin näppäimissä helmeilevät räkäpisarat.

Vapaus

Kahden vuorokauden tuomio on suoritettu. Vaikka vankilassa tarjottiin hyvää punaviiniä ja poronfilettä ja nukuttiin leveässä sängyssä, niin oli hienoa astua ulos, kävellä kadulla, ajaa ratikalla ja ehtiä aiempaan junaan kuin oli suunniteltu.

Ensimmäinen vuosi puheenjohtajuutta on takana ja saman verran olisi vielä kestettävä. Saimme kehuja kokouksesta (sihteeri ja minä). Tilaisuus ei kuulemma ollut pönöttävä. Illallispuhettani pidettiin hauskana. Suunnittelin sen hotellihuoneessa tunnin tauolla, joka mahtui vuosikokouksen ja illallisen väliin. Puhuin tarjotun menun valinnasta. Olen kirjoittanut asiasta jo aiemmin, mutta kertauksen vuoksi toistan sen. Vaihtoehtoja oli kymmeniä. Ensin deletoin kaikki ruoat, jotka sisälsivät ankan maksaa (sekoitin ankan ja hanhen, hanhen rasvamaksan nauttiminen lienee epäeettistä). V (sihteeri) sanoi, ettei halua mitään, missä on vaahtoa, sillä vaahdosta tulee mieleen sylki. Jostain syystä kaikenlaiset vaahdot ovat nykyään muotia hienommissa ravintoloissa. Lopulta löysimme maksattoman ja vaahdottoman ateriavaihtoehdon. Kerroin puheessani, että minulta kysyttiin, rajoitetaanko viinien kaatoa. Ei missään nimessä. Tuhlaamme kaikki yhdistyksen varat, seuraava yhdistyksen johto joutuu rahapulan vuoksi rajoittamaan tarjoamuksia ja kaikki muistelevat haikeudella kauttamme, jolloin sai humaltua rajoituksetta.

Eläkkeelle jäävä tärkeä yhdistyksemme jäsen piti liikuttavan luennon ja yksi abstraktipalkinnon saaja puhkesi onnen kyyneliin. Entinen pomoni piti hienon luennon. Italialainen luennoitsija oli vaikuttunut, nähdessään ihmisen kulkevan meren jäällä. Aamulla särki päätä. Junassa konduktööri kuulutti "Hyvät kuljettajat". Nenäni on tukossa, mutta olen vapaa.

Retriitti

Kahden vuorokauden retriitti meneillään (sulkeudutaan hotelliin, ei kontakteja ulkomaailmaan, vietetään aika oman alan ihmisten kanssa, kuunnelleen oman alan luentoja, puhutaan suppeasti lääketieteestä). Psyyke toistaiseksi kohtalaisen vakaa. Todellisuudentajussa pienta horjuntaa. Tahatonta nukahtelua.

Vasuritörä

Tuubi, täytemies, vasuritörä, semiroller, tutti, kränkkäri, lipsi, paana, kahvata, helikopteri, hirttoperä, imukasi, jenga, jättö, jokkekymppi. Mistä on kyse? Keilailusta tietysti. Sanat on pomittu "Keilailun peruskurssi" oppaan lopun avartavasta sanastosta. Keilailukurssin ensimmäiset kaksi ja puoli tuntia on selvitetty. Ensin näytettiin video, jossa ihmiset liukastelivat öljytyllä keilaradalla (juu sille levitetään öljyä!). Sitten meille kerrottiin, ettei saa kaataa limsaa lattialle ja kävellä limsassa keilailukengillä. Keilailuetiketti kuulemma vaatii ettei palloa saa heittää kenenkään päähän. Tämän kaiken opittuamme ryhdyimme tositoimiin: keilaamaan. Viiden askeleen ottaminen on yllättävän vaikeaa, kun samaan aikaan pitää kuljettaa pallo taakse ja eteen ja vielä irrottaa palloa puristavat hikiset sormet irti pallon kuopista. Palloa ei saisi päästää ränniin, jonne se sinnikkäästi pyrkii, vaan kauniisti liuttaa oikealle paikalle kahden etummaisen keilan väliin.

Aika kului leppoisasti. Saattaa olla, etten ehdi ennen perjantaita avautua täällä blogimaailmassa, sillä reaalimaailma vaatiin parin päivän ajan kaiken huomioni.

Lähes tulipalo

Vilkuilin eilen Teemalta dokumenttia John Lennonin ensimmäisestä sooloalbumista. Ohjelmassa näytettiin pätkä hoitomuodosta nimeltään primaaliterapia. Se oli aikoinaan kovastikin muotia.   Ihmiselle arveltiin koituvan traumoja sikiöajasta ja varsinkin synnytyksestä. Näitä traumoja on vaikea millään sanallisella keinolla korjata. Niinpä ihminen laitetaan ikäänkuin syntymään uudestaan. Kokemus näytti olevan siinä määrin tuskainen, että aikuiset ihmiset kierivät lattialla, huusivat suoraa huutoa ja pitelivät päätään. Ehkä se sitten auttaa, mikä minä olen asiaan mitään sanomaan. Jostain syystä terapiamuoto ei tunnu enää olevan erityisen muodikas. Olisihan se hieno ajatus: ihminen tungettaisiin kapean käytävän läpi, toisessa päässä "kätilö" ottaisi vastaan ja kapaloisi, jonka jälkeen saisi lämmintä maitoa ja kaikki ongelmat olisivat tiessään.

Töissä alkoivat palohälyttimet pitää helvetinmoista pärinää varttia vailla neljä. Siinä metelissä on hankala jatkaa töitä (hälytyksiä on aika usein, vaikka tulipaloja ei ole ollut kertaakaan). Nyt tilanne oli poikkeuksellinen, sillä samalla menivät myös sähköt, joten tietokoneen ruutu pimeni. Lähdimme huokaillen alakertaan. Seisoskelimme pitkään hämärässä aulassa ja näpäräsimme kaikki kännyköitämme, paitsi minä, joka olin unohtanut puhelimen kotiin. Osa ihmisistä seisoskeli pakkasessa, kunnes palomiehet sanoivat, että sisäänkin saa tulla. Päätin mennä sille ovelle, joka on samassa ilmansuunnassa kuin koti (jos räjähtäisi, niin paineaalto heittäisi minut oikeaan suuntaan). Lopulta tulipaloa ei taaskaan löytynyt. Työpaikalle ei kuitenkaan päässyt takaisin, sillä ovissa on sähkölukot, jotka eivät auenneet. Kesti aikansa, ennenkuin huoltomies saapui ja saatoimme hakea ulkovaatteet. Timeconia ei voinut käyttää vaikka ylitöiksi meni.

Luonani kävi kirjoittajia, joimme teetä, söimme herkkuja ja oli oikein rattoisaa. Annoimme runoilijalle palautetta, josta hänelle ei liene mitään hyötyä.

Yllä ei ole siltaan niitattuja syntymätrauman sielunlukkoja vaan romanttisen rakkauden sinettejä Patosillalta. Sillalla näyttää käyneen yksi viitseliäs "humoristi" (vas. ylh.) Osku, sydän, sydän, Omakäsi.

Töhkä ja töhnä

Kehystytin "muotokuvani" ja nyt se roikkuu makuuhuoneeni seinällä. Ihan tarkoituksella jätettiin näkyviin yläosan repäisyreuna, olihan kuvakin tehty viidessä minuutissa.

Kuuntelin nappikorviksilla musiikkia, kun David Bowie lakkasi äkillisesti laulamasta toiseen korvaani (oli juuri nostalgisoimassa). Arvelin, että olin menettänyt kuuloni oikeasta korvasta ja ehdin ajatella, että onneksi kuulen vielä vasemmalla korvalla. Vika oli kuulokkeissa. Hankin eilen uudet, nyt Bowie laulaa molempiin korviini.

Vessan altaan vesi alkoi viipyillä altaassa ruokottoman pitkään. Niinpä eilen kiersin sen kuppimaisen osan irti (ehkä sille on joku nimi, en tiedä). Se oli täyttynyt paksusta, mustasta pahanhajuisesta töhnästä, jonka kippasin nopeasti vessanpönttöön. Kaivelin vielä putkea hansikoiduilla sormillani ja sain sieltäkin vedettyä ulos jotain epämääräistä, jota en halunnut sen tarkemmin tutkia. Jälkeenpäin olo tuntui hyvältä: olin saanut tehtyä sen. Jos minulla olisi mies, olisin tietysti komentanut hänet toimeen. Minä osasin. No pikkuisen taitaa se putkien kiinnityskohta falskata ja siihen pitäisi varmaan hankkia uusi tiiviste. En tiedä kuuluuko tehtävä minulle vai taloyhtiölle.

Isäni teki aikaisemmin kaikki tällaiset työt ja sen jälkeen mieheni ja sitten taas isäni. Isä on jo melko iäkäs enkä viitsi pyytää häntä satojen kilometrien päästä tyhjentämään töhkää putkesta. Isäni muuten teki veroilmoituksenikin kunnes sen täytti entinen mieheni, minun tarvitsi vain allekirjoittaa. Hiljaleen on ollut pakko aikuistua (on jo aikakin). Olisin varmaan sopinut arabikulttuuriin, jossa naisella ei saa olla edes pankkitiliä, eikä nainen saa ajaa autoa (en ole ajanut yli kymmeneen vuoteen). Varmasti sielläkin moni nainen on ihan tyytyväinen tilanteeseen. Kannatan ehdottomasti tasa-arvoa, mutta mielellään jättäisin kaavakkeiden täyttämisen, kuljetustehtävät, korjaustyöt ja painavien esineiden siirtelyn jollekin muulle.

En ole erityisen hyvä perinteisissä naisten töissäkään. Leivoin tänään muffinsseja, jotka näyttävät epämääräisiltä rumilta möykyiltä.

Neulo villasukkaa

Klinikan pikkujoulut järjestettiin eilen. Olen ostanut kokeeksi juhlatilaisuuksia varten läskiä kokoon kursivan alushameen. Vedin sen kiireessä väärinpäin ylleni. Kitkutin kapistuksen ympäri ja juoksin pysäkille, jossa seisoin kaksikymmentä minuuttia nostellen jalkojani kuin vinttikoira pakkasella. Olin sopinut meneväni juhliin samalla bussilla U:n kanssa. Ohitseni huristavissa busseissa oli väärä numero. Juhlissa mekko imeytyi reisiin. Pakkasessa on inhottavinta kaiken sähköisyys ja polkupyörän jäykkyys, muuten minua ei kylmyys ainakaa vielä vaivaa. Kimalteleva jää ja lumi on niin kaunista. Ryntäsin kotiin pikkujouluista puolilta öin kun Tuhkimo.

Minun päivystysurani on tältä erää ohi. Työskentelen edelleen viikonloppuisin, mutta vuorokauden yli venyvä varallaolo loppuu. Viikonlopun ja iltojen tekijäjoukkoa on lisätty niin, että helmikuussa olen ensiavussa vain yhtenä iltana. En kaipaa takaisin entiseen. Olen päivystänyt jo 30 vuotta. Järjestelyjen taustalla on varmasti myös raha, sillä varallaolon palkka säästetään.

Pidän listoista ja niitä näyttää löytyvän Mia Kankimäen kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirjoittaja vertaa japanilaista Heian kautta (794- 1185) nykymenoon. Heian kaudella ylimystö kommunikoi runoilla ja kirjoitustaitoa arvostettiin korkealle. Tänäänkin nokkeluus ja oikeinkirjoitus on valttia somessa. Kirjassa julkaistaan Sei Shonagon listoja ja listathan ovat nytkin muotia (tai ehkä ne ovat aina olleet muodissa). Puhelimeni on täynnä listoja. Tämän päivän lista on konkreettinen ja siinä taas kerran komennan itseäni, sillä ketään muita käskytettäviä ei ole.

Hae taulu kehystämöstä.
Laita villasukat jalkaan.
Lähde liikkeelle jo kymmeneltä tai sitten yhdeltätoista.
Juo Tammelasssa kahvit (Tammelassa juodaan aina kahvit).
Tee jotain kivaa.
Muista maata sohvalla. Pyöritä välillä jalkateriä ja heiluta koipiasi, niin vältät trombit.
Laita hyvää ruokaa. Syö laittamasi ateria hartaudella. Ei saa unohtaa: juo lasi punaviiniä (unohtuu helposti!)
Lue asioista, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
Anna itsellesi anteeksi.
Neulo villasukkaa.
Ota D-vitamiini.

Olematon junavaunu

Istuin koko päivän lentoasemahotellin kabinetissa kokouksessa. Näin jälkeenpäin ajatellen läsnäoloni ei tuonut tilaisuudelle mitään lisäarvoa.

Olin varannut molempiin suuntiin liput Pendolinoon. Takaisin tullessani paikkani sijaitsi vaunussa 10. Junavuorolla käytettiin kuitenkin "korvaavaa kalustoa", jossa yhteen pötkyyn oli kerätty ainoastaan kuusi parhaat päivänsä nähnyttä junavaunua. Tungin itseni istumaan täyteen loosiin. Konduktööri kulki tarkastamassa lippuja "Kaikesta huolimatta hyvää päivää!" hän sanoi, kun pisti päänsä täyteen hyttiimme. Tuona hetkenä tajusin, että nyt saan itse päättää vedänkö herneen nenään vai en. Minä sentään sain istua lämpimässä, kalju mies violetissa satiinipaidassa kuorsasi vieressäni ja juna toi meidät perille vaivaiset kymmenen minuuttia myöhässä.

FB:ssa kiertää runohaaste, jossa minulle annettiin runoilijaksi Hal Sirowitz. Nämä runot on poimittu kokoelmasta Äiti sanoi (Like 2000). Koska vaivauduin ne kertaalleen kopioimaan, niin voin yhtä hyvin laittaa tännekin. Olisi ehkä kiva kokeilla lukea näitä englanniksi.

Serenadi

Istuimme maanalaisessa niin lähekkäin,

että poliisi tuli luoksemme,

otti pamppunsa ,

asetti sen leukansa alle kuin viulun

ja oli soittavinaan meille serenadin.

Se oli sinä vuonna kun rakastimme toisiamme

niin paljon, että hän olisi voinut pidättää meidät sen takia.

Irronnut käsi

Älä laita kättäsi ulos ikkunasta,

Äiti sanoi. Takaa voi tulla toinen auto

ja repäistä sen irti. Sitten isäsi täytyy

pysähtyä tuikata irronnut pala

takakonttiin ja ajaa sinut sairaalaan.

Käsivarsi ei napsahda takaisin paikoilleen

kuin kaukoputken osa. Lääkärin täytyy ommella se kiinni.

Et voi käyttää lyhythihaisia paitoja.

Et halua kenenkään näkevän tikkejäsi.

Rokotukset

Työteveyshoitaja pisti molempiin olkavarsiini piikit: vasempaan tetanusta ja difteriaa, oikealle B- ja A-hepatiittia. Vasen käsi on kipeä vaikka otin Buranaa. Sanoin hoitajalle, etten ole käynyt työterveystarkastuksessa ja varasimme minulle ajan. Hoitaja kysyi "Mitä kokeita otetaan?". Luettelin litanian verikokeita ja mietin "Eikös kokeiden määrääminen kuulu ikäänkuin sinun tehtäviisi". Lähtiessäni sanoin "Otetaan vielä TSH". Minusta laboratoriokokeiden tutkiminen on uhkarohkeaa, sillä kun tarpeeksi tutkitaan, niin jotain usein löytyy.

Kun minut aikoinaan valittiin apulaislääkärin virkaan Kuopioon, sain kutsun työterveyshoitajan syyniin. Nainen uteli mitä syön aamiaiseksi. Olin liikuttunut, sillä kukaan ei ollut aiemmin ollut kiinnostunut siitä mitä aamulla ennen töihin lähtöäni nautin. Yleisesti ottaen Suomessa arvostetaan aamiasta kohtuuttoman korkealle. Lapsena mikään ei olisi aamulla maistunut, mutta sitä oppi vähitelleen pakottamaan itsensä syömään heti herättyä. Ruoka maistuisi parhaiten vasta pari tuntia heräämisen jälkeen, mutta silloin ei ehdi syödä. Monessa muussa maassa aamiainen tarkoittaa lähinnä kahvikupillista.

Eräs potilas sanoi olevansa kasvissyöjä. Hänestä ilmeisesti sekä kana että kala ovat kasviskunnan tuotteita, sillä tarkemmassa kuulustelussa kävi ilmi, että hän nautti aterioillaan niitä. Ehkä hän ei laskenut eläimeksi mitään, jolla on siivet tai pyrstö.

Nyt on pakko lopettaa, sillä televisiosta alkaa kohta ohjelma "Jäämeri 30 päivässä". Siinä Ville Haapasalo taittaa hankalaa matkaa, juhlii ja näyttää krapulaiselta puolestani.

Kotivillatakki ja epäretorinen kysymys

Muistin tänään ottaa mukaani silmälasit. Maailma näytti heti jotenkin ryhdikkäämmältä. Työpäivän päälle jäin lukemaan työsähköpostejani. Lopetin siinä vaiheessa kun tietokoneen näyttö alkoi sumentua laseistani huolimatta. Sain poistettua tahi arkisoitua pienen siivun (100 viestiä)  sähköpostini saapuneet kansion materiaalista.

Lähden helmikuussa käymään eduskunnassa ajamassa alani ja potilaitteni asiaa tai oikeammin potilasjärjestö pyysi minut tai edustajani (?) tilaisuuteen, johon osallistuu kansanedustajia. Minulta puuttuu tyystin intohimo tähän tehtävään. Lähden paikalle henkilökohtaisesti, sillä toivon näkeväni eduskuntatalon kuuluisat hissit. Olen saattanut lyhyessä ajassa vakavaraisen järjestöni taloudelliseen turmioon: tammikuun kokouksen budjetti on 4000 euroa pakkasen puolella.

Huomiselle on tiedossa vaihtelua: aion käydä jäykkäkouristusrokotuksessa. Olen totisesti kyllästynyt, väsynyt ja loman tarpeessa. Viime kehityskeskustelussa mumisin kokeeksi "tahtoisin vuorotteluvapaalle", koska en halunnut kuulostaa työtä vieroksuvalta jatkoin "kirjoittaisin kirjan". Onhan kasassa jo 60 liuskaa tekstiä, jota tuskin kukaan haluaa julkaista. Viime kesän romaanipajan henkilökohtaisessa palautteessa teimme aikataulun, jonka mukaan käsikirjoituksen piti olla valmis lokakuun loppuun mennessä. Minulla on sellainen harhainen käsitys, että jos aikaa olisi niin saisin kirjoitettua. Todennäköisesti vain makoilisin sohvalla ja Kerttu kuorsaisi vieressäni sen selkänojalla. Pomo sanoi, että saattaisi olla mahdollistakin saada vuorotteluvapaata ensi syksynä. "Se yrittää päästä minusta eroon" ajattelin.  Hän kysyi mitä kirjani käsittelee "se on sellaista fiktiota, ihmissuhteita" totesin epämääräisesti. Viisainta lienee, ettei sitä koskaan nähdä kansissa, eipä sen puoleen ole pelkoakaan. 

Kävin pukemassa päälleni harmaan kotivillatakkini. Villatakki ulottuu hieman polvien alapuolelle ja se sidotaan kiinni samasta langasta neulotulla vyöllä. Takin helma on vänähtänyt taiteellisen epäsymmetriseksi. Hihoissa on sopivasti reiät peukaloita varten. Huomenna on päivystys. Huomasitte kai hyppäyksen aiheesta ihan toiseen. Kodista töihin, villatakista valkoiseen kauhtanaan, jonka rintataskun ympärille ovat kymmenet kuulakärikynät jättäneet jälkensä ja jonka kaulus on puhtaanakin pinttyneen näköinen.

Tietääkö joku, mikä on vampirestat- sivustojen tarkoitus. Sieltä joku kone lähettää blogiini satoja "katsojia". Mitä se sivusto hyötyy moisesta? Tuo ei ollut retorinen kysymys, jos joku tietää niin kuulisin mielelläni vastauksen.

Aikuisnäkö

Unohdin tänään silmälasit kotiin. En voi käyttää laseja pyöräillessäni, sillä jostain syystä silmäni vuotavat solkenaan jos ne keikkuvat nenälläni. Minulla on teoria: lasit aiheuttavat pyörteisen ilmavirran, joka ärsyttää silmiä. Lasit silmillä on sitäpaitsi hankala pyyhkiä naamaa pitkin noruvaa suolavettä ennen kuin se ehtii valua rinnuksille asti.

Täytyy myöntää, että olen tullut ikään, jossa tarvitaan kaksiteholasit. Minulla on siis aikuisnäkö, kuten optikko kauniisti asian kiertoilmaisi. Ei kaikkea tarvitse nähdäkään. Tein tänään loppuun paperit ja nettilomakkeen, jonka kimpussa olen jo jonkin aikaa puuhastellut. Nettilomake piti tallentaa muistitikulle ja tulostaa paperille, mukaan tarvittiin saatekirje ja nippu liitteitä. Kopioin jo toista kertaa paksun pinon Farmaca Fennicaa tuota virastoa varten (tein saman jo eettiselle toimikunnalle). Eikö lääkealan virastossa ole kyseistä teosta nettiversiona tai kirjana, kysyn vaan. Tungin paperinivaskan ja muistitikun kirjekuoreen ja laitoin huojentuneena eteenpäin. Kenties olisi ollut hyvä tarkastaa tekstit huomenna näkevänä, mutta ei kai ne valtion virastossa niin turhan tarkkoja ole.

Nyhräsin lomakkeeni kanssa töissä seitsemään asti. Kuulin pomoni sipsuttelevan käytävässä (voiko mies sipsutella?). Siellä me raukat pakersimme kumpikin omien lomakkeittemme ja sähköpostiemme parissa toisiamme kohtaamatta. Jotenkin lohdutti, etten ollut ainoa vaan että minulla oli kohtalotoveri.

Lasagne

En  kehdannut käydä mielidivarissani eilen, sillä olen viime aikoina vieraillut siellä varsin usein. Olisi tehnyt mieli vähän hipelöidä vanhoja kirjoja. Mietin tarkkaan mitä sieltä ostan, riippuu vähän kuka on istuu tiskin takana kirjapinojen keskellä. Jos runoilija on myymässä, on hankalaa ostaa runokirjoja. En koskaan kehtaisi ostaa runoilijan omaa kokoelmaa ja pyytää siihen signeerausta, vaikka niitä sai jossain vaiheessa kahdella eurolla. En toisaalta viitsisi ostaa toisen runoilijan teostakaan, ettei runoilijalle tule paha mieli.

Viikko sitten pari tuttua oli tuomassa kirjoja kiertoon tuohon samaiseen liikkeeseen. Kaikki ei tietysti myymälään kelvannut. "Ota tämä, tämä on hyvä kirja" S sanoi minulle.  Sain siis kahden kirjaostoksen oheen kolmannen. Suurin osa kirjoista on lähinnä vihoviimeinen painolasti muutettaessa ja rahallisesti arvottomia. Vanhoissa kirjoissakin pelaa kysynnän ja tarjonnan laki. Divarissa kirjat  ovat hyllyjen lisäksi levinneet lattioille epämääräisiksi kasoiksi, joita joutuu hyllyjen välissä kulkiessaan väistelemään. Kirjoja tuovaa asiakasta ei lohdutella Laila Hietamiehen Hylätyt pihat ja autiot talot romaanin mahdollisella tunnearvolla , vaan kehoitetaan viemään aarre Pelastusarmeijan kirpparille tai paperinkeräykseen.

Naamaa kuumottaa ulkoilun päälle. Kylmä viima yllätti pitkästä aikaa. Nyt uunissa muhii lasagne ja ruokavieraat tulevat pian. Kuulostaa fb-päivitykseltä. Näin hyvin minulla menee. Pekka Puska järkyttyisi ruokaan käytetyn eläinrasvan määrästä. Pitänee repiä tarrapapiljotit päästä. Eipä muuta.

Minä olen kauniimpi

Eräs nainen kertoi laihduttavansa pussikeitoilla. Laittaessaan perheelle ruokaa hän teippaa suunsa kiinni maalarinteipillä. Tulee jotenkin mieleen nuorena naisena lukemani feministikirjailija Vita Andersenin novellikokoelman nimi Suu kiinni ja ole kaunis.

En ole vieläkään saanut selvää mikä tekee kirjasta korkeakirjallisuutta ja mikä viihdettä. Luen vasta nyt (kaikki muut ovat jo lukeneet) Zadie Smithiä (Kauneudesta). Kirjailijaa ei mainita viihdekirjailijaksi, mutta kirja on erittäin viihdyttävä ja helppolukuinen ja kertoo perheestä, kuten vaikkapa Jonathan Franzenin romaanit. Ilmeisesti kirjailijan uusin romaani on kokeellisempi.

Luin Hesarista, etteivät stressaantuneet naiset vedä miehiä puoleensa, eivät sen puoleen vanhenevat naisetkaan, joten saan ihan rauhassa olla stressaantunut. Samaisessa lehdessä matkatoimittajat ja -kirjailijat listaavat suositeltavia matkakohteita. Suosituksissa mainitaan Kapkaupunki, jonne minun on tarkoitus helmikuussa matkustaa, jos maan lentoyhtiön kone pysyy niin pitkään taivaalla.

Kurssikaverini sairastui aikoinaan sairauteen, johon hän sittemmin melko nopeasti menehtyi. Miehen haaveena oli päästä Etelä-Afrikkaan ja siellä hän lopulta kävikin. Hän kuoli melko pian matkan jälkeen. Kurssikaverin kohtalo tekee matkakohteesta vielä järisyttävämmän. Oikeastihan mikään matkustaminen ei ole järisyttävää. E onnistui jotenkin soittamaan levysoittimella Annikki Tähden kappaleen Aurinko tähdet ja kuu takaperin ja musiikkimiehenä tietysti opetteli myös sen nurinpäin laulamaan.  Jos olisi taivas, niin siellä E sitä laulelisi, virheettömästi tietysti ja nauraisi päälle. Laulu on haikea muisto ajasta, jolloin oli loputtomasti aikaa tehdä kaikkea hyödytöntä. Voin vieläkin kuulla tuon kummallisen sävelmän ja oudon kielen.

Luin Aila Meriluodon runoja hänen 90-vuotis syntymäpäiviensä kunniaksi. Hän on iäkkäänäkin hyvä. Julkaisen tässä laittomasti humoristinen runonpätkän, joka sopii vanhenemiseen (Tämä täyteys tämä paino WSOY 2011) Minäkin olen kuvaani kauniimpi ja nuorempi.

Hei sinä vanha naama
kylpyhuoneen peilissä,
oletpa sinä muuttunut.
Mutta älä sure,
kavereita ollaan.

Vaikka minä olen kauniimpi.

Onko Rouvali?

Harmaita hiuksia, yhteen hioutuneita pariskuntia, eläkeläisrouvia, haparoivia askelia. Lasillinen sherryä väliajalla. Konsertin jälkeen rouva lähtee jonottamaan vessaan ja herra hakee sillä aikaa molempien takit. Kaivetaan hatut ja kaulaliinat hihasta, herra auttaa takin rouvan päälle ja lähdetään kotiin.

Lavalla joukko mustiin pukeutuneita muusikkoja tekee työtään. Ulkomaalaisen näköinen mies näyttää aina innokkaalta, soittaa selloa. Miehet lavan oikeassa laidassa kättelevät toisiaan, vaikuttaa sisäpiirin vitsiltä. En uskalla koskaan läpyttää käsiäni ennenkuin olen ihan varma, että kappale on soitettu loppuun.

Illan solisti oli sellisti Kian Soltani, eksoottisen näköinen intohimoisesti soittava nuori mies. Teos oli Lutoslawskin konsertto sellolle ja orkesterille. En ymmärtänyt paljoakaan, mutta solistin soittoa oli ilo seurata ja kuunnella. Mies soitti vielä encoren, joka oli hänen oma sävellyksensä.

Kun tamperelaiselle sanoo menevänsä Tampereen filharmonian konserttiin, kaikki kysyvät  "Onko Rouvali?". Ei siis ollut, mutta näin hänet väliajalla, pieni mies, alaikäisen näköinen (sellainen, jolta Alkossa kysytään varmasti paperit), pörrötukkainen, hymyilevä, liikehti levottomasti. Orkesteria johti Elina Jukola, nuori hänkin. Nainen näytti merkkejä vasemmalla kädellään, yksi sormi pystyyn, kaksi, kolme, neljä ja viisi sormea. Soittajat onneksi tiesivät mitä tehdä.

Luonnontuote

Olen edelleen jatkanut 19 sivuisen lupakaavakkeen täyttämistä netissä. Tänään työ tyssäsi termiin ACT-koodi, josta minulla ei ole suurempaa ymmärrystä. Jos satun kuolemaan ensi yönä niin olen elämäni viimeisestä päivästä tuhlannut pari tuntia johonkin uskomattoman turhauttavaan. Jos en siis levoltain nouse, minusta jää jälkipolville puoliksi täytetty EudraCT-kaavake. Joku kaavakkeen tallentamisessa oli eilen mennyt vikaan, sillä aherruksesta osa oli hävinnyt. Nyyhkäisin tämän huomatessani pariin kertaan, kunnes muistin, että olen aikuinen, söin pari joululta jäänyttä suklaakonvehtia ja kokosin itseni.

Tapasin eilen kannabisuskovaisen. Kannabis auttaa kaikkiin sairauksiin ja siitä saa lankaa, josta voi neuloa tiskirättejä. Kaikki pellot vaan hamppua kasvamaan. Se on luonnontuote! Fundamentalistisen kannabisuskovaisen kanssa on ihan turha keskustella.

Olen lähdössä helmikuussa matkalle Etelä-Afrikkaan. Olen reissusta innoissani. Lento Helsingistä lähtee perjantaina klo 14, Frankfurtissa vaihdamme konetta. Perillä Kap kaupungissa olemme lauantaina puolilta päivin.  Pelkään aina koneen putoamista mereen, mutta eihän matkan varrella onneksi ole kovinkaan paljon merta.

Täyskäännös

Kuvani julkaistiin eräässä ammattilehdessä. Muutama työkaverini kehui kuvaa kivaksi: poseeraan siinä kaimani kanssa työpaikan kahvihuoneessa tyhjä kahvikuppi kädessä. Kaimaani haastateltiin, minä olin rekvisiittaa. Toimittajasta oli hauskaa, että meillä on sama nimi. Turhamaisuuttani poljin kirjastolle tarkoituksenani katsoa lehteä (omaa kuvaani). Siellä ei tietenkään ollut etsimääni uusinta numeroa, joten istahdin lukemaan naistenlehtiä. Eräässä lehdessä kerrottiin arvostavasti sairaanhoitajasta, joka oli lopettanut kiireisen työn tekemisen ja asui nyt jossain metsän keskellä mietiskelemässä. Nykyään on hienoa jättää työ, keitellä hilloja, tuijottaa horsmia, kutoa räsymattoa ja istuskella savusaunassa. Kukas ne sairaat nyt hoitaa?

Käännekohdat ovat ilman muuta kiinnostavia. Ihminen, joka on ikänsä asunut samassa asunnossa, ryytynyt ensimmäisessä avioliittossaan ja raatanut samassa työpaikassa heti valmistumisesta saakka, ei kiinnosta ketään. Eppu ja Kurt Nuotio ovat naistenlehtien unelmamateriaalia. Joitakin vuosia sitten he muuttivat saareen toivottomien merimatkojen päähän asumaan. Rouva oli innoissaan rauhasta ja hiljaisuudesta. Sanoi stressaantuvansa kaupungin vilinästä. Nyt pariskunta asuu Berliinin keskustassa ja lamppaa kahviloissa, teattereissa ja taidenäyttelyissä. Sanomattakin selvää, että rouva hehkuttaa suurkaupungin dynaamista menoa.

Yhteenvetona kaikista lukemistani jutuista voisin todeta: pitää luopua vanhasta, olla rohkea, tehdä äkkinäisiä päätöksiä, jättää hyvä virka, vaihtaa puolisoa, heittäytyä tyhjän päälle, remontoida talonröttelö ja ennen kaikkea tehdä täyskäännös.

Kaunottaret

Hammaslääkärini poisti minulta hammaskiveä. Se oli hyvin virkistävää. Edellä mainitusta voinee päätellä, ettei elämäni ole tällä hetkellä erityisen virikkeistä. A (hammaslääkärini) oli tehnyt miehensä kanssa pitkän kiinnostavan matkan, jonka viimeinen etappi oli Uusi-Seelanti. Maa oli kaunis ja ihmiset rentoja ja mukavia. A näytti terveen väriseltä ja tyytyväiseltä. Minä näytin kalvakalta. Ei tee mieli napata selfietä. Kuvaan lenkkarieni kärkiä.

En ole aiemmin tutustunut Antti Tuurin tuotantoon, nyt luin hänen matkakirjansa Bospor Express. Kirjassa mies matkustaa laivalla ja junalla Istanbuliin kirjailijakokoukseen. Matkalla junat myöhästyvät, Tuuri syö ravintolassa, juo teetä, kauhistelee junan vessan törkyisyyttä ja kärsii vatsataudista. Ehkä matkustaminen on sitä. Matkakuumeessa sen kuvittelee olevan jotain paljon hienompaa. Kadehdin kirjailijaa, jolla on aikaa käyttää kulkuveuvoja, jotka pysyttelevät maan pinnalla, eikä hän joudu suljetuksi taivaalla kiitävään metallilieriöön. Huvittaa se mitä Tuuri kirjoittaa Istanbulissa tapaamistaan  naisista, joita ovat Kalemin kaunottaret, brasilialaiskaunotar tai ihan yksinkertaisesti kaunottaret. Ehkä mies on tullut siihen ikään, jolloin kaikki nuoret naiset näyttävät kauniilta.

Minua kyllästyttää sade, musta asfaltti, aikainen herätys ja oma saamattomuuteni. Kävin ostamassa lipun maaliskuiseen Beatles tapahtumaan ja perjantain Tampereen filharmonian konserttiin. Tästä lähtee kevät.

Performanssi

Syön pakasteesta joulutorttuja, sillä pakkohan ne on syödä. Torttu unohtui uuniin liian pitkäksi aikaa ja jouduin rapsuttamaan palanutta voitaikinaa sen hiiltyneistä sakaroista.

Katsoin hiljattain Areenalta taidedokumentin "The artist is present", joka kertoi Marina Abramovicista, serbialaissyntyisestä performanssitaiteilijasta. Nainen aloitti työnsä jo 70-luvulla ja työskenteli pitkään silloisen miehensä performanssitaiteilija Ulayn kanssa. Dokumentissa keskitytään Abramovicin näyttelyyn Momassa 2010 sekä yhteystyöhön ja suhteeseen Ulayn kanssa. Moman näyttelyssä katsojien oli mahdollista ottaa henkilökohtainen kontakti taileilijaan istumalla tätä vastapäätä hetkisen. Dokumentin liikuttavimpia hetkiä oli Ulayn saapuminen näyttelyyn ja tuokio, jonka tämä katsoi Abramovicia. Naisen silmistä valui kyyneleitä.

Moman edessä kiemurteli pitkä jono jo aamuyöstä. Ihmiset halusivat saada yksityisen kontaktin taiteilijaan ja tulla nähdyksi. Näyttelyssä kävi 750 000 ihmistä, joka on käsittämättömän suuri määrä. Miksi ihmiset jonottivat näyttelyyn kuin rock-konserttiin? Ehkä se oli juttu, joka piti kokea. Nainen oli kieltämättä majesteettisen vaikuttava pitkässä yksinkertaisessa leningissään. Hän tuntui oikeasti ottavan kontakin jokaiseen, joka ikäänkuin osallistui teoksen luomiseen. Hän oli taiteen äiti Amman vaikka ei halannutkaan katsojia. Moni tuntui liikuttuvan kokemastaan ja jotkut puhkesivat itkemään.

Moman näyttelyn performansseissa taiteilijat olivat usein alasti, mikä lie ollut amerikkalaisille melko vaikeaa. Tuskin se suomalaisillekaan helppoa olisi. Alastomuudesta minulle tuli mieleen Rubensin taulut, toki nämä taiteilijat olivat hyvin hoikkia eivätkä reheviä ollenkaan (huomatkaa ja toki huomaattekin, etten ymmärrä taiteesta mitään ja että minun pitäisi olla hiljaa). Abramovic sanoi, että näyttelemisen ja performanssin erottaa siitä, että näytelmän veri on ketsuppia mutta performanssissa se on verta.

Anne Mölsällä ja Mirka Kinnulalla on projekti, jossa Mölsä kirjoittaa katsojasta pikaisen  "runomuotokuvan" ja Kinnula luonnostelee sellaisen nopeasti akvarelleilla. He ovat kiertäneet tekemässä näitä muotokuvia eri paikoissa, viimeksi Rikhardinkadun kirjastolla Helsingissä. Itse kävin galleria Rajatilassa Tampereella. En oikein osaa kuvata kokemusta, eheyttävä, ylentävä, harras, hilpeä. Minulla on muistona hetkestä runo ja kuva, jotka eivät ole ihan näköisiäni, mutta pidän niistä silti tai ehkä siksi. Kuvia voi katsoa heidän blogistaan Muotokuvatiski.

Vein muotokuvat lauantaina kehystettäväksi. Kehysliikkeessä osattiin antaa hauska vinkki miten ne kannattaisi kehystää. Olisin halunnut jotkut vähän rajummat kehykset, mutta koska paspis vie aika paljon tilaa, valittavana oli vain grafiikkaan käytettäviä kehyksiä, joita saa hopeisina, kultaisina, mustina, valkoisina ja ruskeina. Kaikki yksinkertaisia ja tyylikkäitä. Ensimmäistä kertaa mietin, miksi kehykset ovat niin konservatiivisia. Ilmeisesti kukaan muu ei halua tauluunsa violetteja kehyksiä.

Onko se sitten taidetta, että isuu taiteilijaa vastapäätä ja katsoo tätä silmiin ja taiteilija tapittaa takaisin? Dokumentin perusteella sanoisin, että on. Abramovic oli jokaisen näyttelypäivän päättyessä hyvin uupunut. Minä teen samaa, istun aina uutta ihmistä vastapäätä ja yritän saada jonkinlaisen kontaktin. Minuakin väsyttää, vaikka työni ei ole taidetta.

Varis

Herätessäni tuumin, että jonkun tämä on tehtävä, mutta miksi juuri minun.

Näin työmatkallani kolme ihmistä: mies otti Laikun  lavan tienoilla valokuvia jalustaa käyttäen, nuori nainen pyöräili vastaani ilman valoja ja vähän vanhempi nainen käveli. Aamuisen maiseman ääriviivat olivat usvaisen pehmeät kuin vanhenevista diivoista otetut armeliaat kasvokuvat.

Tein työni reippaasti, käväisin vain pikaisesti syömässä perunaa ja ruskeaa lihakastiketta. Takaisin polkiessani vähäinen märkä lumi oli kadonnut.

Eräs potilas oli käynyt ilmoittamassa hoitajille "täällä on ampiaisia". Sairastin lapsena aivokalvontulehduksen ja jouduin sairaalassa eristyshuoneeseen. Näin hyllyllä variksen. Se nokki harsotaitoksia. Soitin kelloa ja ilmoitin hoitajalle: "tuolla on varis". Sairaanhoitaja ei uskonut minua vaikka harmaa lintu kurkki meitä pää kenossa puolen metrin etäisyydeltä.

Olen pitkästä aikaa neulomisvimman vallassa. Neuloin pojalleni villasukat. Saa ihailla.

Säätyni

Hesarin Kuukausiliitteessä suomalaiset on jaettu uusiin säätyihin: asiantuntija, duunari, eliitti, kipuaja, leipätyöläinen ja vähäosainen. Tein netissä säätytestin, jossa luokakseni muodostui asiantuntija.

Vanhempani ovat selvästi kipuajia. Isäni on sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja akateemisen loppututkinnon suorittanut henkilö. Isäni vanhemmilla ei ollut mitään koulutusta ja he olivat ammatiltaan pienviljelijöitä. Heidän kotiinsa ei kulkenut edes tietä vaan ihmisten ilmoille pääsi järven yli soutamalla, toki tiekin jossain vaiheessa saatiin.

Äidinäitini oli kansakoulunopettaja ja äidinisä työskenteli laivalla stuerttina. Äidin säätyä laski hänen isänsä petollisuus. Mies lähti Amerikkaan äidin ollessa muutaman kuukauden ikäinen, eikä palannut koskaan. Mummoni oli kahden lapsen yksinhuoltaja. Äitini koki aina huonoutta siitä, ettei ollut ylioppilas, joten hän meni viisikymppisenä iltalukioon ja kirjoitti ylioppilaaksi. Koen aina olevani taustaltani maalainen, meillä ei käyty konserteissa (kuunneltiin kyllä musiikkia), teatterissa, taidenäyttelyissä, eikä istuttu Artekin nojatuoleissa Marimekon vermeisiin puettuina.  Emme keskustelleet nykytaiteesta tai Nietzschestä. Kirjoja luettiin ja niitä ostettiin lahjoiksi ja kirja-alennusmyynnistä.

Omaa ja lasteni säätyä madaltaa avioero ja yksinhuoltajuus. Olisimme pärjänneet paremmin jos energiaa ei olisi kulunut ihmissuhdeongelmiin, joista en voi ketään syyttää. Näin se vaan meni. Minulla on hyvä palkka, mutta ei perittyä eikä muutakaan varallisuutta. En siis ole eliittiä, kuten Jörn Donner, joka hänkin on eronnut, lie montakin kertaa. Sisäinen tuntemus säädystäni on pienviljelijän jälkeläinen, jolla on jonkinlainen asiantuntemus ja kova halu kivuta kulttuurin tuntemuksessa. Pohjois-savolaisuus, kiviset pellot, muutaman lehmän navetta, hevonen ja reki, sähköttömyys, kantovesi, sian kotiteurastus, mykyrokka ja myymäläauto ovat osa lapsuuttani. Olen siis asiantuntija säädyltäni, mutta sisäisesti savolainen pientilallinen.

Töissä on uusi sivari, joka yrittää tottua välillä roiseiksi kääntyviin naisten kahvipöytäkeskusteluihin. Puhuimme nuoruuden alkoholin hankinnasta. Kaikilla oli kokemusta perinteisestä "otetaan vanhempien pulloista juotavaa ja lasketaan hanasta vettä tilalle, ei ne mitään huomaa" metodista. Äitini työskenteli patologian laboratoriossa, joten alkoholi oli konsentroitua ja sitä oli helppo hieman vajuttaa. Pirtulla meillä teetettiin monta remonttiakin, ainakin se oli osa työmiesten palkkaa, olihan se patologian laboratorion henkilökunnan silloinen "luontaisetu". H taas varasti ehtoollisviiniä, sillä hänen isänsä oli pappi. Hän jäi tietysti kiinni synnistään. Pahin rangaistus oli häpeä: hänen äitinsä soitteli ystävilleen ja naureskeli puhelimessa "H varasti ehtoollisviiniä, heh, he, he!".

Poikani tulee käymään, joten tänään on erinomainen päivä. Huomenna on päivystys, mutta kuten vanhassa iskelmässä rallatellaan "Ei ajatella huomispäivää, ei ajatella huomispäivää, se ei saavu milloinkaan."

Hampurilaisviini

Eräs erikoistuva lääkäri sanoi lukevansa blogiani. En ole antanut hänelle blogini osoitetta, joten tieto on vaan levinnyt verkostomarkkinoinnin tavoin. Yritän unohtaa tilanteen ja jatkaa rohkeasti valitsemallani itseni häpäisyn tiellä.

Aamupimeässä nainen kaivoi taskulampun valossa taloni lehtikeräyslaatikkoa. "Etsin lukemista" hän sanoi laatikon uumenista. Kova täytyy olla ihmisen lukemisen tarve, kun ei malta odottaa päivän valkenemista. "Siitä vaan" sanoin lukijanaiselle ja lähdin töihin. Led-valon kirkas kiila jäi kiertämään syvän roskalaatikon pohjaa.

Roskiksia kaivelee usein toinenkin henkilö, hän ei kuitenkaan puhu mitään, eikä ole kiinnostunut lehdistä. Nainen on vetänyt hupun syvälle päähänsä. Naiseksi olen hänet päätellyt pienestä olkalaukusta. Huppupää käy roskiksen sisällön läpi hyvin systemaattisen oloisesti. Nainen kulkee pyörällä, jonka sarvista roikkuu sekalainen valikoima kasseja. Hänetkin tavoittaa roskikselta aamuhämärissä. Viime aikoina häntä ei ole jostain syystä näkynyt. Toivottavasti katoamisen taustalla on joku positiivinen elämänmuutos.

Luin Nyt-liitteestä jutun kolmen hampurilaisravintolan vertailusta. Minun alkoi tehdä mieli hampurilaista. Ostin jauhelihaa, jäävuorisalaattia, majoneesia, sipulia, sämpylöitä, suolakurkkua ja tomaattia ja valmistin erinomaisen hampurilaisen. Nautin sen etelä-afrikkalaisen punaviinin kera (Nederburg winemaster's reserve 2011 Edelrood, en ole varma, mikä tuosta litaniasta on viinin nimi). Oikein hyvä hampurilaisviini.

Sain Murakamin kirjan "Kafka rannalla" päätökseen. Välillä kirjassa oli lähellä coelhomaisuuden riski, mutta siitä onneksi selvittiin kuivin varpain. Suosittelen itseään etsiville nuorille miehille ja miksei myös keski-ikäisille naisille, jotka eivät säikähdä makrillisadetta.

Ostin Stockmannin alesta kaksi pokkaria, jotka ovat jo jonkin aikaa kiinnostaneet minua: Jeffrey Eugenides, Middlesex ja Joyce Carol Oates, Blondi. Molemmat teokset ovat uuvuttavan paksuja. Otan kirjat mukaani lomamatkalle, jonka teen helmikuussa.

Vapaavalinta

Eräs työkaverini, gastroenterologi kertoi potilaasta, jolle hän oli tehnyt vatsan tähystyksen. "Ottaisin vielä vatsan ultraäänen" potilas sanoi. Joillakin ihmisillä on sellainen ajatus, että terveydenhuolto tarjoaa palveluja samaan tapaan kuin päivittäistavaraliike. Lääkäri joutuu olemaan se kelju tyyppi, joka kieltää vatsan sivelemisen ultraäänianturilla. Kun potilas katsoo, että hänen oma arvionsa tutkimuksen tarpeesta on parempi kuin ammattilaisen niin lääkärin usein kannattaa kuitenkin välttää ristiriidan kehittymistä (pääsee vähemmällä paperityöllä). Voi tietysti yrittää perustella kantaansa.

Maailma pyörii meidän ympärillämme. Se on luonnollista, sillä katsomme kaikkea omista lähtökohdistamme. Tai oikeammin perheemme kuuluu siihen ympyrään, jonka sisällä on se kaikkein arvokkain ja niinhän se täytyy olla. Kun potilaita joutuu siirtämään pois seurannasta, he epäilevät syyksi ikärasismia tai jotain muuta sortoa. Kroonisten sairauksien kohdalla yritän selittää, että kun joka vuosi tulee sanotaan vaikka 300 uutta potilasta, tuolloin kymmenen vuoden päästä on seurannassa jo 3000 potilasta (no osa vaihtaa paikkakuntaa ja jotkut menehtyvät, vaikka sairaus ei olisi erityisen tappava). Jos tätä menoa jatketaan mitkään resurssit eivät riitä. Tuolloin potilaat usein sanovat "Enkö minä kuitenkin voisi jäädä?"

Tämän vuoden alusta saa valita itse hoitopaikkansa. Suurin osa haluaa valita sen lähimmän, kun sinne on kätevintä mennä. Siinä mielessä muutos ei ehkä ole kovinkaan suuri. Kaikki sellainen missä ihmiset saavat valita on poliitikoille mieleen, sillä siitähän äänestäjätkin pitävät. Pitää saada valita lääkäri, hoitopaikka ja sepelvaltimoiden varjoainekuvaus.

Ne, jotka osaavat vaatia, saavat aina sen mitä toivovat. Yksityisestä terveydenhuollosta sen saa rahalla, julkiselta puolelta sitkeästi vaatimalla, soittamalla lääkärille ja nykyään yhä useammin laittamamalla sähköpostia suoraan ylilääkärille. 

Tätä kirjoittaessa piti oikein pinnistää, ettei kukaan vaan loukkaantuisi. Olen moneen kertaan pohtinut sitä, että miten erilaisia ihmiset ovat niin terveydenhuollossa kuin muutenkin. Jotkut vaativat minulle kaikki ja heti. Heitä on pieni vähemmistö, mutta heidät kyllä muistaa. Olen tullut siihen tulokseen, että kyllä he ihan oikeasti aina saavat mitä pyytävät. Onko se sitten väärin? Ei kai, mutta hampaita kiristellen niitä lähetteitä välillä laadin ja vaatimuksia toteutan ja vähän kiroilenkin, mutta yksin huoneessani, kunhan ensin tarkistan, että ovi on tiukasti suljettu.

Terveyskeskuksessa työskennellessäni sinne saapui asiakkaita, jotka sanoivat, että otetaan kaikki kokeet. Laboratoriokäsikirja on sellainen entisajan puhelinluettelon paksuinen opus, joten (jos oikein muistan) pyysin senkan, pienen verenkuvan, munuaiskokeen, kolesterolin ja verensokerin. Saatoin sanoa potilaalle, että kaikki kokeet ovat erinomaiset. Meillä molemmilla oli hyvä mieli.

Masentunut anopinkieli

Työrupeamani loppui virallisesti reilut kaksi tuntia sitten. Tuolla kellonlyömällä nukuin, joten en huomannut sen  päättymistä.

Luen Murakamin romaania "Kafka rannalla". Kirjassa Takano valmistaa aamiaiseksi paprikamunakasta, johon minulle tuli välitön halu. Onneksi jääkaapista löytyi paprikaa, joten saatoin nauttia munakasta tänä aamuna. Kirjassa on yli 600 sivua, mutta se on nopealukuinen. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän alle kaksikymppisenä, jolloin olisin ominut sen kummallisen maailman epärömättä.  Nyt minua vaivaa välillä sellainen "onko kirjailija ihan tosissaan, vai nauraako hän lukijalle, joka ostaa kirjan kreikkalaiseine tragedioineen ja kissoille puhuvine miehineen ja taivaalta satavine iilimatoineen". Maagista realismia, itsensä etsintää, nuorten juttuja, jotka sopivat erinomaisesti keski-ikäisillekin, jos onnistuu potkaisemaan sivuun jämähtäneen asenteen. Kielikuvat ovat välillä kuluneita "kuin aavalla merellä ilman ankkuria ajelehtiva laiva". Tuosta kliseestä meni todennnäköisesti Nobel-palkinto.

Ostan joka vuosi eteisen seinälle uuden taidekalenterin, viime vuoden taiteilija oli Andy Warhol ja tänä vuonna ihmettelen Salvador Dalin taidetta. Tammikuun kuva ei lupaa seesteistä vuotta.

Istun television ääressä ja aion ainakin hetken katsoa Ville Haapasalon ohjelmaa Venäjältä. Tunnen rakasta naapuriamme todella huonosti.

Moni on varmaan sydän syrjällään miettinyt mitä viherkasveilleni kuuluu, joten jatkan suosittuja viherkasvikatsauksiani. Anopinkieli on vaipunut talvimasennukseen ja sen ryhti on painunut hienoiseen kumaraan. Orkidean olen nostanut hyllylle turvaan Kertun hyökkäyksiltä, enkä vielä tiedä miten se tulee paikanvaihtoon reagoimaan. Amaryllis puhkeaa kohta valkoiseen neitseelliseen kukoistukseensa. Nakano puhuu kissoille, minä puhun Kertulle. Miksei amarylliksellekin voi puhua, tosin se on niin herkässä kahitysvaiheessa, ettei elämän karuja puolia kannata vielä kertoa, niistä puhutaan anopinkielelle. Mahdollisesti se on siksi vaipunut katatoniseen depressiiviseen tilaan.Kukat eivät ole toistaiseksi vastanneet minulle, eikä sen puoleen Kerttukaan, siinä mielessä ei tarvitse vielä huolestua.